Jin Vin ahtaalla.
Meidän on siirrettävä lukijamme Benjamin Suddlechopin asuntoon,
toimeliaan ja tarmokkaan emäntä Ursulan puolison, joka hänkin
puolestaan hoiti useampia ammatteja. Hän ei nimittäin ainoastaan
tasaillut suortuvia ja partoja sekä kierrellyt viiksiä ylöspäin
sotaisiin ja äyskeihin kiehkuroihin taikka alaspäin lerpalleen,
kuten soveltui siviilihenkilöille. Ei riittänyt vielä sekään, että
hän tarpeen tullen laski verta joko kuppauksella tai suoniraudalla,
kiskaisi pois hampaantyngän ja toimitteli muita lääketaidon pikku
tehtäviä melkein yhtä hyvin kuin hänen naapurinsa Raredrench,
rohdoskauppias. Kaiken lisäksi kykeni hän kiskaisemaan tapin
viinitynnyristä yhtä näppärästi kuin hammastarhastakin, laskemaan
haarikallisen olutta yhtä huolettomasti kuin sarvellisen verta ja
huuhteluttamaan kunnon kulauksella kurkun, jonka hänen taitonsa
oli juuri ajellut. Mutta hän harjoitti näitä elinkeinoja erillään
toisistansa.
Hänen parturitupansa ojensi pitkän ja salaperäisen salkonsa
Fleet-kadulle, maalattuna kirjavaksi edustamaan niitä nauhoja, joilla
sen ammatin kyltti oli varhaisempina aikoina koristeltu. Ikkunassa
näkyi hammasrivejä pujoteltuina rihmoihin kuin rukousnauhoiksi ja
pikareja, joiden pohjalla punainen ryysy esitti verta muistutukseksi
siitä, että hoidokkeja täällä "asiantuntevalla avulla" huojennettiin
suoneniskulla, kuppauksella tai laastarihauteilla; joukossa
ilmoitettiin myös lyhyesti ja vakavasti tukkaa ja partaa koskevat
tuottoisammat, vaikka arvoltaan halvemmat toimitukset. Sisäpuolella
odotteli liiketuttavia sileäksi hivutettu nahkapäällyksinen
lepotuoli ja kitara, jolla uusi tulija saattoi huvitella,
kunnes hänen edeltäjänsä pääsi Benjaminin käsistä, ja joka siis
useinkin vertauskuvallisesti repeli hoidokin korvia, partaveitsen
kirjaimellisesti raadellessa hänen poskiaan. Tässä osastossa kaikki
siten julisti haavuriparturia tai parturihaavuria.
Mutta vaivihkaa käytettiin oluttupana pientä takahuonetta, johon
johti erityinen ovi pimeästä ja mutkaisesta läpikäytävästä; useiden
sivukatujen ja pihojen kautta kierrellen pääsi tätä väylää myöten
Fleet-kadulle. Tähän syrjäiseeni Bacchuksen temppeliin johti
myös Benjaminin julkisemmasta liikepaikasta pitkä ja kapea sola
mukavana salaisen tyyssijan pääsytienä niille joillekuille vanhoille
ryyppymiehille, joilla oli tapana ottaa aamunaukkunsa kaikessa
hiljaisuudessa, pistäydyttyään parturitupaan muka ajeltaviksi.
Pääsipä tähän nurkkakrouviin myöskin erikseen emäntä Ursleyn
huoneista; sitä tietä arveltiin hänen käyttävän monipuolisessa
ammatissaan sekä liikkuakseen itse ulkosalla että laskeakseen
luokseen neuvonkysyjiä ja tehtävien antajia, jotka eivät huolineet
julkisesti näyttäytyä hänen vieraikseen. Niinpä puoleltapäivin,
jolloin Benjaminin parhaina liiketuttavina olevat kainot ja arat
naukkaajat olivat kukin saaneet siemauksensa tai vahvistusryyppynsä,
päättyikin tavallaan oluttuvan liikenne, ja takaoven vartioiminen
siirtyi parturin oppipojalta pikku mulattitytölle, emäntä Ursulan
tummanruskealle Irikselle. Sitte seurasi salamyhkäisyys nopeasti
toistansa; levättinsä kaulukseen verhoutuneita keikareita
ja kaikenlaisiin valepukuihin laittautuneita naisia nähtiin
hiipailemassa kujakäytävän sokkeloita myöten, ja siinä hiljaisessa
koputuksessakin, joka ovelta usein vaati pikku kreolin huomiota,
tuntui jotakin salaperäisyyttä ja ilmitulon pelkoa.
Saman päivän iltana, jona Margaretilla oli ollut pitkä
neuvottelunsa lady Hermionen kanssa, oli emäntä Suddlechop käskenyt
ovenvartijattarensa "pitää ovea kiinni visusti kuin saituri
kukkaronnauhojaan ja niin totta kuin hän piti sahramihipiäänsä
arvossa olla päästämättä sisälle ketään muuta kuin --" nimen hän
lisäsi kuiskaten ja päätänsä nyökäyttäen. Pikku palkollinen vilkutti
ymmärtävästi silmäänsä, meni paikalleen ja tovin kuluttua laski
sisälle sekä vei emäntänsä puheille juuri saman porvaristeikarin,
jonka puku oli näyttänyt kömpelöltä yllä ja joka oli käyttäytynyt
niin urheasti kahakassa Nigelin ensi kertaa käydessä Beaujeun
ravintolassa. Mulatti esitti hänet: "rouva, hieno nuori herra,
pelkässä kullassa ja sametissa" -- ja mutisi sitten itsekseen,
kun sulki oven: "mokoma hieno nuori herra! -- tikittimien tekijän
oppipoika".
Pahoilla mielin sanomme, ja toivoaksemme ovat lukijatkin
myötätuntoisia sille harrastukselle, jota asia meissä herättää, että
tulija todellakin oli kelpo Jin Vin -- niin kauvas joutuneena omien
mielihalujensa varassa ja suojelusenkelinsä hylkäämänä, että hän
toisinaan pynttäsi itsensä tähän tapaan ja kävi muodinmukaiseksi
keikariksi pukeutuneena niissä huvittelun ja hurjistelun paikoissa,
joissa hänelle olisi ollut ainaiseksi häpeäksi näyttäytyä
todellisessa olossaan, jos hänen nimittäin olisi ollut mahdollinen
päästä sellaiseen seuraan oikeassa asussaan. Hänen otsaansa varjosti
nyt synkkä pilvi, hieno vaatetus oli siepattu hätäisesti ylle ja
napitettu viistoon, hankkilus oli kiinnitetty ihan kieroon, niin että
miekka pistäysi ulospäin kupeelta, sorean huolettomasti riippumatta
sivulla, ja sirotekoinen ja kullattu väkipuukko törrötti vyössä kuin
teurastajan veitsi tämän ammattilaisen sinisen esiliinan kureessa.
Hienoston henkilöillä muuten olikin entiseen aikaan etunansa parempi
tilaisuus eristäytyä alemmistansa kuin nykyään, sillä hovinaisten
muinaista vannehametta ja nykyaikaisempaa pönkkähametta vastasi
herrasmiehellä miekka; mutta tämä esine teki vain naurettaviksi
ne, jotka sen omaksuivat tilaisuuden tullen, olematta tottuneita
sen pitämiseen. Vincentin säilä osui hänen jalkojensa väliin, ja
kompastuessaan sen yli huudahti hän: "Perhana! jo toistamiseen teki
tuon kolttosen -- ihan se lemmon lelu tietää, että minä en ole oikea
herrasmies, ja juonittelee minulle vasiten."
"No, no, kelpo Jin Vin -- älä huoli, poikaseni", viihdytteli emäntä,
"viis pikku sattumista -- kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika
vastaa kaikkia katukeikareita".
"Minä _olin_ kunnollinen ja vireä Lontoon oppipoika ennen kuin tunsin
teidät, emäntä Suddlechop", syytti Vincent. "Itse saatte antaa nimen
sille, miksi neuvonne on minut tehnyt, sillä -- kautta Pyhän Yrjänän!
-- minua hävettää ajatella sitä itse."
"Kas vain", virkkoi emäntä, "niinkö onkin laitasi? Ei, sittepä
tiedän vain yhden paranteen", ja astuen veistoksilla koristellun
pienen tammisen nurkkakaapin ääreen hän otti vyössään riippuvista
hopeavitjoista puolenkymmenen muun joukosta avaimen ja lukon
avattuaan haki esille pitkän, ohuesta lasista puhalletun pullon,
joka oli pistetty pajuvasuun. Samalla hän toi pöytään kaksi
pitkävartista ja tilavaa flaamilaista lasipikaria, täyttäen toisen
vieraalleen reunoja myöten ja toisen vaatimattomammin noin kahdeksi
kolmannekseksi omaa tarvettaan varten. "Niin oikeata Rosa Solista
kuin on koskaan käytetty huuhtomaan höperyyttä aatkeloista aivoista!"
kehaisi hän kallishintaisen vahvistusnesteen pulputessa sileänä
öljyisenä virtana.
Mutta vaikka Jin Vin kulautti pikarillisensa pohjaan arvelematta,
emännän siemaillessa omaansa kohtuullisemmin, ei se näyttänyt
tuottavan odotettua parannusta hänen mielialassaan. Päin vastoin hän
heittäytyessään isoon nahkapäällyksiseen nojatuoliin, jossa emäntä
Ursleyllä oli tapana viihdyttäytyä iltaisin, vakuutti olevansa
"viheliäisin koira Bow'n kellon kuuluvilla".
"Ja miksi joutavoitset tuollaisin ajatuksin, tyhmä poika?" puheli
emäntä Suddlechop. "Mutta niin käy aina -- narrit ja lapset eivät
koskaan tiedä, milloin heidän on hyvä olla. Eihän Pyhän Paavalin
käytävillä astuskele ainoatakaan latuskalakkista tai töyhtöhattuista,
joka saisi niin paljon ystävällisiä katseita naikkosilta kuin sinä
teiskaroidessasi Fleet-katua pitkin karttu kainalossa ja lakki
kallellaan päässä. Sinä tiedät hyvin, että valtuusmiehen rouvasta
sivukujan vaatturintyttäriin asti kaikki vilkuvat ja pilkistelevät
sormiensa välitse sinun kulkiessasi ohi, ja sanot itseäsi
viheliäiseksi koiraksi! Ja tätä minun täytyy vakuuttaa sinulle ehtimän
takaa niinkuin viheltelisin Lontoon kellonsoiton säveliä ärtyiselle
lapselle, saadakseni sievän pienokaisen taas hyvälle tuulelle!"
Ursula-emännän imarruksella näytti olevan hänen virvokkeensa kohtalo
-- tarjouksen saanut henkilö nieli sen kyllä, ja jonkunmoisella
nautinnolla, mutta se ei tehonnut nuorukaisen tuskastuneen
mielentilan tyyntymiseksi. Hän naurahti puolittain halveksien ja
puolittain tuntien turhamaisuutensa tyydytystä, mutta loi yrmeän
katseen Ursley-emäntään, vastatessaan hänen viime sanoihinsa.
"Te tosiaan kohtelette minua kuin lasta, laulaessanne minulle yhä
uudestaan ja uudestaan liverrystä, josta en rahtuakaan välitä."
"Vai niin!" sanoi emäntä Ursula; "se merkitsee, että sinä et välitä
siitä, miellytätkö kaikkia, jollet miellytä yhtä. Sinä olet tietenkin
totinen rakastaja etkä piittaa koko kaupungista täältä Whitechapeliin
saakka, kunhan voisit sanoa olevasi ensimäisellä sijalla sievän
Margaret-neitisi suosiossa. No, no, ole kärsivällinen, mies, ja anna
minun ohjailla, sillä minä olen se vanne, joka viimeiseltä sitoo
teidät yhteen."
"Olisi jo aika", muistutti Jenkin, "sillä tähän asti olette pikemmin
ollut kiilana eroittamassa meitä".
Emäntä Suddlechop oli tällöin lopettanut vahvistuspikarillisensa
-- se ei ollut hänen ensimäisensä sinä päivänä, ja vaikka hän oli
lujapäinen nainen ja väkijuomien nauttimisessa ainakin varovainen,
jollei pidättyväinen, saattaa kuitenkin olettaa, että hänen
maltillisuuttaan ei lisännyt tämä terveytensä hoitaminen.
"Mutta, senkin kiittämätön jurri", kivahti hän, "enkö ole pannut
parastani toimittaakseni sinut emäntäsi armolliseen huomioon? Hän
pitää herrasväestä, tuo ylpeä skotlantilainen leuhkana, niinkuin
walesilainen juustosta, ja hellii sydämessään isänsä polveutumista
tuosta Daldevilin herttuasta tai miksi hän sitä sanookaan niin
visusti kuin saituri kultaa kirstussaan, vaikka hän näyttää sitä
yhtä harvoin -- ja ketään ei hän tahdo ajatella tai ottaa muuta kuin
herrasmiehen -- ja herrasmiehen olen minä tehnyt sinusta, Jin Vin,
sitä ei voi paholainenkaan kieltää."
"Te olette tehnyt minusta narrin", sanoi Jenkin-parka, katsellen
nuttunsa hihaa.
"Yhtä hyvän herrasmiehen silti", tuumi emäntä Ursley nauraen.
"Ja mikä pahempi", lisäsi toinen käännäyttäen hänelle selkänsä ja
vääntelehtien tuolissaan, "te olette tehnyt minusta veijarin".
"Yhäti yhtä hyvän herrasmiehen", jatkoi Ursley-emäntä samaan tapaan.
"Kantakoon mies hupsuuttansa hilpeästi ja lurjusmaisuuttansa
rempseästi, niin tuskinpa vakavuus tai rehellisyys nykyaikana
katsoo häntä kasvoihin. Mitäs tyhjää, mies, ainoastaan kuningas
Arturin tai Lud-kuninkaan päivinä katsottiin herrasmiehen tahraavan
ritarikilpeänsä hyppäämällä järjen tai rehellisyyden rajan yli.
Rohkea katse, kerkeä käsi, hienot vaatteet, riuskea sadatus ja huima
luonto ne nykyään tekevät teikarin."
"Kyllä tiedän, mitä olette minusta tehnyt", väitti Jin Vin,
"sitte kun vaihdoin keilat ja lyömäpallon noppiin ja kortteihin,
kelpo englantilaisen oluen laihaan bordeaux-viiniin ja happameen
renskaan, häränpaistin ja vanukkaan lehtokurppiin ja ispinöihin --
karttuni miekkaan, lakkini sulkahattuun vanhanaikaiset vakuutukseni
muodinmukaisiin kirouksiin, säästölippaani hepeniin, uskontoni
paholaisen ilveisiin ja rehellisen nimeni -- Vaimo, voisin iskeä
pääsi mäsäksi, kun ajattelen, kenen neuvo on tässä kaikessa ohjannut
minua!"
"Kenen neuvo siis? sanoppas, kenen neuvo? Puhu suusi puhtaaksi,
mokoma raukkamainen vaatteidenharjaaja, ja sano, kuka sinua neuvoi!"
vastasi emäntä Ursula punehtuneena ja kiivaana. "Kas vain sitä kehnoa
jänishousua -- sano nyt, kenen neuvosta sinä olet tehnyt itsestäsi
pelurin ja päällepäätteeksi varkaan, niinkuin sanoistasi voi arvella
-- taivas meitä pahasta varjelkoon!" Ja emäntä Ursula teki hartaan
ristinmerkin.
"Kuulkaas nyt, emäntä Ursula Suddlechop", tulistui Jenkin kavahtaen
seisaalle, tummat silmät suuttumuksesta salamoivina, "muistakaa
sentään, että minä en ole teidän miehenne -- ja jos olisin, olisi
teidän hyvä pitää mielessänne, kenen kynnys lakaistiin, kun viimeksi
ratsastettiin Skimmingtonia[45] samanlaisella torailevalla muijalla
kuin tekin olette".
"Toivon näkeväni sinut ajamassa ylös Holbornin rinnettä ensi
työksesi", ärähti Ursley-emäntä härnättynä luopumaan kaikista
pyhäpäiväisistä ja sokeroiduista sanantavoistaan, "kukkakiehkura
povellasi ja pappi rinnallasi!"
"Niin saattaa hyvinkin käydä", myönsi Jin Vin katkerasti, "jos kuljen
neuvojenne mukaan niinkuin olen alottanut. Mutta ennen kuin se päivä
koittaa, saatte te tietää, että Jin Vinillä on Fleet-kadun reimat
pojat vielä käskettävissään. Niin, pahuksen akka, sinut paiskataan
kärryihin parittajana ja velhona, kaksin verroin kunnottomana
riiviönä, ja kyyditään kehruuhuoneeseen kaikkien Barin ja Paavalin
väliltä löytyvien metalliastiain rämistessä edelläsi niinkuin
paholainen niitä mäikyttäsi pätsihangollaan."
Emäntä Ursley karahti tulipunaiseksi, sieppasi puoliksi
tyhjentyneen pullon ja näytti ensi liikkeestään päättäen olevan
sinkauttamaisillaan sen vastustajansa päähän. Mutta äkkiä ja
ikäänkuin voimakkaalla sisäisellä ponnistuksella hän hillitsi
silmittömän vimmastuksensa ja pani pullon laillisempaan käytäntöönsä,
ihmeteltävän tyynesti täyttäen molemmat pikarit. Kohottaen toista
kädessään hän virkkoi, huulillaan hymy, joka soveltui hänen pulskille
ja eloisille kasvoilleen paremmin kuin niitä vastikään vääristänyt
raivostus:
"Menestykseksesi, Jin Vin poikani, kaikessa leppeässä
ystävällisyydessä, mitä hyvänsä äkää tuntenetkaan minua vastaan, joka
olen aina ollut sinulle äitinä."
Jenkinin englantilainen hyväluontoisuus ei kyennyt vastustamaan tätä
voimakasta vetoamista. Hän otti toisen pikarin ja kilisti suopeasti
emännän kanssa sovinnon maljan. Sitte hän alkoi nureksivasti
puolustella rajuuttansa.
"Sillä te tiedätte", hän selitti, "että te minut suostutitte
hankkimaan nämä hienoudet, menemään siihen jumalattomaan ravintolaan,
rehentelemään parhaitten seurassa ja tuomaan teille kaikesta tietoja.
Te vakuutitte, että minä kaupunginpiirin kukosta piankin ylenisin
kiekumaan kukkona ravintolassa ja voittaisin kymmenen vertaa enemmän
gleekissä ja primerossa kuin ennen ruosassa ja naapurinkettämisessä
-- ja keikauttaisin kaksoiskuutosia nopilla yhtä ahkeraan kuin oli
tapanani kumoilla yhdeksäisiä keilaradalla. Ja sanoitte myös, että
minä toisin teille ravintolasta sellaisia uutisia, joiden avulla
meidän kaikkien kelpasi elää, kun niitä käytettäisiin siten kuin te
osasitte niitä hoitaa. Nyt näette, mihin se kaikki on johtanut!"
"Totta kaikki mitä sanot, poikaseni", myönsi emäntä, "mutta sinun
pitää olla kärsivällinen. Roomaa ei rakennettu päivässä -- sinä et
voi kuukaudessa tottua herrasasuusi, ja peluussa on sinun odotettava
häviäväsi kuten voittavasikin -- istuva pelaaja se tyhjentää pöydän."
"Pöytä on tyhjentänyt minut, sen tiedän", vastasi Jin Vin, "ja
peräti puhtaaksi. Kunhan edes se olisi pahinta; mutta minä olen
velkaa kaikesta tästä komeudesta, tilipäivä on tulossa, ja isäntäni
huomaa kassan pariakymmentä kultakolikkoa köykäisemmäksi kuin sen
pitäisi olla. Vanha isäni kutsutaan korvaamaan vajaus, ja minä --
voin säästää hirttomieheltä vaivan ja tehdä työn itse taikka huilata
Virginiaan."
"Älä puhu niin kovaa, hyvä poikaseni", varoitti emäntä Ursley.
"Mutta sano minulle, minkätähden et lainaa joltakulta ystävältä,
täyttääksesi puutoksen. Voisit vuorostasi tehdä hänelle saman
palveluksen, kun hänen suorituspäivänsä tulee."
"Ei, ei -- siitä olen saanut kylläni", väitti Vincent vastaan.
"Tunstall lainaisi minulle rahat, mies-parka, jos hänellä olisi;
mutta hänen hyväsäätyiset kerjäläisomaisensa riistävät häneltä kaikki
ja pitävät hänet paljaana kuin on koivu jouluna. Ei -- minun urani
voidaan tavata neljällä kirjaimella, ja nämä luetaan: TUHO."
"Hiljaa nyt, yksinkertainen arkimus", rauhoitti emäntä; "etkö ole
koskaan kuullut, että silloin kun hätä on suurin, on apu lähin?
Kyllä me voimme vielä saada sinut autetuksi pinteestä, ja pikemmin
kuin luuletkaan. En totisesti olisi ikinä neuvonut sinua sellaiselle
tolalle, jollet olisi kaikesta sielustasi kiintynyt neiti Margetiin,
ja vähempi ei sinulle kelvannut. Mitä muuta saatoin tehdä kuin
kehoittaa sinua heittämään porvarillisen asusi ja koettamaan onneasi
siellä, missä ihmiset rikastuvat?"
"Niin, niin -- kyllä muistan neuvonne hyvin", haastoi Jenkin. "Teidän
piti esitellä minut hänelle sitte kun olin hienostunut täydelliseksi
teikariksi ja päässyt ruhtinaallisen varakkaaksi, ja silloin piti
hänen ihmeekseen havaita, että minä olinkin sama köyhä Jin Vin, jolla
oli tapana vaania aamukelloista iltasoittoon asti katsetta hänen
silmältään. Ja sen sijaan onkin hän nyt antanut sydämensä tuolle
skotlantilaiselle varpushaukka-loordille, joka voitti viimeisen
kolikkoni, senkin pahalainen; ja siten olen joutunut haaksirikkoon
rakkaudessa, varoiltani ja maineeltani ennen kuin oppiaikani on
lopussa, ja kaikki on teidän työtänne, muori Keskiyö."
"Älä puhuttele minua muulla kuin omalla nimelläni, hyvä poika, Jin
Vin", vastasi Ursula, ja hänen sävyssään ilmeni sekä kiukkua että
mielistelyä; "älä vainkaan, sillä minä en ole mikään pyhimys, vaan
vaivainen syntinen nainen, jolla ei ole enempää kärsivällisyyttä
kuin hän tarvitsee suoriutuakseen senkin seitsemistä kiusoista. Ja
jos olen tehnyt sinulle vääryyttä pahalla neuvomisella, on minun
korjattava se hyvällä. Ja mitä niihin pariinkymmeneen kultarahaan
tulee, jotka sinun on saatava tilipäiväksi, niin on tässäkin sievässä
vihreässä kukkarossa sen verran kuin mokomaan asiaan tarvitaan; ja
me panemme vanhan räätäli Crosspatchin myöntämään pitkän maksuajan
vaatteillesi, ja --"
"Muori, puhutteko tosissanne?" kysyi Jin Vin kykenemättä uskomaan
silmiään tai korviaan.
"Puhun vainkin", vakuutti emäntä; "ja sanotko minua vielä muori
Keskiyöksi?"
"Muori Keskiyöksikö?" huudahti Jenkin syleillen emäntää
ihastuksissaan ja läjäyttäen hänen vielä rehevälle poskelleen
rivakan ja torjumattoman muiskun, joka kuului pistoolinlaukaukselta;
"pikemmin muori Keskipäiväksi, joka on noussut valaisemaan minulle
tietä vastuksistani -- omaa kantajaani rakkaammaksi emoksi, sillä hän
poloinen vain toimitti minut synnin ja surun maailmaan, ja teidän
parahiksi tarjoamanne apu on kirvoittanut minut kumpaisestakin." Ja
hyväluontoinen nuorukainen heittäysi selkäkenoon istuimellaan ja ihan
pyyhkäisi kädenselällä silmiänsä.
"Et siis tahtoisi panna minua ratsastamaan Skimmingtonia",
jatkoi emäntä, "tai kuljetuttaa minua kärryissä kehruuhuoneeseen
kaupunginpiirin kaikkien metalliastiain rämisytellessä minulle
lähtömarssia?"
"Mieluummin antaisin vedättää itseni Tyburnin mäelle", vastasi toinen
katuen.
"No, suoristaudu siis kuin mies ja kuivaa silmäsi; ja jos olet
hyvilläsi siitä, mitä olen tehnyt, niin näytän sinulle, millä tavoin
voit mitä parhaiten palkita sen minulle."
"Mitä?" äännähti Jenkin Vincent kohoutuen suoraan asentoon.
"Tahtoisitte minulta jotakin palvelusta tästä ystävällisyydestänne?"
"Niin juuri", vastasi emäntä Ursley, "sillä sinun pitää tietää, että
tämä kulta ei ole minun, niin mielelläni kuin autankin sinua sillä.
Se annettiin haltuuni hankkiakseni luotettavan asiamiehen erääseen
tehtävään, ja kun -- Mutta mikä sinua vaivaa? Oletko niin hullu, että
suutut, kun et ilmaiseksi saa kultakukkaroa? Soisinpa tietäväni,
mistä niitä saa noukkia. En ole minä niitä koskaan tavannut tieltä,
sen sanon."
"Ei, ei, emäntä", selitti Jenkin-parka, "ei se ole vikana, sillä
minä, katsokaas, mieluummin kuluttaisin nämä näppini rystysiin saakka
ja eläisin työllä, mutta --" hän vaikeni.
"Mutta mitä, mies?" tiedusti emäntä Ursley. "Sinä olet halukas
tekemään työtä sen edestä, mitä tarvitset; ja kuitenkin, kun tarjoan
sinulle kultaa ansaittavaksesi, katsot minuun kuin lempo kirkkoon."
"Parempi olla puhumatta lemmosta, emäntä", varoitti Jenkin. "Hän
oli minulla juuri mielessäni -- sillä minä, katsokaas, olen siinä
ahdingossa, jossa sielunvihollinen kuuluu ilmestyvän onnettomille
häviöön suistuneille olennoille ja tyrkyttävän heille kultaa heidän
autuutensa hinnasta. Mutta minä olen näinä kahtena päivänä lujasti
yrittänyt taivuttaa mieltäni siihen ajatukseen, että mieluummin jään
häpeään, syntiin ja suruun, jotka minua uhkaavat, kuin pitkitän
kehnoja keinoja suoriutuakseni nykyisistä vaikeuksistani. Varokaa
siis kiusaamasta minua rikkomaan näin hyvää päätöstä, emäntä Ursula."
"En kiusaa sinua mihinkään, nuori mies", vastasi Ursula, "ja koska
näen sinut liian itsepäiseksi, osataksesi olla viisas, niin pistänkin
kukkaron taskuuni ja haen jonkun, joka ryhtyy toimeen halukkaammin
ja kiitollisemmin. Kulje sinä omaa latuasi -- riko oppisopimuksesi,
toimita häviöön isäsi, menetä maineesi ja sano sievälle mistress
Margaretille ainiaaksi hyvästi."
"Seis, seis", peruutti Jenkin, "olette hätäinen kuin leipuri uunin
kuumetessa liikaa. Antakaa minun ensin kuulla, mitä teillä on
esitettävänä."
"No, eipä muuta kuin vain erään pulaan joutuneen varakkaan
aatelismiehen vieminen salavihkaa alas virtaa Koirasaaren tienoille
asti, missä hän saa piiloitelluksi kunnes pääsee pujahtamaan
ulkomaille. Minä tiedän, että sinä tunnet virran varressa joka paikan
yhtä hyvin kuin piru koronkiskurin tai kerjäläinen kiertonsa."
"Hiiteen vertauksenne, emäntä", vastasi oppipoika, "sillä piru
minulle sen tietämyksen antoi ja kerjuu siitä saattaa tulla lopuksi.
Mutta mitä on se herrasmies tehnyt, jotta hänen täytyy pakoilla?
Eihän hän liene paavilainen -- Catesbyn ja Piercyn vehkeiden
tapaisiin sekautunut -- ruutisalaliiton suosijoita?"
"Hyi, hyi! -- mitä minusta luuletkaan?" pahaksui emäntä Ursula.
"Minä olen yhtä hyvä kristillisen seurakunnan jäsen kuin papin
rouva, paitsi että välttämättömät liikeasiat eivät salli minun käydä
kirkossa useammin kuin joulupäivänä, taivas auttakoon! Ei, ei -- tämä
ei ole mitään paavilaisuuteen kuuluvaa. Se urho on vain lyönyt toista
puistossa --"
"Haa! mitä?" keskeytti Vincent hätkähtäen.
"Kas, sinä arvaat, ketä tarkoitan. Hän se juuri on, josta olemme niin
useasti puhelleet -- sama loordi Glenvarloch eikä kukaan muu."
Vincent kavahti jalkeille ja astui lattian yli nopeasti ja horjuen.
"Kas niin, siinä sitä taas ollaan -- sinä olet aina jäätä tai
ruutia. Istut isossa nojatuolissa levollisena kuin raketti riippuu
kehyksessään iloiltana, kunnes sitä kosketetaan sytyttimellä, ja
sitte, hiu! olet kolmannessa taivaassa, ihmisäänen ja -silmän
kantamattomissa. Jahka olet väsynyt tepastelemaan edes takaisin
huoneessa, sanotko minulle sitte päätöksesi, sillä aika on täpärällä?
Tahdotko auttaa minua tässä asiassa vai etkö?"
"En -- en -- en -- tuhat kertaa en", kieltäysi Jenkin. "Ettekö ole
tunnustanut minulle, että Margaret rakastaa häntä?"
"Kyllä", vastasi emäntä, "niin luulee tyttö, mutta sitä ei kestä
pitkälle".
"Ja enkö vastikään kertonut teille", jatkoi Jenkin, "että juuri tuo
samainen Glenvarloch nylki minulta ravintolassa joka pennin ja teki
minusta lisäksi roiston, voittamalla enemmän kuin oli omaani? Voi
sitä kirottua kultaa, jonka silkkikauppias Shortyard suoritti minulle
sinä aamuna tiliinsä Pyhän Tapanin kellon korjaamisesta! Jollei
minulla kovaksi onnekseni olisi ollut niitä rahoja taskussani, niin
olisin vain voinut tyhjentää kukkaroni tahraamatta kunniallisuuttani,
mutta menetettyäni kaikki omat varani piti minun väkisinkin panna
likoon viimeiset viisi kultarahaa tuon kalaparvessa retkeilevän hain
kanssa!"
"Myönnetään", sanoi emäntä Ursula. "Kaiken tämän tiedän, ja minä
tunnustan, että kun loordi Glenvarloch oli viimeinen pelikumppanisi,
on sinulla oikeus panna häviösi hänen syykseen. Lisäksi vahvistan,
mitä jo ennen olen sanonut, että Margaret on tehnyt hänestä sinun
kilpailijasi. Mutta eihän nyt hänen ollessaan vaarassa menettää
kätensä ole toki aika muistella tätä kaikkea?"
"On kuin onkin, totisesti", vakuutti nuori käsityöläinen, "Kätensäkö
menettää? Vaikka veisivät pään, niin en minä välitä. Se pää ja käsi
ovat tehneet minusta vaivaisen raukan!"
"Mutta eikö olisi parempi, sinä latuskalakkien valtias", esitti
emäntä Ursula, "että asiat sovittaisiin teidän keskenne ja että
sinä tämän saman skotlantilaisen loordin välityksellä, jonka sanot
riistäneen itseltäsi rahat ja rakastetun, ennen pitkää saisit
takaisin molemmat?"
"Ja miten saattaa viisautenne johtua siihen päätelmään, emäntä?"
kummeksui oppipoika. "Rahani kyllä käsitän periväni, jos nimittäin
taivun ehdotukseenne; mutta kaunis Margetini! Kerrassaan
mahdottomalta tuntuu minusta, että minulle voisi olla hänen suhteensa
hyötyä tuon loordin avustamisesta, johon hän on tähdännyt hupsut
ajatuksensa."
"Siihen on ihan yksinkertaisesti sanoen syynä se", selitti
emäntä Ursula, "että sinä et tunne naisen sydäntä sen paremmin
kuin hanhenpoikanen. Kuulehan, mies. Jos minä ilmoitan mistress
Margaretille, että nuori loordi on jäänyt onnettomuuteensa sinun
ynseytesi takia, kieltäytyessäsi auttamasta häntä, niin silloinpa
olet hänelle ainiaaksi vihattu. Siitä lähtien hän inhoaa sinua
niinkuin sitä pyöveliäkin, jonka on määrä katkaista Glenvarlochilta
käsi purallaan -- ja sitte hänen hellyytensä yhä enemmän kiintyy
loordiin. Lontoo ei senjälkeen ainakaan kolmeen viikkoon kuule muusta
kuin hänestä -- puhu muusta kuin hänestä ja ajattele muuta kuin
häntä, ja kaikki se hälinä pitää miestä päällimäisenä tytön mielessä,
sillä nuorta naista ei miellytä mikään niin suuresti kuin oleminen
suhteissa johonkuhun, joka on koko ympäristön puheenaineena. Jos hän
siis kärsii lain säätämän rangaistuksen, on hyvinkin mahdollista,
että tyttö ei milloinkaan unohda häntä. Minä itse näin kuningattaren
aikoina pulskan, sievän nuoren herrasmies Babingtonin lopun, ja
vaikka olin silloin vain pikku tyttö, pysyi hän mielessäni vielä
vuoden hirttämisensä jälkeen. Mutta se ainakin on luultavaa, että
saakoon Glenvarloch anteeksi tai joutukoon rangaistuksi hän joka
tapauksessa jää Lontooseen, ja hänen läsnäolonsa tukee tyhmän tytön
haaveilua. Jos hän sitä vastoin pääsee pakoon --"
"Niin, osoittakaapas minulle, miten siitä olisi minulle etua?"
tokaisi Jenkin.
"Jos hän pääsee pakoon", jatkoi emäntä todisteluaan, "niin hänen
täytyy hyljätä hovi vuosikausiksi, kenties koko iäkseen; ja sinä
tunnet vanhan sananparren: 'poissa silmistä, poissa mielestä'".
"Totta -- aivan totta", myönsi Jenkin; "puhutte kuin tietäjätär,
viisas Ursula".
"Niin, kyllä tiesin viimein kuuntelevasi järkeä", puheli viekas
emäntä. "Ja kun sitte tuo loordi on kaukana vierailla mailla
kerta kaikkiaan kadonneena, niin kenestä tulee sievän neitosen
luottamusmies, ja kuka saa täyttää hänen tunteisiinsa tulleen
tyhjyyden? Kukas muu kuin sinä, oppipojista parhain! Ja silloin
olet sinä tullut voittaneeksi omat taipumuksesi, suostuaksesi
hänen toivomuksiinsa, ja jokainen nainen tajuaa sellaisen
uhrautumisen. Myöskin olet antautunut jonkunmoiseen vaaraan hänen
halunsa panemisessa täytäntöön -- ja mistä pitää nainen enemmän
kuin uljuudesta ja tahtonsa hartaasta palvelemisesta? Lisäksi on
sinulla tiedossasi hänen salaisuutensa; hänen täytyy kohdella sinua
suosiollisesti ja huomaavasti, osoittaa sinulle tuttavallisuutta ja
seurustella kanssasi kahden kesken, kunnes hän toisella silmällä
itkee ainiaaksi poistunutta rakastajaa ja toisella armaasti vilkuttaa
sille rakastajalle, joka on saapuvilla. Jollet sitten osaa parantaa
saavuttamaasi suhdetta, niin et ole se rivakka ja vilkas nuorukainen,
jona koko maailma sinua pitää. Olenko puhunut oikein?"
"Olette kuin hallitsijatar, mahtava Ursula", kehui Jenkin Vincent,
"ja tahtonne tapahtukoon".
"Tunnet hyvin Alsatian?" pitkitti hänen ohjaajattarensa.
"Kyllin hyvin, riittämään", vastasi toinen nyökäten. "Olen aikoinani
kuullut siellä noppien kalisevan ennen kuin minun piti tekeytyä
herrasmieheksi ja lähteä teikarien sekaan sevalieri Booshöön luo,
kuten häntä nimitetään, -- pahempaan pesään noista kahdesta, vaikka
jälkimäisessä höyhenet ovat koreampia."
"Ja arvatenkin he pitävät sinua siellä arvossa?"
"Kyllähän", arveli Vin, "kun jälleen laittaudun parkkumi-ihokkaaseeni
ja sieppaan kartun kainalooni; silloin kyllä voin kävellä Alsatiassa
keskiyöllä niinkuin mittelisin Fleet-katua ilmipäivällä. Ainoakaan ei
rupea rehentelemään oppipoikien ruhtinaalle ja nuijien kuninkaalle --
he tietävät, että minä voisin kerätä kaikki kaupunginpiirin reimat
pojat heitä vastaan."
"Ja sinä tunnet kaikki soutumiehet ja muut sellaiset?"
"Osaan puhutella jokaista veneenomistajaa hänen omalla kielellään
Richmondista Gravesendiin asti ja tunnen kaikki melojat runoilija
John Taylorista pieneen Irvi-Griggiin saakka, joka ei milloinkaan
souda näyttämättä kaikkia hampaitaan korvasta korvaan niinkuin
haukottelisi hän länkien läpi."
"Ja sinä pystyt asettumaan mihin hyvänsä asuun tai osaan, kuten
lautturin, teurastajan, sotamiehen tai muun sellaisen?" pitkitti
Ursula.
"Ei ole kaupungin muurien sisäpuolella minun veroistani
muuttelehtijaa", vakuutti oppipoika, "ja sen te tiedätte hyvin,
emäntä. Voin haastaa kilpasille itse Ball- ja Fortune-teatterien
näyttelijät esittämään mitä tahansa muuta paitsi herrasmiestä.
Riisukaa vain yltäni tämä lemmon korukuori, johon minut luullakseni
itse paholainen villitsi sonnustautumaan, niin ette kykene keksimään
asua, johon minä en ole kuin syntynyt."
"No, hahmosi muuttamisesta puhumme aikanaan", sanoi emäntä, "ja
hankimme sinulle vaatteet kuten rahaakin, sillä homman suorittamiseen
sievästi tarvitaan aika lailla varoja".
"Mutta mistä ne rahat tulevat, emäntä?" tiedusti Jenkin. "Se on
kysymys, johon mielelläni tahtoisin kuulla vastauksen, ennen kuin
niihin kosken."
"Mitä hullua sinä siitä urkit! Entä jos minä suostun toimittamaan ne
nuoren neidin mieliksi, niin mitä pahaa on siinä?"
"Mitään sellaista en otaksu", huomautti Jenkin pikaisesti. "Minä
tiedän, emäntä, että teillä ei ole kultaa liikenemään, eikä kenties
liikenisi, jos olisikin -- siitä kukosta, ei siis ole kiekumaan.
Rahojen täytyy kai tulla Margaretilta itseltään."
"No, senkin epäilijä, ja mitä sitte, jos niin onkin asian laita?"
sanoi Ursula.
"Sitä vain", vastasi Jenkin, "että minä lähden suoraa päätä hänen
luokseen kuulustamaan, onko hän rehellisin keinoin saanut niin
paljon käteistä rahaa, sillä pikemmin menen heti hirteen kuin autan
häntä luvattomissa vehkeissä. Se riittää, mitä olen tehnyt itse --
Margaret-parkaa ei ole tarvis sekoittaa kirottuihin juoniin. Hänen
luokseen lähden ja varoitan häntä vaarasta -- sen teen, kautta
taivaan!"
"Kaikkea joutavaa sinä tuletkin ajatelleeksi", sanoi emäntä
Suddlechop melkoisesti säikähdyksissään; "kuuntele minua vain
hetkinen. En tiedä tarkalleen, mistä hän sai rahat, mutta varma olen
siitä, että ne tulivat hänen kummi-isänsä liikkeestä."
"Mutta mestari George Heriot ei ole vielä palannut Ranskasta",
muistutti Jenkin.
"Ei", vastasi Ursula, "mutta emäntä Judit on kotosalla -- ja se
vieras lady, jota sanotaan mestari Heriotin aaveeksi -- hän ei
milloinkaan liiku ulkona".
"Se on aivan totta, emäntä Suddlechop", myönsi Jenkin, "ja minä uskon
teidän arvanneen oikein. Ladyllä kuuluu olevan rahoja mielinmäärin,
ja jos Marget kykenee saamaan kourallisen keijuiskultaa, niin onhan
hänellä valta haaskata sitä miten hyvänsä."
"Voi, Jin Vin", huomautti emäntä alentaen äänensä melkein
kuiskaukseksi, "ei meiltäkään puuttuisi kultaa mielinmäärin, jos vain
pystyisimme selvittämään sen naisen arvoituksen!"
"Selvittäkööt ne, jotka haluavat", vastasi Jenkin; "minä en ikinä
urki asioita, jotka eivät minuun kuulu. Mestari George Heriot on
arvokas ja kelpo porvari ja kunniaksi Lontoolle, ja hänellä on
oikeus hoitaa omaa huonekuntaansa mielensä mukaan. Oli kerran
puhetta roskaväen ärsyttämisestä häntä vastaan marraskuun viidentenä
päivänä[46] toissa vuonna, koska hänen sanottiin pitävän talossaan
nunnalaa vanhan lady Foljamben tavoin; mutta mestari George on
hyvin suosittu oppipoikien keskuudessa, ja meitä kerääntyi niin
paljon rivakoita poikia koolle, että me olisimme nousseet roskaväkeä
vastaan, jos heillä olisi ollut miehuutta nousta."
"No, se silleen", luopui Ursula. "Sano nyt minulle, miten saat
olluksi poissa myymälästä päivän tai pari, sillä sinun tulee ottaa
lukuun, että tämä puuha ei valmistu vähemmässä ajassa."
"Ka, mitä siihen tulee, niin siitä en osaa sanoa mitään",
tuumi Jenkin. "Olen aina palvellut velvollisuudenmukaisesti ja
vilpittömästi; minulla ei ole sydäntä jättäytyä pois työstä ja
petkuttaa isännältäni sekä aikaa että rahaa."
"Ei, mutta kysymyksenä onkin saada hänelle rahansa takaisin",
muistutti Ursula, "ja muutoin hän tuskin näkee niitä. Etkö voisi
pyytää lupaa pistäytyäksesi setäsi luo Essexiin pariksi, kolmeksi
päiväksi? Saattaahan hän olla sairaana."
"No, jos täytyy, niin ei muukaan auta", mukautui Jenkin raskaasti
huoaten. "Mutta hevillä ei minua nähdä astumassa näitä pimeitä ja
kieroja polkuja."
"Ole siis hiljaa", neuvoi emäntä, "ja hanki lupa jo täksi illaksi.
Tule sitte tänne takaisin, jotta esittelen sinut toiselle
välikappaleelle, jota on käytettävä hommassa. Seis, seis! -- poika
on huumaannuksissa -- ethän toki lähde mestarisi myymälään tuossa
asussa? Lattiamattoisessa kamarissa on kirstusi tamineinensa -- mene
laittautumaan oppipojaksi niin väleen kuin voit."
"Olen kuin noiduttu", päivitteli Jenkin vilkaisten pukuunsa, "tai
ovat nämä narrin hepenet tehneet minusta yhtä suuren aasin kuin olen
montakin nähnyt niiden käyttäjien joukossa. Mutta kunhan kerran
pääsen valjaista, niin jos vielä näette minun ottavan niitä ylleni,
annan teille luvan myydä minut mustalaiselle kantamaan patoja,
kattiloita ja kerjäläiskakaroita koko lopun ikäni."
Niin sanoen hän meni vaihtamaan vaatekertaa.