Isännän ja palvelijan hyvitys.
Tämänlaatuisten kertomusten kuosi on muuttuvainen kuten muutkin
maalliset asiat. Oli aika, jolloin kertojan oli pakko lopettaa
tarinansa seikkaperäisesti kuvailemalla hää-iloja ja pitopiloja
suurena määränpäänä, johon hän monien epätietoisten ja vaikeiden
vaiheiden kautta oli vihdoin onnellisesti johdattanut sankarinsa ja
sankarittarensa. Ei unohdettu silloin ainoatakaan yksityiskohtaa,
sulhasen miehekkäästä innosta ja morsiamen kainoista punehduksista
papin uuteen messupaitaan ja morsiusneidon silkkihameeseen asti.
Mutta sellaiset kuvaukset on nykyään jätetty sikseen, luultavasti
syystä että julkiset vihkiäiset eivät ole enää muodinmukaisia;
nythän ei enää kutsuta ystäviä koolle juhlimaan ja tanssimaan,
vaan onnellinen pari karkaa yksinäisissä postivaunuissa niin
salaisesti kuin aikoisivat he livistää huonoille teille. En ole
kiittämätön muutoksesta, joka säästää kirjailijalta vaivaloisen ja
turhan yrityksen uuden värityksen antamiseksi tuollaisten asiain
jokapäiväiselle selostukselle. Mutta huomaan tämän kuitenkin
välttämättömäksi tässä tapauksessa, niinkuin asianhaarat toisinaan
pakoittavat muukalaisen käyttämään vanhaa tietä, joka on ollut
jonkun aikaa ummessa. Kokenut lukija on jo saattanut havaita, että
viime luku tuli käytetyksi kaikkien tarpeettomien ja vähemmän
mielenkiintoisten henkilöiden pyyhkäisemiseen sivulle, saadakseni
salin tyhjennetyksi iloisia häitä varten.
Anteeksiantamatonta totisesti olisikin sivuuttaa lyhyimmiten homma,
joka huomattavimmassa henkilössämme Jaakko-kuninkaassa herätti
kovin suurta harrastusta. Tämä oppinut ja hyväluontoinen hallitsija
ei esittänyt mitään suurta osaa Europan valtiotaidossa, mutta sen
puutteensa korvaukseksi hän oli suunnattoman touhukas, milloin tapasi
mukavaa tilaisuutta sekaantua rakastavien alamaistensa yksityisiin
asioihin, ja loordi Glenvarlochin lähenevä naiminen kiinnitti hänen
mieltänsä hyvin suuresti. Häneen oli paljon tehonnut -- kun nimittäin
ottaa huomioon, että hän ei ollut kovinkaan herkkä sellaisille
tunteille -- sievän Peggie Ramsayn (kuninkaan antama lempinimitys)
kauneus ja hämi heidän ensi kohtauksessaan, ja hän ylpeili aimo
lailla siitä terävyydestä, jolla hän muka oli keksinyt tytön valeasun
ja pannut toimeen siitä aiheutuneen tutkimuksen.
Hän teki työtä useita viikkoja kosinnan kehittyessä, kunnes hänen
omat kuninkaalliset silmänsä olivat kuluttaa loppuun hänen isänsä
parhaan parin nenälaseja, kuten hän vakuutti, haeskellessaan
vanhoista kirjoista ja asiapapereista vahvistusta morsiamen
pyrkimykselle aateliseen, joskin etäiseen polveutumiseen, siten
poistaakseen ainoan moitteen, mitä kateus saattoi keksiä tästä
liitosta. Ainakin omasta mielestään hän onnistui siinä puuhassa
erinomaisesti, sillä kun Sir Mungo Malagrowther eräänä päivänä
vastaanottohuoneessa otti karvaasti pahoitellakseen morsiamen
sukupuun puutetta, keskeytti hänet kuningas: "Voitte säästää
murheenne omiin vastaisiin tarpeisiinne, Sir Mungo, sillä kautta
kuninkaallisen sielumme väitämme hänen isänsä Davy Ramsayn olevan
jo yhdeksässä polvessa herrasmies; hänen suuri esi-isänsä oli
lähtöisin Dalwolseyn vanhasta sotaisesta sukuhaarasta, jota parempia
miehiä ei ole koskaan nähty eikä nähdä vetämässä miekkaansa
kuninkaan ja maan puolesta. Ettekö ole koskaan kuullut Dalwolseyn
ritari William Ramsaysta, josta John Fordoun lausuu, että hän oli
_bellicosissimus, nobilissimus?_ Hänen linnansa on todistamassa
puolestaan vajaan kolmen penikulman päässä Dalkeithista ja tuskin
penikulmaa Bannockrigista. Davy Ramsay juontaa juurensa tuosta
vanhasta ja kunnioitetusta sukukannasta, ja käsittääkseni ei
häntä ole nykyinen taituruutensa alentanut esi-isistänsä. He
kaikki työskentelivät teräksellä; vanhan ajan ritarit vain sohivat
miekoillaan reikiä vihollistensa haarniskoihin, ja hän sahailee
pykeitä messinkipyöriinsä. Ja toivoakseni on yhtä kunniallista antaa
silmiä sokeille kuin puhkoa niitä näkeviltä, tai näyttää meille
ajan kuluminen, osataksemme pitää sitä arvossa, kuin haaskata sitä
juopotteluun, rähinään, peitsenpirstomiseen ja muuhun tuollaiseen
epäkristilliseen menoon. Ja teidän pitää ymmärtää, että Davy Ramsay
ei ole mikään käsityöläinen, vaan harjoittaa vapaata taitoa, joka
melkein lähenee elävän olennon luomista, koska kellosta voidaan sanoa
niinkuin Claudius lausuu syrakusalaisen Arkhimedeen taivaanpallosta:
"'Inclusus variis famulatur spiritus astris,
et vivum certis motibus urget opus.'"
"Teidän majesteettinne olisi paras antaa vanhalle Davylle
vaakunakilpikin, kun hän kerran sukupuun sai", pisti Sir Mungo.
"Se on tehty ennen kuin ehdotittekaan, Sir Mungo", vastasi kuningas;
"ja kaiketi meillä, joka olemme kaiken maallisen kunnian lähde,
onkin oikeus pirahuttaa siitä muutamia pisaroita niin läheisen
henkilön päälle, loukkaamatta Girnigo-linnan ritaria. Olemme jo
puhutelleet vaakunatoimiston oppineita miehiä ja aiomme suoda
hänelle lisätyn aatelistunnuksen, nimittäin esi-isien kilven, johon
on eroitukseksi sovitettu ensiksikin taskukellon pääpyörä -- mutta
aikomuksenamme on vielä lisätä kannattajiksi Aika ja Iankaikkisuus,
jahka ylivaakunamestarimme saa suunnitelluksi, miten Iankaikkisuus on
kuvattava."
"Minä tekisin hänestä kahta vertaa kookkaamman kuin Ajasta", tokaisi
Archie Armstrong, hovinarri, joka sattui olemaan läsnä kuninkaan
mainitessa tämän pulansa.
"Hiljaa siinä -- saat selkääsi", virkahti kuningas tähän vihjaukseen.
"Ja te, uskollisuusvelvolliset englantilaiset alamaisemme, voitte
hyvinkin ottaa onkeenne mitä olemme sanoneet ja vähemmin kerkeästi
naureskella skotlantilaisille sukujohdoillemme, vaikka ne olisivatkin
jokseenkin kaukaa ja työläästi juonnettuja. Te näette, että aivan
jalosukuinen mies saattaa joksikin aikaa heittää syrjään aateluutensa
ja kuitenkin löytää sen jälleen, kun sitä tarvitaan. Olisi yhtä
sopimatonta kulkukauppiaan eli reppurin, kuten häntä nimitätte --
ja siihen ammattiin ovat syntyperältään skotlantilaiset alamaisemme
erityisesti luontuvia -- suurennella sukutauluinensa niiden silmissä,
joille hän myy pikku lantin arvosta nauhaa, kuin olisi hänen
prameilla töyhtöhattu päässä ja pistomiekka kupeella, kantamuksen
keikkuessa hänen selässään. Ei, ei -- hän ripustaa miekkansa
vaarnaan, panee hattunsa hyllylle, pistää sukutaulun taskuunsa ja
puuhailee kaupustelussaan niin säveästi ja ovelasti kuin ei hänen
verensä olisi ojavettä parempaa. Mutta annas kun reppuristamme --
kuten tiedän tapahtuneen useamminkin kuin kerran -- sukeutuu vauras
kauppias, silloin näette muutoksen, hyvät herrat --
"'in nova fert animus mutatas dicere formas'.
"Esille vetää hän sukutaulunsa, vyöttää kupeelleen miekkansa, harjaa
hattunsa ja panee sen reimasti kallelleen koko luomakunnan nähden.
Mainitsemme näitä seikkoja täten pitemmälti, koska tahtoisimme
teidän kaikkien käsittävän, että me emme kaikkien asiallisten
olosuhteita perusteellisesti harkitsematta ole päättäneet hiljaiseen
ja yksityiseen tapaan kunnioittaa omalla kuninkaallisella
läsnäolollamme loordi Glenvarlochin vihkiäisiä Margaret Ramsayn
kanssa, hovikelloseppämme David Ramsayn tyttären ja perijättären,
joka on vain kolmen sivuhaaran verran syrjässä Dalwolseyn ikivanhasta
suvusta. Meitä surettaa, että tuon suvun ylväs päällikkö ei voi
olla saapuvilla siinä juhlallisuudessa, mutta kun on mainetta
voitettavissa ulkomailla, tavataan loordi Dalwolsey harvoin kotona.
_Sic fuit, est, et erit_. Kilkku-Geordie, koska sinä kustannat
hääpidot, niin odotamme hyvää kestitystä."
Heriot kumarsi velvollisuutensa oivaltaen. Kuningas oli suuri
valtioviisas pikku seikoissa, ja hän olikin järjestellyt taitavasti
tätä tilaisuutta varten, saaden lähetetyksi prinssin ja Buckinghamin
erityisissä toimissa Newmarketiin, voidakseen heidän poissaollessaan
mukavasti antautua seuranhaluiseen huolettomaan huvitteluun.
Tällainen rahvaanomainen piirre oli vastenmielinen Kaarlolle, jonka
luonne suosi muodollisuutta, eikä suosikkikaan ollut viime aikoina
katsonut kannattavan osoittaa sille näennäistä myötätuntoa. Esittelyn
päätyttyä Sir Mungo Malagrowther tarttui arvoisaan porvariin palatsin
pihalla ja pidätteli häntä tämän kaikista ponnistuksista huolimatta,
alistaakseen hänet seuraavaan tutkisteluun:
"Tämä on nuiva urakka teille, mestari George -- kuningas on ollut
kovin ajattelematon -- ne hääpäivälliset tulevat maksamaan teille
sievoisen summan?"
"Kyllä kestän, Sir Mungo", vastasi Heriot. "Kuninkaalla on oikeus
nähdä pöytä, jota hänen anteliaisuutensa on vuosikausia varustellut,
hyvin katettuna yhdeksi ainoaksi päiväksi. Sen verran toki jaksaa."
"Aivan niin, aivan niin -- pitäähän meidän toki maksaa kunkin
osaltamme, enemmän tai vähemmän. Niistä siis tulee niin sanotut
pennihäät, joissa koko väeltä kannetaan kolehtia nuoren parin
hyväksi, jotta heille ei jää yhteiseksi omaisuudekseen pelkkä
sänky. Mitä aiotte te antaa, mestari George, sillä porvaristostahan
alotamme, kun on rahakysymys esillä?"
"Vain pikku lahjan, Sir Mungo. Annan kummityttärelleni
vihkisormuksen, sirosti jalokivillä koristellun -- ostin sen
Italiassa; se kuului Cosmo di Medioille. Morsian ei ole minun apuni
tarpeessa -- hänellä on maatila, jonka sai periä äitinsä isältä."
"Vanhalta saippuankeittäjältä", virkkoi Sir Mungo; "ja tarvitaankin
sen ukon suopavaahtoa tahran pesemiseksi pois Glenvarlochin kilvestä
-- joskaan se maatila ei ole juuri minkään arvoinen".
"Saman arvoinen kuin jotkut hovipaikat, Sir Mungo, joita
suurisukuiset henkilöt himoitsevat", vastasi George Heriot.
"Hovinaiseksi, sanoitte? Vai hovinaiseksi?" tuumi Sir Mungo, katsoen
hyväksi ymmärtää vikansa varjossa väärin. "Kuutamon välkettä
vedenkalvossa sille nais-paralle, jos siinä ovat kaikki hänen
myötäjäisensä. Olen todella pahoillani sen nuoren parin puolesta."
"Kerronpa teille salaisuuden, joka huojentaa hellää huolestustanne",
ilmoitti kultaseppä. "Leskilady Dalgarno antaa kunnollisen omaisuuden
morsiamelle ja säätää loput perinnöksi serkulleen, sulhaselle."
"Kas, vai niin?" sanoi Sir Mungo. "Tietenkin osoittaakseen tunteitaan
puolisoansa kohtaan, joka makaa haudassa. Onpa onni, että hänen
serkkunsa ei lähettänyt hänen miestänsä sinne. Kumma juttu, se
loordi Dalgarno-paran kuolema -- jotkut luulevat sen herrasmiehen
kärsineen suurta vääryyttä. Ei ole onnellista naida tytärtä siitä
suvusta, jonka kanssa on verivihoissa -- ja vähemmänhän se olikin
Dalgarno-paran vika kuin niiden, jotka pakoittivat hänet siihen
naimakauppaan. Mutta minua ilahuttaa, että nuori pari saa jotakin
elääkseen, tulipa se apu miten hyvänsä, armeliaisuudesta tai
perintönä. Mutta vaikka lady Dalgarno möisi kaikki mitä hänellä
on alushametta myöten, ei hän kykene antamaan heille takaisin
Glenvarlochin uljasta linnaa -- se on menetetty ja mennyt --
menetetty ja mennyt."
"Totta kyllä", myönsi George Heriot. "Me emme saa selville, mihin on
joutunut Andrew Skurliewhitter, se roisto, tai miten loordi Dalgarno
on menetellyt kiinnityksen suhteen."
"Siirtänyt sen jollekulle, jotta hänen vaimonsa ei saisi sitä
milloinkaan; häntä olisi haudassaankin häirinnyt ajatus, että
Glenvarloch korjaisi sukutilansa jälleen haltuunsa", puheli Sir
Mungo. "Uskokaa pois, hän on pitänyt huolta varmoista keinoista,
säilyttääkseen uhkean paroonikunnan joutumasta vaimonsa tai tämän
serkun käsiin."
"Se on kyllä liiankin luultavaa, Sir Mungo", arveli George
Heriot, "Mutta kun minun täytyy lähteä huolehtimaan monista
häävalmistuksista, on minun jätettävä teidät lohduttelemaan mieltänne
sillä ajatuksella."
"Hääpäivähän on kuluvan kuun kolmaskymmenes?" puhui Sir Mungo
lähtijän jälkeen. "Kyllä tulen silloin ajoissa."
"Kuningas kutsuu vieraat", vastasi George Heriot kääntymättä takaisin.
"Senkin halpasyntyinen, huonosti kasvatettu käsityöläinen!" puheli
Sir Mungo itsekseen. "Jollei hän olisi lainannut minulle niitä
muutamia puntia viime viikolla, niin opettaisinpa hänelle, miten
on käyttäydyttävä aatelismiestä kohtaan! Mutta laittaudun minä
hääkemuihin hänen uhallaankin."
Sir Mungo saikin itsensä kutsutuksi tai käsketyksi häihin. Näissä
oli vain joitakuita henkilöitä saapuvilla, sillä Jaakko piti
sellaisissa tilaisuuksissa mieluisampana mukavaa yksityisyyttä, joka
antoi hänelle vapauden heittää syrjään kuninkaallisen arvokkuutensa
rasituksen. Seurue oli hyvin pieni, ja siitä puuttuikin ainakin
kaksi henkilöä, joiden olisi saattanut odottaa olevan saapuvilla.
Ensiksikin esti lady Dalgarnon terveydentila ja hänen miehensä
äskeinen kuolema häntä olemasta läsnä vihkiäisissä. Toisena oli
poissa Richie Moniplies, jonka käytös oli jonkun aikaa ollut
kovin salaperäistä. Järjestäen palveluksensa loordi Glenvarlochin
luona kokonaan oman tahtonsa ja halunsa mukaan oli hän Enfieldin
ajopuistossa sattuneen kahakan jälkeen ilmestynyt säännöllisesti
isäntänsä vuoteen viereen aamuisin auttamaan tämän pukeutumista
ja iltaisin hänen riisuutumishetkekseen. Muun osan päivää hän
käytti oman mielensä mukaan, ilman herransa valvontaa; tällä olikin
nyt täydellinen palveluskunta. Kuitenkin oli hän hiukan utelias
tietämään, miten mies kulutti niin suuren osan ajastaan; mutta tässä
kohden ei Richie osoittautunut ollenkaan avomieliseksi.
Hääpäivän aamuna oli Richie erittäin huolellinen kaikessa, mitä
kamaripalvelija saattoi tehdä esittääkseen herransa varsin komean
ulkomuodon mitä edullisimmin; ja järjestettyään hänen pukunsa
tavattoman tarkoin ja annettuaan hänen pitkille kiharoilleen
viimeistelevän kosketuksen kammasta, polvistui hän vakavana loordin
eteen, suuteli hänen kättänsä ja lausui hänelle hyvästi, sanoen
nöyrästi pyytävänsä lupaa vapautua hänen ylhäisyytensä palveluksesta.
"No, mikä päähänpisto tämä on?" kummastui loordi Glenvarloch. "Jos
aiot erota minun palveluksestani, Richie, niin kaiketi aiot yhtyä
vaimoni palveluskuntaan?"
"Toivotan tulevaiselle armolliselle rouvalle ja teidän
ylhäisyydellenne yhtä hyvän palvelijan siunauksia kuin minä olen
ollut, jos taivas suopi", sanoi Richie; "mutta kohtalo on niin
säätänyt, että minä voin tästälähtein olla teidän palvelijanne
ainoastaan ystävällisen kohteliaisuuden kannalta".
"No, Richie", virkkoi nuori loordi, "jos olet kyllästynyt
palvelemiseen, niin katsomme sinulle jotakin parempaa toimeentuloa.
Mutta saatathan minua kirkkoon, ottaaksesi sitten osaa hääateriaan?"
"Sallikaa, mylord, minun muistuttaa teitä sopimuksestamme", epäsi
Richie, "sillä minulla on juuri tekeillä muuan oma tärkeä homma,
joka pidättää minua vihkimistoimituksen aikana. Mutta minä en
jätä muistamatta mestari Georgen kelpo kestitystä, koska hän on
kustantanut hyvin kalliita herkkuja, joita olisi kiittämätön jättää
silleen."
"Tee kuten tahdot", vastasi loordi Glenvarloch, ja ohimennen
kummeksittuaan saattolaisensa oikullista ja yksivakaista luonnetta
hän hylkäsi ajatuksistaan koko asian muiden tieltä, mitkä paremmin
soveltuivat sille päivälle.
Lukijan on kuviteltava mielessään ne kukkaset, joita oli siroiteltu
onnellisen parin kirkkotielle -- voimallinen soitto, joka johti
saattuetta -- piispan toimittama vihkiminen -- Pyhän Paavalin
kirkossa vastaan tullut kuningas morsiamen luovuttajana, suureksi
huojennukseksi isälle, jolla siten oli aikaa toimituksen kestäessä
laskea oikea suhdeluku lyömäkieruttimelle pöytäkelloon, jota hän
parhaillaan rakensi.
Vihkimisen päätyttyä siirtyi seurue kuninkaallisissa vaunuissa
George Heriotin luo, missä häävieraille tarjottiin loistavat
pidot Foljambe-huoneustossa. Tuskin oli kuningas päässyt tähän
kodikkaaseen suojaan, kun hän heitti pois miekkansa ja vyönsä niin
kiireesti kuin olisivat ne polttaneet hänen sormiansa ja sinkautti
töyhtöhattunsa pöydälle kuin sanoen: Makaa siinä, arvovalta! Ja hän
kulautti reippaasti pikarillisen viiniä avioparin onneksi ja alkoi
laapostaa huoneessa mutustellen, naurellen ja lasketellen piloja, ei
kaikkein sukkelimpia eikä hienotuntoisimpia, mutta oman äänekkään
rattonsa säestämiä ja suosimia seurueen hilpeyden rohkaisuksi. Hänen
majesteettinsa ollessa parhaalla tuulellaan ja juuri odoteltaessa
kutsumusta pitopöytään kuiskasi muuan palvelija mestari Heriotille,
että häntä tarvittiin. Huoneeseen palatessaan hän astui kuninkaan luo
ja vuorostaan kuiskasi jotakin, mikä hätkähdytti Jaakkoa.
"Eihän hän tahtone rahojaan?" kysyi kuningas lyhyeen ja terävästi.
"Ei millään muotoa, valtiaani", vastasi Heriot. "Siitä asiasta hän
vakuuttaa olevansa aivan välinpitämätön, niin kauvan kuin siitä voi
olla mielihyvää teidän majesteetillenne."
"Heikkarissa, mies", sanoi kuningas, "se on kelpo miehen ja
rakastavan alamaisen puhetta, ja me tahdomme sikäli suoda hänelle
armollisuutemme. Mitäpä siitä, että hän onkin vain moukka --
katukissakin saa katsella kuningasta. Joutuin, mies, tänne hänet
-- _pundite fores_. -- Moniplies? Sillä miekkosella pitäisi olla
nimenään Monipenni, vaikka varmastikaan ette te englantilaiset usko
sellaista nimeä mahdolliseksi Skotlannissa."
"Ne ovat ikivanhaa ja kunnioitettavaa sukukantaa, ne Monipennit",
huomautti Sir Mungo Malagrowther; "vahinko vain, että sennimisiä on
kovin vähän".
"Se perhe näyttää lisääntyvän teidän maanmiestenne keskuudessa, Sir
Mungo", virkkoi master Lowestoffe, jonka loordi Glenvarloch oli
kutsunut häihin, "siitä asti kun hänen majesteettinsa onnellinen
valtaistuimelle nouseminen on tuonut niin monta teistä tänne".
"Oikein, sir -- oikein", sanoi Sir Mungo, nyökäten ja katsoen George
Heriotiin päin; "muutamat meistä ovat kostuneet siitä Englannin
kansan suuresta siunauksesta".
Hänen puhuessaan lensi ovi auki, ja sisään astui loordi Glenvarlochin
hämmästykseksi hänen äskeinen palvelijansa Richie Moniplies, nyt
ylellisesti ja loisteliaastikin puettuna uhkeaan hopeakuteiseen
vaatekertaan ja taluttaen kädestä pitkää, laihaa, kuihtunutta
ja hiukan kierovartista Martha Trapboisia. Tämä oli pukeutunut
pelkkään mustaan samettiin, joka oli niin kummallisena vastakohtana
hänen valjuille ja ankaran kaihomielisyyden jäykistämille
kasvonpiirteilleen, että kuningas huudahti hiukan ahdistuneesti:
"Mitä lempoa on mies tuonutkaan tänne? Totta toisen kerran --
paarivaatteessaan karanneen ruumiin!"
"Saanko anoa teidän majesteettianne olemaan hänelle armollinen?"
pyysi Richie. "Hän nimittäin on tämänaamuisen työn perusteella oma
aviovaimoni, mistress Martha Moniplies nimeltään."
"Älä hemmetissä, mies! Mutta hän näyttää ihmeen yrmeältä", vastasi
Jaakko-kuningas. "Oletko varma siitä, ettei hän ole aikoinaan ollut
hovinaisena sukulaisellamme Maria-kuningattarella, jonka muisto
säilyy tulikuumana?"
"Olen varma siitä, teidän majesteettinne luvalla sanoen, että hän
on tuonut mukanaan pesään viisikymmentätuhatta puntaa rahaa, ja
enemmänkin, ja se on antanut minulle tilaisuuden tuottaa mukavuutta
teidän majesteetillenne ja muille ihmisille."
"Sinun ei olisi tarvinnut virkkaa mitään siitä, mies", huomautti
kuningas. "Me tunnemme velvollisuutemme siinä pikku asiassa, ja meitä
ilahuttaa, että tämä silmäänpistävä siippasi on suonut aarteensa
henkilölle, joka osaa käyttää sitä kuninkaansa ja maansa hyödyksi.
Mutta millä lemmon lailla saitkaan hänet, mies?"
"Vanhaan skotlantilaiseen tapaan, armollinen valtiaani. Hän
on jouseni ja keihääni valloittama", selitti Moniplies. "Oli
sopimuksena, että hän menisi minun kanssani naimisiin, kun kostaisin
hänen isänsä kuoleman -- minä siis surmasin ja otin haltuuni."
"Hän on vanhan Trapboisin tytär, joka on ollut niin kauvan kateissa",
ilmoitti Lowestoffe. "Minne hittoon saatoit piiloittaa hänet niin
visusti, Richie-veikkonen?"
"Master Richard, jos suvaitsette", oikaisi Richie, "taikka
master Richard Moniplies, jos sitä pidätte parempana. Mitä hänen
piiloittamiseensa tulee, niin toimitin hänelle kunniallisen ja
turvallisen suojan erään rehellisen maanmieheni kodista -- ja
salaperäisyyteen kehoitti varovaisuus, kun teidänlaisianne veitikoita
oli liikkeellä, master Lowestoffe."
Richien jalomielinen vastaus herätti naurua kaikissa muissa paitsi
hänen morsiamessaan, joka teki hänelle kärsimättömän eleen ja lausui
tavalliseen lyhytsanaiseen ja tylyyn tapaansa: "Hiljaa -- hiljaa,
ole hiljaa. Tehkäämme se, jota varten tulimme." Ja hän otti esille
pergamenttikääryn, jonka ojensi loordi Glenvarlochille, lausuen
kovaa: "Minä otan tämän kuninkaallisen läsnäolon ja koko seurueen
todistamaan, että palautan Glenvarlochin lunastetun paroonikunnan
sen oikealle omistajalle niin rasittamattomana kuin se on ollut
ainoallakaan hänen esi-isällänsä."
"Minä olin kiinnityksen lunastustilaisuudessa todistajana", ihmetteli
Lowestoffe, "mutta vähänpä osasin aavistaa, kuka oli lunastajana".
"Ei tarvinnutkaan", virkkoi Richie; "siinä paikassa ei olisi ollut
hyötyä hölpöttelystä."
"Hiljaa", käski hänen morsiamensa, "vielä kerran. Tämä paperi",
hän jatkoi ojentaen toisen loordi Glenvarlochille, "on myös teidän
omaisuuttanne -- ottakaa se, mutta säästäkää minulta kysymys, miten
se joutui minun haltuuni".
Kuningas oli kiirehtinyt loordi Glenvarlochin luo ja huudahti,
kiihkeästi vilkaisten kirjoitukseen: "No, jo on hitto -- se on meidän
kuninkaallinen omakätinen maksumääräyksemme, joka on ollut niin
kauvan hukassa! Kuinka te sen saitte, rouvaseni?"
"Se on salaisuus", vastasi Martha kylmäkiskoisesti.
"Salaisuus, jota minun kieleni ei ikinä ilmaise", lisäsi Richie
päättävästi, "jollei kuningas minua käske uskollisuudenvalani
velvoituksella".
"Minä käsken -- minä käsken", sopersi Jaakko juoruilijan
kärsimättömästä uteliaisuudesta vapisten, samalla kun Sir Mungo
häijyn jännittyneenä pääsemään salaisuuden perille taivutti pitkän
laihan vartalonsa eteenpäin kuin saaliin notkistamaksi ongenvavaksi,
kohautti ohuet harmaat hapset korvalliseltaan ja sovitti kätensä
korvan taa torveksi keräämään jokaisen ääniaallon odotetusta
ilmoituksesta. Martha sillävälin rypisti kovin pahaenteisesti
silmäkulmiansa Richielle, joka lannistumatta selitteli kuninkaalle,
että hänen appi-vainajassaan, "joka yleensä oli ollut hyvä ja
huolellinen mies, oli hiukan sellaista maailmallisuuttakin, joka
toisinaan haittasi hänen elämänlatunsa mutkattomuutta; hänen teki
mieli kopeloida lähimäisensä tavaroita, ja siinä hypistelyssä tarttui
niistä joskus yhtä ja toista hänen näppiinsä".
"Sinun sietäisi hävetä, mies!" keskeytti Martha. "Koska teon
kunnottomuus on kerrottava, tapahtukoon se ainakin lyhyeen. Niin,
mylord", hän lisäsi Glenvarlochiin kääntyen, "kultakolikko ei
ollutkaan ainoana syöttinä, joka houkutteli kurjan vanhuksen
hiipimään kamariinne -- hänen tarkoituksenaan oli alkujaan siepata
tuo paperi, ja siinä hän onnistui. Se kirjurin hylkiö kävi hänen
luonaan saman päivän aamuna ja kaiketi vietteli hourupäisen
ukon siihen konnuuteen, toimittaakseen taaskin vastuksen teidän
sukuomaisuutenne lunastamiselle. Jos sen vehkeen takana oli
voimakkaampikin toimeenpanija, niin antakoon hänelle Jumala anteeksi
tällä hetkellä, sillä hän on nyt siellä, missä siitä rikoksesta on
vastattava!"
"Aamen!" sanoi loordi Glenvarloch, ja häntä säestivät kaikki
läsnäolijat.
"Mitä isääni tulee", jatkoi mistress Moniplies, ankarat
kasvonpiirteet väkisin väännähtäneinä kouristuneesti, "niin hänen
rikollisuutensa ja mielettömyytensä maksoi hänen henkensä; vakaana
käsityksenäni on, että se pahantekijä, joka häntä aamulla neuvoi
näpistämään paperin, jätti ikkunan auki murhaajien varalle".
Jokainen oli tovin vaiti; kuningas oli ensimäinen puhumaan, määräten
rikollista kirjuria heti etsittäväksi. "_I lictor_", hän lopetti,
"_colliga manus -- caput obnubita -- infelici suspendite arbori_".
Lowestoffe mainitsi kunnioittavasti, että kirjuri oli karannut samaan
aikaan kun loordi Dalgarno murhattiin ja että hänestä ei ollut kuultu
sen koommin.
"Tiedusteltakoon kaikkialta", määräsi kuningas. "Ja vaihtakaamme
nyt puheenainetta -- nuo jutut saavat veren hyytymään eivätkä ole
ollenkaan sopivia hääjuhlaan. _Hymen, O Hymenee!"_ lisäsi hän
sormiansa näpsäytellen. "Loordi Glenvarloch, mitä sanotte mistress
Monipliesille, tälle herttaiselle morsiamelle, joka on tuonut teille
takaisin isänperintönne hääpäivänänne?"
"Älköön hän sanoko mitään, teidän majesteettinne", huomautti Martha;
"se soveltuu parhaiten hänen tunteisiinsa ja minun".
"Lunastusraha ainakin on maksettava takaisin", virkkoi Glenvarloch;
"siinä en voi jäädä velkaan teille".
"Siitä puhumme tuonnempana", vastasi Martha; "_minun_ velallisenani
ette _te_ voi olla". Ja hän sulki suunsa ikäänkuin päättäneenä olla
hiiskumatta enää sanaakaan siitä asiasta.
Sir Mungo ei kuitenkaan tahtonut hellittää puheenaineesta, vaan
käyttäen hyväkseen hetken vapautta sanoi Richielle: "Kummallinen
juttu se oli apestasi, kelpo mies; ei tainnut morsiamesi suurestikaan
kiittää sinua sen pöyhimisestä."
"Minä teen säännöksi, Sir Mungo", vastasi Richie, "aina puhua
perheestäni itse mitä pahaa vain tiedän, huomattuani, että siitä
tehtävästä muutoin pitävät kyllä muut huolen".
"Mutta, Richie", kiusoitteli Sir Mungo, "minusta näyttää siltä kuin
tästä morsiamestasi koituisi sekä isäntä että emäntä aviolliseen
kotiisi".
"Jos hän rajoittuu sanoihin, Sir Mungo", vastasi Richie, "niin
kiitän taivasta siitä, että osaan olla yhtä kuuro kuin kukaan;
ja jos hän äityy mojauksiin, niin on minulla kaksi kouraa hänen
kurittamisekseen".
"Hyvin sanottu taaskin, Richie", kehui kuningas; "saitte
kumpaisellekin korvallenne tillikan, Sir Mungo. Totisesti, rouvaseni,
hupsuksi on teidän miehellänne aimo taipumus sukkeluuteen."
"On hupsuja, sire", vastasi Martha, "joilla on älyä, ja hupsuja,
joilla on miehuutta -- niin, ja hupsuja, jotka ovat tietorikkaita
oppineita ja suuria hupsuja silti. Minä valitsin tämän miehen
syystä että hän oli suojelijanani, kun jäin hyljätyksi, enkä hänen
sukkeluutensa tai viisautensa tähden. Hän on totisesti kelpo mies,
ja hänen sydämensä ja kätensä korvaavat sen, mitä vähän hänessä lie
hupsuutta. Sitte kun jouduin tuomituksi etsimään suojelijaa läpi
maailman, joka on minulle erämaa, saan kiittää Jumalaa siitä, etten
ole saanut huonompaa."
"Ja se on niin järkevästi sanottu", elähtyi kuningas, "että --
heikkari -- yritänkin, enkö voi tehdä hänestä parempaa. Polvistuhan,
Richie -- joku lainatkoon minulle miekan -- teidän, mr. Langstaff
(sepä uljas nimi lakimiehelle!) -- mutta teidän ei tarvitse
sivaltaa sitä esiin tuolla tavoin, vimmatusti kuin lakikoululainen
oikeudenpalvelijan lähestyessä!"
Hän otti paljastetun miekan, ja poispäin käännetyin silmin -- sillä
sitä näkyä ei hänen tehnyt mielensä katsella -- yritti laskea sen
lappeen Richien hartioihin, mutta oli vähällä survaista aseen kärjen
hänen silmäänsä. Taaksepäin kavahtaen pyrki Richie seisaalle,
mutta häntä piteli alallaan Lowestoffe, ja Sir Mungon ohjatessa
kuninkaallista asetta annettiin ja saatiin kunniata tuottava
lyönti: "_Surge, carnifex_ -- nouse, Sir Richard Moniplies, Lihalan
linnan herra! Ja, hyvät herrat ja alamaiset, lähtekäämme kaikin
päivällisellemme, sillä sipulikukko jäähtyy."