IV.

Myrsky.

Veneen väki koki kuitenkin lähestyä laivaa, sillä se arveli paenneiden

pahantekiäin siellä olevan. "Siellä tapahtuu verisiä töitä", sanoi

korpraali; "minä näin nyt juuri selvästi, kuinka he heittivät miehen

mereen."

"Rivakka veto, pojat! rivakasti!" huusi luutnantti, joka oli nousnut

seisoalleen ja katseli kiikarilla. "Minä näen miehen nyt juuri nousevan

veden pinnalle. Soutakaa, soutakaa! ehkä me vielä voimme pelastaa

hänen."

Soutajat vetivät kaikin voimin ja kotvan kuluttua kiiti vene

tainnuksissa olevan miehen viereen, joka juuri oli viimeisen kerran

painumaisillaan veteen. He nostivat hänen kiireesti veneesen, ja nyt

pidettiin neuvoa, kuinka hän jälleen saataisiin henkiin.

"Ei mikään ole parempi, kuin kappale suolaista lihaa", sanoi vanha

laivamies; "sillä pitää häntä hieroa, ja jos henki vielä on ruumiissa,

niin olkaa varmat, että suola sen jälleen palauttaa."

"Hän ei ole pahantekiöitä", sanoi korpraali, kun he riisuivat hukkuneen

ja alkoivat hieroa hänen ruumistaan. "Vaatteista päättäen on hän

merimies, mutta kädet ovat niin valkeat ja pehmeät, että hän varmaan on

matkustajia."

Tätä puhuttaessa soutivat merimiehet väsymättömällä innolla laivan

perästä, mutta sotamiehet kokivat saada hukkunutta jälleen henkiin.

Pitkällisten vaivain perästä oli heillä ilo kuulla onnettoman

huokaisevan. Muutama minuutti sen jälkeen aukaisi hän silmänsä; mutta

vasta puolen tunnin perästä oli hän niin tointunut, että hän taisi

ilmoittaa miehille, miten hänelle oli käynyt.

"Mitä nyt on tekeminen?" kysyi korpraali luutnantilta. "Käymmekö prikin

kimppuun? Meitä on kymmenen seitsentä konnaa vastaan; eikö käy

laatuun?"

"Jos me saisimme ne säännölliseen taisteluun, niin ei olisi mitään

hätää", vastasi luutnantti; "mutta sotiessamme täysissä purjeissa

olevan laivan kanssa emme luultavasti pitkälle pääsisi."

"Ei tule mitään taistelua eikä käsikahakkaa", huusi yksi merimies, kun

ankara tuulenpuuska oli lyödä veneen kumoon. "Jos alkaa tuulla -- pilvi

tuolla näyttää minusta juuri siltä -- on parasta, että niin pian kun

mahdollista etsimme turvallisen paikan."

Vähä sen jälkeen oli miehistöllä täysi työ omassa turvallisuudessaan;

sillä nyt alkoi myrskytä, miten merimies oli ennustanut. Töin tuskin

pääsivät he maalle. Niin pian kun vene oli saapunut rantaan, tekivät he

valkean ja väsyneinä päivän vaivoista vetäytyivät nurmelle.

Sillä välin istui majori tyttärinensä ja perämies kajuutassa, pelon ja

murheen ahdistamina. "Niin, niin", huudahti hän viimein, "luotsi on

pahantekiä, joka kumppaninensa tahtoo paeta saarelta."

"Jumal'avita!" keskeytti häntä Northland, "niin on. Nyt selkiää

minullekin, miksi ne roistot eivät tahtoneet mennä ylöspäin väylää,

vaan alinomaa merelle päin." Hänen sanansa keskeytti pyssynpiipun isku

ikkunaan.

"Mitä se on?" huusi Lovisa säikähtäen.

"Se on kehoitus valmistaumaan kaikkeen", sanoi perämies. "Varmaan ne

nyt meidät lopettavat. Heillä on tosin kaikki meidän aseemme siellä

kannella, mutta niin kauvan kun meillä on veitset jälellä, myömme

kalliista heille henkemme. Jumala kuinka laiva kiikkuu! Ne heittiöt

eivät ymmärrä ohjata sitä ja tuuli yhä tuimenee."

Samassa kuului ikkunaan toinen lyönti, jota huuto: "Pitäkää vaari

siellä alhaalla!" seurasi.

"Mitä lempoa te tahdotte meistä?" huusi Northland; "ettekö voi antaa

meidän olla rauhassa?"

"Meidän kapteenimme tahtoo puhutella majoria", kuului vastaus.

"Majori", sanoi kajuutan rapulla toinen ääni, joka heti tunnettiin

luotsin ääneksi, "laiva on vaarassa ja te tyttärinenne olette hukassa,

jos ei jotakin tehdä laivan pelastukseksi. Tahdotteko antaa

kunniasananne, ettette tee mitään yritystä meitä vastaan, jos teidät

vapautamme? Te olette sotilas, ja minä tiedän, ettette syö sanaanne;

jos panette kunnianne pantiksi."

"Entäs tyttäreni?" vastasi majori; "kuinka heille käy?"

"Heidän on parasta jäädä kajuuttaan; heitä kohdellaan suurimmalla

kunnioituksella. Uskokaa minua: meidän ainoa tarkoituksemme on päästä

siirtomaasta ja saada takaisin vapautemme; jos vaan tämä onnistuu, niin

ei meillä ole ketään vastaan mitään pahaa mielessä. Kuitenkin täytyy

teidän pian päättää."

Majori ja perämies lupasivat lyhyen keskustelun perästä, etteivät

yrittäisi mitään vihollisuutta karkulaisia vastaan, kajuutan ovi

avattiin ja Northland kiiruhti peränpitoon. Aika olikin täperä; sillä

laiva kiiti hirmuisella vauhdilla väylän länsirannalla olevaa luotoista

nientä kohden. Urhean perämiehen ääni kuului myrskyn ylitse, mutta

turhaan; sillä noilla kauhistuneilla pakolaisilla, ollen tottumattomat

alkuaineiden riehuntaan, ei ollut kykyä liikuttamaan jäsentäkään

pelastukseksensa. Turhaan lensi heidän päällikkönsä yhden luota toisen

luoksi ja koki kiihoittaa heitä esimerkillänsä; heillä ei ollut

miehuutta eikä kuntoa toimittamaan perämiehen käskyjä.

"Me emme kykenee pelastamaan laivaa näiden maanmoukkain avulla", sanoi

Northland Markille; "jos ette vapauta minun laivamiehiäni, on priki

hukassa."

Mark näki, että mies oli oikeassa, ja mielessään punnittuansa vaaran

kumpaisessakin tapauksessa, käski hän vapauttaa merimiehet. Heti

kahleensa jätettyä kiiruhtivat he kukin toimihinsa; sillä yksi ainoa

silmäys oli ilmoittanut heille, missä vaarassa laiva häälyi. Nyt

lähestyi majorikin perämiestä ja kysyi murheellisella katsannolla:

"Voitteko pelastaa prikin?"

"Tuskin", vastasi Northland; "niinkun näette, on se melkein hylky ja

tuuli ajaa meitä tuolla olevaa nientä kohti, jonka te helposti voitte

nähdä sumun lävitse. Meidän täytyy etsiä pelastustamme hakemalla

semmoista paikkaa, johon laskemme hiljaa, mutta tämäkin toivo on hyvin

heikko, sillä koko ranta näyttää olevan kallioinen. No, mutta kaikissa

tapauksissa ei kauvan kestä, kunnes tiedämme kohtalomme."

"Eikö olisi parempi valmistaa tyttöjä siihen, mitä meitä odottaa?"

sanoi majori, tuijottaen synkästi eteensä. "En totisesti tiedä, mitä

tässä on tehtävä", vastasi Northland, jonka laivaa ja tyttöjä

ajatellessa saavutti katkera tuska. "Ehkä on kuitenkin parempi, että he

pysyvät siellä alhaalla, kunnes tölmäys on ohitse."

"Emmekö voisi pelastua veneellä?" kysyi majori, katsahtaen

epätoivoisena ympärillensä.

"Sen on jo aikoja laineet vieneet mukaansa", kuului vastaus; "eikä se

myös voisi kestää semmoisessa ärjyssä. Jos ei prikimme olisi niin

oivallinen laiva, ei se olisi kestänyt kymmentä minuuttia tämmöisessä

tyrskyssä."

Hänen vielä puhuessaan näyttivät suuttuneet tuulet yhdistyvän

viimeiseen ponnistukseen, murtaaksensa laivan kallioista rantaa

vastaan. Mutta samassa keksi Northland, joka seisoi hiljaisena ja

liikkumattomana perässä, omituisen aaltojen taitteen kallioiden välillä

ja tasaisen veden pinnan keskellä kiehuvaa merta. Voimallisella

kädellään ohjasi hän laivan sinne, ja kohta kiiti priki erään kallion

ympäri välkkyvällä lahdelman pinnalla, jota varjeli tuulelta ja

laineilta jyrkkä vuori, hiljaa ja huomaamatta viheriäiseen rantaan,

johon se seisahti rauhallisena ja liikkumattomana.

Iloisesta hämmästyksestä ei yksikään voinut laivalla kotvaan puhua,

mutta kun tultiin varmaksi siitä, että vaara oli ohitse, kokosi Mark

väkensä ympärillensä, merimiesten kokoillessa sinne tänne hajoitettuja

aseita ja asettuessa majorin ja perämiehen ympärille. Samassa keksi

Brandon mustan savupilven, joka nousi rantaa rajoittavien mäkien takaa.

Hän ei syyttä pelännyt, että se oli häntä takaa-ajavien sotamiesten

valkea ja että ne heti tulisivat sinne, jos laukaisemisen kuulisivat.

Hän ei siis tohtinut aloittaa mitään vihollisuutta, mutta yhtä vähän

tahtoi hän myös lähteä laivasta, joka oli hänen pelastuksensa ainoa

keino. Vakuutettuna siitä, että majori mieluisammin laivan uhraisi,

kuin antaisi tytärtensä hengen vaaraan, sanoi hän vähän mietittyänsä:

"Majori, te tiedätte, että minä ainoasti voin välttää vankeuden ja

kuoleman, jos minun onnistuu päästä tästä maasta. Siihen tarvitsen minä

laivaa. Jos te tahdotte ratkaista asian tappelulla, joutuu tytärtenne

ja oma henkenne vaaraan; sillä seuralaiseni ja minä olemme päättäneet

koettaa viimeiseen asti, saadaksemme laivan omaksemme. Jos taas annatte

minulle prikin, niin sallin minä teidän tyttärinenne ja väkinenne mennä

vahingotta maalle. Rahanne ja paperinne sekä tarpeelliset aseet ja

elatusvarat saatte ottaa myötänne; sillä minun tarkoitukseni ei ole

ryöstää teitä eikä saattaa teille vahinkota. Mutta teidän pitää heti

päättää; sillä me aiomme lähteä tältä rannalta, niin pian kun tuuli

myöntää."

Majori rupesi perämiehen kanssa neuvottelemaan; sillä vaikka hänestä

oli iloista päästä pahantekiäin käsistä vahingotta, tuntui hänestä

toisesta puolen karvaalta jättää laivansa ja osan omaisuuttansa,

yrittämättäkään niiden takaisin ottamista. "Meitä on kaksitoista ja

antaisimme laivan tappelutta noille seitsemälle heittiölle."

"Ei haittaa mitään", tuumasi perämies; "he eivät ikänään meidän avutta

voi viedä laivaa lahdesta kulkevan ahtaan väylän läpi, ja siten he

kuitenkin aina ovat meidän käsissämme. Mitä voimme me sitä paitsi

laivalla? He ovat paremmin varustetut kuin me, ja jos ottelu tulisi,

niin tuskinpa, jos kohta urhoollisestikin taistelisimme, taitaisimme

toivoa voittoa; mutta jos vaan saisimme enemmän aseita, olisi meilläkin

jotakin sanomista. Maalla ei meidän tarvitse myöskään yhä pelätä, että

mitään pahaa tapahtuisi tyttärillenne."

"Mutta maan alku-asukkaat", sanoi majori, "antaisivatko he meidän olla

rauhassa?"

"Heille kyllä kestämme, paitsi olen minä kuullut, ettei metsäläiset

täällä koskaan kokoonnu suuriin parviin. Mieluisemminpa tahdon tullakin

heidän kuin näiden pahantekiäin pariin."

"Te olette oikeassa, Northland", sanoi majori vähän aikaa mietittyänsä.

Sitte käänsihe hän Mark Brandoniin sanoen olevansa valmis jättämään

laivan edellä sanotuilla ehdoilla. Laivamiehet saivat ne aseet, jotka

heiltä vielä puuttuivat ja kulettivat vaatteita, ruokavaroja ja muita

tarpeita maalle. Niin pian kun majori oli väkinensä lähtenyt laivalta,

laati Mark purjeet niin, että priki kulki hiljalleen keskelle lahtea,

jossa sen täytyi seisahtua, koska tuuli teki mahdottomaksi laskea

avoimelle merelle. Sillä välin valmistihe siirtolaiset viettämään

yötänsä taivas-alla. Majori haki sopivaa paikkaa yösijaksi ja valitsi

siksi pensahiston, jota takapuolella suojusti korkea kallio ja

etupuolella oli paljon irtonaisia kiviä, jotka olisivat suurena esteenä

lähestyvälle viholliselle. Sitä paitsi näki hän parhaaksi olla valkeaa

tekemättä, koska se voisi herättää villien huomion. Vahvistettuansa

vielä leiriä siihen kuletetuilla puunrungoilla ja oksilla, asetti hän

kaksi vahtia, joita vaihetettiin joka tunti, perämiehen lähetti hän

tiedustelemaan.

Vandiemenin maa · 第 9 / 20 题