Onnistumaton yritys.
Jätimme loordi Glenvarlochin, jonka vaiheita kertomuksemme etusijassa
seuraa, nopeasti lipumaan alas Thamesia. Hän ei ollut, kuten lukija
lienee havainnut, kovinkaan seuranhaluinen luonteeltaan eikä
aulis ryhtymään puheisiin niiden kanssa, joiden pariin hän joutui
sattumalta. Tämä oli ehdoton erehdys hänen käyttäytymisessään, mutta
vaikka me emme tahdo puhdistaa häntä ylpeydestä, johtui tuo jurous
enemmän jonkunlaisesta ujosta vastahakoisuudesta puuttua niiden
keskusteluun, joille hän ei ollut tuttu. Sen vian saa parannetuksi
vain kokemus ja maailman tuntemus, joka piankin opettaa jokaiselle
järkevälle ja tarkkanäköiselle henkilölle sen tärkeän totuuden, että
on saatavissa huvia ja -- mikä tärkeämpää -- myöskin opetusta ja
lisääntyviä tietoja jokainoan yksilön puhuttelusta, jonka kanssa hän
joutuu luonnollisiin väleihin. Omasta puolestamme voimme vakuuttaa
lukijalle -- ja jos olemme koskaan kyenneet tuottamaan hänelle hupia,
niin se kenties suuressa määrin johtuukin tästä syystä -- että me
emme ole milloinkaan olleet kaikista mahdollisista kumppaneista
tyhmimmänkään seurassa kyytikärryissä taikka pahanpäiväisimmänkään
nurkassa kyyröttäjän keralla postivaunuissa, keskustelumme varrella
havaitsematta saavamme vihjauksina mieleemme joitakin vakavia tai
hilpeitä aatoksia taikka tulematta matkamme kuluessa kuulleeksi
joitakuita tietoja, joiden jäämistä sikseen olisimme pahoitelleet
ja joiden pikainen unohtuminen muististamme olisi meitä surettanut.
Mutta Nigel oli tavallaan kammitsoituna arvoasemansa Bastiljiin,
kuten joku ajattelija -- luullaksemme Tom Paine -- on hyvinkin
sattuvasti määritellyt tuollaista arastelua, joka on omiaan
kiusaamaan huomattavissa asemissa olevia miehiä pikemmin sen
johdosta, että he eivät tiedä miten pitkälle tai kenen kanssa heidän
tulisi olla tuttavallisia, kuin mistään todellisesta ylimyksellisen
ylpeyden tunnosta. Sitäpaitsi vaati seikkailijamme omien asiain
ahdinko tällähaavaa hänen yksinomaista huomiotansa.
Hän istui senvuoksi viittaansa kääriytyneenä veneen perässä
aprikoiden, miten päättyisikään hänen kohtauksensa hallitsijan
kanssa, jota hänen tarkoituksenaan oli tavoittaa. Siinä asemassa
saattoi hänen täydellinen vaipumisensa mietiskelyyn olla kylläkin
oikeutettua, vaikka hän kenties olisi soutumieheltään kyselemällä
saattanut kuulla hankkeilleen peräti tärkeitä seikkoja. Joka
tapauksessa pysyi Nigel vaiti, kunnes vene läheni Greenwichin
kaupunkia, jolloin hän käski miesten poiketa likeisimpään laituriin,
koska hänen aikomuksenaan oli astua siellä maihin ja vapauttaa heidät
sen enemmästä palveluksesta.
"Se ei käy laatuun", huomautti vihreänuttuinen mies, jonka jo olemme
maininneet nähtävästi ottaneen huolekseen luotsauksen. "Meidän on
mentävä", hän jatkoi, "Gravesendiin, missä muuan skotlantilainen
laiva, joka vasiten laskeusi alas virtaa viime pakoveden aikana,
odottaa ankkuri pystyssä, viedäkseen teidät omaan rakkaaseen
Pohjolaanne. Riippumattonne on ripustettu, ja kaikki on valmiina
teidän varallenne, ja te puhutte menevänne maihin Greenwichissä niin
totisena kuin olisi se mahdollista!"
"En näe mitään mahdotonta siinä, että laskette rantaan minne haluan",
vastasi Nigel, "mutta kovin vähän on minusta mahdollista, että viette
minua minnekään, jonne en aio mennä".
"Kas, tekö isännöitsette veneessä vai me, master?" kysyi Vihreänuttu
puolittain leikkisänä, puolittain vakavana sävyltään. "Kai se menee
minne me sen soudamme."
"Kyllä", muistutti Nigel, "mutta arvattavasti te soudatte sen minun
määräämälleni suunnalle, muutoin on maksunne mahdollisuus peräti
pieni".
"Entä jos me tyydymme uskaltamaan sen?" tuumi hätäilemätön soutumies.
"Haluaisinpa tietää, miten te, joka puhutte niin suurellisesti --
älkää panko pahaksenne, master, mutta suurellisesti te puhutte --
auttaisitte itseänne sellaisessa tapauksessa?"
"Varsin yksinkertaisesti", vastasi loordi Glenvarloch. "Tunti
takaperin näitte minun tuovan alas veneeseen kirstun, jota
kumpainenkaan teistä ei jaksanut nostaa. Jos joudumme kiistasille
matkamme päämäärästä, niin sama voima, joka laski sen kirstun
veneeseen, riittää sinkauttamaan sinut siitä ulos. Ennen kuin siis
alotamme rynnistyksen pyydän sinua muistamaan, että minne minä tahdon
mennä, sinne pakoitan teidät viemään minut."
"Suuri kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Vihreänuttu; "ja kuulkaa
nyt te vuorostanne minua. Kumppanini ja minä olemme kaksi miestä --
ja te ette voi käydä enemmästä kuin yhdestä, vaikka olisitte vanttera
kuin George-a-Green;[48] ja kaksi, sen myöntänette, on hyvinkin yhden
vastus. Erehdytte laskussanne, veikkonen."
"Sinä sitä erehdyt", väitti Nigel, joka alkoi tulistua. "Minä se
olen kolme kahta vastaan, miekkonen -- kannan kahden miehen henkeä
vyössäni."
Niin sanoen hän avasi viittansa ja näytti molempia pistooleja,
jotka oli sovittanut vyöhönsä. Näky ei vähääkään järkähdyttänyt
Vihreänuttua.
"Minulla on", ilmoitti hän, "pari paukkujia, jotka vetävät vertoja
teidän suostuttajillenne", ja hänkin näytti olevansa aseistettu
pistooleilla; "voitte siis alottaa niin pian kuin mielitte".
"Mitä pikemmin siis, sen parempi", päätti loordi Glenvarloch vetäen
esille pistoolin ja virittäen hanan. "Ota huomioosi, että minä pidän
sinua roistona, joka on vakuuttanut tekevänsä minulle väkivaltaa,
ja että minä lävistän sinulta luodilla pään, ellet heti souda minua
maihin Greenwichiin."
Nigelin liikkeestä säikähtyneenä nojautui toinen soutaja airoonsa,
mutta Vihreänuttu vastasi kylmäverisesti: "Kuulkaas, master, minä en
rahtuakaan välittäisi panna henkeäni vaaraan teidän kanssanne tästä
asiasta; mutta totuus on, että minut on palkattu tekemään teille
hyvää ja ehkäisemään teiltä pahaa."
"Kuka on sinut palkannut?" kysyi loordi Glenvarloch; "tai kuka
rohkenee sekaantua minun asioihini ilman valtuutustani?"
"Mitä siihen tulee", vastasi soutaja yhä yhtä välinpitämättömästi,
"niin en näytä valtuuttani. Omasta puolestani en piittaa, kuten
sanoin, menettekö maihin Greenwichissä, joutuaksenne hirteen, vai
lähdettekö 'Royal Thistle'n kannelle, pelastuaksenne omaan maahanne;
yhtä hyvin olette poissa ulottuvistani päin tai toisin. Mutta
oikeudenmukaista on panna valinta eteenne."
"Valintani on tehty", vakuutti Nigel. "Olen sanonut sinulle jo
kolmastikin, että tahdon mennä maihin Greenwichissä."
"Kirjoittakaa paperilapulle", pyysi souturi, "että se on ehdoton
määräyksenne. Minun pitää saada jotakin näyttääkseni käskijöilleni,
että heidän ohjeittensa syrjäyttäminen tapahtui teidän tähtenne eikä
minun."
"Mieluummin pidän tätä kapinetta kädessäni toistaiseksi", sanoi Nigel
osoittaen pistooliansa, "ja kirjoitan sinulle todistuksen maissa".
"Minä en lähtisi kanssanne maihin sadastakaan kultarahasta",
kieltäysi soutumies. "Paha onni on aina seurannut teitä, paitsi pikku
pelissä; tehkää minulle kunnollista oikeutta ja antakaa pyytämäni
vahvistus. Jos pelkäätte rumaa juonta yritettävän kirjoittaessanne,
niin pidelkää pistoolejani, mikäli mielenne tekee." Ja hän tarjosi
aseet Nigelille, joka niiden ollessa hänen yletettävissään ja kaiken
yllätyksen vaaran vältyttyä ei enää epäröinyt kyhätä soutumiehelle
tällaista tunnustusta:
"Vihreä-Jaakko ja hänen kumppaninsa, kuuluen Iloiseksi Korpiksi
nimitettyyn purteen, ovat uskollisesti suorittaneet velvollisuutensa
minua kohtaan ja laskeneet minut maihin Greenwichissa minun
nimenomaisesta käskystäni, ollessaan itse halukkaita viemään minut
'Royal Thistle'en, joka on ankkuroinut Gravesendiin." Todistuksen
alle hän piirsi N.O.G. suku- ja arvonimensä alkukirjaimina ja pyysi
soutumiestä, jolle hän sen ojensi, nimeämään tehtävänsä antajat.
"Sir", vastasi Vihreä-Jaakko, "minä olen pitänyt arvossa teidän
salaisuuttanne, älkää tekään yrittäkö urkkia minun asioitani. Teitä
ei vähääkään hyödyttäisi tietää, kenen toimesta olen ryhtynyt
tähän vaivannäköön, ja lyhyeen sanoen ette saa sitä tietää -- ja
jos tahdotte tapella, kuten juurikään sanoitte, niin mitä pikemmin
alotamme sen parempi. Siitä vain saatte olla ihan varma, että me emme
aikoneet teille mitään pahaa, ja että jos teitä joku turma kohtaa, on
se tahallisesti tavoittamanne."
Hänen puhuessaan he lähestyivät maallenousupaikkaa, missä Nigel
heti hyppäsi rannalle. Soutumies asetti hänen pienen matkalaukkunsa
portaille, huomauttaen lähistöllä olevan yltäkyllin joutioita
kantamaan sen minne hyvänsä.
"Me eriämme toivoakseni ystävinä, veikkoset", virkkoi nuori
aatelismies, samalla tarjoten soutumiehille kultarahaa, joka vastasi
tavallista maksua runsaasti kaksin verroin.
"Me eriämme niinkuin tapasimme", vastasi Vihreänuttu, "ja mitä
kolikkoonne tulee, niin on tämä paperilappu minulle riittävänä
maksuna. Mutta jos olette missään kiitollisuuden velassa minulle
avustani, niin pyydän teitä sukeltamaan vähemmin syvälle
seuraavan oppipojan taskuihin, jonka huomaatte hullaantuneeksi
näyttelemään herrasmiehen osaa. Ja sinä, senkin ahne sika", sanoi
hän kumppanilleen, joka halukkaasti katseli Nigelin yhä tarjoamaa
rahaa, "lykkää pois rannasta, taikka jos tempaan teljon käteeni,
niin mojautan nuppisi tohjoksi". Mies työnsi veneen rannasta
käskyn mukaan, muttei voinut olla jupisematta, että tämä menettely
kerrassaan poikkesi virtamiesten pykälistä.
Kuten Vihreänuttu oli vakuuttanut, tarjoutui piankin muuan joutilas
lotjamies kantamaan loordi Glenvarlochin tavarat, minne tämä halusi,
mutta se paikkapa oli hetkisen epätietoisena. Viimein muisti
hän välttämättömäksi saada tukkansa ja partansa kunnollisesti
siistityksi ennen kuin pyrki kuninkaan puheille, ja samalla
haluten kuulustella hallitsijan ja hovin elämää pyysi hän miestä
oppaakseen lähimpään parturinliikkeeseen, joissa siihen aikaan kaikki
kuulumiset kiertelivät. Hänet osoitettiin joutuisasti tuollaiseen
uutistoimistoon, missä hän ennen pitkää havaitsi nähtävästi saavansa
tietää kaiken haluamansa ja paljoa enemmänkin, sillaikaa kun hänen
päätänsä hoiteli taidollaan vikkelä leikkuri, jonka kielen lipevyys
pysytteli yhtärinnan hänen sormiensa sipseen kanssa, kun hän vauhtia
hiljentämättä tai pysähtymättä lavertaa haihatteli seuraavaan tapaan:
"Hoviko täällä, master? -- kyllä, master, -- suureksi eduksi kaupalle
-- liikenne paisuu. Hänen majesteettinsa rakastaa Greenwichia
-- metsästää joka aamu puistossa -- kaikki säädylliset henkilöt
pääsevät sinne, jos heidät on kelpoitettu palatsiin -- ei rahvas --
säikäyttivät kuninkaan ratsun hälyllään, ne kampaamattomat tolvanat.
Niin, sir, parta suipommaksi? Kyllä, master, siten sitä käytetään.
Minä tiedän viimeisen kuosin -- huollan useita hovilaisia -- erästä
kamaripalvelijaa, kahta henkivartion paashia, keittiöapulaista,
kolmea airutta, kahta koiranhoitajaa ja erästä kunniallista
skotlantilaista ritaria, Sir Mungo Malgroweria."
"Malagrowtheria kai?" virkkoi Nigel, suunnattoman työläästi tokaisten
arvauksellisen parannuksensa parturin tekstin kahden lauselman rakoon.
"Niin, sir -- Malgrowder, sir, kuten sanotte, sir -- kovia nimiä
niillä skotlantilaisilla, sir, englantilaisille kielijänteille. Sir
Munko on komea mies, sir -- taidattekin tuntea hänet -- jollei ota
lukuun hänen sormiensa typistystä, säärensä rampautumista ja leukansa
pituutta. Sir, minulta menee minuutti ja kaksitoista sekuntia
enemmän aikaa hänen leukansa ajelemiseen kuin ainoankaan muun, mitä
Greenwichin kaupungissa tiedän, sir. Mutta hän on silti hyvin pulska
herrasmies, ja miellyttävä -- varsin miellyttävä herrasmies, sir --
ja hyväntuulinen, paitsi että hän on niin kuuro, ettei voi koskaan
kuulla hyvää kenestäkään, ja niin viisas, ettei hän voi koskaan uskoa
sitä; mutta hän on peräti suopea herrasmies sentään, jollei häntä
puhuttele liian hiljaa tai hius satu saksien rakoon. Raapaisinko
teitä, sir? Sen korjaamme tuossa tuokiossa Verentyrehdyttäjäni
pisaralla -- taikka oikeastaan vaimoni, sir -- hän valmistaa
itse tämän nesteen. Tippa tyrehdyttäjää, sir, ja hitunen mustaa
silkkipaikkaa, juuri kyllin iso kirpun satulaksi, sir -- noin,
sir, se pikemmin parantaa ulkonäköä kuin pahentaa. Prinssillä oli
tässä hiljakkoin poskellaan silkkipaikka, ja samaten herttualla --
ja uskokaa tai älkää, nyt on jo seitsemäntoista kyynärää ja kolme
neljännestä mustaa taftisilkkiä leikelty paikkatilkuiksi hovilaisten
poskiin."
"Mutta Sir Mungo Malagrowther?" sai Nigel taas vaivoin tokaistuksi.
"Niin, niin, sir -- Sir Munko, kuten sanotte -- herttainen,
hyväntuulinen herrasmies kuin -- puhutellako, sanoitte? Kyllä vain,
helppo puhutella, niin helppo nimittäin, kuin hänen vikansa sallii.
Hän istuu piakkoin, jollei ole joku kutsunut häntä aamiaiselle,
jauhamassa pihvipaistiansa naapurini Ned Kilderkinin luona tuolla
kadun toisella puolella. Ned pitää ruokalaa, sir, kuuluisaa
juottoporsaistaan; mutta Sir Munko ei voi sietää sianlihaa sen
enempää kuin kuninkaan kaikkein pyhin majesteettikaan tai Lennoxin
herttua taikka loordi Dalgarno, -- ei, totisesti, sir, jos nyt
nirhasin teitä, oli se teidän vikanne eikä minun. Vain yksi tippa
tyrehdyttäjää, toinen pikku tilkku, josta lähtisi kirpulle nuttu,
juuri vasemman viiksen juureen; myhäillessänne soveltuu se teille,
sir, yhtä oivallisesti kuin hymykuoppa, ja jos tahdotte tervehtiä
sydämenne valtiatarta -- mutta minä pyydän anteeksi, te olette
vakava herrasmies, kovin vakava noin nuoreksi. Toivoakseni en ole
teitä pahastuttanut; velvollisuuteni on hauskuttaa liiketuttaviani
-- velvollisuuteni, sir, ja huvini. Sir Munko Malagrowther? --
kyllä, sir, varmaankin on hän tällähaavaa Nedin ruokalassa, sillä
harvoin kutsutaan häntä nykyään muualle, kun loordi Huntinglen on
mennyt Lontooseen. Varokaa saamasta uutta naarmua -- niin, sir --
siellä hänet tapaatte, edessään rosmariinin varvulla hämmennettävä
sarkka mietoa olutta, sillä hän ei milloinkaan ryypi väkeviä, sir,
paitsi milloin tahtoo tehdä mieliksi loordi Huntinglenille -- älkää
liikahdelko, sir -- taikka jollekulle muulle, joka tarjoaa hänelle
aamiaisen -- mutta mietoa olutta hän aina siemailee Nedillä, ja
tilaa pihvipaistia tai käristettyä lammasta -- taikka kenties
karitsaa soveliaana vuodenaikana, -- muttei sianlihaa, vaikka Ned
on kuuluisa oivallisista kyljyksistään. Mutta skotlantilaiset eivät
koskaan syö sianlihaa -- se on kummallista -- jotkut arvelevat heitä
jonkunlaisiksi juutalaisiksi. Yhtäläisyyttä kyllä on, sir -- ettekö
tekin luule niin? Ja meidän armollista hallitsijaammekin nimitetään
toiseksi Salomoksi, ja Salomo, tiedättehän, oli juutalaisten
kuningas; jotakin pohjaa siinä siis on. Minä luulen, sir, että nyt
havaitsette tulleenne tyydyttävästi siistityksi. Jätän asian teidän
kaunoisen mielitiettynne arvosteltavaksi. Pyydän anteeksi -- en
tarkoittanut loukata. Katsokaahan kuvastimesta -- pikku kosketus
käherrysraudalla, tämän törröttävän karvan kipristämiseksi. Kiitos
anteliaisuudestanne, sir -- toivon saavani palvella teitä sen
ajan, minkä viivytte Greenwichissä. Tahtoisitteko sävelmän tuosta
kitarasta, saadaksenne mielialanne sopusointuun päivän varalle?
Kling, kling -- kling, klingelilei. Hiukan huonossa vireessä, sir --
liian monet kädet kopeloineet -- emme voi pitää näitä kapineita siinä
kunnossa kuin taitelijat. Sallikaa minun auttaa yllenne viittaa, sir
-- niin, sir -- ettekö tahtoisi soittaa itse, sir, vai mitä? Tie sir
Munkon ruokalaan? Kyllä, sir, mutta se on Nedin ruokala eikä Sir
Munkon. Ritari kyllä syö siellä ja tekee sen tavallaan ruokalakseen,
sir -- ha ha! Tuolla se on viistoon kadun toisella puolella, uudet
valkaistut pylväät ja punaiset ikkunaristikot -- ihokkaaseen puettu
lihava mies ovella -- Ned itse, sir -- sanotaan omistavan tuhannen
puntaa -- parempi kaltata sikoja kuin siistitä hovilaisia -- mutta
meidän kutsumuksemme on vähemmän käsityöläisen alaa. Hyvästi, sir;
toivon käyvänne vastakin." Niin sanoen hän viimein päästi menemään
Nigelin, jonka korvat noin kauvan kiusaantuneina ehtymättömästä
lörpötyksestä soivat sen tauottua kuin olisi niiden juuressa
kilistetty kelloa koko tuo aika.
Ruokalassa aikoi Glenvarlock pyrkiä puhuttelemaan Sir Mungo
Malagrowtheria, jolta hän paremman neuvojan puutteessa toivoi
saavansa jotakin opastusta, miten pääsisi parhaiten esittäytymään
kuninkaan puheille. Perille tultuaan hän tapasi isännässä, jonka
puoleen hän kääntyi, hyvinvoivan englantilaisen mahtipontisen
harvapuheisuuden. Ned Kilderkin haastoi niinkuin pankkiiri
kirjoittaa, kajoten ainoastaan tarpeelliseen. Kysymykseen, oliko
Sir Mungo Malagrowther siellä, hän vastasi: ei. Tiedustukseen,
odotettiinko häntä tulevaksi, hän myönsi: kyllä. Ja pyydettynä
mainitsemaan, milloin ritarin arveltiin saapuvan, ilmoitti hän:
piakkoin. Kun loordi Glenvarloch sitte kysyi, saisiko hän itse
aamiaista, ei isäntä tuhlannut tavuakaan vastaukseksi, vaan ohjasi
hänet siistiin huoneeseen, missä oli useita pöytiä, ja asetti hänet
erään ääreen nojatuolin eteen. Hän viittasi loordi Glenvarlochia
ottamaan sen haltuunsa ja toimitti hänelle parissa minuutissa
vankan annoksen pihvipaistia sekä vaahtovan juomakannun, jollaisen
virkistyksen saikin hänelle hyvin maittamaan virran raikas ilma,
hänen sielullisesta kiusaannuksestaan huolimatta. Siten pitäessään
huolta jokapäiväisistä tarpeistaan Nigel kuitenkin kohotti päätänsä
joka kerta kun kuuli huoneen oven avautuvan, kiihkeästi kaivatessaan
Sir Mungo Malagrowtherin tuloa, jollaista tapausta harvoin oli kukaan
odottanut niin jännittyneenä. Hetkisen kuluttua näytti huoneeseen
saapuvan ainakin yhtä tärkeä henkilö kuin ritari. Hän alkoi vakavasti
haastella ravintoloitsijan kanssa, joka katsoi asianmukaiseksi
hoitaa keskustelua omasta puolestaan avopäin. Tämän huomattavan
herrasmiehen toimi oli arvattavissa hänen puvustaan; maidonvalkea
nuttu ja valkoiset villahousut, huivin tapaan uumille kiedottu
valkoinen esiliina, johon oli sotaisen tikarin asemesta pistetty
kauriinsarvi-kahvainen pitkäteräinen veitsi, ja valkoinen myssy,
jonka alle tukka oli sievästi taivutettu, ilmaisivat hänet selkeästi
tuollaiseksi Comuksen papiksi, joita arkikielessä sanotaan kokeiksi
-- ja se sävy, jolla hän morkkasi ravintoloitsijaa eräiden palatsiin
tilattujen ruokavarojen viivästyttämisestä, osoitti hänen palvelevan
itse kuninkaallista huonekuntaa.
"Tämä ei ikinä kelpaa, master Kilderkin", hän moitti. "Kuningas
on kahdesti kysynyt kateenkorvia ja haudutettuja kukonhelttoja,
jotka ovat hänen pyhän majesteettinsa mieliruokia, ja niitä ei
ollut saatavissa, koska master Kilderkin ei ollut toimittanut
niitä keittiöapulaiselle, niinkuin sopimus määräsi." Kilderkin
yritti jotakin puolustusta, oman luonnonlaatunsa mukaan lyhyttä,
ja matalalla äänellä jupistua kaikkien ihmisten tavoin, jotka
joutuvat pulaan. Hänen ylempänsä vastasi ylväästi kaikuvalla
äänellä: "Älkää vetäkö verukkeeksi ajomiestä ja hänen vankkureitaan
ja kanahäkkien kuljetusta Norfolkista saakka; uuras alamainen
olisi toimittanut matkalle pikalähetin -- taikka patikoinut omilla
ketaroillaan niinkuin Widdrington. Entä jos kuningas olisi menettänyt
ruokahalunsa, isäntä Kilderkin? Entä jos hänen pyhä majesteettinsa
olisi jäänyt päivällisettä? Voi, isäntä Kilderkin, jospa teillä
vain olisi ammattimme arvon oikeata tuntoa, josta puhuu sukkela
afrikalainen orja, sillä siten nimittää hänen korkea majesteettinsa
Publius Terentiusta: _Tanquam in speculo -- in patinas inspicere
jubeo."_
"Te olette oppinut mies, master Linklater", vastasi englantilainen
ruokalanpitäjä, ikäänkuin vaivoin pakoittaen suunsa virkkamaan nuo
muutamat sanat peräkkäin.
"Hiukan hajulla", sanoi mr. Linklater; "mutta olisi häpeä meille,
jotka olemme hänen korkean majesteettinsa maanmiehiä, jollemme
osapuilleen harrastaisi niitä taitoja, joihin hän on niin
syvällisesti perehtynyt -- _regis ad exemplar_, isäntä Kilderkin,
_totus componitur orbis_ -- mikä merkitsee samaa kuin että mitä
kuningas lausuilee, sitä oppii kokkikin. Niin, isäntä Kilderkin,
minulla kun on ollut onni saada kasvatukseni siellä, missä
yleissivistyksen alkeita on hankittavissa Englannin killingin
maksusta mitalta, olen muiden tavoin kehittänyt -- hähym -- hym! --"
Puhujan katse oli sattunut loordi Glenvarlochiin, jolloin hän äkkiä
pysähtyi viisaassa selittelyssään niin ilmeisin hämmennyksen oirein,
että Ned Kilderkin ei kaikessa harvapuheisuudessaankaan ainoastaan
johtunut kysymään, mikä häntä vaivasi, vaan myöskin tarjoutui
toimittamaan hänelle jotakin virkistävää.
"Ei vaivaa mikään", vastasi viisaan Syruksen suuritietoinen
kilpailija; "ei mikään -- ja kuitenkin tuntuu hiukan huimaavan
päätäni. Minulle voisi kulauksena maistua emäntänne _aqua mirabilis_."
"Minä haen", sanoi Ned nyökäten. Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä,
kun kokki astui lähelle loordi Glenvarlochin pöytää ja tähdäten
häneen merkitsevän katseen, joka ilmaisi enempää tarkoitettavan
kuin sanat haastoivat, huomautti: "Te olette vieras Greenwichissä,
sir. Neuvon teitä käyttämään tilaisuutta pistäytyäksenne puistoon
-- läntinen veräjä oli longallaan, kun tulin tänne; se luullakseni
lukitaan piankin, joten teidän olisi parempi jouduttautua -- jos
nimittäin olette ollenkaan utelias. Metsänriista on juuri tulossa
parhaaseen kuntoon, sir, ja sydäntä hivelee katsella lihavaa peuraa.
Minä aina ajattelen niiden ketterästi vilistäessä ohitse, miten
viehättävää olisi varrastaa niiden pulleat reisipaistit ja sulkea
niiden rintaviipaleet uljaaseen pöhöleivoksen linnoitukseen runsaasti
pippuroituina."
Hän ei virkkanut enempää, sillä Kilderkin toi samassa
vahvistusryypyn, vaan siirtyi loitomma Nigelistä mitään vastausta
odottamatta, luoden häneen vain jälleen samanlaisen salaista
ymmärrystä ilmaisevan katseen kuin äskenkin.
Mikään ei saa ihmisen älynlahjoja niin virkuiksi kuin omakohtainen
vaara. Nigel käytti ensimäistä tilaisuutta, jonka hänelle soi
isännän huomaavaisuus kuninkaallisen keittiön palvelusmiehen
seurasta, suorittaakseen laskunsa, ja helposti sai hän ohjausta
mainitulle veräjälle. Hän huomasi sen olevan vain säpissä, kuten
tiesi odottaakin, ja näki nyt edessään kapean jalkapolun, joka vei
naarashirvien ja nuorten vasojen suojapaikaksi sovitetun tiheikön
läpi. Siellä arveli hän soveliaaksi odottaa, eikä hän ollut
seisoskellut viittä minuuttiakaan, kun kokki yhtä tulistuneena
joutuisasta käynnistään, kuin oli koskaan ollut valtavan lietensä
ääressä, saapui hengästyksissään ja pääavaimellaan kiireesti lukitsi
veräjän takanaan.
"Tunnette minut siis, ystävä?" sanoi Nigel.
"Enpä juuri, mylord, -- mutta hyvin tunnen teidän ylhäisyytenne jalon
suvun. Nimeni on Laurie Linklater, mylord."
"Linklater!" toisti Nigel. "Muistaakseni --"
"Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen", pitkitti toinen, "minä olin
oppipoikana, mylord, vanhalla Mungo Monipliesillä, rauhattoman
West-Portin teurastajalla Edinburghissa, jonka soisin näkeväni
vielä kerran ennen kuin kuolen. Ja teidän ylhäisyytenne jalon isän
otettua Richie Monipliesin taloonsa palvelemaan teidän ylhäisyyttänne
jouduimme me hiukan väleihin, niinkuin teidän ylhäisyytenne huomaa."
"Ahaa!" sanoi loordi Glenvarloch; "olin melkein unohtanut nimenne,
vaan en ystävällistä tarkoitustanne. Te yrititte toimittaa Richielle
tilaisuuden esittää anomuksen hänen majesteetilleen?"
"Aivan oikein, mylord", vahvisti keittiöapulainen. "Olin vähällä
joutua pälkääseen siitä hommasta, sillä Richie on aina ollut
omapäinen 'eikä mun ääntäni kuunnellut', kuten laulussa sanotaan.
Mutta noista englantilaisista kokin rehvanoista ei yksikään kykene
kutkuttamaan hänen majesteettinsa pyhää kitalakea meidän omilla
maistuvilla skotlantilaisilla ruokalajeillamme. Minäpä siis otin
kaiken taitoni turvakseni ja höystätin kelpo munkkikeitoksen
kananpoikasista sekä herkullisen hakkeluksen, jotka panivat myttyyn
koko vehkeen, ja rangaistuksen sijasta minä sain koroituksen. Nyt
minä olen keittiöapulainen, Luojalle kiitos -- sormi hovihankkijan
toimistossa, jonne voin vähin erin saada solutetuksi koko käteni."
"Minua ilahduttaa sydämeni pohjasta", huomautti Nigel, "kun kuulen,
että te ette joutunut kärsimään minun tähteni, -- ja vielä enemmän
olen hyvilläni hyvästä onnestanne".
"Teillä on hyvä sydän, mylord", sanoi Linklater, "ettekä te unohda
köyhiä ihmisiä; enkä tosiaan käsitäkään, minkätähden heidät
unohdettaisiin, koska kuninkaankin asia saattaa toisinaan johtaa
moukan mökille. Olen seurannut teidän ylhäisyyttänne kadulla vain
katsellakseni noin uljasta vanhan tammen vesaa, ja sydämeni poukkosi
kurkkuun, kun näin teidän julkisesti istuvan tuolla ruokalassa ja
tiesin sellaisen vaaran uhkaavan vapauttanne."
"Mitä? Onko siis vangitsemiskäsky julistettu vastaani?" kysyi Nigel.
"On vainkin, mylord, ja niitä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita
mustaamaan teitä minkä voivat. Taivas heille antakoon anteeksi, että
tahtovat uhrata kunniallisen suvun omien kehnojen pyyteittensä takia!"
"Amen", sanoi Nigel.
"Sillä jos nyt teidän ylhäisyytenne onkin ollut hiukan huimapäinen
niinkuin muutkin nuoret herrasmiehet --"
"Meillä ei juuri ole aikaa puhua siitä, ystävä", keskeytti Nigel.
"Kysymyksenä on, miten pääsisin kuninkaan puheille."
"Kuninkaanko, mylord!" huudahti Linklater hämmästyneenä. "Mutta eikö
se ole tahallista syöksymistä vaaraan, itsenne polttamista omalla
kauhallisellanne, niin sanoakseni?"
"Hyvä ystävä", selitti Nigel, "hovista saamani kokemus ja omien
olosuhteitteni tuntemus vakuuttavat minulle, että miehuullisin ja
suorin tie on tässä tapauksessa taatuin ja turvallisin. Kuninkaalla
on sekä älyä oivaltamaan, mikä on oikeata, että sydäntä menettelemään
suopeasti."
"Se kyllä on totta, mylord, ja sen me hänen vanhat palvelijansa
tiedämme", myönsi Linklater. "Mutta voi surkeata, jospa tietäisitte,
kuinka monet ihmiset päivin ja öin vain pyrkivät asettamaan hänen
älyänsä hänen sydäntään vastaan ja nostattamaan hänen sydäntään
hänen älynsä vastukseksi -- teettämään hänellä kovia toimenpiteitä,
koska niitä sanotaan oikeiksi, ja vääriä ratkaisuja, koska niitä
esitetään suopeiksi. Voi toki, hänen pyhän majesteettinsa ja
häneen vaikuttavien suosikkien suhteen pitää juuri paikkansa se
kansanomainen sananlasku, jolla ihmiset tekevät kiusaa minun
kutsumuksestani: 'Luojan lahja hyvä liha, kokit laittaa Lemmon viha.'"
"Turha puhua siitä, hyvä ystävä", vakuutti Nigel. "Minun on
uskallettava, sitä vaatii ehdottomasti kunniani. Typistäkööt minut
taikka tehkööt kerjäläiseksi, mutta sitä eivät saa sanoa, että minä
pakenin syyttäjiäni. Vertaiseni saavat kuulla puhdistautumiseni."
"Vertaisenneko?" huudahti keittiöapulainen. "Voi minun päiviäni,
mylord, me emme ole Skotlannissa, missä aateliset voivat urheasti
pidellä puoliansa vaikkapa itse kuningasta vastaan, tuolloin
tällöin. Tämä rokka on hämmennettävä Tähtikamarissa, ja se on
seitsenkertaisesti kuumennettu uuni, mylord. Mutta enpä sentäänkään
mene sanomaan, että jos olette horjuttamattomasti päättänyt tavata
kuningasta, se ei voi saavuttaa jotakin suosiota, sillä hän pitää
kaikesta välittömästä omaan viisauteensa vetoamisesta, ja toisinaan
tiedän hänen sellaisissa tapauksissa pysyneen omassa mielipiteessään,
joka on aina oikeudenmukainen. Mutta muistakaa, jos sallitte minun
neuvoa, mylord, -- muistakaa maustaa vahvasti latinalla; jyvänen tai
pari kreikkaa ei myöskään olisi haitaksi, ja jos pystytte esittämään
jotakin Salomon tuomiosta alkuperäiseksi hepreaksi ja sirottelette
puheeseenne moniaita pikku kompia, niin selvityksenne maistuu
paremmin. Totisesti luulenkin, että minä taituruuteni ohella olen
paljon velkaa sivalluksille, joita sain latinakoulun rehtorilta,
hänen päntätessään päähäni keittämiskohtausta Heautontimorumenosista."
"Jättäen sen sikseen, ystävä", kysyi loordi Glenvarloch, "voitteko
sanoa minulle, miten mukavimmin pääsisin näkemään ja puhuttelemaan
kuningasta?"
"Näkemään helposti kylläkin", vastasi Linklater. "Hän nelistelee
näissä lehtokujissa katselemassa peuranajoa, saadakseen ruokahalua
puolipäivällisekseen -- ja se muistuttaa mieleeni, että minun pitäisi
olla keittiössä. Kuninkaan puheille ette pääse niin huokeasti,
jollette joko saa tavatuksi häntä yksinään, mikä käy harvoin
päinsä, tai odottele häntä väkijoukossa, joka menee katsomaan
hänen laskeutumistaan ratsailta. Ja hyvästi nyt, mylord, ja onnea
yrityksellenne! Jos voisin tehdä hyväksenne enemmän, niin kyllä
tarjoutuisin."
"Te olette kenties tehnyt jo niin paljon, että joudutte vaaraan",
sanoi loordi Glenvarloch. "Pyydän teitä lähtemään ja jättämään minut
kohtaloni haltuun."
Kelpo virkailija viivytteli, mutta torvien törähdys lähempää ilmoitti
hänelle, ettei ollut aikaa hukattavana. Huomauttaen Nigelille
jättävänsä takaveräjän säppiin hänen peräytymisensä turvaamiseksi
sille suunnalle hän toivotti tälle taivaan siunausta ja jätti hyvästi.
Tämän halvan maanmiehensä ystävällisyydessä, joka osittain johtui
kansallistunnosta, osittain kauvan muistettujen suosionosoitusten
tunnustuksesta, vaikka asianomaiset itse olivat niitä tuskin
ajatelleetkaan, luuli loordi Glenvarloch nähneensä viimeisen
myötätunnon ilmauksen, mitä hän saattoi kokea tällä kylmäkiskoisella
hovitienoolla, ja hän tunsi, että hänen täytyi nyt suoriutua omin
neuvoin tai joutua kerrassaan hukkaan.
Hän samosi pitkin useitakin kujia metsästyksen hälinän opastamana ja
kohtasi moniakin kuninkaan urheilun alempia apumiehiä, jotka pitivät
häntä tavallisena katselijana, tällaisia kun toisinaan päästettiin
puistoon hovin virkailijain suostumuksella. Missään ei kuitenkaan
näkynyt Jaakkoa tai ketään hänen huomattavaa hovilaistansa, ja
Nigel alkoi ajatella, eikö hänen sillä uhallakin, että hän joutuisi
samanlaiseen häväistykseen kuin äkkipikaisella tekosellaan Richie
Moniplies, pitäisi mennä palatsin portille, puhutellakseen kuningasta
tämän palatessa. Mutta Onnetar tarjosikin hänelle samassa omalla
tavallaan tilaisuuden sellaiseen puhutteluun.
Hän asteli parhaillaan tuollaisella pitkällä käytävällä, joita
risteili puistossa, kun hän ensin kuuli etäistä kahinaa ja sitte
joutuisaa kavioiden töminää, joka vapisutti kamaraa hänen jalkainsa
alla. Kaukainen huhuaminen varoitti häntä sitte väistymään kujan
sivulle, jättääkseen vapaan tilan ajolle. Horjuen, vaahtoisena ja
hien tummentamana, sieramet laajenneina huohottaen, pinnistäysi
uroshirvi Nigelin kohdalle asti, missä sen tempasi nurin, ennen kuin
se ehti kääntyä päin, kaksi vantteraa susikoiraa, sitä rotua, jota
skotlantilaisen Ylämaan sitkeät hirvenpyytäjät vielä käyttävät,
vaikka se on jo kauvan ollut tuntematon Englannissa. Toinen koira
kävi eläintä kurkkuun, toinen iski suipon kuononsa ja terävät
hampaansa melkein sen sisuksiin. Loordi Glenvarlochille, joka itse
oli ikäänkuin metsästäjien ahdistama, olisi ollut luonnollista
ajatella tilanteesta niinkuin raskasmielinen Jacques,[49] mutta
tottumus on toinen luonto, ja minä pelkään, että hänen tunteensa
olivat tässä kohtauksessa pikemmin harjaantuneen erämiehen kuin
elämän opetuksia punnitsevan ajattelijan. Hänellä ei kuitenkaan ollut
aikaa antautua niihin, sillä jatko ilmestyi silmänräpäyksen kuluttua.
Ajoa seurasi yksinäinen herrasmies ratsulla, joka oli niin
täydellisesti altis ohjaksille, että se totteli suitsien kosketusta
niinkuin olisi tämä ollut mitä hienoimpaan koneistoon vaikuttava
ulkonainen voimalähde. Istuen siis syvällä korkeareunaisessa
ja lyhyessä satulassaan niin sullottuna pieluksiin, että hänen
oli melkein mahdoton pudota, saattoi ratsastaja pelkäämättä
tai epäröimättä lisätä tai heikentää vauhtiaan, joka ajon
kiihdyttävimpinäkään hetkinä harvoin yltyi kolmeaneljännestä
laukkaa joutuisammaksi, hevosen pidätellessä raajojaan milloinkaan
pyrkimättä koulutetun kulkunsa rajan yli. Se turvallisuus, jolla hän
näki hyväksi harjoittaa tätäkin suosittua ja tavallisesti hiukan
vaarallista urheilua, ilmaisi hänet Jaakko-kuninkaaksi, kuten hänen
muukin varustuksensa. Ketään saattolaista ei ollut näkyvissä; usein
olikin hienon imartelun piirteenä sallia hallitsijan otaksua, että
hän oli metsästyksessä karauttanut ohi kaikista muista ja jättänyt
heidät taipaleelle.
"Hyvin tehty, Bash -- hyvin tehty, Battie!" huudahti hän päästyään
perille. "Kautta kuninkain kunnian, te tuotatte mainetta Balwitherin
mäkilöille! Pitele hevostani, mies", huusi hän Nigelille,
pysähtymättä katsomaan, ketä hän puhutteli; "pitele hepoani ja auta
minut alas satulasta. Helkkariko sinua vaivaa, kuhnus, etkö voi
kiirehtiä ennen kuin nuo laiskat vätykset saapuvat? Pitele ohjaksia
kepeästi -- älä anna sen kiepahtaa -- nyt kannata jalustinta --
hyvä on, mies, ja nyt meillä on jalkaimme alla _terra firma."_ Ja
vieläkään vilkaisematta apuriinsa veti sävyisä Jaakko-kuningas
lyhyen, terävän metsästyspuukkonsa, joka oli ainoa miekan tapainen,
mitä hän vähääkään sieti näkyvissään, sivalsi hyvin tyytyväisenä
uroshirveä kurkkuun ja lopetti elukan tuskallisen riuhtomisen.
Loordi Glenvarloch tunsi hyvin tilaisuuden vaatiman
metsämiesvelvollisuuden. Hän ripusti kuninkaan ratsun päitset
puunoksaan, polvistui alamaisesti maahan, käänsi teurastetun hirven
selälleen ja piteli saalista siinä asennossa, sillaikaa kun kuningas,
joka metsästysinnossaan ei kyennyt mitään muuta tarkkaamaan,
vihlaisi puukollaan elukan rintaa _secundum artem_; ja tehtyään
poikkileikkauksen rinnan ihrakerroksen syvyyden tutkimiseksi hän
huudahti kuin hurmiossa: "Kolme tuumaa valkoista ihraa rintalastan
päällä! Mainiota -- parahultaista -- niin totta kuin olen kruunattu
syntinen -- eikä ainuttakaan perillä noista laiskoista vietävistä
muuta kuin minä! Seitsemän -- kahdeksan -- kahdeksan haarukkaa
sarvissa. Heikkari, kahdeksansarvikas, ja pyyntikauden ensimäinen!
Bash ja Battie, siunatut olkaa te molemmat! Pusutkaa minua, lapsoset,
pusutkaa." Koirat käskyn mukaan hyväilivät häntä, nuoleskelivat
häntä verisin leukapielin ja saivat hänet pian sellaiseen siivoon,
että olisi saattanut näyttää siltä kuin olisi valtiopetos päässyt
estämättä kohdistumaan Herran voideltuun. "Alas, peijakkaat -- alas,
sen kallittavat", huusi kuningas ollen vähällä kellistyä isojen
ajokoirien vallattomasta mielistelystä. "Mutta te olette ihan kuin
ihmiset; kun antaa teille tuuman, niin te tempaatte kyynärän. Ja
kuka lienetkään sinä, ystävä?" hän sanoi saatuaan nyt aikaa tarkata
lähemmin Nigeliä ja huomaten, mitä ei ollut pyyntiriemastuksensa
ensimäisessä intoutumisessa ehtinyt panemaan tähdelle; "et kuulu
meidän saattueeseemme, mies. Jumalan nimessä, mikä piru sinä olet?"
"Onneton mies, sire", vastasi Nigel.
"Sen kyllä uskon", vastasi kuningas äkeästi, "muutoin en olisi
nähnyt sinusta jälkeäkään. Alamaiseni pitävät kaiken onnellisuutensa
itsekseen, mutta annas kun heillä sattuu joku solmu vyyhtiin, niin
kylläpä varmasti kuulen siitä."
"Ja kelle muulle voimmekaan esittää valituksiamme kuin teidän
majesteetillenne, joka on taivaan sijaishallitsijana meidän
yläpuolellamme!" sanoi Nigel.
"Oikein, mies, oikein -- varsin hyvin puhuttu", myönsi kuningas;
"mutta teidän pitäisi suoda taivaan sijaishallitsijalle rahtunen
rauhaa maankin päällä".
"Jos teidän majesteettinne suvaitsee katsella minua" -- sillä
tähän asti oli kuningas ollut niin kiireissään ensin koiriensa
hemmottelussa ja sitte hirven leikkomisessa auki, että hän oli tuskin
suonut apurilleen muuta kuin hetkellisen silmäyksen -- "niin näette,
kenet pakko rohkaisee käyttämään tilaisuutta, jollainen ei kenties
enää koskaan uudistu".
Jaakko-kuningas katseli; veri virtasi pois hänen poskistaan, vaikka
ne yhä pysyivät hänen jaloissaan viruvan elukan hurmeen tahrimina,
hän pudotti puukon kädestään, loi taaksensa hätääntyneen katseen
ikäänkuin joko miettien pakoa tai etsien apua, ja huudahti sitte:
"Glenvarlochides, niin totta kuin minut ristittiin James Stuartiksi.
Jo nyt kävi koreasti, ja minä yksinäni, ja vielä jalkasin!" lisäsi
hän, yrittäen kiirehtiä ratsun selkään.
"Suokaa minulle anteeksi, että häiritsen teitä, valtiaani", sanoi
Nigel asettuen kuninkaan ja hevosen väliin; "kuunnelkaa minua vain
hetkinen!"
"Kuuntelen sinua parhaiten satulassa", vastasi kuningas. "En kuule
sanaakaan jalkasin, mies, en sanaakaan, eikä ole säädyllistä tuolla
tavoin seistä toljottaa ihan nenämme alla. Siirry tieltämme, mies,
me vaadimme sitä uskollisuuden valasi nimessä. Lempoko niitä kaikkia
vaivaakaan, missä kummassa ne viipynevät?"
"Kautta kantamanne kruunun, hallitsijani", pyysi Nigel, "jonka edestä
esi-isäni ovat kunnostautuneet taistelussa, rukoilen teitä tyyntymään
ja kuuntelemaan minua vain hetkisen!"
Hänen pyytämäänsä oli hallitsijan tuiki mahdoton myöntää. Hänen
osoittamansa arkuus ei ollut selvää suoranaista raukkamaisuutta,
joka luontaisena vaikuttimena häätää miehen pakosalle eikä voi
herättää juuri muuta kuin sääliä tai halveksumista; se oli paljoa
hullunkurisempaa ja sekavampaa tunnetta. Kuningas-poloinen oli
sekä säikkynyt että suutuksissaan, halukas pääsemään turvaan ja
samalla häpeissään arvokkuutensa halventamisesta, joten hän loordi
Glenvarlochin yrittämiä selityksiä tarkkaamatta työntyi hevoseensa
päin ja hoki: "Me olemme vapaa kuningas, mies -- me olemme vapaa
kuningas -- meitä ei saa yksikään alamainen pidätellä. Luojan
nimessä, mikä viivyttää Steenietä? Ja ylistetty olkoon Hänen nimensä,
he tulevat -- hoi, helei -- tänne, tänne -- Steenie, Steenie!"
Buckinghamin herttua karautti näyttämölle useiden hovilaisten ja
kuninkaallisen metsästyksen palveluskuntaan kuuluvien henkilöiden
saattamana ja alotti tavalliseen tuttavalliseen tapaansa: "Näen
onnettaren suosineen rakasta taattoamme, kuten tavallista. Mutta mitä
tämä merkitsee?"
"Mitäkö merkitsee? Mitäpä muutakaan kuin valtiopetosta", sanoi
kuningas, "ja kaikki on sinun vikasi, Steenie. Rakas taattosi ja
kumppalisi olisi voitu murhata, sen verran kuin sinä siitä välität."
"Murhata? Kiinni se roisto!" huudahti herttua. "Kautta taivaan,
se on itse Olifaunt!" Kymmenkunta metsästäjää heittäysi heti
alas ratsailta, antaen hevostensa porhaltaa irrallaan pitkin
puistoa. Toiset tarttuivat kovakouraisesti loordi Glenvarlochiin,
joka katsoi turhaksi yrittääkään vastarintaa, toisten hyöriessä
kuninkaan ympärillä. "Oletteko haavoittunut, valtiaani -- oletteko
haavoittunut?"
"En tietääkseni", ilmoitti kuningas säikkynsä puuskassa, joka muuten
oli jokseenkin anteeksiannettava noin arkamaiselle luonteelle,
olletikin kun hän oli aikoinaan ollut monien kummallisten
salahankkeiden alaisena, "en tietääkseni -- mutta tutkikaa hänet
-- tutkikaa hänet. Olen varma siitä, että näin ampuma-aseita hänen
viittansa alla. Varmasti haistoin ruutia -- siitä olen ihan varma."
Loordi Glenvarlochilta siepattiin viitta yltä, jolloin hänen
pistoolinsa tulivat näkyviin. Hetki hetkeltä tihenevästä väkijoukosta
kajahti hämmästyksen ja tuomitsemisen huutoja, kun oletettu
rikollinen tarkoitus täten ilmeni. "Pois se konna -- salamurhaaja
-- verenhimoinen vaanija!" hoettiin kaikkialta, ja kuningas
luonnollisesti piti omaa henkeänsä samassa arvossa kuin näköjään
muutkin, joten hän huusi kaikkia katselijoita äänekkäämmin: "Niin,
niin -- pois hänet. Minä olen saanut kyllikseni hänestä, ja niin
on saanut koko maa. Mutta älkää tehkö hänelle mitään ruumiillista
vahinkoa -- ja Jumalan tähden, hyvät herrat, jos olette varmat siitä,
että olette täydellisesti riisuneet häneltä aseet, niin pistäkää
poikkeen miekkanne, tikarinne ja puukkonne, sillä muutoin varmaankin
tuotatte toisillenne vauriota."
Kuninkaan käsky palautti aseet joutuisasti huotriin, sillä ne, jotka
olivat tähän asti heilutelleet niitä uskollisessa uljuudessaan,
alkoivat sen johdosta muistaa, miten suunnatonta vastenmielisyyttä
hänen majesteetissaan herätti paljas teräs. Se heikkous näytti olevan
hänelle yhtä synnynnäistä kuin hänen arkuutensakin, ja yleensä
arveltiin sen johtuneen siitä, että Rizzion raaka murha tapahtui
hänen onnettoman äitinsä läsnäollessa ennen kuin hän oli vielä nähnyt
päivänvaloa.
Prinssi oli metsästänyt toisessa osassa silloista laajaa puistoa ja
saanut jotakin hätäistä ja hämärää vihiä siitä, mitä oli tekeillä.
Hän tuli nyt kiireesti paikalle, mukanaan muutamia aatelismiehiä,
joiden joukossa oli loordi Dalgarno. Hän hyppäsi satulasta ja kysyi
kiihkeästi, oliko hänen isänsä haavoittunut.
"En huomatakseni, Charles-lapsonen -- vain pikkusen uuvuksissani,
kun yksinäni rynnistelin salamurhaajan kanssa. Steenie, kaadahan
pikarillinen viiniä -- nahkaleili riippuu puassamme. Muiskaa
minua sitte, Charles-lapsonen", jatkoi hallitsija, saatuaan
vahvistuskulauksensa. "Voi, mies, yhteiskunta ja sinä olette olleet
ylen täpärällä kokea raskaan ja verisen iskun ja menettää rakkaan
isän, sillä me olemme _pater patriae_ kuten myös _pater familias.
Quis desiderio sit pudor aut modus tam cari capitis!_ Voi minua,
kyllä olisi musta verka saanut hintaa Englannissa, ja kuivia silmiä
olisi nähty harvassa!"
Ja ajatellessaan yleistä murhetta, joka olisi seurannut hänen
kuolemaansa, puhkesi hyväsydäminen hallitsija itse haikeaan itkuun.
"Onko se mahdollista?" kysyi Kaarlo ankarasti, sillä toiselta
puolen loukkasi hänen ylpeyttään isän käyttäytyminen, samalla kun
hän toiselta puolen tunsi pojan ja alamaisen suuttumusta oletetusta
kuninkaan henkeä tähdänneestä yrityksestä. "Puhukoon joku, joka on
nähnyt, mitä tapahtui. Buckinghamin herttua!"
"En voi sanoa, mylord", vastasi herttua, "nähneeni mitään suoranaista
väkivaltaa yritettävän hänen majesteettiansa vastaan, muutoin olisin
kostanut heti paikalla".
"Silloin olisit menetellyt väärin innostuksessasi, George", huomautti
prinssi. "Sellaiset pahantekijät on parempi jättää oikeuden haltuun.
Mutta eikö se konna rynnistellyt hänen majesteettinsa kanssa?"
"Siten en voi tapausta määritellä, mylord", selitti herttua, joka
monine vikoineenkin halveksi totuudesta poikkeamista. "Hän näytti
haluavan pidättää hänen majesteettiansa, joka nähtävästi päin
vastoin pyrki nousemaan ratsunsa selkään. Mutta hänen hallussaan
on tavattu pistooleja vastoin julistusta, ja koska hän osoittautuu
Nigel Olifauntiksi, jonka hillittömyydestä teidän kuninkaallinen
korkeutenne on havainnut muutamia näytteitä, niin meillä tuntuu
olevan aihetta arvella pahinta."
"Nigel Olifaunt!" kummeksui prinssi. "Onko se onneton mies voinut
niin pian joutua uuteen rikkomukseen? Antakaa minun katsoa niitä
pistooleja."
"Ethän toki ole niin varomaton, että käyt hypistelemään sellaisia
paukahtajia, Charles-lapsonen?" sanoi Jaakko. "Älä anna niitä
hänelle, Steenie -- minä kiellän uskollisuudenvalasi nimessä!
Ne saattavat laueta itsestään, kuten usein tapahtuu. Teetkö sen
kuitenkin? Onko ikinä nähty niin itsepintaisia lapsia kuin me olemme
saaneet rasitukseksemme! Eikö meillä ole henkivartijoita ja sotureita
kylliksi, jottei sinun ole tarvis itse purkaa luikkuja -- sinä kun
olet asemani ja arvoni perillinen, ja kun ympärillä on niin monta
miestä palkattuna uskaltamaan henkensä meidän tähtemme?"
Mutta isänsä huudahduksista välittämättä pysyi Kaarloprinssi
itsepintaisuudessaan, joka oli hänelle ominaista pikku seikoissa
samaten kuin tärkeissäkin asioissa; omin käsin purki hän pistooleista
kahdet luodit, jotka olivat kumpaisenkin panoksina. Kaikki katselijat
kohottivat kätensä kauhuissaan rikoksesta, jonka otaksuttiin olleen
aikomuksena, ja pelastuksen täpäryydestä.
Nigel ei ollut vielä virkkanut sanaakaan -- levollisesti pyysi hän
nyt saada puhua.
"Mitä varten?" vastasi prinssi kylmäkiskoisesti. "Tiesitte olevanne
syytetty raskaasta rikoksesta, ja sen sijaan että olisitte
julistuksen mukaan antautunut oikeuden haltuun, tavataan teidät
täällä tunkeutuneena hänen majesteettinsa luo laittomilla aseilla
varustettuna."
"Sallikaa minun huomauttaa, teidän korkeutenne", selitti Nigel, "että
minä kannoin noita onnettomia aseita omaksi varjeluksekseni, eikä ole
montakaan tuntia kulunut siitä kun niitä tarvittiin muiden hengen
suojelemiseen".
"Sen voipi uskoa, mylord", lausui prinssi yhä tyynenä ja
järkähtämättömänä. "Viimeaikainen elämänlaatunne ja ne kumppanit,
joiden seurassa olette viettänyt aikanne, ovat tutustuttaneet teidät
väkivaltaisiin kohtauksiin ja aseisiin. Mutta minulle ei teidän ole
puolustauduttava."
"Kuulkaa minua -- kuulkaa minua, jalo prinssi!" pyysi Nigel
kiihkeästi. "Kuulkaa minua! Te -- te itsekin saatatte jonakuna
päivänä tahtoa tulevanne kuulluksi, ja turhaan."
"Mitä, sir!" sanoi prinssi korskeasti. "Miten on minun ymmärrettävä
tuo, mylord?"
"Jollei maan päällä, sir", vastasi vanki, "niin ainakin taivaalta
meidän täytyy kaikkien rukoilla kärsivällistä ja suosiollista
huomiota".
"Totta, mylord", myönsi prinssi ylpeästi taivuttaen päätänsä; "enkä
minä nyt epäisi teiltä sellaista huomiota, jos siitä olisi teille
apua. Mutta te ette joudu kärsimään mitään vääryyttä. Me tahdomme
itse tutkia asiaanne."
"Niin, niin", huomautti kuningas, "on tehty _appellatio ad Caesarem_
-- me tahdomme itse kuulustaa Glenvarlochidesta ajan ja paikan
soveltuessa; ja sillävälin toimittakaa hänet pois aseineen, sillä
minä olen kyllääntynyt niiden näkemiseen".
Hätäisen määräyksen perusteella siirrettiin siis Nigel pois paikalta,
missä hänen sanansa eivät kuitenkaan olleet kokonaan kirvonneet tien
oheen. "Tämä on peräti kummallinen asia, George", huomautti prinssi
suosikille. "Tuolla herrasmiehellä on hyvä ulkomuoto, sujuva käytös
ja paljon tyyntä lujuutta katseessaan ja puheessaan. En voi ajatella
hänen tahtoneen yrittää niin hurjaa ja tarkoituksetonta rikosta."
"En väitä rakastavani ja suosivani sitä nuorta miestä", vastasi
Buckingham, jonka korkealentoinen kunnianhimo oli avomielinen; "mutta
myöskään en voi olla yhtymättä teidän korkeutenne mielipiteeseen
siinä, että rakas taattomme on ollut hiukan hätäinen peljätessään
omakohtaista vaaraa hänen taholtaan".
"Kautta sieluni, Steenie, kehtaatko sanoa niin!" närkästyi
kuningas. "Etkö luule minun tuntevan ruudin hajua? Kukas muu
nuuski selville marraskuun viidennen kuin meidän kuninkaallinen
itsemme? Cecil ja Suffolk ja ne kaikki olivat väärillä jäljillä kuin
sekarotuiset nartut, minun ottaessani vehkeestä selon -- arveletko
siis, etten minä osaa haistaa ruutia? Hemmetissä, mies, Joannes
Barclaius ajatteli älykkyyteni olleen jossain määrin jumalallista
mieleenjohdatusta, joten hänen historiassaan onkin sen salaliiton
nimenä _Series palefacti divinitus parricidii_, ja samaten sanoo
Spondanus meistä: _divinitus evasit."_
"Maa oli onnellinen teidän majesteettinne pelastuksesta", virkkoi
Buckinghamin herttua, "eikä vähemmin siitä terävästä älystä, joka
niin hienon ja melkein näkymättömän vihin perusteella suoriutui
tuosta kavalluksen sokkelosta".
"Hiisi vieköön, Steenie, oikeassa olet, mies! Harvoilla nuorukaisilla
on niin hyvä arvostelukyky kuin sinulla vanhempien ihmisten viisauden
suhteen; ja mitä tuohon petolliseen, katalaan kurjimukseen tulee,
niin on hän epäilemättä saman pesän haukkoja. Ettekö nähneet mitään
paavilaista hänen hallussaan? Pitää katsoa, ettei hänellä ole
ristiinnaulitunkuvaa tai jotakuta muuta sellaista roomalaista helyä
mukanaan."
"Huonosti sopisi minun yrittää sen onnettoman miehen puhdistamista",
sanoi loordi Dalgarno, "kun ajattelen hänen nykyisen yrityksensä
hirmuisuutta, joka on saanut kaikkien oikeiden ihmisten veren
jähmettymään heidän suonissaan. Kaikin puolin alistuen hänen
majesteettinsa erehtymättömän arvostelun varaan en kuitenkaan voi
olla huomauttamatta oikeudentuntoisena henkilöä kohtaan, joka on
aikaisemmin osoittautunut vain minun vihamiehekseni, vaikka hän nyt
näyttäytyy paljoa mustempana, että tämä Olifaunt aina näytti enemmän
puritanilta kuin paavilaiselta."
"Kas, Dalgarno, sielläkö olet, mies?" huudahti kuningas. "Ja
pitipä sinunkin pysyä loitolla ja jättää meidät oman luonnollisen
voimakkuutemme ja Kaitselmuksen huolenpidon varaan, ollessamme konnan
kourissa!"
"Kaitselmus, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun lausua,
ei sellaisessa ahdingossa olisi säästämättä tuskaa kolmelta itkevältä
kuningaskunnalta", virkkoi loordi Dalgarno.
"Kyllähän, mies -- kyllähän", vastasi kuningas; "mutta onnekkaaltapa
vain olisi vastikään tuntunut isäsi näkeminen kelpo kalpoineen
-- ja vastaisen varalle avitammekin Kaitselmuksen hyviä aikeita
meidän suhteemme pitämällä lähellämme kaksi vantteraa huovia
henkivartiostamme. Ja tuo Olifaunt on siis puritani? Ei silti
vähemmin paavillisuuteen kallistuva -- sillä äärimäisyydet osuvat
yhteen, kuten sanottu on. On olemassa paavillisiin periaatteisiin
hullaantuneita puritaneja, niinkuin olen todistanut kirjassani -- se
on vain uudenlainen toitotus vanhalla torvella."
Nyt muistutti kuninkaalle prinssi, joka kenties pelkäsi hänen
aikovan kerrata koko _Basilicon Doronin_,[50] että oli ehkä parasta
lähteä palaamaan palatsia kohti ja harkita, mitä on tehtävä yleisön
viihdyttämiseksi, jossa aamun seikkailut arvatenkin herättäisivät
kaikenmoisia mietteitä. Heidän astuessaan sisälle palatsin portista
kumarsi muuan nainen ja ojensi paperia, jonka kuningas otti vastaan
ja hiukan ähkäisten työnsi sivutaskuunsa. Prinssi ilmaisi olevansa
hieman utelias tietämään sen sisällön. "Päivystävä kamaripalvelija
kertoo sen sinulle", sanoi kuningas, "kun riisun uumatakkini.
Luuletko, lapsonen, että minä voin lukea kaikki mitä käsiini
työnnetään? Katsos tätä, mies" -- hän viittasi isojen polvihousujensa
taskuihin, jotka oli sullottu täyteen papereita -- "me olemme kuin
aasi -- että niin sanommekaan -- köyryssä kahden taakan välissä.
Niin, niin, _asinus fortis accumbens inter terminos_, kuten Sanassa
lausutaan. Niinpä niin, _vidi terram quod esset optima, et supposui
humerum ad portandum, et foetus sum tributis serviens_ -- näin tämän
Englannin maan ja jouduin sen kuormitetuksi kuninkaaksi."
"Olette tosiaankin hyvin sälytetty, rakas taattoni ja suosijani",
virkkoi Buckinghamin herttua ottaessaan vastaan paperit, jotka
Jaakko-kuningas tyhjensi taskuistaan.
"Niinpä vainkin", pitkitti hallitsija; "ottakaa ne haltuunne _per
aversionem_, lapset -- toinen lakkari lastattu anomuksilla, toinen
häväistyskirjoituksilla; kyllä kelpaa meidän elää. Totta toisen
kerran uskonkin, että Kadmuksen tarina oli hieroglyfinen ja että
hänen kylvämänsä lohikäärmeen hampaat olivat hänen keksimänsä
kirjaimet. Sinä naurat, Charles-lapsonen? Muista mitä sanon. Kun
ensin tulimme tänne omasta maastamme, missä ihmiset olivat yhtä
karkeita kuin sää, niin olikin Englanti hemmetin suojainen paikka;
olisi voinut luulla, että kuninkaalla ei ollut juuri muuta tehtävää
kuin käyskennellä hiljaisten vesien äärellä, _per aquam refectionis_.
Mutta ties miten tai miksi onkaan paikka nyt murheellisesti muuttunut
-- luehan tuokin herjaus meistä ja hallinnostamme. Lohikäärmeen
hampaat ovat kylvettyjä, Charles-lapsonen; rukoilen Jumalaa, että ne
eivät nouse aseelliseksi sadokseen sinun päivinäsi, jollen minä elä
näkemään sitä. Jumala varjelkoon minua siitä nähtävästä, sillä sen
leikkaamisesta tulee penteleenmoinen punnerrus."
"Kyllä tiedän, miten tukahutan kylvön jo oraalle -- haa, George?"
virkahti prinssi kääntyen suosikkiin, ja hänen katseensa
ilmaisi hiukan halveksimista isän pahoista aavistuksista ja
täyttä luottamusta hänen oman harkintansa ylempään lujuuteen ja
päättäväisyyteen.
Tämän keskustelun aikana työnnettiin ja laahattiin Nigeliä aseellisen
oikeudenpalvelijan kaitsemana pikku kaupungin läpi, jonka koko
asujamiston oli hälyttänyt liikkeelle huhu kuningasta vastaan
tehdystä murhayrityksestä, joten väki tunkeili näkemään oletettua
kavaltajaa. Hetken sekamelskassa eroitti hän ruokalan isännän kasvot
tyrmistyneeseen ällistykseen jähmettyneinä ja parturin irvistelemässä
kauhun ja kiihkeän uteliaisuuden vaiheella. Niinikään luuli hän
vilahdukselta havainneensa vihreänuttuisen souturinsa.
Hänellä ei ollut mitään aikaa huomautuksiin, sillä hänet asetettiin
veneeseen oikeudenpalvelijan ja kahden huovin keskelle sekä
soudettiin ylös virtaa niin nopeasti kuin kuuden vankan airomiehen
käsivarret kykenivät kiskomaan pakovettä vastaan. He sivuuttivat
mastometsikköjä, jotka jo silloin hämmästyttivät muukalaista
Lontoon kauppaliikkeen suuruudella, ja lähenivät viimein matalia
ja mustuneita vallinsakaroilla varustettuja muureja, joista siellä
täällä kurkisti järeä kanuuna tai paikotellen pistäysi näkyviin
yksinäinen aseistettu vartija, niiden muutoin suurestikaan
osoittamatta linnoituksen sotaisia kauhuja. Ulkoneva matala
holvikaari, joka oli samanlaisissa olosuhteissa ammottanut monille
viattomille ja monille syyllisille, levitti nyt synkän varjonsa
Nigelin yli. Vene laskettiin kiinni leveihin portaisiin, joita
vastaan virran veltot laineet liplattivat. Palvelusvuorolla oleva
vartija katsoi ulos pikkuportista ja puhui oikeudenpalvelijan kanssa
kuiskaamalla. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi Towerin päällikkö
ja otti talletettavakseen Nigelin, Glenvarlochin loordin, antaen
siitä kuitin.