Richie toistamiseen hovissa.
Vastamainitsemamme ääni ei ollut mitään muuta kuin Richie Monipliesin
nurkuvaa jupinaa.
Tämä arvoisa henkilö -- kuten jotkut muutkin, joilla on korkea sija
omissa mielipiteissään -- oli hyvin taipuisa muun seuran puutteessa
haastelemaan varmasti halukkaalle kuulijalle, itselleen. Hän harjasi
ja järjesteli nyt loordi Glenvarlochin vaatteita niin levollisesti
ja uutterasti kuin ei hän olisi ollut hetkeäkään poissa tämän
palveluksesta, työnsä lomassa mutisten: "Hm -- niin, kyllä oli jo
aika levätin ja nutun joutua minun käsiini -- epäilenpä, tokko suka
on sivellyt niitä sen koommin kuin viimeksi erosimme. Korukirjauskin
kelpo lailla kahnautunut -- ja viitan kultanapit -- taivasten tekijä
ja niin totta kuin olen rehellinen mies, niistä on tarkalleen tusina
tipotiessään! Sellaista sitä tulee alsatialaisista kujeista -- Jumala
pitäköön meidät armollisessa huomassaan älköönkä jättäkö meitä omien
aivoitustemme varaan! Miekkaa en näe, mutta se tietenkin johtuu
nykyisistä olosuhteista."
Nigel ei vähään aikaan voinut olla uskomatta näkevänsä unta, niin
mahdottomalta tuntui hänestä, että hänen palvelijansa, jonka hän
oletti oleskelevan Skotlannissa, oli saattanut keksiä hänet ja näissä
oloissa päästä hänen luokseen. Pilkistäessään uutimien raosta hän
kuitenkin varmistui asiasta nähdessään pitkä- ja kankeavartisen
Richien, naama kuvastamassa tavallista tärkeyttään lähes kaksin
verroin, kun uskollinen palvelija ahkerasti harjasi herransa viittaa
ja tuon tuostakin virkistäysi viheltämällä tai hymisemällä jotakuta
vanhaa kaihomielistä skotlantilaista laulunpätkää. Vaikka olikin
päässyt kyllin vakuutetuksi havainnostaan, ei loordi Glenvarloch
voinut pidättyä ilmaisemasta kummastustansa tarpeettomalla
kysymyksellä: "Taivaan nimessä, sinäkö siinä, Richie?"
"Ja kukas muukaan, mylord?" vastasi Richie. "Ei taida teidän
ylhäisyytenne vastaanottotunnille tässä paikassa juuri saapua ketään,
jota ei siihen velvollisuus vaadi."
"Minua ihmetyttää", sanoi Nigel, "että luokseni tulee ketään -- ja
erittäinkin sinun ilmestymisesi, Richie; sillä mehän erosimme, ja
minä ajattelin sinun jo aikaa sitte saapuneen Skotlantiin".
"Pyydän teidän ylhäisyydeltänne anteeksi, mutta me emme ole vielä
eronneet emmekä kai piakkoisin eroakkaan, sillä kaupan purkamiseen
tarvitaan kahden ihmisen suostumus niinkuin tekemiseenkin. Vaikka
teidän ylhäisyytenne suvaitsi käyttäytyä siten, että olimme joutua
eroon, niin ei lähemmin ajatellessani kuitenkaan tehnyt mieleni
lähteä. Suoraan sanoakseni, jollei teidän ylhäisyytenne tiedä,
milloin teillä on hyvä palvelija, tiedän minä, milloin olen saanut
hyväsydämisen isännän; ja totta puhuen on teitä nyt helpompi palvella
kuin koskaan, kun ei ole suurtakaan mahdollisuutta, että enää
pääsette valtoimeksi."
"Olen tosiaan sidottu hyvään käyttäytymiseen", myönsi loordi
Glenvarloch hymyillen; "mutta toivoakseni et käytä asemaani ollaksesi
liian ankara hulluttelustani, Richie?"
"Jumala varjelkoon, mylord -- Jumala varjelkoon!" vastasi Richie,
jonka ilmeeseen yhtyi viisaan ylemmyyden turhamainen tietoisuus
ja todellinen myötätunto, "olletikin kun teidän ylhäisyytenne on
tullut hupsutustenne tajuntaan. Kyllähän minä nuhtelin nöyrän
velvollisuuteni mukaisesti, mutta en minä sitä pöyhi teidän
ylhäisyytenne eteen. Ei, ei, minä olen itsekin erehtyväinen olento
-- selvästi tietoinen moniaista pikku heikkouksista -- ei tapaa
ihmisessä täydellisyyttä."
"Mutta, Richie", huomautti loordi Glenvarloch, "vaikka olenkin
sinulle hyvin kiitollinen palveluksesi tarjoamisesta, ei siitä voi
olla minulle suurtakaan hyötyä täällä, ja haittaa saattaa siitä
koitua itsellesi".
"Teidän ylhäisyytenne pitää taaskin antaa minulle anteeksi", vastasi
Richie, johon kumpaisenkin miehen muuttunut suhde oli juurruttanut
kaavamaisuutta kymmenkertaisesti lisää, "mutta niinkuin minä hoidan
sen asian, saa teidän ylhäisyytenne suurta apua palveluksestani enkä
minä vähintäkään haittaa".
"Siihen en näe mahdollisuutta, ystäväni", virkkoi loordi Glenvarloch,
"koska raha-asiasikin --"
"Mitä rahoihin tulee, mylord", selitti Richie, "niin olen minä
kutakuinkin hyvissä varoissa, ja sattuupa niin, että oleskeluni
täällä ei tule taakaksi teidän ylhäisyydellenne eikä pulaksi
itselleni. Anon vain lupaa saada liittää erinäisiä ehtoja
palvelukseeni teidän ylhäisyytenne luona."
"Liitä mitä hyvänsä", myöntyi loordi Glenvarloch, "sillä hyvinkin
varmasti noudatat sinä omaa tahtoasi, asetatpa ehtoja tai et.
Koska et tahdo jättää minua, mikä luullakseni olisi viisaimpana
menettelynäsi, pitää sinun palvella minua ainoastaan siten kuin itse
haluat, ja sehän kai aikomuksenasi onkin."
"Kaikki mitä pyydän, mylord", sanoi Richie vakavasti ja mielestään
erityisen säveästi, "on saada häiritsemättömästi hallita omia
liikkeitäni eräissä tärkeissä tarkoituksissa, joita minulla nyt on
tekeillä, suoden aina teidän ylhäisyydellenne seurani ja palvelukseni
viihdytyksen sellaisina aikoina kuin sekä sopii mukavasti minulle
että käy teille tarpeelliseksi".
"Minkä yksinomaiseksi ratkaisijaksi kai sinä asettaudut", arveli
Nigel hymyillen.
"Vääjäämättömästi, mylord", vastasi Richie totisena, "sillä teidän
ylhäisyytenne voi ainoastaan tietää, mitä te itse tarvitsette, kun
sitävastoin minä, joka näen mitalin molemmat puolet, tiedän sekä mikä
on parasta teidän asioillenne että tarpeellisinta omilleni".
"Richie, hyvä ystävä", sanoi Nigel, "minä pelkään, että tämä
järjestys, joka alistaa isännän suuresti palvelijan määräysvaltaan,
tuskin soveltuisi meille, jos olisimme kumpainenkin vapaalla jalalla.
Mutta vankina ollen saatan yhtä hyvin olla sinun määrättävissäsi kuin
olen monien muiden henkilöiden, ja voit siis tulla ja mennä mielesi
mukaan sillä nähtävästi et neuvoani noudattaen lähde omaan maahasi
takaisin ja jätä minua kohtaloni haltuun."
"Lempo minulta koivet rampauttakoon, jos sen teen", sanoi
Moniplies. "Minussa ei ole miestä jättämään teidän ylhäisyyttänne
rumalla säällä, kun saatoin teitä ja sain elantoni teiltä koko
pitkän kesäisen päivän. Ja sitäpaitsi saattaa olla uljaita päiviä
edessäpäin, kaikesta tulleesta huolimatta, sillä
"'hei, koti on kallis ja sinne mieli kulkee
vaikk' onkin tuuli noussut ja synkkyys taivaan sulkee;
mut päivä armas vilkkuu vierestä pilvenkaistan
ja lausuu: 'Sulle maassamme viel' yltäkyllin paistan.'"
Kajautettuaan nämä säkeet runonlaulajan tavoin, jonka ääni on
säröytynyt henkitorven ponnistellessa voitolle pohjoispuhurin
toitotuksista, Richie Moniplies auttoi herraansa nousemaan, hoiti
hänen pukeutumistaan mitä juhlallisinta ja nöyrintä kunnioitusta
ilmaisevasti, palveli häntä sitten aamiaispöydässä ja poistui
lopulta siihen vedoten että hänellä oli tärkeätä toimitettavaa, joka
pidättäisi häntä joiksikuiksi tunneiksi kaupungilla.
Vaikka loordi Glenvarloch tiesi ehdottomasti toisinaan kiusaantuvansa
Richie Monipliesin itseluuloisuudesta jämeydestä, ei hän kuitenkaan
voinut olla tuntematta mitä suurinta mielihyvää siitä lujasta ja
hartaasta kiintymyksestä, jota hänen uskollinen saattolaisensa oli
osoittanut tässä tapauksessa, ja hän toivoikin miehen palveluksista
myös huojennusta vankeutensa ikävyyteen. Ilokseen kuuli hän senvuoksi
vartijalta että palvelija sai olla saapuvilla kaikkina aikoina,
jolloin linnoituksen yleiset säännöt myönsivät pääsyn vieraille.
Sillävälin oli jalomielinen Richie jo saapunut Towerin laiturille.
Halveksivasti katseli hän useita pikku veneiden soutajia, jotka
yrittivät kääntää hänen huomiotaan puoleensa, ja hylkäsi heidän
tarjouksensa käden heilautuksella, huutaen sitten arvokkaasti:
"Paras puolikannellinen!" Se sai liikkeelle useita vetelehtiviä
korkeamman luokan virtamiehiä, jotka eivät olleet ensi näkemällä
katsoneet kannattavan olla hänestä millänsäkään. Valittuaan aluksensa
hän istuutui mahtavan näköisenä perään ja käski soutaa Whitehallin
laituriportaisiin. Turvallisesti päästyänsä palatsiin hän pyysi saada
tavata master Linklateria, hänen majesteettinsa keittiöapulaista.
Vastauksena oli, että tämä ei ollut puhuteltavissa, valmistaessaan
kukkokeittoa sipulihöysteineen kuninkaan omaa suuta varten.
"Sanokaa hänelle", esitti Moniplies, "että muuan hänen rakas
maanmiehensä pyrkii hänen puheilleen hyvin tärkeällä asialla".
"Rakas maanmieheni?" murisi Linklater, kun hänelle ilmoitettiin tämä
kiireellinen sanoma. "No tulkoon sitte, senkin pahalainen, että
minun pitikin niin sanomani! Tietysti joku punapää pitkäkoipinen
West-Portin tyhjäntoimittaja, joka on ylennyksestäni kuultuaan
rientänyt tänne pyrkimään minun välitykselläni paistinkääntäjäksi
taikka kyökkipojan apuriksi. Kelle tahansa maailmassa kohoamaan
mielivälle on suurena vastuksena tuollaisten ystävien roikkuminen
liepeissään hinautumassa muka hänen matkassaan eteenpäin. Hei, Richie
Moniplies, sinäkö siellä olitkin, veikkonen? Ja mikä on sinut tänne
lennättänyt? Jos tuntisivat sinut samaksi tolvanaksi, joka silloin
säikäytti hevosen --!"
"Älä nyt enää siitä, ystävä", sanoi Richie. "Tulinhan juuri vanhalla
asiallani -- minun pitää saada puhutella kuningasta."
"Kuningastako? Sinä olet pähkähullu", hämmästyi Linklater,
mutta muisti samassa huutaa apulaisilleen: "Pitäkää silmällä
paistinvartaita, senkin ääliöt -- _pisces purga -- salsamenta fac
macerentur pulchre_ -- panen minä teidät tomppelit oppimaan latinaa
niinkuin Jaakko-kuninkaan kyökkiväen tulee." Sitte hän jatkoi
varovasti Richien korvaan supattaen: "Etkö tiedä, kuinka kehnosti
herrallesi kävi eilen? Sanonpa, että se juttu tutisutti muutamia
ihmisiä virassaan."
"Niin, mutta, Laurie, kyllä sinun pitää vielä tämän kerran avittaa
minua ja toimittaa tämä pienoinen supliikki sujautetuksi hänen
majesteettinsa omaan kaikkeinarmollisimpaan käteen. Vakuutan sinulle,
että sen sisältö on hänelle mitä mieluisinta."
"Richie", vastasi Linklater, "sinä olet varmasti vannonut lausuvasi
rukouksesi portinvartijan kopissa selkä paljaana ja kaksi hevosrenkiä
koiranruoskilla soittamassa aamenta".
"Ei, ei, Laurie-poikaseni", vakuutti Richie, "tiedän paremmin mitä
kuuluu supliikkeihin kuin taannoin, ja samaa sanot sinäkin, jos vain
laitat tämän lappusen kuninkaan käteen".
"En puutu siihen asiaan kädelläni enkä jalallani", epäsi varova
keittiöapulainen. "Mutta hänen majesteettinsa sipulikukko tarjotaan
hänelle kohtsiltään hänen työhuoneessaan -- en voi estää sinua
panemasta kirjettäsi kullatun kulhon ja lautasen väliin; hänen pyhä
majesteettinsa näkee sen kohottaessaan kulhoa, sillä hän juo aina
liemen."
"Kylliksi sanottu", tuumi Richie ja talletti siten paperinsa juuri
ennen kuin paashi saapui viemään ruokalajia hänen majesteetilleen.
"No niin, kuoma", virkkoi Laurie kantapojan mentyä, "syytä
itseäsi, jos olet tehnyt jotakin, mikä toimittaa sinut hirteen tai
raippapaaluun".
"Ketäs muutakaan", vastasi Richie, ja nolostumattoman uppiniskaisena
itseluuloisuudessaan, joka oli hänen luonteensa peruspiirteitä, hän
odotti tulosta, joka näkyikin ennen pitkää.
Muutaman minuutin kuluttua saapui itse Maxwell keittiökamariin
ja tiedusti hätäisesti, kuka oli asettanut kirjelmän kuninkaan
lautaselle. Linklater kielsi tietävänsä asiasta mitään, mutta Richie
Moniplies astui rohkeasti esiin ja tunnusti pontevasti: "Minä olen se
mies."
"Seuraa sitte minua", sanoi Maxwell, silmättyään häntä hyvin
uteliaasti.
He nousivat ylös sivuportaita -- juuri samoja sivuportaita, joiden
käyttämisoikeutta hovissa pidetään lyhyempänä tienä valtaan kuin itse
_grandes entrées_ tarjoavat. Heidän saavuttuaan Richien kertoman
mukaan "kehnosti siivottuun" eteishuoneeseen antoi johdemies
hänelle merkin pysähtyä, itse mennessään kuninkaan kammioon. Heidän
neuvottelunsa oli lyhyt, ja Maxwellin avatessa oven peräytyäkseen
kuuli Richie siitä loppuosan.
"Olet siis varma siitä, että hän ei ole vaarallinen? Kerran jouduin
pihtiin. Pysy kuuluvilla, mutta älä lähempänä ovea kuin kolmen
mittausopillisen kyynärän päässä. Jos puhun kovaa, niin hyökkää
luokseni kuin haukka -- jos puhun hiljaa, niin pidä pitkät korvasi
kuulemattomissa. Ja anna hänen nyt tulla sisälle."
Richie astui esiin Maxwellin mykästä viittauksesta ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä kuninkaan edessä. Richien syntyperän ja kasvatuksen
tasolla olevat miehet ja monet muutkin olisivat hämmentyneet
joutuessaan kahden kesken hallitsijansa seuraan. Mutta Richie
Monipliesilla oli liian korkea käsitys itsestään, hänen välittääkseen
tuollaisista aatoksista, ja tehtyään kankean kumarruksensa hän
kohoutui jälleen pystysuoraan mittaansa ja seisoi Jaakon edessä
jäykkänä kuin aidanseiväs.
"Onko sinulla ne, mies? onko sinulla ne?" kysyi kuningas
hätääntyneesti, toivon ja kiihkon vaiheilla sekä epäluuloista
pelkoakin hiukan tuntien. "Anna ne minulle -- anna tänne -- ennen
kuin hiiskut sanaakaan, minä käsken, uskollisuudenvalasi nimessä."
Richie otti povestaan rasian, painui toisen polvensa varaan ja
ojensi sen hänen majesteetilleen. Tämä avasi rasian kiireesti
ja havaitessaan sen sisältävän rubiinivitjat, joihin lukija on
jo aikaisammin tutustunut, ei hän voinut pidättyä ihastumasta
jonkunlaiseen hurmiotilaan, suudellen jalokiviä kuin elollisia
armasteltavia ja hokien lapsellisen riemastuneena: "_Onyx cum
prole, silexque -- onyx cum prole!_ Voi teitä kirkkaita ja
herttaisia säihkyjöitä, kepeästi hyppii sydämeni ollessanne jälleen
näkyvissäni." Hän kääntyi sitte Richieen, jonka järkähtämättömille
kasvoille hänen majesteettinsa haltioittuminen oli häilähdyttänyt
jotakin juron myhäilyn tapaista; iloitsemisensa keskeyttäen moitti
Jaakko: "Pidä varasi, mies, sinun ei sovi nauraa meille -- me olemme
sinun voideltu hallitsijasi."
"Jumala varjelkoon minua nauramasta!" selitti Richie jähmetyttäen
kasvonpiirteensä niiden luontaiseen yksivakaisuuteen. "Hymyilinhän
vain saattaakseni hahmoni yhdenmukaiseksi ja sopeutuvaksi teidän
majesteettinne katsannon kanssa."
"Puhut kuin velvollisuutensa tunteva alamainen ja rehellinen mies",
sanoi kuningas; "mutta mikä lempo onkaan nimesi, mies?"
"Ilman vain Richie Moniplies, vanhan Mungo Monipliesin poika
Edinburghin West-Portilta -- hänellähän oli kunnia toimittaa teidän
majesteettinne äidin ja teidän majesteettinnekin kuninkaalliseen
pöytään lihaa ja muita ruokatarpeita ennen vanhaan."
"Ahaa!" virkkoi kuningas nauraen, sillä hänellä oli asemalleen
hyödyllisenä lahjana erinomainen muisti, josta ei hävinnyt ainoakaan
hänen kanssaan satunnaisiin tekemisiin joutunut henkilö; "sinä olet
samainen kavaltaja, joka oli vähällä keikauttaa meidät päistikkaa
oman pihamme kivitykseen? Mutta mepä pysyimmekin lujassa ratsailla.
_Aequam memento rebus in arduis servare_. No, älähän huoli, Richie,
sillä kun kerran on moni mies kääntynyt kavaltajaksi, on vain
kohtuullista, että kavaltaja tuolloin tällöin osoittautuu _contra
expectanda_ kunnon mieheksi. Miten sait käsiisi meidän jalokivemme,
mies? Tulitko George Heriotin puolesta?"
"En millään muotoa", selitti Richie. "Teidän majesteettinne luvalla
sanoen tulin niinkuin Harry Wynd tappeli -- ihan omasta takaa enkä
yhdenkään ihmisen asialla. Enkä minä tosiaan ketään herrakseni
sanokaan, paitsi Häntä, joka minut loi, teidän kaikkeinarmollisinta
majesteettianne, joka minua hallitsee, ja ylvästä Nigel Olifauntia,
Glenvarlochin loordia, joka elätti minua niin kauvan kuin kykeni
elättämään itseänsäkin, ylimys-poloinen!"
"Glenvarlochides taaskin!" huudahti kuningas; "kautta kunniani, hän
väijyy meitä joka sopessa! Maxwell koputtaa ovelle. George Heriot
sieltä tulee ilmoittamaan meille, että hän ei löydä näitä jalokiviä.
Pujahda seinäverhon taakse, Richie -- seiso alallasi, mies -- älä
aivasta -- älä yski -- älä hengitä! Kilkku-Geordie on niin heikkarin
aulis jakelemaan kultaisia ohjeitaan ja niin vietävän vastahakoinen
hellittämään samaa runsautta rahana, että me kautta kuninkaallisen
sielumme teemmekin hänelle pikku kujeen."
Suopean kuninkaan käskyä noudattaen piiloutui Richie seinäverhon taa.
Omin käsin järjesti hallitsija kudotut peitekaistat täydellisesti
kätkemään hänet, sillä hän ei antanut arvokkuutensa milloinkaan olla
hauskojen kolttosien tiellä, ja kysyi Maxwellilta, mikä oli hätänä.
Maxwell vastasi niin hiljaa, että sitä ei kuullut Richie Moniplies,
jonka aseman omituisuus ei suinkaan heikentänyt hänen uteliaisuuttaan
ja haluaan saada se mahdollisimman suuressa määrin tyydytetyksi.
"Tulkoon George Heriot sisälle", sanoi kuningas, ja Richie näki
seinäverhon repeämästä, että jollei kelpo porvari suorastaan ollut
kiihdyksissään, oli hän ainakin rauhaton. Kuninkaan leikkisyys oli
juuri sitä lajia, jota nyt alkanut kohtaus tyydytti; hän vastaanotti
porvarin alamaisen tervehdyksen kylmäkiskoisesti ja alkoi puhutella
häntä totisen arvokkaasti, niin arkiaikaisen huoletonta kuin hänen
esiintymisensä yleensä muulloin olikin. "Mestari Heriot", hän alotti,
"jos oikein muistamme, niin jätimme vakuudeksi haltuusi muutamia
kruunun jalokiviä, erään lainan vastikkeena. Jätimmekö vai emmekö?"
"Kaikkein armollisin hallitsijani", myönsi Heriot, "epäämättömästi
suvaitsi teidän majesteettinne tehdä sen".
"Jotka jalokivet ja _cimelia_ pysyivät meidän ominamme", pitkitti
kuningas samaan juhlalliseen tapaan, "hallussapidon perustuessa
ainoastaan lainaussuhteeseen, minkä lainan takaisinmaksaminen antaa
meille siis oikeuden vaatia jälleen talteemme kiinnitetyn eli
pantatun elikkä vakuudeksi myönnytetyn kalleuden. Voetius, Vinnius,
Groenwigeneus, Pagenstecherus -- kaikki, jotka ovat kirjoittaneet
_de contractu opignerationis, consentiunt in eundem_, ovat siitä
yhtä mieltä. Roomalainen laki, Englannin yleinen laki ja meidän oman
vanhan kuningaskuntamme Skotlannin maalaki -- vaikka ne eriävät
useammissa kohdin kuin olisi mielestäni suotavaa -- yhtyvät tässä
yhtä tiukasti kuin kierretyn köyden kolme säijettä."
"Teidän majesteettinne luvalla huomauttaen", vastasi Heriot, "ei
tarvita niin monia oppineita asiantuntijoita todistamaan kellekään
rehelliselle miehelle, että hänen osuutensa panttiin päättyy, kun
lainatut rahat suoritetaan takaisin".
"No, minä tarjoudun maksamaan lainan ja vaadin takaisin jalokivet,
jotka sinulle panttasin. Vihjasinkin sinulle jo äskettäin, että tämä
tulisi välttämättömäksi, sillä kun lähenevät tapaukset luultavasti
vaativat meitä esiintymään julkisuudessa, näyttäisi oudolta, jos me
emme käyttäisi niitä koruja, jotka ovat kruunun perintökalleuksia,
ja sellaisten poissaolo toimittaisi meidät uskollisten alamaistemme
silmissä varmaankin halveksituksi ja epäillyksi."
Hallitsijan sanat näyttivät tekevän mestari George Heriotiin
syvän vaikutuksen ja hän vastasi liikutettuna: "Haastan taivaan
todistajakseni, että minä olen kokonaan viaton tässä asiassa ja
että mielelläni menettäisin lainaksi antamani summan, kunhan voisin
palauttaa nuo jalokivet, joiden puuttumista teidän majesteettinne
täydellä syyllä valittaa. Jos ne olisivat jääneet minun haltuuni,
olisi niistä ollut helposti tili tehtävissä; mutta teidän
majesteettinne suvainnee oikeudentuntoisesti muistaa, että minä
teidän nimenomaisesta määräyksestänne siirsin ne toiselle henkilölle,
joka myönsi lainaksi ison summan juuri ennen Parisiin lähtöäni. Rahat
tarvittiin kipeästi, eikä mieleeni johtunut mitään muuta keinoa
niiden hankkimiseksi. Tarvittavan summan tuodessani kerroin teidän
majesteetillenne, että se mies, jolta rahat saatiin, ei ollut missään
hyvässä maineessa, ja teidän ruhtinaallisena vastauksenanne oli,
haistaessanne kultaa: _non olet_, se ei haise hankkimiskeinoiltansa."
"Mutta, mies", kummeksui kuningas, "mitä varten moinen laverrus? Jos
annoit jalokiveni tuollaiselle pantiksi, niin eikö sinun pitänyt
uskollisena alamaisena huolehtia siitä, että lunastus oli meidän
vallassamme? Ja onko meidän kärsittävä kalleuksiemme hukkaantuminen
sinun laiminlyöntisi takia, puhumattakaan sekä vasalliemme että
ulkomaiden lähettilästen ylenkatseesta ja moitteesta?"
"Herrani ja kuninkaani", lausui Heriot, "Jumala tietää, että jos
minä voisin pidättää teidän majesteetiltanne moitteen tai häpeän,
ottamalla seuraukset omille niskoilleni, olisi minun velvollisuuteni
kestää kumpainenkin monista armonosoituksista kiitollisena
palvelijana. Mutta kun teidän majesteettinne ajattelee itse miehen
väkivaltaista kuolemaa, hänen tyttärensä katoamista ja koronkiskurin
aarteen joutumista samalle tielle, muistatte varmaankin, että minä
nöyrän velvollisuuteni mukaisesti varoitin teidän majesteettianne
sellaisten sattumusten mahdollisuudesta ja pyysin teitä olemaan
kehoittamatta minua kauppoihin hänen kanssaan teidän puolestanne."
"Mutta sinä et esittänyt minulle parempaakaan keinoa", muistutti
kuningas; "Geordie, et esittänyt parempaakaan keinoa. Minä olin kuin
hyljätty mies; mitä saatoin tehdä muuta kuin tarttua ensimäisiin
tarjottuihin rahoihin niinkuin hukkuva tarraa pajunvesaan, joka
kerkeimmin sattuu käteen? No niin, mies, mikset ole tuonut takaisin
jalokiviä? Tokihan ne ovat maan päällä, jos vain etsisit tarkoin."
"On etsitty mitä tarkimmin, sallikoon teidän majesteettinne minun
huomauttaa", vakuutti porvari. "Oikeudenpalvelijoita on lähetetty
kaikkialle, ja mahdottomaksi on havaittu saada niistä vihiä."
"Vaikeaksi, tarkoitat, Geordie, ei mahdottomaksi", vastasi kuningas,
"sillä se, mikä on mahdotonta, on sitä joko tieteellisesti, _exempli
gratia_ tehdä kahdesta kolme, taikka siveellisesti, kuten kääntää
totuus valeeksi; mutta se, mikä on ainoastaan vaikeata, saattaa
käydä laatuun viisauden ja kärsivällisyyden avulla -- niinkuin
esimerkiksi, Kilkku-Geordie, katsopas tänne!" Ja hän väläytti
löytynyttä aarretta hämmästyneen kultasepän silmissä, huudahtaen
voitonriemuisesti: "Mitäs nyt sanot, Kilkuttaja? Kautta valtikkani
ja kruununi, mies tuijottaa kuin otaksuen synnyinmaansa valtiaan
velhoksi -- meidät, joka olemme aito _malleus maleficarum_, kaikkien
noitien, poppamiesten, loitsijain ja sen sellaisten ruhjiva ja
rusentava moukari, meidät hän luulee osalliseksi mustista taidoista!
Mutta menehän matkaasi, kunnon Geordie; sinä olet yksinkertainen
kelpo mies, vaikket kuulu Kreikan seitsemän viisaan joukkoon --
mene matkaasi ja muista hiljakkoin virkkamasi totinen sana, että
tässä maassa on muuan, joka lähenee Israelin Salomo-kuningasta hänen
kaikissa lahjoissaan, paitsi rakkaudessaan vieraisiin naisiin, saati
Faraon tyttäreen."
Jos Heriot oli ihmeissään, kun näki jalokivet niin odottamattomasti
esitettyinä kuninkaan juuri soimatessa häntä niiden hukkumisesta,
joutui hän kerrassaan pyörälle päästään kuullessaan tämän viittauksen
huomautukseen, jonka hän oli tullut virkkaneeksi keskustelussaan
loordi Glenvarlochin kanssa. Sentähden olikin kuningas niin
ihastuksissaan saavuttamastansa ylemmyydestä, että hän hykerteli
käsiään, hykähteli ja lopulta kokonaan menetti arvokkuutensa tunnon
voitonriemussaan, heittäytyen nojatuoliinsa ja nauraen hillittömän
rajusti, kunnes oli pakahtua ja kyyneleet helmeilivät pitkin poskia
hänen yrittäessään hengähtää. Sillävälin säesti kuninkaallista
hohotusta rämeä ja karmiva remahtelu seinäverhon takaa, niinkuin
sellaisiin mielenliikutuksiin tottumaton ihminen olisi aivan
erikoisen vaikuttimen johdosta menettänyt kaiken kyvyn hillitä
meluisaa rattoansa. Uudestaan ällistyneenä käänsi Heriot päänsä
sille taholle, mistä hallitsijan korviin noin soveltumattomat äänet
tuntuivat kaikella voimallaan törähtelevän.
Kuningaskin oivalsi osaksi tuon säädyttömyyden, nousi seisaalle,
pyyhki silmiään ja huutaen: "tule hemmetissä jo ulos lymystäsi!"
toimitti esille seinäverhon takaa Richie Monipliesin, joka yhä
nauroi yhtä hillittömän makeasti kuin milloinkaan kylänakka
maalaisristiäisissä. "Hiljaa, mies, hiljaa, mies", esteli kuningas;
"ei sinun tarvitse hirnua tuolla tavoin kuin ori kaurapussille,
vaikka se olikin hupainen pila ja meidän omaa keksintöämme. Ja
kuitenkin -- nähdä Kiikku-Geordie, joka pitää itseänsä niin isosti
muita ihmisiä viisaampana -- nähdä hänet -- ha ha ha! -- niinkuin
Euclio _apud Plautum_ tuskaisesti hakemassa, mitä oli ihan hänen
kyynäspäänsä vieressä --
"'perii, interii, occidi -- quo curram? quo non curram? --
tene, tene -- quem? quis? nescio -- nihil video'.
"Voi, Geordie, silmäsi ovat kyllä teräviä vaanimaan kultaa ja hopeaa,
helmiä, jalokiviä ja kaikkia kalleuksia, mutta et sinä tiedä, miten
tavoittaa niitä, kun ne ovat joutuneet hukkaan. Niin, niin, katsohan
niitä, mies, -- katsohan niitä -- ne ovat kiinni ja kunnossa, ehjinä
entisellään, ei ole ainuttakaan jäljennöstä sujautettu sekaan."
Ensimäisen kummastuksensa tasaannuttua oli George Heriot liian vanha
hovilainen häiritäkseen kuninkaan kuviteltua voitonriemua, vaikka
hän vilkaisi hiukan pahastuneesti kelpo Richieen, jonka huulet yhä
olivat leveässä irvissä. Levollisesti tutki kultaseppä jalokiviä
ja huomatessaan ne kaikki täydellisiksi onnitteli vilpittömän
sydämellisesti hänen majesteettiansa aarteen löytämisestä, jonka
sikseen jääminen olisi ehdottomasti tuottanut jotakin häpeää
kruunulle. Samalla kysyi hän, kelle hänen oli maksettava niiden
nojalla lainatut rahat, huomauttaen lunastussumman olevan valmiina
hallussaan.
"Sinullapa on lemmon kiire, kun on maksaminen kysymyksessä,
Geordie", virkahti kuningas. "Hätäkös tässä on, mies? Jalokivet toi
rehellinen, ystävällinen maanmiehemme. Tuossa hän seisoo, ja kuka
tietää, tahtooko hän kolikot pöytään, vai eikö hän hyvinkin tyytyisi
sievoiseen kuuden kuukauden ajalle asetettuun maksumääräykseen
valtiorahastomme takuulla? Sinä tiedät, että aarrekamarimme on
parhaillaan ehtymässä, mutta huudat maksua, maksua, maksua niinkuin
meillä olisi kaikki Ofirin kaivokset."
"Teidän majestettinne luvalla sanoen", lausui Heriot, "jos tällä
miehellä on todellinen oikeus näihin rahoihin, niin on epäilemättä
hänen vallassaan myöntää lykkäystä. Mutta tuskin voin sitä uskoa,
kun muistan, missä kunnossa ensin näin hänet, risaisessa viitassa ja
läpi päässä. Etkö sinä ole Richie Moniplies, kuninkaan myönnytyksellä
kysyen?"
"Aivan oikein, mestari Heriot -- vanhaa ja arvoisaa Lihalan linnan
sukua Edinburghin läntisen portin läheltä."
"Nähkääs, teidän majesteettinne, hän on köyhä palvelija", sanoi
Heriot. "Ne rahat eivät ikinä voi rehellisesti kuulua hänen
huostaansa."
"Mikseivät?" kysyi kuningas. "Etkö soisi kenenkään muun kuin itsesi
rynnistävän ylös mäkeä? Oma viittasi oli kylläkin ohkoinen tänne
tullessasi, vaikka olet sisustanut sen komeasti ja runsaasti. Ja mitä
palvelijoihin tulee, niin on monikin paljassääri tullut Tweedin yli
herransa reppu hartioillaan ja pöyhistelee nyt kuuden saattolaisen
seuraamana. Tuossa seisoo mies itse; kysy häneltä, Geordie."
"Hänen mielipiteensä ei kenties ole asiassa vakuuttavin", vastasi
varova porvari.
"Joutavia, mies", vähäksyi kuningas, "sinä arvelet turhia. Tavaran
tuojalla on toki oikeus määrätä luovutusehdot. Kuulehan, ystävä,
puhu totuus ja häpäise lempo. Onko sinulla täysi valtuus määrätä
lunastusrahoista maksun lykkäyksen tai muun sellaisen suhteen vai
eikö ole?"
"Täysi valtuus on, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun
vakuuttaa", vastasi Richie; "ja mitä mieluimmin yhdyn kaikkeen,
mikä voi jollain tavoin olla teidän majesteetillenne mukavampaa
maksuun nähden, uskoen teidän majesteettinne armon olevan minulle
suosiollinen eräässä pikku seikassa".
"Kas, mies", sanoi kuningas, "siinäkö se olikin? Jo minä
ajattelinkin, että samanlainen kai sinä olet kuin kaikki muutkin.
Luulisipa alamaistemme hengen ja tavaran olevan kaiken omaamme ja
tahtomme mukaan käytettäväksemme kuuluvaa; mutta kun heiltä vain
jotakin rahallista apua tarvitsemme, kuten pyrkii sattumaan useammin
kuin ollenkaan soisimme, ei ole hemmetissä penniäkään saatavissa
muutoin kuin vanhoilla ota ja anna-ehdoilla. Mitta mitasta vain. No
niin, miekkonen, mitä siis tekee mielesi -- jotakin yksinoikeutta
arvattavasti? Taikka kenties jotakin kirkontilusten tahi tihuntien
myönnytystä, taikka ritariarvoako? Sinun pitää olla järjellinen,
jollet aio tarjota lisää rahoja nykyisiin tarpeisiimme."
"Armollinen valtiaani", esitti Richie, "noiden rahojen omistaja
jättää ne teidän majesteettinne käytettäväksi ilman vakuutta ja
korottomasti niin pitkäksi aikaa kuin kuninkaallinen mielenne tekee,
kunhan teidän majesteettinne suvaitsee alentua osoittamaan jotakin
suosiollisuutta jalolle loordi Glenvarlochille, joka on nykyään
vankina teidän kuninkaallisessa Towerissanne".
"Mitä, mies -- mitä -- mies -- mitä, mies!" huudahteli kuningas
punehtuen ja änkäten, mutta ylväämmistä tunteista kuin hän
toisinaan kiihtyi. "Mitä rohkenetkaan esittää meille? Oikeutemme
myyntiä! -- armeliaisuutemme kauppaamista! -- esittää kruunatulle
kuninkaalle, joka on vannonut tekevänsä oikeutta kaikille alamaisille
portillansa ja on vastuussa hoivastaan Hänelle, joka on kaikkien
kuninkaitten yläpuolella?" Kunnioittavasti kohotti hän katseensa,
kosketti hattuansa ja jatkoi vielä terävämmin: "Me emme uskalla
ryhtyä sellaisiin kauppoihin, mies, ja jollet sinä olisi tietämätön
poloinen, joka on tänä päivänä tehnyt meille hyvinkin mieluisan
palveluksen, niin lävistyttäisimme kielesi hehkuvalla raudalla _in
terrorem_ muille. Vie hänet pois, Geordie -- maksa hänelle joka
penni hallussasi olevista rahoista ja anna niiden piitata, jotka
myöhästyvät jäämään vaille."
Richie oli pitänyt mestarillisen viisasta temppuansa ehdottoman
varmasti menestyvänä ja tunsi nyt olonsa samaksi kuin rakentaja,
jonka alta telineet äkkiä luhistuvat. Hän tarttui kuitenkin apuun,
jonka arveli pidättävän putoustansa. "Ei ainoastaan jalokiviä vastaan
lainattua summaa", hän sanoi, "asetettaisi hänen majesteettinsa
käytettäväksi, vaan kaksinkertainenkin määrä, jos tarvittaisiin, ja
ilman takaisinmaksunkin toivoa tai ehtoa, jos vain --"
Mutta kuningas ei sallinut hänen lopettaa lausettansa, vaan huusi
entistä kiivaammin, ikäänkuin peljäten omien hyvien päätöstensä
horjumista: "Pois hänet -- pian pois! Aika on hänen lähteä, jos hän
tuota menoa lisäilee tarjouksiansa. Ja henkesi uhalla, älä anna
Steenien tai kenenkään niistä kuulla sanaakaan hänen suustansa, sillä
kuka tietää, mihin vaivaan voisin siitä joutua! _Ne inducas nos in
tentationem -- vade retro, Sathanas! Amen."_
Kuninkaallista määräystä totellen kiidätti George Heriot nolatun
anojan pois kuninkaan puheilta ja ulos palatsista. Heidän ollessaan
pihalla muisti porvari hiukan pahastuksissaan sen tasa-arvoisuuden
sävyn, jonka Richie oli omaksunut häntä kohtaan äskeisen kohtauksen
alussa, eikä voinut olla maksamatta takaisin, ivallisesti
hymyillen onnittelemalla häntä hänen hovisuosiostaan ja anomuksen
esittämistaidossa parantuneesta juohevuudestaan.
"Älkää te siitä välittäkö, mestari George Heriot", vastasi Richie
aivan hätääntymättömänä, "vaan sanokaa minulle, milloin ja missä
saan anoa teiltä niitä kahdeksaasataa Englannin puntaa, joista nuo
jalokivet oli kiinnitetty?"
"Heti kun tuot mukanasi rahojen todellisen omistajan, joka minun on
tärkeä nähdä useastakin syystä", vastasi Heriot.
"Sittepä lähden uudestaan hänen majesteettinsa luo", tuumi Richie
Moniplies urheasti, "ja hankin joko rahat tai vakuuden takaisin. Olen
täydellisesti valtuutettu toimimaan siinä asiassa."
"Suittaa niin olla, Richie", sanoi kultaseppä, "ja kenties ei olekaan
niin, sillä sinun juttusi eivät kaikki ole evankeliumia; ole siis
varma siitä, että tahdon nähdä sen _olevan_ niin ennen kuin maksan
sinulle noin suuret rahat. Tunnusteen annan sinulle summasta ja
pidän tämän aina varalla. Mutta, kelpo Richard Moniplies, Lihalan
linnan sukua Edinburghin läntisen portin läheltä, sillaikaa on minun
pakko palata hänen majesteettinsa luo tärkeissä asioissa." Niin
sanoen hän nousi portaille, astuakseen takaisin palatsiin, ja lisäsi
loppulausunnoksi: "George Heriot on liian vanha kukko eksytettäväksi
ruumenilla."
Richie seisoi kuin kivettyneenä, nähdessään hänen pyörtävän takaisin
palatsiin ja luullessaan jääneensä oman onnensa nojaan. "No,
rutto sinut periköön", hän jupisi, "mokomankin viekkaan, vanhan
idartajan, jonka muka itse rehellisenä miehenä pitää kaikin mokomin
toimia koko maailman kanssa niinkuin kaikki muut olisivat pelkkiä
veijareita. Mutta sitten on hitto, jos minusta vielä teet pietin!
Herra varjelkoon, tuolta tulee nyt Laurie Linklater lisäksi, ja hän
käy ahdistamaan minua supliikistani. Häntä en ota sietääkseni, kautta
Pyhän Andreaksen!"
Niinpä hän muuttikin korskean harppailunsa, jolla oli äsken saapunut
palatsin alueelle, karttelevaksi laapostukseksi, peräytyessään
odottavaan purteen vauhdilla, joka tuollaisissa tilanteissa
hyväksyttyä sanantapaa käyttääksemme suuresti muistutti pakoa.