Myrsky.
Veneen väki koki kuitenkin lähestyä laivaa, sillä se arveli paenneiden
pahantekiäin siellä olevan. "Siellä tapahtuu verisiä töitä", sanoi
korpraali; "minä näin nyt juuri selvästi, kuinka he heittivät miehen
mereen."
"Rivakka veto, pojat! rivakasti!" huusi luutnantti, joka oli nousnut
seisoalleen ja katseli kiikarilla. "Minä näen miehen nyt juuri nousevan
veden pinnalle. Soutakaa, soutakaa! ehkä me vielä voimme pelastaa
hänen."
Soutajat vetivät kaikin voimin ja kotvan kuluttua kiiti vene
tainnuksissa olevan miehen viereen, joka juuri oli viimeisen kerran
painumaisillaan veteen. He nostivat hänen kiireesti veneesen, ja nyt
pidettiin neuvoa, kuinka hän jälleen saataisiin henkiin.
"Ei mikään ole parempi, kuin kappale suolaista lihaa", sanoi vanha
laivamies; "sillä pitää häntä hieroa, ja jos henki vielä on ruumiissa,
niin olkaa varmat, että suola sen jälleen palauttaa."
"Hän ei ole pahantekiöitä", sanoi korpraali, kun he riisuivat hukkuneen
ja alkoivat hieroa hänen ruumistaan. "Vaatteista päättäen on hän
merimies, mutta kädet ovat niin valkeat ja pehmeät, että hän varmaan on
matkustajia."
Tätä puhuttaessa soutivat merimiehet väsymättömällä innolla laivan
perästä, mutta sotamiehet kokivat saada hukkunutta jälleen henkiin.
Pitkällisten vaivain perästä oli heillä ilo kuulla onnettoman
huokaisevan. Muutama minuutti sen jälkeen aukaisi hän silmänsä; mutta
vasta puolen tunnin perästä oli hän niin tointunut, että hän taisi
ilmoittaa miehille, miten hänelle oli käynyt.
"Mitä nyt on tekeminen?" kysyi korpraali luutnantilta. "Käymmekö prikin
kimppuun? Meitä on kymmenen seitsentä konnaa vastaan; eikö käy
laatuun?"
"Jos me saisimme ne säännölliseen taisteluun, niin ei olisi mitään
hätää", vastasi luutnantti; "mutta sotiessamme täysissä purjeissa
olevan laivan kanssa emme luultavasti pitkälle pääsisi."
"Ei tule mitään taistelua eikä käsikahakkaa", huusi yksi merimies, kun
ankara tuulenpuuska oli lyödä veneen kumoon. "Jos alkaa tuulla -- pilvi
tuolla näyttää minusta juuri siltä -- on parasta, että niin pian kun
mahdollista etsimme turvallisen paikan."
Vähä sen jälkeen oli miehistöllä täysi työ omassa turvallisuudessaan;
sillä nyt alkoi myrskytä, miten merimies oli ennustanut. Töin tuskin
pääsivät he maalle. Niin pian kun vene oli saapunut rantaan, tekivät he
valkean ja väsyneinä päivän vaivoista vetäytyivät nurmelle.
Sillä välin istui majori tyttärinensä ja perämies kajuutassa, pelon ja
murheen ahdistamina. "Niin, niin", huudahti hän viimein, "luotsi on
pahantekiä, joka kumppaninensa tahtoo paeta saarelta."
"Jumal'avita!" keskeytti häntä Northland, "niin on. Nyt selkiää
minullekin, miksi ne roistot eivät tahtoneet mennä ylöspäin väylää,
vaan alinomaa merelle päin." Hänen sanansa keskeytti pyssynpiipun isku
ikkunaan.
"Mitä se on?" huusi Lovisa säikähtäen.
"Se on kehoitus valmistaumaan kaikkeen", sanoi perämies. "Varmaan ne
nyt meidät lopettavat. Heillä on tosin kaikki meidän aseemme siellä
kannella, mutta niin kauvan kun meillä on veitset jälellä, myömme
kalliista heille henkemme. Jumala kuinka laiva kiikkuu! Ne heittiöt
eivät ymmärrä ohjata sitä ja tuuli yhä tuimenee."
Samassa kuului ikkunaan toinen lyönti, jota huuto: "Pitäkää vaari
siellä alhaalla!" seurasi.
"Mitä lempoa te tahdotte meistä?" huusi Northland; "ettekö voi antaa
meidän olla rauhassa?"
"Meidän kapteenimme tahtoo puhutella majoria", kuului vastaus.
"Majori", sanoi kajuutan rapulla toinen ääni, joka heti tunnettiin
luotsin ääneksi, "laiva on vaarassa ja te tyttärinenne olette hukassa,
jos ei jotakin tehdä laivan pelastukseksi. Tahdotteko antaa
kunniasananne, ettette tee mitään yritystä meitä vastaan, jos teidät
vapautamme? Te olette sotilas, ja minä tiedän, ettette syö sanaanne;
jos panette kunnianne pantiksi."
"Entäs tyttäreni?" vastasi majori; "kuinka heille käy?"
"Heidän on parasta jäädä kajuuttaan; heitä kohdellaan suurimmalla
kunnioituksella. Uskokaa minua: meidän ainoa tarkoituksemme on päästä
siirtomaasta ja saada takaisin vapautemme; jos vaan tämä onnistuu, niin
ei meillä ole ketään vastaan mitään pahaa mielessä. Kuitenkin täytyy
teidän pian päättää."
Majori ja perämies lupasivat lyhyen keskustelun perästä, etteivät
yrittäisi mitään vihollisuutta karkulaisia vastaan, kajuutan ovi
avattiin ja Northland kiiruhti peränpitoon. Aika olikin täperä; sillä
laiva kiiti hirmuisella vauhdilla väylän länsirannalla olevaa luotoista
nientä kohden. Urhean perämiehen ääni kuului myrskyn ylitse, mutta
turhaan; sillä noilla kauhistuneilla pakolaisilla, ollen tottumattomat
alkuaineiden riehuntaan, ei ollut kykyä liikuttamaan jäsentäkään
pelastukseksensa. Turhaan lensi heidän päällikkönsä yhden luota toisen
luoksi ja koki kiihoittaa heitä esimerkillänsä; heillä ei ollut
miehuutta eikä kuntoa toimittamaan perämiehen käskyjä.
"Me emme kykenee pelastamaan laivaa näiden maanmoukkain avulla", sanoi
Northland Markille; "jos ette vapauta minun laivamiehiäni, on priki
hukassa."
Mark näki, että mies oli oikeassa, ja mielessään punnittuansa vaaran
kumpaisessakin tapauksessa, käski hän vapauttaa merimiehet. Heti
kahleensa jätettyä kiiruhtivat he kukin toimihinsa; sillä yksi ainoa
silmäys oli ilmoittanut heille, missä vaarassa laiva häälyi. Nyt
lähestyi majorikin perämiestä ja kysyi murheellisella katsannolla:
"Voitteko pelastaa prikin?"
"Tuskin", vastasi Northland; "niinkun näette, on se melkein hylky ja
tuuli ajaa meitä tuolla olevaa nientä kohti, jonka te helposti voitte
nähdä sumun lävitse. Meidän täytyy etsiä pelastustamme hakemalla
semmoista paikkaa, johon laskemme hiljaa, mutta tämäkin toivo on hyvin
heikko, sillä koko ranta näyttää olevan kallioinen. No, mutta kaikissa
tapauksissa ei kauvan kestä, kunnes tiedämme kohtalomme."
"Eikö olisi parempi valmistaa tyttöjä siihen, mitä meitä odottaa?"
sanoi majori, tuijottaen synkästi eteensä. "En totisesti tiedä, mitä
tässä on tehtävä", vastasi Northland, jonka laivaa ja tyttöjä
ajatellessa saavutti katkera tuska. "Ehkä on kuitenkin parempi, että he
pysyvät siellä alhaalla, kunnes tölmäys on ohitse."
"Emmekö voisi pelastua veneellä?" kysyi majori, katsahtaen
epätoivoisena ympärillensä.
"Sen on jo aikoja laineet vieneet mukaansa", kuului vastaus; "eikä se
myös voisi kestää semmoisessa ärjyssä. Jos ei prikimme olisi niin
oivallinen laiva, ei se olisi kestänyt kymmentä minuuttia tämmöisessä
tyrskyssä."
Hänen vielä puhuessaan näyttivät suuttuneet tuulet yhdistyvän
viimeiseen ponnistukseen, murtaaksensa laivan kallioista rantaa
vastaan. Mutta samassa keksi Northland, joka seisoi hiljaisena ja
liikkumattomana perässä, omituisen aaltojen taitteen kallioiden välillä
ja tasaisen veden pinnan keskellä kiehuvaa merta. Voimallisella
kädellään ohjasi hän laivan sinne, ja kohta kiiti priki erään kallion
ympäri välkkyvällä lahdelman pinnalla, jota varjeli tuulelta ja
laineilta jyrkkä vuori, hiljaa ja huomaamatta viheriäiseen rantaan,
johon se seisahti rauhallisena ja liikkumattomana.
Iloisesta hämmästyksestä ei yksikään voinut laivalla kotvaan puhua,
mutta kun tultiin varmaksi siitä, että vaara oli ohitse, kokosi Mark
väkensä ympärillensä, merimiesten kokoillessa sinne tänne hajoitettuja
aseita ja asettuessa majorin ja perämiehen ympärille. Samassa keksi
Brandon mustan savupilven, joka nousi rantaa rajoittavien mäkien takaa.
Hän ei syyttä pelännyt, että se oli häntä takaa-ajavien sotamiesten
valkea ja että ne heti tulisivat sinne, jos laukaisemisen kuulisivat.
Hän ei siis tohtinut aloittaa mitään vihollisuutta, mutta yhtä vähän
tahtoi hän myös lähteä laivasta, joka oli hänen pelastuksensa ainoa
keino. Vakuutettuna siitä, että majori mieluisammin laivan uhraisi,
kuin antaisi tytärtensä hengen vaaraan, sanoi hän vähän mietittyänsä:
"Majori, te tiedätte, että minä ainoasti voin välttää vankeuden ja
kuoleman, jos minun onnistuu päästä tästä maasta. Siihen tarvitsen minä
laivaa. Jos te tahdotte ratkaista asian tappelulla, joutuu tytärtenne
ja oma henkenne vaaraan; sillä seuralaiseni ja minä olemme päättäneet
koettaa viimeiseen asti, saadaksemme laivan omaksemme. Jos taas annatte
minulle prikin, niin sallin minä teidän tyttärinenne ja väkinenne mennä
vahingotta maalle. Rahanne ja paperinne sekä tarpeelliset aseet ja
elatusvarat saatte ottaa myötänne; sillä minun tarkoitukseni ei ole
ryöstää teitä eikä saattaa teille vahinkota. Mutta teidän pitää heti
päättää; sillä me aiomme lähteä tältä rannalta, niin pian kun tuuli
myöntää."
Majori rupesi perämiehen kanssa neuvottelemaan; sillä vaikka hänestä
oli iloista päästä pahantekiäin käsistä vahingotta, tuntui hänestä
toisesta puolen karvaalta jättää laivansa ja osan omaisuuttansa,
yrittämättäkään niiden takaisin ottamista. "Meitä on kaksitoista ja
antaisimme laivan tappelutta noille seitsemälle heittiölle."
"Ei haittaa mitään", tuumasi perämies; "he eivät ikänään meidän avutta
voi viedä laivaa lahdesta kulkevan ahtaan väylän läpi, ja siten he
kuitenkin aina ovat meidän käsissämme. Mitä voimme me sitä paitsi
laivalla? He ovat paremmin varustetut kuin me, ja jos ottelu tulisi,
niin tuskinpa, jos kohta urhoollisestikin taistelisimme, taitaisimme
toivoa voittoa; mutta jos vaan saisimme enemmän aseita, olisi meilläkin
jotakin sanomista. Maalla ei meidän tarvitse myöskään yhä pelätä, että
mitään pahaa tapahtuisi tyttärillenne."
"Mutta maan alku-asukkaat", sanoi majori, "antaisivatko he meidän olla
rauhassa?"
"Heille kyllä kestämme, paitsi olen minä kuullut, ettei metsäläiset
täällä koskaan kokoonnu suuriin parviin. Mieluisemminpa tahdon tullakin
heidän kuin näiden pahantekiäin pariin."
"Te olette oikeassa, Northland", sanoi majori vähän aikaa mietittyänsä.
Sitte käänsihe hän Mark Brandoniin sanoen olevansa valmis jättämään
laivan edellä sanotuilla ehdoilla. Laivamiehet saivat ne aseet, jotka
heiltä vielä puuttuivat ja kulettivat vaatteita, ruokavaroja ja muita
tarpeita maalle. Niin pian kun majori oli väkinensä lähtenyt laivalta,
laati Mark purjeet niin, että priki kulki hiljalleen keskelle lahtea,
jossa sen täytyi seisahtua, koska tuuli teki mahdottomaksi laskea
avoimelle merelle. Sillä välin valmistihe siirtolaiset viettämään
yötänsä taivas-alla. Majori haki sopivaa paikkaa yösijaksi ja valitsi
siksi pensahiston, jota takapuolella suojusti korkea kallio ja
etupuolella oli paljon irtonaisia kiviä, jotka olisivat suurena esteenä
lähestyvälle viholliselle. Sitä paitsi näki hän parhaaksi olla valkeaa
tekemättä, koska se voisi herättää villien huomion. Vahvistettuansa
vielä leiriä siihen kuletetuilla puunrungoilla ja oksilla, asetti hän
kaksi vahtia, joita vaihetettiin joka tunti, perämiehen lähetti hän
tiedustelemaan.