Turvaton.
Kamala näky ilmeni Martha Trapboisin tuodessa valoa. Hänen omat
kuihtuneet ja jurot kasvonsa olivat vääntyneet murheen, pelon ja
vimmastuksen kaikesta hurjuudesta -- mutta viimeksimainittu tunne
oli vallitsevana. Lattialla virui ruumiina rosvo, joka oli heittänyt
henkensä huokaustakaan päästämättä, ja runsaana tulviva veri oli
punannut koko ympäristön. Lähellä makasi toinenkin ruumis, ja sen yli
heittäysi onneton nainen tuskansa kouristamana, sillä siinä oli hänen
kovaonninen isänsä. Seuraavana hetkenä hän kohottausi ylös ja yritti
nostaa ruumista huudahtaen: "Hänessä voi vielä olla henkeä!" Nigel
tuli hänen avukseen, mutta ei voinut olla vilkaisematta avoimeen
ikkunaan. Martha tulkitsi oikein hänen katseensa, terävänäköisenä
kuin ei häntä olisikaan kiihko tai hirmustuminen häirinnyt.
"Älkää peljätkö", hän huudahti, "älkää peljätkö; ne ovat kehnoja
raukkoja, joille miehuus on yhtä tuntematon kuin sääli. Jos minulla
olisi ollut aseita, niin olisin kyennyt puolustautumaan heiltä ilman
apua tai suojelusta. Voi isä-parkaani! suojelus tulee liian myöhään
tälle kylmälle ja kankealle ruumiille. Hän on kuollut -- kuollut!"
Hänen puhuessaan yrittivät he nostaa vanhan saiturin hengetöntä
ruumista, mutta hervottomasta painosta ja jäykistä nivelistä oli
ilmeistä, että häneltä oli elämän viimeinenkin kipinä sammunut.
Nigel etsi haavaa, muttei nähnyt mitään vammaa. Vainajan tytär,
osoittaen suurempaa malttia kuin tyttärellä olisi luullut voivan
olla sellaisena hetkenä, keksi murhan välikappaleen -- jonkunlaisen
huivin, joka oli vedetty niin tiukkaan hänen kaulaansa, että
ensiksikin hänen avunhuutonsa tukahtuivat ja sitte hengityksensä.
Hän avasi surmasilmukan ja laskien vanhuksen ruumiin loordi
Glenvarlochin syliin juoksi noutamaan vettä, alkoholia, hajunesteitä,
siinä turhassa toivossa, että elämä saattoi olla vain sulkeuksissa.
Tyhjäksi se toive tosiaan osoittausi. Hän hieroi vanhuksen ohimoita,
kohotti hänen päätänsä, väljensi yönuttua, sillä hän näytti nousseen
vuoteeltansa kuullessaan konnien tulon, ja lopulta avasi työläästi
hänen lujasti nyrkkiin pusertuneet kätensä. Toisesta putosi tällöin
avain ja toisesta sama kultaraha, jota onneton mies oli vastikään
niin tuskaisesti tavoitellut ja jota hän sielullisten kykyjensä
vaillinaisessa tilassa oli luultavasti tahtonut puolustaa niin
epätoivoisen tarmokkaasti kuin olisi sen määrä ollut välttämätön
hänen suoranaiseen toimeentuloonsa.
"Turhaa kaikki -- turhaa kaikki", huokasi tytär herjeten
hyödyttömistä yrityksistään hengen palauttamiseksi, joka oli
ehdottomasti lähtenyt, sillä murhaajien rajuus oli taittanut niskan.
"Ei auta mikään -- hän on murhattu. Olen aina tiennyt näin käyvän, ja
nyt sen näen!"
Hän sieppasi sitten avaimen ja rahan, mutta ainoastaan viskatakseen
ne uudestaan permantoon huudahtaen: "Kirottuja olkaa te molemmat,
sillä te olette tämän turman aiheuttajat!"
Nigel olisi puhunut -- muistuttanut hänelle, että olisi pitänyt heti
ryhtyä toimenpiteisiin paenneen murhaajan tavoittamiseksi sekä hänen
oman turvallisuutensa varjelemiseksi pahantekijän paluun varalta,
mutta toinen keskeytti hänet tuimasti.
"Olkaa vaiti", hän sanoi, "olkaa vaiti. Luuletteko, etteivät oman
sydämeni ajatukset riitä kiusaamaan minua hulluksi, kun on vielä
tämmöinen näky edessäni! Olkaa vaiti, sanon", kertasi hän yhä
ankarammin; "voiko tytär kuunnella, isänsä murhattu ruumis sylissään?"
Niin syvällisesti kuin loordi Glenvarlochiin vaikuttikin hänen
murheensa voimakkuus, ei hän voinut olla vähemmin tuntematta oman
asemansa tukaluutta. Hän oli laukaissut molemmat pistoolinsa --
rosvo saattoi palata -- tällä oli luultavasti muitakin apureita
kuin se mies, joka oli kaatunut, ja hän olikin tosiaan kuulevinaan
mutinaa ikkunan alta. Hän selitti kumppanilleen pikaisesti, miten
välttämätöntä oli hankkia ampumavaroja.
"Olette oikeassa", myönsi toinen hieman halveksivasti, "ja olettekin
uskaltanut jo enemmän kuin olisin koskaan voinut miehestä edellyttää.
Menkää ja pitäkää huolta itsestänne, koska se on aikeenanne --
jättäkää minut kohtalooni."
Pysähtymättä tarpeettomaan väittelyyn kiirehti Nigel omaan
huoneeseensa salakäytävää myöten, otti mukaansa ampumavaroja ja
palasi yhtä joutuisasti, itsekseen ihmetellen, miten tarkoin hän
pimeässä suoriutui vain kertaalleen kulkemansa solan kaikista
käänteistä ja vielä näin rajun kiihtymyksen hetkenä.
Takaisin tullessaan hän näki onnettoman naisen seisovan kuin
patsaana isän ruumiin ääressä, jonka hän oli oikaissut lattialle,
peitettyään kasvot hänen kaapunsa liepeellä. Hän ei ilmaissut
kummastusta eikä mielihyvää Nigelin paluusta, vaan lausui tälle
levollisesti: "Valitukseni on vaikerrettu -- mennyttä on murheeni --
ainakin kaikki se suru, jota ihmiset koskaan voivat minusta havaita.
Mutta minä tahdon oikeutta, ja se kurja konna, joka surmasi tämän
avuttoman vanhus-poloisen, kun hänellä luonnon lakien mukaan ei ollut
vuottakaan elontaivalta jäljellä, ei saa pitkää aikaa raskauttaa
maan pintaa hänen jälkeensä. Muukalainen, jonka taivas on lähettänyt
edistämään tälle teolle varattua kostoa, menkää Hildebrodille --
siellä valvotaan kaiken yötä mässäyksissä -- kutsukaa hänet tänne
-- hänet sitoo velvollisuutensa apuun, jonka hän tietää kykeneväni
palkitsemaan, eikä hän rohkene eikä saa siitä kieltäytyä. Miksi
viivyttelette? -- menkää heti."
"Menisin kyllä", selitti Nigel, "mutta minua peloittaa jättää teitä
yksiksenne; rosvot saattavat palata, ja --"
"Totta, aivan totta", vastasi Martha, "hän saattaa palata, ja vaikka
minä en paljoakaan välitä siitä, murhaako hän minutkin, voisi hän
saada haltuunsa sen, mikä on häntä enimmin houkutellut. Pitäkää
tämä avain ja kultaraha; ne ovat molemmat tärkeitä -- puolustakaa
henkeänne, jos karataan kimppuunne, ja jos tapatte sen roiston, teen
teistä rikkaan. Minä lähden itse hakemaan apua."
Nigel olisi väittänyt vastaan, mutta hän pujahti samassa tiehensä,
ja silmänräpäyksen kuluttua kuuli nuori loordi ulko-oven paukahtavan
kiinni hänen jälkeensä. Hetkiseksi aikoi hän seurata turvatonta,
mutta muistaessaan välimatkan hyvinkin lyhyeksi Trapboisin talosta
Hildebrodin kapakkaan päätti hän avunhakijan tuntevan sen paremmin
kuin hän ja kokevan vain vähäistä vaaraa tuolla taipaleella, joten
hänen oli paras jäädä siksi aikaa vartioimaan, kuten tarmokas nainen
oli neuvonut.
Tuollaisiin kohtauksiin tottumattomalle ei ollut suinkaan mieluista
jäädä huoneeseen kahden ruumiin seuraan, jotka olivat vastikään
olleet eläviä ja hengittäviä miehiä ja saaneet vajaan puolen tunnin
aikana väkivaltaisen kuoleman, toinen salamurhaajan kädestä ja
toinen, jonka veri vielä virtasi kurkussa olevasta haavasta ja
tahrasi hurmeella koko ympäristöä, katsojan omasta väkivallanteosta,
vaikka se olikin ollut oikeutettu. Inhoten ja taikauskoisesti
vavahtaen käänsi hän kasvonsa pois noista kurjista kuolevaisuuden
jäännöksistä ja havaitsi sen tehtyään, että kaameiden nähtävien
läsnäolon tietoisuus teki niiden näkymättöminä ollessa hänen olonsa
vielä tukalammaksi kuin oli tuijottavien ja elottomien silmäparien
katseleminen ollut. Mielikuvitus myös piti tavallista ilvettään hänen
kanssaan. Milloin oli hän kuulevinaan hengettömän saiturin kuluneen
yönutun kahisevan, milloin surmatun rosvon koukistavan jalkaansa ja
raapaisevan saappaallaan permantoa ikäänkuin kohoutumaisillaan, ja
toisin ajoin hän luuli eroittavansa palanneen heittiön askeleita
ja kuisketta sen ikkunan takaa, josta hän oli äsken paennut.
Käydäkseen viimeksimainittua todellisinta vaaraa vastaan sekä
torjuakseen kauhuja, joita muut tunteet yrittivät saada hiipimään
hänen sieluunsa, astui Nigel ikkunaan, ja suuresti ilahutti
häntä silloin se havainto, että useiden soihtujen loimu valaisi
katua. Äänten sorinasta päättäen seurasi niitä joukko henkilöitä,
näköjään aseistettuina luikuilla ja pertuskoilla sekä saattamassa
Hildebrodia, joka oli matkalla tutkimaan rikosta ja sen asianhaaroja,
ei haaveellisessa herttuanarvossaan, vaan todellisessa virassaan,
Whitefriarsin vapaaksi pyhäköksi julistetun yhteiskunnan voutina.
Kummallisena ja surettavana vastakohtana oli nähdä nuo keskiyön
pahimmasta mellastuksesta häirityt mässääjät saapumassa tällaiselle
näyttämölle. He tuijottelivat toisiinsa ja edessään näkyviin verityön
jälkiin tylsin katsein, hoipertelivat epävarmoin askelin verestä
liukkaalla lattialla, heidän meluava rähinänsä vaimeni sopertelevaksi
supatukseksi, ja luontonsa lannistuessa näystä, samalla kun heidän
aivonsa olivat vielä väkijuomien tyhmistyttäminä, näyttivät he
unissakävelijöiltä.
Vanha Hildebrod oli poikkeuksena yleisestä tilasta. Tuo karaistunut
tynnyri oli täpötäynnäkin kaikin ajoin liikuntakykyinen, kun sattui
riittävän voimakas vaikutin panemaan hänet kierimään. Hän näytti
suuresti järkkyneeltä näkemästänsä, ja niinpä ilmenikin hänen
toimenpiteissään enemmän säännöllisyyttä ja säädyllisyyttä kuin
hänen olisi voinut otaksua kykenevän osoittamaan minkäänlaisessa
tilanteessa. Tytärtä kuulusteltiin ensin. Ihmeteltävän täsmällisesti
ja selvästi selitti tämä, miten hänet oli hälyttänyt isänsä
huoneesta kuulunut rynnistyksen melu, ja sitäkin kerkeämmin, kun
hän oli erityisesti pitänyt isäänsä silmällä, ollen huolissaan
hänen terveydentilastaan. Saapuessaan paikalle oli hän nähnyt
vanhuksen sortuvan kahden miehen nujertamana, joiden kimppuun hän
hyökkäsi niin raivokkaasti kuin kykeni. Kun heidän kasvonsa olivat
noettuja ja ryhtinsä valeasun muuttamia, ei hän voinut väittää noin
kamalan kiihdyttävän hetken kiireessä tunteneensa heistä kumpaakaan
ennen näkemäkseen henkilöksi. Hän ei muistanut paljoakaan muuta
kuin kuulleensa laukauksia, kunnes huomasi olevansa kahden kesken
vieraansa kanssa ja näki toisen rosvon paenneen.
Loordi Glenvarloch kertoi osuutensa niinkuin me olemme selittäneet
sen lukijalle. Siten kuultuaan suoranaiset todistukset tutki
Hildebrod huoneustoa. Hän havaitsi konnien tunkeutuneen sisälle
ikkunasta, josta eloonjäänyt oli livistänyt tiehensä; kummalliselta
kuitenkin tuntui, että he olivat siinä onnistuneet, sillä
ikkuna oli suojattu vankoilla rautakangilla, jotka vanhalla
Trapboisilla oli tapana omin käsin sulkea illan tullen. Tutkija
merkitsi hyvin huolellisesti muistiin, missä kunnossa kaikki oli
huoneessa, ja tarkasteli surmatun rosvon kasvonpiirteitä. Tämä oli
puettu matruusiksi, mutta kasvot olivat kaikille läsnäolijoille
tuntemattomat. Hildebrod lähetti sitte hakemaan alsatialaisen
haavurin, jonka paheet olivat tehneet tyhjäksi mitä hänen taitonsa
olisi voinut saada aikaan hänen hyväkseen ja määränneet hänet
harjoittamaan ammattiansa tällä kurjalla seudulla. Hän sai
tutkiakseen ruumiita ja laatiakseen virallisen lausunnon näiden
kuolintavasta. Huivikaan ei välttänyt oppineen tuomarin huomiota,
ja kuunneltuaan kaikkea asiasta tiettyä ja arveltua sekä kerättyään
kaikki verityöhön näköjään kuuluvat todisteet hän määräsi kamarin
oven lukittavaksi seuraavaan aamuun. Vieden sitte murhatun miehen
onnettoman tyttären keittiöön, missä ei ollut ketään muuta saapuvilla
kuin loordi Glenvarloch, hän kysyi tältä vakavasti, eikö hän
erityisesti epäillyt ketään tämän työn tekijäksi.
"Ettekö _te_ epäile ketään?" vastasi Martha katsoen häneen tiukasti.
"Kenties, mistress, mutta minun tehtävänäni on esittää kysymyksiä,
teidän vastata niihin. Se on pelin sääntönä."
"No, minä epäilen miestä, joka käytti tuota huivia. Ettekö tiedä,
ketä tarkoitan?"
"Ka, jos vaaditte minua tunnustamaan väriä, niin täytyyhän minun
sanoa nähneeni kapteeni Peppercullilla tuollaisen, ja hän ei ole mies
vaihtamaan asuansa usein."
"Lähettäkää siis partiojoukko liikkeelle", esitti Martha, "ja
otattakaa hänet kiinni".
"Jos se oli hän, niin hän on jo kaukana; mutta minä asetun yhteyteen
korkeamman vallan kanssa", vastasi tuomari.
"Te soisitte hänen pääsevän pakoon", väitti toinen tähystäen häntä
ankarasti.
"Kautta pikarin ja piiraan", vakuutti Hildebrod, "jos asia minusta
riippuisi, niin se nyrhivä kurkunleikkaaja killuisi yhtä korkealla
kuin ikinä Haman -- mutta antakaa minun ottaa oma aikani. Hänellä on
ystäviä meidän joukossamme, sen tiedätte hyvin -- ja kaikki, joiden
pitäisi auttaa minua, ovat päissään kuin pelimannit."
"Minä tahdon kostoa, -- minun _täytyy_ saada se", sanoi Martha, "ja
varokaa leikittelemästä minun kanssani".
"Leikittelemästäkö! Mieluummin leikkisin ärsytetyn naaraskarhun
kanssa. Sanon teille, mistress, olkaa vain kärsivällinen, kyllä me
hänet nappaamme. Minä tiedän kaikki hänen tyyssijansa, eikä hän
voi pitkää aikaa pidättyä niistä; ja minä toimitan kaikki loukut
vireeseen häntä varten. Te ette voi jäädä oikeuden puutteeseen,
mistress, sillä teillä on keinot sen saamiseen."
"Niistä keinoista saavat osuutensa ne, jotka auttavat minua
kostossani", lupasi Martha.
"Kylliksi sanottu", arveli Hildebrod. "Ja nyt kehoitan teitä
lähtemään meille ja nauttimaan jotakin kuumaa -- kolkoksi käy teille
täällä yksinänne."
"Lähetän noutamaan vanhaa apuvaimoamme", vastasi Martha, "ja
sitäpaitsi asuu täällä tämä vieras herrasmies".
"Hm, hm -- vieras herrasmies!" virkkoi Hildebrod, vetäen Nigelin
hiukan syrjään. "Luullakseni on kapteeni luonut vieraan herrasmiehen
onnen, tehdessään rohkean hyökkäyksen omansa tavoittamiseksi. Voin
sanoa teidän arvoisuudellenne -- ylhäisyydeksihän en saa teitä
puhutella -- että satunnainen vihjaukseni teille tänään antamastani
suosituksesta luullakseni pani tuon rasvaisen nahka- ja rautaroiston
valttaamaan näin karkeasti. Sen parempi teille -- saatte rahat ilman
appi-ukkoa. Toivoakseni täytätte välipuheen?"
"Oli paha, että sanoitte kellekään mitään niin järjettömästä
suunnitelmasta", moitti Nigel.
"Vai järjettömästä! Mitä, luuletteko, että hän ei huoli teistä?
Ottakaa hänet kyyneleissään, mies -- ottakaa kyyneleissään. Antakaa
minun kuulla itsestänne huomenna. Hyvää yötä, hyvää yötä -- nyökkäys
on yhtä hyvä kuin työkkäys. Minun täytyy ryhtyä sinetitsemään ja
lukitsemaan viran puolesta. Mutta tämä julma työhän on haihduttanut
kaikki mielestäni -- täällä on mr. Lowestoffen lähettämä mies
tiedustanut teitä. Koska hän vakuutti asiaansa tuiki kiireelliseksi,
niin senaatti pani hänet juomaan vain pari mitallista, ja hän oli
tulossa kolkuttamaan kortteeriinne, kun tämä häly nousi. Hei, ystävä,
tuossa on master Nigel Grahame."
Vihreään nukkasametti-nuttuun puettu laattahihainen nuori mies,
joka näytti soutajalta, lähestyi Nigeliä ja viittasi hänet syrjään,
herttua Hildebrodin hyöriessä paikasta toiseen harjoittamassa
virkavaltaansa ja pitämässä silmällä ikkunain ummistamista ja
huoneen ovien sulkemista. Lowestoffen sanansaattajan viestit eivät
olleet aivan hauskoja, hänen kohteliaasti supattaessaan niitä
Nigelille. Master Lowestoffe nimittäin rukoili häntä pitämään
huolta turvallisuudestaan heti poistumalla Whitefriarsista,
sillä loordi ylituomari oli julistanut vangitsemiskäskyn hänen
kiinniottamisekseen, ja se aiottiin panna täytäntöön aamulla,
käyttäen apuna muskettisotureita sellaisena joukkona, että
alsatialaiset eivät rohkenisi sitä vastustaa, jos haluaisivatkin.
"Ja niinpä, hyvä herra", ilmoitti vesiteiden taivaltaja, "on sovittu,
että veneeni on odotettava teitä tuolla lakikoulun rantaportaiden
edessä kello viideltä aamulla, ja jos tahdotte livahtaa tiehenne
verikoirilta, niin se käy kyllä laatuun".
"Miksei master Lowestoffe kirjoittanut minulle?" kysyi Nigel.
"Voi, se kelpo mies on itse hyvässä tallessa ja yhtä vähän
tekemisissä kynän ja musteen kanssa kuin olisi hän pappi."
"Lähettikö hän minulle mitään tunnusta?" tiedusti Nigel.
"Tunnustako! Kyllä, oikein -- pätevänkin tunnuksen, jollen ole sitä
unehuttanut", vastasi mies. Hän kohautti housujensa vyötärystä
ja virkkoi sitte: "Niin, jo sainkin kiinni -- teidän piti uskoa
minua, koska nimenne kirjoitettiin Grahamen sijasta O:lla. Sillä
lailla se muistaakseni kuului. No, tapaammeko kahden tunnin
kuluttua, kun vuorovesi kääntyy, viilettääksemme alas virtaa kuin
kaksitoista-airoinen saima?"
"Tiedättekö, missä kuningas on tällähaavaa?" tokaisi loordi
Glenvarloch.
"Kuningasko! Ka, hän matkusti alas Greenwichiin eilen virtaa myöten
niinkuin ainakin ylväs hallitsija, joka tahtoo kellua vesillä missä
vain voipi. Hänen piti metsästellä tämän viikkoa, mutta siihen
aikeeseen sanotaan tulleen jotain mutkaa; ja prinssi ja herttua ja ne
kaikki siellä Greenwichissä pitävät hauskaa kuin särkiparvi."
"No", vastasi Nigel, "minä varustaudun lähtemään viideltä; tule sinä
tänne kantamaan tamineitani".
"Kyllä, kyllä, master", vastasi mies ja poistui talosta, lyöttäytyen
herttua Hildebrodin hälisevien saattolaisten seuraan, näiden ollessa
peräytymismatkalla. Valtias pyysi Nigeliä telkeämään ovet jälkeensä
ja kuiskasi viitaten naiseen, joka istui hiipuvan tulen ääressä
ojennetuin raajoin kuin kuoleman kosketuksen jo kahlitsemana:
"Muistakaa tikkinne ja kauppanne, taikka minä leikkaan jousestanne
jänteen ennen kuin voitte sitä pingoittaa."
Syvästi pahastuneena suunnattomasta raakamaisuudesta, joka saattoi
suositella moisten tarkoitusperien ajamista noin säälittävään asemaan
joutuneen henkilön suhteen, hillitsi loordi Glenvarloch itseänsä
kuitenkin sikäli, että vastaanotti neuvon äänettömänä ja noudatti
sen edellistä osaa, huolellisesti teljeten oven herttua Hildebrodin
ja hänen saattueensa jälkeen, samalla kun hän itsekseen toivoi
pääsevänsä näkemästä heitä enää koskaan tai kuulemastakaan mitään
heistä. Hän palasi sitte keittiöön, jossa onneton vaimo yhä istui
hievahtamattomana kuin horroksiin vaipunut, kädet yhä kouristuneina,
silmät tuijottavina ja raajat jäykkinä. Liikutettuna hänen
asemansa johdosta ja surkutellen hänen turvatonta tulevaisuuttaan
yritti Nigel kaikin keinoin herättää häntä ympäristön tajuntaan,
saadenkin nähtävästi viimein hälvennetyksi hänen tylsyytensä ja
valveutetuksi hänen huomaavaisuutensa. Nigel kertoi hänelle sitte
tekevänsä lähtöä Whitefriarsista parin tunnin kuluttua, selittäen
olevansa epätietoinen vastaisesta määräpaikastaan, mutta hartaasti
haluavansa tietää, saattoiko hän edistää yksinäisen naisen suojelusta
ilmoittamalla jollekulle ystävälle hänen asemansa tai muutoin. Hiukan
työläästi näytti toinen käsittävän hänen tarkoituksensa ja kiitti
häntä tavalliseen lyhyeen ja juroon tapaansa. "Te saatatte tarkoittaa
hyvää", hän sanoi, "mutta teidän pitäisi tietää, että kurjilla ei ole
ystäviä".
"En suinkaan tahtoisi olla tunkeileva", puolustausi Nigel, "mutta kun
aion juuri lähteä munkkilasta --"
Toinen keskeytti hänet.
"Aiotte lähteä munkkilasta? Minä tulen mukaan."
"Tekö mukaan!" huudahti loordi Glenvarloch.
"Niin", vastasi toinen, "kyllä minä taivutan isäni jättämään
tämän murhaluolan". Mutta puhuessaan hän tarkemmin muisti, mitä
oli tapahtunut. Hän kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti kamalaan
nyyhkytysten, voikerrusten ja valitusten puuskaan, joka päättyi
sitäkin rajumpaan hermotäristyksen kohtaukseen, kun hän oli
tavattoman voimakas ruumiiltaan ja sielultaan.
Järkkyneenä, hämillään ja kokemattomana oli loordi Glenvarloch
lähtemäisillään talosta hakemaan lääkärin tai ainakin jonkun naisen
apua. Mutta purkauksensa hiukan heikennettyä piteli potilas toisella
kädellään häntä kiinni hihasta ja peitti kasvonsa toisella, vuolaan
kyynelvirran herahtaessa huojentamaan murhetta, joka oli kiihdyttänyt
häntä niin väkivaltaisesti.
"Älkää jättäkö minua", hän pyysi, "älkää jättäkö minua, älkääkä
kutsuko ketään. En ole koskaan ennen ollut tällaisena, enkä olisi
nytkään", puolustausi hän suoristautuen istuallaan ja pyyhkien
silmiänsä esiliinalla, "en nytkään -- mutta -- mutta hän rakasti
_minua_, jollei rakastanutkaan mitään muuta inhimillistä. Kuolla
sillä tavoin, ja moisissa käsissä!"
Ja taaskin valtasi onnettoman naisen surunpurkaus, joka
korkeimmilleen kiihtyneenä säesti kyyneleitä niiskutuksella,
voivotuksella ja kaikella naisellisen murheen ylenpalttisuudella.
Vihdoin hän sai vähitellen takaisin luontaisen levollisuutensa
yksivakaisuuden ja säilytti sen ikäänkuin päättäväisyyden
väkinäisellä ponnistelulla, puhuessaan torjuen hermotäristyksen
uudistuvia oireita sellaisella rynnistelyllä, jolla tiedetään
kaatuvatautisten siirtävän tuonnemmaksi setkiensä uudistumista.
Mutta niin luja kuin hän olikin luonnostaan, ei hän kyennyt niin
ehdottomasti voittamaan hermostonsa vikautumista, ettei hän olisi
kokenut rajuja vapistuksia, jotka minuutin tai pari kerrallaan
pudistelivat hänen koko ruumistaan kauhistuttavasti. Nigel unohti
oman asemansa ja kaiken muunkin siinä harrastuksessa, jota herätti
hänen edessään kärsimyksissä taisteleva nainen, vaikuttaen ylvääseen
mieleen sitäkin syvällisemmin, kun onneton itse yhtä ylväänä näytti
päättäneen jäädä mahdollisimman vähäiseen velkaan muiden ihmisyydelle
tai säälille.
"Ei ole minulla tapana olla tällaisena", puolusteli hän yhä, "mutta
-- mutta -- luonto tahtoo säilyttää valtansa niiden hauraiden
olentojen suhteen, jotka se on muodostanut. Teihin, sir, on minulla
jonkun verran oikeutta, sillä ilman teitä en olisi elänyt tämän
kamalan yön yli. Soisin apunne tulleen joko varhaisemmin tai
myöhemmin -- mutta te _olette_ pelastanut minut elämään, ja teidän
velvollisuutenne on auttaa sen tekemisessä minulle siedettäväksi."
"Jos vain osoitatte minulle, miten se käy päinsä", vastasi Nigel.
"Sanotte olevanne lähdössä täältä hetimiten -- viekää minut
matkassanne", esitti turvaton. "Omin ponnistuksin en ikinä pelastu
tästä rikoksen ja kurjuuden erämaasta."
"Voi, mitä voisin tehdä hyväksenne?" pahoitteli Nigel. "Oma tieni,
jolta minun ei sovi poiketa, johtaa minut luultavasti vankityrmään.
Mutta kyllähän voisin kuljettaa teidät täältä kanssani, jos sittemmin
voisitte turvautua johonkuhun ystävään."
"Ystäväänkö!" huudahti toinen. "Ei ole minulla ainoatakaan -- ne ovat
aikapäiviä heittäneet meidät syrjään. Kuolleista noussut aave olisi
tervetulleempi kuin minä niiden ovilla, jotka ovat tehneet meistä
eron; ja jos he olisivat halukkaita palauttamaan minulle ystävyytensä
nyt, halveksisin minä sitä, syystä että he peräyttivät sen häneltä --
häneltä" -- häntä kohtasi ankara kiihtymys, jonka hän sai hillityksi,
jatkaen lujasti -- "_häneltä_, joka makaa tuolla. Minulla ei ole
yhtään ystävää." Hän vaikeni toviksi, mutta lisäsi sitten äkkiä
kuin jotakin muistaen: "Ei ole ystävää, mutta minulla on sitä,
millä voi ostaa montakin -- minulla on tilaisuus ostaa sekä ystäviä
että kostajia. Hyvä, että tulin ajatelleeksi; minun ei sovi jättää
sitä petturien ja konnien saaliiksi. Vieras, teidän on palattava
tuohon huoneeseen. Astukaa sen läpi rohkeasti hänen -- tarkoitan
makuuhuoneeseen ja työntäkää makuusija syrjään; kumpaisenkin patsaan
alla on messinkilevy kuin kannattamassa painoa, mutta teidän on
kohdistettava huomionne vasemmanpuoleiseen, seinänviereiseen
-- painakaa levyn nurkkaa, niin se ponnahtaa ylös ja paljastaa
avaimenreiän, jota varten tämä avain on tehty. Lukon avattuanne
nostatte ylös salaluukun, ja lattiaontelosta löydätte pienen kirstun.
Tuokaa se tänne; sen pitää saattaa minua matkallani, ja kummallista
on, jollei sen sisältö saa lunastetuksi minulle turvapaikkaa."
"Mutta nuo ihmiset ovat lukinneet välioven", muistutti Nigel.
"Se on totta, minä unohdin; heillä oli epäilemättä syynsä siihen",
vastasi toinen. "Mutta salakäytävä teidän huoneestanne on avoinna, ja
te voitte mennä sitä tietä."
Loordi Glenvarloch otti avaimen, ja hänen sytyttäessään lampun
valaistakseen tietänsä kuvastui hänen kasvoillaan vastahakoisuutta
saamaansa tehtävään.
"Te pelkäätte?" huomautti mistress Martha. "Siihen ei ole mitään
syytä; murhaaja ja hänen uhrinsa ovat molemmin joutuneet lepoon.
Rohkaistukaa, minä lähden teidän kanssanne itse -- ettehän tunne
joustimen rakennetta, ja kirstukin on teille liian painava."
"Ei hätää, ei hätää", vastasi loordi Glenvarloch häpeissään toisen
antamasta tulkinnasta sille hetkelliselle epäröimiselle, joka johtui
vastenmielisyydestä katsella mitään kamalaa; se on useinkin ominaista
niille hienoille luonteille, jotka ovat viimeiset pelkäämään mitään
pelkästään vaarallista. "Toimitan asianne niinkuin haluatte, mutta
mitä teihin tulee, niin teidän ei sovi -- te ette voi lähteä tuonne."
"Minä voin -- ja tahdon", vakuutti toinen. "Olen tyyntynyt. Sen
saatte nähdä." Hän otti pöydältä keskeneräisen ompelutyön ja pujotti
vakaasti ja levollisesti hienoon silmäneulaan silkkirihman. "Olisinko
kyennyt tuohon", sanoi hän hymyillen vielä aaveellisemmin kuin oli
äsken epätoivoissaan tuijotellut, "jolleivät sydämeni ja käteni olisi
olleet vakaat?"
Hän riensi sitte joutuisasti edellä ylös portaita Nigelin
kamariin ja samaa vauhtia pitkin salakäytävää ikäänkuin peljäten
päättäväisyytensä masentuvan ennen aikeensa toteutumista. Portaiden
juurella hän pysähtyi hetkiseksi ennen kuin astui murhahuoneeseen,
mutta kiirehti sitte hätäisesti sen takana sijaitsevaan
makuukamariin, kintereillään loordi Glenvarloch, jonka vastahakoisuus
lähestymään veristä näyttämöä kokonaan häipyi murhenäytelmästä
eloonjääneen herättämään huolestukseen.
Martha Trapboisin ensimäisenä toimenpiteenä oli vetää syrjään
isänsä vuoteen uutimet. Makuuvaatteet oli heitetty hajalleen,
epäilemättä vanhuksen kavahtaessa unestaan vastustamaan roistojen
tunkeutumista viereiseen huoneeseen. Kovassa patjassa osoitti vain
aivan matala syvennys, missä vanhan saiturin näivettynyt ruumis oli
levännyt. Tytär vaipui vuoteen viereen, liitti kätensä ristiin ja
rukoili taivaalta lyhyeen ja hartaasti tukea murheeseensa ja kostoa
ilkiöille, jotka olivat tehneet hänet isättömäksi. Hiljaa mutistu
ja vielä lyhyempi anelu pyysi taivaan armoa vainajan sielulle
ja kristikunnan suuren sovintotyön nimessä anteeksiantoa hänen
synneilleen.
Täytettyään tämän hurskaan velvollisuuden antoi hän Nigelille merkin
tulla avuksi, ja työnnettyään syrjään raskaan makuusijan näkivät
he Marthan mainitseman messinkilaatan. Tämä painoi joustinta,
jolloin laatta heti ponnahti ylös ja paljasti avaimenreiän sekä ison
rautarenkaan. Tästä nostettuaan ylös salaluukun he näkivät pienen
rautaisen kirstun, joka osoittausikin niin peräti painavaksi, että
Nigelille olisi kenties tuskin käynyt mahdolliseksi kohottaa sitä
yksinään, niin voimakas kuin hän olikin.
Heidän pantuaan kaikki takaisin paikoilleen kävi Nigel käsiksi
taakkaansa, kumppaninsa avustaessa häntä parhaansa mukaan. Siten
saatiin kirstu kannetuksi viereiseen huoneeseen, missä virui sen
kurja omistaja tunnottomana äänille ja seikoille, jotka varmasti
olisivat keskeyttäneet hänen pitkän viimeisen unensa, jos sitä olisi
voinut mikään maallinen häiritä.
Tytär astui hänen ruumiinsa ääreen, vieläpä rohkeni siirtää syrjään
hurstinkin, joka oli säädyllisesti levitetty sen yli. Hän laski
kätensä sydämelle, mutta tykähdystäkään ei tuntunut -- piteli hänen
huulillaan höyhentä, joka ei häilähtänyt -- suuteli sitte hartaan
kunnioittavasti valjun otsan pullistuneita suonia ja lopuksi
kuihtunutta kättä.
"Soisin sinun kuulevan minua, isä", virkkoi hän. "Tahtoisin
viihdyttää mieltäsi valallani, että kun nyt pelastan, mitä sinä pidit
enimmin arvossa maan päällä, niin se tapahtuu vain saadakseni surmasi
kostetuksi."
Hän levitti peitteen paikoilleen ja kyyneleettä, huokauksetta tai
enää sanaakaan virkkamatta ryhtyi jälleen ponnistuksiinsa, kunnes
he olivat yhdessä kuljettaneet aarrelaatikon loordi Glenvarlochin
makuuhuoneeseen. "Sen on kuljettava teidän tavaroinanne", hän sanoi.
"Olen kyllä valmis heti kun soutumies saapuu."
Hän peräytyi. Nähden lähtöhetken lähenevän repäisi loordi Glenvarloch
alas osan vanhaa seinäverhoa peitteeksi, jonka hän nuoritti kirstun
ympäri, jotta sen erikoinen muoto ja huolellinen lujitus ristiin
rastiin kiinnitetyillä teräsvanteilla ei herättäisi epäluuloja sen
sisältämistä kalleuksista. Tämän varokeinon jälkeen hän vaihtoi
renttumaisen asunsa, jonka oli omaksunut Whitefriarsiin tullessaan,
arvollensa soveliaampaan pukuun ja heittäysi sitte vuoteelleen
odottamaan soutajan kutsua, kykenemättömänä nukkumaan, vaikka olikin
yön tapausten uuvuttama.