Laivan anastus.
Näytti siltä, kun onni olisi suosinut rosvojen rikoksellista tuumaa,
sillä tuskin olivat he tulleet laivalle, kun nousi hieno tuuli, joka
puhalsi myötävirtaan, ja vienosti röyhelsi veden kalvoa, ja samassa
musta pilvi vetäytyi ympäri lähellä olevia vuorten huippuja. Kaikki
pienen laivan väestö oli kokoontunut kannelle ja katseli uteliaana
tulioita, jotka repaleisissa vaatteissaan eivät juuri herättäneet
myötätuntoisuutta kohtaansa.
Perämies oli kuitenkin sillä välin luotsin käskemättä nostattanut
ankkuria, sillä kun vuoksi alkoi nousta, ja tuuli koveni, katsoi hän
välttämättömäksi, ettei kadotettaisi hetkeäkään ja että niin kiireesti
kuin mahdollista saataisiin laiva pois ahtaasta väylästä.
Mark Brandon päätti käyttää hyväksensä tätä mukavaa tilaisuutta. "Kas
nyt, pojat, sanoi hän seuralaisillensa, tarttukaa käsitankoihin ja
käykää uljaasti toimeen!" Hän huomasi, että nämä nuijamaiset tangot
olisivat ratkaisevana hetkenä oivallisia aseita. Hänen seuralaisensa
ymmärsivät viittauksen, anastivat ne heti ja vähän ajan perästä oli
ankkuri nostettu.
"Nyt kyllä voimme päästä eteenpäin", sanoi Northland, hykertäen
tyytyväisenä käsiänsä.
"Me emme voi purjehtia vastatuuleen", vastasi luotsi, miettien keinoa,
kuinka hän löytäisi tekosyyn, laskeaksensa vastakkaiseen suuntaan. "Te
olettekin tulleet väärään väylään; teidän olisi pitänyt mennä tuon
niemen ympäri; siellä voisitte pysyä ulompana rannasta, jos alkaisi
ankarasti tuulla. Tässä kaitaisessa väylässä, monien kallioiden
välissä, jotka pistävät virtaan päin, tuskin pääsee mukavimmallakaan
ilmoilla paikastaan; mutta semmoisella tuulella kuin nyt on, olisi
hulluus yrittääkään."
"Minulla ei ole sama ajatus", vastasi Northland, "enkä minä koskaan
käsitä, että pian satamaan pääsemiseksi olisi ensin selälle
purjehdittava. Mutta mitä tuuleen tulee, ei tämä ole mitään sen
suhteen, mitä jo olemme voittaneet."
Samassa näytti kun ilma olisi ollut rosvojen liittolaisena ja ikäänkun
tehnyt rehellisen merimiehen sanat valheeksi; sillä hirmuinen
pohjoistuulen puuska tapasi laivaa semmoisella ankaruudella, että
kaikki säikähtivät. Luotsi käytti tätä hetkeä hyväksensä, hyppäsi heti
perään ja käänsi laivan etelää kohden, ulospäin satamasta. Tosin meni
tämä tuulen puuska ohitse yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta Mark
Brandon piti otetun suuntansa, perämiehen suureksi harmiksi. Tämä aikoi
yhtä paljon epäillä luotsin taitavuutta kuin rehellisyyttäkin. Mutta
kun hänen päämiehensä hyväksyi hänen menetyksensä, täytyi hänen siihen
tyytyä, vaikka hän pudisti ankarasti päätänsä sekä silloin tällöin
purki puoleksi tukehutettuja kirouksia. Myrsky, joka lähestyi
hirmuisella nopeudella, näytti kuitenkin oikeuttavan luotsin pelkoa ja
varovaisuutta, niin että Northlandkin viimein alkoi arvella hänen
menetystänsä oikeaksi. Muutoin ei hänellä ollut nyt muuta mielessä kuin
laivan turvallisuus, sillä ankaran pohjatuulen ajamana kiiti se
hirmuista vauhtia väylän suuta kohden.
Priki ei ollut vielä kuitenkaan saapunut aavalle merelle, kun tuuli,
yhtä pian kuin oli nousnutkin, kääntyi lounaasen. "No", huusi Northland
luotsille, "nyt ette mahtane enää pitemmältä estellä virtaa kohden
matkustamasta. Tahi luuletteko, ettei sitä vielä voi tehdä?"
"Parempi olisi, jos koettaisimme päästä aavalle merelle", vastasi Mark.
"Pian alkaa jälleen tuulla, ja silloin kävisi meille pahasti
kaitaisessa väylässä, joka on täynnä hiekkakaria ja kallioita."
"Tämä seutu ja erittäinkin väylä näyttää olevan teille
vastoinmielinen", vastasi perämies; "minä puolestani en näe mitään
erinomaista vaaraa."
Pari kolme keltanuttua seisoi tämän keskustelun aikana Markin vieressä
kokassa ja rehellisestä merimiehestä näytti ikäänkun heidän
kasvoissansa olisi ollut kummallinen mielenilmaus, ja että he
vaihettivat merkillisiä silmäyksiä päällikkönsä kanssa. Kun hän meni
puhumaan majorin kanssa, kuuli hän jonkun hiljaisella äänellä kysyvän
luotsilta: "Onko jo aika?" Hän kääntyi takaisin, katsoi tutkivasti
heihin ja kysäsi: "Mihin olisi jo aika?"
"Hän kysyy", virkkoi luotsi, "olisiko aika kääntyä; mutta taitaa olla
parasta, että tästä neuvottelemme majorin kanssa."
Näin sanoen jätti hän seuralaisensa ja läksi perämiehen kanssa majorin
luoksi, joka tyttärinensä katseli maata, josta he vastoinmielisesti
etenivät. Lovisa nojautui isän käsivarteen, koska hänen oli vaikea
seisoa laivan keikkuessa; vanhempi tytär, Helena, seisoi taas
horjumatta, nojaten kädellään reelinkiin ja pitäen toisessa kädessään
kiikaria. "Katso, isä!" huudahti hän äkisti, "tuolla liikkuu jotakin
veden päällä, joka näyttää isolta joutsenelta, juuri virran seuduilla,
josta tulemme."
"Joutseneltako, lapseni", vastasi majori; "silloinpa olisi se musta;
sillä minä olen kuullut sanottavan, että joutsenet tällä puolella
maanpalloa ovat mustat. Ei, Helenaseni, se ei ole joutsen, vaan
luultavasti jonkun veneen purje. Miksi te sen luulette, Northland?"
"Se on vene neliskulmaisine purjeineen", sanoi perämies silmäyttyänsä
sitä kiikarilla. "Rakennustavasta päättäen näyttää se olevan keveä
valasvene; kuitenkin on se siksi melkein liian suuri. Mitäs te mietitte
siitä, luotsi?"
Äkillinen hämmästys kuvautui luotsin poskille ja haihtuva puna hänen
kasvoillensa, sillä vene ei voinut olla kenenkään muun kuin maaherran
ja oli epäilemättä lähetetty ajamaan häntä takaa. Salataksensa yhä
enenevää hämmästystänsä, otti hän äkkiä kiikarin perämiehen kädestä ja
suunnitti sen venettä kohden. Sill'aikaa viittasi Helena isällensä ja
kuiskasi hänelle: "Isäni, minä olen tarkastellut tuon miehen kasvoja;
hänen muotonsa muuttuu Northlandin puhuessa veneestä. Ole varma, että
veneessä on jotakin, joka saattaa häntä levottomaksi."
"Hyvin mahdollista, lapseni", vastasi majori, "niin on minustakin
näyttänyt. Selvintä on, että kysymme häneltä itseltään. Luotsi", näin
sanoen käänsihe hän äkkiä Mark Brandoniin, "mitä näette veneessä, joka
saattaa teitä levottomaksi?"
"Levottomaksiko minua?" vastasi tämä, katsahtaen tutkivasti majoriin.
"Miksi tämän veneen näkeminen saattaisi minua levottomaksi?"
"Miksi te sitä luulette?" keskeytti häntä perämies; "te olette sitä
katselleet kyllin, tietääksenne edes, mikä se on. Mitäs tuumaatte, ha?"
"Minun pitää vielä kerran katsoa sitä", vastasi Mark, joka nyt ainoasti
tahtoi voittaa aikaa, ajatellaksensa jotakin juonta; "niin, nyt minä
näen sen selvemmästi."
"No, mikä se sitte on, jos saa luvan kysyä?" huusi perämies, joka alkoi
pitkästyä.
"Samanlainen vene kuin monet muut", vastasi Mark, ottamatta kuitenkaan
kiikaria pois silmältänsä.
"Hyvä, nyt ollaan asian perillä", sanoi perämies. "Nyt tuulee vahvasti
etelästä, sitä pitää meidän käyttää hyväksi vastavirtaan purjehtiessa."
"Mutta virta on meitä vastaan", sanoi luotsi, "ja jos tuuli vielä
yltyy, niin voisi meille käydä pahoin kallioiden ja hiekkasärkkäin
välissä."
"Minä en koskaan myönny jättämään väylää, niin kauvan kun tuuli käy
vastavirtaan", sanoi perämies; "kuules, ystävä, minusta näyttää melkein
siltä, kun te ette ensinkään tahtoisi mennä ylöspäin väylää. Ensin oli
meillä vastatuuli ja silloin emme muka uskaltaneet sinne; nyt kun tuuli
on kääntynyt, on taas virrassa vika."
"Vene tulee likemmäksi", huusi Silman iloissaan. Hän oli sill'aikaa
katsahtanut kiikariin; "he ovat ottaneet purjeet alas ja soutavat
kaikin voimin, niin että he pian ovat täällä."
Luotsi tempasi äkkiä kiikarin ihastuneen Silman'in kädestä, nosti sen
silmäänsä ja näki kauhistuksella sotamiesten muskettien (sotapyssyin)
välähtelevän auringon paisteessa. Helena näki, kuinka hänen kasvonsa
muuttuivat, ja vakuutettuna jonkun vaaran lähestymisestä, kääntyi hän
häneen, sanoen: "Minä näen, että jotakin on veneessä, joka tekee teidät
erittäin levottomaksi. Jos joku vaara uhkaa meitä, niin elkää sitä
salatko, vaan sanokaa se suoraan, että voisimme vastustaa sitä. Me
olemme rohkeasti kohdanneet vaaroja merellä ja näytämme kaikessa, mitä
tapahtuu, samaa uljuutta."
Näissä sanoissa lensi onnellinen ajatus tuon epäillyn luotsin päähän ja
murheen osoituksella sanoi hän: "Majori, minä pelkään, että tyttärenne
on oikeassa. Minä tahtoisin sitte ilmoittaa teille epäluuloni, kun
naiset ovat menneet pois, mutta aikaa ei ole hukattava. Veneessä tulee,
niinkun en enää epäile, parvi pahantekiöitä, jotka ovat paenneet
Hobarttown'ista. Ne roistot ovat oivallisesti varustetut, ja kun ovat
joutuneet pahimpaan pulaan, ryntäävät he päällemme epätoivon
rohkeudella. Kuitenkin olen minä valmis panemaan henkeni ja vereni
alttiiksi teidän edestänne, ja jos tahdotte varustaa sekä teidän että
minun väkeni, ei mahtane tulla mitään vaaraa."
"Heti siis työhön!" huusi majori, astui kiireesti alas kajuuttaan,
antaaksensa noutaa aseita ja sotavaroja. Mark Brandon kävi sill'aikaa
pitkin laivan kantta, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa väellensä
tärkeitä käskyjä ja kuiskasi hiljaisesti: "Olkaa valmiit!" Muutaman
minuutin perästä olivat kaikki varustettuina ja kun tuuli kiihtyi ja
laivamiehet työskentelivät purjeiden kanssa, luuli Brandon että hetki
ryhtyä toimeen oli tullut. Hän toivoi vaan majorin ja perämiehen vielä
menevän pois kannelta. Sentähden huomautti hän heitä siitä, että naiset
olisivat turvallisemmat kajuutassa, ja kun majori oli mennyt
tyttäriänsä sinne saattamaan, huusi hän perämiehelle: "herra Northland,
majori kutsuu teitä alas."
Perämies kiiruhti alas; samassa käski Mark kahta miehistänsä sulkemaan
luukun, sill'aikaa muut anastivat itsellensä ne aseet, jotka
laivamiehet olivat kannelle jättäneet. Silman oli hämmästyksellä nähnyt
heidän rohkean työnsä; ennenkun hän kuitenkaan oli päättänyt, mitä
tekisi, tarttui häneen kaksi miestä ja ottivat aseet häneltä pois, ja
kun hän, vaikka kumoon heitettynä, epätoivon voimalla vastusti kättensä
ja jalkainsa sitomista, heitettiin hän ilman siekailematta mereen.
Sill'aikaa oli timmermanni ja kaksi laivamiestä anastaneet itsellensä
käsitangot, puolustaaksensa itsiänsä rosvoilta; lyhyen kahakan perästä
otettiin heiltä kuitenkin aseet pois ja he sidottiin. Muiden
laivamiesten, jotka vielä askaroivat touvistossa, täytyi Brandonin
käskystä tulla yksitellen alas, ja kun heidän kätensä ja jalkansa
olivat sidotut, sidottiin he erityisiin paikkoihin laivalla.
"No, pojat", huusi Brandon, "eläköön vapautemme."
Hänen seuralaisensa päästivät hurjan kirkunan, joka ilmoitti vangeille
kajuutassa, että priki oli vihollisten vallassa, mutta kutka nämä
olivat, pysyi salaisuutena. Perämies katsahti kyllä kajutan ikkunasta,
mutta kun hän älysi kaksi pyssynpiipun suuta, täytyi hänen vetäytyä
takaisin. Mark Brandon asettausi peränpitoon, uhkasi nyrkillänsä
ylönkatseellisesti venettä, käänsi laivan etelään päin ja pian lensi
priki täysissä purjeissa aavaa merta kohden.