Tihutyö.
Herttua Hildebrodin peräydyttyä oli Nigelin ensimäisenä vaikutelmana
vastustamaton halu nauraa viisaan neuvojan hankkeelle, joka olisi
siten tahtonut yhdistää hänet iällisyyteen, rumuuteen ja nyreyteen.
Mutta hänen seuraavana tunteenaan oli sääli onnetonta isää ja tytärtä
kohtaan; tämän kurjan tienoon ainoina varakkaina henkilöinä näyttivät
he raakalaismaan rannikolle ajautuneelta haaksihylyltä, jota vain
tuokioksi varjelee ryöstöltä likeisten heimojen keskinäinen kateus.
Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, että hänen oma asumisensa
täällä oli yhtä täpärää ja että alsatialaiset ajattelivat häntä
samassa valossa kuin kohdellaan merenantimia Cornwallin rannikolla
taikka Afrikan erämaissa samoavaa rikasta karavaania, joka on
sikäläisten seutujen riistäjäkansain mielestä _dummalafong_, mikä
merkitsee ahmittavaksi annettua -- kaikille yhteistä saalista.
Nigel oli jo laatinut oman suunnitelmansa vapautuakseen kaikin
mokomin vaarallisesta ja halventavasta asemastaan; pannakseen sen
heti täytäntöön odotti hän vain Lowestoffen sanansaattajan paluuta.
Mutta tätä ei kuulunut, ja sillävälin sai hän kulutetuksi aikaansa
vain tarkastelemalla edellisestä asunnostaan lähetettyjä tavaroitaan,
valitakseen välttämättömimpiä esineitä pieneksi mukaanotettavaksi
kääryksi siltä varalta, että hänen oli poistuttava salaisesti ja
äkkiä. Hän oivalsi nimittäin, että joutuisuus ja huomion välttäminen
olivat erityisen tarpeellisia, jos hän aikoi päästä kuninkaan
puheille, kuten hänen miehuullisuutensa ja etunsakin olivat saaneet
hänet päättämään menettelytavakseen.
Siinä puuhassaan hän havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, ettei
master Lowestoffe ollut pannut tavarain mukaan ainoastaan hänen
pistomiekkaansa ja väkipuukkoansa, vaan pistooliparinkin, jota hän
oli pitänyt matkoillaan; ne olivat kooltaan pienempiä ja mukavampia
kuin isot petronelit eli ratsupistoolit, jotka silloin olivat
yleiseen käytännössä, sillä ne oli tehty kannettaviksi vyössä
tahi taskussa. Vankkojen ja ystävällisten kumppanien puutteessa
rohkaisee miestä parhaiten se tieto, että hän on hyvin aseistettu
tarpeen varalta. Nigel oli hiukan huolestuneesti ajatellut, miten
epävarmaa hänen oli uskaltaa henkeänsä hyökkäyksen sattuessa sen
kömpelön aseen varaan, jonka hän oli saanut Lowestoffelta valepukunsa
täydentämiseksi. Nyt tunsi hän melkein voitonriemuista varmuutta,
kun veti huotrasta oman koetellun kelpo pistomiekkansa, pyyhki sen
nenäliinallaan, tutki sen kärkeä, taivutti sitä pariin kertaan maata
vasten koetellakseen sen karaistua metallia ja lopulta pani sen
takaisin huotraan sitäkin kiireisemmin, kun kuuli kamarinsa ovelta
koputusta eikä halunnut näyttäytyä röyhistelemässä kamarissaan
paljastetuin miekoin.
Hänen vanha isäntänsä sieltä tuli ilmoittamaan hänelle monin
kyyristelevin kumarruksin, että kamarin vuokrana oli kruunu päivässä
ja että se Whitefriarsin tapojen mukaan oli aina maksettava
ennakolta, vaikka hän ei koskaan epäröinyt jättää rahaa viikoksi
tai pariksi taikka kuukaudeksikin sellaisen kunnioitettavan vieraan
kuin master Grahamen haltuun, kunhan koroksi suoritettiin joku
kohtuullinen korvaus. Nigel suoriutui vanhan höperön tungettelusta
heittämällä pöytään kaksi kultarahaa, pyytäen saada käyttää nykyistä
huonettansa kahdeksan päivää, mutta lisäten kuitenkin, että hän ei
arvellut viipyvänsä niin pitkää aikaa.
Säihkyvin silmin ja vapisevin käsin kouraisi saituri rahat.
Tavattomasti mielissään punnitsi hän kolikoita kuihtuneen
sormensa kärjellä, mutta alkoi melkein heti osoittaa, että kullan
omistaminenkin kykenee vain hetkiseksi tyydyttämään sydäntä, joka
kuitenkin mitä kiihkeimmin himoitsee sitä. Ensiksikin saattoivat
kolikot olla vajapainoisia. Hätäisesti otti hän povestaan pienen
vaa'an ja punnitsi ne, ensin yhdessä ja sitten erikseen. Hän hymyili
riemuissaan, kun näki niiden saavuttavan oikean tasapainon -- se
seikka saattoi lisätä hänen voittoaan, jos piti paikkansa yleinen
huhu, että Alsatiassa oli vähän liikkeellä täysipainoisia kultarahoja
ja ettei yksikään lähtenyt pyhäköstä siinä kunnossa.
Toinen pelko häiritsi sitte vanhan saiturin mielihyvää. Hän oli
juuri kyennyt tajuamaan, että Nigel aikoi muuttaa munkkilasta ennen
sen ajan päättymistä, josta hän oli tallettanut vuokramaksun.
Kenties hän siis odotti saavansa osan suorituksestaan takaisin, ja
sellainen saamansa peräyttäminen soveltui vanhan herran mielialaan
kaikkein vähimmin. Hän alkoi oletuksensa varalle ladella estelyitä
tästä aiheesta, luetella erinäisiä syitä, minkä vuoksi kerran
huoneenvuokraan määrätystä rahasta ei voitu osaakaan maksaa
millään ehdolla takaisin isännän kärsimättä siitä suurta haittaa.
Malttamattomaksi käyden tokaisi Nigel hänelle, että rahat olivat
ehdottomasti isännän, hänen ollenkaan tahtomattansa periä siitä
mitään takaisin -- hän vain pyysi vastikkeeksi vapautta saada
oleskella yksinään siinä huoneessa, josta hän oli suorittanut
maksun. Vanhalla Trapboisilla oli vielä kielellään paljon sellaista
lepertelyä, jolla hän oli aikoinaan jouduttanut monen nuoren tuhlarin
häviötä. Hän innostui nyt kiittelemään uuden vieraansa ylvästä ja
anteliasta esiintymistä, kunnes Nigel kärsimättömänä tarttui vanhusta
käteen ja varovasti, mutta vastustamattomasti talutti hänet kamarin
ovelle. Siitä hän työnsi isäntänsä ulos, mutta niin säädyllisesti
ja kohtuullisesti käyttäen voimakkuuttaan, että se toimenpide ei
tuntunut ollenkaan häpäisevältä. Pannen oven lukkoon alkoi hän nyt
menetellä pistooliensa suhteen kuten äsken miekkansa, huolellisesti
tutkien piitä ja hanoja sekä tarkastaen, missä kunnossa hänen
vähäiset ampumavaransa olivat.
Tässä toimessa hänet toistamiseen keskeytti koputus ovelta. Hän
huusi pyrkijää tulemaan sisälle, ollen varma siitä, että Lowestoffen
asiamies oli viimeinkin saapunut. Mutta tulija olikin vanhan
Trapboisin juro tytär, joka jupisi jotakin isänsä erehdyksestä
ja laski pöydälle toisen Nigelin maksamista kultakolikoista,
sanoen yhden kultarahan riittävän täydeksi suoritukseksi hänen
määräämästänsä ajasta. Nigel vastasi maksaneensa rahat ja olevansa
haluton ottamaan mitään takaisin.
"Tehkää sen suhteen sitte miten tahdotte", vastasi hänen emäntänsä,
"sillä tuossa se on ja pysyy minun osaltani. Jos olette niin hupsu,
että maksatte enemmän kuin on järjellistä, niin ei isäni saa olla
sellainen heittiö, että ottaa vastaan."
"Mutta isänne, mistress", intti Nigel, "isänne sanoi minulle --"
"Äh, isäni, isäni", keskeytti toinen, "hän hoiti näitä asioita
silloin kun kykeni. Minä hoidan niitä nyt, ja se saattaa ajan mittaan
olla parempi meille molemmille."
Hän katsoi sitte pöydälle ja huomasi aseet.
"Teillä on aseita, näen", sanoi hän. "Osaatteko käyttää niitä?"
"Kyllä pitäisi, mistress", vastasi Nigel, "sillä se on ollut
toimenani".
"Te olette siis soturi?" tiedusti toinen.
"En vielä sen pitemmälle kuin jokainen maani herrasmies on soturi."
"Niin, se on teidän kunnia-asianne -- leikata köyhien kurkkuja --
kelpo herrasmiehen tehtävä niille, joiden pitäisi suojella heitä!"
"Minä en ole mikään kurkunleikkaaja, mistress", oikaisi Nigel, "vaan
kannan aseita puolustaakseni itseäni ja maatani, jos tulee tarvis".
"Kaunista puhetta kyllä", vastasi Martha, "mutta teidän kerrotaan
olevan yhtä kerkeä kuin muutkin kurjiin kiistoihin, joissa ei teidän
eikä maanne turvallisuus ole uhattuna, ja vakuutetaanpa, että jollei
niin olisi asian laita, ette te tänään olisi pyhäkössä".
"Mistress", selitteli Nigel, "näkisin turhaa vaivaa, jos yrittäisin
saada teidät käsittämään, että miehen kunnia, joka on tai jonka
pitäisi olla hänelle henkeänsä kalliimpi, saattaa usein vaatia ja
pakoittaa meitä vaarantamaan henkemme tai muiden hengen aiheesta,
joka muutoin näyttäisi vähäpätöiseltä".
"Jumalan lait eivät sano mitään sellaisesta", muistutti nainen. "Olen
vain lukenut Sanasta, että sinun ei pidä tappaman. Mutta minulla
ei ole aikaa eikä halua saarnata teille -- täällä saatte tappelua
kylliksenne, jos tekee mielenne, ja hyvä on, jos ette saa sitä
silloin kun olette vähimmin valmistautunut. Hyvästi nyt -- apuvaimo
toimittaa määräyksenne ateriain suhteen."
Hän läksi huoneesta juuri kun Nigel yltyneenä siitä, että hän omaksui
ylvään arvostelun ja moitteen sävyn, oli ryhtymäisillään niin
liikanaiseen väittelyyn kuin todistelemaan kunnian vaatimuksia vanhan
panttilainaajan tyttärelle. Hän hymyili itsekseen, ajatellessaan
hupsuutta, johon puhdistautumisen into oli ollut vähällä jouduttaa
hänet.
Loordi Glenvarloch turvautui sitte vanhaan apuvaimo Deboraan, saaden
hänen välityksellään välttävän päivällisen. Ainoana haittana oli
hourupään isännän melkein väkinäinen tunkeutuminen itsepintaisesti
antamaan apuansa pöydän kattamisessa. Nigelin oli hiukan työläs
estää häntä siirtämästä pois hänen aseitaan ja muutamia papereitaan
pieneltä pöydältä, jonka ääressä hän oli istunut, ja ainoastaan
jyrkkä ja ehdoton käsky sai ukon pakoitetuksi käyttämään toista
pöytää kattamiseen, vaikka huoneessa oli kaksi.
Saatuaan ukon viimein luopumaan aikomuksestaan huomasi hän vanhan
höperön katseiden pysyvän yhä jännittyneesti kiintyneinä pikku
pöytään, jolla hänen miekkansa ja pistoolinsa olivat. Kaikissa
pikku hommissaankin, joita äijä näytti olevan palvelevaisen halukas
toimittamaan vieraansa hyväksi, käytti hän jokaista tilaisuutta
vilkuakseen noita mielenkiintonsa esineitä kohti ja lähestyäkseen
niitä. Kun Trapbois viimein luuli kokonaan välttäneensä vieraansa
huomion, havaitsi Nigel säröisestä kuvastimesta, jonka kavallusta
vanhus ei ollut ottanut lukuun, hänen todella ojentavan kätensä
pöytään päin. Hän katsoi tarpeettomaksi kursailla sen enempää, vaan
ärjäisi isännälle, että hän ei sallinut kenenkään koskea aseisiinsa,
ja käski hänen lähteä huoneesta. Vanhus alotti jotakin surkeata
puolustelun tapaista, jossa Nigel selvästi eroitti ainoastaan usein
uudistuvan _korvauksen_ ja joka ei hänestä näyttänyt kaipaavan mitään
muuta vastausta kuin toistetun käskyn poistua huoneesta pahempien
seurausten uhalla.
Loordi Glenvarlochia palveleva vanha Hebe kävi hänen puolelleen vielä
elähtäneemmän Ganymedeksen tunkeilua vastaan ja vaati ukko Trapboisia
heti poistumaan huoneesta, uhaten häntä emäntänsä pahastuksella, jos
hän viipyi kauvemmin. Vanhus näytti olevan enemmän hamehallinnon kuin
minkään muun taivutettavissa, sillä apuvaimon uhkaus tehosi häneen
paremmin kuin Nigelin peloittavampi närkästys. Hän peräytyi nurkuen
ja mutisten, ja loordi Glenvarloch kuuli hänen telkeävän käytävän
likeisemmästä päästä ison oven, joka eroitti laajan rakennuksen muut
osat skotlantilaisen asumasta kamarista; tähän oli pääsy isojen
portaiden päästä avautuvalta siltamalta.
Nigel katsoi telkien ja salpojen huolellisen kirskunan, kun
Trapboisin vapiseva käsi veti ne yksitellen paikoilleen, enteeksi
siitä, että ukko ei enää aikonut käydä hänen luonansa illan mittaan,
ja hän oli sydämensä pohjasta hyvillään siitä, että oli vihdoinkin
jäämässä häiritsemättömään yksinäisyyteen.
Vanha vaimo kysyi, oliko mitään muuta tehtävissä hänen
mukavuudekseen, ja tähän asti olikin tosiaan näyttänyt siltä kuin
olisi palvelemisen mieluisuus tai oikeammin hänen odottamansa palkkio
nuorruttanut hänen toimeliaisuuttaan. Nigel halusi kynttilöitä,
tulennoksen sytytettäväksi kamariinsa ja muutamia kalikkakimppuja
asetettavaksi sen viereen, jotta hän voisi pitää sitä vireillä, sillä
häntä alkoi vilustuttaa talon kostea ja alava asema Thamesin lähellä.
Mutta apuvaimon ollessa asiallaan alkoi hän ajatella, miten viettäisi
pitkän yksinäisen illan, joka hänellä oli edessään.
Omat mietteet eivät luvanneet Nigelille suurtakaan hupia, saati
itsetyydytystä. Hän oli pohtinut vaarallista tilaansa kaikilta
mahdollisilta näkökohdilta ja aavisti tarkastuksen uudistuksesta yhtä
vähän hyötyä kuin viihdytystä. Aatosjuoksun kääntämiseksi toiselle
tolalle olivat luonnollisesti kirjat helpoimpana apukeinona, ja
vaikka Nigel, kuten useimmat meistä, oli aikoinaan käyskennellyt
laajojen kirjastojen läpi ja viettänyt pitkiä tovejakin niissä
juuri nimeksikään katsastamatta niiden oppinutta sisältöä, oli hän
nyt sellaisessa asemassa, jossa aivan ala-arvoinenkin nide tuntuu
todelliselta aarteelta. Siivoojatar palasi pian jälkeenpäin, tuoden
kalikkakimppuja ja muutamia puoliväliin poltettuja vahakynttilöitä,
jotka tarpeet luultavasti olivat jonkun kokeneen sisäpalvelijan
todellista tai anastettua omaisuutta; kaksi niistä hän asetti
erimuotoisiin ja -kuosisiin isoihin pronssisiin kynttiläjalkoihin ja
laski muut pöydälle, jotta Nigel saisi uusia niitä mikäli ne paloivat
torveen asti. Hän kuunteli huomaavasti loordi Glenvarlochin pyytäessä
saada kirjan -- millaisen hyvänsä -- illan kuluksi, ja ilmoitti
vastaukseksi, että hän ei tiennyt talossa mitään muita kirjoja kuin
nuoren emäntänsä (kuten hän aina nimitti mistress Martha Trapboisia)
raamatun, jota omistaja ei suostuisi lainaamaan, ja isäntänsä
Järjen Kovasimen, joka oli toinen osa Robert Recordin luvunlaskun
oppikirjaa, liitteenään algebran alkeet tasakko-oppia myöten. Sitä
huvittavaa teosta Nigel kuitenkin kieltäysi ottamasta. Mutta apuvaimo
tarjousi tuomaan hänelle jonkun niteen herttua Hildebrodilta; "se
kelpo herrasmies joskus vilkaisee kirjaa, kun Alsatian valtiotoimet
suovat hänelle sen verran aikaa".
Nigel hyväksyi tarjouksen, ja hänen väsymätön Iriksensä tepsutteli
tähän toiseen tehtäväänsä. Hän palasi tuokion kuluttua risainen
nelitaitteinen nide kainalossaan ja pullo sektiä kädessään, sillä
herttua oli arvellut pelkkää lukemista kuivaksi työksi ja lähettänyt
viinin sille jonkunlaiseksi palan paineeksi, unohtamatta lisätä
sen hintaa aamulliseen tiliin, jolla hän oli jo rasittanut pyhäkön
vierasta.
Nigel tarttui kirjaan eikä kieltäytynyt viinistä, ajatellen
lasillisen tai parin olevan hyvänäkin vaihteluna haeskeluunsa, koska
neste osoittausi todella hienolaatuiseksi. Kiitoksin ja palkkion
vakuutuksin lähetti hän pois köyhän raatajan, joka oli ollut niin
innokas hänen palveluksessaan, kohensi tultansa ja niisti kynttilät.
Sitte hän asetti vanhoista nojatuoleista mukavimman parhaaseen
asentoon liesivalkean ja sen pöydän väliin, jonka ääressä hän oli
aterioinut ja jolla sektisarkka ja kynttilät nyt olivat. Tehtyään
siten haeskelunsa niin ylellisissä olosuhteissa tapahtuvaksi kuin
hänen vallassaan oli, hän alkoi tutkia sitä ainoata teosta, jonka oli
kyennyt hänelle toimittamaan Alsatian herttuallinen kirjasto.
Sisältö oli tavallaan ylimalkaan mielenkiintoista, mutta tuskin
omiaan hälventämään hänen ympäristönsä synkkyyttä. Kirjan nimenä oli
"Jumalan kosto murhasta", mutta se ei luonnollisesti, kuten vanhojen
kirjojen kokoilija helposti arvaa, ollut Reynoldsin tällä mahtavalla
nimellä julkaisema teos, vaan paljoa varhaisempi, vanhan Wolfen
painama ja kustantama; jos siitä olisi nykyään kappale saatavissa,
niin sen hinnaksi maksettaisiin enemmän kuin sen paino kullassa.
Nigel sai pian kyllikseen kirjan kaameista tarinoista ja yritti
paria muuta tapaa illan kuluttamiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta,
mutta yö oli sateinen ja tuulinen; hän yritti parannella tulta,
mutta vitsakimput olivat vihreitä ja savusivat palamatta; ja kun
hän oli luonnostaan kohtuullinen, tunsi hän verensä jonkun verran
kuumenneeksi jo nauttimastansa kanarinviinistä eikä halunnut
pitemmälle käyttää sitä ajankulua. Sitte hän koetti sepittää
kuninkaalle osoitettua kirjelmää, jossa esitti asemansa ja kokemansa
vastukset, mutta hänen sydäntänsä pisti piankin aatos, että anomusta
kohdeltaisiin halveksuen, joten hän viskasi paperin tuleen ja
ikäänkuin epätoivoisena otti jälleen kirjan, jonka oli laskenut
syrjään.
Teos herätti nyt toisessa lukemisessa suurempaa harrastusta kuin
ensimäisellä vilkaisemisen yrityksellä. Niin outoja ja järkyttäviä
kuin kertomukset olivatkin inhimilliselle tunteelle, oli niissä
sitä taikuuden tai lumouksen viehätystä, joka kiinnittää huomion
heräävillä kauhuillaan. Paljon puhuttiin kummallisista ja
hirveistä veritöistä, joilla tunnottomat konnat sekä luontoa että
inhimillisyyttä uhmaten olivat kostonhimossa, kullan tavoittelussa
tai rikollisen kunnianhimon kannustamina murtautuneet elämän
temppeliin. Mutta vielä ihmeellisempiä ja salaperäisempiä tarinoita
tiesi kirja siitä, millä tavoin tuollaisia tihutöitä oli joutunut
ilmi ja kostetuiksi. Eläimet, järjettömät luontokappaleet, olivat
paljastaneet salaisuuden, ja ilman linnut olivat levittäneet tietoa.
Alkuaineet olivat näyttäneet kavaltavan niitä saastuttaneen teon
-- maan kamara oli lakannut kannattamasta murhaajan askelia, tuli
lämmittämästä hänen jähmettyneitä jäseniään, vesi virvoittamasta
hänen kuivuneita huuliansa, ilma huojentamasta hänen läähättäviä
keuhkojaan, kaikki sanalla sanoen todisti murhamiestä vastaan.
Toisissa olosuhteissa vainosi rikollista hänen oma herännyt
omatuntonsa ja toimitti hänet oikeuden eteen, ja muutamissa
kertomuksissa sanottiin haudan auenneen, jotta viattoman uhrin haamu
saattoi haastaa kostoa.
Oli jo myöhäinen yö, ja kirja oli vielä Nigelin käsissä, kun hänen
takanaan riippuva seinäverho häilähti ja siten aiheutunut tuulahdus
liehutti hänen kynttiläinsä liekkiä. Nigel hätkähti ja kääntyi
katsomaan siinä kiihtyneessä ja ärtyneessä mielentilassa, joka hänen
luettavansa laadusta johtui sitäkin helpommin, kun siihen aikaan
juurrutettiin uskonnollisena opinkohtana mieliin jonkun verran
taikauskoisuutta. Jossain määrin järkkyen näki hän vanhan Trapboisin
verettömät kasvot, laihan vartalon ja aaveellisen katsannon, kun
vanhus oli taaskin parhaillaan ojentanut kuivettuneen kätensä pöytää
kohti, jolla hänen aseensa olivat. Vakuutettuna siitä, että tämä
aavistamaton ilmestys ennusti jotain pahaa juonta, Nigel kavahti
jalkeille, tempasi miekkansa, veti sen huotrasta ja ojensi sen
vanhuksen rintaa vasten, tiukaten häneltä, mitä hän teki kamarissa
näin sopimattomalla hetkellä. Trapbois ei ilmaissut pelkoa eikä
hämmästystä, vaan vastasi muutamin epäselvin änkkäyksin, sopertaen
luopuvansa mieluummin hengestään kuin omaisuudestaan. Ymmälle
joutuen ei loordi Glenvarloch tiennyt, mitä ajatella tunkeilijan
vaikuttimista ja miten suoriutua hänestä. Uudestaan yrittäessään
käyttää peloitusta apukeinona kummastutti häntä toinen ilmestys
seinäverhon takaa: Trapboisin tytär saapui lamppu kädessä. Hän näytti
olevan yhtä välinpitämätön vaarasta kuin isänsäkin, sillä Nigeliä
läheten työnsi hän kiivaasti syrjään paljastetun miekan, yrittipä
ottaa sitä hänen kädestäänkin.
"Hävetkää", hän sanoi, "siinä miekkoinenne runsaasti
kahdeksankymmenen ikäistä miestä vastassa! Tämä on skotlantilaisen
herrasmiehen kunniaa! Antakaa se minulle värttinäksi!"
"Peräytykää", käski Nigel. "En tarkoita mitään pahaa isällenne --
mutta minä tahdon tietää, mikä on saanut hänet vakoilemaan kaiken
päivää ja vielä yösydämenäkin aseitteni ympärillä."
"Aseittenne!" toisti tytär. "Voi, nuori mies, koko Lontoon Towerin
asevarasto on hänelle vähäarvoinen viheliäiseen kultakolikkoon
verraten, jonka jätin aamulla nuoren tuhlarin pöydälle, kun tämä oli
liian huolimaton pistämään sitä omaansa kukkaroonsa."
Niin sanoen hän osoitti kultarahaa, joka yhäti koskettomaksi pöydälle
jääneenä oli ollut syöttinä houkuttelemassa vanhaa Trapboisia
niin useasti paikalle. Yönkin hiljaisuudessa oli se välkkynyt
niin ihanasti hänen mielikuvituksessaan, että hän oli kauvan
käyttämättömänä ollutta salakäytävää myöten pujahtanut vieraansa
kamariin, saadakseen hänen nukkuessaan haltuunsa aarteen. Hän
koroitti nyt säröisen ja heikon äänensä korkeimmilleen huudahtaakseen:
"Se on minun -- se on minun! Hän antoi sen minulle korvaukseksi --
ennen kuolen kuin luovun omaisuudestani!"
"Se on tosiaankin hänen, mistress", huomautti Nigel, "ja minä pyydän
teitä palauttamaan sen henkilölle, jolle sen annoin, saadakseni pitää
kamarini rauhassa".
"Minä teen siitä sitte tilin teidän kanssanne", vastasi neitonen,
vastenmielisesti luovuttaen isälleen mammonan annin, johon tämä
kävi käsiksi niinkuin olisivat hänen luisevat sormensa olleet
saaliiseen iskevän haukan kynsiä. Tyytyväisesti muristen kuin vanha
koira ruokkimisen jälkeen, juuri kun se kolmeen kertaan kieppuu
laskeutuakseen levolle, seurasi hän sitte tytärtään seinäverhon
taakse pienestä luiskaovesta, joka tuli näkyviin, kun verhot
vedettiin erilleen.
"Tämä ummistetaan kunnollisesti huomenna", huomautti tytär Nigelille,
puhuen siksi matalalla äänellä, että hänen isänsä vähäkuuloisena ja
saannoksensa hurmaamana ei voinut häntä kuulla. "Tänä yönä pidän
häntä tarkoin silmällä. Toivotan teille hyvää lepoa."
Nämä muutamat sanat lausuttiin kohteliaampaan tapaan kuin hän oli
vielä käyttänyt asukastansa kohtaan, mutta niiden sisältämä toivomus
ei käynyt toteen, vaikka hänen vieraansa meni makuulle heti hänen
poistuttuaan.
Nigel oli hiukan kiihdyksissään illan vaihtelevista tapauksista
eikä päässyt tyyntymään levolle. Hämmästyttäviä ja kiusallisia
aatoksia vyöryi hänen mieleensä kuin vikevänä virtana. Ja mitä
hartaammin hän yritti viihdyttäytyä uneen, sitä loitompana tuntui hän
olevan päämääränsä saavuttamisesta. Hän yritti kaikkia sellaisissa
tapauksissa yleisiä apukeinoja -- laskeskeli yhdestä tuhanteen,
kunnes hänen päätänsä pyörrytti, tähysteli lieden hiillosta, kunnes
silmiä huikaisi, kuunteli tuulen kumeata kohua, taloista ulkonevien
kylttien heiluvaa kitkumista ja siellä täällä haukahtelevien koirien
luskutusta, kunnes hänen korvansakin väsyivät.
Mutta äkkiä kajahti tässä yksitoikkoisuudessa ääni, joka heti
hätkähdytti hänet täydellisesti valveille. Se oli naisen kirkaus.
Hän nousi vuoteellaan istualleen kuuntelemaan, mutta muisti sitten
olevansa Alsatiassa, jonka rauhattomien asukkaiden keskuudessa
kaikenlaiset tappelut olivat tavallisia. Toinen kiljahdus, ja yhä
uudistuen, kuului kuitenkin heti niin likeltä, että hän päätti huudon
varmasti kajahtelevan hänen omassa asuintalossaan, vaikka se kuulosti
etäiseltä ja tukahtuneelta.
Nigel kavahti jalkeille, puki osittain ylleen, sieppasi miekkansa ja
pistoolinsa ja juoksi kamarinsa ovelle. Siellä hän selvästi kuuli
kiljausten uudistuvan kahta vertaa äänekkäämpinä, ja ne tuntuivat
kaikuvan saiturin huoneustosta. Kaiken pääsyn käytävään sulki
tehokkaasti väliovi, jota urhea nuori loordi turhaan ravisteli
kiihkeän kärsimättömänä. Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä
salakäytävä. Hän riensi takaisin huoneeseensa ja sai hiukan
työläästi sytytetyksi kynttilän, kovin kiihdyksissään hätähuutojen
toistumisesta, mutta vielä enemmän peljäten niiden vaimenevan.
Hän säntäsi pitkin soukkaa ja mutkittelevaa solaa, kirkumisen
opastamana, joka nyt yhä huikeammin vihloi hänen korviaan.
Laskeutuessaan alas kapeita portaita, joihin käytävä päättyi, hän
kuuli hillittyjä miesääniä, jotka näyttivät rohkaisevan toisiansa.
"Lempo hänet periköön, lyö hänet maahan -- vaienna hänet -- iske
pää mäsäksi!" Hänen emäntänsä ääni kertasi yhä, vaikka nyt melkein
voipuneena, "murhaa" ja "apua". Portaiden juurella oli pieni ovi,
joka myötäsi Nigelin tieltä hänen syöksyessään toiminnan näyttämölle
-- viritetty pistooli toisessa kädessä, kynttilä toisessa ja
paljastettu miekka kainalossa.
Kaksi roistoa oli vaivoin nujertanut tai oikeammin nujertamaisillaan
Trapboisin tyttären, jonka vastarinta näytti olleen mitä
epätoivoisinta, sillä lattialla oli siekaleita hänen vaatteistaan
ja suortuvia hänen tukastaan. Puolustautumisensa näytti hän saavan
maksaa hengellään, sillä toinen konna oli vetänyt esiin ison
kääntöveitsen, kun heidät yllätti Nigelin tulo. Heidän kääntyessään
häntä kohti ampui hän kuoliaaksi veitsen heiluttajan, ja toisen
lähetessä hän linkosi kynttiläjalan konnan päähän ja kävi sitten
ahdistamaan häntä miekallaan. Oli pimeä, ainoastaan kuutamo kumotti
valjuna kajastuksena ikkunasta. Tehottomasti laukaistuaan pistoolinsa
ja pariin kertaan hosuttuansa kalvallaan menetti rosvo rohkeutensa,
hyökkäsi ikkunaan, hyppäsi ikkunalaudan yli ja pakeni. Nigel laukaisi
toisen pistoolinsa umpimähkään hänen jälkeensä ja kysyi sitte
kynttilää.
"Keittiössä palaa kynttilä", vastasi Martha Trapbois maltillisempana
kuin olisi voinut odottaa. "Seis, te ette tunne tietä; minä haen
sen itse. Voi, isäni -- isä-parkani! Tiesin tähän tultavan -- ja
yksistään tuon kirotun kullan takia! Ne ovat _murhanneet_ hänet!"