Kahden konnan loppu.
Aurinko oli jo kohonnut korkealle yli Enfieldin ajopuiston
raivioiden, ja siellä silloin runsaasti esiintyviä hirviä nähtiin
kisailemassa kauneina ryhminä metsän ikivanhoissa tammistoissa, kun
muuan ritari ja lady jalkaisin, vaikka ratsastuspuvussa, verkalleen
asteli pitkin tuollaista pitkää kujaa, joita oli hakattu puistoon
metsästäjien mukavuudeksi. Heidän ainoana saattolaisenaan oli paashi,
joka espanjalaisella tasajuoksijalla ratsastaen näytti kuljettavan
raskasta matkalaukkua ja seurasi heitä kunnioittavan matkan päässä.
Naishenkilö oli varustautunut kaikkeen sen ajan koreilevaan
hienouteen, käyttäen somistuksinaan tavallista runsaamminkin mustia
lasikoralleja, lievetupsuja ja helynauhoja, ja piteli kameelikurjen
sulista tehtyä viuhkaansa toisessa kädessään sekä mustasta sametista
ommeltua ratsastusnaamaria toisessa, samalla kun hän näytti
halukkaalta herättämään kumppaninsa huomiota kaikella tuollaisissa
tilanteissa harjoitetulla keimailulla. Viimeksimainittu toisinaan
kuunteli hänen leperrystään näköjään tarkkaamatta sitä ja toisin
ajoin keskeytti vakavampien aatostensa kulun vastatakseen hänelle.
"Ei, mutta, mylord, -- mylord, te kävelette niin nopeasti, että
jätätte minut. Ei, minä tartunkin käsivarteenne, mutta kuinka sitte
hoitelen naamiotani ja viuhkaani? Minkätähden ette antanut minun
ottaa mukaan saattolaisnaistani, pitelemään kapineitani? Mutta
katsokaas, minä pistänkin viuhkan vyöhöni, noin! -- ja kun minulla
nyt on käsi vapaana pitelemään teitä, ette pääsekään juoksemaan
luotani."
"Tulehan sitte", vastasi teikari, "ja kävelkäämme kiireesti, koska et
suostunut jäämään sen saattolaisnaisesi ja muun kuormaston luokse.
Joudut kenties kuitenkin näkemään sellaista, mitä ei tee mielesi
katsella."
Toinen tarttui siis häntä käsivarteen, mutta kun herrasmies ei
hiljentänyt vauhtiansa, hellitti hän piankin huudahtaen, että
kumppani oli satuttanut hänen kättänsä. Teikari pysähtyi ja katseli
sievää kättä ja käsivartta, joita toinen näytti hänelle valittaen
hänen julmuuttaan. "Varmastikin", hän sanoi paljastaen ranteensa
ja osan käsivarttansa, "se on mustelmilla ja sinelmillä ihan
kyynäspäähän asti".
"Varmastikin olet sinä typerä pikku hupakko", virkkoi teikari
huolettomasti suudellen pahoinpideltyä käsivartta; "se on vain sievä
punerrus, joka saa siniset suonet paremmin näkymään".
"Ei, mylord, te sitä nyt olette typerä", väitti nainen; "mutta
iloissani olen, kun voin saada teidät millään ehdolla puhumaan ja
nauramaan tänä aamuna. Kun niin hartaasti pyytelin saada seurata
teitä metsään, tapahtui se ihan varmasti vain hauskuttaakseni teitä.
Olen luullakseni parempaa seuraa kuin paashinne. Ja sanokaa minulle
nyt, eivätkö nuo sievät sarvelliset elukat ole hirviä?"
"Juuri niitä ne ovat, Nelly", vastasi hänen hajamielinen kumppaninsa.
"Ja mitä voinevat isoiset ihmiset tehdäkään noin paljolla?"
"He lähettelevät niitä kaupunkiin, Nell, missä viisaat miehet
valmistavat piirakoita niiden lihasta ja käyttävät niiden sarvia
voitonmerkkeinään", vastasi loordi Dalgarno, joksi lukijamme on
teikarimme jo tuntenut.
"Ei, nyt te vain nauratte minulle, mylord", pahoitteli hänen
seuralaisensa; "mutta kyllä minä hirvipiirakat tunnen, vaikk'ette
luulekaan. Minä aina maistoin niitä kerran vuodessa, kun olimme
pormestarin päivällisillä", jatkoi hän kaihomielin, kun hänen
turhamaisuuden ja hupsuuden hämmentämään mieleensä vilahti
hetkellinen alennuksensa tajunta, "vaikka hän ei puhuttelisi minua
nyt, jos kohtaisimmekin toisemme kaupunginpiirin ahtaimmassa kujassa!"
"Eipä tietenkään", huomautti loordi Dalgarno, "syystä että sinä,
Nell, nujertaisit hänet yhdellä ainoalla katseella, sillä kai sinulla
on enemmän ylväyttä kuin haaskataksesi sanaakaan tuommoiseen mieheen?"
"Minullako!" sanoi Nelly-emäntä. "Tokihan minä sen verran halveksin
mokomaa ylpeätä mahtailijaa. Tiedättekös, hän pani kaikki
kaupunginpiirin ihmiset seisomaan lakki kädessä edessään, minun
vanhan John Christie-parkani ja kaikki?" Mutta se muisto sai hänen
silmänsä tulvimaan.
"Hiiteen vetistelysi", äännähti Dalgarno hiukan tylysti. "Ei, älä
siitä sentään valjuksi käy, Nell. En ole suutuksissani sinulle, sinä
yksinkertainen hupakko. Mutta mitä pitäisi minun ajatella, kun sinä
iankaikkisesti katselet taaksesi virran varressa olleeseen luolaasi,
joka haisi pieltä ja vanhalta juustolta pahemmin kuin walesilainen
sipulilta, ja teet sen vielä nytkin, kun olen viemässä sinua yhtä
uhkeaan linnaan kuin keijuismaastakaan kerrotaan!"
"Pääsemmekö sinne tänä iltana, mylord?" kysyi Nelly kuivaten
kyyneleensä.
"Tänäkö iltana, Nelly? Emme, emmekä kahteen viikkoon."
"No, Herra siunaa ja varjele! Mutta emmekö matkusta meritse, mylord?
Minä luulin jokaisen tulevan Skotlannista laivassa. Ihan varmasti
tulivat loordi Glenvarloch ja Richie Moniplies sillä tavoin."
"On suuri ero tulon ja menon välillä, Nelly", vastasi loordi Dalgarno.
"Niinhän tietenkin", myönsi hänen yksinkertainen kumppaninsa.
"Mutta sentäänkin luulen kuulleeni ihmisten puhuvan Skotlantiin
menemisestäkin meritse niinkuin sieltä tulemisestakin. Oletteko aivan
selvillä tiestä? Luuletteko mahdolliseksi meidän kulkea maitse, rakas
loordi?"
"Kannattaa yrittää, armahin lady", tuumi loordi Dalgarno. "Sanotaan
Englannin ja Skotlannin olevan samalla saarella, joten luulisi voivan
toivoa, että niiden välillä on jonkunlainen maataival."
"Minä en ikinä jaksa ratsastaa niin kauvas", valitti lady.
"Me toimitamme satulasi pieluksilla pehmennetyksi", selitti loordi.
"Sanonpa sinulle, että sinä saat kerrassaan heittää pois mielestäsi
kaupungin loan ja muuttua viheliäisen kujan toukasta ruhtinaan
puutarhan perhoseksi. Sinä saat niin monia vaatetuksia kuin on
päivässä tunteja -- niin monta kamarineitoa kuin on viikossa päiviä
-- palkollisia niin paljon kuin on viikkoja vuodessa -- ja sinä
joudut ratsastelemaan metsästämässä ja haukallapyynnissä loordin
kanssa, sen sijaan että palvelisit vanhaa kaupustelijaa, joka ei
kyennyt muuhun kuin rykimään ja sylkemään."
"Niin, mutta teettekö te minut ladyksenne?" kysyi Nelly-emäntä.
"No, tietysti -- kuinkas muutoin?" vastasi loordi. "Lempiladykseni."
"Niin, mutta minä tarkoitan puolisoksenne", sanoi Nelly.
"Totisesti, Nell, siinä en voi luvata tekeväni mieliksesi. Puoliso",
pitkitti Dalgarno, "on hyvinkin toista kuin lempilady".
"Kuulin mistress Suddlechopilta, jonka luo toimititte minut asumaan
sitte kun jätin vanhan John Christie-paran, että loordi Glenvarloch
on menossa naimisiin kelloseppä Ramsayn tyttären kanssa?"
"Pikarin voi pyyhältää tuuli, kun sitä lähenee huuli, Nelly. Minulla
on mukanani jotakin, joka saattaa ehkäistä ne toivorikkaat häät ennen
kuin päivä on paljoakaan vanhempi", vastasi loordi Dalgarno.
"Niin, mutta minun isäni oli yhtä hyvä mies kuin vanha Davie Ramsay,
ja maallisessa suhteessa yhtä hyvinvoipa, mylord; ja minkätähden ette
siis te naisi minua? Olette nähdäkseni tuottanut minulle kylliksi
vahinkoa -- miksette tekisi minulle tätä oikeutta?"
"Kahdesta pätevästä syystä, Nelly. Kohtalo antoi sinulle miehen, ja
kuningas työnsi minulle vaimon", vastasi loordi Dalgarno.
"Niin kyllä, mylord", muistutti Nelly, "mutta he jäävät Englantiin,
ja me menemme Skotlantiin".
"Todisteesi on parempi kuin oivallatkaan", myönsi loordi Dalgarno.
"Olen kuullut skotlantilaisten lakimiesten sanovan, että avioliiton
side voidaan avata meidän onnellisessa maassamme tavallisen
lainkäytön hellävaraisella kädellä, kun se sitävastoin Englannissa
on vain katkaistavissa parlamentin päätöksellä. No, Nelly, me
tarkastamme sitä asiaa, ja menemmepä sittemmin naimisiin tai emme,
teemme ainakin parhaamme päästäksemme naimattomiksi."
"Niinkö todellakin, hellimmänarmahin loordini? Ja sitte minä
ajattelen vähemmän John Christietä, sillä hän menee varmastikin
uusiin naimisiin, ollen hyvinvoipa mies, ja minua ilahuttaisi
ajatella, että hänestä olisi joku pitämässä huolta, niinkuin minä
pidin, herttaisesta vanhasta mies-parasta! Hän oli hyväsydäminen
mies, vaikka hän oli pariakymmentä vuotta vanhempi minua, ja minä
toivon ja rukoilen, että hän ei enää koskaan salli ainoankaan nuoren
loordin astua kunniallisen kynnyksensä yli!"
Nelly Christie oli taaskin heltymäisillään kyyneliin, mutta loordi
Dalgarno lannisti hänen liikutuksensa lausuen hiukan tuimasti:
"Nuo huhtikuun muutteet kyllästyttävät minua, sievä lemmittyni, ja
mielestäni teet hyvin, jos varaat kyyneleesi johonkin tähdellisempään
tarpeeseen. Kuka tietää, mikä onnen käänne saattaa jo muutaman
minuutin kuluttua vaatia runsaamminkin niitä kuin kykenet suomaan?"
"Hyväinen aika, mylord, mitä tarkoitattekaan sellaisilla puheilla?
John Christiellä -- ystävällisellä sielulla! -- ei ollut tapana pitää
mitään salassa minulta, ja toivoakseni ei teidän ylhäisyytennekään
tahdo peitellä aikeitanne minulta?"
"Istuudu viereeni tälle äyräälle", sanoi ylimys. "Minun on viivyttävä
tässä tuokio, ja jos vain saat olluksi vaiti, niin haluaisin käyttää
osan siitä miettiäkseni, missä määrin voin tällähaavaa noudattaa
suosittamaasi arvossapidettävää esimerkkiä."
Pysähdyspaikka ei siihen aikaan ollut juuri muuta kuin ylänne, jota
osittain saarsi syvä oja; siitä oli sen nimenä Camletin kaivanto.
Muutamia hakattuja kiviä siellä näkyi, säästyneinä monien muiden
joukosta, jotka oli käytetty kuninkaallisten kaitsijain majojen
rakentamiseen pitkin ajopuistoa. Nämä jäännökset riittivät juuri
osoittamaan, että "täällä entisaikoina on ihmisiä ollut" -- ne olivat
rauniojätteitä aikoinaan kuuluisan, mutta jo kauvan unohduksissa
olleen suvun asunnosta, nimittäin Mandevillein, Essexin jaarlien,
joille Enfieldin aitausmetsä ja likeiset laajat kruununmaat olivat
menneinä päivinä kuuluneet. Jylhä salomaisema avautui siellä täällä
silmälle leveitä ja näköjään loppumattomia kujia myöten, jotka
tässä kohden keskukseensa keräytyneinä haarautuivat joka suunnalle.
Siitä syystä oli loordi Dalgarno valinnut tämän kohtauspaikaksi
taistelulle, johon hän oli tahtonut Richie Monipliesin välityksellä
haastaa vääryyttä kärsineen ystävänsä, loordi Glenvarlochin.
"Tokihan hän varmasti tulee?" aprikoitsi hän. "Raukkamaisuus ei
juuri ollut hänen vikojaan -- ainakin oli hän kyllin rohkea palatsin
puistossa. Kenties ei se tolvana vienyt perille sanomaani? Mutta ei
-- hän on julkea jukuri -- tuollaiset pitävät suuremmassa arvossa
herransa kunniaa kuin henkeä. Pidä silmällä ratsua, Lutin, ja varo
päästämästä sitä irti -- ja vaani haukankatseillasi jokaista kujaa,
nähdäksesi tuleeko ketään. Buckingham on saanut taisteluvaatimukseni,
mutta se korskea suosikki vetoaa kuninkaan viheliäiseen käskyyn,
kieltäytyessään vastaamasta. Jos saan syöstyksi häpeään tuon
Glenvarlochin tai surmatuksi hänet -- jos voin riistää häneltä
kunnian tai hengen, niin on minulla Skotlantiin tullessani kylliksi
mainetta, kullatakseni umpeen entiset kompastukset. Minä tunnen
rakkaat maanmieheni -- he eivät riitele kenenkään kanssa, joka tuo
kotiin joko kultaa tai sotaista kunniaa, saati jos hänellä on sekä
rikkautta että laakereita."
Hänen siten mietiskellessään, kokemaansa häväistystä muistellessaan
ja kuvitellessaan syitä loordi Glenvarlochin vihaamiseen muuttui
hänen katsantonsa ristiriitaisten tunteitten vaikutuksesta
kauhistavaksi Nellylle, joka hänen jalkojensa juuressa
huomaamattomana istuen ja huolestuneesti tähystellen hänen kasvojaan
näki poskien tulistuvan, huulten puristuvan yhteen, silmien
laajenevan ja rakastettunsa koko ulkomuodon ilmaisevan nurjamielistä
ja kuolonuhmaista päättäväisyyttä kuten ihmisen odottaessa tuotapikaa
joutuvansa taistelemaan hengestänsä verivihollisen kanssa. Hänen
heikkoihin aivoihinsa nostatti kummallisia ajatuksia paikan
yksinäisyys, kokonaan uudenlainen maisema kuin hän oli elinaikanaan
tottunut näkemään, viettelijänsä kasvoille äkkiä levinnyt synkkä ja
pahaenteinen sävy, käsketty vaitiolo ja loordin käytöksen näennäinen
omituisuus, hänen kuluttaessaan joutilaasti näin paljon aikaa ilman
mitään näkyvää aihetta, kun heillä oli niin pitkä matka edessään.
Nelly oli lukenut hornan voimien kanssa liitossa olleiden taikurien
vietelleen avioliitonrikkojiksi naisia, vieläpä itse pimeyden
ruhtinaankin olleen sellaisissa juonissa ja vieneen uhrinsa johonkin
ihmisten asuinsijoilta etäiseen erämaahan, missä hän oli kaikkeen
luonnolliseen kauheuteensa vaihtanut sen miellyttävän muodon, jolla
oli voittanut nais-poloisen tunteet. Hairahtunut aviovaimo yritti
häätää hämmentyneestä mielikuvituksestaan tätä järjetöntä aatosta;
mutta hän olisi kuitenkin saattanut joutua näkemään sen toteutuneeksi
vertauskuvallisesti, jollei kirjaimellisesti -- sattui vain väliin
muuan tapaus.
Paashi, jonka silmät olivat harvinaisen terävänäköiset, huudahti
viimein herralleen, että eräästä lehtokujasta läheni ratsumiehiä,
samassa viitaten sormellaan tarkoittamaansa suuntaan. Loordi Dalgarno
kavahti seisaalle ja tuijotti kiihkeästi pitkin puistotietä,
varjostaen silmiänsä kädellään, mutta samassa osui häneen luoti, joka
kättä nirhaisten lävisti aivot ja oikaisi hänet hengettömänä ruumiina
kevytmielisyytensä onnettoman uhrin jalkoihin tai oikeastaan helmaan.
Kasvot, joiden vaihtuvia ilmeitä hän oli tarkannut viiden minuutin
ajan, vääntyivät hetkiseksi ja jäykistyivät sitten ainiaaksi. Kolme
roistoa ryntäsi esiin ryteiköstä, josta laukaus oli ammuttu, ennen
kuin sen savukaan haihtui. Karkeasti kiroillen kävi yksi käsiksi
paashiin ja ja toinen naiseen, jonka kirkunaa hän yritti vaientaa
mitä kamalimmilla uhkauksilla, kolmannen alkaessa päästellä irti
taakkaa paashin ratsun selästä. Mutta heti saapuva apujoukko esti
heidät käyttämästä saavuttamaansa etua hyväkseen.
Saatuaan avukseen molemmat lakikoululaiset, jotka olivat varsin
auliita yhtymään hankkeeseen, kun siinä oli nujakan mahdollisuuksia,
oli Richie Moniplies lähtenyt liikkeelle Jin Vinin opastamana.
Seurue oli varustettu vankoilla ratsuilla ja hyvillä aseilla, ja
kaikki arvelivat varmasti ehtivänsä Camletin kaivannolle ennen
rosvoja, siepatakseen heidät kiinni teossa. He eivät olleet ottaneet
lukuun, että nämä aikoivat etukäteen tehdyllä murhalla taata
rosvouksensa muiden maiden ryövärien tavoin, mutta vastoin silloisten
englantilaisten maantieritarien käytäntöä. Muuan sattuma myös hiukan
viivytti heitä taipaleella. Ratsastaessaan pikku aukion yli metsässä
he tapasivat erään miehen menehtyneenä istumassa puun juurella niin
katkerasti voihkien, että Lowestoffe ei voinut olla kysymättä, oliko
hän pudonnut ratsun selästä ja loukkaantunut. Vastaukseksi selitti
hän olevansa onneton mies ajamassa takaa vaimoansa, jonka oli muuan
konna riistänyt mukaansa; ja hänen kohottaessaan päänsä näki Richie
suureksi hämmästyksekseen John Christien kasvot.
"Kaikkivaltiaan nimessä, auttakaa minua, master Moniplies!" pyysi
hän. "Olen kuullut vaimoni olevan vain virstan verran edellä sen
mustan konnan, loordi Dalgarnon kanssa."
"Ottakaamme hänet mukaan kaikin mokomin", huudahti Lowestoffe,
"toinen Orfeus etsimässä Eurydikeänsä! Ottakaamme mukaan -- me
pelastamme loordi Dalgarnon rahat ja viemme häneltä hempukan. Se
kelpaa vaikkapa vain vaihteluksi seikkailullemme. Minulla on hänen
ylhäisyydelleen kaunaa kynimisestä. Olemme kymmenen minuuttia
voitolla."
Mutta vaarallista on punnita täpärästi elämän ja kuoleman vaiheella.
Kaiken todennäköisyyden mukaan ne pari minuuttia, jotka tarvittiin
John Christien nostamiseen, ratsulle Jin Vinin taakse, olisivat
voineet pelastaa loordi Dalgarnon hänen kohtaloltaan. Siten hänen
rikollinen lempijuttunsa oli epäsuorana syynä hänen surmaansa, ja
sillä tavoin "mieluisat viat kääntyy vitsoiksemme".
Ratsumiehet karauttivat paikalle täyttä laukkaa juuri kun laukaus
oli pamahtanut. Richiellä oli omat syynsä ahdistaa Colepepperiä,
joka kiireesti kopeloi irti matkalaukkua paashin satulasta, ja hän
kannusti hevosensa kapteenin ratsua vastaan niin rajusti, että
rosvo tuupertui satulasta. Samassa kompastui Richien oma hevonen,
keikauttaen tantereeseen isäntänsä, joka ei ollutkaan kaikkein
parhaita ratsastajia. Lannistumaton Richie ponnahti kuitenkin heti
pystyyn ja kävi rinnustelemaan roiston kanssa niin terhakasti,
että vaikka tämä oli vanttera mies ja pelkurinakin nyt epätoivon
hurjistuttama, Moniplies sai kaadetuksi hänet alleen, väänsi pitkän
puukon häneltä kädestä, antoi hänelle omasta aseesta voimakkaan iskun
ja hypähti seisaalle. Haavoittunut mies pyrki noudattamaan hänen
esimerkkiään, mutta sai silloin Richieltä musketinperällä päähänsä
survaisun, joka vei häneltä hengen.
"Mainiota, Richie!" huusi Lowestoffe, joka oli paljastetuin miekoin
hyökännyt toista rosvoa vastaan ja pian ajanut hänet pakosalle.
"Mainiota! Katsohan, mies, tuossa makaa Synti, lyötynä maahan kuin
härkä, ja Kataluudelta on kurkku leikattu kuin vasikalta."
"En tiedä, minkätähden kiusoittelette minua kasvatuksellani, master
Lowestoffe", vastasi Richie hyvin levollisesti, "mutta vakuutanpa,
että teurastamo ei ole huono harjoituspaikka tällaiseen työhön".
Toinen lakikoululainen huikkasi nyt heille: "Miehet, miehet, tänne --
täällä makaa loordi Dalgarno murhattuna!"
Lowestoffe ja Richie juoksivat paikalle. Nähdessään jääneensä
joka taholta huomaamattomaksi käytti tällöin paashi tilaisuutta,
ratsastaakseen toiselle suunnalle, ja sen koommin ei kuultu
vähintäkään vihiä hänestä tai siitä melkoisesta rahasummasta, jolla
hänen ratsunsa oli sälytetty.
Kolmas rosvo ei ollut odottanut lakikoululaisen ja Jin Vinin
hyökkäystä, jälkimäisen laskettua maahan vanhan Christien,
päästäkseen ratsastamaan keveämmin. Kaikki viisi seisoivat nyt
kauhuissaan tuijotellen nuoren aatelismiehen veriseen ruumiiseen
ja sen vieressä vääntelehtivän naisen hillittömään suruun. Tämä
repi hiuksiansa ja kirkui mitä haikeimmin, kunnes hänen tuskansa
yhtäkkiä salpautui tai oikeastaan sai toisen suunnan hänen miehensä
aavistamattomasti ilmestyessä paikalle. Luoden hätääntyneeseen
naiseen kylmäkiskoisen ja ankaran katseen virkkoi tämä yksivakaisen
painavasti: "Niin, vaimo! Suuri on sinulla murhe rakastajasi
hukasta." Katsellen sitte sen miehen hengetöntä ruumista, jolta oli
kokenut niin kunnotonta vääryyttä, hän toisti raamatun juhlalliset
sanat: "'Kosto on minun, sanoo Herra, ja minä sen maksan.' Minä,
jota sinä olet loukannut, olen ensimäinen toimittamaan sinulle, mitä
palvelusta säädyllisyys vaatii vainajaa kohtaan."
Näin sanoen hän peitti ruumiin viitallaan ja sitte silmäillen sitä
tuokion näytti miettivän, mitä hänen oli nyt lähinnä tehtävä. Kun
häväistyn miehen katse verkalleen siirtyi viettelijän ruumiista
hänen rikoksensa osalliseen ja uhriin, joka oli vaipunut hänen
jalkoihinsa ja syleili niitä, uskaltamatta katsahtaa ylös, saivat
hänen luonnostaan karkeat ja jurot kasvonpiirteensä niin arvokkaan
ilmeen, että se tasaannutti nuoret lakikoululaiset totisiksi ja
torjui Richie Monipliesin puuhakkaan tunkeilun, niin innokkaasti kuin
tämä ensimältä aikoikin lausua neuvojansa ja mielipiteitänsä. "Älä
minulle polvistu, vaimo", hän sanoi, "vaan polvistu Jumalalle, jota
olet loukannut enemmän kuin saatoit loukata itsesi kaltaista maan
matoa. Kuinka usein olenkaan sanonut sinulle ollessasi hilpeimmällä
ja kepeimmällä tuulellasi, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja
korskea mieli vie turmioon? Turhamaisuus toi hupsuuden, hupsuus
synnin, ja synti on tuonut kuoleman, alkuperäisen kumppaninsa.
Sinun piti väkisinkin jättää velvollisuus, siivollisuus ja kotoinen
rakkaus, leiskuaksesi hauskasti hurjapäiden ja ilkiöiden seurassa;
ja siinä nyt virut kuin rusennettu mato, kiemurrellen rakastajasi
elottoman ruumiin vieressä. Sinä olet tehnyt minulle paljon vääryyttä
-- häväissyt minut ystävien keskuudessa -- häätänyt talostani
luoton ja lieteni äärestä rauhan. Mutta sinä olit ensimäinen ja
ainoa rakkauteni, enkä minä tahdo nähdä sinun joutuvan aivan
hukkaan, jos minun vallassani on se estää. Hyvät herrat, minä kiitän
teitä niinkuin murtunut mies voipi. Richard, sanokaa terveiseni
kunnioitettavalle herrallenne. Lisäsin sappea hänen vastoinkäymisensä
katkeruuteen, mutta minä olin harhaantunut. Nouse, vaimo, ja seuraa
minua."
Hän kohotti masentunutta käsivarresta, tämän yrittäessä tulvivin
silmin ja katkerin nyyhkytyksin ilmaista katumustansa. Hän piti
kasvojansa käsien peitossa, mutta antoi miehensä viedä hänet pois, ja
vasta heidän poiketessaan tiheikön taa, joka kätki heidän jättämänsä
näyttämön, hän kääntyi taaksepäin, loi sekavan ja hätäisen katseen
Dalgarnon ruumista kohti, kirkaisi ja miehensä käsivarteen lujemmin
tarttuen huudahti hirmustuneena: "Pelasta minut -- pelasta minut! Ne
ovat murhanneet hänet!"
Lowestoffe oli hyvin liikutettu näkemästänsä, mutta häntä hävetti
kaupunkilaisteikarina oma vanhanaikainen hentomielisyytensä,
jonkavuoksi hän teki väkivaltaa tunteilleen, huudahtaen: "Niin, antaa
heidän mennä -- hyväsydämisen, herkkäuskoisen, anteeksiantavaisen
ukkosen ja vapaamielisen, taipuisan eukkosen. Voi kuinka jalomielinen
olento onkaan aito lontoolainen aviomies! Sarvet hänellä on, mutta
kesynä kuin lihotettu härkä hän ei puske. Haluaisinpa nähdä sen
naikkosen, jahka hän on vaihtanut naamarinsa ja ratsastushattunsa
hippiinsä ja huiviinsa. Käymmekin vieraisilla heidän luonaan Paavalin
laiturin varressa, serkkuseni -- siitä sukeutuu mieluisa tuttavuus."
"Teidän olisi parempi ajatella sen mustalaisvarkaan, Lutinin,
kiinniottoa", huomautti Richie Moniplies, "sillä totisesti onkin hän
livistänyt tiehensä, vieden herransa matkatavarat ja rahat".
Muuan metsänvartija apulaisineen ja useita muita henkilöitä oli nyt
tullut paikalle; he läksivät ajamaan takaa Lutinia, mutta turhaan.
Heidän huostaansa lakikoululaiset luovuttivat ruumiit, ja oltuaan
muodollisesti kuulusteltavina he palasivat Richardin ja Vincentin
keralla Lontooseen, missä saivat paljon ylistelyä urheudestaan.
Vincentin hairahdukset olivat helposti sovitettavissa sen johdosta,
että hänen alotteestaan oli saatu rosvojoukko hajoitetuksi, ja on
jonkun verran aihetta käsitykseen, että seikka, joka olisi muulloin
vähentänyt kunnostautumisen loistoa, näissä olosuhteissa pikemmin
lisäsi sitä, nimittäin heidän myöhästymisensä loordi Dalgarnon
pelastamisesta.
George Heriot aavisteli, millä kannalla Vincentin asiat
olivat, ja hän pyysi ja sai kellosepältä luvan lähettää nuoren
mies-paran tärkeälle liikeasialle Parisiin. Emme ole kyenneet
tutkimaan hänen vaiheitansa sen pitemmälle, mutta arvelemme hänen
menestyneen elämässänsä hyvin ja yhtyneen edulliseen kumppanuuteen
oppilastoverinsa kanssa vanhan Davy Ramsayn luovuttua liikealalta
tyttärensä naimisiinmenon johdosta. Etevällä muinaistutkijalla t:ri
Tomukuivalla on vanhanaikainen hopeatauluinen taskukello, jonka
pääpontimeksi on teräslevyn asemesta käytetty suolikieltä; kelloon on
kaiverrettu toiminimeksi: Vincent ja Tunstall. Ajan muistuttajat.
Master Lowestoffe iloisena seikkailijana luonnollisesti ylläpiti
mainettansa tiedustamalla John Christietä ja Nelly-emäntää; mutta
suureksi kummastuksekseen -- ja vahingokseenkin, sillä hän oli
veikannut kymmenen kultakolikkoa sillä puheella, että hän kotiutuu
perheeseen -- kuuli hän liikkeen nimen myydyksi, varaston tulleen
muutetuksi huutokaupalla rahaksi ja entisen omistajan kadonneen
vaimonsa kanssa teille tietämättömille. Yleensä arveltiin heidän
muuttaneen johonkin Amerikan uuteen siirtokuntaan.
Lady Dalgarno vastaanotti tiedon arvottoman miehensä kuolemasta
sekavin tuntein, joista oli vallitsevana kauhistus, että hänet
temmattiin pois keskellä pahinta kunnottomuuttansa. Tapaus teki hänet
entistä raskasmielisemmäksi ja vahingoitti hänen terveyttänsä, jota
jo varhaisemmat tapaukset olivat järkytelleet. Miehensä kuoleman
johdosta saatuaan haltuunsa oman omaisuutensa hän halusi tehdä
oikeutta loordi Glenvarlochille ryhtymällä toimiin kiinnityksen
perimiseksi takaisin. Mutta kirjuri oli äskeisistä tapauksista
säikähtyneenä paennut kaupungista, joten oli mahdoton saada selville,
kenen käsiin paperit nyt olivat joutuneet. Richard Moniplies oli
vaiti, omilla perusteillansa; todistajina olleet lakikoululaiset
säilyttivät salaisuuden hänen pyynnöstään, ja yleensä uskottiin,
että kirjuri oli vienyt asiakirjat mennessään. Ohimennen olkoon
huomautettuna, että samanlaiset aavistukset, jotka Skurliewhitterin
häätivät pakoon, vapauttivat Lontoon ainiaaksi emäntä Suddlechopista,
joka lopetti uransa Amsterdamin _rasphausissa_ kehruuhuoneessa.
Vankka vanha loordi Huntinglen saattoi ainoan poikansa
hautauskulkuetta tämän viimeiseen leposijaan korskearyhtisenä ja
kostumattomin silmin, ja kenties se yksinäinen kyynel, joka viimein
tipahti arkulle, oli vähemmin omistettu yksilön kohtalolle kuin hänen
ikivanhan sukunsa sammumiselle miehenpuolelta.