Vincentin epätoivo.
Ystävämme Richie Moniplies oli kestinnyt lakikoululaisia eräässä
yksityisessä huoneessa Beaujeulla, missä häntä saattoi pitää
hyvänä seurana, sillä hän oli vaihtanut palvelijan viitan ja
nutun vakavaan, mutta sievään ajanmukaiseen pukuun, joskin tämä
olisi paremmin sopinut vanhemmalle miehelle kuin hän oli. Hän oli
ehdottomasti kieltäytynyt esiintymästä ravintolapuolella, jonne
hänen kumppaninsa olivat kovin halukkaat kärttämään häntä, sillä
luonnollisesti teki tuollaisten veitikkain hiukan mieli huvitella
sivistymättömän ja yksivakaisen skotlantilaisen kustannuksella,
puhumattakaan siitä mahdollisuudesta, että häneltä oli lypsettävissä
joitakuita kolikoita, joita hän näytti hankkineen tuntuvasti. Mutta
alituiseen täytetyt sektimitatkaan, joissa pienet kirkkaat hituset
säihkyivät kuin tomuhiukkaset auringon säteissä, eivät vähääkään
tehonneet Richien käsityksiin säädyllisyydestä. Hän pysyi vakavana
kuin tuomari, vaikka joikin kuin kala osittain omasta luontaisesta
taipumuksestaan kelpo nesteen nauttimiseen ja osittain ollakseen
toverillinen vieraitansa kohtaan. Kun viini alkoi hiukan enemmän
elvyttää heidän mieltänsä, väsyi kenties master Lowestoffe Richien
oikkuihin, sillä tämä alkoi käydä vielä jäykemmän vastustelevaksi ja
opettavaiseksi kuin kekkeriensä alkuhetkinä, ja ehdotti ystävälleen,
että kemut lopetettaisiin heidän yhtyäkseen pelaajiin.
Tarjoilija siis kutsuttiin saapuville, ja Richie suoritti seurueen
laskun, jalomielisesti palkiten palveluskuntaakin ja saaden
siitä osakseen monia kumarruksia ja vakuutuksia: "Sydämellisesti
tervetulleita vastakin, hyvät herrat."
"Minua murehduttaa, että erkanemme näin pian", virkkoi Richie
kumppaneilleen. "Olisin suonut teidän tyhjentävän vielä neljänneksen
ennen lähtöänne tai viipyvän nauttimaan pikku illallisen tapaisen
ja lasillisen renskaa. Kiitän teitä kuitenkin siitä, että olette
näin pitkälle kunnioittaneet vaatimatonta ajanviettoani, ja toivotan
teille onnea omilla laduillanne, sillä ravintola ei ole ollut eikä
vastakaan ole minun elementtinäni."
"Hyvästi vain sitte", toivotti Lowestoffe, "tarkkatuntoinen ja
järkevä master Moniplies. Olkoon sinulla pian toinen kiinnitys
lunastettavana, ja suotakoon minun olla mukana todistamassa, ja
esiintyköön kelpo toverillisuutesi taas yhtä sydämellisenä kuin
tänäkin päivänä."
"Ei, hyvät herrat, tuon te sanotte vain hyväntahtoisuudestanne --
mutta jos tahtoisitte kuulla minun lausuvan joitakuita kehoituksen
sanoja tästä ilkeästä ravintolasta --"
"Säästä luentosi, arvoisa Richie", keskeytti Lowestoffe, "kunnes
olen menettänyt kaikki rahani", samalla näyttäen jokseenkin täyttä
kukkaroa, "ja silloin saattaa opetuksillasi olla jonkun verran
vaikutusta".
"Ja säästä minun osuuteni siitä, Richie", virkkoi toinen
lakikoululainen, vuorostaan näyttäen melkein tyhjää kukkaroa, "kunnes
tämä on taas täysi, ja silloin lupaan kuunnella sinua jokseenkin
kärsivällisesti".
"Niin, niin, te eleksijät", sanoi Richie, "täydet ja tyhjät menevät
saman tien, ja se taival on harmaa -- mutta vielä tulee aika".
"Ei, se on jo tullut", huomautti Lowestoffe; "pelipöytä on
järjestetty esille. Koska kivenkovaan kieltäydyt tulemasta mukaan,
niin jääös hyvästi, Richie."
"Hyvästi, hyvät herrat", vastasi Richie ja läksi talosta, johon he
olivat palanneet.
Moniplies ei ollut montakaan askelta ovelta, kun häntä vastaan
töyttäsi henkilö, jota hän peluuta, ravintoloita ja ajantapoja
mietiskellessään ei ollut havainnut ja joka oli puolestaan ollut yhtä
tarkkaamaton. Kun Richie tahtoi tietää, tarkoittiko vieras "mitään
hämäystä", vastasi tämä kiroamalla Skotlantia ja kaikkea siihen
kuuluvaa. Vähemmänkin ponteva moite hänen maastansa olisi milloin
hyvänsä ärsyttänyt Richietä, mutta se kiukutti häntä erityisesti nyt,
kun hänellä oli päässään kelpo annos kanarinviiniä ja parempaakin.
Hän oli antamaisillaan hyvin järeän vastauksen ja säestämäisillään
sanojansa teolla, kun vastustajansa lähempi näkeminen muutti hänen
tarkoituksensa.
"Te olette juuri se miekkonen", virkkoi Richie, "jota olen maailmassa
enimmin halunnut tavata".
"Ja te", ärähti vieras, "kuten kuka tahansa muukin Skotlannin
mierolainen, olette viho viimeinen, mitä kuunaan tahtoisin nähdä.
Te skotlantilaiset olette aina liukaskielisiä ja petollisia, ja
rehellinen mies ei voi menestyä silmänkantaman päässä teistä."
"Mitä köyhyyteemme tulee, veikkonen", vastasi Richie, "niin sen laita
on miten taivas näkee hyväksi; mutta petollisuutemme suhteen tahdon
todistaa teille, että skotlantilaisella on yhtä uskollinen ja aulis
sydän ystäväänsä kohtaan kuin on koskaan sykkinyt englantilaisessa
ihokkaassa".
"Siitä en minä vähääkään välitä", tuumi teikari. "Antakaa minun
mennä -- miksi pitelette kiinni viitastani? Antakaa minun mennä, tai
työnnän teidät katuojaan."
"Luullakseni voisin antaa teille anteeksi, sillä te teitte
minulle kerran hyvän palveluksen, nostamalla minut siitä", sanoi
skotlantilainen.
"Kuivettukoot sitte sormeni, jos sen tein", sadatti vieras. "Soisin
koko maanne viruvan siinä teidän kanssanne ja taivaan kirouksen
kohtaavan jokaista, joka auttaisi niitä nousemaan! Miksi asetutte
tielleni?" lisäsi hän tuimasti.
"Syystä että se on paha, master Jenkin", vastasi Richie. "Ei,
älkää hätkähtäkö, mies -- näette olevanne tunnettu. Hyväinen aika,
että kunniallisen miehen poika joutuukaan säpsähtämään kuullessaan
puhuteltavan itseänsä omalla nimellään!"
Jenkin löi rajusti otsaansa nyrkillään. "No, no", tyynnytteli Richie,
"tuollainen kiihtymys on hyödytön. Sanokaa minulle, minne olette
menossa?"
"Hornaan!" vastasi Jin Vin.
"Se on musta paikka, jos puhutte kirjaimellisesti", haastoi Richie;
"mutta jos vertauskuvallisesti, niin tässä isossa kaupungissa on
pahempiakin paikkoja kuin Lempolakrouvi, ja enpä pidä väliä, vaikka
lähdenkin sinne teidän kanssanne ja kustannan maistellaksemme
mitallisen hehkusektiä -- se täydentää mukavasti vatsani pohjalastin,
sieväksi aluseksi kylmälle kananpaistille".
"Minä pyydän kauniisti, että annatte minun mennä", sanoi Jenkin.
"Tarkoituksenne saattaa olla ystävällinen, ja minä toivon, ettette
joudu kokemaan mitään vahinkoa minun kädestäni; mutta minä olen sillä
päällä, että siitä on vaaraa itselleni ja muille."
"Otan sen vaaran vastuulleni", lausui skotlantilainen, "jos vain
tulette kanssani, ja täällä on mukava paikka lähempänä kuin Lempola,
joka onkin pahaenteisen poutainen nimi kapakalle. Tämä toinen,
Pyhän Andreaksen majatalo, on rauhallinen kohtauspaikka, jossa minä
olen tuolloin tällöin kumonnut naukun, silloin kun asuin lakikoulun
lähellä loordi Glenvarlochin kanssa. Mikä perhana miestä vaivaakaan,
kun ihan poukkosi koholle ja melkein tuuperrutti itsensä ja minut
hevoskadulle?"
"Älkää mainitko minulle sen petollisen skotlantilaisen nimeä",
kivahti Jin Vin, "jollette tahdo tehdä minua hulluksi! Olin
onnellinen ennen kuin näin hänet -- hän on ollut aiheena kaikkeen
pahaan, mikä on minua kohdannut -- hän on tehnyt minusta rikollisen
ja mielipuolen!"
"Jos olette rikollinen", sanoi Richie, "niin olette kohdannut
oikeudenpalvelijan -- jos olette järjiltänne, niin rupean minä
kaitsijaksi; mutta hellävaraisesti hoidan kumpaa tahansa virkaa.
Katsokaas, hyvä ystävä, siitä samaisesta loordista väitetään jos
jotakin yhtä perätöntä kuin ovat Muhametin hupsutukset. Pahin,
mitä hänestä voidaan syyllä sanoa, on se, että hän ei ole aina
niin luontuvainen hyviin neuvoihin kuin toivoisin hänen, teidän ja
jokaisen nuoren miehen olevan. Tulkaa kanssani -- tulkaahan nyt,
ja jos pikku erä rahaa ja melkoinen määrä hyvää ohjausta kykenee
huojentamaan tarpeitanne, niin en voi sanoa muuta kuin että teillä
on ollut hyvä onni, kohdatessanne miehen, joka kykenee antamaan
kumpaistakin ja on varsin halukas tekemään ne palvelukset teille."
Skotlantilaisen itsepintaisuus pääsi voitolle Vincentin juroudesta;
tämä olikin kiihdyksissään kykenemätön ajattelemaan puolestansa,
joten hän sitä helpommin taipui toisen esityksiin. Hän antoi
laahata itsensä pieneen majataloon, jota Richie oli suosittanut, ja
siellä he pian istuivat kodikkaassa komerossa, edessään höyryävä
ruukullinen kiehautettua sektiä ja röykkiö sokeria. Piippuja ja
tupakkaa tuotiin myös, mutta niitä käytti ainoastaan Richie, joka
oli hiljakkoin omaksunut sen tavan, koska se muka melkoisesti lisäsi
hänen sävynsä vakavuutta ja tärkeyttä sekä ikäänkuin antoi lievää ja
mieluisaa säestystä hänen kieleltään laukeaville viisauden sanoille.
Heidän täytettyään lasinsa ja tyhjennettyään ne ääneti toisti
Richie kysymyksen, minne hänen vieraansa oli menossa, kun he noin
onnellisesti tapasivat toisensa.
"Sanoin jo teille", selitti Jenkin, "että olin menossa kadotukseen
-- tarkoitan pelihuoneeseen. Olen päättänyt uskaltaa nämä pari kolme
kultakolikkoa yrittääkseni saada kokoon sen verran kuin tarvitaan
matkani maksuksi kapteeni Sharkerin laivassa Gravesendistä Amerikaan
-- ja niin sitä mentäisiin! Kohtasin jo yhden paholaisen tielläni,
joka tahtoi kiusata minua luopumaan aikeestani, mutta minä häädin sen
luotani -- te saatatte hyvinkin olla toinen. Mitä kadotuksen astetta
ehdotatte te minulle", lisäsi hän nurjamielisesti, "ja mikä on sen
hintana?"
"Minun täytyy ilmoittaa teille", vastasi Richie, "että minä en tee
kauppoja sellaisilla tavaroilla, en ostajana enkä myyjänä. Mutta
jos rehellisesti kerrotte minulle pulanne syyn, niin teen voitavani
auttaakseni teitä selville siitä -- olematta kuitenkaan ylenpalttinen
lupauksissani, ennen kuin tunnen jutun, niinkuin oppinut lääkäri
antaa neuvonsa vasta sitte kun on tutkinut taudin laatua."
"Kellään ei ole mitään tekemistä asiaini kanssa", sanoi poika-parka,
ja laskien käsivartensa ristikkäin pöydälle hän painoi päänsä niiden
varaan juron apeana kuin liiallisesti sälytetty lamaeläin, kun se
epätoivoissaan heittäytyy maahan kuolemaan.
Kuten useimmat ihmiset, joilla on suotuisa mielipide itsestään,
piti Richard Moniplieskin lohduttajan tehtävästä, joka osoitti
hänen ylemmyyttään -- sillä sen aseman saa ehdottomasti ainakin
hetkellisesti lohduttaja kovaosaisen suhteen -- samalla kun hän
pääsi siten tyydyttämään puheliaisuuttansa. Hän rankaisi onnetonta
katujaa armottoman pitkällä saarnalla, joka oli täpösen täynnä
tuollaisessa tilaisuudessa tavallisia puheenaineita, selitellen
inhimillisten asiain vaihtelevaisuutta, kärsivällisyyden erinomaisia
etuja kovan onnen kohdatessa, hyödyttömän murehtimisen hupsuutta,
paremman varovaisuuden välttämättömyyttä vastaisen varalle, lisänä
muutamia lieviä nuhteita menneisyydestä, lannistaakseen neuvottavansa
uppiniskaisuutta hapolla niinkuin Hannibal käytti etikkaa halkoessaan
tietänsä kallioiden läpi. Ihmisluonteen mukaista ei ollut tällaisen
jokapäiväisyyksien tulvan sietäminen äänettömänä, ja Jin Vin lopulta
joko halusi tyrehdyttää sanojen vaon, joka siten solui ehtymättömänä
hänen korvaansa vastoin omaa järkeä, taikka luotti Richien ystävyyden
vakuutuksiin, joita onnettomat Fieldingin mukaan ovat aina kovin
auliit uskomaan -- tai kenties hän vain tunsi pakkoa surujensa
purkamiseen sanoina. Hän kohotti päänsä ja käänsi punaiset ja
turvottuneet silmänsä Richieen:
"Helkkarissa, mies, pitäkää vain kitanne kiinni, niin kuulette koko
jutun -- ja sitten en teiltä muuta pyydä kuin että lyömme kättä ja
eroamme. Se Margaret Ramsay -- olettehan nähnyt hänet, mies?"
"Kerran", sanoi Richie, "mestari George Heriotin luona
Lombard-kadulla -- minä olin huoneessa heidän syödessään päivällistä".
"Aivan oikein, te autoitte lautasien vaihdossa, nyt muistankin",
sanoi Jin Vin. "No, tuo samainen sievä tyttö -- ja minä väitän hänet
sievimmäksi Paavalin ja Barin välillä -- hän on menossa naimisiin
teidän loordi Glenvarlochinne kanssa, hitto sen heiskaleen periköön!"
"Se on mahdotonta", väitti Richie; "tuo on sulaa hulluutta, mies --
teistä kaupunginpojista tehdään huhtikuun hupsuja vuoden jokaisena
kuukautena. Glenvarlochin loordiko ottaisi lontoolaisen käsityöläisen
tyttären! Yhtä helposti uskoisin suuren John-saarnaajamme vievän
vihille juutalaisen kamasaksan perijättären."
"Kuulkaas, veikkonen", varoitti Jin Vin, "minä en salli kenenkään
puhua halveksivasti kaupunkilaisista, niin pulassa kuin olenkin".
"Suokaa anteeksi, mies -- en tarkoittanut pahastuttaa", pyysi Richie;
"mutta mitä siihen naimiskauppaan tulee, niin se on kerrassaan
mahdoton juttu".
"Se juttu kuitenkin toteutuu, sillä herttualla ja prinssillä ja
niillä kaikilla on sormi siinä pelissä, ja erittäinkin vanhalla
kuninkaan hupelolla, joka selvittelee tytön olevan suurtakin sukua
omassa maassansa, niinkuin kaikki skotlantilaiset ovat olevinaan,
tiedättehän."
"Master Vincent, jollette olisi tuskaannuksissanne", huomautti
lohduttaja vuorostaan loukkaantuneena, "en ottaisi kuullakseni
kansallisuuteni pilkkaamista".
Onnettomuuden katkeroittama nuorukainen pyysi nyt vuorostaan
anteeksi, "mutta totta on", vakuutti hän, "että kuningas sanoo Peggie
Ramsayn olevan jollakin etäisellä tavalla aatelinen ja että hän on
osoittanut suurta harrastusta tätä avioliittoa kohtaan juoksennellen
ympärinsä kuin vanha koirashanhi kotkottaen Peggiestä aina siitä
saakka kun näki hänet housuissa ja ihokkaassa -- eikä ihmekään",
lisäsi Vin-parka syvään huoaten.
"Tämä saattaa kaikki olla totta", myönsi nyt Richie, "vaikka se
kuulostaa kummalta minun korvissani. Mutta, mies, te ette saisi puhua
pahaa arvohenkilöistä -- älkää sadatelko kuningasta, Jenkin, älkää
makuuhuoneessannekaan -- kiviseinilläkin on korvat -- kukaan ei voi
sitä tietää paremmin kuin minä."
"Minä en sadattele sitä hupsua ukkoa", tuumi Jenkin, "mutta soisin
minä heidän rehkivän hiukan säyseämmin. Jos he saisivat nähdäkseen
aukealla kentällä kolmekymmentätuhatta sellaista peitsimiestä
kuin minä olen nähnyt tykkiväen harjoitusradalla, niin ei heidän
pitkätukkaisista hovilaisistaan luullakseni lähtisi suurtakaan apua."
"Mitäs joutavia, mies", sanoi Richie; "muistakaa, mistä Stuartit
tulivat, älkääkä luulko, että teiltäkään puuttuisi keihäitä tai
kaksiteräisiä lyömämiekkoja. Mutta jättäen sellaiset asiat, joista on
vaarallinen haastella, kysyn vielä kerran, mikä on teidän osuutenne
koko tuossa jutussa."
"Mikäkö on?" vastasi Jenkin. "No, enkö minä ole valinnut Peggie
Ramsayta sydämeni rakastetuksi siitä päivästä asti, jona tulin hänen
isänsä liikkeeseen? Ja enkö ole kanniskellut hänen päällyskenkiään
ja käyntikenkiään kolmen vuoden aikana ja kuljettanut hänen
rukouskirjaansa kirkkoon ja harjannut pielusta hänen polvistuakseen
sille, ja onko hän milloinkaan hyljännyt palveluksiani?"
"Sellaiseen en näe olleen mitään syytä", arveli Richie, "jos vain
tuollaisiin pikku tehtäviin tarjouduitte. Voi, mies, on vain harvoja
-- varsin harvoja sekä hupsujen että viisaitten joukossa, jotka
osaavat ohjata naista."
"No, enkö minä palvellut häntä oman vapauteni vaarantaen ja ollen
hyvin vähällä panna henkenikin alttiiksi? Eikö hän -- ei, hän se
ei sentään ollut, vaan tuo kirottu akka, jonka hän sai muokkaamaan
minua -- eikö tämä houkutellut minua hupsun tavoin tekeytymään
soutumieheksi mokomankin loordin auttamiseksi Skotlantiin? Ja eikö
se vietävä kieltäytynyt rauhallisesti lähtemästä Gravesendissä
odottavaan laivaan, laverrellen ja rehennellen ja pistoolejansa
näytellen, ja pannut minua laskemaan hänet maihin Greenwichissä,
missä hän joillakin pöyhistelevillä metkuillaan toimitti sekä itsensä
että minut Toweriin?"
"Vai niin!" huudahti Richie, ja hänen katseensa sai tavallista
suurempaa viisautta; "te siis olitte se vihreänuttuinen ruuhimies,
joka souti loordi Glenvarlochin alas virtaa?"
"Sitä hullumpi olin, kun en liottanut häntä Thamesissa", vastasi
Jenkin. "Ja minä olin se poika, joka en suostunut tunnustamaan
sanaakaan siitä, kuka tai mikä minä olin, vaikka he uhkasivat panna
minut syleilemään Exeterin herttuan tytärtä."
"Kuka hän on, mies?" kummeksui Richie. "Jo täytyy hänen olla aika
kuvatus, jos niin pahasti pelkäät häntä, vaikka hän vielä on niin
korkeata sukuakin."
"Tarkoitan kiristyspuita -- piinapenkkiä, mies", selitti Jenkin.
"Missä olette te kasvanut, kun ette ole koskaan kuullut Exeterin
herttuan tyttärestä? Mutta kaikki Englannin herttuat ja herttuattaret
eivät olisi voineet saada minulta mitään heltiämään -- ja sitte
totuus selvisikin jollain muulla tavoin, ja minut laskettiin
vapaaksi. Kotiin juoksin, ajatellen olevani kaupunginpiirin
nokkelimpia ja onnellisimpia miehiä. Ja tyttö -- hän -- hän tahtoi
maksaa minulle _rahalla_ kaiken uskollisen palvelemiseni, ja hän
puhui niin herttaisesti ja niin kylmäkiskoisesti samalla kertaa,
että toivotin itseäni Towerin syvimpään vankiluolaan. Soisin heidän
kiduttaneen minut kuoliaaksi ennen kuin kuulin tuon skotlantilaisen
riistävän minulta armaani!"
"Mutta oletteko varma siitä, että olette menettänyt hänet?" epäili
Richie. "Kovin oudolta tuntuu minusta, että loordi Glenvarloch naisi
kauppamiehen tyttären -- vaikka myönnänkin, että Lontoossa solmitaan
eriskummallisia avioliittoja."
"Ka, sanonpa teille, että tuo loordi oli tuskin suoriutunut
Towerista, kun hän ja mestari George Heriot tulivat tekemään
esityksiänsä tytöstä kuninkaan suostumuksella, ja mitä kaikkea heillä
olikaan sanottavana kosinnan puolesta. Koreita hovisuosion lupauksia
kuului loordi myös saaneen, sillä hänellä ei ole auranalaakaan maata."
"No, ja mitä sanoi vanha kelloseppä?" tiedusti Richie. "Eikö hän,
kuten hyvin sopikin hänelle, ollut loikkaamaisillaan nahoistaan
riemastuksissaan?"
"Hän kertoi kuusi lukua keskenään ja ilmoitti tuloksen -- sitten
antaen suostumuksensa."
"Ja mitä te teitte?"
"Minä ryntäsin kadulle", kertoi poika-parka, "kirvelevin sydämin ja
veristynein silmin -- ja missä sitten ensiksi tapasinkaan itseni
muualla kuin tuon syöjättären, muori Suddlechopin luona -- ja mitä
neuvoi hän minulle muuta kuin maantielle laittautumista?"
"Maantielle, mies? Missä mielessä?" kysyi Richie.
"Pyhän Nikolauksen kirjurina vain -- maantieritarina, niinkuin Poins
ja Peto ja muut näytelmän[54] urhot. Ja arvatkaas, kenestä piti tulla
kapteenini? Hän nimittäin lörpötteli koko jutun ennen kuin ennätin
puhua hänelle -- otaksui kai vaitioloni myöntymykseksi ja arveli
minua niin peruuttamattomasti kadotetuksi, ettei minulla voinut olla
ainoatakaan pelastukselle haiskahtavaa ajatusta. Kenen piti olla
kapteeninani muun kuin sen heittiön, jota näitte minun peittoavan
ravintolassa, kun palvelitte loordi Glenvarlochia -- raukkamaisen,
luihun, varastelevan pukarin, jota sanotaan Colepepperiksi?"
"Colepepper -- hm -- minä tiedän yhtä ja toista siitä ryökäleestä",
sanoi Richie. "Tiedättekö sattumalta, missä hän saattaisi olla
tavattavana, master Jenkin? Tekisitte minulle hyvän palveluksen, jos
sen sanoisitte."
"No, hän elelee jokseenkin syrjäisesti", vastasi oppipoika, "ollen
epäiltynä jostakin konnuudesta -- luullakseni Whitefriarsissa
tapahtuneesta hirveästä murhasta tai muusta sellaisesta. Mutta minä
olisin saattanut kuulla hänestä tarkemmin emäntä Suddlechopilta,
sillä hän esitti, että tapaisin kapteenin Enfieldin ajopuistossa
muutamien toisten kelpo veikkojen keralla, koska on hankkeissa
rosvota joku, joka matkustaa pohjoiseen suuri aarre mukanaan."
"Ja te ette suostunut tähän kauniiseen suunnitelmaan", sanoi
Moniplies.
"Minä kirosin hänet kelvottomana riiviönä ja läksin omille
asioilleni", vastasi Jenkin.
"Mutta mitä sanoi hän siihen, mies? Kai se hätkähdytti häntä", arveli
Richie.
"Ei rahtuakaan. Hän nauroi ja sanoi puhuneensa leikkiä", vastasi
Jenkin. "Mutta minä tunnen sen naaraspirun pilapuheet hänen vakaista
tuumistaan liian hyvin, eksyäkseni siten. Hän tietää silti, että minä
en milloinkaan kavaltaisi häntä."
"Kavaltaisi häntä! Ette tietenkään", tuumi Richie; "mutta oletteko
millään tavoin sidottu tuohon Pepperculliin tai Colepepperin
veijariin, taikka miksi häntä nimitetäänkin, antaaksenne hänen
rosvota kunniallista herrasmiestä, joka matkustaa pohjoiseen päin ja
saattaa hyvinkin olla kelpo skotlantilainen?"
"Niin -- kuljettamassa kotiin englantilaista rahakuormaa", tokaisi
Jenkin. "Mutta olkoon hän kuka hyvänsä, rosvotkoot he vain koko
maailman, jos haluavat, sillä minäkin olen rosvottu ja häviöön
syösty."
Richie täytti ystävänsä pikarin reunoja myöten ja vaati häntä
juomaan pohjaan. "Tämä rakkaus", hän puheli, "on vain lapsellinen
juttu sellaiselle riuskalle nuorelle miehelle kuin te olette, master
Jenkin. Ja jos teillä välttämättömästi pitää olla hempukka, vaikka
minun mielestäni olisi turvallisempaa uskaltautua vakaan vaimoihmisen
varaan, niin onhan täällä Lontoossa yhtä reippaita kaunokaisia
kuin tuo Ramsayn tyttö. Teidän ei tarvitse huoata noin raskaasti,
sillä se on ihan totta -- meressä on yhtä hyvää kalaa kuin siitä on
koskaan saatu. Miksi siis pitäisi teidän, joka olette yhtä vireä ja
pulska nuori mies kokoiseksenne kuin missään näkee -- miksi pitäisi
teidän täten istuskella alakärsänä, yrittämättä jotakin rohkeata
kunnostautumista asemanne parantamiseksi?"
"Sanonpa teille, master Moniplies", huomautti Jenkin, "että minä
olen yhtä köyhä kuin yksikään skotlantilainen -- olen rikkonut
oppisopimukseni ja aion livistää maastani".
"Voi hyväinen!" päivitteli Richie; "mutta se ei käy laatuun, mies.
Tiedän murheellisesta kokemuksesta kyllä hyvin, että köyhyys tuottaa
miehen luontoon löyhyyttä ja että se istuu varsin alallaan, jolla on
reikä housuissaan. Mutta rohkeutta, mies; te olette auttanut minua
aikaisemmin, ja minä tahdon avittaa teitä nyt. Jos vain toimitatte
minut tuon samaisen kapteenin pakeille, niin siitä koituu paras
päivän työ, mitä olette milloinkaan tehnyt."
"Kyllä arvaan aikomuksenne, master Richard -- tahtoisitte pelastaa
maanmiehenne pitkän kukkaron", sanoi Jenkin. "En voi nähdä, mitä
hyötyä minulla siitä olisi, mutta enpä välitä, vaikka ottaisinkin
osaa juttuun. Minä vihaan tuota kerskuvaa, verenhimoista pelkuria.
Jos voitte hankkia käytettäväkseni hevosen, niin kyllä näytän, missä
emäntä neuvoi minua tapaamaan hänet. Mutta teidän tulee hiukan
uskaltaa, sillä vaikka hän on itse arka mies, tiedän hänen hankkivan
parikin vankkaa kumppania mukaansa."
"Me varaamme itsellemme vangitsemiskäskyn, mies", esitti Richie, "ja
oikeudenpalvelijoita vartioksemme".
"Mitään sellaista emme tee", kielsi Jenkin, "jos minun pitää tulla
kanssanne. Minussa ei ole miestä kavaltamaan ketään virkanappisen
huostaan. Teidän on suoriuduttava asiasta miehuudella, jos minä olen
joukossa. Olen vannoutunut henkipattojen lakiin enkä myy yhdenkään
ihmisen verta."
"No niin", myöntyi Richie, "uppiniskaisen miehen on saatava tahtonsa
tapahtumaan; teidän on ajateltava, että minä olen syntynyt ja
kasvanut siellä, missä reikäisiä päitä on runsaammin kuin eheitä.
Sitäpaitsi on minulla täällä kaksi uljasta ystävää, master Lowestoffe
lakikoulusta ja hänen serkkunsa master Ringwood, jotka mieluusti
yhtyvät näin urheaan retkeen."
"Lowestoffe ja Ringwood!" sanoi Jenkin; "he ovat rivakoita urhoja
kumpikin -- heistä saamme taattua seuraa. Tiedättekö, mistä he ovat
tavattavissa?"
"Tiedänpä kyllä", vastasi Richie. "He ovat kiintyneet kortteihin ja
noppiin aamutunteihin asti, siitä olen varma."
"He ovat luotettavia ja kunniallisia herrasmiehiä", lausui Jenkin,
"ja jos he kehoittavat siihen, niin yritänpähän sitä seikkailua.
Menkää koettamaan, voitteko tuoda heidät tänne, koska teillä on niin
paljon sananvaltaa heidän suhteensa. Me emme saa näyttäytyä yhdessä
kaupungilla. En tiedä, mistä se johtuu, master Moniplies", jatkoi hän
kasvojensa kirkastuessa, samalla kun hän vuorostaan täytti pikarit,
"mutta sydämeni tuntuu jonkun verran keveämmältä siitä asti kun aloin
ajatella tätä hommaa".
"Sellaista on neuvojien saaminen, master Jenkin", puheli Richie;
"ja totisesti toivon vielä kuulevani teidän sanovan, että sydämenne
on keveä kuin kiurun, ennen kuin olette montakaan päivää vanhempi.
Älkää hymyilkö ja päätänne pudistako, vaan muistakaa, mitä sanoin --
ja odottakaa sillaikaa täällä, kun käyn hakemassa noita teikareita.
Vakuutanpa teille, että heitä ei voitaisi köysilläkään pidätellä
sellaisesta leikistä kuin minä heille esitän."