Häiritseviä vieraita.
Uljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin
näillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja
ryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi
vasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen
samettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta,
nahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin,
samasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti
uumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella
isoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa
väkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun
röyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus
ei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia
vanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte
nahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian
uusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel
Grahamen terveydeksi.
Laskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään
hän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt.
"Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu -- ja arvatakseni
pantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut
pähkinänkuorellinen maltaita -- kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja
kuitenkin se solui pihisten alas kurkustani -- poreillen, jumaliste,
kuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas
master Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän
kunniaksenne -- kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin
erkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat -- ja tappelimmekin
hyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista
kuten näette -- muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt
osoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni.
Hengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti
meidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin
kykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen
kanssa rakkauden ja sovun maljoja. Mutta _caracco_, kurja höperö orja
hän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen
livreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi!
Sanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo
hän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu -- tahdotko saada
soturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian
sielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin
pannaan tulista konjakkia sameaan olueen?"
"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni",
sanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva
"uh, uh".
"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?" kysyi kapteeni. "Ja miksei,
sinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa
kauppansa hieromiseen."
"Kapteeni", huomautti Trapbois, "tulin tänne pikku asialle jalon
ystävämme master Nigel Greenin luo -- uh, uh, uh --"
"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?" vastasi pukari.
"Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut,
mies. Näethän", ja hän viittasi lippaaseen, "että uljaalla master
Grahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja
killinkejä kosolti."
"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! -- uh, uh", vastasi
koronkiskuri, "jos vain osaisit -- mutta pahaksi onneksesi olet
sinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat
kotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä
vastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani
lähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan
-- uh, uh -- mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat."
"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!"
vastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet.
"Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa,
ja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet
kukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika
yhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?"
Mies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin
kestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta,
jolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti:
"Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan
aamusella."
"Kortit saattavat olla mieluisampia", arveli kapteeni Colepepper;
"ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka
vakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin
ikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja
matalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä,
lommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista
jutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi
ainoatakaan moista keplotusta."
"Täydellisen sanaston olette kuitenkin saanut, sir", virkkoi Nigel
yhtä kylmäkiskoisesti kuin ennenkin.
"Niin olen, kautta kunniani", vastasi tämä Hektor; "sellaisia
puheentapoja oppii herrasmies kaupungilla. Mutta kenties maittaisi
teille ote verkkopalloa tai kuoppapalloa -- meillä on välttävän hyvä
kenttä tässä lähellä ja niin naseva valikoima urheita herrasmiehiä
kuin on koskaan nähty pitelemässä ulkokisojen lekkeitä."
"Olen estetty tällähaavaa", huomautti loordi Glenvarloch, "ja
suoraan sanoen toivon niihin suuriarvoisiin etuoikeuksiin, jotka
yhteiskuntanne on minulle suonut, saavani lukea kotirauhan, silloin
kun mieleni tekee sitä nauttia".
"Nöyrin palvelijanne, sir", sanoi kapteeni, "ja kiitos
kohteliaisuudestanne. Jack Colepepper saa kylliksi seuraa eikä
tunkeudu kenenkään kumppaniksi. Mutta kenties haluatte pyöräyttää
otteen keilasilla?"
"Siihen ei minulla ole vähäisintäkään halua", vastasi nuori
aatelismies.
"Tai hyppäyttää kirppua -- juoksuttaa etanaa -- soudattaa venoa, hä?"
"Ei -- en ryhdy mihinkään sellaiseen", kieltäysi Nigel.
Ukko oli pienillä killisilmillään tähystellyt kumpaistakin, mutta
nykäisi nyt ruumiikasta Hektoria takinliepeestä ja kuiskasi: "Älä
tuputa hänelle veikkojen tekosia, se ei käy täällä täydestä -- anna
mullon kisailla, kyllä se kohdakkoin kohoaa koukkuun."
Mutta pukari luotti omaan voimaansa ja luuli kai arkuudeksi
sitä kärsivällistä halveksumista, jolla Nigel vastaanotti hänen
esityksiään. Avoin lipas yllytti häntä myös, ja hän alkoi omaksua
äänekkäämpää ja uhkaavampaa sävyä. Hän suoristausi, rypisti kulmiaan,
otti ammatillisen tuimuuden katsannon ja pitkitti: "Alsatiassa,
katsokaas, pitää miehen olla naapurillinen ja seuraa sietävä.
Helkkunassa, sir, me halkaisisimme jokainoan nenän, joka nyrpistyisi
meille rehdeille miehille. Niin, sir, me sivaltaisimme sen halki
rustoon asti, vaikka se ei olisi eläissään haistanut muuta kuin
myskiä, hajupihkaa ja hovituoksuista ruusuvettä. Istu ja pala, minä
olen soturi enkä piittaa loordista enempää kuin lampunsytyttäjästä!"
"Haastatteko riitaa, sir?" virkkoi Nigel tyynesti, sillä hänellä ei
tosiaankaan ollut halua joutua häpeälliseen tappeluun tuollaisessa
paikassa ja tuommoisen miehen kanssa.
"Riitaako, sir?" vastasi kapteeni. "En minä riitaa hae, vaikken
myöskään välitä, kuinka pian semmoisen tapaan. Tahdon vain saada
teidät ymmärtämään, että teidän pitää olla naapurillinen, siinä
kaikki. Entä jos lähtisimme virran yli puutarhaan ja katselisimme
sonnin usutusta -- lemppari, ettekö tee ikinä mitään?"
"Jotakin tekemään tunnen tavatonta kiusausta tällä hetkellä",
ilmoitti Nigel.
"Nimittäin?" sanoi Colepepper rehentelevästi. "Antakaa kuulla se
kiusaus."
"Tunnen kiusausta paiskata teidät päistikkaa ulos ikkunasta, jollette
piammiten luiki alas portaita."
"Paiskata minut ikkunasta? -- kuolema ja kadotus!" huudahti kapteeni.
"Yksinäisen lyömämiekkani olen minä Budassa pannut kahtakymmentä
käyräsapelia vastaan, ja saisiko lapsekas skotlantilainen pikku
kerjäläisloordi puhua minusta ja ikkunasta samassa hengähdyksessä?
Väisty syrjään, vanha kaakki, anna minun tehdä skotlantilaista
vatkulia -- hänen on kuoltava!"
"Taivaan tähden, hyvät herrat", huudahti vanha saituri heittäytyen
heidän väliinsä, "älkää mistään hinnasta häiritkö rauhaa! Jalo
vieras, suvaitkaa kapteenia -- hän on oikea Troijan Hektor. Kunnon
Hektor, suvaitse vierastani -- varmastikin hän on oikea Akilles -- uh
-- uh."
Hänet keskeytti hengenahdistus, mutta kuitenkin hän yhä kieppui
kiistakumppanien välissä, Colepepperin paljastettua säilänsä ja
tehdessä tyhjiä hotaisuja vastustajaansa kohti, sillävälin kun Nigel
oli astahtanut taaksepäin ottamaan miekkaansa ja nyt piteli sitä
huotrassa vasemmassa kädessään.
"Lopeta tämä hulluttelu, roisto!" kiivastui Nigel. "Tuletko tänne
latelemaan kovaäänisiä sadatuksiasi ja teennäistä urheuttasi minulle?
Näyt tuntevan minut, ja minua hävettää sanoa, että olen kyennyt
vihdoinkin johdattamaani mieleeni sinut. Muista puutarhaa ravintolan
takana, kurja konna, ja sitä kiirettä, jolla viisikymmentä miestä
näki sinun pinttävän pakoon paljastetun miekan tieltä. Mene matkaasi
äläkä pane kiusakseni sitä kehnoa vaivaa, että minun pitäisi peitota
mokoma julkea pelkuri alas portaita."
Odottamaton tunteminen synkistytti rehentelijän kasvoja kuin yö,
sillä hän oli epäilemättä katsonut olevansa turvallinen muuttuneessa
asussaan ja mustan silmälappunsa suojassa sellaisen henkilön
ilmisaannilta, joka oli nähnyt hänet vain kerran. Hän puri hammasta,
puristi kätensä nyrkkiin ja näytti ponnistautuvan hetkelliseen
miehuuteen, karatakseen vastustajansa kimppuun. Mutta hänen luontonsa
lannistui, hän työnsi miekkansa huotraan, käänsi selkänsä synkeän
äänettömänä eikä hiiskunut sanaakaan ennen kuin saapui ovelle,
jolloin hän pyörähti päin ja uhkasi karkeasti kiroten: "Jos en kosta
sinulle tätä hävyttömyyttä ennen kuin kuluu montakaan päivää, niin
periköön hirsipuu ruumiini ja pahahenki sieluni!"
Niin sanoen ja luoden aatelismieheen katseen, jonka päättäväinen
kiukku ja ilkeys tekivät hänen kasvonpiirteensä villin rajuiksi,
vaikka ne eivät kyenneet voittamaan hänen pelkoansa, hän kääntyi
ja poistui talosta. Nigel seurasi häntä porrassiltamalle asti,
nähdäkseen hänen lähtevän, ja paluuta tehdessään hän kohtasi
mistress Martha Trapboisin, jonka oli melu saanut lähtemään
huoneestaan. Nigel ei voinut olla virkkamatta hänelle luonnollisessa
närkästyksessään: "Soisinpa, madam, että voisitte opettaa isällenne
ja hänen ystävilleen sen ohjeen, jonka suosiollisesti annoitte
minulle tänä aamuna, ja saada heidät jättämään minut oman huoneeni
häiritsemättömään yksinäisyyteen."
"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies",
vastasi toinen, "niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte
tavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla
menestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa
kiusata teitä pitempään."
Hän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa
lippaaseen: "Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää
montakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti." Nigelin pikaisesti sulkiessa
lippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta
osoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen,
pöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.
"Niin, niin, lapsonen", myönteli vanhus, ja hänen viekas
irvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään
oveluuteensa, "kyllä tiedän -- tiedän -- uh -- mutta minä puijaan
hänet -- tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät -- niin,
niin -- minulla on omat metkuni -- uh -- uh".
"_Sinäkö_ hoitelisit, isä!" vähäksyi yksivakainen neito; "kurkkusi
sinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä
et pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen."
"Voittojani, vaimo? kultiani?" sanoi saituri ähmissään; "voi
hyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja -- vähän ja
pinnistettyjä".
"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä", väitti tytär, "eikä olisi
kelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt
keveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen
välityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta", hän
virkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä
hänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, "hän ei kuule
minua -- ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan
kokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta
että henkeä?"
"Isänne", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä
arvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä
nais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan,
"isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän
toimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei
tajua todisteittenne pätevyyttä."
"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on
minun paras perintöni häneltä", vastasi Martha. "Ikä on jättänyt
hänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan
ei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat
kierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä."
"Tytär! -- hei, vaimo -- no, emäntäiseni!" virkkoi vanhus havahtuen
jostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt
luultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; "mene
kamariin, vaimo -- mene kamariin -- vedä teljet eteen ja vitjat --
pidä visusti silmällä ovea -- älä laske sisälle tai ulos ketään muuta
kuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä
herttua Hildebrodin luo -- niin, niin, on ollut aika, jolloin oma
valtuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii
tuuli."
Ja tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus
huoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä
tyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.
"Teidän pitäisi suostuttaa isänne lähtemään pois tästä pahasta
naapuristosta", esitti Nigel, "jos olette todella peloissanne hänen
turvallisuudestaan".
"Hän ei olisi turvassa missään muualla", selitti tytär. "Mieluummin
soisin vanhuksen olevan kuollut kuin julkisesti häväistävänä.
Muualla häntä viskeltäisiin loalla ja ajettaisiin takaa kuin pöllöä,
joka uskaltautuu päiväpaisteeseen. Täällä hän oli turvassa niin
kauvan kuin hänen kumppaninsa kykenivät käyttämään hyväkseen hänen
lahjojansa; nyt he pusertavat ja keritsevät häntä jos jollain
verukkeella. He kohtelevat häntä rantautuneena aluksena, josta
jokainen saa siepata saalista, ja se keskinäinen kademielisyys, jota
hän herättää heissä yhteisenä omaisuutena, saattaakin heidät kenties
varjelemaan häntä yksityisemmiltä ja väkivaltaisilta hyökkäyksiltä."
"Kuitenkin pitäisi teidän mielestäni poistua tältä seudulta", väitti
Nigel, "koska voisitte löytää turvallisen suojan jostakin muusta
maasta".
"Epäilemättä Skotlannista", virkahti toinen vilkaisten häneen
terävästi ja epäluuloisesti, "rikastuttaaksemme muukalaisia
pelastetuilla varoillamme. Niinkö, nuori mies?"
"Madam, jos tuntisitte minut", vastasi loordi Glenvarloch, "niin
säästäisitte minut sanoihinne sisältyvästä epäluulosta".
"Kuka sen takaa?" muistutti Martha terävästi. "Teitä sanotaan
tappelijaksi ja peluriksi, ja minä tiedän, missä määrin onnettomat
voivat luottaa sellaisiin."
"Minusta puhutaan väärin, kautta taivaan!" vakuutti loordi
Glenvarloch.
"Saattaa niin olla", myönsi Martha. "Enpä juuri välitä paheenne tai
hupsuutenne suuruudesta, mutta selvästi on jompikumpi toimittanut
teidät tänne, ja yhtä selvää on, että parhaana rauhan, turvan ja
onnellisuuden toiveena on teillä päästä mitä pikimmiten lähtemään
paikasta, joka on aina sikoläävänä ja usein teurastamona." Niin
sanoen hän poistui huoneesta.
Tuon naisen ynseässä sävyssä oli jotakin melkein halveksivaa hänen
puhuttelemaansa kohtaan, ja sellaista häpeätä ei Glenvarloch ollut
köyhyydestään huolimatta vielä omakohtaisesti kokenut, joten se
herätti hänessä ohimenevää kiusallista kummastusta. Myöskään
eivät hänen korvissaan kuulostaneet suinkaan mieluisilta ne
hämärät viittaukset, joita Martha huomautteli hänen pakopaikkansa
vaarallisuudesta. Joutuneena asemaan, jossa ympäristönä on
epäluuloisia henkilöitä eikä ole saatavissa mitään muuta neuvoa
ja apua kuin urhean sydämen ja voimakkaan käden varaamaa, tuntee
uljainkin mies masennusta, hyljättynä olemista, joka tuokioksi
jäähdyttää hänen vertansa ja painostaa hänen luontaisen reipasta
mielialaansa.
Mutta jos Nigelin mielessä heräsikin apeita aatoksia, ei hänellä
ollut aikaa antautua niihin, ja jos hän ei nähnytkään suuria toiveita
ystävien saamisesta Alsatiassa, havaitsi hän kyllä vierailujen
häätävän häneltä yksinäisyyden.
Hän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen
ajatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun
häntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod
itse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut
kuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen
päästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri,
jota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että
väriltään ja sisällöltään.
"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne", lausui rasvainen aami,
siristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille
omituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen
kintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean
murinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa,
Trapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä
maininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä
se lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle
vieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel
koiran isännän puhuttelun.
"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!" käski herttua Hildebrod.
"Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord."
"Luullakseni, sir", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui
siihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa,
"luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame".
Whitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen,
julkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui
melkein käsittämättömäksi: "Niggle Green -- Niggle Green -- Niggle
Green! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa
nyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä
ennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä,
minä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime
yönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti
kutti! Ha, ha, ha!"
Nigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi
pikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta,
vaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa
nauttimassa.
"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne
viisaita neuvoja", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel
jäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä
vanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan,
ja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.
Kun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä
huolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen
ja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.
"Minä en milloinkaan käytä sellaisia, sir", muistutti Glenvarloch.
"Sitten on aika alkaa -- on vainkin", vastasi herttua. "Kuules,
vanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi
Greenin aamujuoma. Annas olla -- mitä tilataan, mylord? Vaahtoava
haarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu
koskenniskassa? Taikka -- hm -- niin, nuoret miehet ovat nirsuja --
sarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja
mausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme
jumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin
voitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne
olutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan
haukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin."
Glenvarloch ajatteli olevan kenties parempi sietää tämän miehen
röyhkeyttä tuokioksi kuin joutua uusiin häpeällisiin riitoihin. Hän
antoi senvuoksi häiritsijänsä määräillä keskeytyksettä, huomauttaen
ainoastaan: "Te esiinnytte kuin kotonanne, sir, minun asunnossani,
mutta tällä kertaa voitte tehdä miten mielitte. Tahtoisin kuitenkin
mielelläni tietää, mikä on tuottanut minulle tämän odottamattoman
vierailun kunnian?"
"Sen saatte tietää, kun vanha Debora on tuonut nestettä -- minä
en milloinkaan puhu liikeasioista kuivin huulin. Kylläpä se nyt
kuhniikin -- tietysti pysähtyy taipaleelle siemaamaan kulauksen,
ja sitte te luulette saaneenne epäkristillisen mitan. Katsokaapa
sillaikaa tuota koiraani -- silmätkää Belzebubia päin naamaa ja
sanokaa minulle, oletteko nähnyt veikeämpää elukkaa -- se ei ole
eläissään tarrannut muuhun kuin päähän."
Tämän sydämellisen ylistyksen jälkeen hän alkoi kertoa koirasta
ja sonnista tarinaa, josta uhkasi tulla kutakuinkin pitkä, mutta
hänet keskeytti paluullaan apuakka, mukanaan kaksi hänen omaa
juomanlaskijaansa, jotka kantoivat hänen tilaamiansa erilaatuisia
väkijuomia ja varmaankin toimittivat keskeytyksen sitä ainoata lajia,
mitä hän olisi sietänyt suopeasti.
Kun pikarit ja kolpakot oli asianmukaisesti järjestetty pöydälle
ja Debora poistunut saattolaisineen, saatuaan herttuaalliselta
anteliaisuudelta maan pienimmän vaskilantin palkkiokseen, kehoitti
arvoisa valtias ensin ohimennen loordi Glenvarlochia maistamaan
juomia, jotka oli saanut maksettavakseen, ja ryhtyi sitte vakavasti
vahvistamaan entisten kostukkeittensa pohjaa, huomauttaen olevansa
paastoamassa kaikesta muusta paitsi synnistä, jollei ottanut lukuun
ensimäiseen aamuhiukaisuun nauttimiansa kolmea munapaistikasta ja
niiden särpimeksi kulauttamiansa puolikastuopillista sekaviiniä sekä
pikarillista punaviiniä. Glenvarloch oli nähnyt skotlantilaisia
kartanonherroja ja hollantilaisia raatimiehiä ryyppäämässä, mutta
vaikka kumpaisiakin saattoi sanoa janoiseksi ryhmäksi, eivät heidän
urotyönsä olleet mitään verrattuina herttua Hildebrodin saavutuksiin:
hän näytti ihan hietakummulta, joka kykeni imemään itseensä minkä
tahansa määrän väkijuomia niistä elähtymättä tai tulvilleen
joutumatta. Oluen hän särpi sammuttaakseen janoa, josta sanoi
kärsivänsä kuumetta aamusta iltaan ja illasta aamuun; kulautteli
sektin parantamaan oluen raakeutta; lähetti viinakset tasoittamaan
sektin jälkiä ja vakuutti sitte luultavasti olevansa ehtoopäivään
asti ryyppäämättä, jollei sitä tarvittu kohteliaisuudeksi jotakuta
erityistä ystävää kohtaan. Lopulta hän huomautti olevansa valmis
käymään käsiksi asiaan, joka oli näin varhain houkutellut hänet
kotoansa. Siihen oli Nigel hyvin suostuvainen, vaikka hän ei
voinut olla arvelematta, että herttua Hildebrodin käynnin tärkein
tarkoitusperä oli jo suoritettu.
Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi. Ennen kuin ryhtyi
sanottavaansa tutki Hildebrod huolellisesti kamarin, tuon tuostakin
laskien sormensa nenälleen ja iskien silmää Nigelille, kun hän
avasi ja sulki ovet, kohotteli seinäverhoja, jotka parissa kohden
peittivät ajan hävityksiä paneilatuissa seinissä, kurkisti komeroihin
ja lopulta tähysti vuoteenkin alle, varmistautuakseen siitä, että
mitään kuuntelijoita ja urkkijoita ei ollut lähettyvillä. Hän asettui
sitte jälleen tuoliinsa ja viittasi tuttavallisesti Nigeliä vetämään
istuimensa likemmäksi.
"Minun on hyvä tässä, mr. Hildebrod", vastasi nuori loordi, jonka
ei tehnyt mieli rohkaista miehen yrittämää lähentelyä, mutta
häikäilemätön herttua pitkitti:
"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, mylord -- ja nyt annan teille
sen arvonimen tosissani -- jos muistutan teille, että seurusteluamme
voidaan urkkia, sillä vaikka vanha Trapbois olisi kuuro kuin Pyhän
Paavalin kirkko, on hänen tyttärellään kyllin terävät korvat ja
silmät, ja niistä on nyt asianani puhua."
"Puhukaa pois siis, sir", sanoi Nigel, siirtäen tuolinsa hiukan
likemmäksi ahmattia, "vaikka minä en voi käsittää, mitä tekemistä
minulla on isäntäni tai hänen tyttärensä kanssa".
"Sen saamme nähdä tuossa tuokiossa", vastasi armollinen herttua.
"Ensiksikään, mylord, ei teidän sovi ajatella johtavanne harhaan
vanhaa Jack Hildebrodia, joka on kolmin verroin teitä vanhempi ja
syntyi Rikhard-kuninkaan tavoin kaikki silmähampaat puhjenneina."
"Jatkakaa, sir", kehoitti Nigel.
"No niin, mylord, varman vakaumukseni mukaan olette se loordi
Glenvarloch, josta koko maailma puhuu -- skotlantilainen teikari,
joka on tuhlannut kaikki ohueen levättiin ja kevyeen kukkaroon asti
-- älkää kiihtykö, mylord, sellaista teistä haastellaan -- ihmiset
sanovat teitä varpushaukaksi, joka lennähtelee kaikkien kimppuun, --
niin, vaikkapa ihan puistossa -- älkää kiihtykö, mylord."
"Minua hävettää, mies", vastasi Glenvarloch, "että teillä on valta
vaikuttaa minuun hävyttömyydellänne. Mutta varokaa -- ja jos tosiaan
arvaatte kuka olen, niin harkitkaa, kuinka kauvan saattanen kyetä
sietämään julkean tuttavallista sävyänne."
"Pyydän anteeksi, mylord", sanoi Hildebrod, ja hänen juro katseensa
ilmaisi puolustautumistakin. "En tarkoittanut mitään pahaa
vähäpätöisen mielipiteeni lausumisella. En tiedä, mitä kunniaa
saattaa koitua tuttavallisuudesta teidän ylhäisyytenne kanssa, mutta
arvatakseni tuottaa se kehnoa turvallisuutta, sillä Lowestoffe on
siepattu talteen vain siitä, että näytti teille tien Alsatiaan. Jätän
senvuoksi teidän ylhäisyytenne paremman harkinnan varaan, mihin ne
joutuvat, jotka suojaavat teitä täällä, tai saavatko he siitä enemmän
kunniaa vai kiusaa."
"En tahdo toimittaa kellekään kiusaa", selitti loordi Glenvarloch.
"Lähden Whitefriarsista huomenna. Ei, kautta taivaan, lähdenkin jo
tänään."
"Teillä on toivoakseni enemmän älyä vihassanne", haastoi herttua
Hildebrod. "Kuulkaa ensin, mitä minulla on sanottavana teille, ja
jollei kelpo Jack Hildebrod avita teitä nujertamaan niitä kaikkia,
niin älköön hän enää ikinä viskelkö noppia tai nylkekö nahkapoikia!
Ja niinpä, mylord, selkeästi sanoakseni pitää teidän loikata
voittoon."
"Sanojenne täytyy olla vielä selkeämpiä ennen kuin niitä ymmärrän",
huomautti Nigel.
"Mitä lempoa -- peluri, joka hyörii paholaisen luunappulain ja
kuninkaitten kirjain kimpussa, eikä ymmärrä kerjäläisen ranskaa!
Minun pitää siis puhua korutonta moukkien kieltä."
"Puhukaa", sanoi Nigel, "ja lyhyeen, sillä minulla ei ole enää
paljoakaan aikaa teidän varallenne".
"No niin, mylord, aivan lyhyesti siis. Tietääkseni on teillä
pohjoisessa maatila, joka vaihtaa isäntää käteisen lunastusrahan
puutteessa. Kas, te hätkähdätte, mutta sanoinhan jo äsken, että
te ette voi johtaa minua harhaan. Kuningas siis katselee teitä
karsaasti, ja hovi toivottaa teitä taipaleelle, ja prinssi rypistää
teille kulmiansa hattunsa alta, ja suosikki kääntää teille selkänsä,
ja suosikin suosikki --"
"Pitemmälle menemättä, sir", keskeytti Nigel, "entä jos tämä kaikki
on totta, niin mikä on seurauksena?"
"Mikäkö seurauksena?" toisti herttua Hildebrod. "No, se on
seurauksena, että te joudutte suureen kiitollisuuden ja korvauksen
velkaan miehelle, joka toimittaa teille keinot teiskaroidaksenne
hattu kallellaan kuninkaan edessä kuin olisitte Kildaren jaarli,
rehennelläksenne hovilaisille, kohdataksenne prinssin musertavan
katseen rohkein otsin, asettuaksenne suosikkia vastaan, saattaaksenne
hänen apurinsa neuvottomaksi ja --"
"Tuo kaikki kuuluu hyvältä", sanoi Nigel, "mutta miten on se
saatavissa aikaan?"
"Tekemällä teistä Perun prinssin, te Pohjolan ylimys -- sullomalla
vanhan linnanne täyteen hopeaharkkoja -- hedelmöittämällä
vastukselliset vaiheenne kultahiedalla. Teidän tarvitsee vain laskea
paroonikruununne päiväksi tai pariksi erään täkäläisen vanhan Caducan
päähän, tämän talon isännän tyttären hiuksille, niin hallitsette
aarretta, jonka avulla saatte kuntoon kaikki mitä sanoin, ja --"
"Mitä, tahtoisitteko naittaa minut tälle vanhalle neitoselle,
isäntäni tyttärelle?" kummeksui Nigel, kykenemättä suutuksissaankaan
hillitsemään naurunhaluaan.
"Ei, mylord, minä tahdon naittaa teidät viidellekymmenelletuhannelle
Englannin punnalle, sillä vanhalla Trapboisilla on runsaastikin
koossa sen verran. Siinä menettelette armeliaasti vanhusta kohtaan,
sillä muutoin hän menettää kiiltävät kolikkonsa pahemmin tavoin,
koska hänen työpäivänsä on nyt jokseenkin päättynyt, joten hänen
maksupäivänsäkin täytyy olla tulossa."
"Tämä on tosiaan mitä kohteliain tarjous", myönsi loordi
Glenvarloch. "Mutta saanko vedota suorapuheisuuteenne, jalo herttua,
tiedustaakseni vielä, minkätähden luovutatte noin äveriään holhotin
minunlaiselleni muukalaiselle, joka saattaa poistua luotanne
huomenna?"
"Totisesti, mylord", lausui herttua, "tuo kysymys kuulostaa enemmän
Beaujeun ravintolan älykkään haastelun kaltaiselta kuin ainoakaan
teidän ylhäisyydeltänne kuulemani sana, ja järjellistä on teidän
saada vastaus. Mitä vertaisiini tulee, niin minun tarvitsee vain
sanoa, että mistress Martha Trapbois ei huoli heistä ainoatakaan, ei
hengellistä miestä eikä maallikkoa. Kapteeni on kosinut häntä, pappi
samaten, mutta sellaiset eivät kelpaa -- hän tähtää korkeammalle ja
on totta puhuen järkevä nainen, liian syvämielinen ja luonnostaan
ylväänlainen, tyytyäkseen rasvaiseen nahkatakkiin tai hiukioimeen
kauhtanaan. Mitä meihin itseemme tulee, niin meidän on vain
tarvis vihjata, että meillä on kumppani elävien maassa ja -- mikä
tärkeämpää -- että mistress Martha tietää sen. Koska hän ei siis
suostu solmimaan villahippiänsä muulla kuin hienoston rihmalla,
niin pitää teidän, mylord, olla se mies, joka korjaa puoleensa
viisikymmentätuhatta kultarahaa, viideltätuhannelta pukarilta,
salamurhaajalta ja tuhlarilta riistetyn saaliin -- tietysti
vähentäen pääsummasta viitisentuhatta puntaa hyvitykseksi meidän
ruhtinaallisesta neuvostamme ja kannatuksestamme, jota ilman te
Alsatian oloissa havaitsisitte työlääksi voittaa panosta."
"Mutta onko teidän viisautenne harkinnut", kysyi Glenvarloch, "miten
tämä naimakauppa voi auttaa minua nykyisessä ahdingossani?"
"Ka, jollette te saatuanne neljä- tai viisikymmentätuhatta
puntaa massiinne, mylord", vastasi herttua Hildebrod, "kykene
pelastautumaan, niin ansaitsette kaulanne katkaisemisen typeryytenne
tähden ja kätenne hukan saituutenne palkkioksi".
"Mutta kun teidän hyväntahtoisuutenne kerran on ottanut yksityiset
asiani niin vakaasti pohdittavaksi", pitkitti Nigel oivaltaen,
ettei ollut viisasta rikkoa välejään miehen kanssa, joka tavallaan
tarkoitti hänelle pikemmin suosiollisuutta kuin loukkausta, "niin
kenties voitte myös sanoa minulle, miten sukulaiseni ottanevat
vastaan suosittamanne morsiamen?"
"Mitä siihen asiaan tulee, mylord, niin olen aina kuullut teidän
maanmiestenne tietävän yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset, mitä heidän
etuunsa sopii. Ja totta puhuakseni en kuulopuheeltakaan tiedä
mitään paikkaa, missä viisikymmentätuhatta puntaa -- ajatelkaa,
viisikymmentätuhatta puntaa -- tekee naisen tervetulleemmaksi
kuin teidän muinaisessa kuningaskunnassanne. Ja pienestä olkapään
kieroudesta puhumatta on mistress Martha Trapbois varsin juhlallisen
ja majesteetillisen näköinen henkilö, jotapaitsi hän hyvinkin
saattaa olla parempaa sukua kuin yksikään aavistaa, sillä vanha
Trapbois ei suurestikaan näytä hänen isältään, ja hänen äitinsä oli
lämminsydäminen, vapaamielisen lainen nainen."
"Minä pelkään", huomautti Nigel, "että se mahdollisuus on hiukan
liian epämääräinen, taatakseen hänelle suotuisaa vastaanottoa
kunnialliseen perheeseen".
"No, siinä tapauksessa, mylord", vastasi Hildebrod, "pidän
luultavana, että hän kyllä pitää puoliaan heidän kanssaan, sillä
rohkenenpa vakuuttaa, että hänellä on kylliksi sisua riittämään koko
heimonne vastapainoksi".
"Siitä saattaa koitua minulle hiukan haittaa", vastasi Nigel.
"Ei hiventäkään -- ei hiventäkään", vastasi kekseliäs herttua.
"Jos hän alkaisi käydä jotenkin sietämättömäksi, mikä on hyvinkin
mahdollista, niin teidän arvoisassa talossanne, jonka oletan
linnaksi, on epäilemättä sekä torneja että vankiluolia, ja te voitte
työntää armaan aviosiippanne jompaankumpaan. Silloin tiedätte
olevanne rauhassa hänen kieleltään, ja hän on silloin ystävienne
halveksumisen joko ylä- tai alapuolella."
"Viisaasti neuvottu ja kaikin puolin kohtuuden mukaan", myönsi Nigel.
"Sellainen pidätys olisi myös sovelias palkka hänen hupsuudestaan,
jos se toimittaa minulle valtaa hänen suhteensa."
"Suositte siis suunnitelmaa, mylord?" kysyi herttua Hildebrod.
"Minun täytyy miettiä sitä vuorokausi", sanoi Nigel. "Ja minä
pyydän teitä järjestämään asiat siten, että minua ei enää häiritä
vieraskäynneillä."
"Me annamme julistuksen kotirauhastanne", lupasi herttua. "Ja
te ette luule", lisäsi hän alentaen äänensä luottamukselliseksi
kuiskaukseksi, "että kymmenentuhatta on liian suuri hyvitys
hallitsijallenne holhuusta?"
"Kymmenentuhatta!" kummeksui loordi Glenvarloch. "Mutta tehän
vastikään sanoitte viisituhatta."
"Ahaa, huomaatteko sen?" virkkoi herttua, koskettaen nenänsä sivua
sormellaan. "Ei, jos olette tarkannut sanojani niin huolellisesti,
niin ajattelettekin asiaa vakavammin kuin luulin, kunnes saitte minut
ansaan. No no, emme me riitele korvauksesta, niinkuin vanha Trapbois
sitä sanoisi. Voittakaa ja ottakaa te neitonen; se ei käy teidän
kasvoillanne ja ryhdillänne vaikeaksi, ja minä pidän siitä huolen,
että teitä ei kukaan häiritse. Minä toimitan julistuksen senaatilta
niin pian kuin se kokoontuu puolipäiväistuntoonsa."
Ja herttua Hildebrod jätti hyvästi.