Huono lohduttaja.
Mestari George Heriot ja hänen valvattinsa, kuten jälkimäistä saattoi
täydellä syyllä määritellä, sillä hänen kiintymyksensä Margaretiin
toimitti hänelle kaikki holhoojan huolet, astuivat vartiosoturin
opastamina päällikön asuntoon, missä tapasivat hänet puolisonsa
seurassa. Molemmat ottivat heidät vastaan sillä säädyllisellä
kohteliaisuudella, jota mestari Heriotin maine ja oletettu vaikutus
vaativat sellaisenkin täsmällisen soturivanhuksen ja hovilaisen
taholta kuin Sir Edward Manselin. Lady Mansel tervehti Margaretia
yhtä ystävällisesti ja ilmoitti mestari Georgelle, että neitonen oli
nyt vain hänen vieraansa eikä enää vankinsa.
"Hän on vapaa palaamaan ystäviensä luo teidän hoivassanne", hän
ilmoitti, "se on hänen majesteettinsa käsky".
"Se ilahuttaa minua, madam", vastasi Heriot, "mutta olisin
vain suonut hänen vapautuksensa tapahtuneen ennen hänen hupsua
kohtaustansa tuon kummallisen nuoren miehen kanssa -- ja minua
ihmetyttää, että teidän armonne salli sen".
"Hyvä mestari Heriot", selitti Sir Edward, "me toimimme meitä
paremman ja viisaamman käskyjen mukaan -- hänen majesteettinsa
antamia määräyksiä on toteltava tarkoin ja kirjaimellisesti; ja minun
ei tarvitse sanoa, että hänen majesteettinsa viisaus on varmana
takuuna --"
"Tunnen hyvin hänen majesteettinsa viisauden", sanoi Heriot; "mutta
on vanha sananlasku tulesta ja tappuroista -- no, se sikseen".
"Näen Sir Mungo Malagrowtherin harppailevan tänne päin", huomautti
lady Mansel, "kuin rampa kurki. Jo toistamiseen käy hän täällä tänä
aamuna."
"Hän toi valtuuden loordi Glenvarlochin vapauttamiseen
kavallussyytöksestä", selitti Sir Edward.
"Ja häneltä", kertoi Heriot, "kuulin paljonkin siitä, mitä oli
tapahtunut, sillä minä saavuin Ranskasta vasta eilen illalla myöhään
ja hiukan odottamattomasti".
Heidän puhuessaan astui huoneeseen Sir Mungo, tervehti Towerin
päällikköä ja tämän puolisoa muodollisen kohteliaasti, kunnioitti
George Heriota alentuvalla nyökkäyksellä ja puhutteli Margaretia:
"Hei, nuori suojattini, et ole vielä riisunut miehekästä asuasi?"
"Hän ei aio panna sitä pois, Sir Mungo", lausui Heriot kovalla
äänellä, "ennen kuin on saanut teiltä hyvitystä valepukunsa
kavaltamisesta minulle, niinkuin petolliselta ritarilta ainakin --
ja totta tosiaan ajattelen, Sir Mungo, että te kertoessanne minulle
hänen harhailevan noin oudossa asussa olisitte voinut myöskin sanoa
hänen olevan lady Manselin suojeluksessa".
"Se oli kuninkaan salaisuus, mestari Heriot", selitti Sir Mungo
heittäytyen tuolille mahtipontisen karskina; "toinen oli hyvää
tarkoittava vihjaus teille, tytön ystävänä".
"Niin", vastasi Heriot, "tuo oli teidän tapaistanne -- kylliksi
lausuttua tekemään minut onnettomaksi hänen suhteensa -- ei
sanaakaan, joka olisi huojentanut levottomuuttani".
"Sir Mungo ei ota kuullakseen sitä huomautusta", sanoi lady; "meidän
on muutettava puheenainetta. Kuuluuko mitään uutta hovista, Sir
Mungo? Olettehan käynyt Greenwichissä?"
"Voisitte yhtä hyvin kysyä minulta, madam", vastasi ritari, "mitä
uutta kuuluu hornasta".
"Mitä nyt, Sir Mungo!" muistutti Sir Edward; "punnitkaa sanojanne
hiukan paremmin -- puhuttehan Jaakko-kuninkaan hovista".
"Sir Edward, vaikka puhuisin kahdentoista keisarin hovista,
sanoisin sen olevan tällähaavaa yhtä sekaisin kuin myllerretään
pimeyden ruhtinaan päämajassa. Neljäkymmentä virkavuotta palvelleet
hovilaiset, ja niihin voin lukea itsenikin, ovat yhtä ymmällä asiassa
kuin hullu myllyssä. Jotkut sanovat, että kuningas on rypistänyt
otsaansa prinssille -- toiset tietävät prinssin katsoneen vakavasti
herttuaan -- muutamat kertovat loordi Glenvarlochin joutuvan
hirsipuuhun valtiopetoksesta -- ja toiset väittävät, että loordi
Dalgarnoa vastaan on ilmestynyt juttu, joka saattaa maksaa hänelle
pään."
"Ja mitä te, neljäkymmentä virkavuotta palvellut hovilainen,
ajattelette siitä kaikesta?" kysyi Sir Edward Mansel.
"Ei, älä kysy häneltä, Edward", kielsi hänen puolisonsa,
merkitsevästi katsoen mieheensä.
"Sir Mungo on kyllin järkevä muistaakseen", lisäsi mestari Heriot,
"että henkilö, joka sanoo mitään, mikä voidaan kerrata hänen omaksi
haitakseen, lataa vain ampuma-aseen, jolla kuka hyvänsä seurueesta
saa mielensä ja mukavuutensa mukaan ampua hänet kuoliaaksi".
"Mitä, luuletteko minun pelkäävän satimeen joutumista?" sanoi uljas
ritari. "No, entä jos sanoisinkin, että Dalgarnolla on enemmän älyä
kuin rehellisyyttä -- herttualla enemmän purjeita kuin painolastia
-- prinssillä enemmän ylpeyttä kuin ymmärrystä -- ja että kuningas
--" lady Mansel kohotti varoittavasti sormensa -- "että kuningas on
minun peräti hyvä herrani, joka on runsaasti neljänkymmenen vuoden
aikana maksanut minulle koiran palkan, nimittäin luita ja löylytystä.
Kas niin, kaikki tämä on sanottu, ja Archie Armstrong sanoo paljon
pahempaakin heistä joka päivä."
"Hän onkin narri", huomautti George Heriot; "mutta aivan väärässä ei
hän olekaan, sillä hupsuus on hänen paras viisautensa. Mutta älkää
te, Sir Mungo, asettako älyänne narrin sukkeluutta vastaan, vaikka
hän hovin narri onkin."
"Kovin narri, sanotte?" vastasi Sir Mungo, joka ei ollut
täydellisesti kuullut mestari Heriotin huomautusta taikka halunnut
olla kuulevinaan. "Kyllä olen todellakin ollut narri roikkuessani
täällä visukintun hovissa, kun ymmärtäväiset ja toimeliaat miehet
ovat luoneet onnensa kaikkialla muualla Europassa. Mutta täällä
lykästää miestä huonosti, ellei hän saa isoa avainta käännelläkseen"
-- katsoen Sir Edwardiin -- "tai kykene rummuttamaan tinalevyjä
vasaralla. No, niin, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä takaisin
asiallani niinkuin olisin palkattu sanansaattaja. Sir Edward ja
armollinen rouva, sulkeudun arvoisaan suosioonne -- ja Herran
haltuun, mestari Heriot -- ja mitä tähän järjestyksenrikkojaan tulee,
niin jos noudatatte neuvoani, on hänen huimapäisiin puuskiinsa
parhaana parannuksena pikkuinen paastolla masentaminen ja lievä
vitsalla vihmominen."
"Jos aiotte Greenwichiin, Sir Mungo", virkkoi päällikkö, "niin voin
säästää teiltä sen vaivan -- kuningas saapuu hetimiten Whitehalliin".
"Ja siitäpä syystä siis kai onkin neuvosto kutsuttu niin kiireesti
koolle", arvasi Sir Mungo. "No, lähdenpä luvallanne kovaonnisen
Glenvarloch-poikasen luo suomaan hänelle hiukan lohdutusta."
Päällikkö näytti katsahtavan häneen ja olevan hetkiseksi ikäänkuin
epätietoinen.
"Nuorukainen tarvitsee mieluisaa kumppania, joka kykenee kuvailemaan
hänelle häntä kohtaavan rangaistuksen laadun ja selittelemään muita
hänelle kuuluvia seikkoja. En jätä häntä ennen kuin valaisen hänelle,
kuinka perinjuurin hän on jouduttaunut häviöön töyhdöstä kannukseen
asti, kuinka surkea on hänen nykyinen tilansa ja kuinka vähän
mahdollisuutta on sen parantamiseen."
"No, Sir Mungo", vastasi päällikkö, "jos tosiaan luulette tuon kaiken
olevan hyvin lohdullista asianomaiselle, niin lähetän vartijan
saattamaan teitä".
"Ja minä", sanoi George, "pyydän nöyrästi lady Manselia lainaamaan
joitakuita kamarineitonsa vaatekappaleita tälle huimapäiselle
heilakalle, sillä minä tärvelen maineeni, jos kävelen ylös Towerin
mäkeä hänen kanssaan, kun hän on tuossa kunnossa -- eikä typerä
tyttönen kuitenkaan näytä siinä asussa varsin hullulta".
"Toimitan heti vaununi teidän käytettäväksenne", lupasi avulias rouva.
"Tosiaankin, madam, jos kunnioitatte meitä sellaisella
kohteliaisuudella, otan sen kiitollisesti vastaan", vastasi porvari,
"sillä minulla on kovin kiireellisiä liikeasioita, ja aamupäivä on jo
mennyt hyvinkin hyödyttömästi hukkaan".
Vaunut toimitettiin siis esille, ja niillä saapui arvoisa porvari
holhottinsa kanssa rakennukseensa Lombard-kadulle. Siellä hän
havaitsi lady Hermionen tuskallisesti odotelleen hänen tuloansa,
sillä tämä oli juuri saanut käskyn valmistautua olemaan tunnin
kuluttua saapuvilla kuninkaallisessa neuvoskunnassa. Ollen kokematon
liikeasioissa ja elettyään kauvan erillään seurapiireistä ja koko
maailmasta joutui hän tuosta tiedosta mitä suurimpaan hätäännykseen,
ikäänkuin ei se olisi ollut välttämättömänä seurauksena anomuksesta,
jonka hän oli Monna Paulan välityksellä jättänyt kuninkaalle. George
Heriot moitti häntä säveästi siitä, että hän oli ryhtynyt mihinkään
toimenpiteisiin niin tärkeässä asiassa ennen neuvojansa palaamista
Ranskasta, olletikin kun hän oli pyytänyt lady Hermionea pysymään
alallaan kirjeessä, jonka ohella hän oli lähettänyt Parisista
todisteita. Toinen saattoi vastauksessaan vain vedota vaikutukseen,
joka hänen viipymättömällä toimimisellaan asiassa kaiketi olisi hänen
sukulaisensa loordi Glenvarlochin kohtaloon, sillä häntä hävetti
tunnustaa, kuinka suuresti häneen oli tehonnut hänen nuorekkaan
kumppaninsa kiihkeä pyytely. Margaretin innokkuuden vaikuttimena oli
luonnollisesti Nigelin suojeleminen, mutta meidän on jätettävä ajan
osoitettavaksi, mitä yhteyttä tällä tarkoituksella oli lady Hermionen
anomuksen kanssa. Sillävälin palaamme vierailuun, jolla Sir Mungo
Malagrowther suosi tuota kovaonnista nuorta aatelismiestä hänen
vankeudessaan.
Tavanmukaisen tervehtelyn jälkeen ritari lausui haastelunsa
esipuheeksi paljonkin pahoittelua Nigelin asemasta, istuutui sitte
hänen viereensä, sovitti eriskummalliset kasvonpiirteensä mitä
synkintä alakuloisuutta kuvastaviksi ja alotti korpinlaulunsa
seuraavasti:
"Kiitän Jumalaa siitä, mylord, että minä sain mieluisaksi
tehtäväkseni tuoda päällikölle hänen majesteettinsa lempeän sanoman,
jolla teidät vapautettiin pahemmasta vastaanne nousseesta kanteesta,
hänen majesteettinsa pyhään persoonaan kohdistuvasta salajuonesta,
sillä joskin teitä syytetään vähemmästä pahanteesta eli palatsin
ja sen alueen etuoikeuksien rikkomisesta, _usque ad mutilationem_,
typistykseen asti, kuten teille kaiken todennäköisyyden mukaan käy,
ei jäsenen menetys kuitenkaan ole mitään verrattuna hirttämiseen ja
teilaamiseen, minkä kavaltajat saavat palkakseen."
"Tuntisin sellaisen rangaistuksen ansaitsemisen häpeän kipeämmin kuin
sen kärsimisen", vastasi Nigel.
"Epäilemättä, mylord, täytyy sen seikan, että olette rangaistuksenne
ansainnut, kiduttaa mieltänne, kuten sanotte", pitkitti hänen
kiusaajansa, "jonkunlaisena sielullisena ja metafyysillisenä
hirttämisenä ja teilaamisena, joka saattaa jossain määrin vastata
hampun, raudan, tulen ja muun sellaisen ulkonaista sovelluttamista
ihmiseen".
"Minä sanon, Sir Mungo", toisti Nigel, "ja pyydän teitä ymmärtämään
sanani, että minä en tiedä tehneeni muuta virhettä kuin aseiden
jättämisen haltuuni, kun satuin lähestymään hallitsijaani".
"Te olette oikeassa, mylord, kun ette tunnusta mitään", sanoi Sir
Mungo. "Meillä on vanha sananlasku -- tyhmä itseänsä syyttää. Ja
mitä aseisiin tulee, niin hänen majesteettinsa on tosiaan erityisen
kiukkuinen juuri pistooleille; mutta sehän juttu onkin jo lopussa,
kuten sanoin. Toivon suoriutuvanne yhtä hyvin siitä toisestakin,
vaikka se tuntuu ihan mahdottomalta."
"Te itse, Sir Mungo", huomautti Nigel, "voisitte toki sanoa jotakin
minun hyväkseni tuon puistossa sattuneen riidan johdosta. Kukaan ei
tiedä paremmin kuin te, että minua kiihdyttivät sillähaavaa mitä
kamalimmat loordi Dalgarnon minulle tekemät vääryydet, joista juuri
te kerroitte minulle useita suureksi tulistumisekseni."
"Voi hyväinen, voi hyväinen!" vastasi Sir Mungo, "liiankin hyvin
muistan, kuinka vimmatusti kiihtymyksenne yltyi, niin vakavasti kuin
minä muistuttelinkin teille paikan pyhyyttä. Voi toki, mahdoton on
teidän sanoa hypänneenne ojaan varoituksen puutteessa."
"Minä näen, Sir Mungo, päättäneenne olla muistamatta mitään, mistä
minulle voisi olla apua", sanoi Nigel.
"Ilomielin olisin teille avulias", vakuutti ritari, "ja paras
palvelus, mitä nyt osaan ajatella, on kertoa teille sen rangaistuksen
kulusta, johon te ehdottomasti joudutte, minä kun hyväksi onneksi
olen saanut nähdä sellaisen täytäntöönpanon kuningattaren aikana
erään miekkosen suhteen, joka oli sepittänyt häväistyskirjoituksen.
Kuuluin silloin loordi Grayn saattueeseen, hänen oleskellessaan
lähettiläänä täällä, ja kun olen aina halunnut mieluisia ja
hyödyllisiä nähtäviä, en voinut olla pistäytymättä siihen
tilaisuuteen."
"Minua tosiaan kummastuttaisi", huomautti loordi Glenvarloch, "jos te
olisitte siinä määrin hillinnyt hyväntahtoisuuttanne, että olisitte
jäänyt pois sellaisesta näyttelystä".
"Hä! Pyysikö teidän ylhäisyytenne minua olemaan saapuvilla oman
silpomismenettelynne käyttelyssä?" kysyi ritari. "No, mylord,
onhan se tosin tukala näky ystävälle, mutta mieluummin rankaisen
itseäni kuin epään osanottoni teiltä. Sievä toimitus se sentään
on ylimalkaan -- varsin sievä toimitus. Mies asteli esille
niin rohkein kasvoin, että häntä oli hauska katsella. Hän oli
pukeutunut kauttaaltaan valkoiseen, osoittaakseen säveyttänsä
ja viattomuuttaan. Tuomio pantiin täytäntöön Westminsterin
mestauslavalla -- teidän typistyksenne tapahtuu luultavimmin
Charingin risteyksessä. Saapuvilla oli voudin ja piiripäällikön väkeä
sekä kaikenlaatuista virkakuntaa -- pyöveli apurineen ja nuijineen
sekä hänen apurinsa, joka hoiteli hehkuvilla hiilillä täytettyä
pannua ja poltinoria. Se Derrick oli näppärä mies. Tämä Gregory ei
kelpaisi hänen kengänpaulojaankaan päästämään; teidän ylhäisyytenne
kannattaisi kenties toimittaa se poropeukalo haavurin luo oppimaan
tarpeellisimpia anatomian alkeita -- siitä saattaisi olla hyötyä
teille ja muille kovaonnisille, ja ystävällinen palvelus olisi se
Gregorylle itselleenkin."
"En viitsi ottaa sellaista vaivakseni", kieltäysi Nigel. "Jos laki
vaatii käteni, niin irroittakoon telottaja sen miten osaa. Jos
kuningas jättää sen paikoilleen, niin se saattaa sattua tekemään
hänelle parempaa palvelusta."
"Sangen ylvästä -- varsin suuremmoista tosiaan, mylord", kiitti Sir
Mungo; "mieluista on nähdä urhean miehen kärsivän. Tuo mies, josta
puhuin -- tuo Tubbs tai Stubbs tahi mikä sen plebeijin nimi olikaan
-- astui esiin miehuullisena kuin ruhtinas ja sanoi kansalle: 'Hyvät
ystävät, tulin jättämään tänne totisen englantilaisen käden.' Samassa
hän läimäytti sen pölkylle niin huolettomasti kuin olisi taputtanut
hempukkaansa olalle. Mestaaja Derrick sitte, huomatkaa, sovitti
puransa terän tarkoin nivelen kohdalle ja iski kurikallaan niin
nasevasti, että käsi lensi yhtä loitolle omistajasta kuin hansikas,
jonka sinkoaa haastaja turnauskentälle. No, sir, Stubbs tai Tubbs
ei näyttänyt olevan millänsäkään, kunnes apuri likisti hehkuvan
poltinraudan hänen vereslihaista tynkäänsä vasten. Mylord, se pihisi
kuin läskinviipale, ja mieheltä pääsi huikea kirkaus, josta muutamat
päättivät hänen rohkeutensa lannistuneen; mutta vielä mitä, sillä hän
kohotti hattuansa vasemmalla kädellään ja heilutti sitä, huutaen:
'Jumala kuningatarta suojatkoon ja rangaiskoon kaikkia pahoja
neuvonantajia!' Väkijoukko kajautti hänelle kolme hurraata, jotka hän
ansaitsi lujan sydämensä tähden; ja totisesti toivon näkeväni teidän
ylhäisyytenne kärsivän yhtä uljaasti."
"Kiitän teitä, Sir Mungo", sanoi Nigel, joka ei ollut kyennyt
häätämään muutamia kiusallisen laatuisia luonnollisia tunteita tämän
vilkkaan kuvauksen aikana. "En ollenkaan epäile, että näytelmästä
koituu varsin hupainen teille ja muille katselijoille, mitä tahansa
se onkaan päähenkilölle."
"Varsin hupainen", vahvisti Sir Mungo, "peräti mielenkiintoinen --
peräti mielenkiintoinen tosiaankin, vaikkei ihan niin suuresti kuin
teloitus valtiopetoksesta. Näin Digbyn, Winterein, Fawkesin ja muiden
ruutisalaliiton osallisten lopun, ja se vasta oli komea näytelmä sekä
heidän kärsimystensä että osoittamansa sisun puolesta."
"Sitä kiitollisempi olen hyväntahtoisuudestanne, Sir Mungo", vakuutti
Nigel, "kun te tuon näyn menetettyännekin onnittelette minua sen
johdosta, että pääsin esittämästä samaa opettavaa osaa".
"Kuten sanotte, mylord", vastasi Sir Mungo, "menetys koskee tavallaan
korvattavaa osaa. Luonto on ollut meille hyvin antelias ja suonut
meille muutamia elimiä kaksoiskappaleina, jotta voimme sietää toisen
menettämisen, jos sellaisia sattumuksia osuu maallisen vaelluksemme
tielle. Katsokaa minun vaivaista oikeatani, typistyneenä peukaloksi,
yhdeksi sormeksi ja tyngäksi -- taistokumppanini iskusta kuitenkin
eikä pyövelin toimesta. No niin, sir, tämä vajava koura-pahainen
tekee minulle tavallaan yhtä hyvää palvelusta kuin konsanaan, ja jos
nyt teidän hyppysenne katkaistaankin ranteesta, on teillä vielä vasen
käsi kunnossa, joten jäätte parempaan tilaan kuin täällä liikkuva
hollantilainen kääpiö, joka pujottaa langan neulansilmään, maalaa,
kirjoittaa ja heittää peistä yksistään varpaittensa avulla, kokonaan
osattomana käden palveluksista."
"No, Sir Mungo", huomautti loordi Glenvarloch, "tämä kaikki on kyllä
hyvinkin lohdullista; mutta minä toivon kuninkaan säästävän käteni
kunnostautumaan hänen hyväkseen taistelussa, missä minä teidän
kaikesta ystävällisestä rohkaisustanne huolimatta voisin vuodattaa
vertani paljoa halukkaammin kuin mestauslavalla".
"Surullinen totuus onkin", vastasi Sir Mungo, "että teidän
ylhäisyytenne oli liiankin täpärällä joutua kuolemaan mestauslavalla
-- ainoankaan sielun puhumatta puolestanne, paitsi tuon eksytetyn
tyttösen, Maggie Ramsayn".
"Ketä tarkoitatte?" kysyi Nigel huomaavaisemmin kuin oli tähän asti
kuunnellut ritarin rupattelua.
"Ketäs muutakaan kuin sitä ilvehtivää tyttöä, jonka seurassa
me söimme päivällistä kultaseppä Heriotin kunnioittaessa meitä
kutsullaan? Itse tiedätte parhaiten, miten olette voittanut hänen
harrastuksensa, mutta minä näin hänet polvillaan rukoilemassa
kuningasta puolestanne. Hänet uskottiin minun haltuuni,
tuodakseni hänet tänne kunniallisesti ja turvallisesti. Jos
olisin voinut noudattaa omaa tahtoani, niin olisin toimittanut
hänet kehruuhuoneeseen, jotta hänestä olisi suomittu huima veri
hiljaisemmaksi -- mokomastakin nenäkkäästä hailakasta, joka
riivaantuu kantamaan housuja, eikä ole vielä naimisissakaan!"
"Kuulkaa, Sir Mungo Malagrowther", muistutti Nigel, "teidän tulisi
puhua siitä nuoresta henkilöstä soveliaan kunnioittavasti".
"Niin kunnioittavasti kuin suinkin soveltuu teidän ylhäisyytenne
rakastajattaren ja Davy Ramsayn tyttären suhteen puhun varmasti
hänestä, mylord", vastasi Sir Mungo kuivakiskoisen ivallisesti.
Nigelin teki kovin mieli nostaa vakava riita, mutta Sir Mungon
suhteen olisi se menettely ollut naurettavaa. Hän hillitsi senvuoksi
suuttumuksensa ja pyysi ritaria kertomaan, mitä tämä oli kuullut ja
nähnyt neitosesta.
"Olinhan vain eteishuoneessa hänen päästyänsä kuninkaan puheille ja
kuulin hänen majesteettinsa sanovan suureksi ihmeekseni: "_Pulchra
sane puella_!"[53] ja Maxwell, joka ei ole paljoakaan hajulla
latinasta, ajatteli kuninkaan huutaneen häntä ristimänimeltä,
jona tuttavallisesti on Sawney, ja säntäsi saapuville, ja siellä
näin Jaakko-hallitsijamme omalla kädellään nostavan ylös tyttöä,
joka oli ilvehtien laittautunut miehen asuun, kuten jo sanoin.
Minulla olisi ollut omat ajatukseni siitä, mutta meidän armollinen
herramme on vanha, eikä hän nuoruudessaankaan ollut varsin paha
peijooni helmaväen seurassa; ja hän lohdutti tyttöä omalla
tavallaan ja puheli: 'Ei sinun ole tarvis vetistellä siitä, sievä
typykkäni, Glenvarlochides saa oikeudenmukaisen kuulustelun, ja
ensi hätäännyksestä päästyämme emme tosiaan voineetkaan uskoa,
että hänellä oli mitään juonta meitä vastaan. Ja mitä hänen muihin
rikkomuksiinsa tulee, niin tahdomme tutkia asiata viisaasti ja
visusti.' Niinpä minä siis sain toimekseni tuoda tuon nuoren
aitimuksen tänne Toweriin ja luovuttaa hänet lady Manselin hoimiin;
ja hänen majesteettinsa kielsi minua virkkamasta hänelle sanaakaan
teidän rikkomuksistanne, 'sillä', hän sanoi, 'siltä poloiselta on jo
sydän pakahtumaisillaan hänen tähtensä'."
"Ja tähän te olette suosiollisesti perustanut tälle nuorelle neidille
haitallisen mielipiteenne, jonka vastikään näitte hyväksi lausua?"
sanoi loordi Glenvarloch.
"Toden totta, mylord", vastasi Sir Mungo, "mitä mieltä pitäisi minun
olla naikkosesta, joka pukeutuu mieheksi ja lähtee kuninkaan eteen
polvilleen huimapäisen nuoren aatelismiehen takia? En tiedä, mikä
lienee muodinmukaisena sanana, sillä puheentapa muuttuu, vaikka tapa
pysyy. Mutta totisesti täytyy minun ajatella, että tämä nuori lady
-- jos sanotte Kello-Ramsayn tyttöä nuoreksi ladyksi -- käyttäytyy
enemmän huvinaisen kuin hovinaisen tavoin."
"Te teette hänelle suunnatonta vääryyttä, Sir Mungo", vakuutti Nigel,
"tai oikeastaan ovat näennäiset seikat harhaannuttaneet teidät".
"Siten harhaantuu koko maailma, mylord", vastasi ivailija, "jollette
satu väärinymmärryksen hälventämiseksi tekemään sitä, mitä isänne
poika tuskin katsoo soveliaaksi tehdä".
"Ja mikä se olisi?"
"Vain naida tyttönen -- tehdä hänestä lady Glenvarloch. Niin, niin,
tietysti hätkähdätte -- mutta sillä tolalla olette ajautumassa.
Parempi naida kuin tehdä pahemmin, jollei jo ole pahin tehtynä."
"Sir Mungo", sanoi Nigel, "pyydän teitä jättämään tämän puheenaineen
sikseen ja mieluummin palaamaan typistykseen, jota äsken suvaitsitte
kuvailla".
"Minulla ei ole nyt aikaa", kieltäysi Sir Mungo kuullen kellon
lyövän neljä; "mutta niin pian kuin olette saanut tuomionne, mylord,
selitän teille varmasti perinpohjin koko juhlallisuudet, ja sanani
annan teille ritarina ja herrasmiehenä siitä, että itse saatan teitä
mestauslavalle, katselkoon minua kuka hyvänsä karsaasti sen johdosta.
Minulla on sydän, ollakseni ystävän tukena pahimmassa vastamäessä."
Hän jätti hyvästi loordi Glenvarlochille, joka tunsi yhtä suurta
mielihyvää hänen poistumisestaan, vaikka se saattaa olla rohkeasti
lausuttua, kuin yksikään hänen seuraansa koskaan joutunut.
Mutta jäätyänsä omiin mietteisiinsä ei Nigel voinut olla tuntematta
yksinäisyyttä lähes yhtä tukalaksi kuin Sir Mungo Malagrowtherin
seura oli ollut. Odottamattomana lisäiskuna hänen vaiheissaan
oli sukuomaisuuden täydellinen hukka, joka nyt näytti joutuneen
välttämättömäksi, koska hän oli menettänyt kuninkaallisen
valtuutuksen, joka oli suonut hänelle mahdollisuuden lunastaa sen
olemasta velkojien vakuutena. Hän ei kyennyt tarkalleen muistamaan,
milloin hän oli viimeksi nähnyt tuon asiakirjan, mutta hänestä tuntui
siltä kuin olisi se ollut lippaassa hänen ottaessaan sieltä rahaa
vuokransa maksuksi saiturille Whitefriarsissa. Siitä asti oli lipas
ollut melkein alituiseen hänen näkyvissään, paitsi sinä lyhyenä
aikana, joksi pidätys Greenwichin puistossa oli eroittanut hänet
tavaroistaan. Se oli kyllä voitu siepata tallestaan sillävälin, sillä
hänellä ei ollut mitään syytä ajatella, että hän itse tai hänen
omaisuutensa oli suosiollisissa käsissä; mutta toiselta puolen eivät
rahalippaan lukot olleet hänen nähdäkseen kokeneet mitään väkivaltaa,
ja niiden erikoisen ja mutkikkaan rakenteen johdosta arveli hän,
että niitä oli tuskin voitu avata ilman vasiten valmistettua ja
niiden lokeroihin sovellettua tiirikkaa, ja siihen ei väliaika
ollut riittävä. Mutta miten hyvänsä hän aprikoitsikaan asiaa, oli
selvää, että tärkeä maksumääräys oli kateissa, ja todennäköistä,
että se oli siirtynyt vihamielisiin käsiin. "Menköön", sanoi Nigel
itsekseen; "tulevaisuudentoiveeni ovat tuskin huonommalla kannalla
kuin ensin saapuessani tähän kirottuun kaupunkiin. Mutta peräti
surkeata on saada vastaansa julmia syytöksiä ja joutua rumien
epäluulojen häpäisemäksi -- saada osakseen mitä nöyryyttävintä
sääliä tuon kelpo porvarin taholta ja ilkimielisyyttä kateellisen
ja sappitautisen hovilaisen suusta, joka ei siedä lähimäisensä
hyvää onnea ja kunnollisia ominaisuuksia sen paremmin kuin myyrä
päiväpaistetta. Seurausten täytyy ulottua koko vastaiseen elämääni ja
haitata kaikkea, mitä pääni tai käteni -- jos se minulle jätetään --
saattaisi kyetä toimittamaan hyväkseni."
Se tunne, että häntä yleiseen halveksitaan ja hyljitään, näyttää
olevan kaikkein sietämättömimmän kiusallista, mitä ihmisolento
voi kokea. Katalimmatkin pahantekijät, joiden hermot eivät ole
peräytyneet pöyristyttävimmänkään julmuuden työstä, kärsivät
enemmän siitä tietoisuudesta, että yksikään ihminen ei ole heille
myötätuntoinen, kuin lähenevän rangaistuksensa tuskan aavistelusta,
ja usein tiedetään heidän yrittävän lieventää rikollisuuttansa
ja toisinaan kokonaan kieltävänkin mitä selvimmin todistettuja
kamaluuksia mieluummin kuin lähtevän tästä elämästä ihmiskunnan
yleisen kirouksen painostamina. Ei ollut ihme, että Nigel yleisen,
vaikka kohtuuttoman epäluulon raskauttamana noin tuskallista
asemaansa pohtiessaan muisti ainakin yhden henkilön ei ainoastaan
uskoneen häntä viattomaksi, vaan uskaltautuneen kaikella heikolla
voimallaan välittäjäksikin hänen puolestaan. "Tyttö-parka!" mietti
hän; "äkkipikainen, mutta jalomielinen neito-poloinen! Kohtalosi
on samanlainen kuin skotlantilaisen tarinan sankarittaren, joka
työnsi käsivartensa oven sinkilään salvaksi salamurhaajia vastaan,
näiden uhatessa surmata hänen hallitsijansa. Uhrautuvainen teko oli
hyödytön, paitsi että se antoi kuolemattoman nimen tekijälleen, jonka
veren sanotaan virtaavan minun sukuni suonissa."
En kykene selittämään lukijalle, eikö tämän historiallisen urotyön
muistoa ja sitä vilkasta vaikutusta, jota vertaus kenties hiukan
liikanaisena oli omiaan tuottamaan Margaret Ramsayn hyväksi,
lieventänyt samaan muistoon yhtyvä esi-isien ja ikivanhan syntyperän
ajattelu. Mutta ristiriitaiset tunteet panivat alulle uuden
aatosjuoksun. "Esi-isät", hän ajatteli, "ja ikivanha syntyperä,
mitä ovat ne minulle? Isäni perinnön mentyä -- arvonimeni tultua
moitteeksi, sillä ylhäinen mierolaisuus on kerrassaan hullunkurista
-- maineeni jouduttua epäillyksi -- en tahdo jäädä tähän maahan;
ja jos minä muualle muuttaessani ottaisin noin viehkeän, urhean ja
uskollisen elämänkumppanin, niin kuka sanoisi minun halventaneen
säätyluokkaa, josta todella olen luopumassa?"
Haaveilussa oli jotakin runollista ja mieluisaa hänen kehittäessään
tätä kuvaa hellästä ja uskollisesta parista, joka olisi koko
maailmana toinen toiselleen ja käsikädessä ponnistaisi kohtalon
nurjuutta vastaan. Herttaiselta tuntui kuvitella siten liittyneensä
niin kauniiseen olentoon, joka oli noin uhraavasti ja itseänsä
ajattelematta tahtonut ottaa osaa vieraan nuorukaisen vaiheisiin.
Äkkiä hälvensi hänen unelmoivan näkynsä se muisto, että koko
kuvittelu perustui mitä itsekkäimpään kiittämättömyyteen hänen
taholtaan. Linnansa ja torniensa, metsiensä ja niittyjensä,
uhkean perintönsä ja ylvään nimensä valtiaana olisi hän tavallaan
mahdottomana hyljännyt aatoksen käsityöläistyttären koroittamisesta
omaan arvoonsa; mutta tuosta asemastaan alentuneena ja köyhyyteen
ja vaikeuksiin suistuneena hävetti häntä tuntiessaan olevansa
luontuvainen siihen, että tyttö-parka sokeassa kiintymyksessään
luopuisi kaikista oman vakiintuneen aseman paremmista toiveista,
antautuakseen sille epätietoiselle ladulle, jolle hän itse oli
tuomittu. Nigelin jalomielinen luonne kavahti hänen suunnittelemansa
onnellisuuden itsekkyyttä, ja hän teki lujan ponnistuksen
karkoittaakseen ajatuksistaan lopuksi iltaa tuon viehättävän neitosen
tai ollakseen ainakaan sallimatta niiden enää pysähtyä siihen
vaaralliseen seikkaan, että tyttö oli tällähaavaa ainoa elollinen
olento, joka näytti arvostelevan häntä ystävällisesti.
Hän ei kuitenkaan saanut auttajatartaan häädetyksi unistaan,
uuvuttavan päivän lopuksi laskeuduttuaan rauhattomaan lepoon.
Margaretin kuva sekaantui unien myllerrykseen, joka aiheutui hänen
äskeisistä seikkailuistaan, ja silloinkin kun mielikuvitus Sir Mungon
vilkasta kertomusta jäljitellen esitti hänelle veren pursuamisen
ja poltinoran pihinän, seisoi Margaret hänen takanaan kuin valon
hengettärenä huokumassa parannusta haavaan. Viimein nääntyi luonto
noista haavellisista muodostelmistansa, ja Nigel nukkui sikeästi,
kunnes hänet aamusella herätti soinnullaan tuttu ääni, joka oli usein
keskeyttänyt hänen uinumisensa jokseenkin samalla tunnilla.