Luotsi.
Tämän tapahtuessa laivalla, venyi seitsemän miestä lähellä rantaa
nuotion ympärillä. Heillä oli valkeankeltaiset nutut ja saman väriset
housut, rangaistuin pahantekiäin tavallinen vaatetus, ja ainoasti yksi
heistä, joka näytti olevan päällikkö, oli vaatetettu kauppamiehen
tavoin. He sammuttivat parhaallaan valkeata, jonka savu voisi huokeasti
heidät ilmaista, sillä he eivät epäilleet, että heidän pakonsa oli
huomattu ja sotamiehiä lähetetty ajamaan heitä takaa.
"Minä toivoisin jotakin syödäksemme", sanoi vihdoin yksi keltanuttu;
"hyvin huono huvitus on maata metsässä monta päivää tyhjin mahoin.
Kuinkahan olisi, jos menisimme prikille pyytämään ruoka-aineita?
Voimmehan me sanoa, että olemme haaksirikkoon joutuneita merimiehiä."
"Senkötähden, että meidät ottaisivat kiini ja saattaisivat jälleen
vankeuteen", keskeytti häntä toinen. "Tunteehan joka lapsikin meidät
keltaisista nutuistamme."
"Mutta minä en totisesti tiedä", sanoi kolmas, "mikä meidän eteemme
tulee täällä metsässä, kun meidän täytyi karata aseitta ja varoitta."
"Onhan meillä vene", sanoi järeä, voimakas ääni, joka siihen asti ei
ollut puuttunut puheesen.
"Ja mitä me sillä sitte tekisimme? Mitä me ylipään toimitamme
semmoisella pähkinän kuorella, jolla emme edes uskalla lähteä
merellekään? Minä alan arvella, ettemme juuri erittäin paljoa paollamme
voittaneet."
"Me olemme vapaat", sanoi sama järeä ääni; "se vastaa kaikkia."
"Mitä hyödyttää meitä vapautemme, jos me siinä nälkään näännymme?
Ennenkun voin iloita vapaudestani, täytyy minun saada ensin jotakin
mahaani; sinä olet päällikkömme, Mark, ja sinun pitää auttaa meitä
tästä pulasta, johon olet meidät vienyt."
Tuo näin puhuteltu ei vastannut mitään, vaan viittasi pieneen prikiin,
joka oli ankkurissa.
"Niinpä niin", huusi yksi hänen seuralaisistaan; "minä näen laivan
aivan selvästi; mutta mitä se meitä hyödyttää, jos ne eivät anna meille
mitään syödäksemme taikka vielä vähemmin juodaksemme."
"Siellä on ruokavaroja kyllin", vastasi Mark, "ja kun he luultavasti
eivät meille mitään anna, täytyy meidän ottaa, mitä tarvitsemme."
"Mutta mitä lempoa voipi seitsemän aseetonta miestä tehdä varustetulle
laivalle?"
"Ei mitään", sanoi Mark, "ei mitään väkivallalla, mutta hyvin paljon
viekkaudella."
"Kuule, Mark, sinä olet ovela mies, mutta tuskin onnistuisi sinun
toimittaa meille rommia tuolta laivasta."
"Minä tahdon tehdä enemmänkin", sanoi tämä.
"Enemmänkin!" huusivat kaikki, kummastellen päällikkönsä vakavuutta ja
päättäväisyyttä.
"Minä toimitan meille koko laivan", sanoi Mark vakavasti, "ja sillä
pakenemme tästä maasta, joka on täynnä häpeätä ja kahleita."
"No, ijankaikkisen Jumalan tähden! kuinka taidat sinä saada laivan
valtaasi, kapteeni?"
"Kuulkaa", sanoi Mark. "Nyt on aivan rasvatyyni, priki seisoo
ankkurissa ja sillä on vastavirta. Minä olen sentähden vakuutettu, että
luotsi olisi sille sangen tervetullut, ja siksi luotsiksi tahdon minä
ruveta. Kaksi teistä tulee minun kanssani; ne ovat minun väkeäni, ja
silloin ei keltainen pukukaan kummastuta. Onneksi on minun pukuni
sellainen, kun luotsit ja satamain virkamiehet käyttävät. Muut noudan
minä myöhemmin sillä tekosyyllä, että me tarvitsemme enemmän väkeä
laivan kulettamisessa. Yrityksemme on rohkea, sen myönnän; mutta meillä
ei ole muutakaan valittavana, ja kaikissa tapauksissa on se onni, että
sattumus on valmistanut edes tämänkin tien pelastukseen."
"Eteenpäin! toimeen!" huusivat kaikki, kun heidän rohkeutensa ja
luottamuksensa oli palautunut päällikön nerokkaasta puheesta. Kaksi
heistä astui veneesen, tarttuen airoihin, ja Mark Brandon istui perään.
Heti kun vene oli laskettu vesille, oli prikin väki arvellut, mimmoista
kansaa nuo tuliat olisivat.
"Oivallinen vene", huusi perämies. "Se uiskentelee veden kalvossa kun
sorsa."
"Kummallinen vaatetustapa", sanoi Lovisa; "ihmiset taitavat täällä
pitää keltaisesta väristä."
"Luultavasti on tuon perässä istuvan herran palveliain puku sellainen."
"Hän on luultavasti Luotsi", huudahti perämies. "No, jos hän tuopi
myötänsä tuulta, on hän meille tervetullut."
Samassa saapui tuo luultu luotsi laivalle, ja ainoallakaan silmäripsien
värähdyksellä ilmoittamatta tietoansa siitä vaarasta, johon hän oli
antautunut, nosti hän kunnioituksella hattuansa majorin edessä,
nyökkäsi perämiehelle, kumarsi kohteliaasti naisille ja asiaa
ymmärtävällä silmäyksellä katsahdettuansa purjeita ja touvistoa, teki
hän tavallisen kysymyksen: "Mistä?"
"Lontoosta", vastasi majori.
"Te olette luotsi, eikö niin?" kysyi perämies.
Mark Brandon nyökäytti päätänsä.
"Kuinka on tuulen laita?" kysyi perämies.
"Pelkäänpä", kuului vastaus, "että ennen pitkää on teillä enemmän
tuulta kuin tarvitsettekaan. Onko kukaan teistä ennen ollut tässä
maailman osassa?"
"Ei yksikään", vastasi majori, joka ei ollut aivan hyvillänsä myrskyn
ennustuksesta.
"No, ei se haittaa", jatkoi Mark. "Maaherra myöntänee varmaan, että
muutamia meidän miehistä tulee teille avuksi ja päivälliseen saakka
pysyy sää muuttumatta." Sitte kääntyi hän majoriin ja sanoi: "Minun on
noudettava vielä neljä miehistäni, ne ovat tässä lähellä, tunnissa
toivon olevani takaisin." Myöskin huomautti hän, että ruokavarat
välistä puuttuivat hänen väeltänsä tässä kaukaisessa paikassa ja että
muutamat rommiputelit, vähän lihaa ja leipää olisivat heille
tervetulleet. Hän sai, mitä pyysi, ja kotvan perästä souti hän
seuralaisinensa jälleen rantaan.
"No, mitä saitte mukaanne?" huusivat toiset jo pitkältä matkalta.
"Lihaa ja rommia", vastasi hän, "ja pelastuksen toivoa."
"Eläköön! Eläköön Mark!" huusivat kaikki, lakkiansa pyöritellen.
Ruokavarat jaettiin ja nautittiin tavattoman lyhyessä ajassa. Mutta
juomasta antoi päällikkö heidän nauttia ainoasti vähäisen määrän, ettei
hetkinen kohtuuttomuus tekisi heidän tuumaansa tyhjäksi. Oikeastaan
olivat he kaikki peräti vakuutetut asemansa vaikeudesta, ja siis heidän
ainoa toivonsa välttää vankeutta perustui mahdollisuuteen valloittaa
laiva, jossa ainoasti oli kolmetoista miestä. Juoma jätettiin sentähden
päällikön huostaan, ja tämän tarkoin ilmoitettua, mitä heidän olisi
tekeminen, soutivat he laivalle.