Väkinäinen naiminen.
Tuskin oli mestari George Heriot palannut kuninkaan huoneeseen, kun
Jaakko kysyi Maxwellilta, oliko Huntinglenin jaarli saapuvilla, ja
myöntävän vastauksen saatuansa käski kutsua tämän esille. Vanhan
skotlantilaisen loordin tehtyä tavanmukaisen hovikumarruksensa ojensi
kuningas kätensä suudeltavaksi ja alkoi sitte puhutella häntä hyvin
myötätuntoisesti.
"Ilmoitimme teidän ylhäisyydellenne tämänaamuisessa salaisessa
kirjeessämme, jonka laadimme omalla kädellämme todistaaksemme
uskollisen palveluksenne säilyneen laiminlyönnistä ja unohduksesta,
että meillä oli teille sellaista mainittavaa, minkä kestäminen
vaatisi sekä kärsivällisyyttä että urheutta, ja senvuoksi kehoitimme
teitä silmäilemään joitakuita Senecan ytimekkäimpiä kohtia ja
Boethiuksen _De consolatione_, jotta selkä niin sanoaksemme
voimistuisi taakkaa varten. Tätä suositamme teille omasta
kokemuksestamme.
"'Non ignara mali, miseris succurrere disco',
"lausuu Dido, ja minä voisin sanoa omasta kohdastani _non ignarus_,
mutta suvun muuttaminen haittaisi poljentoa, jolle meidän eteläiset
alamaisemme ovat tyystiä. Toivoakseni siis, Huntinglenin loordi,
olette toiminut neuvomme mukaan ja harrastanut kärsivällisyyttä
ennen kuin sitä tarvitsette. _Venienti occurrite morbo_ -- lääke on
sekoitettava taudin oireiden tuntuessa."
"Suvaitkoon teidän majesteettinne minun huomauttaa", vastasi loordi
Huntinglen, "olen enemmän vanha soturi kuin lukumies -- ja jollei oma
karkea luontoni kannattele minua jossakussa onnettomuudessa, saan
toivoakseni armoa yrittämään raamatun lohdutusta".
"Kas, mies, silläkö sinä ratsastatkin? Piplia" -- hattuansa
koskettaen -- "on tosiaan _principium et fons_, mutta on vahinko,
että teidän ylhäisyytenne ei lue sitä alkuperäisessä asussaan.
Sillä vaikka me itse edistimme tuota käännöstyötä -- koska voitte
lukea jokaisen raamatun esipuheessa, että kun ajateltiin synkän
pimeyden pilvien levittäytyvän varjostamaan maata kirkkaan
läntisen tähden, Elisabet-kuningattaren, laskeuduttua, hälvensi
kuitenkin meidän ilmestymisemme heti nuo oletetut usmat niinkuin
aurinko kaikessa loistossaan -- sanon, että vaikka me, kuten
siinä on mainittuna, edistimme evankeliumin saarnaamista ja
etenkin molempien testamenttien kääntämistä alkuperäisistä pyhistä
kielistä, tunnustamme me silti itse tavanneemme niiden tutkimisesta
alkuperäisellä hepreankielellä viihdytystä, jollaista emme tunne
saavamme edes latinalaisesta septuagintan käännöksestä, saati
englantilaisesta muodostelmasta."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun lausua", huomautti loordi
Huntinglen, "että jos teidän majesteettinne viivyttää kunnioittavan
kirjeenne uhkaamien pahojen viestien ilmoittamista minulle, kunnes
kykenen lukemaan hepreaa niinkuin teidän majesteettinne, pelkään
kuolevani tietämättömänä siitä onnettomuudesta, joka on kohdannut tai
kohtaamaisillaan huonekuntaani".
"Saatte kuulla sen liiankin pian, mylord", vastasi kuningas. "Minua
surettaa sanoa, että poikanne Dalgarno, jota pidin ihan pyhimyksenä,
kun hän oli niin paljon Steenien ja Charles-lapsosen seurassa, on
osoittautunut suorastaan konnaksi."
"Konnaksi!" kertasi loordi Huntinglen, ja vaikka hän heti hillitsi
itsensä ja lisäsi: "mutta teidän majesteettinne sen sanoo", sai
hänen ensimäinen äänenpainonsa kuninkaan astahtamaan taaksepäin kuin
iskun kohtaamana. Hänkin tointui taas heti ja lausui hermostuneesti,
mikä tavallisesti ilmaisi hänen pahastustaan: "Niin, mylord, me sen
sanoimme -- _non surdo canis_ -- me emme ole kuuro -- pyydämme teitä
olemaan koroittamatta ääntänne, kun puhutte meille. Tuossa on korea
selvitys -- lukekaa, ja päättäkää itse."
Kuningas työnsi vanhan ylimyksen käteen paperin, joka sisälsi lady
Hermionen tarinan. Kertomus ja sitä tukeva todistelu oli esitetty
niin lyhyesti ja selkeästi, että loordi Dalgarnon kataluus näytti
epäämättömältä; hän nimittäin oli se rakastaja, joka oli niin
häpeällisesti pettänyt morsiamensa. Mutta isä ei noin helposti pidä
poikansa asiaa menetettynä.
"Teidän majesteettinne luvalla kysyen", hän sanoi, "minkätähden
ei tätä juttua ilmaistu aikaisemmin? Nainen on oleskellut täällä
vuosikausia -- miksei hän tehnyt vaatimustansa poikaani vastaan heti
kun saapui Englannin alueelle?"
"Selitä hänelle, mistä se johtui, Geordie", käski kuningas Heriotia.
"Pahoilla mielin tuotan Huntinglenin loordille murhetta", sanoi
Heriot, "mutta minun täytyy lausua totuus. Pitkään aikaan ei lady
Hermione voinut sietää ajatusta asemansa tekemisestä julkiseksi,
ja kun hän siinä kohdassa muutti mieltä, oli välttämätöntä hankkia
petollisen avioliiton todistukset sekä siihen kuuluvat kirjeet
ja paperit, jotka hän oli Parisiin tultuansa ja juuri ennen
kuin minä hänet tapasin tallettanut eräälle sikäläiselle isänsä
kauppatuttavalle. Tämä joutui jälkeenpäin vararikkoon, ja tuon
vahingon johdosta siirtyivät ladyn paperit toisiin käsiin. Vasta
muutamia päiviä takaperin sain niistä selvän ja perin ne takaisin.
Ilman niiden asiakirjojen todistusta olisi hänen ollut varomaton
esittää valitustansa, koska loordi Dalgarno on mahtavien ystävien
suosiossa."
"Olet häpeämätön sanoessasi siten", tuumi kuningas. "Kyllä tiedän,
mitä tarkoitat. Sinä luulet, että Steenie olisi polkaissut jalkansa
oikeuden vaakaan ja keikauttanut sen kieroon -- mutta sinä unohdat,
Geordie, kenen käsi sitä kannattelee. Ja teet Steenie-paralle sitä
suurempaa vääryyttä, sillä hän tunnusti meidän ja valtioneuvostomme
edessä, että Dalgarno tahtoi heittää naikkosen hänen niskoilleen,
yksinkertaisen viattoman lapsosen, uskotellen hänelle, että tämä
oli kevytjalkainen olento; ja siihen mielipiteeseen Steenie jäi
vielä hyljätystä erottuansakin, vaikka hänen olisi kyllä pitänyt
ajatella, että mikään siihen laumaan kuuluva ei olisi vastustanut
hänenlaistansa urhoa."
"Lady Hermione", ilmoitti George Heriot, "on aina mitä
oikeudentuntoisimmin arvostellut herttuan käytöstä; vaikka tämä
oli eksytetty mitä pahimpiin ennakkoluuloihin hänen mainettansa
vastaan, ei hän kuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen yksinäisen
naisen turvattomuutta, vaan päin vastoin auttoi hänet pelastautumaan
vaikeuksistansa".
"Se oli ihan hänen kaltaistaan -- siunattu olkoon se ylevä urho!"
ihastui kuningas; "ja minä uskoinkin sen ladyn kertomuksen sitä
huokeammin, Huntinglenin loordi, kun hän ei puhunut pahaa Steeniestä.
Ja lopettaakseni pitkän jutun lyhyeen, mylord, sekä neuvostomme että
meidän mielipiteemme on, kuten myös Charles-lapsosen ja Steenien,
että poikanne pitää korvata rikkomuksensa menemällä naimisiin ladyn
kanssa taikka joutua sellaiseen häpeään ja epäsuosioon kuin me voimme
säätää."
Hänen puhuttelemansa henkilö oli kykenemätön vastaamaan. Hän
seisoi kuninkaan edessä liikkumattomana ja tuijottavin silmin,
joiden luometkin näyttivät rävähtämättömiltä, ikäänkuin olisi hän
silmänräpäyksessä muuttunut vanhaksi kuvapatsaaksi ritariajoilta
-- niin äkkiä olivat hänen kovat kasvonpiirteensä ja voimakkaat
raajansa jäykistyneet kokemastansa iskusta. Ja seuraavassa hetkessä
hän saman patsaan tavoin, kun sitä kohtaa salama, kaatui hervottomana
maahan, raskaasti voihkaisten. Kuningas hätääntyi tavattomasti,
huusi Heriotia ja Maxwellia avuksi ja -- mielenmaltti kun ei ollut
hänen erityisiä ominaisuuksiansa -- juoksenteli edes takaisin
työkammiossaan, huudahdellen: "Vanha ja rakastettu palvelijani
-- joka pelasti meidän voidellun itsemme! _Vae atque dolor!_
Huntinglenin loordi, katsokaa minuun -- katsokaa minuun, mies, ja
poikanne saakoon naida Saban kuningattaren, jos mielensä tekee."
Tällöin olivat Maxwell ja Heriot kohottaneet vanhan aatelismiehen ja
asettaneet hänet nojatuoliin, kuninkaan pitkittäessä lohdutuksiaan
järjestelmällisemmin, havaitessaan hänen alkavan tointua.
"Nostakaa päänne -- nostakaa päänne, ja kuunnelkaa omaa ystävällistä
synnyinmaanne ruhtinasta. Jos siinä on häpeätä, mies, niin se ei
tule tyhjin käsin -- varoja riittää sen kultaamiseksi -- kelpo
myötäjäiset, eikä ollenkaan huono syntyperä. Jos hän on ollut
hukkateillä, niin teidän poikanne hänet niille eksytti, ja poikanne
voi hänestä jälleen tehdä kunniallisen naisen."
Nämä huomautukset olivat kyllä tavalliseen tapaukseen järjellisiä,
mutta ne eivät tuottaneet tyynnytystä loordi Huntinglenille, jos hän
niitä täydellisesti tajusikaan. Nopeammin tehosi hänen hyväsydämisen
vanhan herransa niiskutus, joka alkoi säestää ja keskeyttää
kuninkaallista puhetta. Iso kyynel kumpusi vastahakoisesti loordin
silmästä, kun hän suuteli kuihtuneita käsiä, jotka kuningas vähemmän
arvokkaasti ja hillitysti itkien luovutti hänelle ensin vuorotellen
ja sitte molemmat yhtaikaa, kunnes miehen tunteet kokonaan pääsivät
voitolle hallitsijan arvokkuuden tajunnasta ja hän tarttui loordi
Huntinglenin käsiin, pudistaen niitä tasa-arvoisen ja likeisen
ystävän myötätuntoon heltyneenä.
"_Compone lachrymas_", kehoitti hallitsija; "ole kärsivällinen, mies,
ole kärsivällinen. Hiiteen koko neuvosto ja Charles-lapsonen, Steenie
ja kaikki -- poikasi ei tarvitse naida häntä, koska se koskee sinuun
niin syvältä."
"Poikani _pitää_ naida hänet, kautta taivaan!" vastasi jaarli,
suoristautuen seisaalle, pyyhkäisten kyyneleen silmästään ja
yrittäen tasaantua levolliseksi. "Pyydän teidän majesteetiltanne
anteeksi, mutta poikani pitää naida hänet, häpeä myötäjäisinään,
vaikka hän olisi koko Espanjan tunnetuin ilotyttö. Jos poikani antoi
sanansa, niin hänen on siinä pysyttävä, vaikka sen saaja olisi
halvin katuharava -- hänen on se tehtävä, taikka ottaa oma tikarini
hengen, jonka hänelle annoin. Jos hän kykeni alentumaan niin kehnoon
petokseen vaikkapa kunnottomuuden eksyttämiseksi, niin naikoon
kunnottomuuden."
"Ei, ei!" huomautteli hallitsija edelleen, "asiat eivät ole niin
huonolla kannalla -- Steenie itsekään ei koskaan luullut häntä
katukulkijameksi, silloinkaan kun ajatteli hänestä pahinta".
"Jos se voi ollenkaan lohduttaa Huntinglenin loordia", virkkoi
kultaseppä, "niin voin vakuuttaa hänelle, että lady on hyvää sukua ja
mitä puhtain maineeltaan".
"Olen pahoillani siitä", sanoi loordi Huntinglen, mutta keskeytti
lauseensa, jatkaakseen: "Taivas minulle suokoon anteeksi
kiittämättömyyteni sellaisesta lohdusta! -- mutta melkein
pahoittelen, että hän kuvauksenne mukaan on niin paljoa parempi
kuin se roisto ansaitsee. Tulla tuomituksi naimaan kauneutta ja
viattomuutta ja kunniallista syntyperää --"
"Niin, ja rikkautta, mylord -- rikkautta", täydensi kuningas, "on
laupiaampi rangaistus kuin hänen petollisuutensa sietäisi saada".
"Siitä on kauvan", sanoi katkeroittunut isä, "kun huomasin hänet
itsekkääksi ja kovasydämiseksi; mutta olla valapatto valehtelija --
en ollut koskaan peljännyt sellaisen tahran kohtaavan sukuani! En
tahdo enää koskaan nähdä häntä silmissäni."
"Älkääs nyt, mylord, älkääs nyt", tuumi kuningas. "Pitäähän teidän
läksyttää hänet juurta jaksain, ja myönnän kyllä, että teidän
tulisi puhua enemmän Demean kuin Mition tapaan, _vi nempe et via
pervulgata patrum;_ mutta kerrassaan kohtuutonta olisi, että te
ette enää päästäisi näkyviinne ainoata poikaanne. Sanonpa teille,
mies, että Charles-lapsonen -- mutta mistään hinnasta en soisi hänen
sitä kuulevan -- voisi harhaannuttaa puolet Lontoon tytöistä ennen
kuin minulla olisi sydäntä käyttää niin kovia sanoja kuin te olette
lausunut tuosta Dalgarnonne juuttaasta."
"Sallikoon teidän majesteettinne minun poistua", pyysi loordi
Huntinglen, "ja menetelköön asiassa oman kuninkaallisen
oikeudentuntonne mukaan, sillä minä en halua hänelle mitään
suosiollisuutta".
"No, niin, mylord, se tapahtukoon; ja jos teidän ylhäisyytenne voi
ajatella", lisäsi hallitsija, "mitään meidän vallassamme olevaa
viihdytystä itsellenne --"
"Teidän majesteettinne armollinen myötätunto", vastasi loordi
Huntinglen, "on jo viihdyttänyt minua niin pitkälle kuin maailma
voipi; muun täytyy tulla kuninkaitten Kuninkaalta".
"Hänen hoivaansa toivotan sinut, vanha ja uskollinen palvelijani",
virkkoi Jaakko liikutettuna, kun jaarli vetäytyi pois. Kuningas
jäi joksikin aikaa ajatuksiinsa, ja huomautti sitte Heriotille:
"Kilkku-Geordie, sinä tunnet kaikki hovimme yksityiset asiat, ja
olet tuntenut jo kolmekymmentä vuotta, vaikka sinä viisaana miehenä
kyllä kuulet ja näet, vaan et sano mitään. No, mielelläni tahtoisin
tietää erään seikan, viisaustieteellisen tutkiskelun kannalta. Oletko
milloinkaan kuullut lady Huntinglen-vainajan, ylvään loordimme
edesmenneen puolison, astahtaneen hiukan syrjään elämänpolullaan
-- tarkoitan, liukastuneen, luoneen tyvivanteensa taikka muuta
sellaista, ymmärräthän?"
"Niin totta kuin olen rehellinen mies", vakuutti George Heriot hiukan
kummastuksissaan kysymyksestä, "en ole koskaan kuullut hänelle
tehdyksi vääryyttä vähäisimmälläkään epäluulolla. Hän oli ylevä lady,
hyvin huolellinen käyttäytymisessään, ja eli sopusoinnussa miehensä
kanssa, paitsi että kunnon kreivitär oli jossain määrin puritaani ja
piti enemmän seuraa pappien kanssa kuin oli oikein mieleistä loordi
Huntinglenille, jonka teidän majesteettinne hyvin tietää vanhan
ryyppivän ja sadattelevan maailman mieheksi."
"Voi, Geordie", huudahti kuningas, "ne ovat vanhanaikaisia
heikkouksia, joista mekään emme uskalla väittää olevamme ihan vapaa.
Mutta maailma huononee päivä päivältä, Geordie. Tämän aikakauden
nuorukaiset saattavat hyvin sanoa runoilijan mukaan:
"'Aetas parentum, pejor avis, tulit
nos nequiores.'
"Tuo Dalgarno ei juo niin paljoa tai kiroile niin usein kuin hänen
isänsä; mutta hän on naisiin menevä, Geordie, ja rikkoo sekä
sanansa että valansa. Mitä tulee kertomaasi ladystä ja papeista,
niin me olemme kaikki lankeemukselle alttiita, Geordie, papit
ja kuninkaat kuten muutkin, ja kuka tietää, vaikka siinä olisi
selitys Dalgarnon ja hänen isänsä erilaisuuteen? Jaarli on itse
kunniallisuus eikä välitä maailman tavarasta sen enempää kuin jalo
ajokoira haisunäädän nuuskimisesta; mutta hänen poikansapa pyrki
paaduttamaan itsensä röyhkeästi meitä kaikkia vastaan -- meitä
itseämme, Steenietä, Charles-lapsukaista ja neuvostoamme vastaan
-- kunnes kuuli myötäjäisistä, ja silloin, kautta kuninkaallisen
kruununi, hän loikkasi kuin kukko karviaismarjaan! Tuollaiset
eroavaisuudet vanhemman ja pojan välillä eivät ole selitettävissä
luonnollisesti, kuten osoittavat Baptista Porta, Mikael Scott _de
secretis_ ja muut. Voi, Kilkku-Geordie, jos kattilanpaikkuusi
ja kaikenlaisten metalliastiain takojana kalkuttelusi ei olisi
kilkuttanut kaikkea kielioppia kaikkoamaan ajukopastasi, niin olisin
voinut seikkaperäisemmin selostaa sinulle sitä asiaa."
Heriot oli liian suoraluontoinen ilmaistakseen tämän perusteella
suurtakaan mielipahaa kieliopintojensa hukkaantumisesta.
Vaatimattomasti huomautettuaan nähneensä montakin miestä, jotka eivät
kyenneet pitämään päässään isänsä hattua, vaikka kenenkään ei ollut
epäilty käyttäneen heidän isänsä yömyssyä, hän vain tiedusti, oliko
loordi Dalgarno siis suostunut tekemään oikeutta lady Hermionelle.
"Totisesti, mies, enpä juuri muutakaan luule hänen tekevän", vastasi
kuningas. "Annoin hänelle neuvostossa sen laskelman ladyn maallisesta
hyvyydestä, jonka sinulta sain, ja me myönsimme hänelle puoli
tuntia sen palan märehtimiseen. Se on erinomaista luettavaa hänen
järkevystyäksensä. Jätin Charles-lapsosen ja Steenien selittelemään
hänelle velvollisuuden vaatimuksia, ja jos hän kykenee vastustamaan,
mitä _he_ häneltä haluavat -- niin soisin hänen opettavan _minulle_
sen tempun. Voi, Geordie, Kilkku-Geordie, suuremmoista oli kuulla
Charles-lapsosen valaisevan teeskentelyn pahetta ja Steenien
luennoitsevan hillittömyyden törkeydestä!"
"Minä, pelkään, olisin saattanut ajatella vanhaa sananlaskua siitä,
miten paholainen morkkaa syntiä", ei George Heriot malttanut olla
tokaisematta.
"Lempo sielumme periköön, veikkonen", äännähti kuningas punehtuen,
"etpä sinä ujostele! Minä suon sinulle luvan haastaa vapaasti, ja
etpä heikkarissa annakaan sen oikeuden hukkaantua _non utendo_
-- ei se sinulla supistumaan pääse. Onko mielestäsi soveliasta,
että Charles-lapsonen antaisi ajatustensa näkyä julki? Ei, ei --
ruhtinaitten mietteet ovat _arcana imperii -- qui nescit dissimulare
nescit regnare_. Jokainen alamainen on velvollinen lausumaan koko
totuuden kuninkaalle, mutta velvoitus ei ole vastavuoroinen. Ja
mitä siihen tulee, että Steenie on entisvuosina ollut jonkun aikaa
hulivili, niin sopiiko sitä syytää hänen silmilleen sinun, joka olet
hänen kultaseppänsä ja jolle hän on velkaa huikean summan?"
Heriot ei katsonut tarpeelliseksi näytellä Zenon osaa ja uhrautua
siveellisen totuuden puoltamiseksi; hän ei kuitenkaan sanojansa
peräyttämällä luopunut siitä, vaan ainoastaan ilmaisi mielipahansa
hänen majesteettinsa närkästyttämisestä, ja se tyydytti leppeätä
kuningasta riittävästi.
"Ja nyt, Geordie", hän sanoi, "lähdemmekin sen rikkojan luo ja
kuulustamme, mitä hänellä on sanottavana puolestaan, sillä minä
toimitan sen jutun selväksi vielä tänä päivänä. Sinun pitää tulla
mukaan, sillä todistustasi voidaan tarvita."
Kuningas astui edellä isompaan huoneeseen, missä prinssi,
Buckinghamin herttua ja pari valtakunnanneuvoston jäsentä istui
pöydän ääressä, jonka edessä seisoi loordi Dalgarno niin rentoa
huolettomuutta ja välinpitämättömyyttä ilmaisevassa asennossa kuin
sen ajan kankea puku ja esiintymistapa sallivat.
Kaikki nousivat ja kumarsivat kunnioittavasti, kuninkaan vaappuessa
hajasäärin valtaistuimelleen, viitaten Heriotia seisomaan takanaan.
"Me toivomme", sanoi hänen majesteettinsa, "että loordi Dalgarno on
valmistautunut tekemään oikeutta onnettomalle ladylle sekä omalle
maineelleen ja kunnialleen?"
"Saanko nöyrästi kysyä, mikä on rangaistuksena", virkkoi loordi
Dalgarno, "siinä tapauksessa, että valitettavasti huomaisin
mahdottomaksi mukautua teidän majesteettinne vaatimuksiin?"
"Karkoitus hovistamme, mylord", ilmoitti kuningas; "hovistamme ja
suosiostamme".
"Niin onnettomaksi kulkuriksi kuin koitunenkin", sanoi loordi
Dalgarno hillityn ivallisesti, "vien ainakin mukanani teidän
majesteettinne kuvan, sillä minä en ikinä näe toista samanlaista
kuningasta".
"Ja karkoitus valtioistamme, mylord", huomautti prinssi ankarasti.
"Sen tulee tapahtua laillista tietä, suvaitkoon teidän kuninkaallinen
korkeutenne minun muistuttaa", vastasi Dalgarno syvää kunnioitusta
teeskennellen, "enkä ole kuullut olevan asetusta, joka pakoittaa
meidät sellaisen rangaistuksen uhalla naimaan jokaisen naisen, jonka
kanssa tulemme hullutelleeksi. Kenties voi hänen armonsa Buckinghamin
herttua sanoa minulle?"
"Sinä olet heittiö, Dalgarno", tokaisi korskea ja kiivas suosikki.
"Hyi, mylord -- vangille, ja kuninkaallisen ja isällisen kuomanne
kuullen!" pahoitteli loordi Dalgarno. "Mutta mitäpä pitkistä
puheista. Olen tutkinut tästä luettelosta, mitä tavaroita ja
talletuksia on Erminia Paulettilla, jalosukuisen -- niin, häntä
sanotaan jalosukuiseksi, jollen lue väärin -- genualaiseen
Sansovino-haaraan kuuluvan Giovanni Pauletti-vainajan ja yhtä
jalosukuisen Glenvarlocheista polveutuvan lady Maud Olifauntin
tyttärellä. No, vahvistan olleeni Espanjassa kihloissa tämän
jalosukuisen ladyn kanssa, ja keskenämme sattui _praelibatio
matrimonii_. Mitä vaatii minulta nyt muuta tämä vakava kokous?"
"Että hyvitätte ladylle tekemänne törkeän ja tunnottoman vääryyden,
menemällä hänen kanssaan tunnin kuluessa naimisiin", ilmoitti prinssi.
"Ka, suvaitkoon teidän kuninkaallinen korkeutenne minun huomauttaa",
vastasi Dalgarno, "että olen hiukan sukua eräälle vanhalle jaarlille,
joka sanoo itseänsä isäkseni, ja hän saattaa pidättää itselleen
hiukan äänivaltaa tässä asiassa. Voi, jokainen poika ei ole siunattu
kuuliaisella isällä!" Hän uskalsi ohimennen vilkaista valtaistuimeen
päin, antaakseen merkitystä viime sanoilleen.
"Me olemme itse puhuneet loordi Huntinglenin kanssa", ilmoitti
kuningas, "ja saaneet valtuutuksen suostua, hänen nimessään".
"En olisi koskaan voinut odottaa saavani niin ylhäistä puhemiestä",
huomautti Dalgarno, tuskin salaten halveksivaa irvistystä. "Ja isäni
on suostunut? Hänellä oli tapana sanoa ennen Skotlannista lähtöämme,
että Huntinglenin ja Glenvarlochin veri ei sekautuisi, vaikka
kumpaistakin kaadettaisiin samaan astiaan. Kenties haluaa hän tehdä
kokeen?"
"Mylord", sanoi Jaakko, "sikseen jo joutavat puheet. Tahdotteko heti
ja _sine mora_ ottaa sen ladyn vaimoksenne meidän kappelissamme?"
"_Statim atque instanter_", vastasi loordi Dalgarno, "sillä minä
huomaan siten menetellessäni pääseväni tilaisuuteen tekemään suuria
palveluksia yhteiskunnalle -- saan rikkauksia teidän majesteettinne
tarpeiksi ja kauniin vaimon hänen armonsa Buckinghamin herttuan
käytettäväksi".
Herttua nousi, astui pöydän päähän, missä loordi Dalgarno seisoi, ja
kuiskasi hänen korvaansa: "Sinä olet ennen asettanut kauniin sisaren
käytettäväkseni."
Tämä ilkku vihlaisi pahasti loordi Dalgarnon väkinäistä tyyneyttä.
Hän kavahti kuin kyyn pistämänä, mutta malttui taas heti ja tähysti
herttuan vielä hymyileviä kasvoja sammumatonta vihaa ilmaisevin
katsein, samassa kun vasemman käden etusormella viittasi miekkansa
kahvaan, mutta niin vaivihkaa, että merkkiä tuskin huomasi kukaan
muu kuin Buckingham. Herttua hymyili hänelle toistamiseen katkeran
halveksivasti ja palasi istuimelleen totellen kuningasta, joka
huuteli: "Istuudu, Steenie, istumaan, minä käsken -- me emme suvaitse
täällä mitään suukopua."
"Teidän majesteettinne ei tarvitse olla huolissanne minun
kärsivällisyydestäni", vakuutti loordi Dalgarno, "ja jotta
voin sitä paremmin säilyttää sen, en tässä seurassa enää virka
ainoatakaan sanaa, paitsi mitä minun lausuttavakseni asettaa se
kirkollisen käsikirjamme autuaaksitekevä osa, jossa meidän käsketään
'päältäiskein' rakastaa vaimoamme".
"Sinä olet paatunut vintiö, Dalgarno", pahastui kuningas, "ja
jos minä olisin se tyttö, niin kautta isäni sielun sietäisinkin
mieluummin sen häpeän, että olin sattumalta osunut jalkavaimoksesi,
kuin uskaltaisin tulla aviovaimoksesi. Mutta hänen pitää olla meidän
erityisessä suojeluksessamme. Tulkaa, hyvät herrat, me tahdomme itse
nähdä nämä herttaiset vihkiäiset." Hän antoi merkin nousemisellaan
ja siirtyi ovelle päin saattueensa seuraamana. Loordi Dalgarno kulki
mukana ääneti ja kenenkään häntä puhuttelematta, mutta näköjään yhtä
huolettomana käynniltään ja ryhdiltään kuin olisi hän todellakin
ollut onnellinen sulhanen.
He saapuivat kappeliin sivukäytävää myöten, joka johti
kuninkaallisesta huoneustosta. Alttarin ääressä seisoi
kirkkoruhtinaallisessa puvussaan Winchesterin piispa, ja toisella
puolella Monna Paulan tukemana valju, kuihtunut ja puolittain
hengettömältä näyttävä lady Hermione eli Erminia Pauletti.
Loordi Dalgarno kumarsi hänelle syvään, ja huomatessaan, miten
kauhistuneesti lady katsoi häneen, astui prinssi morsiamen luo ja
lausui hänelle hyvin arvokkaasti: "Madam, ennen kuin alistutte
tämän miehen käskyvaltaan, sallikaa minun ilmoittaa teille, että
hän on täydellisesti puhdistanut kunnianne, mitä tulee entiseen
seurusteluunne. Teidän on harkittava, tahdotteko panna omaisuutenne
ja onnenne sellaisen henkilön käsiin, joka on osoittautunut kaikelle
luottamukselle arvottomaksi."
Vaivoin sai lady sanoiksi vastauksensa. "Hänen majesteettinsa on
hyväntahtoisesti", hän virkkoi, "huolehtinut omaisuuteni osan
varaamisesta säädylliseksi elannokseni. Jäännös ei ole paremmin
käytettävissä kuin sen nuhteettoman maineen ostamiseen takaisin,
joka minulta riistettiin, ja tilaisuuden hankkimiseen päivieni
päättämiseksi rauhallisesti ja yksinäisesti."
"Sopimus on laadittu", huomautti kuningas, "oman valvontamme
alaisena, jolloin on erityisesti purettu _potestas maritalis_ ja
määrätty, että he asuvat erillään. Solmikaa heidät siis niin väleen
kuin voitte, loordi piispa, jotta he sitä pikemmin pääsevät erilleen."
Piispa avasi kirjansa ja alotti vihkimismenot noin harvinaisissa
ja huonoenteisissä olosuhteissa. Morsiamen vastaukset ilmaistiin
vain pään ja ruumiin taivutuksilla, mutta sulhanen esitti osaansa
äänekkäästi ja rohkeasti, sävyn muistuttaessa kevytmielisyyttä,
jollei ylenkatsetta. Toimituksen päätyttyä astui loordi Dalgarno
ikäänkuin tervehtimään morsianta, mutta nähdessään tämän peräytyvän
säikkyen ja inhoten tyytyi hän kumartamaan tälle syvään. Sitte hän
suoristausi täyteen mittaansa ja venyttelihe kuin koetellakseen
raajojensa voimaa, mutta soreasti ja asentoansa rajusti muuttamatta.
"Voisin vielä pyörähdellä kipakkaa", hän haastoi, "vaikka olen
kahleissa -- mutta ne ovat kullasta ja kepeät kantaa. Kas, huomaanpa
kaikkien silmäilevän minua kylmäkiskoisesti, ja aika on minun lähteä.
Aurinko paistaa muuallakin kuin Englannissa! Mutta ensin täytyy minun
kysyä, miten tämä kaunoinen lady Dalgarno on majoitettava. Mielestäni
on säädyllistä minun tietää se. Onko hänet lähetettävä armollisen
herttuan haaremiin? Vai onko tämä arvoisa porvari kuten ennenkin --"
"Hillitse herja kielesi!" käski hänen isänsä, loordi Huntinglen, joka
oli vihkimisen aikana pysytellyt taampana ja nyt äkkiä esille astuen
tarttui ladyä käsivarteen, hänen arvottomaan puolisoonsa kääntyneenä.
"Lady Dalgarno", hän jatkoi, "jää kuin leskenä minun talooni. Leskenä
minä häntä pidän yhtä suuresti kuin olisi hauta ummistunut hänen
kunniattoman miehensä yli."
Loordi Dalgarno näytti hetkellisesti joutuvan kovin hämmentyneeksi
ja virkkoi allapäin: "Jos sinä voit toivottaa minut kuolleeksi, en
minä perijänäsikään voi maksaa samalla kohteliaisuudella takaisin.
Harvat Israelin esikoiset", hän lisäsi tointuen ainoasta liikutuksen
kosketuksesta, mitä hänessä oli tällaikaa havaittu, "voivat
vilpittömästi lausua samaa. Mutta minä varmistutan sinut ennen
lähtöäni siitä, että minä olen totinen vesa suvussa, joka on kuuluisa
kärsimiensä vääryyksien muistamisesta."
"Minua ihmetyttää, että teidän majesteettinne kuuntelee häntä vielä",
sanoi Kaarlo-prinssi. "Olemme mielestäni suoneet kylliksi sijaa hänen
julkealle hävyttömyydelleen."
Mutta Jaakossa herätti tällainen kohtaus juorunhaluista mielenkiintoa
eikä hän malttanut ehkäistä kinastusta, vaan vaiensi poikaansa:
"Hiljaa, Charles-lapsonen -- olehan nyt kiltti lapsukainen, hiljaa!
Tahdon kuulla, mitä sillä röyhkeällä riiviöllä on sanottavaa."
"Ainoastaan että jollei minulle annetussa omaisuusarviossa olisi
ollut erästä ainokaista riviä", selitti Dalgarno, "ei mikään muu
sen sisältämä olisi voinut lahjoa minua ottamaan tuon naisen kättä
omaani".
"Se rivi oli varmastikin _summa totalis"_, arveli kuningas.
"Ei ollut, sire", vastasi Dalgarno. "Loppusumma olisi tosiaan
saattanut olla harkinnan arvoinen skotlantilaiselle kuninkaallekin
vielä hiljakkoin, mutta se ei olisi minulle tarjonnut suurtakaan
viehätystä, jollen olisi tässä nähnyt merkintää, joka antaa minulle
kostamisvallan Glenvarloch-sukuun nähden. Asettaessaan hääsoihdun
käteeni antoi valju morsian minulle siten vallan polttaa äitinsä
talon tuhaksi!"
"Mitä nyt!" kummeksui kuningas. "Mitä hän höpöttää, Kilkku-Geordie?"
"Tämä ystävällinen porvari", jatkoi loordi Dalgarno, "on käyttänyt
ladylleni ja siten nyt onnekseni minulle kuuluvan summan erään
kiinnityskirjan hankkimiseen, jonka vakuutena on Glenvarlochin
sukuomaisuus. Jollei sitä lunasteta ennen puoltapäivää huomenna, saan
minä sen perusteella omakseni niiden uljaat alueet, jotka aikoinaan
nimittivät itseään meidän sukumme kilpailijoiksi."
"Onko se mahdollista?" kysyi kuningas.
"Liiankin totta se on, teidän majesteettinne", vastasi kultaseppä.
"Lady Hermionen maksettua rahat alkuperäiselle velkojalle oli minun
pakko kunniallisena ja rehellisenä välittäjänä siirrättää oikeudet
hänelle, ja epäilemättä ne nyt joutuvat hänen miehelleen."
"Mutta valtuutus, mies", muistutti kuningas, "valtiorahastomme
maksettavaksi osoitettu valtuutus? Eikö nuori mies sen avulla voisi
saada lunastusvaroja?"
"Valitettavasti on hän hukannut sen taikka muuttanut jotenkuten
rahaksi -- sitä ei löydy, teidän majesteettinne. Hän on mitä
kovaonnisin nuorukainen!"
"Jo on tämä kaunista!" päivitteli kuningas, alkaen hypistellä
ihokkaansa ja housujensa nauhasolmuja ähmissään. "Me emme voi auttaa
häntä suorittamatta velkaamme kahteen kertaan, ja valtiorahastomme
nykyisellään ollessa saamme niitä tuskin kertaalleenkaan kuitatuiksi."
"Olette kertonut minulle uutisen", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta
minä en käytä sitä edukseni".
"Älä tee sitä", pyysi hänen isänsä, "ole rohkea heittiö, kun kerran
heittiöksi lyöttäysit, ja etsi kostoa aseilla äläkä koronkiskurin
keinoilla".
"Suo anteeksi, isäseni", vastasi loordi Dalgarno, "kynä ja muste ovat
nyt varmimpina kostovälineinäni, ja enemmän maata voittaa lakimies
oinaannahallaan kuin Andrea Ferrara lampaanpäisellä kahvallaan.
Mutta, kuten jo sanoin, minä en tahdo käyttää mitään satunnaista
etua. Odotan kaupungissa huomenna Covent-puutarhan lähettyvillä; jos
joku maksaa lunastusrahat kirjurilleni, jonka hallussa asiakirjat
ovat, sitä parempi loordi Glenvarlochille. Jollei niin tapahdu, niin
lähden seuraavana päivänä matkalle pohjoista kohti mitä kiireimmin
ottamaan tilukset huostaani."
"Ota mukaasi isän kirous, kurja hylky!" huudahti loordi Huntinglen.
"Ja kuninkaan, joka on _pater patriae"_, lisäsi Jaakko.
"Toivon kestäväni keveästi kumpaisenkin", sanoi loordi Dalgarno,
kumarsi ympärilleen ja poistui paikalta. Kaikki läsnäolijat,
joita hänen horjumaton paatumuksensa oli painostanut ja ikäänkuin
peloittanut, havaitsivat voivansa hengittää vapaammin, kun hän
oli viimeinkin lähtenyt seurasta. Loordi Huntlingen omistautui
uuden miniänsä viihdyttelyyn ja vei hänet mukanaan, mutta kuningas
ei vieläkään lähettänyt neuvoskuntaansa hajalle, vaan palasi
istuntohuoneeseen, vaikka hetki jo oli harvinaisen myöhäinen.
Heriotin käskettiin yhä pysyä saapuvilla, mutta syytä ei hänelle
selitetty.