Sulkeutunutta elämää.
Meidän on nyt jätettävä Nigel-sankarimme joksikin aikaa, vaikka hänen
asemansa ei ole turvallinen, mukava tai kunniallinenkaan, tehdäksemme
selvää muutamista seikoista, jotka suoranaisesti kuuluvat hänen
vaiheisiinsa.
Oli vasta kolmas päivä kulumassa hänen jouduttuaan etsimään suojaa
Whitefriarsin kuuluisan koronkiskurin, vanhan Trapboisin luota,
jota tavallisesti nimitettiin Kultaiseksi Trapboisiksi. Kelloseppä
Ramsayn sievä tytär tarkkasi tunnollisesti, että hänen isänsä
lopetti aamiaisensa, koska tämä olisi pulmallisissa ajatuksissaan
istuen saattanut niellä leipäpalasen sijasta suolatölkin. Mutta
niin pian kuin vanhus oli jälleen syventynyt laskelmiinsa läksi
neitonen kiireimmiten liikkeelle talosta ainoastaan skotlantilaisen
Janet-pesijättären saattamana, jolle uskolliselle uurastajalle hänen
oikkunsa olivat lakeja. Siten riensi hän Lombard-kadulle ja häiritsi
niin tavattomalla hetkellä kuin kello kahdeksalta aamulla täti
Juditia, arvoisan kummi-isänsä sisarta.
Kunnioitettava vanha neiti ei ottanut nuorta vierastansa kovinkaan
suopeasti vastaan, sillä hän ei tietenkään yhtä suuresti kuin mestari
George Heriot ihaillut kaunottaren viehättäviä kasvonpiirteitä tai
hellinyt hänen hulluttelevaa ja tyttömäistä maltittomuuttaan. Mutta
olihan mistress Margaret hänen veljensä suosikki, ja tämän tahto
oli täti Juditille pyhä, joten hän tyytyi kysymään epäaikaiselta
kävijältä, mitä tämä hommasi näin varhain Lontoon kaduilla "kalpeine
leuhkanankasvoineen".
"Tahtoisin puhutella lady Hermionea", vastasi hengästynyt tyttö, ja
veri tulvi niin rajusti hänen kasvoihinsa, että täti Judit ei olisi
enää ollenkaan voinut moittia hänen hipiäänsä valjuksi.
"Lady Hermioneako?" kummeksui täti Judit. "Lady Hermionea? Ja tähän
aikaan aamusta, kun hän tuskin säällisinäkään hetkinä suostuu
tapaamaan ketään perheen jäsentä? Sinä olet päästäsi sekaisin,
hailakka, tai käytät väärin hemmottelua, jota veljeni ja lady ovat
sinulle osoittaneet."
"En suinkaan, en millään muotoa", hoki Margaret, ponnistellen
kutsumatonta kyyneltä vastaan, joka tuntui valmiilta puhkeamaan
esille vähimmästäkin aiheesta. "Sano vain ladylle, että veljesi
kummitytär haluaa hartaasti puhutella häntä, ja minä tiedän, että hän
ei kiellä minulta pääsyä."
Täti Judit tähtäsi totisen, epäluuloisen ja tutkivan silmäyksen
nuoreen anojaan. "Saattaisit tehdä minut salakirjuriksesi,
tyttöseni", hän sanoi, "yhtä hyvin kuin lady Hermionen. Minä olen
vanhempi, ja pätevämpi olen neuvomaan. Minä elän enemmän maailmassa
kuin sellainen, joka sulkeutuu neljän seinän sisälle, ja minulla on
parempia apukeinoja hyväksesi."
"Voi, ei -- ei -- ei", kiisti Margaret kiihkeästi ja osoittaen
enemmän vakaata vilpittömyyttä kuin kohteliaisuutta; "on joitakuita
asioita, joissa sinä et voi minua neuvoa, täti Judit. Tämä on tapaus
-- suo minulle anteeksi, rakas täti -- tapaus, jolle sinä et voi
mitään."
"Olen siitä hyvilläni, tyttö", sanoi täti Judit närkästyneesti,
"sillä tämän sukupolven nuorison hupsutukset taitaisivat sekaannuttaa
niin vanhat aivot kuin minun. Tässä tulet henki kurkussa juosten läpi
koko Lontoon lörpöttämään jotakin hassutusta ladylle, joka tuskin
näkee Jumalan aurinkoa muutoin kuin heijastuksena tiiliseinästä.
Mutta sanon kyllä hänelle, että sinä olet täällä."
Hän läksi asialleen ja palasi pian kuivakiskoisesti huomauttaen:
"Miss Marget, lady ottaa sinut mielellään puheilleen, ja se on
enemmän, nuori neitiseni, kuin sinulla oli oikeus toivoa."
Mistress Margaret painoi päänsä alas vaiti, liiaksi kiusaantuneena
omista hämmennyttävistä ajatuksistaan, yrittääkseen lepyttää täti
Juditia ystävällisemmäksi tai vastatakseen hänen äreyteensä samalla
mitalla, mikä olisi kyllä muutoin ollut yhtä mieluista hänen omalle
mielenlaadulleen. Hän seurasi siis täti Juditia äänettömänä ja
alakuloisena vankalle tammiovelle, joka eroitti lady Hermionen
huoneuston George Heriotin tilavan talon muusta osasta.
Tämän pyhäkön eteen on tarpeellinen pysähtyä oikaisemaan juttuja,
joita Richie Moniplies oli lavertanut isäntänsä korvaan,
selittäessään sen naisen kummallista esiintymistä rukouksissa, jota
äsken nimitettiin lady Hermioneksi. Osaksi oli näitä liioitteluja
kertonut arvoisalle skotlantilaiselle Jenkin Vincent; tämä veitikka
oli hyvin harjaantunut, siihen lajiin sukkeluutta, joka oli ollut
jo vanhoista ajoista suosittu kaupungissa huiputuksen, jutkauksen,
peijauksen, hassuttamisen, kurielun, ilveen ja sepustelun nimellä.
Sellaiseen urheiluun soveltui erinomaisesti Richie Monipliesin
juhlallinen totisuus, perinpohjainen pilapuheen tajunnan puute ja
luontainen viehättyminen kaikkeen ihmeelliseen. Lisää koristelua
oli tarina saanut Richieltä itseltään, jonka kieli etenkin hyvällä
nesteellä öljyttynä oli hyvinkin kerkeä suurenteluun. Kertoessaan
herralleen kaikkia Vincentin juttelemia eriskummallisia seikkoja ei
hän voinut olla kartuttamatta niitä omilla arvauksillaan, joita hänen
mielikuvituksensa oli liian hätäisesti muuttanut tosiasioiksi.
Kuitenkin oli se elämä, jota lady Hermione oli kaksi vuotta viettänyt
George Heriotin talon asukkaana, niin omituista, että se melkein teki
oikeutetuiksi monia hänen oloistaan liikkuvia kummallisia huhuja.
Arvoisan kultasepän asuma rakennus oli aikoinaan kuulunut mahtavalle
ja varakkaalle paroonisuvulle, joka Henrik VIII:n hallitessa päättyi
hyvin rikkaaseen, hartaaseen ja mitä lämpimimpänä katolilaisen uskon
puoltajana esiintyvään leski-vapaaherrattareen. Lady Foljamben
helmaystävänä oli Pyhän Roquen naisluostarin johtajatar, hänkin
tunnontarkka, ankara ja kiihkeä paavilainen. Kun kiivasluontoisen
hallitsijan käsky mielivaltaisesti lopetti Pyhän Roquen laitoksen,
otti lady Foljambe tilavaan taloonsa ystävättärensä sekä kaksi
luostarisisarta, jotka olivat johtajattarensa tavoin päättäneet pysyä
uskollisina lupauksilleen, käyttämättä sitä maailmallista vapautta,
jonka oli hallitsijan tahto toimittanut heidän valittavakseen.
Kaikessa salaisuudessa -- sillä Henrik ei kenties olisi pitänyt
hänen sekaantumisestaan -- toimitti lady Foljambe eristetyksi heidän
asunnokseen neljä huonetta, joiden yhteyteen varustettiin pieni
kammio rukoushuoneeksi eli kappeliksi. Koko huoneusto suljettiin
vankalla tammisella ovella vierailta, ja kaikkien nunnaluostarien
tavoin sovitettiin ulkoseinään pyörivä lieriö jokapäiväisten
tarpeiden välitystä varten. Tässä turvapaikassa viettivät Pyhän
Roquen johtajatar ja hänen seuralaisensa monta vuotta, ollen
tekemisissä ainoastaan lady Foljamben kanssa, joka heidän rukoustensa
voimasta ja heille suomansa kannatuksen ansiosta ei pitänyt itseänsä
suurestikaan pyhimystä huonompana maan päällä. Onnekseen kuoli
luostarinjohtajatar uhraavaisen suojelijattarensa edellä, joka eli
pitkälle Elisabet-kuningattaren aikoihin ennen kuin hänet kohtalo
kutsui.
Lady Foljamben seuraajana oli tässä rakennuksessa muuan yrmeä
kiihkoileva ritari, etäistä sivuhaaraa edustava sukulainen, joka
piti yhtä suurena ansiona Baalin papitarten karkoittamista kuin
hänen edeltäjänsä taivaan morsianten kannattamista. Vanhasta
suojapaikastaan häädetyistä kovaonnisista nunnista matkusti toinen
meren taa; iällisyys esti toista ajattelemastakaan maastamuuttoa,
ja hän kuoli erään uskollisen alhaissäätyisen katolilaisen lesken
vaalimana. Nunnista suoriuduttuaan riisti Sir Paul Crambagge
kappelista koristeet ja aikoi tyyten hävittää huoneiden sisustuksen,
kunnes hänet pidätti ajatus, että se toimenpide tuottaisi
tarpeettomia kuluja, koska hän käytti asuntonaan ainoastaan kolmea
huonetta isosta rakennuksesta eikä siis ollenkaan tarvinnut lisää
tilaa. Hänen pojastaan sukeusi huikentelija, ja talon osti häneltä
ystävämme George Heriot. Sir Paulin tavoin huomasi hänkin rakennuksen
enemmän kuin riittäväksi tarpeisiinsa ja jätti entiselleen
Foljambe-huoneuston eli Pyhän Roquen huoneet, kuten niitä nimitettiin.
Puolisenkolmatta vuotta ennen kertomuksemme alkua, ollessaan matkalla
mantereella, lähetti Heriot sisarelleen ja rahastonhoitajalleen
erityisiä ohjeita Foljambe-huoneuston laittamisesta kuntoon. Ne oli
varustettava sievästi, vaikka yksinkertaisesti, erästä vallasnaista
varten, joka aikoi asua siellä jonkun aikaa ja enemmässä tai
vähemmässä määrin pitää yhteyttä hänen perheensä kanssa, miten näki
hyväksi. Hän käski myös toimittaa tarpeelliset korjaukset salaisesti
ja muutenkin puhua mahdollisimman vähän kirjeensä sisällöstä.
Hänen paluunsa lähetessä kiusasi täti Juditia ja huonekuntaa
suunnattoman kärsimättömyyden jännitys. Mestari George tuli ja
toi mukanansa tosiaan naisen niin erinomaisen kauniin, että häntä
olisi voinut pitää mitä viehkeimpänä olentona, jollei hän olisi
kauttaaltaan ollut tavattoman valju. Tulokkaalla oli mukanaan
saattolainen eli vaatimaton seuralainen, jonka toimena näytti olevan
palvella häntä. Tämä harvasanainen vaimoihminen oli murteestaan
päättäen muukalainen ja iältään viidenkymmenen vaiheilla; hänen
herrattarensa nimitti häntä Morina Paulaksi, mestari Heriot ja muut
mademoiselle Paulineksi. Hän nukkui yönsä samassa huoneessa emäntänsä
kanssa, söi hänen kamarissaan ja oli päivän mittaan tuskin hetkeäkään
erillään hänestä.
Nämä naiset ottivat haltuunsa hartaan luostarinjohtajattaren
nunnakodin, ja kirjaimellisesti noudattamatta samaa ankaraa
eristäytymistä näyttivät he kuitenkin likipitäin palauttavan huoneet
siihen käytäntöön, johon ne oli alkujaan aiottu. Uudet tulijat
asuivat ja aterioitsivat erillään muusta perheestä. Palveluskunnan
kanssa ei lady Hermione, kuten häntä nimitettiin, ollut missään
tekemisissä, ja mademoiselle Paulinekin toimitteli heidän
keskuudessaan vain välttämättömiä tehtäviä ja niin lyhyeen kuin
suinkin. Tiheään saadut ja anteliaat lahjat lepyttivät palkollisia
tähän käyttäytymiseen, ja heillä oli tapana huomautella toisilleen,
että palveluksen toimittaminen mademoiselle Paulinelle oli kuin
aarnihaudan löytämistä.
Täti Juditille oli lady Hermione ystävällinen ja kohtelias, mutta
he seurustelivat harvoin, josta syystä vanhempi nainen tunsi sekä
uteliaisuuden että loukkaantuneen arvokkuuden kiusaa. Mutta hän
tunsi veljensä niin hyvin ja rakasti häntä niin hartaasti, että
saattoi todella sanoa hänen tahtonsa kerran ilmaistuna tulevan
sisaren omaksi. Arvoisa porvari ei ollut tyyten vailla sitä
jyrkkyyttä, joka juurtuu parhaaseenkin mielenlaatuun, kun sana on
koko ympäristölle lakina. Mestari George ei sietänyt kyselyitä
perheeltään, ja hänen kerran ylimalkaisesti lausuttuaan tahtovansa,
että lady Hermione saisi elää rauhassa kokonaan oman mielensä mukaan,
kenenkään tiedustelematta hänen aikaisempia vaiheitansa tai noin
ehdottoman yksinäisyyden vaikuttimia, tiesi hänen sisarensa vakavasti
pahastuttavansa lujaluontoista porvaria, jos mitenkään yrittäisi
urkkia salaisuutta.
Mutta vaikka palvelijat oli lahjottu ja hänen sisarensa peloitettu
tämän järjestelyn hiljaiseen omaksumiseen, ei se ollut omiaan
välttämään naapuriston arvostelevaa huomiota. Jotkut olettivat,
että rikas kultaseppä oli kääntymäisillään paavilaiseksi ja aikoi
panna uudestaan kuntoon vapaaherratar Foljamben nunnakodin -- toiset
arvelivat hänen saaneen päähänsä vikaa -- muutamien mielestä ajatteli
hän naimisiin menoa tai pahempaa. Mestari Georgen säännöllinen
kirkossakäyminen ja se tieto, että oletettu pyhyydenlupauksen
tekijätär aina otti osaa Englannin valtiokirkon käsikirjan mukaan
pidettyyn perheen hartaudenharjoitukseen, vapautti arvoisan porvarin
ensinmainitusta epäluulosta. Ne taasen, joilla oli asioimisia
mestari Heriotin kanssa, eivät voineet epäillä hänen mielentilansa
järkevyyttä, ja muiden huhujen kumoutumiseksi kertoivat luotettavasti
henkilöt, jotka olivat erityisesti kiinnittäneet huomiotansa asiaan,
että kultaseppä ei milloinkaan käynyt vieraansa luona muuten kuin
mademoiselle Paulinen istuessa käsitöineen syrjemmällä samassa
huoneessa, missä he haastelivat keskenään. Todettiin myös, että nämä
käynnit olivat tuskin milloinkaan tuntia pitempiä ja tavallisesti
tapahtuivat vain kerran viikossa; sellainen seurustelu oli liian
lyhyttä ja pitkälomaista tehdäkseen luultavaksi, että rakkaus oli
heidän väliensä siteenä.
Urkkijat olivat senvuoksi ymmällä; heidän oli herjettävä mestari
Heriotin salaisuuden tutkimisesta. Mutta satoja naurettavia juttuja
kierteli tietämättömien ja taikauskoisten keskuudessa; muutamilla
sellaisilla näytteillä olemme nähneet arvoisan David Ramsayn
häijynelkisen oppilaan peijanneen Richie-ystäväämme.
Maailmassa oli yksi henkilö, joka olisi ihmisten arvelun mukaan
voinut -- jos olisi tahtonut -- kertoa lady Hermionesta enemmän kuin
kukaan muu Lontoossa, George Heriotia itseänsä lukuunottamatta; ja se
oli sanotun David Ramsayn ainoa lapsi Margaret.
Tyttö ei ollut paljoakaan yli viidentoista, kun lady Hermione tuli
Englantiin. Hän kävi ahkeraan kummi-isänsä luona, jota suuresti
huvittivat hänen lapselliset mielijohteensa, samalla kun hän
mielellään kuunteli, miten luonnollisen kauniisti ja sydämeen
käyvästi tyttönen lauloi synnyinmaansa säveliä. Hemmoteltu hän
oli joka suunnalta, häntä kun ympäröitsivät kummi-isän suopeus,
isän hajamielisyys ja välinpitämättömyys sekä muiden läheisten
henkilöiden mukautuvaisuus kaunottaren ja perijättären oikkuihin.
Porvariskaunotar oli näissä olosuhteissa kehittynyt niin omapäiseksi,
kujeelliseksi ja keimailevaksi kuin rajaton myöntyväisyys useimmiten
luopi niistä, joille sitä osoitetaan. Hän ilmaisi useinkin sitä
äärimäisen ujouden, vaiteliaisuuden ja pidättyväisyyden teeskentelyä,
jota toisen vuosikymmenensä jälkipuoliskolle päässeet neitoset ovat
taipuvaisia otaksumaan miellyttäväksi kainoudeksi, mutta toisin
ajoin taasen melkoisessa määrin sitä ilkamoivaa kielevyyttä, jonka
nuoriso toisinaan luulee olevan sukkeluutta. Mutta kaikesta tästä
huolimatta oli mistress Margaretilla paljon todellista älyä ja
harkintakykyä, joka kypsyäkseen vaati vain havaintotilaisuuksia --
vilkas, hyvänsävyinen, leikkisä mielenlaatu ja herttainen sydän.
Hänen ulkoapäin tulleita hupsutuksiaan lisäsi suuresti näytelmien ja
romaanien lukeminen, johon hän omisti suuren osan ajastaan. Niistä
hän omaksui kerrassaan toisenlaisia käsityksiä kuin hän olisi voinut
saada hyvän äidin hellistä ja korvaamattomista opetuksista, ja
niiden päähänpistojen takia, joihin hän toisinaan tuli syypääksi,
saattoi häntä hyvinkin moittia teeskentelystä ja mielistelyhalusta.
Mutta tyttösellä oli kylliksi järkeä ja ymmärrystä salatakseen
heikkouksiansa kummi-isältään, johon hän oli sydämellisesti
kiintynyt; ja niin suuresti oli hän arvoisan mestarin suosiossa, että
sai tämän suosituksesta luvan käydä vieraisilla erakoksi sulkeutuneen
lady Hermionen luona.
Tämän vallasnaisen noudattama omituinen elämäntapa,
hänen suuri kauneutensa, jonka teki äärimäinen kalpeus vielä
mielenkiintoisemmaksi, ja se itsetietoinen ylpeys, jota herätti
pääseminen muun maailman edellä noin salaperäisen henkilön seuraan,
teki syvän vaikutuksen Margaret Ramsayn mieleen, ja vaikka heidän
keskustelunsa eivät olleet milloinkaan pitkiä tai tuttavallisia, oli
Margaret kuitenkin niin kopea hänelle osoitetusta luottamuksesta,
että hän oli niiden sisällön suhteen yhtä vaitelias kuin olisi
jokainen sana kerrottuna maksanut hänen henkensä. Imartelulla ja
kielastelulla viekkaimminkaan perusteltu urkkiminen emäntä Ursulan
tai kenen tahansa muun yhtä uteliaan henkilön taholta ei kyennyt
houkuttelemaan pikku neitoselta sanaakaan hänen kuulemastaan tai
näkemästään sen jälkeen kun hän oli päässyt noihin salaperäisiin
ja eristettyihin huoneisiin. Vähäpätöinen kysymys mestari Heriotin
aaveesta riitti hänen hilpeimpänäkin hetkenään ehkäisemään
huolettoman rupattelun tulvan ja maltuttamaan hänet umpimieliseksi.
Tämän mainitsemme etupäässä valaistaksemme Margaretin varhaista
luonteenlujuutta, joka kätkeytyi monilukuisiin oikkuihin ja
ailahduksiin niinkuin haaveellinen muurinvihreän ja metsäkukkien
peite verhoaa ikivanhaa ja jyhkeätä tukipatsasta. Mutta tosiasia on,
että jos tyttönen olisi kertonutkin kaikki Foljambe-huoneustossa
kokemansa, ei hän olisi saanut urkkijain uteliaisuutta suurestikaan
tyydytetyksi.
Heidän tuttavuutensa alkuaikoina oli lady Hermionella tapana
palkita pikku ystävättärensä huomaavaisuutta vähäisillä, mutta
siroilla lahjoilla ja viehätellä häntä ulkomaisten harvinaisuuksien
ja korukapineiden näyttelemisellä, joista monet olivat melkoisen
kallisarvoisia. Toisinaan kului aika paljoa ikävämmin Margaretin
mielestä, kun hän sai Paulinelta opetusta neulan käytössä.
Mutta vaikka hänen ohjaajattarensa oli käsitöissä niin taitava
kuin siihen aikaan ainoastaan ulkomaiden luostareissa opittiin,
osoittausi oppilas niin parantumattoman haluttomaksi ja kömpelöksi,
että ompelutöistä viimein luovuttiin ja niiden sijalle otettiin
soitannolliset harrastukset. Tälläkin alalla oli Pauline varsin
pätevä opettajatar, ja Margaret menestyi paremmin aineessa, johon
hänellä oli luontaisia lahjoja, edistyen jokseenkin pitkälle sekä
laulussa että soittimien käsittelyssä. Opetustunnit annettiin
lady Hermionen läsnäollessa, jolle ne näyttivät tuottavan
mielihyvää. Toisinaan hän lisäsi oman puhtaan ja suloisen äänensä
seuralaisten esitykseen, mutta tämä tapahtui vain silloin, kun
kappale oli laatuaan hartautta herättävä. Margaretin varttuessa
kävi hänen seurustelunsa erakon kanssa toisenlaiseksi. Jollei
häntä suorastaan kehoitettu siihen, niin ainakin sallittiin hänen
kertoilla huomioitaan maailman menosta, ja myöntäen nuorella
ystävättärellään olevan nopeata ja terävää havaintokykyä sekä hyvän
muistin, näki lady Hermione myös usein aihetta varoittaa häntä liian
pikaisesta mielipiteiden muodostamisesta ja niiden ajattelemattoman
uhkamielisestä ilmaisemisesta.
Se pelonsekainen kunnioitus, jota tuo merkillinen henkilö aina
herätti hänessä, sai mistress Margaretin, niin vähän kuin häntä
miellyttikin vastaväitös tai nuhde, kärsivällisesti kuuntelemaan
hänen kehoituksiaan ja antamaan mahdollisimman suuren merkityksen
suojelijattarensa hyville aikomuksille. Sydämessään oli hänen
silti vaikea käsittää, miten madame Hermione, joka ei milloinkaan
pistäytynyt liikkeelle Foljambe-huoneustosta, saattoi ajatellakaan
maailman tuntemuksen opettamista toiselle, joka kahdesti viikossa
käveli Temple Barin ja Lombard-kadun väliä sekä näyttäysi puistossa
joka sunnuntai, milloin oli kaunis ilma. Sievä mistress Margaret
oli tosiaan niin vähän taipuvainen sietämään sellaista vastustelua,
että hänen seurustelunsa Foljambe-huoneuston asukkaiden kanssa
olisi luultavasti laimentunut sitä mukaa kuin hänen tutustumisensa
muuhun maailmaan edistyi, ellei hän toiselta puolen olisi vanhasta
tavastakin pitänyt arvossa kasvattajatartaan, pääsemättä siitä
tottumuksestaan eroon, ja ollut toiselta puolen hiukan ylpeä,
nauttiessaan jossain määrin luottamusta, jota muut turhaan
kaipasivat. Sitäpaitsi, vaikka Hermionen puhelu oli ainiaan vakavaa,
ei se yleensä ollut kaavamaista eikä ankaraa, eikä lady loukkaantunut
kevytmielisistä mielenpurkauksista, joita mistress Margaret joskus
rohkeni virkkaa hänen kuultensa, silloinkaan kun ne saivat Monna
Paulan kohottamaan ylös silmänsä ja huoahtamaan siitä surkuttelusta,
jota hengelliseen elämään antautunut tuntee arkiaikaisen maailman
vähäpätöisissä puuhissa hyörivää ihmislasta kohtaan. Niinpä pikku
neitonen ylimalkaan alistui -- vaikkei aivan nyrpeilemättä -- lady
Hermionen totisiin huomautteluihin, ja sitäkin mieluummin, kun hänen
suosijattareensa liittynyt salamyhkäisyys jo varhain herätti hänen
mielessään hämäriä aatoksia rikkaudesta ja mahtavuudesta; niitä
olivat pikemmin vahvistaneet kuin horjuttaneet monet satunnaiset
seikat, joita hän oli havainnut päästyänsä tarkempinäköiseen
ikävaiheeseen.
Usein tapahtuu, että neuvonta, jota me pyytämättämme tarjottuna
pidämme tunkeiluna, käy mielestämme suuriarvoiseksi, kun vaikeuksien
ahdinko tekee meidät aremmiksi oman harkintamme suhteen kuin pyrimme
olemaan huolettomuuden ja välinpitämättömyyden hetkinä. Näin on
asian laita etenkin silloin kun oletamme neuvojallamme olevan myös
valtaa ja auliutta tukemaan mielipidettänsä tehokkaalla tavalla.
Mistress Margaret oli nyt sellaisessa asemassa. Hän oli tai luuli
olevansa tilanteessa, missä sekä neuvo että apu saattoi tulla
tarpeeseen. Tuskallisen unettoman yön jälkeen oli hän senvuoksi
päättänyt turvautua lady Hermioneen, jonka tiesi mielellään suovan
hänelle toisen ja toivottavasti kykenevän antamaan toisenkin. Käynnin
tarkoituksen selittää paraiten heidän välillään syntynyt keskustelu.