Kahakka.
Mahdoton olisi selittää perämiehen vihaa, kun hän huomasi prikin
surullisen tilan. Hän oli mitään vahinkoa kärsimättä kulettanut sitä
kolme tuhatta peninkulmaa maanpallon toiselta puolelta tänne asti ja
nyt piti hänen se nähdä palavana hylkynä. Ei vähemmin kauhistunut ollut
majorikaan, kun näki liekkien hävittävän omaisuutensa. Trevori oli
myöskin harmia täynnä konnantyöstä ja kehoitti väkeänsä suurimpiin
ponnistuksiin prikin saamiseksi, ennenkun tuli saisi ylivallan. Mutta
kaikista näistä kolmesta oli perämies toimeliain ja puheliain. "Käykää
päälle, pojat", huusi hän kerran toisensa perään; "käykää päälle,
niinkun jos omat sielunne olisivat pelastettavina! Sytyttää laiva!
Kirotut maantoukat! Ahaa, tuolla on luutnantti toisten perässä! Pankaa
pippuria niiden sekaan, poikani, se on oikein! Pistäkää heitä ja
ampukaa ne sudensikiöt; he ovat kaikki toistensa kaltaisia. Käykää
päälle, pojat, käykää päälle! Hurraa, nyt olemme esissä! Kiiruhtakaa
kursailematta ylös! Seuratkaa minua!"
Näitä sanoessa tarttui hän yhteen alasriippuvaan touviin, keikahutti
itsensä täkille ja koetti tulen ja savun lävitse tunkeutua kajuuttaan
tulta sammuttamaan. Sillä välin olivat sotamiehet luutnantin käskyllä
ajaneet pahantekiät rannalle. Täällä yhtyi heihin Trevori ja vaati
pahankekiöitä antaumaan ja turvautumaan maaherran armoon. Muutamat
näyttivät olevan taipuvaiset suostumaan hänen ehdoitukseensa, mutta
useat tuumasivat, että olisi ryntääminen lävitse ja yhdistyminen
Brandonin ja Rogerin kanssa. Niinmuodoin päätettiin jatkaa tappelua;
pakolaiset ampuivat täydellisen laukauksen ja mursivat itsensä
sotamiesten riviin. Siten tappoivat he yhden ja haavoittivat kaksi
muuta. Mutta hekin saivat sotamiehiltä täydellisen latingin ja kolme
heistä jäi kentälle. Muiden onnistui kyllä päästä likimäiselle mäelle,
mutta kun seutu oli puuton, niin olivat he alinomaa alttiina
sotamiesten tulelle ja nämä ajoivat heitä kiivaasti takaa, vihastuneina
toverinsa kuolemasta. Näin ajettiin heidät kaitaiselle meren
sivuhaaralle, joka esti heitä enää pakenemasta, ja heidän täytyi
antautua, menetettyänsä kahdeksantoista miestä. Aseettomina ja kädet ja
jalat sidottuina vietiin heidät isompaan veneesen ja sitte
vartiosotamiehillä luutnantin päällikkyydessä olevilla varustettuina
Hobarttown'iin. Suureksi harmiksensa huomasi Trevori, että Brandon taas
oli pakoon pääsnyt ja neuvotteli nyt korpraalin kanssa, kuinka
päästäisiin sen vaarallisen miehen jälille.
"Te olette kuulleet vangeilta", sanoi tämä kokenut mies, "että Mark
oli määrännyt tuon pohjoisessa päin olevan vuoren yhdyntäpaikaksi.
Siitä seuraa, että hän on lähtenyt päinvastaiseen suuntaan, sillä
eksyttääksensä meitä jäliltänsä ei hän voinut tehdä mitään viisaampaa,
kuin sanoa näille perkele-raukoille, että hän tahtoisi heitä tavata
tuolla vuorella. Nyt olisi niiden luonnollisesti sinne rynnistäminen ja
jos sotamiehet menisivät perässä, olisi hänellä ranta vapaana."
"Te luulette siis, että Brandon on paennut länteen", sanoi Trevori
levottomasti.
"Siitä ei tarvitse ensinkään epäillä; idässä ja etelässä on meri,
pohjoista, Hobarttown'iin menevää tietä ei hän valitse; siis ei jää
hänelle muuta jälelle kuin paeta länteenpäin metsään."
"Jos hän on länteenpäin mennyt", sanoi Trevori, "niin tulee hän sinne,
mihin majori on jättänyt tyttärensä ja rahansa. Kuka tietää, mitä
siellä jo on voinut tapahtua! Seuratkaa minua, korpraali, kahden miehen
kanssa, mutta meidän pitää marssia niin pian kuin voimme." Samassa
lähti hän liikkeelle, sillä hänellä oli syy pelätä pahinta, jos Brandon
olisi luolan löytänyt.