Margaret joutuu tilille.
Olisi saattanut tuntua luonnolliselta, että John Christien käynti
olisi kokonaan kääntänyt Nigelin huomion hänen uinailevasta
kumppanistaan, ja tuokioksi olikin se välittömänä tuloksena tapauksen
aiheuttamasta uudesta aatosjaksosta. Mutta piankin sen jälkeen kun
vääryyttä kärsinyt mies oli poistunut, alkoi loordi Glenvarloch
kummastella, että poika oli voinut nukkua niin sikeästi heidän
äänekkäästi haastellessaan ihan lähellä. Ainakaan ei hän näyttänyt
liikahtaneen. Oliko hän terve -- teeskentelikö hän vain unta? Nigel
astui ihan hänen viereensä tarkastelemaan ja huomasi, että hän oli
itkenyt ja itki vieläkin, vaikka hänen silmänsä olivat ummessa. Hän
kosketti poikaa keveästi hartioihin -- tämä säpsähti taaksepäin, vaan
ei herännyt. Toinen nykäisi häntä kovemmin ja kysyi, nukkuiko hän.
"Herätetäänkö teidän maassanne ihmisiä, kun tahdotaan tietää,
nukkuvatko he vai eivätkö?" virkahti poika.
"Ei, nuori herraseni", vastasi Nigel; "mutta kun he itkevät sillä
tavoin kuin sinä unissasi, herätetään heidät, jotta nähdään, mikä
heitä vaivaa".
"Vähänpä merkitsee kellekään, mikä minua vaivaa", sanoi poika.
"Totta kyllä", huomautti loordi Glenvarloch; "mutta sinä tiesit ennen
nukahdustasi, kuinka vähän kykenin auttamaan sinua vaikeuksissasi,
ja kuitenkin näytit taipuvaiselta osoittamaan minulle jonkun verran
luottamusta".
"Jos niin oli asia, niin olen muuttanut mieltä", vastasi poika.
"Ja mikähän lienee aiheuttanut sen mielenmuutoksen?" sanoi loordi
Glenvarloch. "Jotkut puhuvat unissaan -- kenties on sinulla
nukkuessasi kuulemisen lahja?"
"Ei, mutta patriarkka Joosef ei ikinä nähnyt oikeampia unia kuin
minä."
"Vai niin!" virkkoi loordi Glenvarloch. "Ja sanohan, minkä unen olet
nähnyt, joka on riistänyt minulta suosiollisen mielipiteesi, sillä se
nähdäkseni on asian ytimenä."
"Saatte päättää itse", vastasi poika. "Olin unissani olevinani
synkässä metsässä, missä koirat haukkuivat ja torvet kajahtelivat
ihan niinkuin kuulin Greenwichin puistossa."
"Se johtui siitä, että olit puistossa tänä aamuna, sinä
yksinkertainen hupsu", huomautti Nigel.
"Malttakaa, mylord", sanoi nuorukainen. "Kuljin unessani eteenpäin,
kunnes leveän lehtokujan päässä näin uljaan uroshirven sotkeutuneen
verkkoon, ja minä olin tietävinäni, että siinä oli juuri hirvi, jota
koko seurue oli metsästämässä, ja että jos ajojoukko ehtisi perille,
repisivät koirat sen kappaleiksi taikka pyyntimiehet leikkaisivat
siltä kurkun. Minun tuli surku uljasta hirveä ja vaikka kuuluin
toiseen elollisten luokkaan ja hiukan pelkäsinkin sitä arvelin
kuitenkin uskaltavani jotakin noin komean olennon vapauttamiseksi.
Vedin esille veitseni, mutta juuri kun aloin katkoa verkon
silmukoita, kavahti eläin tiikerin hahmossa minua vastaan, paljoa
isompana ja julmempana kuin ainoakaan, mitä olette saattanut nähdä
tuolla eläinnäyttelyssä. Se oli juuri repimäisillään minut palasiksi,
kun te herätitte minut."
"Minusta tuntuu", huomautti Nigel, "että ansaitsen parempaa kiitosta
kuin olen saanut, kun herättämällä pelastin sinut sellaisesta
vaarasta. Mutta, pikku herraseni, koko tällä tarinalla tiikeristä ja
hirvestä ei nähdäkseni ole mitään tekemistä mielenmuutoksesi kanssa,
joka ilmenee minua kohtaan."
"En tiedä, onko vai ei", sanoi poika; "mutta minä en suostu sanomaan
teille, kuka olen".
"Tahdot siis pitää salaisuutesi, pahantuulinen poika", virkkoi
Nigel kääntyen hänestä ja alkaen taas kävellä edes takaisin. Sitte
hän äkkiä pysähtyen virkahti: "Ja kuitenkaan et saa minusta eritä
tietämättä, että olen tunkeutunut salaisuuteesi."
"Salaisuuteeni!" huudahti nuorukainen sekä säikkyneenä että
pahastuneena; "mitä tarkoitatte, mylord?"
"Tarkoitan vain, että osaan lukea unesi ilman kaldealaisen
tulkitsijan apua, ja selitykseni on -- että kaunis kumppanini ei
kanna sukupuolensa pukua."
"Ja jos niinkin on, mylord", vastasi hänen kumppaninsa hätäisesti
nousten seisaalle ja kietaisten levättinsä tiukkaan ympärilleen,
"peittää pukuni tällaisenakin henkilöä, joka ei häpäise sitä".
"Monet sanoisivat tuota väitettä suoranaiseksi haasteeksi", huomautti
loordi Glenvarloch tähystäen häntä kiinteästi; "naiset eivät
laittaudu miesten vaatteisiin, käyttääkseen miesten aseita".
"Sellaista ei ole mielessäni", selitti valepukuinen. "Minulla on
muita suojeluskeinoja, ja voimallisia -- mutta tahtoisin ensin
tietää, mikä on _teidän_ tarkoituksenne."
"Kunniallinen ja mitä kunnioitettavin", sanoi loordi Glenvarloch.
"Mikä hyvänsä olettekaan -- mikä tahansa vaikutin onkaan saattanut
teidät tähän epäselvään asemaan, oivallan hyvin -- jokainen
katseenne, sananne ja liikkeenne saa minut oivaltamaan, että te ette
ansaitse vähäisintäkään tunkeilevaisuutta, saati huonoa kohtelua. En
tiedä, mitkä seikat ovat voineet pakoittaa teidät näin oudoksuttavaan
menettelyyn; mutta olen varma siitä, että niissä ei ole eikä voi
olla mitään ennakolta mietittyä väärää, joka panisi teidät alttiiksi
tahalliselle loukkaukselle. Minun taholtani ei teillä ole mitään
peljättävää."
"En odottanutkaan muuta teidän jaloudeltanne, mylord", vastasi
neitonen. "Vaikka tunnen, että seikkailuni oli epätoivoinen ja hupsu,
ei se kuitenkaan ole niin aivan hupsu ja turvallisuuteni täällä
niin peräti suojelematon kuin saattaa näyttää ensi silmäyksellä
ja esiintyessäni tässä oudossa asussa. Olen kärsinyt kylliksi ja
enemmän kuin kylliksi siitä nöyryytyksestä, että minut on nähty näin
epänaisellisena, ja niistä ajatuksista, joita on täytynyt johtua
mieleenne käytöksestäni -- mutta Jumalan kiitos olen sikäli suojeltu,
etten olisi voinut kostamatta joutua alttiiksi loukkaukselle."
Tämän omituisen selvityksen kehityttyä näin pitkälle saapui vartija
asettamaan loordi Glenvarlochin eteen aterian, jota saattoi
hänen nykyisissä olosuhteissaan sanoa kelvolliseksi; joskaan se
ei vetänyt vertoja kuuluisan chevalier Beaujeun keittotaidolle,
voitti se suuresti siisteydellään ja maukkuudellaan alsatialaiset
näytteet. Toinen vartija jäi tekemään pöytäpalveluksia ja viittasi
valepukuista naista nousemaan, saadakseen tältä apua tehtävissään.
Mutta Nigel ehkäisi sen, sanoen tuntevansa nuorukaisen vanhemmat ja
pyytäen kumppaniansa syömään hänen kanssaan. Tämä suostui hiukan
hämillään, mikä mielentila teki hänen sievät kasvonpiirteensä vielä
viehättävämmiksi. Kuitenkin ilmaisi hän luontaisen soreasti sellaista
hyvää käyttäytymistä, mikä kuuluu sivistyneihin pöytätapoihin, ja
kenties oli Nigel jo heidän kohtauksensa merkillisistä asianhaaroista
johtunut erityisen suosiolliseksi häntä kohtaan tai ehkäpä hän
todella arvosteli vain selvää seikkaa, tullessaan siihen käsitykseen,
että hän oli harvoin nähnyt nuoren henkilön esiintyvän säädyllisemmän
luontevasti ja miellyttävämmän vaatimattomasti, samalla kun hänen
omituisen asemansa tietoisuus loi tytön koko käyttäytymiseen
erikoista sävyä, jota ei voinut sanoa muodolliseksi eikä keveäksi tai
hämmentyneeksi, mutta joka erilaisin vaihteluin aiheutui kaikista
noista kolmesta pääpiirteestä. Pöytään tuotiin viiniä, josta hän ei
taipunut maistamaan lasillistakaan. Vartijan läsnäolo luonnollisesti
rajoitti heidän keskusteluaan, mutta Nigel oli jo kauvan ennen pöydän
korjaamista päättänyt mahdollisuutta myöten tutustua tämän nuoren
henkilön oloihin, olletikin kun hän nyt alkoi ajatella, että tytön
äänensointu ja kasvonpiirteet eivät olleetkaan hänelle niin vieraita
kuin hän oli alkuaan luullut. Tähän käsitykseen johtui hän kuitenkin
vain vähitellen, sikäli kuin se kajasteli hänelle erityisistä
seikoista heidän aterioidessaan.
Vihdoin pääsivät vangit päivälliseltään, ja loordi Glenvarloch
alkoi miettiä, miten saisi helpoimmin siirrytyksi ajattelemaansa
puheenaineeseen, kun vartija ilmoitti taaskin vieraan pyrkivän hänen
puheilleen.
"Kas", sanoi Nigel hiukan pahastuksissaan, "vankilakaan ei näy
pelastavan ihmistä tunkeilevilta käynneiltä".
Hän valmistausi kuitenkin vastaanottamaan vierastaan, säikkyneen
kumppaninsa lennähtäessä isoon nojatuoliin, joka oli alussakin
ollut hänen turvapaikkanaan; siinä kietoi tämä levättinsä jälleen
ympärilleen ja asettui parhaansa mukaan välttämään huomiota. Hän oli
tuskin ehtinyt siten varustautua, kun ovi avautui ja vankihuoneeseen
astui arvoisa porvari George Heriot.
Hän loi ympäri huonetta tavallisen terävän ja nopeasti tarkkailevan
silmäyksensä. Nigelin luokse astuen virkkoi hän sitte: "Mylord,
soisin voivani sanoa, että minua ilahuttaa nähdä teidät."
"Niiden näkeminen, jotka ovat itse onnettomia, mestari Heriot,
tuottaa harvoin hupia heidän ystävilleen -- minä kuitenkin olen
hyvilläni tulostanne."
Nigel ojensi kätensä, mutta Heriot kumarsi hyvin muodollisen
kohteliaasti, ottamatta vastaan tervehdystarjousta, jota noina
tarkoin noudatetun säätyeron aikoina pidettiin erityisenä
suosiollisuutena.
"Olette tyytymätön minuun, mestari Heriot", huomautti loordi
Glenvarloch punehtuen, sillä häntä ei eksyttänyt arvoisan porvarin
teeskentelemä nöyrä kunnioitus.
"En suinkaan, mylord", kielsi Heriot; "mutta minä olen ollut
Ranskassa ja katsonut hyväksi tuoda tuntuvampien tavarain mukana
pikku näytteen sitä säädyllistä käyttäytymisestä, josta ranskalaiset
ovat kuuluisia".
"Ei ole suopeata", muistutti Nigel, "koetella sitä ensimäiseksi
vanhaan ja kiitolliseen ystävään".
Heriot vastasi tähän huomautukseen vain kuivakiskoisella yskäisyllä
ja pitkitti:
"Hm! hm! Niin, hm! Mylord, koska ranskalainen kohteliaisuuteni ei
kenties riitä pitkälle, niin tahtoisin mielelläni tietää, onko minun
puhuttava ystävänä, joksi teidän ylhäisyytenne suvaitsee minut
määritellä, vai tuleeko minun rajoittua asemani mukaisesti siihen
tarpeelliseen liikeasiaan, josta meidän on neuvoteltava."
"Puhukaa ystävänä kaikin mokomin, mestari Heriot", kehoitti Nigel.
"Huomaan teidän omaksuneen joitakuita minua vastaan syntyneistä
lukuisista ennakkoluuloista, ellette niitä kaikkia. Puhukaa pois, ja
suoraan -- mitä en voi kieltää, sen tahdon ainakin tunnustaa."
"Ja toivoakseni hyvittää, mylord", sanoi Heriot.
"Mikäli vallassani on, varmasti", vakuutti Nigel.
"Voi, mylord", jatkoi Heriot, "se on murheellinen, vaikka välttämätön
rajoitus, sillä kuinka helposti saattaakaan kuka tahansa tehdä pahaa
satakertaisesti enemmän kuin hänen vallassaan on korvata kärsijöille
ja yhteiskunnalle! Mutta me emme ole täällä yksinämme", hän sanoi
pysähtyen, samalla kun iski terävän silmänsä valepukuisen neitosen
verhoutuneeseen olentoon, tämä kun ei ollut parhainkaan ponnistuksin
kyennyt sovittamaan asentoansa siten, että olisi kokonaan välttynyt
huomiolta. Enemmän haluten estää hänen ilmituloaan kuin pitää omia
asioitaan salassa vastasi Nigel pikaisesti:
"Hän on paashini; voitte hänen kuultensa puhua vapaasti. Hän on
Ranskasta eikä osaa ollenkaan kieltämme."
"Minun on siis puhuttava vapaasti", alotti Heriot, vielä kerran
vilkaistuansa nojatuoliin päin; "kenties sanani sukeutuvat enemmän
vapaina kuin tervetulleina".
"Jatkakaa, sir", sanoi Nigel; "olen huomauttanut teille, että voin
sietää moitetta".
"Sanalla sanoen siis, mylord -- miksi tapaan teidät tässä paikassa ja
syytettynä teoista, jotka mustaavat vuosisatojen kunnostautumisella
maineeseen tullutta nimeä?"
"Lyhyeen lausuen tapaatte minut täällä syystä että --
alkuerehdyksestäni alottaakseni -- tahdoin olla viisaampi kuin
isäni", selitti Nigel.
"Se oli vaikea tehtävä, mylord", huomautti Heriot. "Isäänne
arvosteltiin yleensä Skotlannin viisaimmaksi ja sen maan uljaimpiin
kuuluvaksi mieheksi."
"Hän käski minun", pitkitti Nigel, "karttaa kaikkea pelaamista, ja
minä otin rajoittaakseni tätä kieltoa peluuni sovelluttamiseksi
taitoni, varojeni ja onnen mukaan".
"Niin, itserakkautta voitonhimon kannustamana, mylord -- te
toivoitte voivanne tahriutumatta pidellä pikeä", tuumi Heriot. "No
niin, mylord, teidän ei tarvitse mainita -- sillä olen suureksi
mielipahakseni kuullut -- miten pitkälle tämä menettely halvensi
mainettanne. Seuraavasta erehdyksestänne voinen arvelematta
muistuttaa teitä -- mylord, mylord, miten hyvänsä loordi Dalgarno
lieneekään loukannut teitä, hänen isänsä pojan olisi pitänyt säästyä
teidän väkivallaltanne."
"Te puhutte kylmäverisellä päällä, mestari Heriot, ja minua
kirvelivät lukuisat ystävyyden naamarin suojassa tehdyt vääryydet."
"Hän nimittäin antoi teidän ylhäisyydellenne huonoja neuvoja, ja te
--" sanoi Heriot.
"Minä olin niin älytön, että noudatin hänen neuvojaan", vastasi
Nigel. "Mutta me jätämme tämän silleen, mestari Heriot, jos
suvaitsette. Vanhat miehet ja nuoret, miekkamiehet ja rauhallisten
tointen harrastajat ovat aina ajatelleet ja ajattelevat aina eri
tavoin sellaisista asioista."
"Myönnän vanhan kultasepän ja nuoren aatelismiehen välisen eron",
intti Heriot, "mutta olisi teidän kuitenkin pitänyt malttaa mielenne
loordi Huntinglenin tähden ja olla ymmärtäväinen itsenne takia.
Olettaen kiistanne oikeaksikin --"
"Pyydän teitä siirtymään johonkin muuhun kanteeseen", keskeytti
loordi Glenvarloch.
"En ole teidän syyttäjänne, mylord; mutta toivon kaiken hyvän
nimessä, että oma sydämenne on jo katkerasti syyttänyt teitä siitä
vieraanvaraisuuden häpäisemisestä, jota entinen isäntänne on teidän
toimestanne kokenut."
"Jos olisin ollut syypää siihen, mihin viittaatte", vastasi loordi
Glenvarloch, -- "jos hetkellinen kiusaus olisi saanut minut
valtaansa, niin olisin jo kauvan mitä katkerimmin katunut sitä. Mutta
ken lieneekään tehnyt sen naisen onnettomaksi, minä se en ollut --
en ole kuullutkaan hänen kevytmielisyydestään ennen kuin nyt tunnin
kuluessa."
"Kuulkaas, mylord", sanoi Heriot hiukan ankarasti, "tämä
kuulostaa liiaksi teeskentelyltä. Tiedän nykyaikaisen nuorisomme
keskuudessa vallitsevan uutta uskontoa avioliiton rikkomisesta
kuten miestapostakin. Mieluummin kuulisin teidän puhuvan kymmenen
käskyn korjaamisesta, jotta etuoikeutettujen luokkien hyväksi
lievennettäisiin rangaistuksia -- mieluummin kuulisin teidän puhuvan
tällaista kuin kieltävän sellaisen tosiasian, josta teidän tiedetään
pöyhkeilleen."
"Pöyhkeilleenkö! Minä en milloinkaan omaksunut kunniaa tuollaisesta
aiheesta, en ikinä olisi siihen taipunut", väitti loordi Glenvarloch.
"En voinut estää joutilaita hulluttelijoita tekemästä vääriä
johtopäätöksiä."
"Te olisitte hyvin osannut tukkia heidän suunsa, mylord", huomautti
Heriot, "jos he olisivat puhuneet teistä sellaista, mikä ei ollut
korvillenne mieluista tai totuuteen perustuvaa. Ei, mylord, muistakaa
luvanneenne tunnustaa, ja tunnustaminen onkin tässä tapauksessa
jonkunlaista pikku hyvitystä. Myönnän teidät nuoreksi -- naisen
sieväksi -- ja kylläkin kevytmieliseksi, kuten olen itse havainnut.
Ilmoittakaa minulle, niissä hän on. Hänen hupsu miehensä säälittelee
häntä vieläkin -- tahtoo pelastaa hänet häpeästä -- kenties aikaa
myöten ottaa hänet takaisin, sillä me ammattilaiset olemme leppoista
väkeä. Älkää, mylord, jäljitelkö niitä, jotka tekevät kolttosia
pelkästään huvin vuoksi -- se on ihan paholaisen ruminta työtä."
"Teidän vakavat nuhteenne tekevät minut hulluksi", valitti Nigel.
"Sanoissanne on järjen ja oikeudenmukaisuuden tuntua, ja kuitenkin
vaaditaan siten minua toimittamaan esille pakolainen, josta en tiedä
tuon taivaallista."
"Hyvä on, mylord", vastasi Heriot kylmäkiskoisesti. "Teillä on
tavallaan oikeus pitää omat salaisuutenne; mutta koska haasteluni
näistä seikoista näyttää aivan hyödyttömältä, on meidän parempi
siirtyä liikeasioihin. Isänne kuva vain kohoaa mielessäni ja näyttää
kehoittavan minua jatkamaan."
"Niinkuin tahdotte, sir", virkkoi Glenvarloch; "se joka epäilee
sanaani ei saa sille mitään lisävakuutta".
"No, niin, mylord. Whitefriarsin pyhäkössä -- peräti
soveltumattomassa turvapaikassa kunnialliselle aatelismiehelle --
kuuluu tapahtuneen murha."
"Ja te kai arvelette minua sen tekijäksi?"
"Jumala varjelkoon, mylord!" kielsi Heriot. "Ruumiintarkastajan
lautakunta on ollut koolla, ja istunnossa ilmeni, että teidän
ylhäisyytenne Grahamen nimisenä käyttäysi mitä urheimmin."
"Ei mitään kohteliaisuuksia, pyydän", esteli Nigel. "Olen vain kovin
hyvilläni havaitessani, että minä en murhannut vanhusta enkä ole
siitä teosta epäiltynä."
"Totta kyllä, mylord", jatkoi Heriot, "mutta tämäkin juttu kaipaa
selvitystä. Teidän ylhäisyytenne läksi tänä aamuna veneeseen erään
naisen kanssa, jolla kerrotaan olleen mukanaan suunnaton summa rahaa
ja kalleuksia -- mutta siitä naisesta ei ole sen koommin mitään
kuultu."
"Minä erosin hänestä Paavalin laiturilla", kertoi Nigel, "missä hän
poikkesi maihin arkkuineen. Annoin hänelle kirjeen vietäväksi juuri
tuolle samalle miehelle, John Christielle."
"Niin, samaa sanoo souturikin; mutta John Christie kieltää
muistavansa mitään koko asiasta."
"Minua surettaa kuulla se", pahoitteli nuori aatelismies. "Hartaasti
toivon, että hän ei ole joutunut väijytykseen aarteensa tähden."
"Toivottavasti, mylord", yhtyi Heriot; "mutta ihmisten mielet ovat
siitä kovin kuohuksissaan. Kansallismaineemme kärsii joka taholla.
Muistellaan onnetonta loordi Sanquharin tapausta; hänethän hirtettiin
miekkailuopettajan murhasta. Ihmiset huudahtelevat, että he eivät
salli Skotlannin aatelisten pilata heidän vaimojansa ja rosvota
heidän omaisuuttansa."
"Ja kaikki tämä luetaan minun syykseni!" oudoksui Nigel. "Mutta
puhdistautumiseni on helppoa."
"Sitä toivon, mylord", sanoi Heriot, "enkä sitä tässä kohdassa
epäilekään. Mutta miksi poistuitte Whitefriarsista noissa
olosuhteissa?"
"Master Reginald Lowestoffe toimitti minua varten veneen, varoittaen
minua pitämään huolta turvallisuudestani."
"Minua surettaa sanoa", vastasi Heriot, "että hän kieltää tietävänsä
mitään teidän ylhäisyytenne asioista sen jälkeen kun hän lähetti
erään asiamiehensä tuomaan teille tavaroitanne".
"Soutumiehet sanoivat olevansa hänen hankkimiansa."
"Soutumiehet!" toisti Heriot; "toinen heistä on osoittautunut
joutilaaksi oppipojaksi, vanhastaan tutuksi minulle, ja toinen on
tipo tiessään. Mutta nyt pidätetty mies vakuuttaa itsepintaisesti
olleensa teidän ylhäisyytenne palkkaama, ja yksistään teidän."
"Hän valehtelee!" kivahti loordi Glenvarloch. "Minulle hän
sanoi master Lowestoffen lähettäneen hänet. Toivoakseni on tuo
hyväsydäminen herrasmies vapaalla jalalla?"
"On", vastasi Heriot, "hän pääsi moitteella tuomarikunnan
tutkinnosta, kun oli sekaantunut teidän ylhäisyytenne asioihin.
Hovi haluaa pysyä hyvissä väleissä nuorten lakikoululaisten kanssa
tällaisina rauhattomina aikoina; muutoin ei hän olisi selviytynyt
niin helpolla."
"Se on ainoa lohdullinen sana, mitä olen teiltä kuullut", ilahtui
Nigel. "Mutta tuo onneton nainen -- hän ja hänen arkkunsa joutuivat
kahden kantajan huomaan."
"Samaa sanoo soutumieheksi tekeytynyt; mutta laiturilla puuhailevista
miehistä ei yksikään tunnusta olleensa siinä toimessa. Näen
sen aatoksen tekevän teidät levottomaksi, mylord; mutta kaikin
mahdollisin ponnistuksin koetetaan saada selvää nais-paran
olopaikasta -- jos hän vielä on hengissä. Ja nyt, mylord, on asiani
puhuttu mikäli se koskee yksinomaan teidän ylhäisyyttänne; loppu on
muodollisempaa laatua, kuuluen liikealalle."
"Ryhtykäämme siihen viivyttelemättä", sanoi loordi Glenvarloch.
"Mieluummin kuulisin kenen tahansa muun asioista kuin omistani."
"Ette ole voinut unohtaa, mylord", jatkoi Heriot, "sitä sopimusta,
joka laadittiin muutamia viikkoja takaperin loordi Huntinglenin luona
-- jolla hankittiin suuri rahasumma teidän ylhäisyytenne sukutilan
lunastamiseksi?"
"Hyvin muistan sen", vastasi Nigel, "ja nykyinen tylyytenne ei voi
häivyttää mielestäni silloin osoittamaanne ystävällisyyttä".
Heriot kumarsi vakavasti ja pitkitti: "Nuo rahat saatiin siinä
edellytyksessä ja uskossa, että ne voitaisiin korvata teidän
ylhäisyydellenne annetun ja kuninkaan omalla allekirjoituksella
vahvistetun myönnytyskirjan nojalla, joka määräsi maksettavaksi eräät
isänne valtiolle antamat lainat. Toivoakseni teidän ylhäisyytenne
käsitti sopimuksen silloin olleen sellainen -- toivoakseni katsotte
tulkintani sen sisällöstä nyt oikeaksi?"
"Heillä on oikeus toiseen tai toiseen", vastasi loordi Glenvarloch;
"ja koska en voi nykyisessä asemassani noudattaa jälkimäistä
vaatimusta, täytyy heidän kai ottaa omaisuus haltuunsa".
"Malttakaa, mylord", sanoi Heriot; "jos olettekin lakannut sanomasta
minua omakohtaiseksi ystäväksenne, niin saatte ainakin nähdä olevani
aulis esiintymään isänne suvun ystävänä, vaikkapa vain hänen
muistonsa tähden. Jos uskotte minun huostaani tuon kuninkaallisen
maksumääräyksen, niin luulen asiain olevan nykyään hovissa sillä
kannalla, että kykenen muuttamaan sen teille rahaksi."
"Sen tekisin mielelläni", selitti loordi Glenvarloch, "mutta lipas,
jossa sitä säilytän, ei ole nyt minulla. Se otettiin takavarikkoon,
kun minut pidätettiin Greenwichissä."
"Sitä ei enää pidätellä teiltä", ilmoitti Heriot, "sillä herrani
luontainen järkevyys ja jotkut hänen ties millä tavoin saamansa
tiedot kuuluvat johtaneen hänet peruuttamaan koko kanteen häntä
vastaan tehdystä salahankkeesta. Se juttu on vaiennettu; te joudutte
syytteeseen ainoastaan loordi Dalgarnolle palatsin alueella
tekemästänne väkivallasta -- ja siitä huomaatte kylläkin raskaaksi
vastata."
"En sorru sen painoon", sanoi loordi Glenvarloch. "Mutta siitä ei ole
nyt kysymys. Jos minulla olisi se lipas --"
"Tavaranne olivat pikku eteishuoneessa, kun tulin tänne", kertoi
porvari; "lipas osui silmääni. Luullakseni saitte sen minulta. Se oli
vanhan ystäväni Sir Faithful Frugalin. Niin, hänelläkin oli poika --"
Hän vaikeni äkkiä.
"Poika, joka loordi Glenvarlochin pojan tavoin tuotti huonoa kunniata
isälleen. Ettekö aikonut siten lopettaa lausettanne?" kysyi nuori
aatelismies.
"Mylord, se oli äkkipikaisesti lausuttu sana", peräytti Heriot.
"Jumala saattaa parantaa kaikki aikanaan. Sen kuitenkin sanon, että
minä olen toisinaan kadehtinut ystäviäni heidän sievien ja terveitten
perheittensä tähden, ja kuitenkin olen nähnyt sellaisia muutoksia,
kun kuolema on korjannut perheen pään, -- niin monia rikkaitten
miesten poikia pennittöminä, niin monien ritarien ja ylimysten
perillisiä maattomina, -- että arvelen oman varallisuuteni ja
muistoni, siten kuin sen järjestän, mahdollisesti kestävän pitemmälle
tulevaisuuteen kuin suurempien miesten, vaikka Jumala ei ole minulle
suonut nimeni perillistä. Mutta tämä ei kuulu asiaan. Hei, vartija,
tuokaa tänne loordi Glenvarlochin tavarat."
Virkailija totteli. Arkku ja lipas oli suljettu sineteillä, mutta
nämä irroitettiin nyt vartijan sanojen mukaan hovista jälkeenpäin
tulleen määräyksen perusteella, ja kaikki jätettiin vangin vapaasti
käytettäväksi.
Haluten tehdä lopun tästä kiusallisesta vierailusta loordi
Glenvarloch avasi lippaan ja selaili sen sisältämiä papereita ensin
pikaisesti, sitte verkallisemmin ja tarkemmin; mutta kaikki oli
turhaa. Hallitsijan omakätinen valtuutus oli kadonnut.
"En parempaa ajatellut ja odottanutkaan", sanoi George Heriot
katkerasti. "Kaunis perintö on tässä menetetty arvatenkin
petollisella nopanheitolla tai korttipelin silmänkääntäjätempulla!
Mylord, hämmästyksenne on hyvin näyteltyä. Onnittelen teitä
erinomaisista taidoistanne. Olen nähnyt monta yhtä nuorta
rehentelijää ja tuhlaria, mutten milloinkaan yhtä nuorta täydellistä
teeskentelijää. Ei, mies, älkää minulle suuttuneesti rypistäkö
kulmianne. Puhun sydämen katkeruudessa, kun muistelen arvoisaa
isäänne, ja jollei hänen poikansa keltään muulta kuule huonontuneensa
suvustaan, pitää hänen kuulla se vanhalta kultasepältä."
Tämä uusi epäluulo oli viedä Nigeliltä lopunkin maltin; mutta
hyväntahtoisen vanhuksen vaikuttimet ja innokkuus sekä myöskin
hänen mielenkarvauttaan herättäneet epäilyttävät seikat olivat
sille niin pätevänä puolustuksena, että ne ehdottomasti hillitsivät
loordi Nigelin kiukustumista ja taltuttivat hänet parin pikaisen
huudahduksen jälkeen ylpeään ja ynseään vaitioloon. Viimein ryhtyi
mestari Heriot jälleen ripitykseensä.
"Kuulkaahan, mylord", hän virkkoi, "on tuskin mahdollista, että
tuo peräti tärkeä paperi on ehdottomasti luovutettu pois. Sanokaa
minulle, missä syrjäisessä sopessa ja mistä vaivaisesta summasta se
on panttina -- jotakin voi vielä olla tehtävissä."
"Yrityksenne minun hyväkseni ovat mitä jalomielisimpiä", vastasi
loordi Glenvarloch, "koska tarjoatte palveluksianne henkilölle,
jonka uskotte ansaitsevan kovaa arvostelua -- mutta ne ovat aivan
hyödyttömiä. Onnetar on joka kohdassa käynyt taisteluun minua
vastaan. Voittakoon rynnistyksen."
"Perhana!" ärjäisi Heriot kärsimättömästi; "te kiivastuttaisitte
pyhimyksenkin kiroamaan! Kuulkaa, -- sanon teille, että jos sitä
paperia ei löydy, jonka hukkaamisen näytte ottavan kovin keveältä
kannalta, niin hyvästi jääköön Glenvarlochin uljas paroonikunta --
rauma ja metsä -- niityt ja vainiot -- järvi ja joki -- kaikki mitä
on ollut Olifauntin suvulla William Leijonan päivistä saakka!"
"Hyvästi jääkööt sitte", sanoi Nigel, "ja se surunvalitus on pian
tehty".
"Hitto, mylord, enemmän te sitä valitatte ennen kuin kuolette",
vakuutti Heriot yhä yhtä suuttuneen kärsimättömästi.
"Enkä valita, vanha ystävä", väitti Nigel. "Jos murehdin, mestari
Heriot, niin on aiheena se, että olen menettänyt arvoisan
miehen suosiollisen mielipiteen, ja menettänyt kerrassaan
ansaitsemattomasti, se minun täytyy sanoa."
"Niin, niin, nuori mies", vastasi Heriot päätänsä pudistaen, "pankaa
minut uskomaan se, jos voitte. Asiain lopuksi", hän jatkoi nousten
istualtaan ja astuen nojatuolia kohti, johon valepukuinen neitonen
oli kyyristäytynyt, "sillä ne ovat nyt supistuneet vähiin, saatte
minut yhtä hyvin uskomaan, että tämä naamiaisilvehtijä, jonka olalle
nyt lasken isällisen käskyvallan käden, on ranskalainen paashi, joka
ei osaa sanaakaan kieltämme".
Niin sanoen hän tarttui valepukuisen levättiin ja jonkun verran
sävyisää väkivaltaa käyttäen talutti keskilattialle kaunottaren, joka
turhaan yritti peittää kasvojaan ensin viitallaan ja jälkeenpäin
käsillään; jokseenkin kursailemattomasti siirsi mestari Heriot
syrjään molemmat esteet ja paljasti nähtäväksi vanhan hovikellosepän
ilmitulleen tyttären, oman sievän kummityttönsä, Margaret Ramsayn.
"Onpa tämä kaunista!" hän sanoi, ja puhuessaan ei hän malttanut olla
hiukan ravistamatta neitoa, sillä olemme jo maininneet, että hän oli
ankaranlainen kurin harrastaja. "Mistä johtuu, pikku hälläkkä, että
tapaan sinut noin häpeämättömässä asussa ja arvottomassa asemassa?
Ei, ujostelusi esiintyy nyt hankalaan aikaan -- sen olisi pitänyt
ilmaantua aikaisemmin. Puhu, taikka --"
"Mestari Heriot", puuttui puheeseen loordi Glenvarloch, "mitä hyvänsä
oikeutta teillä lieneekään tämän neidon suhteen muualla, minun
huoneessani ollessaan on hän minun suojeluksessani".
"Teidän suojeluksessanne, mylord! Hyväkin suojelija! Ja kuinka
kauvan, mistress, olet ollut mylordin suojeluksessa? Sano vain
suoraan!"
"Pari tuntia, kummi-isä", vastasi tyttö, kasvot kääntyneinä maata
kohti ja tulipunaisina, "mutta se tapahtui vastoin tahtoani".
"Pari tuntia!" toisti Heriot; "siinä ajassa ehtii jo paljon pahaa
tapahtua. Mylord, tämä on kai taas uusi rakastelumaineellenne
tarjottu uhri -- uusi seikkailu kerskailtavaksi Beaujeun
ravintolassa? Minun mielestäni olisi sen henkilön kodin, jossa ensin
kohtasitte tämän typerän tyttösen, pitänyt turvata ainakin _hänet_
sellaiselta kohtalolta."
"Kautta kunniani, mestari Heriot", vakuutti loordi Glenvarloch,
"nytpä vasta muistankin, että näin tämän nuoren neidin teidän
perheessänne. Hänen kasvonpiirteitään ei ole helppo unohtaa, mutta
kuitenkin yritin turhaan johdattaa mieleeni, missä olin niitä
viimeksi katsellut. Mitä epäluuloihinne tulee, niin ne ovat yhtä
vääriä kuin ne ovat loukkaavia sekä hänelle että minulle. Olin juuri
keksinyt hänen valepukunsa, kun te astuitte sisälle. Olen koko hänen
käyttäytymisestään varma, että hänen olonsa täällä tässä asussa oli
vastentahtoista, ja taivas varjelkoon, että minä olisin kyennyt
käyttämään sitä hänen vahingokseen."
"Koreasti puhuttu, mylord", epäili mestari Heriot; "mutta viisas
saarnamies pystyy lukemaan apokryfisia kirjoja yhtä kovaa kuin
ilmestyksen sanaa. Suoraan sanoen, mylord, te olette joutunut sille
asteelle, että sanojanne ei hyväksytä vakuudetta."
"Minun ei kenties pitäisi puhua", virkahti Margaret, jonka luontaista
vilkkautta ei koskaan kyennyt pitkäksi toviksi masentamaan mikään
asema, olipa se kuinkakin kiusallinen, "mutta minä en voi pysyä
ääneti. Kummi-isäni, te teette minulle vääryyttä -- ja yhtä suurta
vääryyttä tälle nuorelle aatelismiehelle. Huomautatte hänen sanojensa
kaipaavan vakuutta. Tiedän, mistä on saatavissa vakuus toisille
niistä, ja loput minä kaikesta sydämestäni ja vakaasti uskon
ilmankin."
"Kiitän teitä, neiti", vastasi Nigel, "lausumastanne suosiollisesta
mielipiteestä. Olen nähtävästi joutunut siihen asemaan, vaikken
tiedä, miten olen siten sotkeutunut, että minulta evätään
kaikkinainen toimenpiteitteni ja vaikuttimieni kohtuudenmukainen
tulkinta. Sitä kiitollisempi olen henkilölle, joka myöntää minulle
oikeuden, minkä minulta maailma kieltää. Teidän varallenne, lady,
on minulla miekka ja käsivarsi, jotka vapaana ollessani kyllä
pystyisivät varjelemaan mainettanne."
"Totta tosiaan, kerrassaan Amadis ja Oriana!" ivasi George Heriot.
"Kai minä väleen saisin kaulani katkaistuksi ritarin ja prinsessan
välissä, jollei onneksi olisi huoveja huhuaman päässä. No, no,
lady Lemmenleikkijä -- jos aiot selvittää tilisi minulle, niin sen
täytyy tapahtua tosiseikoilla eikä romaaneista ja näytelmäkirjoista
opituilla puheilla. Kuinka ihmeessä jouduit sinä tänne?"
"Sir", vastasi Margaret, "koska minun täytyy puhua, niin läksin
Greenwichiin tänä aamuna Monna Paulan kanssa, esittääkseni lady
Hermionen puolesta kuninkaalle anomuksen".
"Hyväinen aika!" huudahti Heriot; "onko hänkin mukana leikissä? Eikö
hän olisi voinut odottaa minun paluutani, ennen kuin alkoi penkoa
asioitansa? Mutta arvattavasti oli hänet tehnyt rauhattomaksi se
tieto, jonka hänelle lähetin. Voi, nainen on nainen -- miehellä,
joka rupeaa naisen asiakumppaniksi, pitäisi olla kaksinkertainen
määrä kärsivällisyyttä, sillä toinen ei tuo yhteiseen varastoon
rahtuakaan. No, mutta mitä kumman tekemistä oli tuolla Monna Paulan
lähetystoimella sinun järjettömän valepukusi kanssa? Sanopas suoraan."
"Monna Paulaa peloitti", selitti Margaret, "ja hän ei tiennyt miten
lähteä asialleen, hän kun tuskin milloinkaan liikkuu ulkosalla --
ja sitte -- ja sitte -- minä suostuin lähtemään hänen kanssaan
rohkaisijaksi; ja mitä pukuun tulee, niin tokihan muistatte
käyttäneeni sitä eräissä joulunaamiaisissa, ja te ette pitänyt sitä
sopimattomana".
"En kotoiseen vierashuoneeseen erityisessä tilaisuudessa", huomautti
Heriot, "mutta kyllä kujeiluun pitkin maata. Minä muistan sen,
letukka, ja tunsin sen äskenkin; ilmituloosi johtikin se ja tuo
pikku kenkäsi, apunaan viittaus, jonka sain aamulla eräältä
ystävältä tai siksi itseänsä sanovalta." Loordi Glenvarloch ei
voinut olla vilkaisematta sievään jalkaan, jota vakava porvarikin
katsoi muistamisen arvoiseksi -- se oli vain vilkaisu, sillä hän
näki, kuinka suuresti vähäisinkin tarkkaaminen lisäsi Margaretin
kiusaannusta ja hämiä. "Ja sano minulle, neitoseni", pitkitti mestari
Heriot, sillä vastikään huomauttamamme tapahtui puhelun ohessa,
"tiesikö lady Hermione tästä koreasta kepposesta?"
"En olisi millään ehdolla rohjennut ilmaista sitä hänelle", kertoi
Margaret; "hän luuli toisen oppipoikamme menneen Monna Paulan
saattajaksi".
Tässä kannattaa mainita, että sanassa "oppipoikamme" näytti olevan
jotakin taikuutta sen lumouksen kirvoittajaksi, jolla loordi
Glenvarloch oli tähän asti kuunnellut Margaretin katkonaista, mutta
mielenkiintoista selvitystä.
"Ja miksei hän mennyt? Hän olisi tietääkseni ollut soveliaampi
kumppani Monna Paulalle", kysyi porvari.
"Hän oli muussa toimessa", vastasi Margaret tuskin kuuluvalla äänellä.
Mestari George loi nopean katseen Nigeliin, ja kun tämän
kasvonpiirteet eivät ilmaisseet mitään tietoisuutta, jupisi hän
itsekseen: "Asiain täytyy olla paremmalla kannalla kuin pelkäsin.
-- Ja siis tuo kirottu espanjatar, jolla on pää täynnä kuten niillä
kaikilla valepukuja, salaluukkuja, köysitikkaita ja naamareita, oli
niin älytön hölmö, että otti sinut mukaansa moiselle haaveelliselle
asialle? Ja miten kävi?"
"Juuri kun saavuimme puiston portille", kertoi Margaret, "alettiin
huutaa kavallusta. En tiedä, mihin Monna joutui, mutta minä juoksin
kunnes kaaduin erään hyvin siivon palvelusmiehen syliin. Hänen
nimensä oli Linklater, ja minun oli pakko ilmaista hänelle, että olin
teidän kummityttärenne, ja niin pitikin hän muut loitolla minusta
ja toimitti minut hänen majesteettinsa puheille, kun rukoilin häntä
välittäjäkseni."
"Se on ainoa koko jutussa osoittamasi merkki siitä, että selvä järki
ei ollut tyyten kaikonnut pääkkösestäsi", kiitti Heriot.
"Hänen majesteettinsa", jatkoi neitonen, "oli niin armollinen, että
otti minut vastaan yksin, vaikka hovilaiset huusivat hänen henkensä
olevan vaarassa, ja he olisivat tutkineet, oliko minulla aseita,
taivas varjelkoon, mutta kuningas kielsi sen. Hän taisi saada
Linklaterilta viittauksen, miten oli minun laitani."
"No, tyttönen, minä en kysy, mitä sitte tapahtui", sanoi Heriot;
"minun ei sovi urkkia herrani salaisuuksia. Jos olisit ollut
suljettuna hänen isoisänsä seuraan kahden kesken -- Pyhän Andreaksen
punaisen revon, kuten Davie Lindsaylla oli tapana nimittää häntä
-- niin minulla totta tosiaan olisi ollut omat ajatukseni asiasta;
mutta meidän herramme, Jumala häntä siunatkoon, on säveä ja siivo, ja
Salomo kaikessa paitsi vaimojen ja salasiippain pykälässä."
"En tiedä mitä tarkoitatte, sir", vastasi Margaret. "Hänen
majesteettinsa oli mitä ystävällisin ja sääliväisin, mutta sanoi,
että minut oli lähetettävä tänne ja että päällikön puoliso, lady
Mansel, saisi minut hoitoonsa ja pitäisi huolta täydellisestä
turvallisuudestani. Ja kuningas lupasi lähettää minut katetussa
purressa ja teille hyvin tutun henkilön viemänä, ja sillä tavalla
minä jouduin Toweriin."
"Mutta miten tai miksi tähän huoneeseen, impyeni?" tiedusti George
Heriot. "Selvitä se minulle, sillä mielestäni kaipaa se arvoitus
ratkaisua."
"En osaa selittää sitä sen pitemmälle kuin että lady Mansel toimitti
minut tänne, hartaista rukouksistani, kyynelistäni ja vastustelustani
huolimatta. Minä en peljännyt mitään, sillä minä tiesin saavani
suojelusta. Mutta olisin voinut kuolla silloin -- ja nytkin --
pelkästä häpeästä ja hämistä!"
"No, no, jos kyyneleesi ovat vilpittömiä", lohdutti Heriot, "niin ne
saattavat sitä pikemmin pestä pois vikasi muiston. Tietääkö isäsi
mitään tästä retkestäsi?"
"En millään muotoa soisi hänen tietävän", vastasi tyttö; "hän luulee
minun olevan lady Hermionen seurassa".
"Niin, kunnon Davy kykenee pitämään paremmassa järjestyksessä
ajanmittareitaan kuin perhettään. Tulehan, tyttöseni, nyt saatan
sinut takaisin lady Manselin luo ja pyydän häntä ystävällisesti
olemaan vastakertana, kun hänen hoitoonsa uskotaan hanhi,
luovuttamatta sitä ketun kaittavaksi. Vartijat toivoakseni sallivat
meidän siirtyä ladyn asuntoon."
"Malttakaa vain hetkinen", pyysi loordi Glenvarloch. "Niin huonon
mielipiteen kuin olettekin voinut omaksua minusta, annan sen
anteeksi, sillä aika osoittaa vielä, että teitte minulle vääryyttä,
ja te itse olette sitte luullakseni ensimäinen pahoittelemaan
kohtuuttomia kärsimyksiäni. Mutta älkää sekoittako epäluuloihinne
tätä nuorta henkilöä, jonka ajatuksien puhtaudesta itse enkelien
pitäisi olla takaajina. Olen tarkannut jokaista katsetta, jokaista
liikettä -- ja niin kauvan kuin hengitän, ajattelen hänestä aina --"
"Älkää ajatelko hänestä mitään, mylord", keskeytti George Heriot;
"se on minun käsitykseni mukaan paras suosio, mitä voitte hänelle
osoittaa -- tai ajatelkaa häntä Davy Ramsayn, kellosepän, tyttärenä,
joka ei sovellu hienojen puheitten, haaveellisten seikkailujen
tai korkealentoisten runollisten imarrusten aiheuttajaksi. Jääkää
hyvästi, mylord. En ajattele aivan niin tylysti kuin sanani ovat
saattaneet ilmaista. Jos voin auttaa -- jos nimittäin näkisin mitään
selvää tietä tästä sokkelosta pääsylle -- mutta turha on puhua siitä
nyt. Lausun teidän ylhäisyydellenne hyvästi. Vartija hoi! Sallikaa
meidän siirtyä lady Manselin huoneeseen."
Vartija sanoi tarvitsevansa määräyksen päälliköltä, ja hänen
ollessaan sitä kuulustamassa pysyivät kohtauksen henkilöt seisomassa
lähekkäin, mutta sanaakaan virkkamatta ja tuskin vilkaistenkaan
toisiinsa muutoin kuin vaivihkaa, jollainen asema oli ainakin
kahdelle heistä hyvinkin kiusallinen. Vaikka säätyero oli siihen
aikaan peräti suuri seikka, ei se voinut estää loordi Glenvarlochia
huomaamasta, että Margaret Ramsay oli sievimpiä nuoria naisia, mitä
hän oli milloinkaan nähnyt -- aavistelemasta, ties millä perusteella,
että tyttökään ei ollut häntä kohtaan välinpitämätön -- olemasta
varma, että hän oli aiheuttanut paljonkin tytön nykyisestä ahdingosta
-- kun ihailu, itserakkaus ja jalomielisyys suosivat kaikkea
tämänsuuntaista mietiskelyä. Ja kun huovi palatessaan toi luvan hänen
vierailleen poistua, ilmeni Nigelin kumarruksessa käsityöläisen
kauniille tyttärelle sävyä, joka nostatti tämän poskille yhtä
rusottavan punan kuin oli tähän asti tuottanut ainoakaan vaiherikkaan
päivän tapaus. Neitonen vastasi tähän hyvästijättöön arasti ja
neuvottomasti, nojautui kummi-isänsä käsivarteen ja poistui
huoneesta, joka oli kyllä ennenkin ollut hämärä, muttei ollut vielä
koskaan näyttänyt Nigelistä niin pimeältä kuin oven sulkeuduttua
hänen jälkeensä.