Surullinen tarina.
Margaretin palatessa Monna Paulan kanssa nousi lady Hermione juuri
pöydän äärestä, kirjoitettuaan jotakin pienelle paperisuikaleelle,
jonka hän antoi saattolaiselleen.
"Monna Paula", hän määräsi, "vie tämä paperi rahastonhoitaja
Robertsille. Nosta kirjelmässä mainittu rahaerä ja tuo se viipymättä
tänne."
Monna Paula poistui huoneesta, ja hänen emäntänsä jatkoi:
"En osaa päättää, Margaret, olenko tehnyt ja menettelenkö hyvin tässä
asiassa. Elämäni on ollut kummallista eristymistä, ja minä olen vento
vieras tämän maailman käytännöllisille toimille -- ja sellaista
tietämättömyyttä ei voida korvata pelkällä lukemisella. Pelkään
tekeväni väärin sinua kohtaan siten taipuessani pyyntöösi ja kenties
loukkaavani sen maan lakeja, joka on suonut minulle turvapaikan, --
ja kuitenkin tuntuu sydämessäni voima, joka ei kykene vastustamaan
suostutteluasi."
"Oi, kuunnelkaa sitä -- kuunnelkaa sitä, rakas, jalomielinen
lady!" rukoili Margaret, heittäytyen polvilleen ja syleillen
hyväntekijättärensä helmaa; hän näytti siinä asennossa kauniilta
kuolevaiselta, joka anoi tukea suojelusenkeliltään. "Ihmisten lait
ovat vain ajallisia säännöksiä, mutta sydämen johteet ovat taivaasta
kuuluvan äänen kaikua meissä."
"Nouse, nouse, tyttö", sanoi Hermione; "sinä liikutat mieltäni
enemmän kuin olisin luullut minkään ihmisen kykenevän vaikuttamaan
minuun lähenemisellään. Nouse ja sano minulle, mistä johtuu, että
näin lyhyessä ajassa ovat ajatuksesi, katseesi, puheesi ja vähimmät
liikkeesikin vaihtuneet oikullisen ja haaveellisen tytön olosta tähän
sanan kiihkeään kaunopuheisuuteen ja toiminnan tarmokkuuteen?"
"Enpä totisesti tiedä, rakkahin lady", vastasi Margaret luoden
katseensa alas; "mutta varmaankin minä joutavanpäiväisesti
esiintyessäni ajattelin vain turhanaikaista. Nyt on mietteissäni
syvällistä ja vakavaa, ja kiitollinen olen, jos puheeni ja sävyni
vastaavasti suhtautuvat ajatuksiini."
"Niin täytyy olla asian laita", myönsi lady; "muutos tuntuu kuitenkin
kovin nopealta ja oudolta. Näyttää siltä kuin olisi lapsekas
tyttö yhtäkkiä varttunut ajattelevaksi ja kiihkoisaksi naiseksi,
valmiiksi ponnistuksiin kuten uhrauksiinkin kaikessa siinä turhassa
kiintymyksessä rakkaaksi käyneeseen olentoon, mikä useinkin kovin
kehnosti palkitaan."
Lady Hermione huokasi raskaasti, ja Monna Paula saapui ennen
kuin keskustelu kehittyi pitemmälle. Hän puhui emännälleen sillä
Margaretille tuntemattomalla kielellä, jota he usein käyttivät
keskenään.
"Meidän täytyy malttua toviksi", ilmoitti lady vieraalleen.
"Rahastonhoitaja on jollakin asialla kaupungilla, mutta hänen
odotetaan palaavan puolen tunnin kuluessa."
Margaret väänteli käsiään kiusaantuneena ja kärsimättömänä.
"Minuutit ovat kalliita", pitkitti lady; "sen kyllä käsitän, ja
me emme ainakaan anna yhdenkään hukkaantua. Monna Paula jääköön
alikertaan ja toimittakoon asiamme heti kun Roberts tulee kotiin."
Hän antoi ohjeensa saattolaiselleen, joka taas läksi huoneesta.
"Te olette hyvin ystävällinen, madam -- kovin hyväntahtoinen",
virkkoi pikku Margaret-poloinen, jonka huulet ja kädet tuskallisella
vapisemisellaan ilmaisivat kaikkea lykkääntyneen toivon herättämää
kouristavaa sydämen kiihtymystä.
"Ole kärsivällinen, Margaret, ja kerää ajatuksesi koolle", kehoitti
lady. "Sinulla saattaa ja täytyykin olla paljon tekemistä tämän
rohkean aikomuksesi toteuttamisessa -- säästä vireyttäsi, jota voit
joutua suurestikin tarvitsemaan. Ole kärsivällinen -- se on ainoa
apukeino elämän haittoja vastaan."
"Niin, madam", myönsi Margaret kuivaten silmänsä ja turhaan yrittäen
taltuttaa luontaista maltittomuuttaan, "olen kuullut niin -- ja
hyvinkin usein. Ja kaiketi olen, Jumala armahtakoon, itsekin sanonut
samaa ymmälle ja ahdistukseen joutuneille, mutta se on tapahtunut
ennen kuin sain itse kokea hämmennystä ja kiusaa, ja varma olen
siitä, etten enää milloinkaan saarnaa kärsivällisyyttä ainoallekaan
ihmisolennolle, kun nyt tiedän, kuinka vastenmielistä nautittavaa se
lääke on."
"Ajattelet vielä asiasta paremmin, tyttöseni", arveli lady Hermione.
"Minäkin ensin hätää tuntiessani ajattelin niiden kohtelevan minua
väärin, jotka puhuivat minulle kärsivällisyydestä; mutta suruni
ovat uudistuneet ja pitkittyneet, kunnes olen oppinut turvautumaan
siihen parhaana ja ainoana huojennuksena, mitä elämä voi niille suoda
-- uskonnollisia velvollisuuksia lukuunottamatta, joissa muuten
niissäkin on kärsivällisyys osana."
Margaretilta ei puuttunut järkevyyttä eikä tunteellisuutta. Hän
pyyhkäisi pois kyyneleensä ja pyysi suojelijattareltaan anteeksi
ärtyisyyttään.
"Olisin saattanut ajatellakin", hän sanoi, "minun olisi pitänyt
oivaltaa, että elämänlaatunnekin selvästi osoittaa teidän kokeneen
surua, madam; ja kuitenkin, Herra nähköön, oikeuttaa teidät
ehdottomasti käyttäytymisessänne ainiaan ilmenevä kärsivällisyys
suosittamaan omaa esimerkkiänne muille."
Lady oli tuokion vaiti ja vastasi sitte:
"Margaret, minä aion osoittaa sinulle suurta luottamusta. Sinä et
enää ole lapsi, vaan ajatteleva ja tunteva nainen. Olet kertonut
minulle salaisuudestasi niin paljon kuin uskalsit -- minä tahdon
ilmaista sinulle omastani sen verran kuin saatan rohjeta. Kysynet,
miksi minä juuri oman mielesi kiihtyneenä ollessa tungen huomioosi
surujeni syntyä, ja siihen vastaan, että minä en kykene vastustamaan
mielijohdetta, joka nyt saa minut siihen. Olen nyt ensi kertaa näiden
kolmen vuoden kuluessa tullut nähneeksi inhimillisen intomielen
luonnollisia vaikutuksia, ja kenties ovat siitä syystä omat suruni
heränneet, hetkellisesti paisuen liian suuriksi, mahtuakseen
sulkeutumaan omaan poveeni -- tai ehkäpä toivon, että sinä otat
varoitukseksi tarinani, ollessasi nähtävästi itse täysin purjein
ajautumassa juuri siihen kalliokariin, johon minä tein ainiaaksi
haaksirikon. No niin, jos haluat kuunnella, niin tahdonpa kertoa
sinulle, kuka Foljambe-huoneuston synkkä asukas todella on ja miksi
hän oleksii täällä. Se on meille ainakin ajankuluna, kunnes Monna
Paula tuo meille Robertsin vastauksen."
Minä muuna elämänsä hetkenä tahansa olisi Margaret Ramsay jännittänyt
kaiken huomionsa itsessään niin imartelevaan ilmoitukseen, joka
sitäpaitsi koski kiihkeätä yleistä uteliaisuutta herättänyttä
aihetta. Ja vaikka hän tänä kiihtymyksen hetkenä ei lakannutkaan
tuskaisin korvin ja pamppailevin sydämin tavoittamasta kuullakseen
Monna Paulan askelten lähenemistä, tyyntyi hän kuitenkin sekä
kiitollisuuden ja viisaan menettelyn että osittain uteliaisuudenkin
vaatimuksista ainakin näennäisesti mitä huomaavaisimmaksi lady
Hermionea kohtaan ja kiitti häntä nöyrästi siitä suuresta
luottamuksesta, jota tämä suvaitsi hänelle osoittaa. Pysyen ainiaan
yhtä rauhallisena kuin hän oli kaikissa puheissaan ja toimissaan
kertoi lady Hermione tarinansa nuorelle ystävättärelleen seuraavasti:
"Isäni", hän alotti, "oli kauppias, mutta kotoisin kaupungista, jonka
liikemiehet ovat ruhtinaita. Kuulun genualaiseen aatelissukuun,
jonka nimi oli arvoltaan ja iältään yhtä korkealla kuin ainoakaan
sikäläisen mainehikkaan ylimystön Kultaiseen luetteloon kirjoitettu.
"Äitini oli jalosukuinen skotlannitar. Hän polveutui -- älä hätkähdä
-- ja läheisesti polveutuikin Glenvarlochin suvusta -- eipä ihme,
että minä niin helposti johduin huolehtimaan tuon nuoren loordin
vastuksista. Onhan hän likeinen sukulaiseni, ja ollen enemmän kuin
kylliksi ylpeä suvustaan opetti äitini minut jo varhain kiintymään
siihen nimeen. Äitini isä, tuon Glenvarloch-suvun nuorempia poikia,
oli seurannut erään onnettoman pakolaisen vaiheita, Bothwellin
Francis-jaarlin, joka näyteltyään kurjuuttansa monessa vieraassa
hovissa asettui vihdoin Espanjaan viheliäiselle eläkkeelle, jonka hän
ansaitsi kääntymällä katolilaiseen uskoon. Ralph Olifaunt, äitini
isä, erosi hänestä inhoten ja valitsi asuinpaikakseen Barcelonan,
missä hänen niin sanottua kerettiläisyyttään suvaittiin kuvernöörin
ystävyyden tähden. Kauppa-asioissaan oleskeli isäni enemmän
Barcelonassa kuin synnyinmaassaan, vain toisinaan käyden Genuassa.
"Barcelonassa hän tutustui äitiini, rakastui ja nai hänet; he olivat
eri uskoa, mutta yhtyivät tunteissaan. Minä olin heidän ainoa
lapsensa. Julkisuudessa alistuin roomalaisen kirkon oppeihin ja
menoihin, mutta äitini kammosi niitä ja kasvatti minut yksityisesti
protestanttiseen uskoon. Isäni oli joko välinpitämätön asiasta tai
vastahakoinen aiheuttamaan mielentuskaa rakastamallensa naiselle,
joten hän joko jätti huomaamatta tai hiljaisesti salli salaisen
yhtymiseni hänen hartaudenharjoituksiinsa.
"Kovaksi onneksi kohtasi isääni hänen parhaassa miehuudessaan
vitkallinen hivutustauti, jonka hän tunsi parantumattomaksi. Hän
oivalsi, mitä vaaraa saattaisi hänen poismenonsa jälkeen koitua
leskelle ja orvolle niin suvaitsemattomassa katolilaisuuden
pesäpaikassa kuin Espanja on. Viimeisinä kahtena elämänsä vuonna
hän senvuoksi vartavasten muutti rahaksi ja lähetti Englantiin
suuren osan omaisuudestaan. Se tuli käytetyksi hyvin edullisesti
hänen välittäjänsä uskollisuuden ja rehellisyyden ansiosta -- saman
kelpo miehen, jonka katon alla nyt asun. Jos isäni olisi elänyt
päämääränsä täydentymiseen asti, saanut koko omaisuutensa siirretyksi
pois kauppatoimista, niin hän olisi itse saattanut meitä Englantiin
ja ennen kuolemaansa nähnyt meidät asettuneina rauhallisiin ja
kunniallisiin oloihin. Mutta taivas oli säätänyt toisin. Hän kuoli
jättäen useita summia espanjalaisten velallistensa haltuun, ja
erittäinkin oli hän toimittanut suuria tavaralähetyksiä eräälle
varakkaalle madridilaiselle kauppamiesten seuralle, joka ei hänen
kuoltuaan osoittautunut ollenkaan halukkaaksi tekemään tiliä niistä.
Voi, jospa olisimme antaneet noiden ahneitten ja pahojen miesten
pitää saaliinsa, sillä siksi he näyttivät katsovan asiatuttavansa ja
ystävänsä omaisuutta! Meillä oli jo kylliksi varattuna Englantiin,
elääksemme mukavasti ja loistavastikin; mutta ystävät moittivat
äännekkäästi sellaista hupsuutta, että sallisimme noiden tunnottomien
riistää riidatonta perintöämme. Itse summa oli hyvin tuntuva, ja
velkomisen tultua alotetuksi ajatteli äitini, että isäni muisto vaati
sen jatkamista, olletikin kun kauppiasseuran esittämät puolustukset
jossain määrin halvensivat hänen liiketointensa kunniallisuutta.
"Me läksimme siitä syystä Madridiin. Minä olin silloin, Margaret,
jokseenkin sinun ikäisesi, nuori ja ajattelematon, niinkuin sinä
olet tähän asti ollut. Niin, Madridiin me matkustimme anomaan hovin
ja kuninkaan suojelusta, jota ilman olimme kuulleet turhaksi odottaa
oikeutta noin varakasta ja voimallista järjestöä vastaan.
"Oleskelumme Espanjan pääkaupungissa pitkistyi viikoista kuukausiksi.
Sitte kun luonnollinen suruni ystävällisen, vaikkei hellän isän
kuolemasta oli heikentynyt, en minä puolestani välittänyt, vaikka
se juttu olisi ainiaaksi pidätellyt meitä Madridissa. Äitini soi
itselleen ja minulle hiukan enemmän vapautta kuin olimme tottuneet
käyttämään. Hän tapasi sukulaisia skotlantilaisten ja irlantilaisten
upseerien joukossa, joista monella oli korkea asema Espanjan
armeijassa; heidän vaimoistaan ja tyttäristään tuli ystäviämme ja
kumppaneitamme, ja minulla oli alituiseen tilaisuutta harjoitella
äitini alkuperäistä kieltä, jota olin oppinut lapsesta asti.
Vähitellen, kun äitini oli alakuloinen ja terveydeltään heikko,
johtui hän hentomielisestä hellyydestään minua kohtaan sallimaan
minun toisinaan liikkua seurassa, jossa hän ei itse käynyt,
sellaisten vallasnaisten valvottavana, joihin hän luuli voivansa
luottaa. Etenkin käytti hän hoivaajanani erään kenraalin puolisoa,
jonka heikkous tai petollisuus oli vastoinkäymisteni perimäisenä
syynä. Minä olin yhtä hilpeä, Margaret, ja ajattelematon -- toistan
sen vielä -- kuin sinä olit ihan äskettäin, ja kuten sinullekin
tapahtui, kiintyi huomioni äkkiä yhteen henkilöön ja erityiseen
tunteitten ryhmään.
"Niiden tunteitten herättäjä oli nuori, jalosukuinen, kaunis ja
lahjakas brittiläinen soturi. Sikäli on kokemuksemme jokseenkin
sama, mutta taivas varjelkoon vertausta jatkumasta täydelliseksi!
Tämä mies, niin ylväs, niin sorea, niin etevä ja urhea -- tämä
_konna_, sillä se oli hänelle soveliain nimitys, Margaret --
puhui minulle rakkaudesta, ja minä kuuntelin. Saatoinko epäillä
hänen vilpittömyyttään? Jos hän oli rikas, jalosukuinen ja vanhaa
syntyperää, niin olin minäkin aatelinen ja varakas perijätär. Tosin
ei hän tiennyt isäni omaisuuden suuruutta, enkä minä ilmoittanut
hänelle -- en edes muista, tokko itsekään sitä silloin tiesin --
sitä tärkeätä seikkaa, että tuosta varallisuudesta oli suurempi osa
mielivallan ylettämättömissä, turvassa puolueellisten tuomarien
mielivaltaiselta ratkaisulta. Rakastajani saattoi ajatella,
kuten äitini halusi maailman yleensä luulevan, että melkein koko
omaisuutemme oli joutunut kysymykseen siinä epätietoisessa jutussa,
jota olimme tulleet Madridiin ajamaan. Tätä käsitystä oli äitini
kannattanut siitä järkevästä syystä, että tieto perintömme suuremman
osan tallettamisesta Englantiin ei suinkaan olisi auttanut lisäerien
saantia espanjalaisten tuomioistuimien välityksellä. Kuitenkin
uskon, että hän, josta puhun, oli ensimältä rehellinen aikeissaan,
vaikka hän ei liene tiennyt varallisuussuhteitani sen tarkemmin
kuin yleisökään. Hänellä oli itsellään kylliksi vaikutusvaltaa,
saadakseen oikeudellisen ratkaisun kääntymään meidän hyväksemme,
ja omaisuuteni olisi silloin noussut varsin suureksi ottamalla
lukuun vain sen, mitä oli Espanjassa. Lyhyeen sanoen, olivatpa hänen
vaikuttimensa tai kiusauksensa mitkä tahansa hänen sitoutuakseen niin
pitkälle, hän pyysi äidiltäni kättäni, saatuaan oman suostumukseni ja
hyväksymiseni. Lisääntyvän sairauden aikana oli äitini arvostelukyky
heikontunut, mutta hänen kiihkeytensä oli ärtynyt närkkäämmäksi.
"Sinä olet kuullut vanhojen skotlantilaisten sukuriitojen
katkeruudesta, joista saattaa lausua raamatun sanoilla, että
isät syövät happamia rypäleitä ja lasten hampaat tylstyvät.
Onnettomuudeksi -- minun pitäisi sanoa _onneksi_, kun otan lukuun,
millaiseksi se mies on sittemmin osoittautunut -- oli joku sellainen
vihamielisyys eroittanut hänen sukukuntansa äitini perheestä, ja
äitini oli perinyt ne tunteet. Hänen pyytäessään kättäni ei äitini
enää kyennyt hillitsemään kiivauttansa -- hän kaivoi esille jokaisen
vääryyden, mitä kilpailevat suvut olivat tuottaneet toisilleen kahden
vuosisadan verisissä vihoissa -- syyti häntä vastaan halventavia
nimityksiä ja hylkäsi hänen naimatarjouksensa niinkuin olisi sen
esittänyt mitä kehnoin hylkiö.
"Rakastajani poistui kuohuksissaan, ja minä jäin itkemään ja
napisemaan kohtaloani vastaan ja -- sen vian tunnustan -- hellää
vanhempaanikin vastaan. Minut oli kasvatettu toisenlaisin tuntein,
ja äitini suvun skotlantilaiset perimäkiistat, jotka olivat hänelle
muistopatsaita ja aikakirjoja, tuntuivat minusta yhtä vähäpätöisiltä
ja merkityksettömiltä kuin Don Quixoten haaveelliset hommat.
Moitin katkerasti äitiäni onnellisuuteni uhraamisesta tyhjälle
sukuarvokkuuden unelmalle.
"Tällä mielellä ollessani pyrki rakastajani uudistamaan
seurusteluamme. Me kohtasimme toisemme useasti sen vallasnaisen
talossa, jonka olen maininnut; kevytmielisyydestä tai vehkeilyyn
viehättymisestä suosi hän salaista yhteyttämme. Vihdoin menimme
kaikessa hiljaisuudessa naimisiin -- niin pitkälle joudutti minut
sokaistunut kiihkomieleni. Rakastajani oli hankkinut vihkijäksi
englantilaisen kirkon pappismiehen. Liittomme yhtenä todistajana oli
Monna Paula, joka oli ollut saattolaisenani lapsuudesta asti. Minun
on tehtävä sille uskolliselle olennolle oikeutta -- hän rukoili minua
lykkäämään aikomukseni, kunnes äitini kuolema sallisi meidän viettää
häitämme julkisesti; mutta rakastajani pyynnöt ja oma itsepäinen
kiihkeyteni voittivat hänen estelynsä. Mainitsemani vallasnainen
oli toisena todistajana, mutta tiesikö hän täydellisesti sulhaseni
juonet, siitä en ole koskaan kyennyt saamaan selvää. Mutta hänen
nimensä ja kotinsa suoja soi meille tilaisuutta tavata toisemme
tuon tuostakin, ja puolisoni rakkaus näytti yhtä vilpittömältä ja
rajattomalta kuin omanikin.
"Hänen teki kovin mielensä, hän sanoi, tyydyttää ylpeyttänsä
esittelemällä minut parille aateliselle englantilaiselle ystävälleen.
Tämä ei käynyt päinsä lady D:n luona, mutta hänen käskystään, jota
minulla nyt oli oikeus ajatella lakinani, sain kahdesti käydyksi
hänen luonansa hänen omassa hotellissaan ainoastaan Monna Paulan
saattamana. Siellä oli aivan pieni seurue, kaksi naista ja kaksi
herrasmiestä. Ajanviettonamme oli soitantoa, hauskaa haastelua ja
tanssia. Olin kuullut Englannin kansan suoruudesta, mutta minä en
voinut olla ajattelematta sen lähentelevän vallattomuutta näissä
illanvietoissa ja niitä seuranneissa pöytäpidoissa; silti pidin
arveluitani kokemattomuuden vikana enkä tahtonut epäillä puolisoni
hyväksymän elämänlaadun säädyllisyyttä.
"Minut kutsuttiin pian toisenlaisiin kohtauksiin: äiti-parkani sairaus
lähestyi loppuansa. Onnellinen olen siitä, että se tapahtui ennen
kuin hän pääsi tietämään asiaa, joka olisi vihlonut hänen sielunsa
sisintä.
"Olet kenties kuullut, miten Espanjassa katolilaiset papit ja etenkin
munkit piirittävät kuolinvuoteita, saadakseen lahjoituksia kirkon
hyväksi. Olen sanonut, että äitini luonne oli ärtynyt sairastelusta
ja hänen arvostelukykynsä sikäli heikentynyt. Hän kokosi rohkeutta
ja voimaa siitä pahastuksesta, jota papit hänen makuusijansa
ympärillä herättivät tungettelullaan, ja hänen kuolevaa kieltänsä
näytti elvyttävän sen jäykän uskonpuhdistuslahkon lujuus, johon hän
salaisesti kuului. Hän tunnusti kauvan salaamansa uskonnon, kieltäysi
kaikesta toivosta ja avusta, joka ei tullut sen opinkäsityksen
mukaan ja välityksellä, hylkäsi halveksien roomalaisen kirkon
menot, moitti hämmästyneitä pappeja kiihkeästi ahneudesta ja
tekopyhyydestä ja käski heidän poistua talostaan. He läksivät
katkerina ja raivostuneina, mutta vain palatakseen inkvisiittorien
vallan tukemina, mukanaan sen valtuudet ja käskyläät. He tapasivat
ainoastaan kylmän ruumiin jäljellä henkilöstä, jolle olivat
toivoneet saavansa kostetuksi. Koska minun piankin havaittiin olleen
osallisena äitini kerettiläisyyteen, raastettiin minut vainajan
luota ja suljettiin yksinäiseen luostariin. Siellä minua kohdeltiin
ankaruudella, jonka johtajatar vakuutti olevan huikentelevan
elämäni ansiota yhtä suuresti kuin hengellistenkin hairaannusteni.
Minä tein avioliittoni julkiseksi, puhdistautuakseni asemasta,
johon huomasin joutuneeni, ja rukoilin luostarinjohtajattaren
apua, toimittaakseni tiedon hädästäni puolisolleni. Hän hymyili
kylmäkiskoisesti puheilleni ja ilmoitti kirkon määränneen minulle
paremman yljän, kehoittaen minua varaamaan itselleni jumalallisen
armon tulevaisessa maailmassa ja ansaitsemaan leppeämpää kohtelua
tässä, ottamalla ennen pitkää nunnan hunnun. Saadakseen minut
vakuutetuksi siitä, että minulla ei ollut mitään muuta neuvoa, näytti
hän minulle kuninkaallista päätöstä, jonka mukaan kaikki omaisuuteni
oli kiinnitetty Pyhän Magdalenan luostarille ja joutuisi heidän
täydellisesti vallittavakseen minun kuollessani tai tehdessäni
luostarilupauksen. Kun minä sekä uskonnollisista periaatteista että
hellästä kiintymyksestä puolisooni olin ehdottomasti horjumaton
hunnun hylkäämisessä, luulen johtajattaren halunneen -- taivas
antakoon minulle anteeksi, jos teen hänelle vääryyttä -- varmistua
minulta saatavasta saaliista jouduttamalla edellistä tapausta.
"Tuo pieni ja köyhä luostari sijaitsi Guadarraman vuoristossa.
Toiset sisaret olivat lähiseudun hidalgojen tyttäriä, yhtä köyhiä
kuin ylpeitä ja tietämättömiä; toiset taasen olivat paheellisen
käytöksensä tähden sinne suljettuja naisia. Johtajatar itse oli
suurta sukua, jonka ansiosta hän oli saanut asemansa; mutta hänen
kerrottiin häväisseen omaisiansa elämäntavoillansa nuoruudessaan,
ja nyt vanhemmalla iällä oli intohimoisen nautinnon halua seurannut
ahneus ja vallantavoittelu sekä ankaruuden ja julmuuden henki. Paljon
kärsin sen naisen hallittavana -- ja vieläkin vaivaavat uniani hänen
tummat lasimaiset silmänsä, kookas kaapuun verhoutunut vartalonsa ja
yrmeät kasvonpiirteensä.
"Kohtalonani ei ollut joutua äidiksi. Olin pahasti sairaana,
ja toipumiseni pysyi kauvan epätietoisena. Mitä rajuimpia
parannuskeinoja käytettiin, jos niillä parantaa aiottiinkaan.
Terveyteni palasi viimein vastoin omaa odotustani ja koko ympäristöni
luuloa. Mutta kun sitten ensi kertaa näin omien kasvojeni kuvaisen,
luulin haamun katsovan vastaani. Minua imartelivat ennen kaikki,
mutta etenkin puolisoni, hipiäni kukkeudesta -- nyt se oli tyyten
hävinnyt, ja mikä merkillisempää, en ole koskaan saanut sitä
takaisin. Olen havainnut, että ne harvat, joiden näkyviin nykyään
joudun, katselevat minua kuin veretöntä aavetta. Sellainen on ollut
pysyväinen tulos kokemastani kohtelusta. Jumala suokoon anteeksi
niille, jotka siten menettelivät! -- kiitän taivasta siitä, että
voin sen sanoa yhtä vilpittömin toivotuksin kuin rukoillessani
laupeutta omille synneilleni. He leppyivät nyt hiukan minua kohtaan
-- kenties hellytti heitä sääliin outo ulkomuotoni, joka todisti
kärsimyksistäni; mahdollista myös on, että he pelkäsivät asian
saattavan herättää huomiota lähestyvän piispantarkastuksen aikana.
Eräänä päivänä, kävellessäni luostarin puutarhassa, jonne olin
hiljakkoin saanut pääsyn, muuan kurja vanha maurilainen orja, jota
pidettiin pikku tilkun viljelystöissä, jupisi hänet sivuuttaessani,
mutta yhä pitäen ryppyiset kasvonsa ja raihnaan vartensa yhtä
kumarassa maata kohti: 'Sydämenkeveyttä on takaportin luona.'
"Tunsin hiukan vertauskuvallista kukkakieltä, jonka Espanjan
maurilaiset aikoinaan kehittivät suureen täydellisyyteen; mutta
jollen olisi tiennytkään tuota keto-orvokin runollista nimeä, olisi
vanki pian oivaltanut vähäisimmänkin vapautta lupaavan vihjauksen.
Niin kiireisesti kuin soveltui mitä suurimpaan varovaisuuteen --
sillä minua saattoi pitää silmällä ikkunasta johtajatar tai joku
sisar -- riensin takaportille. Se oli teljetty kuten tavallista,
mutta yskäistessäni sain toiselta puolen vastauksen -- ja, oi taivas!
mieheni ääni sieltä lausui: 'Älä menetä täällä nyt minuuttiakaan,
mutta tule tälle paikalle iltakellon kaiuttua.'
"Minä peräydyin ilon hurmiossa. Minulla ei ollut oikeutta eikä minun
sallittu olla apuna iltarukouksissa, vaan olin tottunut kammioni
sulkeennukseen nunnien ollessa veisaamassa. Toipumiseni jälkeen
olivat he lakanneet lukitsemasta oveani, vaikka minua uhattiin
äärimäisellä ankaruudella, jos poistuisin kammiostani. Mutta
rangaistusta ajattelematta jouduttausin uhmaamaan sitä. Tuskin oli
iltakellon viimeinen läppäys kuoleutunut, kun hiivin huoneestani,
pääsin salavihkaa puutarhaan, riensin takaportille, ihastuneena
näin sen avautuvan ja olin seuraavassa silmänräpäyksessä puolisoni
sylissä. Hänellä oli mukanaan toinen ylväsryhtinen ritari -- molemmat
olivat naamioittuja ja aseistettuja. Läheisessä tiheikössä olivat
heidän hevosensa, niistä yksi satuloittuna minun käytettäväkseni,
kaitsijoinaan kaksi muuta naamioittua ratsumiestä, jotka näyttivät
olevan palvelijoita. Vajaassa kahdessa minuutissa olimme ratsailla
ja karautimme pois niin joutuisasti kuin kykenimme pitkin
vaikeakulkuisia ja mutkikkaita teitä, joilla toinen palvelija näytti
toimivan oppaana.
"Nopea vauhtimme ja hetken jännitys pysyttivät minut vaiti ja
estivät minua ilmaisemasta hämmästystäni ja iloani muutoin kuin
muutamin katkonaisin sanoin. Se soveltui myös selittämään puolisoni
äänettömyyden. Vihdoin pysähdyimme yksinäisen mökin luona.
Ratsumiehet laskeusivat maahan, ja minut autettiin alas satulasta,
mutta sitä ei tehnyt puolisoni, joka näytti häärivän hevosensa
huoltamisessa, vaan vieras.
"'Mene majaan', sanoi mieheni, 'vaihda pukuasi nopeasti kuin salama --
tapaat siellä auttajan -- meidän on heti riennettävä eteenpäin sinun
saatuasi toisen asun'.
"Minä astuin mökkiin, jossa minut sulki syliinsä uskollinen
Monna Paula. Hän oli odottanut tuloani monta tuntia, puolittain
suunniltaan pelosta ja huolesta. Hänen avullaan riipaisin
joutuisasti yltäni luostarin inhottavat vaatekappaleet ja vaihdoin
ne englantilaiskuosiseen matkapukuun. Samanlaiseksi huomasin
Monna Paulan vaatetuksen. Olin juuri ehtinyt siepata ylleni uuden
vaatekertani, kun meidät kutsuttiin kiireesti ratsaille. Huomasin
hevosen varatuksi Monna Paulalle, ja me läksimme pitkittämään
matkaamme. Taipaleella kiedottiin luostaripukuni hätäisesti
kivenmukulan ympäri ja heitettiin järveen, jonka reunaa pitkin
silloin etenimme. Molemmat ritarit ratsastivat yhdessä edellä,
minä seurasin saattolaiseni kanssa, ja palkolliset pysyttelivät
takajoukkona. Matkalla pyyteli Monna Paula minua moneen kertaan
pysymään äänettömänä, koska henkemme oli vaarassa. Minä tyydyin
helposti pysymään toimettomana, sillä vapautuksen tunteen ja
tyydytetyn hellyyden ensimäisen kuumeellisen elpymyksen haihduttua
olin ikäänkuin huumeissani nopeasta liikunnasta, ja minun täytyi
ponnistaa kaikkeni pysyäkseni paikallani satulassa, kunnes äkkiä
näimme kirkasta valonloimua edessämme, illan jo käytyä hyvin pimeäksi.
"Mieheni pysähdytti hevosensa ja antoi merkin hiljaisella kahdesti
toistetulla vihellyksellä, johon vastattiin matkan päästä. Koko
seurue seisahtui sitten ison korkkipuun oksien alle, ja vetäytyen
ihan viereeni virkkoi mieheni äänellä, jonka silloin luulin
hämmentyneeksi vain turvallisuuden huolesta: 'Meidän täytyy
nyt eritä. Ne miehet, joiden huostaan nyt uskon sinut, ovat
salakuljettajia. He tietävät teidät vain englantilaisiksi naisiksi ja
ovat suurin lahjuksin ottaneet saattaakseen teidät Pyreneitten solien
kautta Saint Jean de Luziin asti.'
"'Ja etkö _sinä_ tule kanssamme?' huudahdin pontevasti, vaikka
kuiskaten.
"'Se on mahdotonta', sanoi hän, 'ja tuhoisi kaikki. Pidä varasi, että
puhut englanninkieltä noiden ihmisten kuullen etkä ole vähääkään
ymmärtävinäsi, mitä he haastavat espanjaksi. Henkesi riippuu
siitä, sillä vaikka he vastustavat ja kiertävät Espanjan lakeja,
vapisuttaisi heitä kirkon lakien loukkaamisen ajatuskin. Näen heidän
tulevan -- hyvästi -- hyvästi.'
"Viime sanat lausuttiin kiireisesti -- minä yritin pidättää häntä
vielä hetkisen heikosti tarttumalla hänen levättiinsä.
"'Toivoakseni siis tapaat minut Saint Jean de Luzissa?'
"'Kyllä, kyllä', vastasi hän hätäisesti, 'Saint Jean de Luzissa
kohtaat suojelijasi'.
"Hän hellitti sitte levättinsä otteestani ja katosi pimeään.
"Hänen kumppaninsa lähestyi -- suuteli kättäni, mitä minä hetken
tuskassa tuskin tajusinkaan, ja seurasi miestäni toisen palvelijan
saattamana."
Hermionen kyyneleet vuotivat nyt niin hereinä, että uhkasivat
keskeyttää kertomuksen. Ryhtyessään siihen jälleen hän alotti
jonkunlaisella puolustuksella Margaretille.
"Jokainen seikka", hän sanoi, "mikä sattui niinä hetkinä, jolloin
minua vielä elähytti erheellinen onnellisuuden aatos, on syvälle
painunut muistiini, joka kaiken sittemmin tapahtuneen suhteen on karu
ja yksitoikkoinen kuin Arabian erämaa. Mutta minulla ei ole oikeutta
rasittaa sinua, Margaret, omien huoltesi kiihdyttämänä ollessasi,
hyödyttömien muistojeni turhilla yksityiskohdilla."
Margaretin silmät olivat täynnä kyyneleitä -- toisin ei voinut
ollakaan, kun hänen kärsivä hyväntekijättärensä oli esittämässä
kertomusta, joka muutamissa suhteissa muistutti hänen omaa asemaansa.
Ja kuitenkaan ei häntä sovi ankarasti moittia, jos hän kiihkeästi
pyytäessään suojelijatartaan jatkamaan ei kyennyt pidättämään
katsettansa vaistomaisesti suuntautumasta ovelle ikäänkuin
pahoitellen Monna Paulan viipymistä.
Lady Hermione näki ja antoi anteeksi mielenliikutusten ristiriidan,
ja puolustuksensa oli hänelläkin, jos hän kertomuksensa
tarkkapiirteisyydellä ilmaisi, että hän purkaessaan noin kauvan
povessaan piilleitä tunteita jonkun verran unohti kuulijansa
omat aatokset, joissa Margaretin mielen täytyi olettaa etupäässä
liikkuvan, elleivät ne tyyten vallinneet sitä.
"Luullakseni sanoin jo, että toinen palvelija seurasi herrasmiehiä",
pitkitti lady. "Toinen jäi meidän seuraamme näköjään esitelläkseen
meidät niille kahdelle henkilölle, jotka mieheni merkinanto oli
kutsunut paikalle. Pari selittävää sanaa vaihdettiin heidän ja
palvelijan kesken murteella, jota minä en ymmärtänyt, ja tarttuen
minun ja Monna Paulan hevosta suitsiin taluttivat vieraat meidät
valoa kohti, jonka mainitsin aiheuttaneen pysähdyksemme. Minä
kosketin Monna Paulaa ja huomasin hänen vapisevan rajusti; se
kummastutti minua, koska tiesin hänen luonteensa niin lujaksi ja
rohkeaksi, että se oli melkein miehekäs.
"Me saavuimme nuotiolle. Sitä piirittävät mustalaisen näköiset
olennot tummine kasvonpiirteineen, isoine sombrero-hattuineen,
pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuine vöineen ja kaikkine muine
kuljeskelevaan ja vaaralliseen elämään kuuluvine piirteineen olisivat
kauhistuttaneet minua minä muuna hetkenä hyvänsä. Mutta silloin
tunsin vain tuskaa siitä, että olin erinnyt miehestäni melkein juuri
pelastukseni hetkenä. Joukkueen naiset -- sillä salakuljettajien
mukana oli heitäkin neljä tai viisi -- vastaanottivat meidät juron
kohteliaasti. He eivät asultaan ja tavoiltaan kovinkaan paljoa
poikenneet miespuolisista kumppaneistaan -- he olivat melkein yhtä
karaistuneita ja hurjaluontoisia, pitivät aseita kuten miehetkin ja
olivat niiden käytössä tuskin vähemmin kokeneita, kuten sattuvista
seikoista huomasimme.
"Oli mahdoton olla pelkäämättä tätä villiä väkeä, mutta he eivät
kuitenkaan antaneet meille mitään valittamisen syytä, vaan osoittivat
meille kaiken aikaa kömpelöä huomaavaisuutta, sopeutuen puutteisiimme
ja heikkouteemme matkan varrella silloinkin kun kuulimme heidän
keskenään nurkuvan hempeyttämme -- niinkuin karkealuontoinen
kantaja jotakin kallisarvoista ja haurasta tavaraa taakakseen
saaneena käyttää kaikkia varokeinoja sen varjelemiseksi, samalla
kun hän sadattelee siitä johtunutta harvinaista vaivannäköä.
Parina kertana, kun he kohtasivat pettymyksiä salakuljetuksessaan,
menettivät muutamia tavaroita espanjalaisten tullivirkamiesten
kanssa sattuneessa kahakassa ja vihdoin joutuivat sotilasjoukon
takaa-ajamiksi, kävi heidän napinansa sävyltään säikähdyttävämmäksi
meidän avuttomien naisten hätäisissä korvissa, kun me
uskaltamatta olla ymmärtävinämme heitä kuulimme heidän kiroavan
saarelaiskerettiläisiä, joiden takia Jumala, Pyhä Jaakob ja Patsaan
Pyhä neitsyt olivat tehneet tyhjiksi heidän hyödyntoiveensa. Nämä
ovat kamalia muistoja, Margaret."
"Miksi siis, lady rakas", huomautti Margaret, "tahdotte tuolla tavoin
viipyä niissä?"
"Ainoastaan siitä syystä", selitti lady Hermione, "että minä
vitkastelen kuin pahantekijä mestauslavalla ja tahtoisin kaikin
mokomin pitkistyttää aikaa, jonka täytyy välttämättömästi tuoda
mukanaan lopullinen turma. Niin, rakkahin Margaret, minä pysähtelen
tuon matkan tapauksissa, niin uuvuttava ja vaarallinen kuin se
olikin, tolamme tunkeutuessa karuimpiin ja autioimpiin korpiin ja
vuoristoihin, ja kumppaniemme -- miesten kuten naistenkin -- ollessa
itse uhkamielisiä lainrikkojia ja alttiina mitä armottomimmalle
vastakostolle niiden taholta, joiden kanssa he olivat alituiseen
tekemisissä. Kuitenkin tahtoisin mieluummin muistella noita
turvattomia aikoja kuin kertoa, mikä minua odotti Saint Jean de
Luzissa."
"Mutta te saavuitte perille onnellisesti?" sanoi Margaret.
"Niin saavuin, tyttönen", vastasi lady Hermione. "Laittoman
joukkueemme päällikkö opasti minut taloon, joka oli määrätty
vastaanottoamme varten, yhtä huolellisen tarkkana kuin hän olisi
luovuttanut kääryn tullaamattomia tavaroita kauppatuttavalle. Minulle
ilmoitettiin, että muuan herrasmies oli odottanut minua kaksi päivää
-- ryntäsin huoneeseen, ja luullessani syleileväni puolisoani
huomasin olevani hänen ystävänsä sylissä!"
"Sitä konnaa!" huudahti Margaret, jonka huolestus oli väkisinkin
hetkeksi syrjäytynyt ladyn kertomuksen kuuntelussa.
"Niin", jatkoi Hermione rauhallisesti, vaikka hänen äänensä vavahteli
hiukan, "se nimi hänelle parhaiten -- hänelle hyvin soveltuu. Hän,
Margaret, jonka tähden olin uhrannut kaikki, -- jonka rakkaus
ja muisto olivat minulle kalliimpia kuin vapauteni, ollessani
luostarissa -- kuin henkeni, kun kuljin vaarallisella taipaleellani
-- oli ryhtynyt toimenpiteisiin heittääkseen minut luotansa ja
siirtääkseen minut kuin ostettuna hylkiönä huonotapaisen ystävänsä
huostaan. Ensimältä vieras nauroi kyyneleilleni ja tuskalleni,
joka muka oli eksytetyn ja viekkaudessa hävinneen iloperhosen
raivokohtausta tai keimailijan kavalaa teeskentelyä. Avioliittooni
vetoamista hän pilkkasi, vakuuttaen tietävänsä sen olleen pelkkää
ilvettä, jota minä olin vaatinut ja johon hänen ystävänsä oli
alistunut jossakin näennäisen arkatuntoisuuden osoittelussa. Hän
ilmaisi kummastustaan siitä, että minä pyrin esittämään missään
muussa valossa toimitusta, joka ei voinut olla pätevä Espanjassa
eikä Englannissa, ja tarjousi hävyttömästi poistamaan eperoimiseni
uudistamalla itse samanlaisen liiton kanssani. Hätääntyneet huutoni
toimittivat Monna Paulan avukseni -- hän ei ollutkaan kaukana, sillä
hän oli odottanut jotakin sellaista kohtausta."
"Hyvä Jumala!" hämmästyi Margaret, "oliko hän kehnon miehenne
uskottu?"
"Ei", vastasi Hermione, "älä tee hänelle sitä vääryyttä. Hänen
väsymättömät tiedustuksensa ne saivat ilmi vankilani -- hän
se ilmoitti miehelleni ja huomasi jo silloin uutisen niin
paljoa mielenkiintoisemmaksi hänen ystävälleen kuin oikealle
elämänkumppanilleni, että hän alkoi varhain epäillä konnan tahtovan
päästä minusta eroon. Matkalla hänen epäluulonsa vahvistuivat.
Hän oli kuullut mieheni huomauttavan kumppanilleen kylmäkiskoisen
ivallisesti, kuinka täydellisesti vankeus ja sairaus olivat
muuttaneet hipiäni ja kuullut toisen vastaavan, että se vika oli
parannettavissa espanjalaisella ihomaalilla. Tämä ja muut seikat
olivat valmistaneet Monna Paulaa tällaiseen petokseen, joten hän
nyt saapui aivan maltillisena ja ryhtyi kannattamaan minua. Hänen
levolliset huomautuksensa tehosivat vieraaseen paremmin kuin
minun epätoivoni ilmaukset. Jollei hän täydellisesti uskonutkaan
kertomustamme, näytteli hän ainakin kunniallisen miehen osaa, joka ei
tahdo tunkeutua turvattomien naisten kiusaajaksi, olkoot nämä mitä
laatua hyvänsä. Hän herkesi ahdistamasta meitä läsnäolollaan eikä
ainoastaan antanut Monna Paulalle ohjeita matkustaaksemme Parisiin,
vaan varasi hänelle matkakassankin. Pääkaupungista kirjoitin mestari
Heriotille, isäni uskotuimmalle liiketuttavalle; heti kirjeen
saatuaan saapui hän Parisiin, ja -- mutta tässä tuleekin Monna Paula,
tuoden mukanaan runsaastikin sen summan, jota halusit. Ota se,
rakkahin neitoseni -- auta sitä nuorukaista, jos tahdot. Mutta, oi
Margaret, älä odota mitään kiitollisuutta vastineeksi!"
Lady Hermione otti kultakukkaron saattolaiseltaan ja antoi sen
nuorelle ystävättärelleen. Tämä heittäysi hänen syliinsä ja suuteli
häntä molemmille valjuille poskille, joille kertomuksen vastikään
valveuttamat surut olivat heruttaneet monta kyyneltä. Sitte kavahti
neitonen jalkeille, pyyhki omia tulvivia silmiään ja poistui
Foljambe-huoneustosta kiireisin ja päättäväisin askelin.