Juonia.
Lukijamme muistanevat erään liehakoivan, sileätukkaisen,
kanvastipukuisen skotlantilaisen kirjurin, joka tämän kertomuksen
alkupuolella esiintyi George Heriotin holhottina. Hänen asuntoonsa
nyt siirrymme; mutta hänellä on jo toiset ajat. Vaatimattomasta
vajasta on tullut komea konttorihuone, kanvasti on vaihtunut
mustaan samettiin, ja vaikka sen kantaja on säilyttänyt puritanisen
nöyryytensä ja kohteliaisuutensa huomattavia henkilöitä kohtaan,
voi hän nyt katsoa muita suoraan kasvoihin ja kohdella heitä
täysin määrin osoittaen varallisuutensa tukemaa mahtipontisuutta.
Nämä muutokset olivat tapahtuneet ihan lyhyessä ajassa, eikä
asianomainen itse ollut vielä oikein tottunut niihin, mutta
jokapäiväinen harjoitus oli tekemässä uudet olosuhteet yhä vähemmän
hämmennyttäviksi hänelle. Muun hyvän joukossa, mitä rikkaus on saanut
aikaan, näkyy pöydällä eräs Davy Ramsayn parhaita ajanosoittajia,
ja hänen silmänsä tarkkailee tuon tuostakin sen kulkua, sillävälin
kun puhtaaksikirjoittajana käytetty poikanen tuolloin tällöin saa
toimekseen käydä tarkistamassa sitä Pyhän Dunstanin torninkellon
mukaan.
Kirjuri itse näytti olevan melkoisesti kiihdyksissään. Hän otti
raudoitetusta kirstusta pergamenttitukun ja luki siitä kohtia hyvin
tarkkaavasti; sitte hän alkoi puhella itsekseen: "Ei ole mitään
lain esittämää pääsyaukkoa -- ei ainoatakaan kiertelyn takaporttia
-- ei mitenkään. Jollei Glenvarlochin tiluksia lunasteta ennen kuin
puolipäivän hetki kajahtaa, omistaa loordi Dalgarno ne polkuhinnasta.
Kummallista, että hän vihdoin kykeni uhmaamaan suosijaansa ja
hankkimaan itselleen uhkean maaomaisuuden, jonka saamisella hän niin
kauvan viehätteli mahtavaa Buckinghamia. Eikö Andrew Skurliewhitter
saattaisi vetää häntä nenästä yhtä näpsästi? Hän on ollut suosijani
-- totta kyllä -- muttei enempää kuin Buckingham oli hänen; ja hän ei
voi olla suosijanani enää, sillä hän lähtee piammiten Skotlantiin.
Olen iloissani siitä -- minä vihaan häntä, ja pelkään häntä. Hän
tietää salaisuuksistani liian monta -- minä liian monta hänen. Mutta
ei -- ei -- ei -- minun ei tarvitse koskaan yrittää sitä, ei ole
mitään keinoja hänen voittamisekseen viekkaudessa. No, Willie, mitä
on kello?"
"Juuri löi yksitoista, sir."
"Mene pulpettisi ääreen ulkopuolelle, poju", käski kirjuri. "Mitä nyt
tehdä -- menetän vanhan jaarlin hyvät asiat ja -- mikä pahempi --
hänen poikansa kehnot keinottelut. Vanha Heriot tarkkaa liikeasioita
liian visusti, saadakseni enempää kuin viheliäiset tavalliset
palkkioni. Whitefrisiarsin homma oli tuottoisa, mutta se on käynyt
epävarmaksi siitä asti kun -- huh! -- mikä sai sen juuri nyt
mieleeni? Kykenen tuskin pitämään kynääni -- jos ihmiset näkisivät
minut tässä kunnossa! Willie", huusi hän pojalle, "pikarillinen
tislattua! Kas niin, nyt voisin katsoa silmiin paholaistakin."
Hän lausui viime sanat ääneen ja ihan oven luona, jonka äkkiä
avasi Richie Moniplies, mukanaan kaksi herrasmiestä, joita seurasi
kaksi kantajaa, sylissään rahapusseja. "Jos voitte katsoa silmiin
paholaista, master Skurliewhifter", sanoi Richie, "niin sitä vähemmin
kai käännätte selkäänne moniaalle rahasäkille, jotka olen ottanut
vapaudekseni tuoda teille. Saatana ja mammona ovat likeistä sukua."
Samassa järjestivät kantajat taakkansa lattialle.
"Minä -- minä", änkytti kummastunut kirjuri, "en voi arvata, mitä
tarkoitatte, sir".
"Olenhan vain tuonut teille lunastusrahat loordi Glenvarlochin
puolesta suoritukseksi eräästä hänen sukuperintöönsä otetusta
kiinnityksestä. Ja tässä tulevat parahiksi master Reginald Lowestoffe
ja eräs toinen kunniallinen lakikoulun herrasmies toimituksen
todistajiksi."
"Minä -- minä vähän arvelen", esteli kirjuri, "että määräaika on
mennyt umpeen".
"Suokaa anteeksi, herra kirjuri", sanoi Lowestoffe, "mutta te ette
häkäytä meitä -- kaupungin jokaisen torninkellon mukaan puuttuu vielä
kolme neljännestä puolipäivän hetkestä".
"Minun täytyy saada aikaa, hyvät herrat", muistutti Andrew,
"tarkastaakseni kullan lukumäärältään ja painoltaan".
"Tehkää työnne rauhassa, herra kirjuri", myönnytti Lowestoffe. "Me
olemme jo nähneet jokaisen pussin sisällön lasketuksi ja punnituksi
sekä sinetinneet ne. Tuossa ne ovat rivissä, kaksikymmentä luvultaan,
jokaisessa kolmesataa keltasirkkua -- me olemme todistamassa
maksutarjouksen laillisuutta."
"Hyvät herrat", virkkoi kirjuri, "vakuus kuuluu nyt mahtavalle
loordille. Älkäähän hätäilkö, kunnes lähetän hakemaan loordi
Dalgarnoa -- tai mieluummin juoksenkin häntä noutamassa itse."
Niin sanoen hän otti hattunsa, mutta Lowestoffe huusi: "Moniplies
veikkonen, pidä ovi kiinni, jos olet mies! Hän yrittää vain voittaa
aikaa. Suoraan puhuen, Andrew, jos tahdot, niin voit lähettää
hakemaan vaikka Lempoa, joka on mahtavin minun tuntemani herra,
mutta täältä sinä et hievahda ennen kuin olet vastannut esitykseemme
hylkäämällä tai hyväksymällä kunnollisesti tarjotut lunastusrahat.
Tuossa ne ovat -- ota tai jätä, miten mielit. Tiedän minä sen verran,
että laki on mahtavampi kuin yksikään herra Britanniassa -- sen olen
oppinut lakikoulussa, jollen mitään muuta. Ja pidä varasi, ettet
leikittele sen kanssa, jotta pitkät korvasi eivät typistyisi tuuman
vertaa, master Skurliewhitter."
"Ei, hyvät herrat, jos uhkaatte minua", sanoi kirjuri, "niin en voi
vastustaa pakoitusta".
"Ei uhkauksia -- ei ollenkaan, pikku Andrew", väitti Lowestoffe;
"pieni ystävällinen neuvo vain -- älä unohda, kunnon Andrew, että
minä olen nähnyt sinut Alsatiassa".
Sanaakaan vastaamatta istuutui kirjuri pöytänsä ääreen ja kirjoitti
asianmukaisen todistuksen tarjotusta maksusta.
"Minä otan vastaan rahat teidän puheenne perusteella, master
Lowestoffe", huomautti hän sitte. "Toivoakseni muistatte, että minä
en vaatinut punnitsemista enkä laskemista -- olen ollut höyli -- jos
on vajausta, niin se joutuu minun vahingokseni."
"Anna hänelle nenäpiuvi kultakolikolla, Richie", sanoi
lakikoululainen. "Ota paperit, ja nyt me lähdemmekin rempseästi
aterioimaan, tiedät minne."
"Jos minä saisin valita", tuumi Richie, "niin ei se tapahtuisi tuossa
ravintolan vietävässä; mutta kun asia on teidän määrättävissänne,
hyvät herrat, niin kustannan puolipäivällisen siellä, missä hyvänsä
te sen haluatte".
"Ravintolassa", sanoi toinen lakikoululainen.
"Beaujeulla", sanoi toinen; "se on Lontoon ainoa paikka hyville
viineille, ketterille juomanlaskijoille, hienoille herkuille ja --"
"Ja ylettömille maksuille", tokaisi Richie Moniplies. "Mutta kuten
jo sanoin, hyvät herrat, teillä on oikeus käskeä minua tässä
kohdassa, niin reimasti annettuanne minulle palveluksenne tässä
pikku liikeasiassa ilman muuta ehtoa kuin että panen toimeen pikku
kekkerit."
Haastelun loppuosa tapahtui kadulla, missä he heti jälkeenpäin
kohtasivat loordi Dalgarnon. Tämä näytti olevan kiireissään ja
kosketti hiukan hattuansa master Lowestoffelle, joka vastasi
tervehdykseen yhtä huolimattomasti ja asteli verkalleen eteenpäin
kumppaninsa kanssa, loordi Dalgarnon pysäyttäessä Richie Monipliesin
käskevällä viittauksella, jota kasvatuksen vaisti pakoitti
Monipliesin suutuksissaankin tottelemaan.
"Ketä sinä nyt seuraat, mies?" kysyi ylimys.
"Ketä vain edelleni osuu, mylord", vastasi Moniplies.
"Ei mitään nenäkkyyttä, heittiö -- tahdon tietää, vieläkö palvelet
Nigel Olifauntia?" sanoi Dalgarno.
"Olen jalon Glenvarlochin loordin ystävä", vastasi Moniplies
arvokkaasti.
"Aivan oikein", jatkoi loordi Dalgarno, "se jalo loordi on vaipunut
etsimään ystäviänsä lakeijain parista. Kuitenkin -- kuulehan --
kuitenkin, jos hän on samaa mieltä kuin viimeksi kohdatessamme, voit
huomauttaa hänelle, että minä huomenna kello neljältä ehtoopäivällä
ratsastan pohjoiseen päin Enfieldin ajopuiston läpi -- saattueeni
jää vähäiseksi, sillä aikomuksenani on lähettää matkueeni Barnetin
kautta. Olen päättänyt edetä hiljalleen metsän halki ja viipyä
tuokion Camletin kaivannolla -- hän tuntee paikan ja pitää sitä
eräisiin tarkoituksiin soveliaampana kuin hovipuistoa, jos hän on
muuta kuin alsatialainen rehentelijä. Hän on tietääkseni vapaalla
jalalla tai ainakin pääsee hetimiten irti. Jollei hän kohtaa minua
nimeämässäni paikassa, on hänen etsittävä minua Skotlannista, missä
hän tapaa minut isänsä sukukartanon ja tiluksien haltijana."
"Hm!" jupisi Richie; "siihen kauppaan tarvitaan kaksi".
Ajattelipa hän pilaakin niistä keinoista, joilla tiesi tekevänsä
tyhjiksi loordi Dalgarnon aikeet, mutta nuoren aatelismiehen silmissä
kuvastui sellaista tuimaa ja vaarallista kiihtymystä, että se sai
Richien varovaisuuden kerrankin pitämään kurissa hänen sukkeluuttaan,
joten hän vastasi vain:
"Jumala suokoon teille paljon hupia uudesta saannoksestanne -- jahka
sen saatte. Asianne toimitan herralleni -- sikäli", lisäsi hän
itsekseen, "että hän ei ikinä kuule sanaakaan siitä Richieltä. Minä
en ole mies laittamaan häntä sellaiseen uhkapeliin."
Loordi Dalgarno tähysti häntä terävästi tovin ikäänkuin tajutakseen,
mikä oli tarkoituksena sillä kuivakiskoisen ivallisella sävyllä, jota
Richien pelkäilystä huolimatta ilmeni hänen vastauksessaan, mutta
heilautti sitte kättään hänen lähteäkseen edelleen. Itse asteli hän
hitaasti toisaanne, kunnes kolmikko oli kadonnut näkyvistä, mutta
pyörsi sitte nopein askelin kirjurin ovelle, jonka oli sivuuttanut
kävelyllään, koputti ja pääsi sisälle.
Loordi Dalgarno tapasi lainpalvelijan yhä seisomassa rahapussien
edessä, ja hänen terävää katsettaan ei välttänyt, että Skurliewhitter
oli hämillään ja säikähdyksissään hänen lähestyessään.
"Mitä nyt, mies", sanoi hän, "mitä! eikö sinulla ole ainoatakaan
öljytyn onnittelun sanaa minulle auvoisen avioliittoni johdosta?
-- eikö vähäisintäkään järkevää lohdutusta hovihäväistykseni
kestämiseksi? Tai onko minun katsannollani, kun olen aisankannattaja
ja hyljätty suosikki, samat ominaisuudet kuin sai Gorgon pää,
_turbatae Palladis arma_, kuten hänen majesteettinsa saattaisi sanoa?"
"Mylord, minua ilahuttaa -- mylord, minua surettaa", sopersi vapiseva
kirjuri; hän tunsi loordi Dalgarnon äkkipikaisuuden ja pelkäsi sen
ilmoituksen seurauksia, joka hänen oli tehtävä vieraalleen.
"Ilahuttaa ja surettaa!" toisti loordi Dalgarno. "Siinäpä vasta
ristituuli puhaltaa. Kuulehan, sinä ruumiillistettu varkaus -- jos
sinua surettaa, että minut on pantu kannattamaan aisaa, niin muista
kannattelevani vain omaani, heittiö -- hänen poskissaan on liian
vähän verta hänen voidakseen olla joutunut harhaan muualla. No,
minä kannan sarvekkaan kunniani parhaani mukaan -- kulta saa sen
kirkastaa; ja mitä häpeääni tulee, niin se pitää koston sulostuttaa.
Niin, koston -- ja tuolta kajahtaakin se onnekas hetki!"
Ja Pyhän Dunstanin tornista kiiri maailmalle puolipäivän hetken
julistus. "Hyvin mäikytetty, te uljaat vasarat!" riemuitsi loordi
Dalgarno. "Glenvarlochin kartano ja tilukset ovat sortuneet noiden
moikuvien iskujen alle. Jos vain teräkseni huomenna osoittautuu yhtä
kunnolliseksi kuin teidän rautakolkkareenne tänään, niin ei maaton
loordi-parka joudu suurestikaan kaipaamaan, mitä teidän äppäyksenne
on häneltä riistänyt. Paperit -- paperit, tolvana! Huomenna lähden
Pohjolaan, hei! Neljältä ehtoopäivällä on minun oltava Camletin
kaivannolla Enfieldin ajopuistossa. Tänä iltana lähtee jo enin osa
saattuettani taipaleelle. Paperit! Tänne, joutuin."
"Mylord, ne -- ne Glenvarlochin kiinnekirjat -- niitä -- niitä ei
minulla ole."
"Eikö ole!" sanoi loordi Dalgarno. "Oletko lähettänyt ne asuntooni,
älliö? Enkö sanonut tulevani tänne? Mitä tarkoitat viittilöimällä
noihin rahoihin? Mitä konnuutta olet hiiden takia tehnyt? Erä on
liian suuri ollakseen rehellisesti ansaittu."
"Teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten", vastasi kirjuri ahdistunein
mielin. "Se kulta on omanne. Se on -- se on --"
"Eihän lunastussumma Glenvarlochin omaisuudesta!" ärjäisi Dalgarno.
"Älä uskalla sanoa sen olevan, taikka minä heti paikalla lähetän
saivartelevan sielusi matkalle viheliäisestä raadostasi!" Ja hän
tarttui kirjuria kaulukseen ja ravisteli häntä niin kiivaasti, että
se repesi irti uumatakista.
"Mylord, minun täytyy huutaa apua", sopersi tutiseva ilkiö, joka
sillä hetkellä tunsi kaikkea kuolontuskan katkeruutta. "Se oli lain
toimenpide eikä minun. Mitä saatoin minä tehdä?"
"Kysytkö sitä? No, senkin nuhiseva kadotuksen kuvatus, olivatko
kaikki valasi, temppusi ja valheesi lopussa? Vai katsotko itsesi
liian hyväksi käyttämään niitä minun palveluksessani? Sinun olisi
pitänyt vääristellä, luihuilla, muuttaa musta valkeaksi mieluummin
kuin seistä minun ja kostoni välissä! Mutta pane mieleesi", hän
pitkitti, "että minä tiedän tepposistasi enemmän kuin tarvitaan
joutuaksesi hirteen. Rivi minulta prokuraattorille, niin olet
mennyttä miestä."
"Mitä tahtoisitte minun tekevän, mylord?" änkkäsi kirjuri. "Yritän
kaikkea mihin taito ja laki kykenee."
"Kas, joko käännyt? Tee se, tai sure henkeäsi!" sanoi loordi; "ja
muista, että minä en milloinkaan syö sanaani. Pidä siis tuo kirottu
kulta", hän jatkoi. "Taikka maltas, en luotakaan sinuun -- lähetä
minulle nuo pussit hetimiten asuntooni. Lähden kuitenkin Skotlantiin,
ja lujalle ottaa, jollen minä pidä hallussani Glenvarlochin linnaa
sen omistajaa vastaan niillä varustuksilla, jotka hän on minulle itse
toimittanut. Olet valmis palvelemaan minua?"
Kirjuri vakuutti tottelevansa sokeasti.
"Muista siis, että määrähetki oli mennyt umpeen ennen kuin maksua
tarjottiin -- ja pidä huolta siitä, että sinulla on hyvämuistisia
miehiä sen seikan todistajiksi."
"Mitäs, mylord, teen minä enemmänkin", lupasi Andrew elpyen;
"minä näytän toteen, että loordi Glenvarlochin ystävät uhkailivat
minua, ärhennellen edessäni paljastetuin miekoin. Luuliko teidän
ylhäisyytenne minua niin kiittämättömäksi, että olisin sallinut
heidän tuottaa vahinkoa teidän ylhäisyydellenne, jolleivät he olisi
miekankärjellä tähdänneet kurkkuani?"
"Kylliksi sanottu", vastasi Dalgarno; "sinä olet kunnossa -- muista
pysyäkin, jos tahdot välttää raivostustani. Minä jätän paashini
alikertaan -- hanki kantajia ja anna heidän heti tuoda perässäni
kultapussit."
Niin sanoen läksi loordi Dalgarno kirjurin asunnosta.
Lähetettyään apuripoikansa hankkimaan luotettavia kantajia rahojen
kuljettamiseen jäi Skurliewhitter apeassa yksinäisyydessään
mietiskelemään, millä keinoin hän pääsisi vapautumaan
kostonhaluisesta ja pahaluontoisesta aatelismiehestä, joka oli
vaarallisesti tutustunut hänen asioihinsa ja kykeni paljastamaan
hänet siten, että seurauksena olisi ehdoton hukka. Hän oli
tosin suostunut nopeasti hahmoiteltuun suunnitelmaan lunastetun
sukuomaisuuden anastamiseksi, mutta hänen kokemuksensa osoitti
ennakolta, että tämä yritys oli mahdoton; toiselta puolen ei hän
voinut ajatella loordi Dalgarnon pettyneen kiukun seurauksia,
tuntematta järkyttelevää pelkoa kurjassa sielussaan. Olla
tuhlaavaisen nuoren loordin vallassa sekä hänen oikkujensa ja
kiristystensä pinteessä, juuri kun hänen uutteruutensa oli luonut
pohjan tulevaiselle menestykselle -- se oli julmin kolttonen, mitä
kohtalo olisi voinut tehdä alottelevalle koronkiskurille.
Kirjurin ollessa syventyneenä näihin tuskallisiin aavistuksiin
koputti joku huoneen ovelle, ja sisälle kutsuttuna ilmestyi hän
verhoutuneena karkeaan leikkaamattomasta Wiltshiren verasta tehtyyn
ratsastusviittaan, joka oli kiinnitetty leveällä nahkavyöllä ja
messinkisoljella, kuten silloin oli yleensä tapana kalakauppiailla
ja maamiehillä. Skurliewhitter luuli näkevänsä maalta tulleen
neuvonkysyjän, josta saattoi olla hyötyä, ja hän oli jo avannut
suunsa pyytääkseen tulijaa istuutumaan, kun vieras heitti taaksepäin
karvakankaisen säpsänsä, jonka oli vetänyt kasvoilleen, ja näytti
kirjurille piirteet, jotka olivat hyvin painuneet tämän muistiin,
mutta olivat aina pökerryttää hänet tainnuksiin.
"Tekö siinä?" sanoi hän heikosti, kun vieras käänsi säpsän jälleen
suojakseen.
"Enpä muukaan", vastasi tulija.
"Sä pergamenttipoika, mustetolpon
ja juttusalkun juuress' syntynyt,
taatokses sulkaa sano, mustett' äidiks,
veljekses vahaa, hiekkaa siskoksesi
ja kelpo kaakinpuuta serkkuseksi --
mua nouse palvomaan jo, parempaasi!"
"Ettekö vieläkään ole maalla", hätäili kirjuri, "kaikkien varoitusten
jälkeen? Älkää luulko, että tuo karjakauppiaan viitta pelastaa teitä,
kapteeni -- taikka nuo otteenne kaiken maailman näytelmistä."
"Kas, mitä minun pitäisi tehdä?" vastasi kapteeni. "Tahtoisitko minun
näkevän nälkää? Jos minun on lennähdettävä tieheni, niin pitää sinun
varata minulle siiviksi joitakuita höyheniä. Kai sinulta liikenee."
"Teillä oli jo varat -- saitte kymmenen kolikkoa. Mihin ovat ne
joutuneet?"
"Menneet", selitti kapteeni Colepepper. "Menneet, siitä viisi minne
-- teki mieleni puraista ja osuinkin itse koukkuun, siinä kaikki.
Taisi käteni vapista ajatellessani toissayön työtä, sillä minä
pyöräyttelin kuutioita kömpelösti kuin sylivauva."
"Ja te olette siis menettänyt kaikki? No, ottakaa nämä ja menkää",
sanoi kirjuri.
"Mitä, kaksi vaivaista kolikkoa! Perhana sinun anteliaisuutesi
palkitkoon! Mutta muista olevasi pelissä yhtä pitkällä kuin minäkin."
"En maar, kautta taivaan!" kielsi kirjuri. "Minä vain ajattelin
keventää ukolta joitakuita papereita ja pikkusen kultaa, ja te veitte
häneltä hengen."
"Jos hän olisi elossa", vastasi Colepepper, "niin hän olisi
mieluummin menettänyt sen kuin rahansa. Mutta se ei ole kysymyksenä,
Skurliewhitter -- sinä avasit ikkunan salasalvat, käydessäsi hänen
luonaan joillakin asioilla päivää ennen hänen kuolemaansa. Ole siis
varma siitä, että jos minut napataan, en killu yksinäni. Vahinko,
että Jack Hempsfield on vainajana, tärvellen vanhan laulunpätkän:
"'Ja kolme on meitä reilua poikaa,
ja elämä on meitillä hauskaa,
ilo nuottina virressä, kunnes me hirressä
sätkimme jotta se nauskaa.'"
"Jumalan tähden, olkaa hiljempaa", varoitti kirjuri; "nytkö ja
täälläkö teidän sopii rämäytellä yöllisiä renkutuksianne? Mutta minkä
verran tarvitsisitte? Olen nyt hyvinkin huonoissa varoissa, sanon."
"Sanot sitte valeen", huomautti pukari, "valeen yhtä pitkän kuin
leveänkin. Kuinkako paljon tarvitsisin? No, yksi noista pusseista
riittää ensi hätään."
"Vannon teille, että nuo rahapussit eivät ole minun käytettävissäni."
"Kenties eivät rehellisesti", myönsi kapteeni, "mutta se ei tee
suurtakaan eroa meidän keskemme".
"Vannon teille", jatkoi kirjuri, "että ne eivät ole mitenkään
käytettävissäni. Ne on luovutettu haltuuni tarkoin luettuina, ja
minun on maksettava ne loordi Dalgarnolle, jonka poika odottaa
alikerrassa, ja minä en voisi kehveltää niistä kolikkoakaan,
joutumattani kiinnioton vaaraan."
"Etkö voi lykätä luovutusta tuonnemmaksi?" kysyi rosvo, jonka leveä
koura vielä hypisteli yhtä pussia niinkuin olisivat hänen sormensa
pyrkineet väkisinkin tarttumaan siihen.
"Mahdotonta", vakuutti kirjuri; "hän lähtee matkalle Skotlantiin
huomenna".
"Vai niin!" virkahti pukari tovin mietittyään. "Ratsastaako hän
pohjoiseen tuollaisin aartein?"
"Hänellä on hyvä saattue", lisäsi kirjuri; "mutta kuitenkin --"
"Mutta kuitenkin -- mitä?" tiedusti rosvo.
"Ei, en tarkoittanut mitään", peruutti kirjuri.
"Tarkoitit vainkin -- sinulla oli vainua jostakin hyvästä asiasta",
väitti Colepepper; "minä näin sinun pysähtyvän kuin lintukoira. Sinä
tahdot hiiskua niin vähän ja antaa niin varman merkin kuin hyvin
harjoitettu luppakorva."
"Aioin vain mainita, kapteeni, että hänen palvelijansa menevät
Barnetin kautta ja hän itse paashinsa kanssa Enfieldin ajopuiston
läpi. Hiljakseen sanoi ratsastavansakin."
"Ahaa! Ymmärränpä yskän, poikaseni!"
"Ja lepäävänsä", jatkoi kirjuri, -- "lepäävänsä tovin Camletin
kaivannolla".
"Kas, tämä on parempaa kuin kukkotappelu!" ihastui kapteeni.
"En käsitä, mitä etua teillä siitä on, kapteeni", sanoi kirjuri.
"Mutta nopeasti he eivät voikaan ratsastaa, sillä paashi kulkee
kuormahevosella, joka saa kantaakseen kaiken tuon painon", viitaten
rahapusseihin. "Loordi Dalgarno pitää tarkoin silmällä maallista
hyvyyttä."
"Se hevonen on kiitollinen niille, jotka voivat keventää sen
taakkaa", virkkoi rosvo, "ja lempo soikoon, sitä vastaan voidaan
tulla. Hänellä on vielä se sama paashi -- se Lutin -- se viksari?
No, se poika on minulle ennenkin toimittanut riistaa. Saan
samalla kostetuksikin, sillä minulla on hänelle kaunaa vanhastaan
ravintolasta. Annas olla -- Musta Feltham ja Dick Shakebag -- me
tarvitsemme neljännen -- mieleni tekee olla varma, ja saaliissa
on jakamista, siitä puhumattakaan, mitä saan heiltä peijatuksi.
No, kirjuri, lainaa minulle vielä kaksi kolikkoa. Uljaasti tehty
-- jalosti lahjoitettu! Hyvästi vain." Ja vetäen viitan tiukemmin
ympärilleen hän meni matkoihinsa.
Vieraansa poistuttua väänteli kirjuri käsiään ja huudahti: "Lisää
verta -- lisää verta! Luulin päässeeni jo sellaisesta, mutta tällä
kertaa ei vika ollut minun -- ei ollenkaan -- ja minä saan kaiken
hyödynkin. Jos tuo roisto kaatuu, niin hän herkeää nykimästä
kukkaronnauhojani, ja jos loordi Dalgarno kuolee -- kuten on
luultavinta, sillä vaikka tämä mies pelkää kylmää terästä kuin
velallinen karhuajaa, on hän kuolettava ampuja pensaan takaa --
silloin minä olen tuhansin tavoin turvassa -- turvassa."
Mielellämme laskemme esiripun hänen ja mietteittensä eteen.