Aavistamaton auttaja.
Harmaa tai oikeastaan kelmeä kajastus alkoi kuultaa Whitefriarsin
usmien läpi, kun hiljainen koputus onnettoman saiturin ovelta
ilmoitti venemiehen tulleen. Loordi Glenvarloch tapasi ulko-ovella
saman miehen, jonka oli nähnyt yöllä, mutta hänellä oli nyt mukanaan
kumppani.
"Hei, no, master, lähdettäisiinköhän vesille", lausui toinen heistä
järeänä, mutta pontevana kuiskauksena; "luode ja vuoksi eivät vuota
kenenkään vuoksi".
"En tahdokaan odotuttaa itseäni", sanoi loordi Glenvarloch; "mutta
minun on otettava mukaani muutamia tavaroita".
"Niinhän tietenkin -- yksikään ihminen ei nyt enää tilaa airoparia,
Jack, jollei hän aio lastauttaa ruuhta kuin kuuden hevosen vedettäviä
vankkureita. Silloin kun eivät muuta kaikkine kiluineen ja kaluineen
ottavat ne pikku venosen, senkin vietävät. No niin, missä ovat
kapistuksenne?"
Toinen miehistä oli pian riittävästi sälytetty ainakin omasta
mielestään loordi Glenvarlochin matkalaukun ja pikku tavarain
taakalla ja alkoi kantaa niitä lakikoulun laituriportaille päin.
Hänen kumppaninsa, joka näytti johtavan, alkoi käsitellä arkkua, joka
sisälsi saiturin aarteen, mutta pudotti sen heti lattiaan ja vakuutti
karmeasti kiroten, että oli yhtä järkevää ajatella miehen kantavan
Paavalin-kirkkoa selässään. Trapboisin tytär oli juuri yhtynyt
heihin, verhoutuneena pitkään tummaan hippikauhtanaan, ja huudahti
loordi Glenvarlochille: "Jättäkööt sen, jos tahtovat, jättäkööt
kaikki, kunhan vain pääsemme tästä kamalasta paikasta."
Olemme jo maininneetkin, että Nigel oli harvinaisen vanttera nuori
mies. Sydämellisen surkuttelun ja suuttumuksen elähyttämänä hän
osoitti nyt huomattavasti ruumiillisia voimiansa, tarttuen painavaan
aarrekirstuun ja sen ympäri sitomansa nuoran avulla heittäen sen
hartioilleen. Päättävästi marssi hän eteenpäin taakan alla, joka
olisi lyyhistänyt maahan ainakin kolme meidän rappeutuneen aikamme
nuorta keikaria. Soutumies seurasi häntä hämmästyksissään huutaen:
"hei, master, master, antakaa sentään minunkin käydä kiinni toisesta
päästä!" ja tarjousi uudestaan kannattelemaan sitä jossain määrin
takaapäin. Parin minuutin kuluttua ottikin Nigel mielellään vastaan
sen avun; hänen voimansa olivat melkein lopussa, kun he saavuttivat
puolikannellisen ison veneen, joka sopimuksen mukaan oli tuotu
lakikoulun rantaportaiden juurelle. Hänen laskiessaan siihen arkun
painui veneen keula niin matalalle veteen, että oli keikahtaa nurin.
"Me saamme tästä yhtä kovan urakan", sanoi soutumies kumppanilleen,
"kuin olisimme viemässä veden yli rehellistä vararikkoista kaikkine
kähvellettyine tavaroineen. Hei hei, hyvä vaimo, mitäs varten te
tänne astutte? Laiteemme on jo kyllin syvällä saamattamme vielä
elävääkin liikalastia."
"Tämä henkilö tulee minun kanssani", selitti loordi Glenvarloch; "hän
on nykyään minun suojeluksessani".
"Kas, mutta se menee yli minun tehtäväni, master", väitti mies
vastaan. "Te ette saa tehdä työtäni kaksinkertaiseksi -- hänen sopii
matkata maitse -- ja mitä suojelukseen tulee, niin kyllä hänen
kasvonsa varjelevat häntä Berwickista Land's Endiin."
"Ettehän paljoksu työtänne, jos koroitan maksunkin
kaksinkertaiseksi?" sanoi Nigel päättäen olla millään ehdolla
luopumatta suojelemasta onnetonta naista. Hän oli tämän hyväksi jo
miettinyt eräänlaisen suunnitelman, jonka nyt pyrki tekemään tyhjäksi
Thamesin venemiesten luonteenomainen tylyys.
"Paljoksunpa sentäänkin, lempo soikoon", tuumi vihreään
nukkasametti-nuttuun pukeutunut soutaja. "En ota veneeseeni yletöntä
lastia rahasta enkä rakkaudesta. Rakastan venettäni niinkuin vaimoani
ja vielä vähän enemmänkin."
"Äläs nyt, veikko", virkkoi hänen kumppaninsa, "tuo ei ole oikeata
virtapuhetta. Kaksinkertaisesta taksasta on meidän pakko soutaa
noita-akkaa munankuoressa, jos määrätään. Vetele siis pois, Jack,
älkäämmekä tässä turhia jaaritelko."
He siis työntäysivät virralle ja alkoivat solua alas uomaa jokseenkin
hyvää vauhtia, niin raskaassa lastissa kuin olivatkin.
Kevyemmistä aluksista, jotka mennen tai tullen saavuttivat ja
sivuuttivat heidät, tervehdittiin heitä meluisalla naljailulla,
jota silloin sanottiin vesisukkeluudeksi. Mistress Marthan peräti
sulottomat kasvonpiirteet Nigelin nuoruuden, uljaan ryhdin ja
komean ulkomuodon vastakohtana olivat sen pääasiallisena aiheena,
samalla kun heidän huomiotansa ei välttänyt se seikka, että vene
oli hiukan liiaksi kuormitettu. Heitä puhuteltiin ruokakauppiaan
eukkona, joka oli huvimatkalla vanhimman puotipoikansa kanssa --
isoäitinä, joka oli viemässä pojanpoikaa kouluun -- nuorena riuskana
irlantilaisena, joka kuljetti vanhaapiikaa tohtori Rigmarolen luo
Redriffeen, tämä kun solmi yhteen kerjäläisiä kuuden pennyn kolikosta
ja viinaryypystä. Kaikkeen tähän pilkkaan vastasivat samalla mitalla
Vihreänuttu ja hänen kumppaninsa, käyden sukkeluuden sotaa yhtä
kerkeästi kuin ahdistajatkin.
Sillävälin tiedusti loordi Glenvarloch alakuloiselta
matkatoveriltaan, oliko tämä ajatellut mitään paikkaa, missä
voisi turvallisesti oleskella omaisuutensa haltijana. Toinen
tunnusti avopuheisemmin kuin ennen, että hänen isänsä luonne ei
ollut jättänyt hänelle mitään ystäviä. Siitä asti kun Trapbois
oli muuttanut Whitefriarsiin, karttaakseen eräitä kiihkeän
voitonpyyntinsä laillisia seuraamuksia, oli hänen tyttärensä
viettänyt aivan sulkeutunutta elämää. Hän ei ollut pitänyt yhteyttä
sen kaupunginosan väestön kanssa, ja sekä siellä asuminen että isän
kitsaus oli täydellisesti eristänyt hänet kaikesta muusta seurasta.
Nyt halusi hän ensiksikin saada säädyllisen vuokra-asunnon ja
rehellisten ihmisten kannatusta, vaikka kuinka halpa-arvoisten,
kunnes kuulustaisi laintuntevaa neuvoa isänsä murhaajan saattamisesta
oikeudelliseen vastuuseen. Epäröimättä syytti hän rikoksesta
Colepepperiä, jonka tiesi yhtä kykeneväksi mihin tahansa salakavalan
julmuuden tekoon kuin hän oli raukkamainen siinä, missä vaadittiin
todellista miehuutta. Häneen oli aikaisemmin kohdistunut raskaita
epäluuloja kahdesta rosvouksesta, joista toiseen liittyi katala
murha. Marthan sanoista kävi selville, että kapteeni oli tavoitellut
hänen kättään helpoimpana ja turvallisimpana keinona isän rikkauksien
anastamiseen, ja hänen mitä jyrkimmin torjuessaan vehkeilijän
lähentelyn oli tämä uhkaillut kostoa hämärin viittauksin, jotka
sekä isän tähden että omasta puolesta olivat alituiseen pitäneet
häntä jännityksissä, varsinkin kun taloon oli jo parina kertana
tehottomasti yritetty tunkeutua.
Jollei Nigelin kunnioittava hienotuntoisuus onnetonta naista kohtaan
olisi ollut esteenä, olisi hän voinut nyt mainita Martha Trapboisin
epäluuloja vahvistavan seikan, joka oli jo juolahtanut hänen
mieleensä. Hän muisti vanhan Hildebrodin edellisenä yönä vihjanneen,
että joku hänen ja Colepepperin välinen keskustelu oli jouduttanut
tihutyötä. Puhe oli kajonnut suunnitelmaan, jonka Hildebrod oli
suvainnut keksiä avioliiton rakentamiseksi itse Nigelin ja Trapboisin
rikkaan perijättären kesken, joten oli varsin todennäköistä, että
palaamattoman tilaisuuden menettämisen pelko ja mielihankkeessaan
pettyneen alhaisen konnan kehno ilkeys olivat kannustaneet
pahantekijää tähän väkivallan työhön. Se ajatus, että hänen oma
nimensä oli jossain määrin sekaantunut kamalan murhenäytelmän
vaikuttimiin, sai loordi Glenvarlochin kahta myötätuntoisemmin
harrastamaan pelastamansa uhrin kohtaloa, samalla kun hän itsekseen
päätti omalta osaltaan panna parhaansa verityön selvittämiseen heti
kun oli saanut omat asiansa hiukankin järjestymään.
Kuultuansa kumppaniltaan, ettei tämä osannut laatia sen parempaa omaa
suunnitelmaa, kehoitti Nigel häntä ottamaan toistaiseksi asunnon
vanhan isäntänsä, laivatarpeiden kauppias Christien talosta Paavalin
laiturin viereltä, kuvaillen tuon arvoisan pariskunnan säädyllisyyttä
ja rehellisyyttä sekä lausuen toivovansa, että he ottaisivat hänet
luokseen tai ainakin opastaisivat sellaiseen perheeseen, josta
menisivät takuuseen, kunnes hän ehtisi itse järjestää olonsa
vakinaisemmin.
Nais-parka vastaanotti hyljätyssä asemassaan mieluisan neuvon hyvin
kiitollisesti, tosin ilmaisten tunteensa lyhytsanaisesti, mutta
lämpimämmin kuin hänen mielialansa luontainen jurous oli vielä
kertaakaan taipunut saamaan mitään tulkituksi. Loordi Glenvarloch
ilmoitti sitte Marthalle, että eräät hänen omaa turvallisuuttansa
koskevat syyt vaativat hänen siekailematonta lähtöänsä Greenwichiin.
Hän ei senvuoksi voinut saattaa kumppaniansa Christien taloon,
kuten olisi muutoin mielellään tehnyt. Mutta reväisten lehden
muistikirjastaan hän kyhäsi muutamia isännälleen osoitettuja rivejä,
vedoten tämän rehellisyyteen ja ihmisrakkauteen. Hän mainitsi kirjeen
tuojan olevan kipeässä väliaikaisen suojeluksen ja hyvän neuvonnan
puutteessa, joista eduista hän kuitenkin kykeni suorittamaan runsaan
hyvityksen. Kirjoittaja pyysi sentähden John Christietä vanhana ja
hyvänä ystävänänsä suomaan vieraalle suojaa kattonsa alla lyhyeksi
aikaa taikka sen ollessa hänelle hankalaa ainakin neuvomaan tälle
soveliaan asunnon. Lopuksi hän antoi kelpo kauppiaalle hiukan
vaikeammankin tehtävän, suosittaa suojeluksen hakijalle rehellisen
tai edes hyvässä maineessa olevan asianajajan neuvontaa ja apua,
jotta vieras saisi toimeen erään tärkeän lainopillisen asiansa.
Kirjelmän vahvisti hän omalla nimellään ja antoi sen holhotilleen;
tämä vastaanotti sen taaskin lämpimästi lausutuin sanoin: "kiitän
teitä", jotka ilmaisivat hänen vilpitöntä tunnustustaan paremmin kuin
kymmenet korulauselmat olisivat voineet. Nigel käski sitte miesten
soutaa Paavalin laituriin, jota olivat nyt lähenemässä.
"Meillä ei ole aikaa", esteli Vihreänuttu; "emme voi pysähdellä joka
hetki".
Mutta Nigelin vaatiessa määräyksensä tottelemista ja lisätessä
kumppaninsa tahtovan astua siellä maihin vakuutti soutumies pitävänsä
parempana hänen ottamaansa tilaa kuin suomaansa seuraa, ja vene
siis poikkesi laiturin kylkeen. Tuollaisissa paikoissa kärkkyvistä
kantajista oli kaksi helposti saatavissa ottamaan haltuunsa
rahakirstun ja samalla opastamaan sen omistajan John Christien
hyvintunnettuun taloon; itse mieskin oli kaikille ympäristössä
asuville tuttu.
Suuresti keventyneenä luisti vene alas Thamesia sikäli nopeammin.
Mutta meidän on muutamiksi minuuteiksi jätettävä se virralle,
sillaikaa mainitaksemme loordi Glenvarlochin suosituksen tuloksen.
Mistress Martha Trapbois saapui myymälän edustalle kaikessa rauhassa
ja oli juuri astumaisillaan sisälle, kun ahdistava asemansa
epävarmuuden tunne ja tietoisuus tarinansa kertomisen tukalasta
kiusallisuudesta yllätti hänet niin voimakkaasti, että hän hetkiseksi
seisahtui aiotun turvapaikkansa edustalle miettimään, millä tavoin
saisi parhaiten annetuksi pontta Kaitselmuksen lähettämän ystävän
suositukselle. Hänen elämäntapansahan olivat tyyten sulkeneet
hänet pois maailman tuntemuksesta; muutoin olisi hän kaiketi kyllä
tiennyt, että hänen mukanansa oleva suuri rahasumma olisi viisaasti
käsiteltynä saattanut kelvata hänen valtuutuksekseen aatelisten
asuntoihin ja ruhtinaitten palatseihin. Mutta niin hyvin kuin hän
oivalsikin rahan yleisen tehon, joka ilmenee mitä moninaisimmissa
muodoissa, oli hän niin kokematon, että suotta pelkäsi tuon
rikkauden hankkimistavan voivan pidättää perijättäreltä halvan
rihkamakauppiaankin katon suojan.
Hänen siten viivytellessään esiintyi järjellisempi empimisen aihe,
kun nimittäin talosta alkoi kuulua kiivasta väittelyä, joka kävi yhä
kovaäänisemmäksi kiistelijäin tullessa ulos ovesta katukujaan.
Ensimäisenä ilmestyi näkyviin luiseva, rumakasvoinen mies, joka
kiireesti harppaili myymälästä kadulle; hänen astuntansa oli kuin
kiihtyneen espanjalaisen, joka katsoo arvolleen sopimattomaksi
jouduttaa kulkuansa juoksuksi ja ainoastaan alentuu vihaisen hoppunsa
äärimäisessä tarpeessa lisäämään pituutta askeliinsa. Heti talosta
tultuaan hän kääntyi takaisin saattajaansa päin -- siivonnäköiseen,
vanhanpuoleiseen ja yksinkertaisesti puettuun elinkeinolaiseen.
Tämä ei ollutkaan kukaan muu kuin John Christie itse, myymälän ja
rakennuksen omistaja, joka nyt esiintyi kiihtyneempänä kuin sellaiset
henkilöt yleensä.
"En ota enää kuullakseni semmoista", tiuskasi ensimäinen tulija.
"Sir, en tahdo enää kuulla mokomaa. Paitsi että se on mitä hävittömin
valhe, pontta ja perää vailla, niinkuin minä voin todistaa, on se
_scandalum magnatum_, sir -- _scandalum magnatum"_, toisti hän
leveästi lausuen ääntiöt niinkuin opetetaan Edinburghin ja Glasgowin
korkeakouluissa. Se olisi hivellyt maan hallitsijan sydäntä, jos
hän olisi ollut kuulemassa, hän kun piti ankarammin lukua vanhan
roomalaisen kielen mielestään oikeasta ääntämisestä kuin ainoastakaan
kuninkaallisesta etuudesta, joiden puolesta hän toisin ajoin kylläkin
itsepintaisesti piti puheita parlamentissa.
"En välitä homehtuneen juustonsyrjän vertaa siitä, miksi sitä sanot",
ärjäisi vastaan John Christie; "mutta se on _totta_ -- ja minä olen
englantilainen, ja minulla on oikeus lausua totuus julki omissa
asioissani, ja herrasi ei ole paljoakaan parempi lurjusta, ja sinä
et ole muuta kuin suupaltti rehentelijä, jolta minä piankin kumautan
pääkuoren puhki niinkuin hyvin tiedän sen kumautetuksi vähemmästäkin
syystä".
Näin sanoen hän heilutti tarhurilapiota, jolla tavallisesti
puhdistettiin hänen pikku myymälänsä portaita; sen oli hän
siepannut mukavimmin saatavana aseena vihamiehensä kurittamiseen ja
läheni nyt tätä lapio ojolla. Varovainen skotlantilainen -- sillä
siksi ovat lukijat jo varmaankin päätelleet hänet puheenlaadun
ja koulumestarimaisuuden perusteella -- peräytyi raivostuneen
rihkamakauppiaan tieltä, mutta ynseästi ja pitäen kättään
miekankahvassa. Hän näytti pikemmin olevan menettämäisillään
tavanmukaisen suopeutensa ja varovan käyttäytymisensä kuin säikkyvän
hyökkäystä vastustajan taholta, josta hän oli voittopuolella iältään,
voimiltaan ja aseiltaan.
"Perääntykää", hän sanoi, "isäntä Christie -- perääntykää, sanon, ja
ajatelkaa nahkaanne, mies. Olenpa pahasti härnättynäkin karttanut
läimäyttämästä teitä omassa talossanne, koska olen tietämätön, mitä
täkäläiset lait sanovat sisäänmurrosta ja kotirauhan rikkomisesta ja
sen sellaisesta; ja sitäpaitsi en hevillä kajoisi teihin kadullakaan,
joka on vapaa meille molemmille, sillä minä muistan entisen
ystävällisyytenne ja osittain katson teidät eksytetyksi miesparaksi.
Mutta jusupliut, mies, ja minulla ei ole tapana kirota, -- jos
kosketatte skotlantilaista pintaani sillä kihvelillä, niin annan
Andrea Ferrarani tutustua sisäkaluihinne yhdeksän tuumaa syvältä,
naapuri."
Ja samassa hän, vaikka yhä vetäytyen taaksepäin heristellyn
lapion edestä, paljasti huotrasta kolmanneksen kopsakahvallista
lyömämiekkaansa. John Christien vimmastus talttui joko hänen
luontaisen malttavaisuutensa johdosta tai kenties osaksi kylmän
teräksen takia, jota kiistakumppani hänelle viime toimenpiteellään
välähytti.
"Tekisin hyvin, jos huutaisin nuijat kimppuusi ja toimittaisin sinut
uitetuksi laiturin kupeella", sanoi hän, kuitenkin samalla laskien
lapionsa maahan, "mokomankin viheliäisen ärhentelijän, joka tahtoo
sivaltaa pistimensä kunniallista kansalaista vastaan hänen omalla
ovellaan. Mutta laputa matkaasi ja luota saavasi suolaisen ankeriaan
illalliseksesi, jos vielä lähestyt taloani. Soisin sen olleen
Thamesin pohjassa silloin kun se ensin antoi suojan rehtinaamaisille
lipeäkielisille ja kaksimielisille skotlantilaisille varkaille!"
"Se on huono lintu, joka oman pesänsä sokaisee", vastasi
toinen, varmaankaan ei vähemmin rohkeana siitä, että näki asian
kääntyvän rauhalliseksi väittelyksi; "ja vahinko on, että kunnon
skotlantilainen on ikinä mennyt naimisiin vieraalla maalla
ja laittanut maailmaan sellaista rahanylpeätä, puuropäistä,
pulleamahaista ja hidasajuista etelämaalaista kuin te olette, isäntä
Christie. Mutta jääkää hyvästi -- hyvästi iäksi ja ainiaaksi; ja
jos vielä vastakertana riitelette skotlantilaisen kanssa, mies,
niin sanokaa hänestä itsestään niin paljon pahaa kuin mielitte,
mutta älkää hänen herrastaan tai maanmiehestään, muutoin tuskin
teidän latuskalakkinne säästää pitkiä korvianne ylämaalaisen kalvan
typistykseltä, mies."
"Ja jos sinä pitkität solvauksiasi oman oveni edessä vielä vain
kaksikin minuuttia", vastasi John Christie, "niin kutsun konstaapelin
ja toimitan skotlantilaiset nilkkasi englantilaisen jalkapuun
tuttavuuteen!"
Hän kääntyi palaamaan myymäläänsä jonkun verran voitollisena, sillä
olipa hänen vihamiehensä sisällinen urheus kuinka suuri hyvänsä,
tämä ei ilmaissut mitään halua kehittää kiistaa äärimäisilleen --
kenties tietoisena siitä, että mitä tahansa etua hän voisi voittaa
kahdenkeskisessä nujakassa John Christien kanssa, sen runsaaksi
vastapainoksi tulisi Vanhan Englannin järjestysvallan sekaantuminen
jupakkaan, olletikin kun sikäläiset viranomaiset eivät siihen aikaan
olleet erityisen suosiollisia uusille alamaisnaapureilleen niissä
monissa mellakoissa, joita alituiseen tapahtui noiden kahden ylpeän
kansan yksilöiden kesken, näissä kun vielä säilyi vuosisatoja
kestänyt kansallisviha voimakkaampana kuin muutamia vuosia takaperin
tapahtunut suopumuksensa saman kuninkaan hallittavaksi.
Mistress Martha oli asunut liian kauvan Alsatiassa kummastuakseen
tai säikähtyäkseen näkemästänsä kiistasta. Hän vain ihmettelikin,
että suukopu ei päättynyt johonkin tuollaiseen väkivallan tekoon,
jotka olivat niiden tavallisena loppuna pyhäkössä. Riitelijäin
erotessa toisistaan ei hänellä voinut olla aavistustakaan siitä, että
vihojen syy oli syvemmällä kuin hänen kuulemissaan tai näkemissään
jokapäiväisissä samanlaisissa kohtauksissa; epäröimättä pysähdytti
hän isäntä Christien tämän palatessa myymälään ja ojensi tälle
loordi Glenvarlochilta saamansa kirjelmän. Jos hän olisi paremmin
tuntenut elämää ja sen toimia, niin hän olisi varmasti odottanut
rauhallisempaa hetkeä, ja hänellä oli syytä katua äkkipikaisuuttaan,
kun kiivastunut rihkamakauppias sanaakaan virkkamatta tai viitsimättä
vilkaista kirjeestä muuta kuin allekirjoituksen paiskasi sen maahan,
polki sitä syvästi halveksien ja peräytyi myymäläänsä, sulkien
luukkuoven, murahdettuaan kirjeen tuojalle vain jotakin paljoa
enemmän kiroukselta kuulostavaa kuin oikein soveltui hänen vakavaan
ulkomuotoonsa.
Sanomatonta tuskaa tuntien näki hyljätty, ystävätön ja onneton nainen
siten ainoan toiveensa avun, kannatuksen ja suojeluksen saamisesta
silmänräpäyksessä häipyvän, kykenemättä käsittämään siihen syytä,
sillä tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän mainittava, että
hänen mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut epäluuloa sen ystävän
petollisuudesta, jonka hän tunsi Nigel Grahamen nimellä; sellainen
ratkaisu olisi kyllä helposti saattanut herätä monenkin mieleen siinä
asemassa. Vaikka hän ei luonnostaan vähällä taipunut pyytelyyn,
ei hän voinut olla huudahtamatta kiukkuisen kauppamiehen jälkeen:
"Hyvä isäntä, kuulkaa minua vain hetkinen! Armeliaisuuden tähden,
säädyllisyyden nimessä!"
"Armeliaisuuttako ja säädyllisyyttä häneltä, mistress!" sanoi
skotlantilainen, joka yhä piti urheasti hallussaan kiistakenttää,
vaikka hän ei yrittänyt estää vastustajansa peräytymistä. "Yhtä hyvin
voisitte odottaa viinaa herneenvarsista tai maitoa sierasta. Mies on
hullu, vieläpä synnyntähullu."
"Minun on sitte täytynyt erehtyä henkilöstä, jolle kirje
oli osoitettu", ja puhuessaan mistress Martha Trapbois oli
kumartumaisillaan ottamaan paperia, jota oli niin tylysti pidelty.
Kohteliaasti ehättäysi hänen kumppaninsa edelle, mutta aivan yhtä
hyvää seuratapaa ei ollut, että hän vaivihkaa vilkaisi siihen,
ollessaan ojentamassa sitä hänelle, ja allekirjoituksen osuessa
silmäänsä hän virkahti ihmeissään: "Glenvarloch -- Glenvarlochin
Nigel Olifaunt! Tunnetteko Glenvarlochin loordin, mistress?"
"En tiedä kenestä puhutte", vastasi mistress Martha nyreästi. "Sain
sen paperin eräältä master Nigel Grahamelta."
"Nigel Grahamelta! -- hm. Ahaa, niin, aivan oikein -- minä unhotin",
sanoi skotlantilainen. "Pitkä ja vanttera nuori mies, jokseenkin
minun mittaiseni; kirkkaat siniset silmät kuin haukalla; miellyttävä
puheenlaatu, hiukan ystävälliseen pohjoismaalaiseen haasteluun
vetävä, vaan ei paljoakaan sen takia, että hän on oleksinut
ulkomailla?"
"Se kaikki on totta -- ja entä sitte?" kysyi saiturin tytär.
"Samanvärinen tukka kuin minulla?"
"Teidän on punainen", vastasi toinen.
"Älkää tarttuko puheeseeni", pitkitti skotlantilainen. "Aioin
sanoa samanvärinen, mutta enemmän ruskahtava. No niin, mistress,
jos olen arvannut miehen oikein, niin olen ja olen ollut hänen
kanssaan likeinen tuttava -- niin, voinpa totisesti sanoa tehneeni
hänelle paljon palveluksia aikoinani ja kenties eläväni tekemään
lisää. Tunsin todella vilpitöntä harrastusta häntä kohtaan ja
luulen hänen suurestikin kaivanneen minua sitte kun erosimme; mutta
vika ei ole minun. Kun tämä kirje siis ei hyödytä teitä sillä
taholla, jonne se on osoitettu, niin saatte uskoa, että taivas on
sen lähettänyt minulle, joka tunnen erityistä hyväntahtoisuutta
kirjoittajaa kohtaan. Minulla on sitäpaitsi sen verran armeliaisuutta
ja säädyllisyyttä kuin mies saattaa itselleen sallia ansaitessaan
leipänsä, ja halukas olen avittamaan ketä hyvänsä pulaan joutunutta
olentoa, joka on ystäväni ystävä, neuvollani ja muutoisin, kunhan
en joudu paljoihin kulunkeihin, ollen vieraassa maassa niinkuin
karitsa-poloinen, joka on harhaantunut kotiseutunsa laumasta ja
jättää tukon villojansa jokaiseen etelämaalaiseen risun perhanaan,
mitä sen tielle sattuu." Puhuessaan hän lupaa odottamatta luki
kirjeen sisällön ja jatkoi sitte: "Ja tässäkö siis kaikki mitä
tarvitsette, kyyhkyläiseni? Ette muuta kuin turvallisen ja
kunniallisen asunnon ja ylöspidon omalla kustannuksellanne?"
"En mitään muuta", vahvisti toinen. "Jos olette mies ja kristitty,
niin autatte minua saamaan, mitä kovin kipeästi kaipaan."
"Mies minä olen", vastasi caledonialainen, "niinkuin itse näette;
ja kristityksi voin sanoa itseäni, joskin arvottomaksi ja vaikka
olen niukasti kuullut puhdasta oppia siitä saakka kun tänne tulin --
kaikki on täällä ihmisten vehkeillä vellottua -- yhym! No niin, ja
jos te olette säällinen nainen", -- hän pilkisti anojan hipin alle --
"niinkuin te kyllä näytätte säällisenlaiselta naiselta -- vaikka minä
voin sanoa teille, että senlaatuista väkeä ei liiku tämän kaupungin
kaduilla niin runsaasti kuin haluaisin -- minut oli vähällä kuristaa
kaulailuillaan kaksi lutkaa, jotka juuri eilispäivänä tahtoivat
raastaa minut krouviin -- mutta kuitenkin, jos te olette siisti ja
säällinen nainen", -- hän pilkisti toistamiseen kasvonpiirteisiin,
joissa ei tosiaankaan kuvastunut epäiltävää kauneutta, -- "niinkuin
te kyllä näytätte siistiltä ja säälliseltä, niin kyllä minä neuvon
teidät kunnolliseen taloon, missä saatte hiljaisen, rauhallisen
täyshoidon kohtuullisesta maksusta ja voitte tuolloin tällöin käyttää
hyväksenne omaa neuvoani ja ohjaustani -- aika-ajoin nimittäin,
mikäli muut tehtävät sallivat."
"Rohjennenko vastaanottaa sellaista tarjousta vieraalta?" epäröitsi
Martha, luonnollista kyllä.
"Ka, mikäpä estäisi, mistress", vastasi kelpo skotlantilainen.
"Tulkaa katsomaan paikkaa ja tehkää sitte mielenne mukaan. Emmekä me
sitäpaitsi niin kovin vieraita keskenämme olekaan, sillä minä tunnen
teidän ystävänne ja te nähtävästi minun, ja se molemminpuolinen
tuntemus on yhdyssiteenä meidän välillämme niinkuin rihman
keskipaikka pitää yhdessä molempia päitä. Mutta minä selitän tätä
likemmin matkamme varrella, jos suvaitsette käskeä noiden kahden
laiskan kantaja-rahjuksen nostaa ylös pikku arkkunne, jonka oikea
skotlantilainen veisi kainalossaan. Sanonpa teille, mistress, että
kyllä Lontoossa piankin massinne pohja paistaa, jos palkkaatte kaksi
vetelehtijää tekemään yhden työn."
Niin sanoen hän läksi astelemaan edellä, saattolaisenaan mistress
Martha Trapbois, jolle kummallinen kohtalo oli kyllä kasannut
rikkauksia, muttei ollut toistaiseksi jättänyt hänelle viisaampaa
neuvonantajaa tai suurempaa suojelijaa kuin kunnon Richie
Monipliesin, palkattoman palvelijan.