V.

Uuden Hollannin eläinkunta.

Niin pian kun Silman oli tointunut voimiinsa valkean vieressä, jonka

sotamiehet olivat sytyttäneet erääsen myrskyltä suojattuun laaksoon, ja

vahvistanut itseänsä ruoalla ja juomalla, lähti hän eräälle mäelle,

josta hän toivoi näkevänsä Derventivirran suun, sillä hän oli levoton

sukulaistensa kohtalosta, joiden hän luuli vielä olevan prikillä

rosvojen vallassa. Mutta hän oli tuskin käynyt kymmentä askelta, kun

luutnantti huusi hänelle korkealla äänellä: "Jumalan tähden, herra,

pitäkää jalkanne ylhäällä, juuri niinkun se nyt on! Elkää laskeko sitä

alas, vaan seisokaa liikkumatta! Ainoasti silmänräpäys vielä! Kas niin,

se menee jo pois."

"Mitä se sitte on?" huusi säikähtynyt Silman, kehoituksen mukaan

seisoessaan yhdellä jalalla.

"Se oli musta käärme", sanoi luutnantti, "ja semmoisen purema on vaikea

asia."

"Yhtä meidän väestä pisti Sidneyssä semmoinen", sanoi korpraali, "ja

muutamien tuntien kuluttua oli hän niin musta kun teidän hattunne ja

melkein ei voinut tuntea hänen kasvojansa. Inhoittavia petoja ovat nämä

mustat käärmeet ja timanttikäärmeet ovat yhtä vaarallisia, vaikka ne

ovat vähän kauniimpia. Varokaa, kun laskeutte", huusi hän nyt sille

nuorelle miehelle, joka aikoi asettaita litteälle kivelle, "nämä kivet

ovat toisinaan skorpioneja täynnä."

"Mitä", huusi Silman, joka pelkäsi hirmuisesti näitä eläimiä, "täynnä

skorpioneja! Onko sitte täällä Australiassa skorpioneja?"

"Niitä on täällä paljon. Te voitte tuskin laskea jalkanne maahan täällä

metsässä, sattumatta heidän keskellensä. Jos nostatte kiven, en minä

ensinkään ihmettelisi, jos heti kohtaisitte koko perhekunnan yhdessä."

Silman nosti puun avulla kiven ja löysi sen alta näiden myrkyllisten

eläinten pesän. Sinne tunkeutuvan valon häiritseminä ja levottomiksi

tekeminä alkoivat ne juosta edes ja takaisin, ne käyristivät

vaaralliset häntänsä selkänsä päälle ja katselivat vihollistansa

uhkaavilla silmäyksillä.

"Totisesti", huusi hän, "tämä on juuri suloinen seura, ja minun piti

heti sattua heidän keskellensä. No, tosi on, että minut otetaan hyvin

vastaan tässä maassa."

"Nämä eläimet ovat oikein rumia", sanoi korpraali, "ja se on

ihmeellistä, missä joukoissa niitä aina on yhdessä. Muutoin en ole

koskaan kuullut, että ne olisivat ketään ihmistä vahingoittanut. Ne

eivät ole puoliksikaan niin vahingollisia, kuin tarantelihämähäkki,

jonka myrkky on paljoa vaarallisempi."

"Minkä näköisiä ne ovat?" kysyi Silman. "Ovatko ne yhtäläisiä, kuin

meidän hämähäkit?"

"Ajatelkaa viheriähkö ruumis, hevoskastanjan kokoinen ja pitkillä,

karvamaisilla jaloilla, niin on teillä tarantelin kuva."

"Ja millä elävät nämä eläimet?"

"Kaikenlaisilla hyönteisillä. Kerrotaan myöskin, että ne välistä

pyytävät pieniä lintuja; en kuitenkaan ole itse sitä nähnyt.

Tavallisesti elää aina kaksi yhdessä saman kiven alla ja kaivavat

siellä kolon säännöllisillä kammareilla. Muutoin heittäiksen taranteli

usein sen kasvoille, joka makaa selällään; ehkä sentähden, että

valkoisen ihmisen kasvot näyttävät semmoiselle esineelle, jossa sillä

on tapana ravintoansa hakea."

Vaikka nämä ilmoitukset olivatkin vähän miellyttäviä, päätti Silman

yhtähyvin panna toimeen aikeensa; kuitenkin kysyi hän ensin

luutnantilta, voisiko hän vaaratta kulkea likimäisille mäen kukkuloille

ja olisiko mitään pelkoa maan asukkaista.

"Tällä puolella saarta ei ole ensinkään maan synnyntä-asukkaita", sanoi

korpraali, "en myöskään tiedä mitään, joka estäisi teitä menemästä

tuolle kukkulalle; kuitenkin tulee teidän aina silmällä pitää meidän

leirissä olevaa valkeaa, ettette eksy."

"No", mietti Silman, "savu kyllä osoittaa minulle tien." Näillä

sanoilla kulki hän mäelle, nähdäksensä prikin. Hän näki kuitenkin

itsensä petetyksi, sillä mäen huipulta ei hän voinut nähdä muuta kuin

toisen korkeamman mäen, jolle hän ainoasti taisi tulla syvän rotkon

kautta. Alas astuessaan säikähdytti häntä eräs musta eläin, jonka

ulkomuoto oli hirmuinen, ja joka suuruudelleen oli porsaan kokoinen.

Niinkun hän sittemmin huomasi, oli uutis-asukkailla tapa sanoa sitä

"perkeleeksi" rumuutensa ja villiytensä tähden. Hän alkoi jo katua

vaarallista keksintöretkeänsä, kun hän viimeinkin tuli aukealle

nurmikentälle, jossa hän suureksi iloksensa huomasi kengurun, eläimen,

jonka kuvaa hän niin usein oli katsellut ihmetellen ja kummastellen.

Sattumalta kohtasi hän koiraksen suurinta lajia, sillä eläin oli

vähintäkin kuutta jalkaa korkea. Nähtävällä halulla söi se pienoista,

makeata nurmea, ja kun se verkalleen ja rauhallisesti hyppäsi toiseen

paikkaan, oli Silman'illa tilaisuutta ihmetellä sen oivallisen hännän

pituutta ja voimaa, joka tuepisteenä antoi vakavuutta ja vahvistusta

sen pystyssä seisovalle ruumiille. Eläimen isouteen ja kauneuteen

mieltyneenä, sai hän vastustamattoman halun hankkia itsellensä tämän

mehevän otuksen. Hän oli lukenut, että kenguru on arka eläin ja luuli

sentähden vaikeudetta taitavansa voittaa sen. Jos hän olisi voinut

nähdä suuren kynnen eläimen takajaloissa, joka on neljä viisi tumaa

pitkä ja terävä, niin olisi hän varmaan viivyttänyt hyökkäystä. Mutta

kun hänellä ei ollut yhtään aavistusta tästä vaarallisesta aseesta, ei

johtunut hänen mieleensä, että olisi mitään pelättävää kengurua

kohdatessa. Hän hiipi sentähden hiljaa ja varovaisesti lähemmäksi,

varustettuna ainoasti vankalla kepillä.

Kun hän oli lähestynyt kengurua kymmenen askeleen päähän, nosti eläin

äkkiä päänsä, katseli vierasta kummastuneena, otti voimakkaan juoksun

ja laskihe tiiviisti hänen eteensä. Silman säikähti ja hyppäsi

kiireesti muutamia askeleita takaisin, mutta kuu eläin vieläkin seurasi

häntä, nosti hän keppinsä ja löi sillä kovasti häntä päähän. Nyt syöksi

ärsytetty eläin kiukkuisesti vihollisensa päälle, heitti hänen

etujaloillaan maahan ja alkoi juuri käyttää terävää kynttänsä, jolla se

voipi repiä väkevimmän koirankin mahan, kun sen nuoren miehen onnistui

päästä irti ja nurin-niskoin vieryttää itsensä alaspäin jyrkkää mäkeä.

Taaksensa katsomatta riensi hän leiriin ja saapui sinne hengästyneenä.

Kertoessaan seikkailustaan sai hän pitää hyvänänsä sotamiesten naurun.

Vähää jälkeen häntä tuli vahtimies ja ilmoitti suuren veneen lähestyvän

rantaa. Se toi muassaan osaston sotamiehiä, kapteeni Trevorin

johdatuksella. Nämä olivat lähetetyt, koska vielä suurempi

pahantekiäjoukko oli paennut samaan suuntaan kuin Mark Brandon, ja

pelättiin, että kaikista näistä pahantekiöistä, tuon vaarallisen

päällikön johdatuksella, muodostuisi voima, jota vastaan ennen

lähetetty miehistö ei pitkälle pääsisi. Kapteeni alkoi heti tehdä

tarpeellisia tutkimuksia ja kääntyi, ensimäiset tiedot saatuansa,

Silman'iin kysymyksellä: "Kuinka suuri on niiden pahantekiäin luku,

jotka prikin valloittivat?"

"Niitä on kuusi", vastasi tämä, "paitsi Brandonia, joka vastaa

tusinaa."

"Niinmuodoin seitsemän. Ja kuinka suuri on prikin väestö?"

"Prikillä on, paitsi perämiestä, yhdeksän merimiestä, yksi palvelia ja

yksi kajuuttavahti; niinmuodoin majorin ja hänen tytärtensä kanssa

viisitoista henkeä."

"Majori? mikä majori?"

"Ah, minä olen unhoittanut sanoa teille, että priki on majori

Hortonin."

"Majori Horton? Ja hänen tyttärensä ovat myös laivalla? Mikä

ihmeellinen yhteensattuminen! Ne heittiöt eivät kyllä liene pahoin

kohdelleet heitä. Jos he ovat heitä silmäykselläkin loukanneet, niin

heidän pitää kalliisti se maksaa."

"Ohoh, Brandon on sivistynyt mies", vastasi Silman, "ja hän varmaan on

osoittanut naisille suurinta kohteliaisuutta."

Trevor oli vasta vuosi sitte tullut Vandiemenin maahan rykmenttinensä

ja oli siellä tehnyt itsensä niin mainioksi urhoollisuudellaan ja

toimellisuudellaan, että hän, vaikka ainoasti viidenkolmatta vuoden

vanha, oli nimitetty kapteeniksi. Noin kahta vuotta ennen oli hän

Englannissa tullut Helena Hortonin tuttavuuteen. Hänen kauneutensa ja

viehättäväisyytensä, mutta etenkin hänen luja mielenlaatunsa oli tehnyt

semmoisen vaikutuksen hänessä, että oli päättänyt Englantiin takaisin

tultuansa pyytää hänen kättänsä. Että hän jälleen löytäisi hänen täällä

Vandiemenin maassa, näytti hänestä sallimuksen viittaukselta ja täytti

hänen elävimmällä ilolla. Mutta samassa muisti hän kauhistuksella, että

hän oli hirmuisten pahantekiäin käsissä, jotka ehkä, myrskystä

huolimatta, onnistuisivat saapua aavalle merelle.

Koska hän vielä, häälyen toivon ja pelon välillä, ajatteli, mihin

toimiin ja puuhiin hän rupeaisi, lähestyi eräs vahti sekä yksi

merimiehen puvussa oleva mies, jossa Silman ihastuksella tunsi tuon

rivakan Northlandin. Tämän oli, niinkun jo tiedämme, majori lähettänyt

tiedustelemaan ja varovaisesti valkeaa lähestyessänsä oli hän suureksi

iloksensa huomannut, ettei villiä, vaan englantilaisia sotamiehiä

makasi sen ympärillä. Puhuttuansa kaikki, mitä oli tapahtunut,

päätettiin heti lähteä liikkeelle ja kokea valloittaa priki, taikka

vähintäkin miehittää kanavan suu, jotta eivät pahantekiät pakoon

pääsisi, jos tuulikin tulisi myöntäväksi.

Kun väkevä aaltoileminen ei sallinut veneillä kulkemista, niin

jätettiin niille suojelusta ja muut lähtivät perämiehen johdolla sinne,

missä priki oli ankkurissa. Mutta enenevä pimeys ja matkan vaikeudet

estivät heitä niin, että he vasta keskellä yötä saapuivat majorin

leirille. Vahdissa olevan sotamiehen huutoon vastasi Northland

korkealla äänellä: "Hollaa, täältä tulee ystäviä ja hädässä auttajia.

Herra Silman on myös jälleen eläväksi tullut ja tässä on osasto

sotamiehiä, jotka tahtovat meitä auttaa. Nyt taivahan nimessä, voimme

takaisin ottaa prikimme ja minun pitää ottaa vapaus aivan selvästi

selittää tuolle herra Brandon'ille, mikä minun ajatukseni oikeastaan

hänestä on. Teidän suostumuksellanne, herra majori, teemme nyt myös

valkean, sillä meillä on kyllä voimaa lyödä pahantekiät, jos maalle

uskaltaisivat. Kuitenkaan en usko heitä niin hävyttömiksi, sillä heidän

ainoa pelastuksensa riippuu lähtemisestään ulapalle merelle. Siellä me

kuitenkin panemme heille puomin, eli muutoin en minä tahdo olla

Northland."

"Majori Horton", sanoi kapteeni Trevor, "minä luulen, etten mitään voi

sen paremmin tehdä, kuin että rupean teidän käskynne alaiseksi, sillä

teidän taitonne ja kokemuksenne ovat kaikissa tapauksissa etevämmät

kuin minun."

"Ei, ei, herra kapteeni", vastasi majori; "te olette virassa, mutta

minä en enää, teidän on siis käskeminen. Suurimmalla ilolla minä teille

kuitenkin annan neuvojani, niin usein kun niitä haluatte. Mutta minulla

oli ennen kunnia olla tuttu yhden teidän nimisen herran kanssa; olisiko

mahdollista, että me täällä jälleen löytäisimme toisemme näin

kummallisissa seikoissa? Helena ja Lovisa, tulkaa tänne, täällä ei ole

mitään vaaraa, vaan päinvastoin mieluinen odottamaton tapaus teille

molemmille. Kapteeni Trevor, jonka mahdoitte tuntea Englannissa,

johdatti meidän avuksemme tulleen väkijoukon."

Molemmat nuoret tyttäret olivat yhtä iloiset tästä odottamattomasta

yhteen sattumisesta, kuin sotamiesten tulosta, jotka varjelisivat heitä

kaikista vaaroista. Mutta iloisimman ihastuksen antoi heille heidän

orpanansa Silman'in näkeminen, jota he jo olivat kuolleena itkeneet.

Kertomuksen hänen kärsimisistään keskeytti Northland, joka ilmoitti,

että yösydän oli ohitse, ja että olisi aika toimittaa veneet estämään

prikin merelle lähtemistä. Heti laitettiin perämies prikin laivamiesten

ja neljän sotamiehen kanssa viemään niin pian kuin mahdollista veneet

lahden suulle, jossa kapteeni odottaisi heitä ja sitte ottaisi

ylipäällikkyyden. Yhden vahdin piti jäädä korpraalin päällikkyydessä

kallion vierelle naisten suojelukseksi. Vuoressa oli majori keksinyt

luolan, joka oli heidän rahainsa ja muiden kapineidensa hyvä

säilytyspaikka. Sinne mahtuivat tyttäretkin. Kun veneet vasta muutamien

tuntien kuluttua taisivat ennättää paikalle, saivat sotamiehet ruveta

lepäämään, kiväärit käsivarsilla. Tytärten mentyä takaisin luolaan,

makasivat kaikki, paitsi vahti, pian syvässä unessa.