Pako.
Jonkun ponnistuksen jälkeen oli merimiesten onnistunut sammuttaa valkea
ja panna prikin purjehdittavaan kuntoon. Niin pian kun tämä oli
tapahtunut, kiiruhti Horton purjehtimaan takaisin lahden suulle,
ilmoittaaksensa tyttärillensä sodan onnellisen päätöksen. Hän oli jo
kulkenut ison osan matkaa, kun huuto mäen kukkulalta herätti hänen
huomionsa. Heti sen jälkeen näki hän kapteeni Trevorin korpraalin ja
kahden sotamiehen kanssa rientävän alas mäeltä. Majori astui heti
veneesen ja soudatti maalle. "Tiedättekö", huusi Trevori häntä vastaan,
"että Brandon on paennut yhden kumppanin kanssa?"
Isä vapisi ajatellessaan tyttäriänsä, ja hänen surunsa tuli yhä
suuremmaksi, kuu Trevori muutamilla sanoilla ilmoitti hänelle, että
Brandon luultavasti oli mennyt luolalle. Horton seisoi hetkisen
kielettömänä, sitte rohkaisi hän mielensä ja keskusteli kapteenin
kanssa, maatako vai merta voisi pikemmin ennättää luolalle. He keksivät
sen soveliaimmaksi, että Trevori jatkaisi matkaansa maitse ja Horton
meritse; mutta kun he erosivat kättä puristaen, seisahdutti uusi näky
heidän askeleensa. Likimäisen mäen kukkulalle huomasivat he vaimoisen
haamun, jossa isän tarkka silmä heti tunsi nuoremman tyttärensä
Lovisan. Hän läheni kiireillä, vaan horjuvilla askeleilla. Hirmuisten
aavistusten käsittämänä lensivät he häntä vastaan. Isoon aikaan ei
voinut väsynyt tyttö puhua sanaakaan, mutta hänen katsantonsa ilmoitti
tuiki selvästi, että hän myötänsä toi hirmuisen kertomuksen. Vihdoin
kertoi hän kyyneleillä, mitä oli tapahtunut.
Mahdoton on selittää sitä tuskaa, joka käsitti nämä molemmat miehet
tässä hirmuisessa kertomuksessa. Majori seisoi muutamia minuuttia
kankistuneena ja puhkesi sitte kyyneleisin, ajatellessaan rakastetun
lapsensa hirmuista kohtaloa. Trevori tömisti hurjasti maata, käski
väkensä seuraamaan häntä, kiiruhti niin pian kuin taisi luolalle ja
saavutti sen puolessa tunnissa. Kun hän vielä katseli jälelle
jätetyitä, ympärinsä viskotuita kapineita, saapui majorikin, osa
merimiehiä muassaan. Tämä antoi sytyttää tulisoitot, tutkiaksensa
luolan sisusta ja molemmat sotamiehet määrättiin haeskelemaan
pakolaisten jälkiä. Sillä välin tutki Trevori korpraalin kanssa sitä
paikkaa, jossa Lovisa oli ollut piilossa, ja josta hän myös taisi nähdä
ympärillä olevan seudun. Hän tuli pian vakuutetuksi, että ryövärit
olivat voineet paeta ainoasti yhteen määrättyyn suuntaan, kun eivät
taitaneet uskaltaa pohjoiseen päin Hobarttown'iin, ja korkeat kalliot
meren rannalla olisivat estäneet heidän pakonsa. Enempää majorin kanssa
puhumatta, lähti hän, korpraali seurassaan, sinne päin, minne
pakolaiset hänen ajatuksensa mukaan olivat kääntyneet, ja tutki
huolellisesti koko seudun, löytääksensä jotakin jälkeä heistä.
Pitkällisen etsimisen perästä palkitsi menestys hänen uutteruutensa.
Likellä matalaa kalliota näki hän maassa jotakin, joka ei voinut olla
lehti eikä kivi. Hän kiiruhti sinne ja löysi selittämättömäksi
iloksensa rouvas-ihmisen hansikkaan; mutta itseänsä esinettä enemmän
kummastutti häntä sen ihmeellinen asema. Kolme sormea ja peukalo
olivat, niinkun selvästi näytti, vaseti yhteen puristetut ja etusormi
osoitti kahden mäen väliseen vuorensolaan. Epäilemättä oli Helena
jättänyt tämän merkin ystävillensä. Trevori tunsi uusien toivojen
elähyttäneen itseänsä, sillä hän ei epäillyt, ettei se urhoollinen
tyttö viisaalla älyllään tekisi kaikkea, mikä voisi heidän
pelastustansa edistää. Kun aurinko oli likellä laskuansa, neuvoi
korpraali, että he palautuisivat jälleen luolalle, ottamaan mukaansa ne
kaksi sinne jätettyä sotamiestä. Mutta Trevori päätti aikaa hukkaamatta
jatkaa takaa-ajamista. Ensin repäsi hän kuitenkin lehden
taskukirjastaan, kirjoitti siihen, että oli päättänyt korpraalin avulla
takaa ajaa ryöväreitä, ilmoitti, mihin suuntaan muiden olisi meneminen
ja kiinnitti paperin pieneen puuhun vuorenloukossa. Mutta
huomauttaaksensa niitä, jotka sitä paikkaa lähestyivät, katkasi hän
nuoren puun, karsi siltä oksat, pisti ne maahan kallion viereen ja pani
siihen ruohoturpeen.
Sillä välin olivat Mark ja Roger pitkittäneet pakoansa suurimmalla
kiireellä. Helenan kädet olivat vapautetut, jotta hän ei estyisi
kiireesti käymästä. Tätä silmänräpäystä oli hän käyttänyt,
heittääksensä hansikkaan tien-osoittajaksi. Silman-raukaltakin oli
kapula suusta pois otettu, koska hän jo oli langennut monta kertaa,
eikä jaksanut käydä niin kiireesti, kun oli ollut vaikea hengittää.
Hävittääksensä häneltä kuitenkin kaiken pakenemisen toiveen, kävi Roger
ladatulla musketilla hänen takanaan. Kun yö viimein tuli ja Helena
vaipui väsymyksestä, pysähdyttiin mimospuun juurelle. Helenalle
laitettiin oksista maja ja atrian jälkeen sidottiin vankien kädet ja
jalat. Kuitenkin jo muutamain tuntien kuluttua käski Brandon, että
matkaa piti jatkettaman samalla kiireellä.
Trevori ja korpraali sillä välin takaa ajoivat pakenevia niin kauan kun
päivän valo myönsi heille tien löytämisen; sitte heittäytyivät he
väsyneinä maahan, mutta eivät voineet nukkua vankien kohtalon
tuottamasta levottomuudesta. Kun kuu muutamien tuntien perästä levitti
himmeän valon maalle, jatkoivat he kulkuansa samaan suuntaan, vaikka
pelkäsivät tieltä eksymistä, koska ei ollut kylliksi valoa pakolaisten
jälkien näkemiseksi.
Päivän valetessa olivat he kyllä niin onnelliset, että löysivät majan,
missä Helena oli levännyt, ja Trevorin ilo muuttui ihastukseksi, kun
hän siinä löysi toisen hansikkaan, johon kirjain P ja sana Länsi olivat
verellä kirjoitetut. "Hurraa!" huusi korpraali; "nyt tiedämme olevamme
oikealla tiellä. Se tyttörukka on kirjoittanut ainoalla läkillä, minkä
taisi saada; hän on kirjoittanut verellänsä, sanoaksensa mihin päin
meidän olisi kääntyminen." Näillä sanoilla hän lähti matkalle
neuvottuun suuntaan ja Trevori seurasi, iloisesti liikutettuna; sillä
nyt oli hän vakuutettu, että Helena vielä oli elossa eikä kovin
kaukana. Tällä tavalla kulkivat he rivakasti edelleen, kunnes tulivat
laajan kuivan tasangon reunaan, joka oli peräti puista paljastettu.
Jälet veivät kaukaiselle, tasangon toisella puolella olevalle mäelle.
Molemmat miehet alkoivat kulkea tuon aution tasangon yli,
vakuutettuina, että mainitulla kukkulalla oliat heidän näkisivät.
Ryövärit olivat todellakin myös tehneet leirinsä kukkulalle, koska
Helena oli ollut niin väsynyt pitkästä vaelluksesta, ettei hän voinut
paikaltaan liikkua; myöskin oli Silman muutamia kertoja kaatunut
raskaan kuormansa alla. Brandon, joka ei enää pelännyt mitään
takaa-ajamista, oli kirveellään hakannut muutamia oksia ja pensaita ja
laittanut jonkunlaisen majan Helenalle, sekä alkoi nyt varovasti ja
tarkasti vakoa ympärillä olevaa seutua. Äkkiä luuli hän näkevänsä
jonkun elävän liikkuvan tasangon reunassa. Ensin ei hän voinut tuntea,
olivatko liikkuvaiset eläimiä vai maan asukkaita, mutta sitte näki hän
liikunnon säännöllisyydestä, että ne olivat ihmisiä. Helenakin oli
oksien läpi huomannut ne kaksi lähenevää pistettä, ja hänen sydämensä
tykytys ilmoitti, että hänen ystävänsä tulivat häntä pelastamaan. Hän
hyppäsi ylös vuoteeltansa ja kiiruhti mäen reunalle, mutta samassa
käski Brandon lähteä matkalle. "Jotakin epäiltävää on tulioissa", sanoi
hän Rogerille, "pidä sentähden vaari vangista ja anna hänen ottaa
kuorma selästänsä." Sitte käänsihe hän Helenaan sanoilla: "Neitiseni,
te tiedätte enemmän näistä miehistä, kuin minä nyt voin aavistaa. Elkää
kieltäkö sitä; minä näen sen teidän silmistänne ja koko muusta
olennostanne. Muistakaa kuitenkin, että te olette suuremmassa vaarassa,
jos koetetaan vapauttaa teitä, kuin jos vielä olisitte edelleen minun
vallassani."
Helena ei vastannut, mutta pitkitti suurimmalla ponnistuksella silmällä
pitää miehiä, jotka, miten jo selvästi nähtiin, eivät olleet maan
asukkaita, vaan valkeita, kiväärit kädessä. Hän selitti sitte
vakavalla äänellä, ettei hän kykene pitemmältä käymään. Mutta samassa
ojensi Roger pyssyn hänen päätänsä kohti ja uhkasi ampua hänen, jos ei
tahtoisi käydä. Raskaalla sydämellä totteli hän käskyä, mutta matkalla
repi hän, kun luuli itsensä huomaamattomaksi, pieniä palasia
leningistään ja pudotteli niitä maahan. Hän ei aavistanut, että Mark,
joka kävi hänen takanaan, huomasi hänen petoksensa ja varovaisesti kosi
kaikki kappaleet, jotka hän heitti. "Ahaa", kuiskasi hän itseksensä,
"tämä on siis keino, jota hän käyttää, neuvoaksensa tietä ystävillensä.
Mutta", mutisi hän äkkiä seisahtaen, "minä en ymmärrä myöskään, miksi
häntä estäisin. Hänen ystävänsä ovat meidän kantapäillämme ja marssivat
nopeammin kuin me. Paras on meidän vapauttaa itsemme heistä ja nämä
merkit viettelevät heidät turmioon. Niin, tilkut olkoot siellä;
nyt on ainoasti löydettävä hyvä piilopaikka, lopettaaksemme sieltä
takaa-ajamisen."
Sillä välin oli tultu pienen, matalan virran luoksi, jonka poikki taisi
vaivatta kahlata. "Mitäs hän nyt tekisi?" ajatteli Mark. "Ohoo, hänellä
on jotakin kengässään eikä luule minun näkevän, kuinka hän pistää oksan
maahan joen rannalle. Aivan hyvin ajateltu ja oivallisesti tehty,
neitiseni; mutta te ette kyllin voi aavistaa, että siten viettelette
ystävänne paulaan."
Ryövärit tunkeusivat nyt viidakkoon, joka ikäänkun raami piiritti joen
rantoja ja oli niin tiheä, ettei voinut askeltakaan eteensä nähdä. Mark
katsoi tämän paikan sopivaksi tuumansa toimeenpanemiselle. Hän käski
vankien laskeuda alas eikä vähintäkään ääntä päästää; vastakkaisessa
tapauksessa uhkasi hän heitä kuolemalla. Sitte taittoi hän muutamia
oksia, jotka häneltä estivät näköalan virralle, ilmoitti tuumansa
seuralaiselleen, repäisi kappaleen Helenan leningistä ja heitti sen ei
kauaksi siltä puusta, jonka hän oli valinnut itsellensä ampumamatkaksi.
Tyttörukan sydän löi suonenvedon tapaisesti, kun hän näki, että hänen
petoksensa oli keksitty ja käytettiin hänen ystäväinsä tuhoksi. Veri
juoksi kuumehehkulla hänen suonissaan, ja kykenemättömänä ajattelemaan,
sulki hän silmänsä ja jätti ne miehet, jotka tulivat häntä pelastamaan,
taivaan suojelukseen.