Naiset neuvottelevat.
Astuessaan Foljambe-huoneustoon huomasi mistress Margaret asukkaiden
viettävän aikaansa tavalliseen tapaansa, lady lueskellen ja hänen
saattolaisensa ommellen kuvioita isoon seinäverhoon, jota hän oli
kirjaillut aina siitä saakka kun Margaret oli ensin päässyt näihin
eristettyihin huoneisiin.
Hermione nyökkäsi ystävällisesti vieraalleen, vaan ei virkkanut
sanaakaan. Margaret oli tottunut tällaiseen vastaanottoon eikä nyt
ollut siitä pahoillaan, koska hän siten sai aikaa kerätä ajatuksiaan.
Hän kumartui Monna Paulan ompelukehän yli ja huomautti puolittain
kuiskaten: "Sinä olit juuri tuossa ruusussa saakka, Monna, kun ensin
näin sinut. Kas, tuossa on merkki, missä minä kovaksi onnekseni
tärvelin kukkasen, yrittäessäni opetella pistoja -- olin, silloin
vasta kuudennellatoista. Noiden kukkasien valmistuessa ennätän
vanheta, Monna Paula."
"Soisinpa sillaikaa viisastuvasikin, lapsonen", vastasi Monna Paula.
Hän ei pitänyt sievää mistress Margaretia aivan niin suuressa
arvossa kuin valtiattarensa. Hänen luontainen yksivakaisuutensa
oli hieman suvaitsematon nuoruudelle ja hilpeydelle, jotapaitsi
suosittu palkollinen on aina kateellinen henkilölle, jota hän pitää
jonkunlaisena kilpailijana emäntänsä kiintymyksestä.
"Mitä supatat Monnalle, pienoinen?" kysyi lady.
"En mitään, madam", vastasi mistress Margaret, "paitsi että olen
nähnyt luonnollisten kukkasien kukoistavan kolmeen kertaan siitä asti
kun ensin näin Monna Paulan valmistelevan harsopuutarhaansa, ja hänen
orvokkinsa eivät ole vielä umpuillakaan".
"Totta kyllä, tyttöseni", huomautti Hermione; "mutta hitaimmin
kehittyvät umput pysyvät kauvimmin kukalla. Sinä olet luonnossa
nähnyt niiden kukoistavan kolmasti, mutta myös kolmasti lakastuvan.
Monna Paulan kukkaset ovat sitävastoin ikuisia -- ne eivät arasta
hallaa eivätkä myrskyä."
"Eivät vainkaan, madam", muistutti mistress Margaret, "mutta niillä
ei myöskään ole elämää tai tuoksua".
"Tuolla huomautuksella, pienoinen", vastasi erakko, "sinä vertaat
toivon ja pelon kiihdyttämää elämää, menestyksen ja pettymyksen
vaiheissa polvittelevaa tolaa, rakkauden ja vihan vaikutusten
kuumeellisuutta, mielenkuohujen ja tunteiden uuvuttavan vuorottelun
sumentamaa ja lyhentämää ikäkautta tyyneen ja huolettomaan
olemassaoloon, jota elvyttää vain velvollisuuksien tunto ja joka
tasaisella ja rauhallisella ladullaan suuntautuu ainoastaan niiden
väsymättömään täyttämiseen. Sekö on vastauksesi ytimenä?"
"En tiedä, madam", selitti mistress Margaret, "mutta kaikista ilman
linnuista olisin mieluimmin kiuru, joka livertää ajautuessaan alas
kesäisen tuulosen myötä, kuin tuonne rautaorrelleen juuttunut
viirinkukko, joka liikkuu juuri vain tehtävänsä suoritukseksi ja
ilmoittaa meille, miltä suunnalta tuuli käy".
"Vertauskuvat eivät ole todisteita, sievä neitoseni", virkkoi lady
Hermione hymyillen.
"Olen pahoillani siitä, madam", vastasi Margaret, "sillä ne ovat
kovin mukava epäsuora tapa mielipiteen lausumiseen silloin kun se
eroaa parempien käsityksistä. Sitäpaitsi on niitä tästä aiheesta
lukemattomasti, ja ne ovat kauttaaltaan säveitä ja miellyttäviä."
"Niinkö?" sanoi lady; "annahan minun kuulla muutamia sellaisia".
"Olisi esimerkiksi kovin rohkeata minun sanoa teidän armollenne",
selitti Margaret, "että minä rauhallisen elämän sijasta soisin
kokevani hiukan toivon ja pelon vaihtelua, mieltymystä ja
vastenmielisyyttä -- ja -- ja -- ja muita tunteita, joista teidän
armonne suvaitsee puhua. -- Mutta minä saatan virkkaa vapaasti
ja nuhteisiin joutumatta, että pidän perhosesta enemmän kuin
kuoriaisesta, tai värisevästä haapapuusta enemmän kuin jylhästä
skotlantilaisesta petäjästä, joka ei milloinkaan vavahtele --
taikka että minä kaikesta isäni sormien kokoonpanemasta puusta,
messingistä ja metallilangasta erityisesti vihaan ja inhoan erästä
saksalaismallista jykevää vanhaa kaappikelloa, joka kaiuttelee
tunnit, puolet tunnit, neljännekset ja puolineljännekset ikäänkuin
olisi peräti tärkeätä maailman tietää sen olevan vireessä ja
käynnissä. Soisinpa, rakas lady, teidän vain vertaavan tuota tökeröä,
rämisevää tyhmän hollantilaisen näköistä puukuvatusta siihen
kauniiseen pöytäkelloon, jonka mestari Heriot teetti isälläni teidän
armoanne varten: sehän soittelee kymmeniä iloisia säveliä ja tunnin
lyödessään pyöräyttää esille parven maurintanssijoita tepastelemaan
piirihypyissä poljennon mukaan."
"Ja kumpainen näistä ajanmittareista käy paremmin paikalleen,
Margaret?" kysyi lady.
"Minun täytyy tunnustaa, että vanha saksalainen on siinä suhteessa
voitolla", myönsi Margaret. "Tietenkin olette oikeassa, madam,
kaiketi eivät vertaukset ole todistuskappaleita: ainakaan en minä ole
niillä läpäissyt."
"Nähtävästi, Margaret", huomautti lady hymyillen, "olet viime aikoina
pohtinut näitä asioita ahkerasti".
"Kenties liiaksi, madam", vastasi Margaret niin matalalla äänellä,
että hänet kuuli ainoastaan lady, jonka tuolinselän taakse hän oli
nyt asettunut. Sanat lausuttiin hyvin vakavasti, ja niitä seurannut
puolinainen huokaus ei välttänyt puhutellun huomiota. Lady Hermione
käännähti heti totisena Margaretiin, katseli häntä tovin ääneti ja
lopulta käski Monna Paulan viedä ompelukehyksensä etuhuoneeseen.
Heidän jäätyään kahden kesken hän pyysi nuorta ystävätärtään tulemaan
esille tuolin takaa, jonka selkämykseen tämä nojautui, ja istuutumaan
töyrytuolille hänen viereensä.
"Sallikaa minun olla näin, madam", vastasi Margaret asentoansa
muuttamatta. "Soisin teidän mieluummin kuuntelevan näkemättänne
minua."
"Taivaan tähden, tyttöseni", kummeksui hänen suojelijattarensa, "mitä
voi sinulla olla sanottavana sellaista, jota ei voi virkkaa kasvoista
kasvoihin niin totiselle ystävälle kuin minä olen?"
Suoranaiseen vastaukseen ryhtymättä huomautti Margaret vain: "Olitte
oikeassa, rakas lady, kun sanoitte, että olen viime aikoina antanut
tunteitten saada liiallista valtaa. Olen tehnyt kovin väärin, ja te
vihastutte minulle varmasti -- niinkuin kummi-isänikin, mutta minä en
voi sille mitään -- se mies on pelastettava."
"_Mies_?" toisti lady pontevasti. "Se lyhyt sananen tosiaan
valaisee salaisuuttasi; mutta tule pois sieltä tuolin takaa, sinä
yksinkertainen pyryharakka! Tietysti olet sallinut tuon reippaan
nuoren oppipojan päästä liian lähelle sydäntäsi. En ole kuullut
sinun mainitsevan nuorta Vincentiä moneen päivään -- kenties hän ei
ole välttynyt mieleltä niinkuin kieleltä. Oletko ollut kyllin hupsu
sallimaan hänen puhua sinulle vakain aikein? Olen kuullut hänet
rohkeamieliseksi nuorukaiseksi."
"Ei hän ole niin rohkea, että lausuisi sanaakaan, joka voisi
pahastuttaa minua, madam", vakuutti Margaret.
"Kenties sinä siis _et_ pahastunut", sanoi lady, "tai ehkä
hän ei ole _puhunut_, mikä olisikin viisaampi ja parempi. Ole
avomielinen, tyttöseni -- kummi-isäsi palaa pian, ja me otamme hänet
neuvotteluihimme. Jos se nuori mies on uuttera ja kunniallista
syntyperää, niin hänen köyhyytensä ei kukaties olekaan aivan
voittamaton este. Mutta te olette kumpainenkin aivan nuoria, Margaret
-- tiedän kummi-isäsi edellyttävän, että nuorukainen ensin palvelee
oppiaikansa loppuun."
Margaret oli tähän asti antanut ladyn jatkaa harhakäsityksessään
yksistään syystä että hän ei tiennyt, miten olisi keskeyttänyt
neuvojattarensa. Mutta viime sanain herättämä närkästynyt
uhkamielisyys elvytti hänessä nyt viimein rohkeutta lausumaan:
"Pyydän anteeksi, madam, mutta mainitsemanne nuorukainen taikka
mikään oppipoika tai mestari Lontoon kaupungin rajojen sisällä ei --"
"Margaret", huomautti lady vastaan, "sävysi on halveksiva,
mainitessasi omaa luokkaasi, josta sadat ja ehkä tuhannetkin ovat
kaikin puolin sinua parempia ja osoittaisivat sinulle suurta kunniaa,
jos ajattelisivat sinua. Tuo ei nähdäkseni ole minään takeena
valintasi viisaudesta, sillä kaikesta päättäen olet valintasi tehnyt.
Keneen siis, neitonen, olet niin äkkipikaisesti kiintynyt -- sillä
minä pelkään, että sinun on täytynyt olla ajattelematon."
"Nuoreen skotlantilaiseen loordi Glenvarlochiin, madam", vastasi
Margaret hiljaisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen äänenpainonsa
oli asiaan nähden kylläkin luja.
"Nuoreen Glenvarlochin loordiin!" toisti lady hämmästyneenä. "Tyttö,
sinä olet päästäsi pyörällä."
"Tiesin teidän sanovan niin, madam", surkeili Margaret. "Samaa on
minulle jo toinenkin henkilö huomauttanut -- sitä kenties vakuuttaisi
minulle koko maailma -- ja samaa olen toisinaan taipuvainen
muistuttamaan itselleni. Mutta katsokaa minua, madam, sillä minä
siirryn nyt eteenne, ja sanokaa minulle, onko katseessani ja
puheessani mielettömyyttä tai houriota, kun kertaan teille, että
tunteeni ovat kiintyneet siihen nuoreen aatelismieheen."
"Jollei katseessasi tai puheessasi olekaan mielettömyyttä, neitonen,
niin ilmaisevat sanasi suunnatonta hupsuutta", vastasi lady Hermione
terävästi. "Milloin olet kuullut harhaan suunnatun rakkauden
tuottavan muuta kuin kärsimystä? Etsi kumppani vertaistesi joukosta,
Margaret, ja karta niitä lukemattomia huolia ja onnettomuuksia, joita
täytyy koitua säätysi yläpuolelle pyrkivästä kiintymyksestä. Miksi
hymyilet, tyttö? Onko sanomassani mitään halveksimisen aihetta?"
"Ei suinkaan, madam", selitti Margaret. "Minua vain hymyilytti
ajatella, mistä se johtuu, että säädyn luodessa niin suurta
eroa samasta tomusta muodostettujen olentojen kesken, alhaisten
äly kuitenkin ylettää ihan yhtä pitkälle kuin sivistyneiden ja
korkeammalle kuuluvien. Heidät jakaa erilleen pelkkä nimitys.
Emäntä Ursley lausui minulle ihan samaa kuin teidän armonne nyt
juuri virkkoi, paitsi että te, madam, puhutte lukemattomista
onnettomuuksista, kun taasen emäntä Ursley mainitsi hirsipuuta ja
mistress Turneria, joka sai siinä loppunsa."
"Vai niin?" sanoi lady Hermione "Ja ken lieneekään emäntä Ursley,
jonka on viisas valintasi ottanut kumppanikseni hupsun vaikeaan
neuvontaan?"
"Naapurissa asuvan parturin vaimo, madam", vastasi Margaret
teeskennellyn yksinkertaisesti, mutta sydämessään hän ei suinkaan
ollut pahoillaan siitä, että oli tavannut epäsuoran keinon
kasvattajattarensa nöyryyttämiseksi. "Hän on viisain nainen mitä
tunnen, teidän armonne jälkeen."
"Oivallinen uskottu", lausui lady, "ja valittu sillä
hienotunteisuudella, johon olet velvollinen itseäsi ja muita kohtaan!
-- Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö -- minne olet menossa?"
"Vain pyytämään emäntä Ursleyn neuvoa", ilmoitti Margaret ikäänkuin
lähtöä tehden, "sillä minä näen teidän armonne olevan liiaksi
pahastuksissanne, saadakseni täällä mitään ohjausta, ja hätätila on
kiireinen".
"Mikä hätätila, sinä hupakko?" tiedusti lady ystävällisempään
tapaan. "Istuhan, tyttöseni, ja kerro minulle tarinasi. Totta on,
että sinä olet hupsu, vieläpä närkäs hupsu; mutta olethan lapsi
-- herttainen lapsi kaikessa uppiniskaisessa hulluttelussasi, ja
meidän on autettava sinua, jos voimme. Istuudu, kehoitan vakaasti,
niin havaitset minut varmemmaksi ja viisaammaksi neuvojaksi kuin
parturinvaimon. Ja sano minulle, miten tulet olettaneeksi, että
sydämesi on muuttumattomasti kiintynyt mieheen, jonka lienet vain
kerran nähnyt."
"Nähnyt olen hänet useammin", kertoi neitonen luoden silmänsä alas;
"mutta puhellut olen hänen kanssaan vain kerran. Olisin kyennyt
haihduttamaan tuon _kerran_ mielestäni, vaikka se painui niin
syvälle, että voisin nytkin toistaa jokaisen vähäpätöisen sanan,
minkä hän lausui; mutta muut seikat ovat sittemmin syövyttäneet sen
sydämeeni ainiaaksi."
"Tyttöseni", muistutti lady, "_ainiaaksi_ on sana, joka tulee
helpoimmin huulille tuollaisissa olosuhteissa, vaikka se kuitenkin on
melkein viimeinen, mitä meidän sopisi käyttää. Tämän maailman tavat,
sen innostukset, ilot ja surut haipuvat pois kuin tuulosen leyhäys
-- ainiaaksi ei jää mitään muuta kuin haudantakaiseen maailmaan
kuuluvaa."
"Olette korjannut lauseeni oikein, madam", sanoi Margaret tyynesti.
"Minun olisi pitänyt vain puhua nykyisestä mielentilastani
elinkauteni kestävänä, ja se aika saattaa kieltämättä olla hyvin
lyhyt."
"Ja mitä on tuossa skotlantilaisessa loordissa sellaista,
mikä saattaa juurruttaa kaiken häntä koskevan niin kiinteästi
haaveisiisi?" kysyi lady. "Myönnän hänet komeaksi mieheksi, sillä
näinhän hänet minäkin; ja tahdon kyllä olettaa hänet kohteliaaksi ja
miellyttäväksi. Mutta mitä muuta erinomaista on hänessä, sillä nuo
eivät ole harvinaisia etuja?"
"Hän on kovaonninen, madam -- peräti kovaonninen -- ja kaikenlaisten
ansain ympäröimä, joita on kavalasti viritetty pilaamaan hänen
mainettaan, riistämään häneltä sukuomaisuuden ja kenties tavoittamaan
hänen henkeänsäkin. Nämä vehkeet ovat juontaneet alkunsa ahneudesta,
mutta nyt niitä kehittää kostonhaluinen kunnianhimo, jota lietsoo
luullakseni itse pahuuden henki, sillä loordi Dalgarno --"
"Monna Paula, kuule! Monna Paula!" huudahti lady Hermione keskeyttäen
nuoren ystävättärensä kertomuksen. "Hän ei kuule", virkkoi hän sitte
nousten ja lähtien huoneesta; "minun täytyy mennä itse -- tulen heti
takaisin". Hän palasikin lyhyen tovin kuluttua. "Mainitsit nimen,
jonka luulin tutuksi", hän sanoi, "mutta Monna Paula on oikaissut
käsitykseni. En tiedä mitään loordi -- mikä hänen nimensä olikaan?"
"Loordi Dalgarno", kertoi Margaret, "ilkein mies mitä maan päältä
tapaa. Ystävyyttä teeskennellen hän vei loordi Glenvarlochin
erääseen pelihuoneeseen, houkutellakseen hänet uhkarohkeihin
yrityksiin, mutta katalan petturin valitsema uskoteltava oli liian
hyvätapainen, maltillinen ja varova, mennäkseen niin julkiseen
paulaan. Mitä tekivätkään he sitte muuta kuin käänsivät hänen oman
kohtuullisuutensa häntä vastaan ja uskottelivat toisille, että kun
hän ei taipunut joutumaan susien uhriksi, piti hän heidän kanssaan
yhtä, ollakseen osallisena saaliista! Ja siten vahingoittaessaan
mitään pahaa aavistamattoman maanmiehensä asemaa käytti tuo
kehno loordi Dalgarno kaikkia keinoja pitääkseen häntä omien
kätyriensä saartamana, jotta hän pysyisi poissa hovista ja oikeiden
arvokumppaniensa seurasta. Suuren ruutisalaliiton päivistä saakka
ei ole ollut viekkaammin keksittyä, halpamaisemmalla harkinnalla
kehitettyä vehkeilyä."
Lady hymyili surumielisesti Margaretin kiivaudelle, mutta
huokasi seuraavassa silmänräpäyksessä, selittäessään nuorelle
ystävättärelleen, kuinka vähän tämä tunsi maailmaa, johon hän oli
joutumassa, koska ilmaisi niin suurta ihmetystä havaitessaan sen
olevan täynnä pahuutta.
"Mutta millä tavoin", hän lisäsi, "saatoit sinä, tyttönen, saada
tietoosi niin varovaisen miehen kuin loordi Dalgarnon salaisia
aikeita -- ja varuillaanhan konnat osaavat olla yleensä?"
"Sallikaa minun olla siitä asiasta vaiti", pyysi neito. "En voisi
kertoa teille kavaltamatta muita -- se riittäköön, että tietoni ovat
yhtä varmoja kuin tiedustuskeinoni salaisia ja taattuja. Mutta minä
en saa mainita niitä teillekään."
"Sinä olet liian rohkea, Margaret", muistutti lady, "puuttuessasi
tuollaisiin asioihin varhaisella iälläsi. Se ei ole ainoastaan
vaarallista, vaan säädytöntäkin ja epänaisellista."
"Tiesin teidän sanovan senkin", virkkoi Margaret säveämmin ja
malttavammin kuin hän tavallisesti kuunteli nuhdetta. "Mutta Jumala
tietää, että sydämeni lausuu minut vapaaksi jokaisesta muusta
tunteesta kuin halusta auttaa tuota aivan viatonta ja petettyä
miestä. Minä sain lähetetyksi hänelle varoituksen ystävänsä
kavaluudesta, mutta voi! huolehtimiseni on vain jouduttanut hänen
täydellistä häviötänsä, jollei ole pikaista apua saatavissa. Hän
syytti väärää ystäväänsä juonista ja paljasti miekkansa häntä vastaan
puistossa, siten joutuen sen kamalan rangaistuksen uhkaamaksi, joka
on säädetty kuninkaallisen palatsin etuoikeuksien loukkaamisesta."
"Sepä tosiaan merkillinen juttu", kummeksui Hermione; "onko loordi
Glenvarloch siis vankilassa?"
"Ei, madam, Luojan kiitos, vaan Whitefriarsin pyhäkössä. Mutta on
epäiltävää, tokko se voi suojella häntä tällaisessa tapauksessa --
puhutaan loordi ylituomarin vangitsemiskäskystä. Muuan lakikoulun
herrasmies on pidätetty ja pantu ahtaalle hänen pakonsa auttajana.
Ja hänen maineensa yhä pahempaan mustaamiseen käytetään tietysti
sitäkin seikkaa, että hän otti tilapäiseksi turvapaikakseen tuon
kurjan tyyssijan, vaikka se tapahtui ehdottomasta pakosta. Kaiken
tämän tiedän, ja kuitenkaan en voi pelastaa häntä -- en voi pelastaa
muutoin kuin teidän välityksellänne."
"Minunko välitykselläni, tyttö?" ihmetteli lady. "Sinä olet
suunniltasi! Mitä keinoa voisi minulla olla tässä syrjäisessä
asemassani, auttaakseni kovaonnista aatelismiestä?"
"Teillä _on_ keino", vakuutti Margaret kiihkeästi; "ellen suuresti
erehdy, on teillä se keino, joka pystyy kaikkeen -- joka saa kaikkea
aikaan tässä kaupungissa, koko maailmassa: teillä on varallisuutta,
ja jos saisin pienen erän siitä käyttääkseni, niin voisin toimittaa
hänet selviytymään nykyisestä vaarastansa. Hän kykenee silloin
erityisten ohjeiden mukaan pelastautumaan -- ja minä --" hän pysähtyi.
"Sinä kaiketi saatat häntä ja korjaat hedelmät älykkäistä toimistasi
hänen hyväkseen?" täydensi lady Hermione ivallisesti.
"Taivas antakoon teille anteeksi sen kohtuuttoman ajatuksen, lady",
vastasi Margaret. "Minä en sitten enää koskaan näe häntä -- mutta
olenhan pelastanut hänet, ja se ajatus tekee minut onnelliseksi."
"Kylmä loppu niin uljaalle ja hehkuvalle liekille", arveli lady, ja
hänen hymynsä näytti epäuskoiselta.
"Siinä kuitenkin kaikki mitä odotan, madam -- voisin melkein sanoa
kaikki mitä toivon -- varmastikaan en käytä mitään ponnistuksia
muunlaisen lopun hyväksi: jos olen rohkea hänen asiassaan, niin olen
aivan arka omassani. Ainoassa kohtauksessamme oli minun mahdoton
saada virketyksi hänelle sanaakaan. Hän ei tunne ääneni sointua --
ja kaikki, mitä olen vaarantanut ja vielä joudun panemaan alttiiksi,
teen miehen tähden, joka häneltä kysyttäessä sanoisi aikaa sitten
unohtaneensa, että hän oli milloinkaan vieruskumppaninaan nähnyt tai
puhutellut näin vähäpätöistä olentoa."
"Tämä on kummallista ja järjetöntä antautumista yhtä haaveellisen
kuin vaarallisenkin kiihkon valtaan", pahoitteli lady Hermione.
"Ette siis tahdo auttaa minua?" sanoi Margaret. "Hyvästi vain, madam
-- salaisuuteni on toivoakseni turvallinen niin kunniallisessa
tallessa."
"Viivyhän sentään hetkinen", pyysi lady, "ja sano minulle, mitä
auttamistapaa voit käyttää tuon nuoren miehen hyväksi, jos saisit
rahaa sen panemiseksi täytäntöön".
"Sitä on minulta tarpeeton tiedustaa, madam", vastasi Margaret,
"jollette aio edistää hankettani, ja turhaa se on, jos aiottekin. Te
ette voisi ymmärtää niitä teitä, mitä minun täytyy käyttää, ja aika
on liian lyhyt selittääkseni."
"Mutta onko sinulla tosiaan sellaisia teitä tiedossasi?" kysyi lady.
"On kohtuullisen rahasumman ehdolla", vastasi Margaret Ramsay.
"Silloin saan eksytetyksi kaikki hänen vihamiehensä -- torjutuksi
ärtyneen kuninkaan kiivastuksen -- prinssin kylmäkiskoisemman, mutta
hellittämättömämmän pahastuksen -- Buckinghamin kostonhalun, joka
äkkipikaisesti suuntautuu kaikkiin hänen kunnianhimonsa tolalle
osuviin -- loordi Dalgarnon tunnottomasti harkitsevan ilkimielisyyden
-- kaikki saan torjutuksi hänestä!"
"Mutta onko tämä tehtävissä sinun joutumattasi itse vaaraan,
Margaret?" tiedusti lady. "Sillä olkoon tarkoituksesi mikä hyvänsä,
sinä et saa panna alttiiksi itseäsi tai mainettasi haaveellisessa
yrityksessä toisen palvelemiseksi, ja minä, tyttöseni, olen vastuussa
kummi-isällesi -- meidän molempien hyväntekijälle -- etten auta sinua
missään vaarallisessa tai sopimattomassa yrityksessä."
"Luottakaa sanaani, -- valaani, -- rakkahin lady", vastasi anoja,
"että minä toimin muiden välityksellä enkä aio itse sekaantua
mihinkään yritykseen, jossa esiintymiseni saattaisi olla uhkamielistä
tai epänaisellista".
"En tiedä mitä tehdä", epäröi lady Hermione. "Menettelen kenties
varomattomasti ja ajattelemattomasti, jos edistän noin huimaa
suunnitelmaa; mutta tarkoitusperä näyttää kuitenkin kunnialliselta,
jos keinot ovat taattuja. Mikä on rangaistuksena, jos hän joutuu
heidän valtaansa?"
"Oi, voi! oikean käden menetys!" vastasi Margaret, äänen melkein
tukahtuessa nyyhkytyksiin.
"Ovatko Englannin lait niin julmia? Sitten on yksistään taivaassa
armoa", sanoi lady, "koska tässäkin vapaassa maassa ihmiset ovat
susia toisilleen. Rauhoitu, Margaret, ja sano minulle, minkä verran
rahaa tarvitaan loordi Glenvarlochin pelastamiseen."
"Kaksisataa kultakolikkoa", ilmoitti Margaret. "Puhuisin teille
niiden suorittamisesta takaisin -- ja minulla täytyy aikanaan olla
tilaisuutta -- tiedän vain -- ajattelen -- että teidän armonne on
välinpitämätön siinä kohdassa."
"Ei sanaakaan enää siitä", käski lady; "kutsu Monna Paula tänne".