Vakaa päätös.
Me jätimme Nigelin, jonka vaiheita kertomaan meidät sitoo
nimilehteemme sisältyvä sopimus, alakuloiseksi ja yksinäiseksi
koronkiskuri Trapboisin taloon, hänen juuri saatuansa kirjeen
ystäväkseen tulleelta lakikoululaiselta, joka ilmoitti olevansa
estetty aiotusta tulostaan Alsatiaan. Hänen seurustelunsa paremman ja
kunnioitettavamman yhteiskuntaluokan kanssa näytti siis toistaiseksi
kokonaan katkenneen. Tämä oli masentava ja Nigelin ylpeälle
luonteelle nöyryyttävä ajatus.
Hän astui kamarinsa ikkunaan ja näki kadun verhoutuneeksi tuollaiseen
paksuun, kellertävään, likaiseen sumuun, joka usein käärii vaippaansa
Lontoon ja Westminsterin alitienoot. Sankassa ja ikäänkuin käsin
kosketeltavassa hämyssä näkyi haamujen tavoin liikkumassa jokunen
mellastaja, jotka aamu oli yllättänyt illan remusta ja jotka nyt
käyttivät apunansa päihtymykseltä vielä hiukan säästynyttä vaistia,
hoiperrellen kompuroidakseen koteihinsa ja muuttaakseen päivän yöksi,
nukkumalla pois hurjastelun, joka oli muuttanut yön päiväksi. Vaikka
kaupungin muissa osissa oli ilmipäivä, hämärsi Alsatiassa vasta
sarastus, eikä siellä kuulunut mitään ahkeruuden tai työskentelyn
ääniä, jotka muualla olivat jo aikaa herättäneet uinujat. Näköala oli
liian kolkko ja vastenmielinen, pidättääkseen loordi Glenvarlochia
alallaan. Hän siis kääntyi pois ikkunasta ja tarkasteli hiukan
suuremmalla harrastuksella asuntonsa kalustoa ja sisustusta.
Siitä oli aikoinaan suuri osa ollut kallisarvoista ja huoliteltua.
Suunnattomassa nelipatsaisessa makuusijassa oli yhtä paljon
veistoksilla koristeltua tammea kuin olisi tarvittu sotalaivan
keulakuvioksi, ja seinäverhot olisivat riittäneet sen purjeiksi.
Jyhkeissä kullatuissa messinkikehyksissä oli tavattoman iso
kuvastin, venetsialaista tekoa; se oli ehdottomasti ollut hyvinkin
kallisarvoinen ennen kuin sai sen tavattoman särön, joka kulmasta
toiseen ulottuen suhtautui sen pintaan kuten Niili Egyptin karttaan.
Tuolit olivat erikuosisia ja -muotoisia; toiset olivat olleet
veistoksilla somisteltuja, toiset kullattuja, mitkä damastinahalla
ja mitkä korukirjauksilla päällystettyjä, mutta kaikki olivat
vahingoittuneita ja madonsyömiä. Uuninkamanan yläpuolella riippui
Susannaa ja vanhimpia esittävä maalaus, jota olisi voitu pitää
valiotauluna, jolleivät rotat olisi pidelleet pahoin sievän
kaunottaren nenää ja erään hänen kunnianarvoisan ihailijansa
leukapartaa.
Sanalla sanoen, kaikki loordi Glenvarlochin näkemä näytti olevan
saatua hädän tuottamista pakkohuutokaupoista taikka polkuhinnalla
ostettua joltakulta syrjäiseltä välikauppiaalta sekä viskeltyä koolle
kamariin kuin myymälähuoneeseen, vähääkään välittämättä hyvästä
aistista tai yhdenmukaisuudesta.
Paikka tuntui Nigelistä muistuttavan merenrannikon taloja, jotka
kovin usein ovat kalustettuja haaksirikkoutuneiden aluksien
ryöstösaaliilla, niinkuin tämä oli luultavasti varustettu häviöön
joutuneiden tuhlarien rippeillä. "Oma ruuheni on hyökyaallokossa",
ajatteli loordi Glenvarloch, "vaikka haaksirikkoni ei suurestikaan
kartuta haaksenryöstäjän saalista".
Enimmin herätti hänen huomiotaan liesiristikko, jyhkeä rykelmä
ruostuneita rautakankia, jota takassa epätasaisesti kannatteli
kolme leijonankäpäliksi muovattua vaskijalkaa; neljäs oli jonkun
sattuman takia koukistunut ja näytti ylpeästi kohoutuneelta kuin
kuopimaan maata tai kuin olisi koko koje hautonut kunnianhimoista
aikomusta tallustaa keskilattialle ja nostanut jo yhden jalan sille
retkelle. Nigelin kasvoilla häilähti hymy tämän haaveellisen aatoksen
juolahtaessa hänen mielikuvitukseensa. "Minun täytyy kuitenkin
pysähdyttää sen marssiminen", hän ajatteli, "sillä tämä aamu on
kyllin viluinen ja raakea, vaatiakseen hiukan lämmitystä".
Hän pistäysi isojen portaiden siltamalle, jotka tukevalla tammisella
kaidevarustuksella suojattuina johtivat hänen omaan kamariinsa ja
muihin huoneisiin, sillä rakennus oli vanha ja melkoisen iso. Siellä
hän huhusi moneenkin kertaan, mutta vastausta saamatta oli hänen
viimein pakko lähteä etsimään jotakuta, joka voisi toimittaa hänelle,
mitä hän tarvitsi.
Nigel oli Skotlannin vanhanaikaisen maailman tapaan saanut
kasvatuksen, jota saattoi enimmäkseen määritellä yksinkertaiseksi,
karaisevaksi ja vaatimattomaksi; mutta hän oli kuitenkin tottunut
suureen omakohtaiseen kunnioittamiseen ja yhden tai useamman
palvelijan alituiseen läsnäoloon ja apuun. Tämä oli yleisenä tapana
Skotlannissa, missä palkoista ei ollut juuri puhettakaan ja missä
arvonimeä tai vaikutusvaltaa edustava henkilö tosiaan saattoi pitää
niin paljon saattolaisia kuin halusi pelkillä elatuskuluilla. Nigel
oli senvuoksi nolostunut ja pahastuksissaan, kun huomasi jäävänsä
huomiota ja huolenpitoa vaille, ja sitä tyytymättömämpi oli hän, kun
häntä samalla suututti oma luonteensa, joka salli hänen ollenkaan
kiusaantua moisesta pikku seikasta paljoa tärkeämpien asiain
vaatiessa hänen harkintaansa. "Näin isossa talossa täytyy toki
olla joitakuita palkollisia", virkahti hän itsekseen, kävellessään
portailta haarautuvaa sivukäytävää myöten eteenpäin. Hän koetteli
useiden huoneiden ovia; niistä olivat toiset lukittuja, toiset
kalustamattomia, ja kaikki nähtävästi kylmillään. Lopulta hän
palasi porrassiltamalle ja päätti laskeutua alikertaan, missä luuli
tapaavansa varmasti ainakin vanhuksen ja hänen tylyn tyttärensä.
Tässä mielessä hän ensin poikkesi pieneen, matalaan ja hämärään
vierashuoneeseen, jossa näkyi kulunut nahkapäällyksinen nojatuoli ja
sen edessä tohvelipari sekä vasenta käsinojaa vasten pystytettynä
sakarasauva. Nämä olivat tammisen pöydän ääressä, joka kannatteli
vankkaa rautasinkilöillä kiinnitettyä pulpettia ja jykeviä tinasta
muovattuja kirjoitustelineitä. Pitkin huonetta oli hyllyjä, kaappeja
ja muita mukavia paperien talletuspaikkoja. Tulisijan yläpuolelle
oli ripustettu vasiten näkyviin miekka, musketti ja pistoolipari
ikäänkuin ilmaisemaan, että omistaja oli vireä varjelemaan asuntoansa.
"Tämä on varmasti koronkiskurin luola", arveli Nigel, ja hän aikoi
huutaa omistajaa, kun vanhus havahtuneena vähäisestäkin melusta,
sillä ahneuden uni on harvoin sikeätä, samassa kuului puhuvan
sisähuoneesta ärtyneellä äänellä, jota aamuinen köhäkin vavahdutteli.
"Uh, uh, uh -- kuka siellä? Hei -- uh, uh -- kuka siellä? Martha,
hoi! -- uh, uh -- Martha Trapbois -- talossa on varkaita, ja ne eivät
vastaa mitään -- hei, Martha! -- varkaita, varkaita -- uh, uh, uh!"
Nigel yritti selittää, mutta varkaiden pelko oli vallannut vanhuksen
ajun, ja hän yski ja kirkui ja yski, kunnes herttainen Martha astui
huoneeseen. Isäänsä kovemmin kiljui hän ettei ollut mitään vaaraa ja
että tulija oli heidän uusi asukkaansa. "Pidä kiinni -- uh, uh --
pidä kiinni, kunnes minä tulen", ehti toinen vielä muutamaan kertaan
huudahdella ennen kuin tyttären onnistui vaientaa hänen säikähtynyt
hälynsä. Kylmäkiskoisesti ja lyhyeen kysyi hän sitte loordi
Glenvarlochilta, mitä tämä tahtoi hänen isänsä huoneesta.
Vuokralaisella oli sillävälin aikaa tarkastella hänen ulkomuotoaan,
joka ei suinkaan parantanut edellisenä iltana kynttilänvalolla saatua
vaikutelmaa. Hän oli pukeutunut niin sanottuun Maria-kuningattaren
röyhelöön ja vannehameeseen, -- ei sellaiseen olkapäille valuvaan
röyhelöön, joka näkyy Skotlannin onnettoman kuningattaren
muotokuvissa, vaan siihen kuosiin, joka espanjalaistakin kankeampana
verhosi hänen tuiman ja Smithfieldin kauhuista muistetun kaimansa[47]
kaulaa, kohdistaen erityisesti huomion yrmeään päähän. Tämä
vanhanaikainen vaatetus sopikin kalventuneeseen hipiään, harmaisiin
silmiin, ohuihin huuliin ja ynseihin kasvoihin, jotapaitsi
vanhentunut neitonen lisäsi samaa yleisvaikutusta päähineenä
käyttämällänsä mustalla hipillä, huolellisesti sovittaen sen
estämään hiuksia pääsemästä ollenkaan näkyviin, luultavasti syystä
että silloinen yksinkertainen aikakausi ei tiennyt mitään keinoa
sen värin salaamiseksi, jolla aika oli alkanut leimata hänen
suortuviaan. Vartalo oli pitkä, laiha ja litteä, käsivarret ja kädet
olivat luisevat, ja tavallista isommat jalat verhottuja suhdattoman
korkeakorkoisiin kenkiin, jotka lisäsivät jo muutenkin honkelon
ruumiin mittaa. Nähtävästi oli vaatturi tahtonut taidollaan salata
pikku viallisuutta, jonka aiheutti toisen olkapään kohoaminen toista
korkeammalle, mutta älykkään käsityöläisen kiitettävien ponnistusten
oli onnistunut vain kääntää tarkkaajan huomio hänen hyväntahtoiseen
aikomukseensa, kykenemättä todistamaan, että hän oli saanut sen
toteutetuksi.
Sellainen oli mistress Martha Trapbois, jonka kuivakiskoinen "mitä
haette täältä, sir?" yhä terävämpänä uudistui Nigelin korvaan, hänen
tuijottaessaan emäntäänsä ja verratessaan itsekseen tämän ulkomuotoa
tuollaiseen kauhtuneeseen ja kolkkoon kuvioon, jotka koristivat hänen
makuusijansa vanhoja uutimia. Oli kuitenkin välttämätöntä vastata,
ja hän selitti tulleensa tavoittamaan palkollisia, koska hän aamun
kalseuden takia halusi tulen sytytettäväksi kamariinsa.
"Apuvaimomme tulee kello kahdeksalta", ilmoitti mistress Martha.
"Jos haluatte tulennoksen aikaisemmin, niin on vitsakimppuja ja
sangollinen kivihiiliä komerossa portaiden päässä -- ja ylähyllyllä
on tulukset -- voitte laittaa tulen itsellenne, mikäli haluatte."
"Ei -- ei -- ei, Martha", huudahti hänen isänsä, joka oli vetänyt
ylleen arkipuseronsa ja sitelemättömin housuin ja kengin riensi
sisähuoneesta, rosvojen nähtävästi vieläkin kummitellessa hänen
mielessään, sillä hänellä oli kädessään paljastettu pistomiekka, joka
näytti peloittavalta, vaikka ruoste oli hiukan tärvellyt sen kiiltoa.
Hänen aatosjuoksunsa oli kuitenkin muuttanut se mitä hän ovella
kuuli tulen sytyttämisestä. "Ei -- ei -- ei", huusi hän, ja jokainen
kieltosana oli edeltäjäänsä pontevampi; "herrasmies ei saa vaivautua
tulen sytyttämisellä. Minä laitan sen itse, kor-va-uk-ses-ta".
Viime sana oli vanhuksen mieli-ilmaus, jonka hän lausui omituiseen
tapaan, ähkien sen tavu tavulta ja pannen suurta painoa viimeiselle.
Se olikin jonkunlainen suojeleva pykälä -- hän varjeli itseänsä
sillä kaikilta haitoilta, joita johtuu kaikkinaisen palveluksen
tai kohteliaisuuden ajattelemattomasta tarjoamisesta; useinhan
huomaavaisuuden esittäjä saa aihetta katua auliuttaan, kun
asianomaiset kiireesti tarttuvat siihen.
"Häpeä, isä", moitti Martha, "niin ei saa käydä. Master Grahame
virittää oman tulensa tai odottaa kunnes apuvaimo tulee sen
laittamaan -- kummin päin häntä haluttaa."
"Ei, lapsi -- ei, lapsi. Martha-lapsonen, ei", hoki vanha saituri;
"mikään apuvaimo ei saa koskettaa tuliristikkoa minun talossani.
Ne panevat -- uh, uh -- vitsakimpun päällimäiseksi, ja sillä
lailla eivät kivihiilet syty, ja lieska leimahtaa ylös hormiin, ja
puut ja lämpö haaskaantuvat. Minä kyllä laitan sen kunnollisesti
herrasmiehelle, korvauksesta, jotta se kestää -- uh, uh -- kestää
kaiken päivää." Tässä hänen kiivautensa yllytti yskän niin rajuksi,
että Nigel kykeni vain joistakuista hajallisista sanoista käsittämään
jatkon -- kehoituksen tyttärelle siirtämään pois hiilihangon ja
pihdit vieraan kamarista ja vakuutuksen, että hänen isäntänsä tarpeen
mukaan kävisi sitä hoitelemassa "korvauksesta".
Martha osoitti yhtä vähän huomiota ukon määräyksille, kuin hallitseva
aviosiippa sorretulle miehellensä. Hän vain kertasi vielä pontevammin
ja moittivammin: "Häpeä, isä -- häpeä!" Sitte kääntyen vieraaseensa
hän sanoi tavalliseen tylyyn tapaansa: "Master Grahame, on parasta
olla teitä kohtaan suora heti alussa. Isäni on vanha, hyvin vanha
mies, ja hänen älynsä on hiukan heikontunut, kuten voitte nähdä --
vaikka minä en neuvoisi teitä menemään hänen kanssaan kauppoihin,
muutoin saatatte huomata oman järkenne jäävän alakynteen. Minä taasen
olen yksinäinen nainen enkä totta puhuakseni suurestikaan huoli nähdä
tai puhutella ketään. Jos voitte tyytyä nukkumatilaan, suojaan ja
turvaan, niin on oma vikanne, ellette niitä saa; ja niitä etuja ei
ole aina tavattavissa tältä onnettomalta tienoolta. Mutta jos etsitte
kunnioittavaa huomaavaisuutta ja palvelusta, niin sanon teille heti,
että niitä ei saa täältä."
"Minulla ei ole tapana tunkeutua kenenkään tuttavuuteen, madam, tai
tuottaa vaivaa", vastasi vieras. "Kuitenkin tarvitsen palvelijaa
auttamaan pukeutumisessani. Kenties voitte suosittaa minulle
sellaisen?"
"Kyllä, kaksikymmentä", vastasi mistress Martha, "jotka sieppaavat
kukkaronne sidellessään nauharuusukkeitanne ja leikkaavat kurkkunne,
tasoittaessaan pielustanne".
"Minä rupean itse hänen palvelijakseen", tarjoutui vanhus, jonka
ymmärrys joksikin aikaa haipuneena oli taas osittain päässyt
keskustelun tasalle. "Minä harjaan hänen viittansa -- uh, uh --
ja sidon nauhansa -- uh, uh -- ja puhdistan kenkänsä -- uh -- ja
juoksen hänen asioillaan nopeasti ja taatusti -- uh, uh, uh, uh --
korvauksesta."
"Hyvästi, sir", virkkoi Martha Nigelille jyrkästi. "Tyttärelle ei voi
olla mieluista, että vieras kuulee hänen isänsä haastavan tuollaista.
Jos olette todella herrasmies, niin peräydytte omaan huoneeseenne."
"En tahdo viipyä hetkeäkään", vastasi Nigel kunnioittavasti, sillä
hän tajusi, että asianhaarat lievensivät naisen ynseyttä. "Tahtoisin
vain kysyä teiltä, voiko palvelusmiehen avun hankkimisesta toden
teolla koitua vaaraa tässä paikassa?"
"Nuori herra", selitti Martha, "vähänpä tunnette Whitefriarsia,
kun sitä kysytte. Me asumme yksinämme tässä talossa, ja harvoin on
vieras päässyt tänne -- ja suoraan puhuen ette olisi päässyt tekään,
jos minun mieltäni olisi kysytty. Katsokaa ovea -- päättäkää, voiko
linnassakaan olla vankempaa; alikerran ikkunoita suojelee ristikko
ulkopuolelta, ja katsokaahan näitä luukkuja sisäpuolella."
Hän veti yhden niistä syrjään ja näytti tukevat teljet ja vitjat,
joilla ne kiinnitettiin. Sillävälin köpitti ukko hänen viereensä,
tarttui vapisevalla kädellä hänen hameeseensa ja kuiskasi hätäisesti:
"Älä näytä, miten ne avataan ja lukitaan. Älä näytä hänelle sitä
temppua, Martha -- uh, uh -- _mistään_ korvauksesta." Martha pitkitti
olematta hänestä millänsäkään:
"Ja kuitenkin, nuori herra, olemme useanakin kertana olleet
vähällä havaita kaikki nämä puolustusneuvot liian heikoiksi
varjelemaan henkeämme. Niin pahan vaikutuksen on tehnyt kunnottomaan
naapuristoomme onneton kuulopuhe isä-parkani rikkaudesta."
"Älä sano siitä mitään, vaimo", kielsi saituri, jonka äreyttä lisäsi
pelkkä oletuskin, että hän oli varakas. "Älä sanaakaan hiisku
siitä, taikka lyön sinua, vaimo -- rusikoitsen sauvallani valheiden
levittämisestä, jotka lopuksi toimittavat kurkkumme leikatuiksi --
uh, uh. Minä olen vanha köyhä mies", jatkoi hän Nigeliin kääntyen,
"ruti köyhä mies, valmis tekemään mitä hyvänsä rehellistä työtä,
kohtuullisesta korvauksesta".
"Sentähden varoitan teitä elämäntavoistanne, nuori herra", puheli
Martha. "Siistiämiseen käytetty päivätyöläinen palvelee teitä kyllä
mikäli kykenee, mutta viisas mies on paras oma apulaisensa."
"Te olette antanut minulle hyvän opetuksen, madam, ja minä kiitän
siitä. Varmasti tutkistelen sitä aikaa myöten."
"Siinä teette hyvin", vakuutti Martha. "Ja koska näytätte olevan
kiitollinen neuvosta, niin annan teille pari lisää, vaikka yleensä
en pyri neuvomaan ihmisiä. Älkää antautuko tuttavuuteen kenenkään
kanssa Whitefriarsissa, älkääkä millään ehdolla lainatko rahaa,
olletikaan isältäni, sillä hän petkuttaa teitä, niin hourulta kuin
hän näyttääkin. Lopuksi, ja ennen kaikkea, älkää viipykö täällä
hetkeäkään kauvemmin kuin on pakko. Hyvästi, sir."
"Käivärä puu voi kantaa hyviä hedelmiä ja tyly luonne antaa
oivallisia neuvoja", ajatteli Glenvarlochin loordi peräytyessään
omaan huoneeseensa. Siellä sama aatos johtui yhä uudestaan hänen
mieleensä, kun hän lämmikkeekseen asteli edes takaisin, kykenemättä
vielä suopumaan siihen ajatukseen, että hän laittaisi oman
tulennoksensa.
Vihdoin järjestyivät hänen mietteensä seuraavaksi yksinpuheluksi.
Tällä sanantavalla pyydän saada huomauttaa kerta kaikkiaan
tarkoittavani, että Nigel ei kirjaimellisesti puhuen virkkanut
ääneen kaikkea sitä, mitä alempana on lainausmerkeillä ilmaistu
hänen lausumakseen tuossa lattiata itsekseen mitellessään. Minä itse
se katson hyväksi esittää rakkaalle lukijalleni mieluummin puheen
kuin selostuksen muodossa kuvan sankarini mielentilasta, hänen
aatoksistaan ja päätöksistään. Olen siis pukenut hänen mietteensä
sanoiksi, ja samaa käsitän yksinpuheluilla tarkoitettavan sekä
näyttämöllä että kammiossa, se kun on luonnollisin ja kenties
ainoakin tapa ilmoittaa katsojalle, mitä oletetaan esiintyjän
sielussa liikkuvan. Luonnossa ei tosin ilmene mitään sellaisia
yksinpuheluja, mutta ellei niitä hyväksyttäisi sovinnaiseksi
yhdyssiteeksi runoilijan ja yleisön välillä, pakoittaisimme me
draamalliset tekijät mestari Puffin kaavaan, joka panee loordi
Burleighin vihjaamaan kuulijakunnalle pitkällistä valtiollista
todistelujaksoa yhdellä ainoalla perusteellisella nyökkäyksellä;
kertomuksessa on kirjailijalla kyllä vaihtoehtonaan mainita, että
hänen henkilönsä ajattelivat niin ja niin, pohtivat tuota ja tätä
sekä pääsivät siihen ja siihen päätelmään, mutta yksinpuhelu on
ytimekkäämpi ja elävämpi ilmaisutapa samoille tiedoille. Näinpä
siis haasteli tai olisi saattanut haastella oman itsensä kanssa
Glenvarlochin loordi:
"Hän oli oikeassa ja antoi minulle opetuksen, jota tahdon käyttää.
Olen koko elämäni ajan turvautunut muiden apuun siinä, missä on
todella ylväämpää saada se omista ponnistuksista. Minua hävettää
tuntea sitä mitätöntä haittaa, jota pitkällinen tottumus on johtanut
minut kokemaan palvelijan puutteessa -- minua hävettää se. Mutta
paljoa, paljoa enemmän hävettää minua, että olen antanut tuon tavan
-- taakkani heittämisen muiden kannettavaksi -- tehdä minut tähän
kaupunkiin tulemisestani asti pelkäksi uhriksi tapahtumille, joihin
en ole milloinkaan edes yrittänyt vaikuttaa. Olen ollut toimimaton
olento, johon muiden toimet ovat alituiseen suuntautuneet -- yhden
ystävän suojelema, toisen pettämä, mutta sekä toisen suomassa edussa
että toisen tuottamassa pahassa yhtä epäitsenäinen ja avuton kuin
vene, joka airotta tai peräsimettä ajelehtaa tuulten ja aaltojen
armoilla. Minusta tuli hovimies, koska Heriot niin neuvoi -- peluri,
kun Dalgarno keksi sen juonekseen -- alsatialainen, syystä että
Lowestoffe sitä esitti. Mitä tahansa hyvää tai pahaa olen kokenut,
se on aiheutunut muiden toiminnasta eikä omastani. Isäni pojan ei
sovi enää noudattaa tätä taipuisaa ja poikamaista menettelyä. Elä
tai kuole, uppoo tai ui, Nigel Olifaunt, tästä hetkestä alkaen
pitää sinun uskoa turvallisuutesi, menestyksesi ja kunniasi omien
ponnistustesi varaan tai sortua siihen kunniaan, että olet ainakin
käyttänyt omaa vapaata tahtoasi. Tahdonpa kirjoittaa muistikirjaani
hänen sanansa: 'Viisas mies on paras oma apulaisensa.'"
Hän oli juuri pistänyt muistikirjan taskuunsa, kun vanha apuvaimo,
joka työkuntonsa vahvikkeeksi oli pahasti luuvalon rampauttama,
nilkutti huoneeseen yrittämään, oliko vieraalta saatavissa jotakin
pikku hyvitystä palvelemisella. Hän otti halukkaasti hankkiakseen
loordi Glenvarlochin aamiaisen, ja kun naapuritalossa oli
ruokapaikka, suoriutui hän tehtävästään nopeammin kuin Nigel oli
osannut aavistaa.
Hänen lopetettuaan yksinäisen ateriansa ilmoitettiin lakikoulun
vahtimestarin tavoittavan master Grahamea hänen ystävänsä master
Lowestoffen puolesta. Eukon laskettua sanansaattajan sisälle luovutti
tämä Nigelille pienen matkakirstun, johon oli sullottu hänen
haluamansa vaatetarpeet, ja pisti sitte salaisemmin hänen käteensä
rahalippaan, jota hän oli huolellisesti piilotellut viittansa alla.
"Hyvä kun pääsin siitä eroon", huoahti mies, hänen asettaessaan sen
pöydälle.
"No, eihän se kovinkaan painava ole", vastasi Nigel, "ja te olette
roteva nuori mies".
"Kyllähän, sir", huomautti kantaja, "mutta itse Simsonkaan ei
olisi turvallisesti tuonut sellaista kapinetta läpi Alsatian, jos
pukaripojat olisivat tienneet, mitä siinä oli. Katsokaahan sisälle,
sir, nähdäksenne kaiken olevan kunnossa -- minä olen rehellinen mies,
ja kajoamattomana se minun käsistäni heltisi. Kuinka kauvan se säilyy
sellaisena jälkeenpäin, se riippuu omasta huolenpidostanne. En soisi
hyvän nimeni joutuvan kärsimään mistään takaletkauksesta."
Sanansaattajan tunnollisuutta tyydyttääkseen avasi loordi Glenvarloch
lippaan hänen läsnäollessaan ja näki entisessä järjestyksessään
pienet rahavaransa sekä pari, kolme kallisarvoista paperia,
joista varsinkin kuninkaan omakätisesti hyväksymä velkomuskirja
oli tähdellinen. Miehen pyynnöstä hän käytti lippaassa olleita
kirjoitusneuvoja, lähettääkseen Lowestoffelle kuitin omaisuutensa
turvallisesta saapumisesta. Hän lisäsi muutamia sydämellisiä
kiitoslauseita lakikoululaisen palveluksista, ja juuri kun hän
sinetitsi sen antaakseen kantajalle, astui huoneeseen talon ikäkulu
isäntä. Hänen nukkavieru musta vaatetuksensa oli nyt hiukan
paremmassa järjestyksessä kuin heidän äskeisessä kohtauksessaan,
ja hänen hermostonsa ja ymmärryksensä näyttivät olevan vähemmän
hämmennyksissä, sillä paljoakaan köhimättä tai epäröimättä kehoitti
hän Nigeliä maistamaan aamujuomakseen terveellistä mietoa vehnäolutta
jota hän kantoi isolla nahkaisella kolpakolla toisessa kädessään,
toisella pyöritellen siinä rosmariinin vesaa, antaakseen sille
tuoksua, kuten hän sanoi.
Nigel kieltäysi kohteliaasta tarjouksesta ja ilmaisi samalla kertaa
sävyllään, että hän ei halunnut kamarinsa rauhaa häirittävän; siihen
hänellä olikin sitä suurempi oikeus, kun ottaa lukuun, kuinka kylmän
vastaanoton hän oli kohdannut eksyessään sen suojasta isäntänsä
alueelle. Mutta avoimessa lippaassa oli niin mielenkiintoista tavaraa
eli oikeammin metallia vanhan Trapboisin mielestä, että hän jäi
hievahtamattomaksi kuin vainukoira saaliinsa edessä, nenä ojolla
ja toinen käsi sojossa kuin kohotettu etukäpälä, jolla tuo älykäs
nelijalkainen toisinaan ilmaisee saaneensa vihiä jäniksestä. Nigel
oli särkemäisillään vanhan Trapboisin jäykistyttävän lumouksen
lyömällä kiinni lippaan kannen, mutta silloin käänsi hänen huomionsa
toisaalle sanansaattaja, joka pidellen kirjettä kädessään kysyi,
jättäisikö hän sen mr. Lowestoffen asuntoon lakikoulurakennukseen vai
veisikö Marshalsean vankilaan.
"Marshalseanko?" toisti loordi Glenvarloch; "mitä se tähän kuuluu?"
"Ka, sir", selitti mies, "herra-parka on pantu sinne taattuun
talteen, koska hänen hyvän sydämensä sanotaan houkutelleen hänet
polttamaan hyppysensä toisen miehen rokalla".
Nigel sieppasi hätäisesti kirjeen takaisin, mursi sinetin, liitti
sen sisältöön hartaan pyyntönsä, että hänelle heti ilmoitettaisiin
vangitsemisen syy, ja lisäsi, että jos se johtui hänen omasta
onnettomasta rettelöstään, ei sitä voinut kestää pitkälle, koska
hän oli jo ennen kuin oli kuullutkaan mitään aihetta, joka niin
jyrkästi vaati häntä antautumaan, päättänyt menetellä siten,
valiten mielestään miehuullisimman ja kunnollisimman toimenpiteen,
minkä hänen kova onnensa ja varomattomuutensa oli jättänyt hänen
käytettäväkseen. Sentähden pyysi hän mr. Lowestoffea pidättymään
kaikesta turhasta hienotuntoisuudesta tässä suhteessa, koska hän oli
päättänyt antaumisensa omalle maineelleen tarvittavana uhrauksena,
vaan vilpittömästi mainitsemaan, millä tavoin se oli parhaiten
järjestettävissä, jotta Lowestoffe selviytyisi pälkäästä, johon
kirjoittajan täytyi peljätä ystävänsä joutuneen hänen asioitansa
kohtaan osoittamansa jalomielisen harrastuksen takia. Kirje päättyi
huomautuksella, että kirjoittaja aikoi odottaa vastausta vuorokauden
ja sen ajan kuluttua toteuttaa päätöksensä. Hän antoi kirjelmän
lähetille ja tukien pyyntöänsä kolikolla kehoitti häntä viipymättä
toimittamaan sen master Lowestoffen käsiin.
"Minä -- minä -- minä -- vien sen hänelle itse", tarjousi vanha
saituri, "puolesta korvauksesta".
Kuullessaan tämän yrityksen velvollisuutensa ja hyvityksensä
anastamiseksi ei mies siekaillut silmänräpäystäkään, vaan sujautti
rahan taskuunsa ja pötki kiireimmiten asialleen.
"Isäntä Trapbois", huomautti Nigel äijälle hiukan kärsimättömästi,
"oliko teillä mitään erityistä asiaa minulle?"
"Minä -- minä -- tulin kuulustamaan, oletteko nukkunut hyvin",
vastasi vanhus, "ja -- voisinko minä tehdä mitään palvelukseksenne,
mistään korvauksesta".
"Ei, kiitos", epäsi loordi Glenvarloch, "kiitos vain", ja ennen kuin
hän sai sanotuksi enempää kuului portailta raskaita askeleita.
"Hyvä Jumala!" huudahti ukko hätkähtäen. "Hei, Dorothy -- apuvaimo --
hoi, tytär -- vetäkää telki eteen, kuulkaa, naiset -- ovi on jätetty
säppiin!"
Kamarin ovi avautui selki selälleen, ja sisälle teiskaroitsi se
ruumiikas sotainen sankari, jota Nigel oli edellisenä iltana turhaan
muistutellut mieleensä.