III.

Laivan anastus.

Näytti siltä, kun onni olisi suosinut rosvojen rikoksellista tuumaa,

sillä tuskin olivat he tulleet laivalle, kun nousi hieno tuuli, joka

puhalsi myötävirtaan, ja vienosti röyhelsi veden kalvoa, ja samassa

musta pilvi vetäytyi ympäri lähellä olevia vuorten huippuja. Kaikki

pienen laivan väestö oli kokoontunut kannelle ja katseli uteliaana

tulioita, jotka repaleisissa vaatteissaan eivät juuri herättäneet

myötätuntoisuutta kohtaansa.

Perämies oli kuitenkin sillä välin luotsin käskemättä nostattanut

ankkuria, sillä kun vuoksi alkoi nousta, ja tuuli koveni, katsoi hän

välttämättömäksi, ettei kadotettaisi hetkeäkään ja että niin kiireesti

kuin mahdollista saataisiin laiva pois ahtaasta väylästä.

Mark Brandon päätti käyttää hyväksensä tätä mukavaa tilaisuutta. "Kas

nyt, pojat, sanoi hän seuralaisillensa, tarttukaa käsitankoihin ja

käykää uljaasti toimeen!" Hän huomasi, että nämä nuijamaiset tangot

olisivat ratkaisevana hetkenä oivallisia aseita. Hänen seuralaisensa

ymmärsivät viittauksen, anastivat ne heti ja vähän ajan perästä oli

ankkuri nostettu.

"Nyt kyllä voimme päästä eteenpäin", sanoi Northland, hykertäen

tyytyväisenä käsiänsä.

"Me emme voi purjehtia vastatuuleen", vastasi luotsi, miettien keinoa,

kuinka hän löytäisi tekosyyn, laskeaksensa vastakkaiseen suuntaan. "Te

olettekin tulleet väärään väylään; teidän olisi pitänyt mennä tuon

niemen ympäri; siellä voisitte pysyä ulompana rannasta, jos alkaisi

ankarasti tuulla. Tässä kaitaisessa väylässä, monien kallioiden

välissä, jotka pistävät virtaan päin, tuskin pääsee mukavimmallakaan

ilmoilla paikastaan; mutta semmoisella tuulella kuin nyt on, olisi

hulluus yrittääkään."

"Minulla ei ole sama ajatus", vastasi Northland, "enkä minä koskaan

käsitä, että pian satamaan pääsemiseksi olisi ensin selälle

purjehdittava. Mutta mitä tuuleen tulee, ei tämä ole mitään sen

suhteen, mitä jo olemme voittaneet."

Samassa näytti kun ilma olisi ollut rosvojen liittolaisena ja ikäänkun

tehnyt rehellisen merimiehen sanat valheeksi; sillä hirmuinen

pohjoistuulen puuska tapasi laivaa semmoisella ankaruudella, että

kaikki säikähtivät. Luotsi käytti tätä hetkeä hyväksensä, hyppäsi heti

perään ja käänsi laivan etelää kohden, ulospäin satamasta. Tosin meni

tämä tuulen puuska ohitse yhtä pian kuin oli tullutkin, mutta Mark

Brandon piti otetun suuntansa, perämiehen suureksi harmiksi. Tämä aikoi

yhtä paljon epäillä luotsin taitavuutta kuin rehellisyyttäkin. Mutta

kun hänen päämiehensä hyväksyi hänen menetyksensä, täytyi hänen siihen

tyytyä, vaikka hän pudisti ankarasti päätänsä sekä silloin tällöin

purki puoleksi tukehutettuja kirouksia. Myrsky, joka lähestyi

hirmuisella nopeudella, näytti kuitenkin oikeuttavan luotsin pelkoa ja

varovaisuutta, niin että Northlandkin viimein alkoi arvella hänen

menetystänsä oikeaksi. Muutoin ei hänellä ollut nyt muuta mielessä kuin

laivan turvallisuus, sillä ankaran pohjatuulen ajamana kiiti se

hirmuista vauhtia väylän suuta kohden.

Priki ei ollut vielä kuitenkaan saapunut aavalle merelle, kun tuuli,

yhtä pian kuin oli nousnutkin, kääntyi lounaasen. "No", huusi Northland

luotsille, "nyt ette mahtane enää pitemmältä estellä virtaa kohden

matkustamasta. Tahi luuletteko, ettei sitä vielä voi tehdä?"

"Parempi olisi, jos koettaisimme päästä aavalle merelle", vastasi Mark.

"Pian alkaa jälleen tuulla, ja silloin kävisi meille pahasti

kaitaisessa väylässä, joka on täynnä hiekkakaria ja kallioita."

"Tämä seutu ja erittäinkin väylä näyttää olevan teille

vastoinmielinen", vastasi perämies; "minä puolestani en näe mitään

erinomaista vaaraa."

Pari kolme keltanuttua seisoi tämän keskustelun aikana Markin vieressä

kokassa ja rehellisestä merimiehestä näytti ikäänkun heidän

kasvoissansa olisi ollut kummallinen mielenilmaus, ja että he

vaihettivat merkillisiä silmäyksiä päällikkönsä kanssa. Kun hän meni

puhumaan majorin kanssa, kuuli hän jonkun hiljaisella äänellä kysyvän

luotsilta: "Onko jo aika?" Hän kääntyi takaisin, katsoi tutkivasti

heihin ja kysäsi: "Mihin olisi jo aika?"

"Hän kysyy", virkkoi luotsi, "olisiko aika kääntyä; mutta taitaa olla

parasta, että tästä neuvottelemme majorin kanssa."

Näin sanoen jätti hän seuralaisensa ja läksi perämiehen kanssa majorin

luoksi, joka tyttärinensä katseli maata, josta he vastoinmielisesti

etenivät. Lovisa nojautui isän käsivarteen, koska hänen oli vaikea

seisoa laivan keikkuessa; vanhempi tytär, Helena, seisoi taas

horjumatta, nojaten kädellään reelinkiin ja pitäen toisessa kädessään

kiikaria. "Katso, isä!" huudahti hän äkisti, "tuolla liikkuu jotakin

veden päällä, joka näyttää isolta joutsenelta, juuri virran seuduilla,

josta tulemme."

"Joutseneltako, lapseni", vastasi majori; "silloinpa olisi se musta;

sillä minä olen kuullut sanottavan, että joutsenet tällä puolella

maanpalloa ovat mustat. Ei, Helenaseni, se ei ole joutsen, vaan

luultavasti jonkun veneen purje. Miksi te sen luulette, Northland?"

"Se on vene neliskulmaisine purjeineen", sanoi perämies silmäyttyänsä

sitä kiikarilla. "Rakennustavasta päättäen näyttää se olevan keveä

valasvene; kuitenkin on se siksi melkein liian suuri. Mitäs te mietitte

siitä, luotsi?"

Äkillinen hämmästys kuvautui luotsin poskille ja haihtuva puna hänen

kasvoillensa, sillä vene ei voinut olla kenenkään muun kuin maaherran

ja oli epäilemättä lähetetty ajamaan häntä takaa. Salataksensa yhä

enenevää hämmästystänsä, otti hän äkkiä kiikarin perämiehen kädestä ja

suunnitti sen venettä kohden. Sill'aikaa viittasi Helena isällensä ja

kuiskasi hänelle: "Isäni, minä olen tarkastellut tuon miehen kasvoja;

hänen muotonsa muuttuu Northlandin puhuessa veneestä. Ole varma, että

veneessä on jotakin, joka saattaa häntä levottomaksi."

"Hyvin mahdollista, lapseni", vastasi majori, "niin on minustakin

näyttänyt. Selvintä on, että kysymme häneltä itseltään. Luotsi", näin

sanoen käänsihe hän äkkiä Mark Brandoniin, "mitä näette veneessä, joka

saattaa teitä levottomaksi?"

"Levottomaksiko minua?" vastasi tämä, katsahtaen tutkivasti majoriin.

"Miksi tämän veneen näkeminen saattaisi minua levottomaksi?"

"Miksi te sitä luulette?" keskeytti häntä perämies; "te olette sitä

katselleet kyllin, tietääksenne edes, mikä se on. Mitäs tuumaatte, ha?"

"Minun pitää vielä kerran katsoa sitä", vastasi Mark, joka nyt ainoasti

tahtoi voittaa aikaa, ajatellaksensa jotakin juonta; "niin, nyt minä

näen sen selvemmästi."

"No, mikä se sitte on, jos saa luvan kysyä?" huusi perämies, joka alkoi

pitkästyä.

"Samanlainen vene kuin monet muut", vastasi Mark, ottamatta kuitenkaan

kiikaria pois silmältänsä.

"Hyvä, nyt ollaan asian perillä", sanoi perämies. "Nyt tuulee vahvasti

etelästä, sitä pitää meidän käyttää hyväksi vastavirtaan purjehtiessa."

"Mutta virta on meitä vastaan", sanoi luotsi, "ja jos tuuli vielä

yltyy, niin voisi meille käydä pahoin kallioiden ja hiekkasärkkäin

välissä."

"Minä en koskaan myönny jättämään väylää, niin kauvan kun tuuli käy

vastavirtaan", sanoi perämies; "kuules, ystävä, minusta näyttää melkein

siltä, kun te ette ensinkään tahtoisi mennä ylöspäin väylää. Ensin oli

meillä vastatuuli ja silloin emme muka uskaltaneet sinne; nyt kun tuuli

on kääntynyt, on taas virrassa vika."

"Vene tulee likemmäksi", huusi Silman iloissaan. Hän oli sill'aikaa

katsahtanut kiikariin; "he ovat ottaneet purjeet alas ja soutavat

kaikin voimin, niin että he pian ovat täällä."

Luotsi tempasi äkkiä kiikarin ihastuneen Silman'in kädestä, nosti sen

silmäänsä ja näki kauhistuksella sotamiesten muskettien (sotapyssyin)

välähtelevän auringon paisteessa. Helena näki, kuinka hänen kasvonsa

muuttuivat, ja vakuutettuna jonkun vaaran lähestymisestä, kääntyi hän

häneen, sanoen: "Minä näen, että jotakin on veneessä, joka tekee teidät

erittäin levottomaksi. Jos joku vaara uhkaa meitä, niin elkää sitä

salatko, vaan sanokaa se suoraan, että voisimme vastustaa sitä. Me

olemme rohkeasti kohdanneet vaaroja merellä ja näytämme kaikessa, mitä

tapahtuu, samaa uljuutta."

Näissä sanoissa lensi onnellinen ajatus tuon epäillyn luotsin päähän ja

murheen osoituksella sanoi hän: "Majori, minä pelkään, että tyttärenne

on oikeassa. Minä tahtoisin sitte ilmoittaa teille epäluuloni, kun

naiset ovat menneet pois, mutta aikaa ei ole hukattava. Veneessä tulee,

niinkun en enää epäile, parvi pahantekiöitä, jotka ovat paenneet

Hobarttown'ista. Ne roistot ovat oivallisesti varustetut, ja kun ovat

joutuneet pahimpaan pulaan, ryntäävät he päällemme epätoivon

rohkeudella. Kuitenkin olen minä valmis panemaan henkeni ja vereni

alttiiksi teidän edestänne, ja jos tahdotte varustaa sekä teidän että

minun väkeni, ei mahtane tulla mitään vaaraa."

"Heti siis työhön!" huusi majori, astui kiireesti alas kajuuttaan,

antaaksensa noutaa aseita ja sotavaroja. Mark Brandon kävi sill'aikaa

pitkin laivan kantta, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa väellensä

tärkeitä käskyjä ja kuiskasi hiljaisesti: "Olkaa valmiit!" Muutaman

minuutin perästä olivat kaikki varustettuina ja kun tuuli kiihtyi ja

laivamiehet työskentelivät purjeiden kanssa, luuli Brandon että hetki

ryhtyä toimeen oli tullut. Hän toivoi vaan majorin ja perämiehen vielä

menevän pois kannelta. Sentähden huomautti hän heitä siitä, että naiset

olisivat turvallisemmat kajuutassa, ja kun majori oli mennyt

tyttäriänsä sinne saattamaan, huusi hän perämiehelle: "herra Northland,

majori kutsuu teitä alas."

Perämies kiiruhti alas; samassa käski Mark kahta miehistänsä sulkemaan

luukun, sill'aikaa muut anastivat itsellensä ne aseet, jotka

laivamiehet olivat kannelle jättäneet. Silman oli hämmästyksellä nähnyt

heidän rohkean työnsä; ennenkun hän kuitenkaan oli päättänyt, mitä

tekisi, tarttui häneen kaksi miestä ja ottivat aseet häneltä pois, ja

kun hän, vaikka kumoon heitettynä, epätoivon voimalla vastusti kättensä

ja jalkainsa sitomista, heitettiin hän ilman siekailematta mereen.

Sill'aikaa oli timmermanni ja kaksi laivamiestä anastaneet itsellensä

käsitangot, puolustaaksensa itsiänsä rosvoilta; lyhyen kahakan perästä

otettiin heiltä kuitenkin aseet pois ja he sidottiin. Muiden

laivamiesten, jotka vielä askaroivat touvistossa, täytyi Brandonin

käskystä tulla yksitellen alas, ja kun heidän kätensä ja jalkansa

olivat sidotut, sidottiin he erityisiin paikkoihin laivalla.

"No, pojat", huusi Brandon, "eläköön vapautemme."

Hänen seuralaisensa päästivät hurjan kirkunan, joka ilmoitti vangeille

kajuutassa, että priki oli vihollisten vallassa, mutta kutka nämä

olivat, pysyi salaisuutena. Perämies katsahti kyllä kajutan ikkunasta,

mutta kun hän älysi kaksi pyssynpiipun suuta, täytyi hänen vetäytyä

takaisin. Mark Brandon asettausi peränpitoon, uhkasi nyrkillänsä

ylönkatseellisesti venettä, käänsi laivan etelään päin ja pian lensi

priki täysissä purjeissa aavaa merta kohden.

Vandiemenin maa · 第 8 / 20 题