Yhteiskunnan ulkopuolella.
"Teidän ylhäisyytenne", puheli Reginald Lowestoffe, "tulee mukautua
vaihtamaan siisti ja hoviin kelpaava pistomiekkanne, jota minä
säilytän varmassa tallessa, tähän lyömämiekkaan, jonka kahvassa on
sentnerin verran ruosteista rautaa, ja käyttämään näitä isoruutuisia
roimahousuja kuosikkaiden polvihousujenne sijasta. Viitasta emme
huoli, sillä oikea rehentelijä kävelee aina takkisillaan, ja
riuskan veitikan asuksi sopii parhaiten silinnyt ja haalistunut
sametti-ihokas himmentyneine korukirjauksineen ja -- mainitsen sen
pahoitellen -- muutamista rypäleverestä tulleine tahroineen. Minä
jätän teidät tuokioksi muuttamaan pukuanne, kunnes voin auttaa sen
viimeistelyssä."
Lowestoffe siirtyi toiseen huoneeseen, Nigelin noudattaessa hänen
ohjeitaan vitkallisesti ja empien. Hänessä herätti mielenkarvautta
ja inhoa se retkumainen valepuku, johon hänen täytyi sonnustautua.
Mutta hänen oli otettava lukuun ne veriset seuraukset, joita laki
sääti hänen äkkipikaisesta väkivallanteostaan, Jaakon keveä ja
veltto luonne, hänen poikansa ennakkoluuloisuus ja häneen varmasti
kohdistuva Buckinghamin herttuan määräävä vaikutus. Ja ennen
kaikkea oli hänen ajateltava toimeliasta, väsymätöntä ja viekasta
loordi Dalgarnoa katkerana vihamiehenään; järki sanoi hänen olevan
sellaisessa vaarassa, joka valtuutti käyttämään kaikkia rehellisiä
keinoja, ulkonaisesti halvimpiakin, niin uhkaavasta pälkäästä
suoriutumiseksi.
Hänen vaihtaessaan vaatetustansa ja miettiessään asemaansa, astui
hänen ystävällinen isäntänsä takaisin makuuhuoneeseen. "Perhana!"
hän sanoi; "hyvä oli, mylord, että te ette mennyt suoraa päätä
tuohon samaiseen Alsatiaamme silloin kun aioitte, sillä haukat ovat
iskeneet sinne. Jim tässä on tuonut viestin, että hän näki siellä
valtakunnanneuvoston vangitsemiskäskyä näyttävän järjestysmiehen,
mukanaan kymmenkunta huovia hampaita myöten aseistettuina, ja
kuulemamme torvi hälytti liikkeelle munkkilan nostoväen. Mutta kun
vanha herttua Hildebrod kuuli ajon koskevan jotakuta, josta hän ei
tiennyt mitään, sallikin hän kohteliaisuudesta miehenpyytäjän nuuskia
valtakuntansa, varmana siitä, että he eivät suuriakaan hyötyisi
vaivastaan; herttua Hildebrod on nimittäin peräti ymmärtäväinen
valtias. Mene takaisin, naskali, ja tuo meille tieto, kun kaikki on
rauhallista."
"Ja kuka ollee herttua Hildebrod?" kysyi loordi Glenvarloch.
"Hitto, mylord", kummeksui lakikoululainen, "oletteko liikkunut
niin kauvan kaupungilla milloinkaan kuulematta urheasta ja yhtä
teräväjärkisestä ja valtioviisaasta herttua Hildebrodista, Alsatian
vapauksien ylivalvojasta? En olisi luullut ainoankaan miehen
kieräyttelevän noppia hänen mainettansa tuntematta."
"Kuitenkaan en ole koskaan kuullut hänestä, master Lowestoffe",
vastasi loordi Glenvarloch, "tai ainakaan tarkannut mitään
mahdollisesti keskustelussa hänestä lausuttua".
"No niin, -- mutta suokaa minulle ensin kunnia auttaa pukunne
järjestämisessä", sanoi Lowestoffe. "Katsokaa nyt, olen jättänyt
vasiten useita pauloja solmimatta, ja jos suvaitsette antaa pikku
erän paitaa näkyä ihokkaanne ja kaulahuivin välistä, vaikuttaa
se rennommalta ja tuottaa teille kunnioitusta Alsatiassa, missä
liinavaatteet ovat jokseenkin vähissä. Nyt sidon muutamia nauhoja
huolellisesti viistoon, sillä rehentelevä urho ei milloinkaan esiinny
asultaan säännöllisenä -- noin."
"Järjestäkää miten haluatte, sir", taipui Nigel; "mutta antakaa minun
kuulla edes jotakin sen onnettoman piirin olosuhteista, johon minun
on muiden hylkiöiden tavoin pakko vetäytyä".
"No, mylord", selitti lakikoululainen, "naapurivaltiollamme
Alsatialla, jota laki nimittää Whitefriarsin pyhäköksi, on
ollut muutoksensa ja mullistuksensa niinkuin suuremmillakin
kuningaskunnilla, ja hallitusmuodon ollessa tavallaan laiton
ja mielivaltainen, on niitä luonnollisesti sattunut tiheämpään
kuin ovat joutuneet kokemaan paremmin järjestetyt yhteiskunnat,
lakikoulun, Gray's Innin ja muiden samanlaiset keskukset. Meidän
perimätietomme ja aikakirjamme kertovat kahdestakymmenestä
vallankumouksesta viimeksikuluneilta kahdeltatoista vuodelta, jolloin
edellämainittu valtio on useaan kertaan vaihtunut rajattomasta
itsevaltiudesta tasavaltaisuuteen, puhumattakaan väliasteina olleista
harvainvallasta, rajoitetusta yksinvallasta ja akkavallastakin, sillä
minä itse muistan, miten Alsatiaa lähes yhdeksän kuukautta hallitsi
vanha kalamuija. Sitte sen sai johdettavakseen ränstynyt asianajaja,
jonka syöksi valtaistuimelta muuan eronsaanut kapteeni; tämä
osoittautui hirmuhallitsijaksi, jonka syrjäytti eräs nurkkasaarnaaja,
ja tämän luovuttua vallasta siirtyi se herttua Jakob Hildebrodille,
sukunsa ensimäiselle, jolle taivas suokoon pitkän iän."
"Ja onko tämän valtiaan hallitus", kysyi loordi Glenvarloch
pakoittautuen osoittamaan jotakin harrastusta keskusteluun,
"laadultaan itsevaltiutta?"
"Suokaa anteeksi, mylord", kertoi lakikoululainen,
"sanottu hallitsija on liian viisas, monien edeltäjiensä tavoin
antautuakseen vihoihin. Hän ei käyttele noin tärkeätä valtaa omasta
yksinomaisesta tahdostaan, vaan on asettanut valtioneuvoston,
joka kokoontuu säännöllisesti aamunaukuille kello seitsemältä,
pitää toisen kokouksensa kello yksitoista ettonettansa varten ja
saapuu juhlalliseen täysistuntoon kello kahdeksi ehtoopäivällä,
neuvottelemaan yhteiskunnan hyväksi, uhraten niin ylenpalttisesti
voimiansa valtion palvelukseen, että he harvoin eriävät ennen
puoliyötä. Tämän arvoisan senaatin on herttua Hildebrod osittain
valinnut korkeassa virassaan olleista edeltäjistään, ehkäistäkseen
hallitsijan ja yksinvallan herättämää kateutta, ja sen eteen on minun
piakkoin toimitettava teidän ylhäisyytenne, jotta he hyväksyvät
teidät munkkilan etuoikeuksiin ja osoittavat teille asunnon."
"Ulottuuko heidän valtansa sellaiseen määräämiseen?" kysyi loordi
Glenvarloch.
"Neuvosto pitää sitä oikeuksiensa pääkohtana, mylord", vastasi
Lowestoffe, "ja se onkin heidän mahtinsa parhaita kannattamiskeinoja.
Sillä kun herttua Hildebrod ja hänen senaattinsa huomaavat jonkun
pönäkän talonomistajan käyvän munkkilassa tyytymättömäksi ja
napisevaksi, tarvitsee vain määrätä hänen vuokralaisekseen joku
lihava vararikkoinen tai uusi asukas, jonka olosuhteet kaipaavat
suojaa ja jonka kukkaro kykenee maksamaan siitä, jotta napisijasta
tulee lakea kuin lammas. Mitä köyhempiin pakolaisiin tulee, niin
he antavat näiden tulla toimeen miten voivat; mutta milloinkaan ei
luovuta heidän nimiensä merkitsemisestä herttuan matrikkeliin ja
kunkin olojen mukaisen pääsyveron suorittamisesta. Ja munkkila olisi
kovin turvaton asunto vieraalle, joka niskuroitsisi näitä pykäliä
vastaan."
"No niin, master Lowestoffe", sanoi loordi Glenvarloch, "minun täytyy
alistua asianhaaroihin, jotka määräävät minut tällaiseen lymyilyyn.
Luonnollisesti en halua ilmaista nimeäni ja arvoani."
"Parasta onkin, mylord", arveli Lowestoffe; "ja sekin tapaus
on otettu lukuun tasavallan tai ruhtinaskunnan tai miksi sitä
sanoisikaan säännöissä. Se, joka haluaa, että häneltä ei kysellä
nimeänsä, pakonsa syytä ja muuta sellaista, pääsee tavanmukaisista
tiedustuksista maksamalla kaksin verroin sen pääsyveron, joka
muuten kuuluu hänen asemaansa. Tätä tärkeätä ehtoa noudattamalla
saa teidän ylhäisyytenne kirjoituttaa itsenne Bantamin kuninkaaksi,
jos haluatte, sillä teiltä ei silloin urkita mitään. Mutta tässä
tuleekin vakoojamme, tuoden rauhan sanoman. Minäpä lähden itse
teidän ylhäisyytenne mukaan ja esittelen teidät Alsatian neuvostolle
kaikella sillä vaikutusvallalla, mikä minulla on heihin lakikoulun
virkailijana -- ja se ei olekaan vähäinen, sillä he ovat ontuen
suoriutuneet kaikista tilanteista, jolloin me olemme esiintyneet
heitä vastaan, ja sen he tietävät hyvin. Aika on suotuisa, sillä
kun neuvosto on nyt koolla Alsatiassa, ovat lakikoulun käytävät
hiljaisia. Nyt, mylord, heittäkää viittanne peittämään nykyistä
ulkoasuanne. Voitte antaa sen pojalle niiden portaiden päässä, jotka
laskeutuvat pyhäkköön, ja niinkuin laulelmassa sanotaan kuningatar
Eleanorin vajonneen Charingin risteyksessä ja nousseen Queenhithessä,
samoin te painutte aatelismiehenä lakikoulun puutarhaan ja kohoatte
alsatialaisena Whitefriarsissa."
He läksivät siis pikku urkkijan saattamina, samosivat puutarhan
poikki ja laskeusivat alas portaita. Näiden juurella huudahti
lakikoululainen:
"Ja nyt laulakaamme Ovidiuksen tavoin:
"'In nova fert animus mutatas dicere formas --'
"Pois, pois, te lainamuodot!" pitkitti hän samaan tapaan. "Sivuun
esirippu, joka verhosi Borgiaa! Mutta mitä nyt, mylord?" kysyi
hän huomatessaan, että loordi Glenvarloch oli todella murheissaan
asemansa alentavasta muutoksesta; "toivoakseni ette pahastu
joutavasta leperryksestäni? Tahtoisin vain lepyttää teitä nykyisiin
olosuhteisiinne ja antaa teille tämän oudon paikan sävyä.
Reipastautukaa; arvattavasti pysyy se vain joitakuita päiviä
asuntonanne."
Nigel kykeni vain puristamaan hänen kättänsä ja vastaamaan kuiskaten:
"Käsitän ystävällisyytenne. Tiedän, että minun on tyhjennettävä se
pikari, jonka on oma hupsuuteni täyttänyt minulle. Suokaa anteeksi,
että se ensi maistamalla tuntuu karvaalta."
Reginald Lowestoffe oli touhuavan palvelias ja hyväntahtoinen, mutta
itse tottuneena viettämään vaihtelevaa, ajattelematonta elämää ei hän
voinut aavistaakaan loordi Glenvarlochin sielullisten kärsimysten
suuruutta, vaan ajatteli hänen tilapäistä kätkeytymistänsä ikäänkuin
pelkkänä vallattoman pojan kujeena, kun tämä leikkii piilosilla
opettajansa kanssa. Paikka oli hänelle myös tuttu -- mutta hänen
kumppaniinsa se teki syvän vaikutuksen.
Whitefriarsin ikivanha pyhäkkö oli melkoista alempana kuin
lakikoulun ylävät pengermät ja puutarhat, joten se oli yleensä
verhoutunut Thamesilta nouseviin huuruihin ja sumuun. Alueen
tiilirakennukset olivat tiukkaan sullottuja likekkäin, sillä
noin harvinaisia etuoikeuksia saaneessa paikassa oli jokainen
kyynäränala kallisarvoinen; mutta kun rakennuttajina oli useasti
ollut henkilöitä, joiden varat olivat riittämättömiä heidän
keinotteluihinsa, olivat talot yleensä puutteellisia ja osoittivat
surkuteltavia rapistumisen merkkejä vielä uusinakin ollessaan.
Lasten poru, heidän äitiensä toruminen, ikkunoista kuivamaan
ripustettujen repaleisten liinavaatteiden kurja näyttely ilmaisi
kurjaliston puutetta ja hätää, ja samalla pilkkasivat ja vaimensivat
valituksen ääniä räyhäävät huudot, sadatukset, renkutukset ja naurun
remahdukset, joita kajahteli oluviloista ja kapakoista. Kylteistä
päättäen olikin näitä yhtä paljon kuin kaikkia muita rakennuksia,
ja jotta paikan luonne ilmenisi täydellisesti, katselivat useat
kuihtuneet, koreilevat ja maalatut naisolennot rohkeasti vieraita
avoimista ristikkoikkunoistaan tai näyttivät kainompina puuhailevan
rikkonaisten kukkaruukkujen ääressä, joita oli resedoilla ja
rosmariinilla täytettyinä aseteltu ikkunalaudoille suureksi vaaraksi
ohikulkijoille.
"_Semi-reducta Venus_", huomautti lakikoululainen viitaten
erääseen tuollaiseen tenhottareen, joka näytti pelkäävän huomiota
ja puolittain piiloutui ikkunanpuoliskon taa, sirkuttaessaan
viheliäiselle mustallerastaalle, joka vitsavankilassaan riippui
mustuneella tiiliseinustalla. "Tunnen kasvoista tuon alusliivisillään
keikkujan", jatkoi opas, "ja voisin hänen seisoma-asentonsa
perusteella lyödä vetoa ruusunoblesta, että hänellä on siisti
hiuslaite ja likainen yönuttu. Mutta tuossa tulee kaksi miespuolista
asujanta savuten kuin liikkuvat tulivuoret! Nuo ovat riuskeita
pukareita, joilla varmastikin Nicotia ja Trinidado korvaavat paistin
ja vanukkaan, sillä tietäkää, mylord, että kuninkaan kieltojulistus
intialaista ruohoa vastaan ei ole Alsatiassa sen pätevämpi kuin hänen
vangitsemiskäskynsäkään."
Hänen puhuessaan lähestyivät nuo kaksi tupakoitsijaa. He olivat
pörröisiä, siistimättömiä retkuja, joiden suunnattomat viikset oli
kierretty korvien taa ja sekaantuivat tukan vanukkeisiin suortuviin;
näistä näkyi suuri osa vanhan kallelleen painetun kastorihatun alta,
toisten törröttäessä tämän repeämistä. Haalistuneet nukkaverkaiset
nutut, isot roimahousut, leveät rasvaiset olukset ja tahriutuneet
huivit sekä ennen kaikkea se mahtaileva tapa, jolla toinen
kantoi lyömämiekkaa ja toinen suhdattoman pitkää pistomiekkaa ja
väkipuukkoa, olivat oikean alsatialaisen rehentelijän tuntomerkkejä,
jollainen ilmiö oli siihen aikaan ja seuraavien sadan vuoden kuluessa
hyvin tuttu.
"Tähyäs tota", sanoi toinen roikale toiselle; "katos kun luuska
vilkuttelee vieraille vehnäspojille!"
"Pengon urkkijaa", vastasi toinen katsoen Nigeliin. "Sivalla sitä
vähä pilkistimien päälle yheksäntuumaisellas."
"Hissukseen, veikkaset!" vastasi hänen kumppaninsa; "toi toinen on
hepakka Reginald Lowestoffe lakikoulusta -- tunnen minä sen; se on
reilu poika ja vapaa kulkemaan".
He pölläyttivät taas sankan savupilven ympärilleen ja astuivat ohi
sen enemmättä tervehdyksettä.
"_Grosso in aere_!" virkkoi lakikoululainen. "Kuulitte minkä
mainelauseen se hävytön renttu antoi minulle, mutta eipä väliä,
kunhan siitä on hyötyä teidän ylhäisyydellenne. Ja sallikaa minun
nyt kysyä teidän ylhäisyydeltänne, minkä otatte nimeksenne, sillä me
olemme lähellä herttua Hildebrodin ruhtinaallista palatsia."
"Tahdon esiintyä Grahamena", ilmoitti Nigel. "Se oli äitini sukunimi."
Lakikoululainen osoitti kylttiä, joka oli esittävinään härän
hätyyttäjäksi innostunutta ja sen pääpuolessa oikeaan, tieteelliseen
hyökkäystapaan juoksevaa koiraa. "Tuolla", hän sanoi, "jakelee
uskollinen herttua Hildebrod lakeja kuten olutta ja väkijuomiakin
uskollisille alsatialaisilleen. Ollen sisukas tappelupukari on
hän valinnut tapojansa vastaavan kyltin, ja hän taritsee juomaa
janoisille, saadakseen itse juoda maksutta ja maksun muiden juomasta.
Astukaamme sisälle tämän toisen Axyluksen ainiaan avoimesta portista."
Hänen puhuessaan astuivat he ränstyneeseen kapakkaan, joka oli
kuitenkin tilavampi ja vähemmän rapistunut kuin monet muut
saman kurjan ympäristön talot. Pari kolme riutunutta, ryysyistä
juomanlaskijaa juoksenteli edes takaisin; niinkuin pöllöillä
näyttivät heidän katseensa olevan sovellettuja vain sydänyöhön, kun
muu luomakunta nukkuu, joten ne päivänvalolla tiirottivat tihruisina,
tyhminä ja vain puolittain valveutuneina. Tuollaisen vilkuttelevan
Ganymedeksen opastamina he menivät huoneeseen, missä auringon heikot
säteet melkein hukkuivat seurueen piipuista kieriviin savupatsaisiin,
ja tästä pilvisestä pyhäköstä kajahti vanha veisu:
"Hei, vanha Simeon-kuningas,
se pullon ja pikarin valtias,
punaisine neninensä,
olvitahroiss' sääryksensä,
heippari-rallailei."
Herttua Hildebrod, joka itse alentui rämäyttelemään tätä laulelmaa
rakastaville alamaisilleen, oli suhdattoman ruumiikas vanha mies.
Hänellä oli vain yksi silmä, ja nenä todisti hänen juominkiensa
tiheydestä, voimaperäisyydestä ja pitkällisyydestä. Tummanruskea
nukkaverkainen nuttu oli haarikan räiskeiden täplittämä, jo liiankin
kauvan palvellut ja valtavana hyllyvän mahan mukavuudeksi pantu
nappiin ainoastaan alaosastaan. Hänen takanaan makasi suosikki
kahlekoira, jonka pyöreä pää ja ainoa musta vilahteleva silmä sekä
suunnaton lihavuus hullunkurisesti muistutti isäntää.
Ne rakkaat neuvoskunnan jäsenet, jotka ympäröitsivät, herttuallista
valtaistuinta, suitsuttivat sille tupakansavua, joivat sen valtiaan
kanssa paksua sameata olutta ja säestivät hänen kuorolaulujaan,
olivat moisen sulttaanin arvoisia satraappeja. Erään nahkanuttu,
leveä vyö ja pitkä miekka osoittivat hänet Alankomailla taistelleeksi
soturiksi; tuimaa mahtavuutta ja juopunutta häpeämättömyyttä
ilmaiseva katse oli aiottu kannattamaan hänen oikeuttansa nimittää
itseänsä matkailevaksi urhoksi. Nigelistä tuntui, että hän oli
ennenkin nähnyt tämän miehen jossain. Herttuan vasemmalla puolella
istui muuan nurkkasaarnaaja eli nakuripappi kuten tätä hengenmiesten
luokkaa on kursailemattomasti nimitetty, ollen helposti tunnettavissa
repeytyneestä liperistään, lerppalierisestä hatustaan ja kauhtuneen
uumatakin jäännöksistä. Papin vieressä istui mitä viheliäisimmän
näköinen ukko, jolla oli päässä karkeasta villakankaasta ommeltu ja
kaulan alle napitettu nukkavieru säpsä; mutta hänen näivettyneissä
kasvonpiirteissään kuten vanhalla Danielilla vielä
-- -- -- -- "silmä, vilkkua
voi höperyydessäkin viekast' ilkkua".
Hänen vasemmalle puolelleen oli asettunut häviöön joutunut
asianajaja, joka oli kolttosien tähden pyyhitty ammattikuntansa
kirjoista ja säilyttänyt toiminta-alaltaan ainoastaan peijaamisen.
Herttua Jaakko Hildebrodin neuvoskunnan täydensi pari vähemmän
huomattavaa henkilöä, joista erään kasvot kuten soturinkin tuntuivat
Nigelistä hiukan tutuilta, vaikka hän ei voinut muistaa, missä oli ne
nähnyt.
Vierailla oli riittävästi aikaa tarkata kaikkea tätä, sillä joko
yhteislaulun vauhdikkuuden vastustamattomasti tempaamana mukaan tai
antaakseen tulijoille kunnollisen käsityksen tärkeydestään suvaitsi
hänen armollisuutensa huikata laulun loppuun ennen kuin puhutteli
heitä, vaikka hän kaiken aika tiukasti tähysti heitä yksinäisellä
näkimellään.
Lopetettuaan rallatuksensa ilmoitti herttua Hildebrod
neuvonantajilleen, että muuan arvoisa lakikoulun virkailija pyrki
puheille, ja käski kapteenin ja papin luovuttaa lepotuolinsa
molemmille vieraille, sijoittaen heidät oikealle ja vasemmalle
puolelleen. Alsatian armeijan ja kirkon arvoisat edustajat menivät
istuutumaan liitoksistaan heltyneelle rahille pöydän alipäähän,
mutta se oli kehno kestämään noin painavia miehiä ja luhistui heidän
allaan; seurueen riemastuneena hurratessa kierähtivät miekkamies ja
sanan mies päällekkäin lattialle. He nousivat raivostuneina, kilvan
purkaen kiukkuansa äänekkäillä voimasanoilla, jossa kiistassa pappi
verrattomasti voitti kapteenin, paremmin perehtyneenä pauhaamiseen.
Vaivoin sai heidät viimein rauhoittumaan säikähtyneiden tarjoilijain
saapuminen, näiden tuodessa tukevampia istuimia, ja pitkä siemaus
viillyttävästä haarikasta. Kun tämä hälinä oli laantunut ja vieraiden
eteen kohteliaasti asetettu kolpakot kuten muillakin läsnäolijoilla
oli, joi herttua mitä armollisimpaan tapaan lakikoulun menestykseksi
ja master Reginald Lowestoffen tervetuloksi. Kiitollisesti
vastattuaan tähän kohteliaisuuteen pyysi kunnioitusta kohdannut
henkilö saada tilata gallonan Reinin-viiniä, jonka ääressä hän aikoi
alottaa asiansa.
Heidän tavallisia juomiansa noin paljoa hienomman nesteen
mainitseminen vaikutti mitä edullisimmin pikku senaattiin, ja sen
viipymätön ilmestyminen pöytään varasi suosiollisen vastaanoton
master Lowestoffen ehdotukselle. Parin kierroksen jälkeen selitti
tämä asiakseen ystävänsä, master Nigel Grahamen toimittamisen
nauttimaan Alsatian pyhäkön suojaa ja muita erikoisia oikeuksia
suursopijana; täten nimitettiin niitä, jotka suorittivat
kaksinkertaisen pääsyveron saadakseen olla esittämättä senaatille
niitä erityisiä asianhaaroja, jotka pakoittivat heidät etsimään
turvaa sieltä.
Ehdotus sai arvoisan herttuan silmän kiilumaan riemastuksesta,
eikä ihmekään, sillä tapaus oli harvinainen ja erittäin edullinen
hänen yksityisille verotuloilleen. Hän siis käski tuoda eteensä
herttuallisen matrikkelinsa, jyhkeän kirjan, joka oli ummistettu
messinkihakasilla kuin kauppamiehen tilikirja; viinin värjääminä ja
tupakanmehun tahrimina sisälsivät sen lehdet varmaankin yhtä paljon
konnien nimiä kuin on Newgaten kalenterissa.[44]
Nigeliä kehoitettiin sitte laskemaan pöydälle kaksi noblea
lunnaikseen ja vaatimaan erivapautusta kertaamalla seuraavat
vaivaiset säkeet, jotka herttua saneli hänelle:
"Nigel Grahame nimelläni,
toivon tänne pääseväni,
koska kourihinsa laki
mua muualta jo haki;
suokaa mulle täältä suoja,
jottei nurjan tiedon tuoja
löisi kättä olallein
virkamahdin paperein:
tulen kelpo miesten hoimiin,
asevoimiin, älyn toimiin
tiedän täällä saavan luottaa, --
milloin vouti miestä vuottaa
ulkopuolia maailmassa,
ain' on turva munkkilassa."
Kun herttua Hildebrod alkoi vapisevalla kädellä tehdä merkintää
ja oli jo ylellisen anteliaasti tavannut Nigelin kahdella g:llä,
keskeytti hänet pappi. Tämä kunnianarvoisa herrasmies oli supattanut
tovin -- ei kapteenin, vaan sen toisen yksilön kanssa, jonka olemme
maininneet vaillinaisesti säilyneen Nigelin muistissa, ja ollen
kenties vielä hiukan nyreissään äskeisestä tapaturmastansa pyysi hän
puheenvuoroa ennen luetteloon merkitsemistä.
"Se henkilö", hän huomautti, "joka on nyt kehdannut asettua
pyrkijäksi tämän kunnioitettavan yhteiskunnan etuoikeuksiin ja
erivapautuksiin, on suoraan puhuen mieroa kiertävä skotlantilainen,
ja meillä on jo kylliksi näitä heinäsirkkoja Lontoossa. Jos
kelpoitamme sellaisia niittymatoja pyhäkköön, niin saamme tänne pian
koko kansan."
"Meillä ei ole oikeutta kysyä", muistutti herttua Hildebrod, "onko
hän skotlantilainen, ranskalainen tai englantilainen. Koska hän on
kunniallisesti lyönyt pöytään tulotullin, niin on hän oikeutettu
pääsemään suojelukseemme."
"Minä kiistän, armollinen herttua", vastasi pappi. "En teekään
hänelle mitään kysymyksiä -- hänen puheensa kavaltaa hänet. Hän
on galilealainen, ja sisäänkirjoitusmaksu on menetetty hänen
häpeämättömän tunkeutumisensa tähden tähän meidän valtakuntaamme.
Pyydän teitä, jalo herttua, panemaan lain määräykset täytäntöön häntä
vastaan!"
Lakikoululainen nousi ja aikoi keskeyttää ylioikeuden harkinnan,
mutta herttua vakuutti hänelle vakavasti, että häntä kuultaisiin
ystävänsä puolesta niin pian kuin neuvoskunta oli pohtinut asian.
Puhumaan nousi sitten asianajaja, huomauttaen rajoittavansa
esityksensä asianomaiseen lain kohtaan. "On helppo nähdä", hän sanoi,
"että tämä herrasmies ei ole tullut tänne missään siviilijutussa.
Käsitykseni mukaan on kysymyksessä se syyte, josta jo olemme
kuulleet, koskeva puiston piirissä annettua iskua. Pyhäkkö ei
sellaisessa tapauksessa suojele rikkojaa. Veikeä vanha päällikkö
lähettäisi alas luudan, joka lakaisisi Alsatian kadut Strandilta
Portaille asti. Valtioviisauskin vaatii ajattelemaan, mitä vauriota
voisi tasavallalle koitua muukalaisen kätkemisestä tällaisissa
olosuhteissa."
Kapteeni oli kärsimättömästi kuunnellut näitä näkökohtia. Hän kavahti
nyt jaloilleen kiivaasti kuin voimakkaalla oluella täytetystä
pullosta poukkoava tulppa, ja sotaisesti kiertäen viiksiänsä loi hän
halveksivan katseen lainoppineeseen ja kirkonmieheen, lausuessaan
mielipiteensä seuraavasti:
"Jalo herttua Hildebrod! Kuullessani tuollaisia halpamaisia,
törkeitä, tunnottomia ehdotuksia teidän armollisuutenne
neuvonantajien suusta ja muistaessani Huffin, Munin ja Tityretun
kaltaisia miehiä, jotka tällaisissa tilanteissä antoivat neuvoja
teidän armollisuutenne esi-isille ja edeltäjille, alan ajatella
toiminnan hengen olevan yhtä kuollutta Alsatiassa kuin vanhassa
isoäidissäni; ja kuitenkin se, joka niin ajattelee, valehtelee
sielussaan, koska minä löydän kyllä munkkilasta sellaisen joukon
riuskeita poikia, että se pystyy puoltamaan vapauksiamme kaikkia
Westminsterin lumpunkerääjiä vastaan. Ja jos meidät kerrakseen
nujerrettaisiinkin, niin -- kuolema ja kadotus! -- eikö meillä ole
aikaa lähettää herrasmiestä matkaansa vesitse joko nyrkkeilytarhaan
taikka Banksidelle? Ja jos hän on urho oikeata lajia, eikö hän
täydellisesti palkitse kaikkia vaivojamme? Eläkööt muut yhteiskunnat
lain varassa, -- minä sanon, että me tän kylän ravakat veikkoset
elämme sen uhalla ja viihdymme parhaiten, kun olemme ilmetyssä
kapinassa nimeä ja sinettiä, manuuta ja käskykirjaa, voutia ja
konstaapelia, nipistäjää ja pyllyherraa vastaan."
Tätä puhetta seurasi hyväksymisen sorina, ja Lowestoffe lyöttäytyi
mukaan ennen kuin suosiollinen jupina taukosi. Hän muistutti
herttualle ja neuvostolle, kuinka suuresti heidän valtionsa
turvallisuus riippui lakikoululaisten suopeudesta. Sulkemalla
porttinsa saattoivat nämä milloin hyvänsä ehkäistä alsatialaisilta
pääsyn lakikoulun alueelle. Sen mukaan kuin he menettelivät
tässä asiassa, tahtoi hän sovittaa omakohtaisen vaikutuksensa,
jonka he tiesivät joltiseksikin. "Ja mitä siihen tulee, että
ystäväni muka on skotlantilainen ja muukalainen, kuten ovat täällä
huomauttaneet kunnianarvoisa kirkkoherra ja oppinut lakimies, niin
tulee teidän ottaa huomioon", muistutti Lowestoffe, "mistä syystä
hänet on ahdistettu tänne -- siitä vain, että hän antoi toiselle
selkäsaunan, muttei englantilaiselle, vaan omalle maanmiehellensä.
Ja minun yksinkertaisen järkeni mukaan", pitkitti hän, samalla
nykäisten loordi Glenvarlochia vihjatakseen hänelle puhuvansa vain
leikkiä, "jos kaikki Lontoon skotlantilaiset äityisivät kerrassaan
rymynujakkaan ja nitistäisivät toisensa viimeiseen mieheen, olisi
tämä henkiinjäänyt oikeutettu saamaan kiitoksemme parhaan palveluksen
tekijänä köyhälle vanhalle Englannille".
Naurunremahdukset ja taputukset palkitsivat tätä nokkelaa puolustusta
nuoren lakikoululaisen holhotin muukalaisuudelle, ja puhuja liitti
todisteluunsa seuraavan ytimekkään ehdotuksen: "Tiedän hyvin",
hän sanoi, "että tämän vanhan ja kunnioitettavan tasavallan isien
tapana on kypsyttää ja perinjuurin pohtia kaikkia asioitansa
kunnollisen nestemäärän ääressä. Kaukana olkoon minusta, että
mielisin polkea niin kiitettävää tapaa tai väittää nykyisenlaisen
asian saattavan tulla perusteellisesti ja perustuslain säätämässä
järjestyksessä harkituksi vaivaisen renskagallonan avulla. Mutta
kun tälle arvoisalle neuvoskunnalle on samantekevää, juodaanko
ensin ja ratkaistaanko jälkeenpäin vai toimitaanko päinvastaisessa
järjestyksessä, pyydän teidän armollisuuttanne viisaitten ja
mahtavien senaattorienne mieltä kuultuanne antamaan julistuksenne,
jossa kunnioitettavalle ystävälleni myönnetään paikan erioikeudet ja
määrätään asunto järkevien säädöstenne nojalla, hänen etäytyäkseen
sinne piammiten, ollen hiukan uuvuksissa tämän päivän toimista, minun
sillaikaa tilatessani teille nassakan renskaa sekä vastaavan määrän
häränkieliä ja säilykesillejä, jotta täällä kotvan kuluttua ratto
pullistaa kattoa."
Tämä tarjoumus sai osakseen yleistä hyväksymisen hurrausta,
johon kerrassaan hupeni toisinajattelevien ääni, jos Alsatian
senaatissa oli ketään kyllin lujaa kansalaista, tuollaisen esityksen
vastustajaksi. Kelpo sydän! jalo herrasmies! antelias urho! hoettiin
suusta suuhun; anojan nimen merkitseminen isoon kirjaan täydennettiin
hätäisesti, ja arvoisa doogi otti häneltä valan. Niinkuin muinaisten
kambrobrittien kaksitoista taulua ja muiden entisajan kansain lait
oli sekin runopukuinen ja kuului seuraavasti:
"Kautta tynnyrin, kalvan
ja tapin ja vyön,
minä henkeni halvan
ja nahkani myön,
jotta oikeutta valvon
munkkilan veikkojen
ja sen naisia palvon
urhona heikkojen."
Nigel tunsi ja todella ilmaisikin vastenmielisyyttä tällaiseen
ilvehtimiseen, mutta kun lakikoululainen muistutti hänelle, että
hän oli mennyt liian pitkälle peräytyäkseen, kertasi hän sanat tai
oikeastaan myödytti mitä herttua Hildebrod saneli. Tämä valtias
lopetti toimituksen myöntämällä hänelle pyhäkön oikeudet seuraavin
vanhan tavan mukaisin säkein:
"Sulta olallelyönnin
ja pahnat putkan,
veden, kannikan syönnin
ja lain joka mutkan
kaikk' ansat ma säästän
ja pulmista vaikeista
sinut loihdulla päästän,
viis voudin aikeista.
Olet pukari vapaa,
saat pettää ja huijata,
jos sun parempas tapaa,
saa hän sinut puijata;
käy, reudo ja räivää
kuin viimeistä päivää;
jos heilutat puukkoa
ja tahdot kiistää,
ei hempultas suukkoa
saa kumppanis riistää;
kesät viitatta perkaa
sa ihmisten taskuja,
käytä talvisin verkaa,
juo, polta, puhu kaskuja:
elä lyijypää-nopista
ja merkkaa kortit alta,
jos ei apu lähde opista,
niin auttaa nyrkkivalta;
ja vanno kautta kunnias
ja ole urho suuri --
tää kaikki olkoon osanas,
sen annan sulle juuri."
Tämän jorotuksen päätyttyä syntyi väittelyä siitä, mikä erityinen
asunto määrättäisiin pyhäkön uudelle veikolle, sillä kun
alsatialaiset pitivät valtiollisena perusohjeena, että aasinmaito
lihottaa, oli asukasten kesken tavallisesti kilpailua yhteiskunnan
uusien jäsenten huoltamisesta, joksi sitä sanottiin.
Se Hektor, joka oli arveluttavassa käänteessä puhunut niin lämpimästi
Nigelin puolesta, esiintyi nyt ritarillisesti erään Puhku-Selindan
eli Länkä-Liinun hyväksi, jolla kuului olevan huone vuokrattavana.
Tässä oli aikoinaan välipäikseen asunut Paddingtonin Viilu-Kiku,
joka oli äskettäin päättänyt vaelluksensa Tyburnin mäellä. Hänen
ennenaikaista poismenoaan oli sanottu naikkonen tähän asti murehtinut
yksinäisessä leskeydessä turturikyyhkyn tavoin.
Kapteenin vaikutus syrjäytettiin kuitenkin villasäpsäisen vanhan
herrasmiehen hyväksi, jonka arveltiin ikänsä loppuehtoonakin
osaavan kyniä kyyhkystä yhtä hyvin tai paremminkin kuin yhdenkään
alsatialaisen. Tämä kunnianarvoisa henkilö oli kuulu koronkiskuri
nimeltä Trapbois. Hän oli aivan äskettäin tehnyt valtiolle melkoisen
palveluksen, antamalla etukäteen lainaksi suostuntaveron, joka
tarvittiin uuden väkijuomavaraston hankkimiseksi herttuan kellariin,
kun Vintryn viinikauppiasta arvelutti käydä kauppaa niin suuren
miehen kanssa muutoin kuin käteismaksulla. Kun siis vanha herrasmies
nousi ja vaivaloisesti köhien muistutti herttualle, että hänellä oli
pienoinen kamari vuokrattavana, jätettiin muiden vaatimukset kokonaan
huomioon ottamatta ja Nigel määrättiin Trapboisin vieraaksi.
Tuskin oli tästä sovittu, kun loordi Glenvarloch ilmoitti
Lowestoffelle olevansa kärsimätön pääsemään tästä hulttioiden
kokouksesta ja erosi seurasta niin huolimattoman kiireisesti, että
siitä olisi voitu pahastua, jollei Reinin-viinin nassakka olisi
ilmestynyt esille juuri kun hän läksi huoneesta. Lakikoululainen
saattoi ystäväänsä vanhan koronkiskurin talolle, jonne hän ja jotkut
muut hänen asumaseutunsa nuorukaiset liiankin hyvin tunsivat tien.
Matkalla hän vakuutti loordi Glenvarlochille, että tämä oli menossa
Whitefriarsin ainoaan siistiin taloon. Tämä ominaisuus johtui
yksinomaan vanhuksen ainoan tyttären uurastuksesta, vanhanpuoleisen
neitosen, joka oli kyllin ruma peloittamaan syntiä, mutta
arvattavasti tulossa riittävän rikkaaksi kiusaamaan puritaniakin niin
pian kuin lempo oli saatavastaan perinyt hänen vanhan taattonsa.
Lowestoffen täten jutellessa he ennättivät koputtamaan talon ovelle,
ja avaamaan tulleen naisen happamat, ankarat kasvot vahvistivat
täydellisesti kaiken, mitä lakikoululainen oli sanonut emännästä.
Hän kuunteli tylyn ja tyytymättömän näköisenä nuoren lakikoululaisen
ilmoitusta, että hänen kumppaninsa tuli taloon asukkaaksi, jupisi
jotakin vaivasta, mutta näytti lopuksi vieraalle varatun huoneen.
Tämä oli parempi kuin olisi saattanut aavistaa paikan ulkonäöstä ja
paljoa tilavampi kuin hänen asuntonsa Paavalin laiturin vieressä,
vaikka jälkimäinen oli kodikkaampi.
Siten toimitettuaan ystävänsä hänen uuteen asuntoonsa ja hankittuaan
hänelle hintaluettelon annoksista, joita oli saatavana läheisestä
kansankeittiöstä, Lowestoffe jätti nyt hyvästi. Lähtiessään tarjoutui
hän vielä lähettämään loordi Glenvarlochin tavarat hänen entisestä
asunnostaan nykyiseen joko kokonaan tai osaksi. Nigel nimesi niin
vähän esineitä, ettei lakikoululainen voinut olla huomauttamatta
hänen ylhäisyytensä nähtävästi aikovan nauttia uusia etuoikeuksiansa
vain hetken aikaa.
"Ne soveltuvat liian huonosti tapoihini ja taipumuksiini, viipyäkseni
täällä pitempään", vastasi loordi Glenvarloch.
"Saatatte muuttaa mielipidettänne huomenna", lohdutti Lowestoffe.
"Hyvästi vain; huomispäivänä poikkean luoksenne hyvissä ajoin."
Aamu valkeni, mutta lakikoululaisen sijasta tuli vain kirje häneltä.
Siinä mainittiin, että Lowestoffen käynti Alsatiassa oli aiheuttanut
muistutuksia muutamien typerien peruukkien taholta ja että hän katsoi
viisaaksi olla tällähaavaa saapumatta sinne, jottei kääntäisi liiaksi
huomiota loordi Glenvarlochin asuinpaikkaan. Hän ilmoitti ryhtyneensä
toimenpiteisiin loordin tavarain turvalliseksi tallettamiseksi
ja lähettävänsä hänelle taatun asiamiehen välityksellä hänen
rahalippaansa ja mitä kapineita hän kaipasi. Loppuosana oli
joitakuita viisaita neuvoja, jotka johtuivat Lowestoffen
tutustumisesta Alsatiaan ja sen tapoihin. Hän kehoitti pakolaista
pitämään koronkiskuria mitä ehdottomimmassa epätietoisuuden tilassa
varojensa suhteen -- pidättymään milloinkaan heittämästä noppaa
kapteenin kanssa, jolla oli tapana pelata tyhjin hyppysin ja maksaa
häviönsä kolmella tavulla, ja lopuksi varomaan herttua Hildebrodia,
jonka hän sanoi olevan terävä kuin neula, vaikkei hänellä ollut
enempää silmiä kuin tällä välttämättömällä naisten työkapineellakaan.