Petetty aviomies.
"Te tornit Caesarin![51] te Lontoon tahra,
monilla murhatöillä ruokitut!"
huudahtaa Gray. Kauvan ennen häntä on Bandello lausunut jokseenkin
samaa, ja sen ajatuksen on täytynyt muodossa tai toisessa usein
johtua niiden mieleen, joilla tuossa muistettavassa valtiovankilassa
oleskelleiden muiden asukasten kohtaloa muistellessaan on saattanut
olla liiankin paljon syytä arvata omansa. Pimeä ja matala holvi, joka
näytti Danten Helvetin pääsykäytävän tavoin epäävän kaiken paluun
toivon -- vartijain jupisevat äänet ja ristikkoisen pikkuportin
avaamisessa ja sulkemisessa noudatetut pikkumaiset muodollisuudet --
linnoituksen päällikön kylmäkiskoinen ja väkinäinen tervehdys, hänen
osoittaessaan vangilleen sitä jämeätä kunnioitusta, jota käskyvalta
maksaa verona säädyllisyydelle -- kaikki painosti Nigelin sydäntä,
teroittaen hänen mieleensä julmaa vankeuden tietoisuutta.
"Olen vankina", hän virkahti, sanojen kirvotessa hänen kieleltään
melkein huomaamatta; "olen vankina, ja Towerissa!"
Päällikkö kumarsi. "Ja minun velvollisuutenani on", hän sanoi,
"osoittaa teidän ylhäisyydellenne kamari, jossa minun on pakko
saamieni määräysten mukaan asettaa teidät jonkun verran pidätyksen
alaiseksi. Teen sen niin helpoksi kuin velvollisuuteni sallii."
Nigel vain kumarsi vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen ja seurasi
päällikköä kävelypaikan läntisellä sivulla kappelin vieressä
sijaitsevaan ikivanhaan rakennukseen, jota siihen aikaan käytettiin
valtiollisten vankien säilytyspaikkana; meidän päivinämme se on
linnoituksen vartioon kuuluvien upseerien ruokalana. Kaksinkertaiset
ovet avattiin, vanki kohosi muutamia askelmia päällikön ja
ylempiarvoisen vartijan seuraamana. He astuivat tilavaan, mutta
muodoltaan säännöttömään, matalakattoiseen ja hämärään huoneeseen,
joka oli kovin niukasti kalustettu. Vartijalla oli määräyksenä
sytyttää tuli ja pitää huolta loordi Glenvarlochin toivomuksista
kaikessa, mitä hänen velvollisuuksiinsa soveltui; ja päällikkö
poistui kumartaen, lausuttuaan tavanmukaisen kohteliaisuuden, että
hänen jalosukuisuutensa ei toivottavasti pitkääkään aikaa viipyisi
hänen valvontansa alaisena.
Nigel olisi tehnyt muutamia kysymyksiä vartijalle, joka jäi panemaan
huonetta kuntoon, mutta mies oli omaksunut toimensa hengen. Hän ei
ollut kuulevinaankaan vangin toisia kysymyksiä, vaikka ne olivat
laatuaan mitä tavallisimpia, ja toisiin hän kyllä vastasi, mutta niin
lyhyeen ja jurosti, että joskaan hänen sävynsä ei ollut suorastaan
töykeä, se ei kuitenkaan rohkaissut pitkittämään haastelua.
Nigel jätti hänet senvuoksi askartelemaan äänettömänä ja alkoi
kuluttaa aikaansa surullisia mietteitä herättävällä tehtävällä,
lueskellen nimiä, valiolauselmia, säkeitä ja merkkipiirrelmiä, joita
hänen vankeutensa edeltäjät olivat kyhänneet talletuspaikkansa
seiniin. Hän näki mainittuina monia unohtuneita kovaosaisia
toisten seassa, jotka säilyvät muistissa kunnes Englannin historia
häviää. Harras katolilainen oli tulkinnut hurskaita tunteitaan
päivää ennen kuin oli vahvistanut uskontunnustuksensa Tyburnin
mäellä, samoin kuin luja protestantti odottaessaan Smithfieldin
kentän roviota. Onneton Jane Grey, jonka kohtalo on herättänyt
seuraavilta sukupolvilta kyyneleitä, oli hennolla kädellään jättänyt
piirrelmänsä vertailtavaksi rohkeampaan käsialaan, joka oli uurtanut
syvälle seinään karhun ja ryhmysauvan, ylpeän Dudley-suvun ylvään
tunnuksen. Se oli kuin profeetan käsikirjoitusta, valituksen ja
murheen ilmaisua, mutta oli joukossa myös lyhyitä tyynen alistumisen
huudahduksia ja mitä lujinta päättäväisyyttä haastavia lauseita.
Edeltäjiensä kärsimysten raskasmielisessä tarkastelussa keskeytti
loordi Glenvarlochin hänen vankilansa oven äkillinen avautuminen.
Vartija sieltä tuli ilmoittamaan, että vankilan päällikkö oli
määrännyt hänen ylhäisyydelleen vankikumppanin seuralaiseksi ja
palvelijaksi. Nigel vastasi kiireisesti, ettei hän kaivannut mitään
palvelusta, vaan tahtoi mieluummin olla yksinään; mutta vartija
antoi hänen ymmärtää murisevan kohteliaasti, että päällikkö pystyi
parhaiten arvostelemaan, miten hänen vangeistaan on pidettävä
huolta ja että hänen ylhäisyytensä ei voinut saada mitään kiusaa
tulokkaasta, joka oli niin heiverö poikanen, että häntä tuskin
kannattikaan sulkea lukkojen taa. "Hei, Giles", käski hän, "tuo se
lapsonen sisälle vain".
Toinen vartija työnsi nuorukaisen edellään huoneeseen, molemmat
miehet peräytyivät, ja telkeet kirskuivat ja ketjut rämisivät, kun he
asettivat takaisin paikoilleen nämä raskaat vapauden kytkyimet. Pojan
puku oli mitä hienointa harmaata verkaa ja somisteltu hopeanauhoilla,
ja samaa kuosia oli ruskea levätti. Musta samettinen monterolakki
oli painettu alas otsalle ja melkein peitti sen osan kasvoja,
joka pistäysi esiin runsaista pitkistä hiuskiharoista. Hän seisoi
hievahtamattomana paikallaan, mihin vartija oli hänet hellittänyt
takinkauluksen kouraisusta, noin kahden jalan päässä ovesta, silmät
tähdättyinä permantoon ja joka jäsen vapisevana hämmennyksestä ja
säikystä. Nigel olisi hyvin tullut toimeen ilman hänen seuraansa,
mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut nähdä sielun tai ruumiin
hätää, yrittämättä huojentaa sitä.
"Reipastaudu, poikaseni", sanoi hän. "Meistä näyttää tulevan
vähäksi aikaa kumppanukset -- ainakin uskon sinun pidätyksesi
piammiten päättyvän, koska olet liian nuori ollaksesi syypää
mihinkään pitkällistä rangaistusta ansaitsevaan. No, no -- älä ole
masennuksissasi. Kätesi on kylmä ja vapisee? -- ja ilmakin on lämmin
-- mutta kenties tuntuu sinussa tämän hämyisen huoneen kosteus. Asetu
tulen ääreen. Mitä! Itkemäänkö valmis, miekkonen? Älä toki ole lapsi.
Sinulla ei ole vielä partaa kyyneltesi halvennettavaksi, mutta et
sinä kuitenkaan saisi vetistellä kuin tyttö. Ajattele olevasi vain
suljettu talteen laiskottelevan koulustajäännin tähden, ja varmasti
voit siten viettää päivän pirteänä."
Poika antoi taluttaa itsensä tulen ääreen istumaan, mutta pitkän
aikaa pysyttyään ihan siinä asennossa, johon oli istuutuessaan
painunut, hän äkkiä muutti sitä, väännelläkseen käsiään mitä
tuskallisimmin, ja sitte hän kasvonsa niillä peittäen itki niin
hereästi, että kyyneleet tulvivat hentojen sormien lomista.
Nigel unohti jossain määrin oman asemansa, surkutellessaan sitä
kirvelevää ahdistusta, joka näytti kerrassaan vallanneen noin
nuoren ja kauniin olennon, ja pojan viereen istuutuen käytti hän
viihdyttävimpiä sanoja, mitä hänelle johtui mieleen, lieventääkseen
tämän tuskaa; haastellessaan hän ikäeron perusteella siveli
ystävällisesti kädellään masentuneen nuorukaisen pitkiä hiuksia.
Poika näytti niin aralta, että säpsähteli tästäkin vähäisestä
tuttavallisuudesta, mutta kun loordi Glenvarloch hänen ujoutensa
oivaltaessaan mukautui siihen ja asettui tulisijan toiselle puolelle,
esiintyi vieras keventyneemmin ja kuunteli näköjään huomaavasti
todisteluja, joilla Nigel tuon tuostakin yritti saada hänet edes
hillitsemään murheensa rajuutta. Pojan kuunnellessa valuivat
hänen kyyneleensä vieläkin vuolaina, mutta näyttivät vuotavan
helpoittuneesti, hänen nyyhkytyksensä olivat vähemmin puistattelevia
ja vaimenivat vähitellen hiljaisiksi huokauksiksi, jotka kenties
ilmaisivat yhtä suurta surua kuin hänen ensimäisetkin epätoivoiset
kohtauksensa, mutta ainakin kuvastivat hätäännyksen hälvenemistä.
"Sano minulle, kuka ja mikä olet miehiäsi, poikaseni", kehoitti
Nigel. "Katso minut, lapsonen, kumppaniksi, joka tahtoo olla sinulle
ystävällinen, kunhan vain osoittaisit hänelle, miten hän voisi
avustaa sinua."
"Sir -- mylord, tarkoitan", vastasi poika hyvin arasti, ja hänen
äänensä kuului tuskin sitä lyhyttäkään välimatkaa, joka heidät
eroitti, "te olette kovin hyvä -- ja minä -- olen hirveän onneton --"
Uusi kyyneltulva keskeytti hänen aikomansa lauseen, ja tarvittiin
uusia suopeita selityksiä ja rohkaisuja loordi Glenvarlochin taholta
hänen jälleen tyyntyäkseen sen verran, että kykeni ymmärrettävästi
ilmaisemaan ajatuksensa. Vihdoin sai hän kuitenkin virketyksi:
"Tajuan hyväntahtoisuutenne, mylord -- ja olen siitä kiitollinen --
mutta minä olen onneton raukka, ja valitettavasti kärsin vain oman
vikani tähden."
"Me olemme harvoin kerrassaan onnettomia, nuori tuttavani",
viihdytteli Nigel, "olemattamme siitä itse enemmän tai vähemmän
vastuussa -- sen voin minä hyvin sanoa, kun muutoin en nyt olisi
tässä -- mutta sinä olet kovin nuori etkä ole voinut paljoakaan
toimittaa vastattavaksesi".
"Voi, sir, jospa voisin sanoa niin! Mutta minä olen ollut omapäinen
ja uppiniskainen -- ja äkkipikainen ja hillitön -- ja nyt -- kuinka
kalliisti nyt saankaan sen maksaa!"
"Joutavia, poika", vähäksyi Nigel. "Rikkomuksesi täytyy olla joku
lapsellinen kepponen -- joku määrättyjen rajojen sivuuttaminen --
satunnaisen mielijohteen pikku vallattomuus. Ja kuitenkin -- miten
olisi mikään sellainen toimittanut sinut Toweriin? Sinussa on, nuori
mies, jotakin salaperäistä, jota minun on tutkittava."
"Toden totta, mylord, minussa ei ole mitään pahaa", virkahti poika,
jota viime sanat näyttivät enemmän säikähdyttävän tunnustukseen kuin
kaikki Nigelin äskeiset ystävälliset selitykset ja lohdutukset olivat
kyenneet häneen tehoamaan. "Minä olen viaton -- tarkoitan, olen kyllä
tehnyt väärin, mutten mitään ansaitakseni telkeämistä tähän kamalaan
paikkaan."
"Sano minulle siis totuus", käski Nigel rohkaisevasti. "Sinulla
ei ole mitään peljättävänä minun taholtani, ja kenties yhtä vähän
toivottavana -- mutta joka tapauksessa tahtoisin tässä asemassani
tietää, kenen kanssa puhun."
"Onnettoman -- pojan kanssa, sir -- ja joutilaan ja kujeilevan,
kuten teidän ylhäisyytenne sanoi", vastasi poikanen katsahtaessaan
kumppaniinsa ja näyttäen kasvot, joilla pelon ja häpeilyn
vaihdellessa kalpeus ja punehdus vuoroittelivat. "Läksin isäni luota
luvatta katselemaan kuninkaan metsästystä Greenwichin puistossa;
äkkiä huudettiin kavallusta, ja kaikki portit suljettiin -- minä
säikähdyin ja lymysin tiheikköön, josta minut keksivät eräät
kaitsijat ja ottivat kuulusteltavakseen -- ja he sanoivat, että minä
en tehnyt kunnollista tolkkua itsestäni -- ja niin minut lähetettiin
tänne."
"Onneton olen minä, peräti onneton olento", huoahti loordi
Glenvarloch, nousten astelemaan edes takaisin huoneessa; "minua ei
mikään lähesty joutumatta omasta nurjasta kohtalostani osalliseksi!
Kuolema ja vankeus kärkkyvät kintereilläni ja kietovat verkkoonsa
kaikki, jotka tavataan läheltäni. Kuitenkin kuulostaa tämän pojan
kertomus kummalliselta. -- Sinä sanot, että sinua kuulusteltiin,
nuori ystäväni. Salli minun kysyä sinulta, ilmoititko nimesi ja
miten pääsit puistoon -- jos sen teit, niin en ollenkaan käsitä
pidätystäsi."
"Voi, mylord", vastasi poika, "varoinhan minä antamasta ilmi sen
ystävän nimeä, joka laski minut puistoon; ja mitä isääni tulee, niin
en koko Lontoonkaan rikkauksista soisi hänen tietävän, missä minä nyt
olen!"
"Mutta etkö arvele", kysyi Nigel, "että sinua ei päästetä vapaaksi
ennen kuin ilmoitat, kuka ja mikä olet?"
"Mitä heidän hyödyttää pitää näin mitätöntä olentoa?" tuumi poika.
"Heidän täytyy laskea minut menemään vaikkapa vain häpeissään."
"Älä luota siihen. Sano minulle nimesi ja asemasi -- minä ilmoitan
päällikölle -- hän on inhimillinen ja kunniallinen mies eikä
ainoastaan suostu välittämään vapautustasi, vaan epäilemättä myöskin
ryhtyy sovittelemaan asiaa isäsi kanssa. Olen osittain velvollinen
antamaan mitä vähäistä apua voin täällä tarjota, saadakseni sinut
pelastetuksi tästä pulasta, koska minä aiheutin sen hälytyksen, jonka
johdosta sinut pidätettiin. Sano minulle siis oma ja isäsi nimi."
"Nimenikö _teille?_ Oi, en koskaan, en koskaan!" huudahti
poika järkkyneenä, Nigelin kykenemättä käsittämään hänen
mielenliikutuksensa syytä.
"Pelkäätkö minua niin suuresti, nuori mies", huomautti Nigel, "syystä
että olen täällä syytettynä ja vankina? Ajattele toki, mies saattaa
olla kumpaistakin, silti ansaitsematta epäluuloa tai pidätystä.
Minkätähden epäilisit minua? Sinä näytät ystävättömältä, ja minä olen
niin suuresti samanlaisessa asemassa, etten voi olla surkuttelematta
tilaasi, kun muistelen omaani. Ole järkevä; minä olen puhunut sinulle
ystävällisesti -- tarkoitukseni on yhtä ystävällinen kuin puheenikin."
"Oi, sitä en epäile, sitä en epäile, mylord", sanoi poika, "ja minä
voisin kertoa teille kaikki -- melkein kaikki".
"Älä sano minulle mitään muuta, nuori ystäväni, kuin mikä voisi tehdä
avuliaisuuteni mahdolliseksi", virkkoi Nigel.
"Te olette jalomielinen, mylord", haastoi poika, "ja minä olen
varma -- oi, ihan varma siitä, että voisin turvallisesti luottaa
kunniaanne. Mutta kuitenkin -- kuitenkin -- minä olen niin tukalassa
pulassa -- olen ollut kovin äkkipikainen, pahasti ajattelematon -- en
voi ikinä ilmaista teille hupsuuttani. Sitäpaitsi olen jo kertonut
liian paljon eräälle, jonka sydäntä luulin hellyttäneeni -- ja
kuitenkin olen täällä."
"Kelle teit sen paljastuksen?" kysyi Nigel.
"En uskalla sanoa", vastasi nuorukainen.
"Sinussa on jotakin kummallista, nuori ystäväni", sanoi loordi
Glenvarloch, lievällä väkivallalla siirtäen syrjään käden, jolla
poika oli taas peittänyt silmänsä. "Älä kiusaa mieltäsi ajattelemalla
asemaasi juuri tällähaavaa -- valtimosi tykkii rajusti, ja kätesi on
kuuma -- laskeudu tuolle makuulavalle ja koeta tyyntyä uneen. Se on
nopein ja paras keino mielikuvien karkoittamiseksi, joilla rasitat
itseäsi."
"Kiitän teitä huomaavaisesta hyväntahtoisuudestanne, mylord",
vastasi poika. "Luvallanne jään kuitenkin tuokioksi alalleni
tähän nojatuoliin -- minun on tässä parempi kuin makuulla. Voin
häiriintymättömästi ajatella, mitä olen tehnyt ja saan vielä
tehdäkseni; ja jos Jumala lähettää uinahduksen näin uupuneelle
olennolle, niin se on mitä tervetullein."
Niin sanoen poika veti pois sormensa Nigelin kädestä, kietaisi
ympärilleen ja osittain kasvoilleen väljän levättinsä poimut
ja antausi uinumaan tai miettimään. Tämän ja edellisen päivän
näännyttävistä kokemuksista huolimatta pitkitti hänen kumppaninsa
sillävälin huoneensa lattian mittelyä.
Jokainen lukija on kokenut hetkiä, jolloin ihminen ei mitenkään pääse
ulkonaisten olosuhteiden valtiaaksi eikä edes kykene hallitsemaan
omien ajatustensa oikullista valtakuntaa. Nigel luonnollisesti halusi
harkita omaa asemaansa kylmäverisesti ja määrätä menettelytavan,
joka hänen oli järkevänä ja urheana miehenä omaksuttava; mutta hänen
tilanteensa kaikesta jännityksestä huolimatta kävi väkisinkin niin,
että vankikumppanin asema sai suuremman sijan hänen ajatuksissaan
kuin hänen omansa. Tätä mielen haihattelua ei käynyt selittäminen,
mutta turha sitä vastaan oli ponnistellakin. Hänen korvissaan
sointui vieläkin suloisimman äänen rukoileva kaiku, mitä hän oli
koskaan kuullut; puhujan kielen näytti kyllä nyt uni kahlehtineen.
Hän lähestyi varpaillaan katsomaan, nukkuiko vieras. Levätin laskos
kätki kasvojen alaosan kokonaan, mutta hiukan syrjään painunut lakki
salli hänen nähdä sinisuonisen otsan, ummistuneet silmät ja pitkät
silkkihienot silmäripset.
"Lapsi-parka", mietti Nigel katsellessaan häntä siinä ikäänkuin
suojaiseen turvaan levättinsä syleilyssä päässeenä, "kaste on vielä
ripsilläsi, ja sinä olet ihan itkenyt itsesi nukuksiin. Suru on
tyly vaalijatar noin nuorelle ja hennolle. Uinu rauhassa, en sinua
häiritse. Omat vastukseni vaativat huomiota, ja niitä on minun nyt
ruvettava pohtimaan."
Hän yritti toteuttaa aiettaan, mutta alituiseen estivät häntä siitä
arvailut, joita äskeiseen tapaan tunkeusi hänen mieleensä, enemmän
koskien nukkujaa kuin häntä itseään. Hän oli suutuksissaan ja
kiusaantunut, moittien itseään siitä ylenpalttisesta osanotosta,
jota tunsi vento vieraan tulokkaan asioita kohtaan, tietämättä tästä
mitään muuta kuin että poika oli työnnetty hänen seuraansa, kenties
vakoojaksi niiden toimesta, joiden talteen hänet oli jätetty. Mutta
lumous ei ollut hälvennettävissä, vastustellut ajatukset ahdistivat
häntä yhäti.
Siten kului puoli tuntia tai enemmänkin, jolloin taas kuului
avautuvien salpojen kirskunaa, ja vartijan ääni ilmoitti, että
muuan mies halusi puhutella loordi Glenvarlochia. "Mies puhutella
minua, nykyisissä olosuhteissani! Kuka saattaa hän olla?" Ja John
Christie, hänen isäntänsä Paavalin laiturin viereltä, ratkaisi
hänen ihmettelynsä astumalla huoneeseen. "Tervetuloa -- kaikesta
sydämestäni, kelpo isäntä!" toivotti loordi Glenvarloch. "En olisi
voinut uneksiakaan näkeväni teitä nykyisessä tiukassa asunnossani."
Ja entiseen suopeaan ja suoraan tapaansa hän astui Christien luo
ja tarjosi kätensä, mutta John kavahti taaksepäin kuin basiliskin
katsetta karttaen.
"Pitäkää mielistelynne omana hyvänänne, mylord", sanoi hän ynseästi;
"minä olen kokenut niitä jo sen verran kuin koko elinajakseni
kaipaan".
"Mitä, master Christie", kummeksui Nigel, "mitä tämä merkitsee? Enhän
liene loukannut teitä?"
"Älkää minulta mitään kyselkö, mylord", kielsi Christie jäykästi.
"Olen rauhan mies -- en tullut tänne rinnustelemaan kanssanne
tässä paikassa ja käänteessä. Olettakaa vain kerta kaikkiaan hyvin
tietäväni kaikki, mitä olen: teidän ylhäisyytenne jaloudelle velkaa,
ja ilmoittakaa minulle sitte mahdollisimman lyhyeen, missä se onneton
nainen on -- mihin olette hänet jättänyt."
"Mihin olen hänet jättänyt!" oudoksui loordi Glenvarloch. "Kenet
jättänyt? En käsitä tarkoitustanne."
"Ka, niin, mylord", tuumi Christie, "vaikka nyt kuinka näyttelette
ihmetystä, täytyy teidän jokseenkin arvata, että puhun siitä
hupakko-poloisesta, joka oli minun vaimona ennen kuin hän joutui
teidän ylhäisyytenne hempukaksi".
"Vaimonne! Onko vaimonne hyljännyt teidät? Ja jos on, niin tuletteko
vaatimaan häntä minulta?"
"Kyllä, mylord, niin kummalliselta kuin saattaakin tuntua", vastasi
Christie purevan ivallisesti ja huulet vääntyneinä nauruun, joka
pisti räikeästi silmään hänen tuskaisten kasvonpiirteittensä,
salamoitsevien katseittensa ja vaahtoisten suupieltensä vastakohtana,
"tulin tosiaankin tekemään sen vaatimuksen teidän ylhäisyydellenne.
Tietenkin ihmettelette mokomaa vaivautumistani, mutta, nähtävästi
suuret miehet ja pienet miehet ajattelevat eri tavalla. Hän on
maannut povellani ja juonut pikaristani, ja olkoon hän mikä onkin,
en voi unohtaa, että -- vaikka en tahdo häntä enää koskaan nähdä --
että hän ei saa joutua kokemaan nälkää, mylord, tai tekemään vielä
pahempaa leipänsä ansaitsemiseksi, joskin teidän ylhäisyytenne taitaa
arvella, että minä riistän etuja yleisöltä, yrittäessäni muuttaa
hänen elämäntapojaan."
"Niin totta kuin olen kristitty ihminen, kautta herrasmiehen
kunnian", vakuutti loordi Glenvarloch, "jos vaimonne on joutunut
johonkin vahinkoon, en minä tiedä siitä mitään. Taivaan nimessä
toivon teidän erehtyneen yhtä suuresti hänen syyllisyydestään kuin
olettaessanne minut siihen osalliseksi."
"Hyi, hävetkää, mylord", puheli Christie, "miksi tahdotte tehdä
jutusta niin sitkeän? Hän on vain vanhan rihkamasaksan vaimo,
taulapään, joka älyttömyydessään nai kahtakymmentä vuotta nuoremman
naisen kuin hän itse oli. Teidän ylhäisyytenne ei voi saada
siitä sen enempää kunniaa kuin olette jo saanut, ja mitä etuun
ja viihdytykseen tulee, niin lienee Nelly-emäntä nyt tarpeeton
tyydytykseksenne. Olisin pahoillani huvittelunne keskeyttämisestä;
vanhan aisankannattajan pitäisi ottaa paremmin lukuun asemansa. Mutta
teidän ylvään ylhäisyytenne ollessa suljettuna tänne kuningaskunnan
muiden huomattujen henkilöiden joukkoon ei Nelly-emäntää arvattavasti
lasketa jatkamaan armastelun hetkiä, jotka --" Kiihtynyt aviomies
alkoi sopertaa, luopui ivallisesta sävystään ja pitkitti iskien
sauvansa lattiaan: "Voi, jospa nuo petolliset raajanne, joiden
soisin olleen rampautuneita silloin kun ne ensi kertaa astuivat
kunniallisen kynnykseni yli, olisivat vapaat kytkyimistä, jotka ne
ovat niin täydellisesti ansainneet! Myöntäisin teille nuoruutenne
ja aseenne edun ja luovuttaisin sieluni paholaiselle, jollen minä
tällä tammikartullani tekisi teistä sellaista esimerkkiä kaikille
kiittämättömille, luihuille hovilaisille, että jäisi sananlaskuksi
aikojen loppuun asti, miten John Christie peittosi vaimonsa hienon
rakastelijan."
"En ymmärrä hävyttömyyttänne", sanoi Nigel, "mutta minä annan sen
anteeksi, koska te olette joutunut jonkun kummallisen harhaannuksen
valtaan. Mikäli voin käsittää kiivasta syytöstänne, on se kerrassaan
ansaitsematon minun taholtani. Te näytte lukevan syykseni vaimonne
viettelemisen -- toivoakseni on hän viaton. Minun suhteeni hän
ainakin on yhtä viaton kuin taivaan enkeli. En ole milloinkaan
ajatellut häntä tai koskettanut hänen kättään taikka poskeaan muutoin
kuin kunnioittavan kohteliaasti."
"Niin, kyllä -- kohteliaasti! -- se on aivan oikea sana. Hän
ylisteli aina teidän ylhäisyytenne _kunnioittavaa kohteliaisuutta_.
Sillä kohteliaisuudellanne te kaksistanne petitte minut. Mylord
-- mylord, te ette tullut luoksemme kovinkaan varakkaana miehenä
-- sen tiedätte. Voitonpyynnistä en ottanut halvan kattoni alle
teitä ja pöyhkeätä Don Diegoanne. En koskaan pitänyt väliä, oliko
se pikku huone vuokrattuna vai ei; tulin toimeen ilman. Koko
laiturin naapuristo tietää, että John Christiellä on varoja ja halua
ystävälliseen tekoon. Kun te ensin astuitte kunniallisesta ovestani
sisälle, olin niin onnellinen kuin tarvitsee olla miehen, joka ei
ole mikään nuori heitukka ja on saanut luuvalon. Nelly oli mitä
herttaisin eukkonen -- saattoi joskus sattua jotakin sananharkkaa
hameesta tai nauhasta, mutta ystävällisempää sielua ei voinut olla
eikä ikäisekseen huolellisempaa, kunnes te tulitte -- ja mitä onkaan
hän nyt! Mutta minä en hullaannu itkemään, jos voin auttaa. _Mitä_
hän on, se ei ole kysymyksenä, vaan _missä_ hän on; ja se minun pitää
kuulla teiltä, sir."
"Kuinka voitte sen kuulla, kun sanon teille", vastasi Nigel, "että
olen yhtä tietämätön kuin tekin tai oikeastaan enemmänkin? Tähän
hetkeen asti en ole kuullut mitään vaimonne ja teidän kesken
sattuneesta selkkauksesta."
"Se on vale", tokaisi John Christie jyrkästi.
"Mitä, senkin heittiö!" kiivastui loordi Glenvarloch; "käytättekö
asemaani solvauksiin? Ellen pitäisi teitä hulluna ja kenties
joutuneena siihen tilaan jonkun kärsimänne vääryyden johdosta, niin
huomaisitte, ettei aseettomuuteni ole teille suojeluksena -- iskisin
päänne murskaksi seinään."
"Niin, niin", vastasi Christie, "rehennelkää miten mielenne tekee.
Olette oleksinut ravintoloissa ja Alsatiassa, luonnollisesti oppien
pukarin voimasanoja. Mutta sanon vieläkin, että te valehtelette
väittäessänne olevanne tietämätön vaimoni petollisuudesta, sillä
kun teitä kiusoiteltiin siitä iloisten kumppanienne parissa, oli
se seuranne yleisenä leikkipuheena, ja teidän ylhäisyytenne otti
vastaan kaiken kunnian, jota he teille soivat kuhertelustanne ja
kiitollisuudestanne."
Tässä kohden osasi syytös todelliseen seikkaan, joka pahasti
nolostutti loordi Glenvarlochia, sillä hän ei voinut kunniallisena
miehenä kieltää, että loordi Dalgarno ja muut olivat toisinaan
puhuneet hänelle pilojaan Nelly-emännästä ja että -- vaikka hän
ei ollut esiintymiseltään juuri ollut _le fan faron des vices
qu'il n'avait pas_ -- hän ei ainakaan ollut kyllin innokkaasti
puhdistautunut tuollaisen rikkomuksen epäluulosta miesten silmissä,
jotka pitivät sitä ansiona. Hiukan epäröiden ja lieventelevään tapaan
tunnusti hän senvuoksi, että oli lasketeltu joitakuita joutavia
kokkapuheita tuon otaksuman perusteella, niin tyyten aiheeton
kuin se olikin. John Christie ei ottanut kuullakseen sen pitempää
puolustelua. "Oman myönnytyksenne mukaan", hän sanoi, "annoitte
leikillä kertoa itsestänne valeita. Mistä tiedän puhuvanne totta
nyt vakavana ollessanne? Te kaiketi katsoitte kauniiksi kulkea
kunniallisen perheen häväisijän maineessa -- kuka ei ajattelisi,
että teillä oli todellisia perusteita kehnon pöyhkeilynne tueksi?
Minä ainakaan en usko toisin, ja sentähden, mylord, ottakaa varteen
mitä sanon. Te olette nyt itse pulassa -- niin totta kuin toivotte
selviytyvänne siitä eheänä, henkeä ja omaisuutta menettämättä,
ilmaiskaa minulle, missä se onneton on. Ilmaiskaa minulle, jos
toivotte taivaan armoa -- ilmaiskaa, jos pelkäätte helvettiä --
ilmaiskaa, jollette soisi perikatoon joutuneen naisen ja murtuneen
miehen kirouksen seuraavan teitä läpi elämän ja todistavan vastaanne
kuolemantakaisena tilinteon päivänä. Te olette liikutettu, mylord,
näen sen. En voi unohtaa minulle tekemäänne vääryyttä. En voi edes
luvata antavani sitä anteeksi -- mutta ilmaiskaa minulle, niin ette
enää koskaan näe minua tai kuule soimauksiani."
"Mies-parka", vastasi loordi Glenvarloch, "te olette sanonut enemmän,
paljoa enemmän kuin kylliksi, liikuttaaksenne mieltäni syvästi.
Jos olisin vapaana, niin antaisin teille parhaan apuni sen miehen
etsimiseksi, joka on tehnyt teille vääryyttä, sitäkin hartaammin kun
aavistelen asukkaananne olemiseni jossain määrin koituneen etäiseksi
aiheeksi riistäjän pääsylle lammastarhaanne."
"Minua ilahuttaa, että teidän ylhäisyytenne myöntää minulle niin
paljon", huomautti John Christie palautuen siihen katkeroittuneeseen
ivaan, jolla hän oli alottanut tämän kummallisen keskustelun.
"Säästän teiltä sen enemmät moitteet ja vastaväitteet -- päätöksenne
on tehty, ja minun samaten. Vartija hoi!" Vartija astui sisälle, ja
John jatkoi: "Tahdon päästä ulos, veikko. Pitäkää tarkoin silmällä
asukastanne -- olisi parempi päästää irralleen Towerin mäelle
puolet noista luolissaan värjöttävistä pedoista[52] kuin että tämä
samainen sileänaamainen ja liukaskielinen herrasmies palautettaisiin
rehellisten ihmisten seuraan!"
Niin sanoen hän poistui kiireesti huoneesta, ja Nigelillä oli
kylliksi aikaa valitella nurjaa kohtaloaan, joka ei tuntunut koskaan
herkeävän vainoamasta häntä syyttömästi rikoksista ja kietomasta
häntä epäluuloihin teoista, joita hän kauhistui. Hän ei kuitenkaan
voinut olla tunnustamatta itselleen, että kaikki se kiusa, jota
hän saattoi kokea John Christien nykyisestä syytöksestä, oli tähän
asti ansaittua, hänen sallittuaan turhamaisuudesta tai oikeammiten
pilanteon kohtaamisen vastahakoisuudesta olettaa itsensä kykeneväksi
kehnoon vieraanvaraisuuden polkemiseen pelkästään syystä että
narrit sanoivat sellaista urotyöksi. Hänen tuskaannukselleen ei
ollut suinkaan lievikkeenä se muisto, mitä Richie oli kertonut
ravintolan teikarien naureskelusta hänelle takanapäin, kun hän oli
ottanut vastaan mainetta vehkeestä, jonka hoitamiseen hänellä ei
todellisuudessa ollut luontoa. Hänen teeskentelynsä oli sanalla
sanoen toimittanut hänet siihen onnettomaan asemaan, että häntä
pilkkasivat kerskurina ne hurjastelevat nuoret miehet, joiden
keskuudessa todellinen lempiseikkailu olisi tuottanut hänelle
kunniaa, kun häntä taasen toiselta puolen soimasi tunnottomaksi
viettelijäksi loukattu aviomies, joka uppiniskaisesti uskoi hänet
syypääksi.