Kuningas tuomarina.
Tuskin oli Jaakko jälleen asettunut istuimelleen neuvostopöydän
ääreen, kun hän alkoi liikahdella, yskiä, käyttää nenäliinaansa ja
muilla oireilla ilmaista, että hän mietti pitkää puhetta. Neuvosto
tasaantui asianmukaisen tarkkaavaksi. Kaarlo, joka oli käsityksissään
säädyllisyydestä yhtä ankara kuin hänen isänsä esiintyi siitä
välinpitämättömänä, suoristausi jäykän ja kunnioittavan
huomaavaiseksi, mutta tajuten vaikutusvaltansa sekä isään että
poikaan heittäysi korskea suosikki huolettomampaan asentoon
istuimellaan ja omaksui kyllä kuuntelevan sävyn, mutta näköjään
enemmän hovimenojen noudattamiseksi kuin velvollisuuden tunnosta.
"Kaiketikin, hyvät herrat", alotti hallitsija, "jotkut teistä jo
ajattelevat virkistyshetken menneen ohitse ja ajan tulleen kysyä
niinkuin orja huvinäytelmässä: _quid de symbolo?_ Siitä huolimatta on
oikeuden jakaminen ja tuomiopäätösten laatiminen meidän ruokanamme
ja juomanamme, ja nyt aiomme pyytää teidän viisauttanne harkitsemaan
nuoren onnettoman loordi Glenvarlochin juttua ja katsomaan, voidaanko
mitään meidän kunniaamme soveltuvaa tehdä hänen hyväkseen."
"Minua kummastuttaa, että teidän majesteettinne viisaus tekee sen
kysymyksen", lausui herttua. "On selvää, että tuo Dalgarno on
paljastunut mitä häpeämättömimmäksi lurjukseksi, joten siis täytyy
myös olla ilmeistä, että jos loordi Glenvarloch olisi lävistänyt
hänet miekallaan, olisi maailmasta vain saanut lähdön heittiö, joka
oli elänyt siinä liian kauvan. Nähdäkseni on loordi Glenvarloch
kokenut paljon vääryyttä, ja pahoittelen, että minulla on itselläni
ollut jonkun verran osuutta siihen tuon petollisen miehen uskoittelun
johdosta."
"Sinä puhut kuin lapsi, Steenie -- tarkoitan Buckinghamin herttua",
vastasi kuningas, "ja niinkuin koulujen ajatusoppia tuntematon, sillä
teko saattaa olla moitteeton tai ansiollinenkin _quoad hominem_,
siihen _henkilöön_ nähden, johon toimenpide kohdistuu, ja kuitenkin
mitä rikollisin _quoad locum_, kun ottaa lukuun paikan, _missä_
se tapahtuu, niinkuin mies saattaa laillisesti tanssia kipakkaa
taikka mitä hyvänsä pyörähtelyä kapakassa, muttei _inter parietes
ecclesiae_. Vaikka siis loordi Dalgarnon pistäminen olisi saattanut
olla hyvä teko, kun hän on tuollaiseksi osoittautunut, missä tahansa
muualla, niin joutui asia selvän lain alaiseksi, kun väkivaltaa
yritettiin hovin alueella. Sillä minun täytyy sanoa teille, hyvät
herrat, että tappelukielto olisi peräti hyödytön meidän hovissamme,
jos sitä voitaisiin kiertää todistamalla lyöty henkilö heittiöksi.
On suuresti valitettava seikka, että minä en tiedä kristikunnassa
ainoatakaan hovia, missä ei tavata heittiöitä, ja jos ihmiset saavat
rikkoa rauhaa näiden löylyttämisen verukkeella, niin sateleepa
puukkoja ihan eteishuoneessamme."
"Mitä teidän majesteettinne lausuu", huomautti Kaarlo-prinssi,
"on teidän ainaisen viisautenne tukemaa. Palatsien alueiden tulee
olla pyhiä niinkuin kuninkaitten persoonankin, jota alhaisimmatkin
kansat kunnioittavat vain askelta alempana jumaliansa. Mutta teidän
majesteettinne tahto voi määräillä tämän ja kaikkien muiden lakien
ankaruutta, ja teidän vallassanne on hänen juttuansa harkitessanne
myöntää äkkipikaiselle nuorelle miehelle täysi anteeksianto."
"_Rem acu tetigisti, Carole, mi puerule_", vastasi kuningas; "ja
tietäkää, hyvät herrat, että me olemme eräällä omalla ovelalla
kojeellamme ja terävällä tarkkaamisellamme jo pohjia myöten tutkineet
tuon loordi Grenvarlochin mielialaa. Luultavasti on joukossanne
joitakuita, jotka muistavat, miten käsittelin mylady Laken
kummallista juttua ja paljastin valheeksi hänen ja tyttärensä tarinan
seinäverhon takana kuuntelemisesta. Tästäpä johduin aprikoimaan ja
muistin lukeneeni, että Dionysius, Syrakusan kuningas, jolla on
historiassa nimityksenään _Tyrannos_, mikä ei kreikaksi merkitse
kuten meidän kielessämme hirmuhallitsijaa, vaan ylvästä
kuningasta, kenties hallitessa hiukan ankarampaa kuin me ja muut
lailliset valtiaat, joilla oli muinaisena aikana nimityksenänsä
_Basileis_ -- niin, tämä Syrakusan Dionysius rakennutti
taitavilla työläisillä itselleen _hörhön_ -- tiedättekö, mikä se on,
loordi piispa?"
"Tuomiokirkko, rohkenen arvata", vastasi piispa.
"Mitä pentelettä, mies -- pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi
kiroamisestani -- mutta mikään tuomiokirkko ei se ollut, vaan
väijymispaikka, missä kuningas sai istua lymyssä ja kuunnella
vankiensa haastelua. No niin, hyvät herrat, jäljitellen tuota
Dionysiusta, jonka otin esikuvakseni sitäkin mieluummin, kun hän oli
etevä kielimies ja piti hyvällä menestyksellä koulua valtaistuimelta
luovuttuaan -- joko hän tahi hänen samanniminen jälkeläisensä, sillä
ei ole väliä -- olen rakennuttanut tuollaisen _hörhön_ Towerin
valtiovankilaan, enemmän saarnastuolin kuin tuomiokirkon mallisen,
loordi piispa. Se johtaa päällikön kamarin seinäverhon taakse, missä
me voimme istua kaikessa hiljaisuudessa kuuntelemassa sellaisten
vankien puhelua, jotka on kytketty sinne valtiollisista rikoksista,
ja siten hiipiä vihollistemme salaisimpiinkin juoniin."
Prinssi loi suurta tuskastusta ja vastenmielisyyttä ilmaisevan
katseen herttuaan. Buckingham kohautti olkapäitänsä, mutta liike oli
niin keveä, että sitä tuskin huomasikaan.
"No niin, hyvät herrat, te tiedätte aamullisessa metsästyksessä
sattuneen rähäkän -- en pääse puistatuksista ennen kuin saan
kunnollisen yön unen. Juuri jälkeenpäin tuotiin esille sievä paashi,
joka oli tavattu puistossa. Ympäristömme huolestunut valvonta
varoitti meitä tutkimasta häntä itse, mutta siitä huolimatta
me pitäen henkeämme aina näitten kuningaskuntain palvelukselle
omistettuna käskimme kaikkien poistua huoneesta, etenkin kun
epäilimme sitä poikaa tytöksi. Mitäs arvelette, hyvät herrat?
-- harvat teistä olisivat luulleet minulla olevan haukansilmää
sellaiseenkin, mutta me kiitämme Jumalaa siitä, että me vanhanakin
tiedämme moisista leluista sen verran kuin saattaa soveltua
säädyllisen vakavalle miehelle. No, hyvät herrat, me kuulustimme tätä
miehiseen vaatetukseen laittautunutta neitoa itse, ja vakuutanpa
sen olleen näpsää ja johdonmukaista kyselyä. Sillä vaikka hän ensin
väitti omaksuneensa tuon valepuvun suojellakseen naista, jonka
piti esittää meille lady Hermionen anomus, tyttö kun vakuutti
kaikesta sydämestään kiintyneensä armolliseen rouvaan, johtui
meidän epäilyksiimme _anguis in herba_, ja me teimme hänelle suoran
kysymyksen, jolloin hänen oli pakko tunnustaa siveä kiintymyksensä
Glenvarlochidekseen niin sievässä häpeän ja pelon kuohahduksessa,
että meillä oli tuska ja työ pidättäessämme omia silmiämme yhtymästä
hänen itkuunsa. Hän myöskin paljasti meille tuon Dalgarnon kavalat
juonet Glenvarlochidesta vastaan, kun petollinen ystävä oli
houkutellut tätä huonomaineisiin paikkoihin ja antanut ilkimielisiä
neuvoja, joista kokematon nuorukainen johtui vahingoittamaan
itseään ja pahastuttamaan meitä. Mutta niin lipevästi kuin hän
tarinansa latelikin, emme me tahtoneet täydellisesti luottaa hänen
kertomukseensa, vaan päätimme mieluummin yrittää koetta, jonka olimme
keksineet tuollaisiin tarpeisiin. Ja itse joutuisasti matkattuamme
Greenwichista Toweriin asetuimme kuuntelijana tarkkaamaan, mitä
tapahtuisi Glenvarlochideksen ja hänen paashinsa kesken, jonka
toimitimme hänen huoneeseensa, viisaasti harkiten, että jos he olivat
yhdessä juonessa meitä pettääkseen, livahtaisi siitä varmasti jotakin
ilmi. Ja mitä luulette meidän nähneen, hyvät herrat? Ei mitään sinun
tyrskyäksesi ja hykähdelläksesi, Steenie -- sillä epäilenpä, tokko
sinä olisit kyennyt näyttelemään tuon nuoren Glenvarloch-poloisen
malttavaista ja kristillismielistä osaa. Hän on kuin kirkkoisä sinuun
verrattuna, mies. Ja sitte me vielä edelleen koetellaksemme hänen
kärsivällisyyttään hellitimme hänen niskaansa erään hovilaisen ja
porvarin, nimittäin Sir Mungo Malagrowtherin ja tämän palvelijamme
George Heriotin, jotka läksyttivät poika-raiskaa eivätkä suuresti
säästäneet meidän kuninkaallista itseämmekään. Muistatkos, Geordie,
mitä sinä sanoit vaimoista ja salasiipoista? Mutta minä annan sinulle
anteeksi, mies -- ei ole yhtään tarvis polvistua, annan sinulle
anteeksi -- sitä kerkeämmin, kun asia koskee erästä yksityisseikkaa,
joka ei kovinkaan kartuttanut Salomon kunniaa, joten sen puuttumisen
ei voi sanoa halventavan omaamme. Mutta, hyvät herrat, kaiken
kipeän ärsytyksen ja huonon esimerkin uhallakaan ei tuo poika-parka
kertaakaan kirvoittanut kieleltään ainoatakaan säädytöntä sanaa
meistä, mikä saa meidät sitä enemmän ajattelemaan, joskin tahdomme
kaikessa toimia teidän viisaan neuvonne mukaan, että tuo puistossa
tapahtunut jupakka aiheutui pikapäissä ja tuskaannuttavan hämäyksen
johdosta, ja senvuoksi suomme täydellisen anteeksiannon loordi
Glenvarlochille."
"Olen hyvilläni siitä", virkkoi Buckinghamin herttua, "että teidän
armollinen majesteettinne on johtunut siihen päätelmään, vaikka
minä en olisi ikinä kyennyt arvaamaan sitä tietä, jota myöten sen
saavutitte".
"Minä toivon", huomautti Kaarlo-prinssi, "ettei teidän majesteettinne
katso korkeaan arvoonne soveltuvaksi astua sitä polkua usein".
"En enää eläissäni, Charles-lapsonen, siitä annan kuninkaallisen
sanani. Sanotaan, että kuuntelijat harvoin kuulevat hyvää itsestään
-- kautta sieluni, vieläkin kuumoittavat korviani tuon vanhan
peljättimen Sir Mungon pistelyt. Hän morkkasi meitä visukintuksi,
Steenie -- varmasti voit sinä väittää päinvastaista. Mutta se
on pelkkää kateutta siinä ikäkulussa silvotussa syntisessä, kun
hänellä ei itsellään ole kolikkoakaan kämmenellään eikä sormia
puristaakseen sitä näppiinsä, jos hänellä olisikin." Kuningas
unohti Sir Mungon julkeuden hihittäessään omalle sukkeluudelleen
ja viittasi siihen enää ainoastaan huomauttamalla: "Meidän täytyy
antaa sille vanhalle järsijälle _bos in linguam_ -- jotakin suun
tukkeeksi, taikka hän sättii meitä Danista Bersabaan. Ja nyt, hyvät
herrat, lähetettäköön loordi Glenvarlochia kohtaan päättämämme armon
valtuutus heti liikkeelle, hänen päästäkseen vapaalle jalalle,
ja koska hänen omaisuutensa näkyy hupenevan tyhjiin, tahdomme
harkita, mitä suosiollisuutta voimme hänelle osoittaa. Hyvät herrat,
toivotan teille ruokahalua varhaista illallista varten, sillä meidän
työskentelymme on lähestynyt sitä hetkeä. Charles-lapsonen ja
Steenie, te jäätte maatamenoomme asti. Loordi piispa, suvaitkaa jäädä
siunaamaan ruokamme. Geordie Heriot, sananen kanssasi erikseen."
Hänen majesteettinsa veti porvarin erääseen nurkkaan,
valtakunnanneuvoston jäsenten kumartaessa ja poistuessa, niitä
lukuunottamatta, joiden oli käsketty jääpyä. "Geordie", puheli
kuningas, "hyvä ja taattu palvelijani" -- hän hypisteli ahkerasti
pukunsa ruusukkeita ja nauhoja -- "näet meidän myöntäneen omasta
luontaisesta oikeudentunnostamme, mitä se pitkäselkäinen mies,
Moniplies kai hänen nimensä oli, tarjousi aimo lahjuksella ostamaan
meiltä; siitä me kieltäysimme kruunattuna kuninkaana, joka ei tahdo
rahallisesta hyvityksestä myydä oikeuttansa tai armollisuuttansa. No,
mikä mielestäsi pitäisi olla tästä tuloksena?"
"Glenvarlochin loordin vapautus ja hänen paluunsa teidän
majesteettinne suosioon", vastasi Heriot.
"Sen tiedän", sanoi kuningas ärtyisesti. "Sinä olet kovin tylsä
tänään. Tarkoitan, mitä pitäisi mielestäsi tuon Monipliesin ajatella
asiasta?"
"Että teidän majesteettinne varmasti on mitä hyväsydämisin ja
suosiollisin hallitsija", arveli Heriot.
"Kyllä tarvitseekin meidän olla sekä hyväsydäminen että
suosiollinen", sanoi kuningas vielä ärtyisemmin, "kun meillä on
ympärillämme epattoja, jotka eivät pysty ymmärtämään yrittämäämme,
ellemme tolkkua sitä leveällä alamaan murteella. Mene sen
Monipliesin luo ja sano hänelle, että me olemme toimineet loordi
Glenvarlochiin nähden, jonka puolelle hän on niin hartaasti
asettunut, oman armollisen vaikutelmamme perusteella, vaikka
kieltäysimme samanlaisesta menettelystä minkään yksityisen edun
tarjoamisen johdosta. Voit nyt ikäänkuin omasta alotteestasi panna
hänet ajattelemaan, onko hänen taholtaan kaunista tai tunnollista
ahdistaa meiltä pikaista suoritusta niistä parista-, kolmestasadasta
vaivaisesta punnasta, joista meidän oli pakko pantata nuo jalokivet.
Saattaisivatpa oikeastaan monet ihmiset arvella sinun täyttävän
kelpo kansalaisen tehtävän, jos ottaisit omaksi asiaksesi kieltäytyä
maksamasta siihen nähden, että hän on saanut mitä vakuutti pitävänsä
täytenä korvauksena, olletikin kun on ilmeistä, että hänellä ei ole
mitään kipeätä rahan tarvista, kun se sitävastoin meille on kovin
tähdellistä."
George Heriot huokasi itsekseen. "Voi, herrani", ajatteli hän, "rakas
herrani, onko siis sallittua, että sinä et saa koskaan antautua
kuninkaalliseen tai ylevään mielialaan, sen tahriutumatta jostakin
itsekkään pyyteen jälkiajatuksesta!"
Kuningas ei huolinut siitä, mitä hän ajatteli, vaan sanoi tarttuen
häntä kaulukseen: "Tiedät nyt tarkoitukseni, Kilkuttaja -- menehän.
Sinä olet viisas mies -- sovita se omalla tavallasi -- mutta älä
unohda nykyistä ahdinkoamme." Porvari kumarsi ja läksi.
"Ja nyt, lapset", virkkoi kuningas, "mitä te toisistanne katselette
-- ja mitä on teillä pyydettävää rakkaalta taatoltanne ja
kuomaltanne?"
"Ainoastaan", vastasi prinssi, "että teidän majesteettinne suvaitsisi
käskeä vankilan väijytyspaikan kiireimmiten rakennettavaksi umpeen --
vangin voihkeita ei saisi käyttää todistuksena häntä vastaan".
"Mitä! hörhöni muurattavaksi kiinni, Charles-lapsonen? Ja parempi
sentäänkin kuurona kuin kuulla pahoja puheita itsestään. Muuratkoot
sen siis viipymättä visusti umpeen, sitäkin mieluummin, kun selkääni
säjöilee kyyristeltyäni siellä kokonaisen tunnin. Ja katsokaamme nyt,
mitä kokit ovat tehneet hyväksemme, lapsukaiset."