Ystävykset riitaantuvat.
Ennen pitkää keksi Nigel loordi Dalgarnon lähestyvän, seuranaan
toinen jalosukuinen nuori mies prinssin saattueesta; ja kun he
suuntasivat askeleensa puiston kaakkoiskulmaa kohti, päätti hän
heidän olevan menossa loordi Huntinglenille. Mutta he seisahtuivatkin
ja kääntyivät toiselle polulle, joka vei pohjoiseen. Loordi
Glenvarloch arveli suunnan muutoksen johtuneen siitä, että he olivat
nähneet hänet ja halusivat karttaa häntä.
Epäröimättä seurasi Nigel heitä sivupolkua myöten, joka kiersi
pensaisen puistikon ja vei hänet jälleen puiston hiljaisempaan osaan.
Hän pani tähdelle, mitä puolta tiheikköä loordi Dalgarno kulki
kumppaninsa kanssa, ja rientäen toista reunaa pitkin pääsi hän siten
kohtaamaan heidät kasvoista kasvoihin.
"Hyvää huomenta, mylord Dalgarno", toivotti loordi Glenvarloch
tuimasti.
"Kas, Nigel-ystäväni", vastasi loordi Dalgarno sävyltään huolettomana
ja välinpitämättömänä; "ja otsasi kuvastaa asioita? Mutta sinun on
odotettava, kunnes tapaamme Beaujeulla puoleltapäivin -- Sir Ewes
Haldimund ja minä kuljemme parhaillaan prinssin toimissa."
"Jos kulkisitte kuninkaankin toimissa, mylord", vaati loordi
Glenvarloch, "pitää teidän pysähtyä vastaamaan minulle".
"Ho-hoi!" kummeksui loordi Dalgarno; "mitä tämä rajuus merkitsee?
Tämähän, Nigel, on Kuningas Kambyseen[42] sävyä! Sinä olet viime
aikoina käynyt liian paljon teattereissa. Heitä tuo hullutus, mies;
mene syömään päivälliseksi keittoa ja salaattia, juo sikurivettä
veresi jäähdykkeeksi, käy levolle päivänlaskun aikana ja ponnista
pahoja henkiäsi, Vimmaa ja Väärinymmärrystä vastaan."
"Olen saanut kylliksi väärinymmärrystä osakseni teidän joukossanne",
sanoi Glenvarloch yhä yhtä jyrkän pahastuneesti, "ja etenkin teiltä,
mylord Dalgarno, joka olette käyttänyt ystävyyden naamaria".
"Tämä se vasta on jotakin!" oudoksui Dalgarno kääntyen ikäänkuin
vetoamaan Sir Ewes Haldimundiin. "Näettekö tätä vihastunutta
öyhkäriä, Sir Ewes? Kuukausi takaperin ei hän olisi rohjennut katsoa
silmiin jotakuta noista lampaista, ja nyt hän on mellastajain
ruhtinas, kyyhkysten kynijä, pelurien ja runoilijain arvottaja -- ja
kiitokseksi siitä, että olen osoittanut hänelle tien siihen etevään
asemaan, jonka hän on saanut kaupungilla, tulee hän tänne haastamaan
riitaa parhaan ystävänsä kanssa, jollei ainoankin, mitä hän on
säädyllisistä piireistä tavannut."
"Minä kieltäydyn sellaisesta salakavalasta ystävyydestä, mylord",
tulistui loordi Glenvarloch. "Epään sen mainelauseen, jota te päin
silmiänikin yritätte kiinnittää minuun, ja ennen kuin eroamme vaadin
teidät tilille siitä."
"Hyvät loordit", keskeytti Sir Ewes Haldimund, "sallikaa minun
muistuttaa teille, että kuninkaallinen puisto ei ole mikään sovelias
paikka kiistelyyn".
"Minä sovitan kiistani missä hyvänsä tapaan vihamieheni", huudahti
Nigel, joka ei tiennyt tai kiivastuksissaan kenties muistanut paikan
etuoikeuksia.
"Kiistaa saat kylliksesi", vastasi loordi Dalgarno, "niin
pian kuin osoitat riittävää syytä siihen. Sir Ewes Haldimund,
joka tuntee hovin, menee takuuseen siitä, että minä en epäröi
sellaisissa tilanteissa. Mutta mistä nyt valitat, koettuasi pelkkää
hyväntahtoisuutta minulta ja perheeltäni?"
"Perhettänne vastaan ei minulla ole mitään valittamista", vastasi
loordi Glenvarloch; "he ovat tehneet hyväkseni minkä voivat --
enemmän, paljoa enemmän kuin olisin saattanut odottaa. Mutta te,
mylord, olette ystäväkseni sanoutuessanne sallinut parjata minua
missä sana teidän suustanne olisi asettanut maineeni oikeaan valoon
-- ja tästä johtuu loukkaava sanoma, jonka vastikään sain Walesin
prinssiltä. Se joka antaa panetella ystävää, mylord, ottaa osaa
herjaukseen."
"Teille on kerrottu väärin, hyvä loordi Glenvarloch", huomautti Sir
Ewes Haldimund; "olen itse usein kuullut loordi Dalgarnon puolustavan
kunniaanne ja pahoittelevan, että yksinomaan kiintymyksenne Lontoon
huvitteluelämään esti teitä säännöllisesti esiintymästä kuninkaan ja
prinssin saattolaisena".
"Samalla kun hän itse", muistutti loordi Glenvarloch, "kielteli minua
tulemasta hoviin".
"Teen tästä jutusta lyhyen", virkkoi loordi Dalgarno korskean
kylmäkiskoisesti. "Te näytte saaneen päähänne, mylord, että te ja
minä olimme Pylades ja Orestes -- toinen painos Damonia ja Pythiasta
-- Theseus ja Peirithous kaikkein vähintään. Te erehdytte ja olette
antanut ystävyyden nimen tunteelle, joka minun puoleltani oli
pelkkää suopeutta ja sääliä hiomatonta ja tietämätöntä maanmiestä
kohtaan, yhtyneenä rasittavaan tehtävään, jonka isäni antoi minulle
teidän suhteenne. Maineenne, mylord, ei ole kenenkään sepittämää,
vaan omaa tekoanne. Minä esitin teidät paikkaan, missä oli kuten
kaikkialla hyvää ja huonompaa seuraa tavattavana -- teidän tapanne
tai taipumuksenne saivat teidät mieluummin liittymään kehnompiin
aineksiin. Pyhä kauhistuksenne noppien ja korttien näkemisestä
rappeutui varovaksi päätökseksi pelata ainoastaan sellaisina aikoina
ja sellaisten henkilöiden kanssa, että pääsisitte aina lähtemään
voittajana -- yksikään mies ei voi kauvan tehdä siten ja säilyttää
herrasmiehen nimeä. Sellaisen maineen olette itsellenne luonut, ja
teillä ei ole mitään oikeutta suututella, että minä en seurapiireissä
väitä sitä vastaan, minkä itse tiedätte todeksi. Antakaahan meidän
mennä edelleen, mylord, ja jos tahdotte lisäselvitystä, valitkaa joku
toinen aika ja soveliaampi paikka."
"Mikään aika ei voi olla parempi kuin nykyinen", vastasi loordi
Glenvarloch, jonka pahastuksen oli nyt ärsyttänyt äärimäisilleen
Dalgarnon kylmäverinen ja loukkaava puhdistautuminen, "mikään paikka
soveliaampi kuin se, missä nyt seisomme. Sukuni jäsenet ovat aina
kostaneet herjauksen silloin ja siinä, kun se lausuttiin, vaikkapa
valtaistuimen juurella. Loordi Dalgarno, te olette konna! Vetäkää
miekkanne ja puolustautukaa." Samassa paljasti hän pistomiekkansa.
"Oletteko mieletön?" hämmästyi loordi Dalgarno astuen taaksepäin;
"mehän olemme hovin piirissä".
"Sen parempi", vastasi loordi Glenvarloch; "puhdistanpa sen
herjaajasta ja kehnosta raukasta". Hän tunkeusi sitte lähelle loordi
Dalgarnoa ja läimäytti tätä miekkansa lappeella.
Kiista oli nyt herättänyt huomiota, ja eri tahoilta huudettiin:
"Pysykää alallanne -- rauhassa -- miekat paljastettu puistossa! Hoi,
tänne! -- kaitsijat -- vartijat -- huovit!" Väkeä ryntäsi paikalle
joka suunnalta.
Loordi Dalgarno oli iskun saadessaan puolittain vetänyt miekkansa,
mutta painalsi sen takaisin huotraan, kun huomasi ihmisparven
tihenevän. Tarttuen Sir Ewes Haldimundia käsivarresta käveli hän
joutuisasti pois ja uhkasi vain lähtiessään loordi Glenvarlochille:
"Saatte kalliisti maksaa tämän häväistyksen -- me tapaamme vielä."
Siistin näköisen vanhanpuoleisen miehen, joka huomasi loordi
Glenvarlochin pysyvän paikallaan, tuli surku hänen nuorekasta
ulkomuotoaan, ja hän huomautti tälle: "Tiedättekö, nuori herra,
että tämä on Tähtikamarin juttu ja että se saattaa maksaa oikean
kätenne? Livistäkää ennen kuin vartijat tai konstaapelit saapuvat.
Laittautukaa Whitefriarsiin taikka jonnekin saamaan turvaa
ja lymypaikkaa, kunnes pääsette sopimaan asian tai lähtemään
kaupungista."
Neuvoa ei sopinut lyödä laimin. Loordi Glenvarloch kiirehti
lähtemään puistosta Pyhän Jaakon palatsin vieritse, joka oli silloin
turvakotina. Häly yltyi hänen takanaan, ja näyttämölle ilmestyi
useita kuninkaallisen huonekunnan järjestysmiehiä tavoittamaan
rikollista. Nigelin onneksi oli yleisöön levinnyt kansanomainen
toisinto nujakan syystä. Kerrottiin erään Buckinghamin herttuan
seuralaisen loukanneen maalta tullutta vierasta herrasmiestä, joka
oli kelpo lailla peitonnut häntä. Suosikki tai suosikin seuralainen
on aina vihattu John Bullille, ja hän on altis pitämään niiden
kiistaajien puolta, jotka toimivat lakikielellä puhuen _par voye
du fait_. Molemmat ennakkoluulot olivat Nigelille suotuisia. Kun
siis virkailijat tulivat häntä vangitsemaan, eivät he kyenneet
katselijoilta saamaan mitään tietoja hänen ulkomuodostaan tai
suunnastaan, joten hän vältti ensi hetkessä pidätyksen.
Mitä loordi Glenvarloch pakonsa varrella kuuli väkijoukossa,
se riitti osoittamaan hänelle, että hän oli maltittomassa
kiihtymyksessään jouduttautunut jokseenkin vaaralliseen pälkääseen.
Hän tiesi yhtä ja toista Tähtikamariksi nimitetyn oikeusistuimen
ankarasta ja mielivaltaisesta menettelystä etenkin etuoikeuksien
polkemista koskevissa asioissa. Siitä syystä kammottiin sitä
yleiseen; vielä kuningattaren päivinä oli silpomisrangaistus tuomittu
ja pantu täytäntöön jostakin samanlaisesta rikkomuksesta kuin hänen
nyt tekemänsä. Hänellä oli myös se lohdullinen tieto, että hänen raju
riitaantumisensa loordi Dalgarnon kanssa oli riistänyt häneltä tuon
aatelismiehen isän ja sisaren ystävyyden ja avuliaisuuden -- melkein
ainoiden huomattavien henkilöiden, jotka olivat osoittaneet häntä
kohtaan erityistä harrastusta. Kaikki pahat puheet, joita oli pantu
liikkeelle hänen maineestaan, joutuivat nyt raskaaksi todistukseksi
häntä vastaan tapauksessa, jossa ehdottomasti täytyi syytetyn
kunniallisuuden merkitä paljon. Nuorelle mielelle kuvastuu silpomisen
kaltainen rangaistus kolkompana kuin itse kuolema, ja sitä julisti
hänen rikkomuksensa sovitukseksi jokainen sana, mitä hän kuuli
kohdatessaan eri ryhmiä, sekaantuessaan niihin tai saavuttaessaan
ja sivuuttaessaan niitä. Häntä pelotti jouduttaa vauhtiansa, jottei
herättäisi epäluuloa, ja useaankin kertaan näki hän järjestysmiehiä
niin likellä, että hänen rannettaan jo kuumotti kuin silpomisveitsen
koskettamana. Vihdoin ehti hän ulos puistosta ja sai parempaa aikaa
harkitakseen, mitä oli lähinnä tehtävä.
Lakikoulun vieressä sijaitseva entinen Whitefriarsin
(Valkeidenmunkkien) luostari oli siihen aikaan hyvin tunnettu
katukielessä Alsatian (Elsassin) nimellä. Sillä oli silloin
-- ja vielä lähes vuosisadan jälkeenpäin -- pyhäkön etuoikeus,
jota vastaan piti paikkansa ainoastaan loordi ylituomarin tai
valtakunnanneuvoston loordien määräys. Paikka olikin tyyssijana
kaikenlaatuisille huimapäille, -- vararikkoisille porvareille,
hävinneille pelureille, parantumattomille tuhlareille, hurjille
kaksintaistelijoille, rosvoille, murhamiehille ja kaikille
mahdollisille yhteiskunnan järjestyksen rikkojille, jotka olivat
liittoutuneet yhteisesti puoltamaan turvapaikkansa koskemattomuutta.
Senvuoksi oli oikeudenpalvelijain työläs ja vaarallinen panna
toimeen korkeimmankaan vallan vahvistamia vangitsemiskäskyjä
miesten keskuudessa, joiden turvallisuuteen ei minkäänlainen
virkamahti soveltunut. Tämän tiesi loordi Glenvarloch hyvin, ja niin
vastenmielinen kuin se pakopaikka olikin, näytti se ainoalta, missä
hän voisi ainakin toistaiseksi turvallisesti lymyillä lain kouralta,
kunnes saisi aikaa parempaan olojensa järjestämiseen tai tämän
rettelön sopimiseen jollakin tavoin.
Kiireesti kävellessään tätä pyhäkköä kohti soimasi Nigel itseään
katkerasti siitä, että oli antanut loordi Dalgarnon johtaa hänet
huvittelupaikkoihin. Ankarasti hän myös tuomitsi maltitonta
kiihtymystänsä, joka oli nyt ajanut hänet tavoittamaan turvaa
roskaväen alueelta, julkisesta paheen ja vallattomuuden pesästä.
"Dalgarno puhui siinä vain liiankin totta", mietti hän karvaasti.
"Olen tärvellyt maineeni toimimalla hänen salakavalien neuvojensa
mukaan ja hylkäämällä järkevät kehotukset, joita minun olisi pitänyt
sokeasti totella, kun minua pyydettiin pidättymään vähimmästäkin
pahan lähestymisestä. Mutta jos pelastun vaarallisesta sokkelosta,
johon ajattelemattomuuteni ja kokemattomuuteni on kiivaan luonteen
avulla minut toimittanut, löydän kyllä jonkun kunniakkaan keinon
kirkastaakseni jälleen nimen, joka on ensi kertaa minun kantamanani
tahraantunut."
Näitä viisaita päätöksiä tehdessään ehti loordi Glenvarloch
lakikoulun käytäville, mistä siihen aikaan avautui portti
Whitefriarsiin; tämä oli syrjäisempi kulkutie, joten hän pyrki
sitä kautta pyhäkköön. Lähetessään tuota häpeän luolaa, jota hänen
mielensä kammosi juuri kun oli kysymyksessä suojan etsiminen sieltä,
hidastutti hän väkisinkin askeleitaan, kun jyrkistä ja rapistuneista
portaista muistui hänen mieleensä _facilis descensus Averni_ ja sai
hänet epätietoiseksi, eikö olisi parempi uhmata pahinta, mikä saattoi
häntä kohdata kunniallisten miesten julkisissa paikoissa, kuin
välttää rangaistusta sulkeutumalla paatuneiden pahantekijäin joukkoon.
Nigelin empiessä astui häntä kohti muuan lakikoululainen, jonka
hän oli usein tavannut ravintolassa, toisinaan vaihtaen jonkun
sanankin hänen kanssaan. Tämä nuori herrasmies oli siellä jokseenkin
säännöllinen ja tervetullut vieras huimaluontoisena teikarina,
jolla oli puolikuntaisestii rahaa, hänen käyttääkseen teattereissa
ja muissa huvipaikoissa sen ajan, jonka hän isänsä luulon mukaan
omisti lain opiskeluun. Mutta Reginald Lowestoffe -- se oli
lakikoululainen nimeltään -- oli sitä mieltä, ettei tarvittu
paljoakaan lainoppia hänen kyetäkseen kuluttamaan tulot sukutilasta,
joka joutuisi hänen haltuunsa isän kuoltua. Sentähden ei hän huolinut
hankkia siitä tieteestä sen enempiä tietoja kuin itsestään tarttui
oppineen ilmapiirin asukkaaseen. Muissa suhteissa hän oli tienoon
älyniekkoja, luki Ovidiusta ja Martialista, tavoitteli sukkelia
vastauksia ja sanaleikkejä, useinkin hyvin kaukaa etsittyjä,
tanssi, miekkaili, pelasi tennistä ja soitteli yhtä ja toista
viululla ja ranskalaisella torvella suureksi kiusaksi vanhalle
asianajaja Barratterille, joka asui ihan hänen kamarinsa kohdalla
alikerrassa. Sellainen oli Reginald Lowestoffe, teräväjärkinen,
vireä ja hyvin tutustunut kaupunkiin kaikkia sen kätköjä myöten,
mutta jonkunlaisen huikentelijan kannalta. Lähestyessään nyt loordi
Glenvarlochia tervehti tämä teikari häntä suku- ja arvonimeltään sekä
kysyi, aikoiko hänen ylhäisyytensä pistäytyä tänään chevalierille,
huomauttaen puolipäivän hetken tekevän tuloa, joten lehtokurppa olisi
pöydässä ennen kuin he voivat ehtiä ravintolaan.
"En mene sinne tänään", vastasi loordi Glenvarloch.
"Minne siis matka, mylord?" tiedusti nuori lakikoululainen, joka ei
kenties ollut haluton teiskaroimaan edes osan katua loordin seurassa,
vaikka vain skotlantilaisenkin.
"Minä -- minä --" sopersi Nigel, jonka teki mieli käyttää nuoren
miehen paikallistuntemusta hyväkseen, vaikkei halunnut ja häpeili
tunnustaa aikovansa noin huonomaineisen seudun suojaan tai kuvata
asemaansa, -- "olen hiukan utelias näkemään Whitefriarsia".
"Vai niin! Teidän ylhäisyytenne tekee huviretken Alsatiaan?" sanoi
Lowestoffe. "Tulenpa mukaan, mylord -- ette voi saada parempaa opasta
siihen manalaan kuin minut. Siellä on tavattavana hienohelmoja, sen
takaan -- hyvää viiniä myös, niin, ja hyviä juomakumppaneita, vaikka
hiukan haittapuolella onnettaren oikuttelussa. Mutta suokoon teidän
ylhäisyytenne anteeksi -- te olette tuttavapiirissämme viimeinen,
jolle olisin esittänyt sellaista löytöretkeä."
"Kiitän teitä, master[43] Lowestoffe, hyvästä mielipiteestänne, jonka
lausuitte minusta huomautuksessanne", vastasi loordi Glenvarloch.
"Mutta nykyiset olosuhteeni saattavat tehdä minulle tarpeelliseksi
päivän tai parin oleskelunkin pyhäkössä."
"Niinkö!" huudahti Lowestoffe ihmeissään. "Luulin teidän
ylhäisyytenne aina varoneen uskaltamasta mitään tuntuvaa panosta
-- pyydän anteeksi -- mutta jos luunappulat ovat osoittautuneet
petollisiksi, tiedän toki juuri sen verran lakia, että ylimystöön
kuuluva henkilö on koskematon; ja mitä pelkkään rahattomuuteen
tulee, mylord, niin käy paremmin yrittäminen onneaan muualla kuin
Whitefriarsissa, missä kaikki pyrkivät syömään toisensa puutteen
pinnistyksestä."
"Vastoinkäymiselläni ei ole mitään tekemistä rahapulan kanssa",
selitti Nigel.
"No sitte luullakseni", arveli Lowestoffe, "olettekin ollut
miekkasilla, mylord, ja lävistänyt miehenne, jossa tapauksessa ja
kohtuullisesti täytetyin kukkaroin voitte lymyillä Whitefriarsissa
vaikka vuoden. Niin, hitossa, mutta teidän pitää tulla merkityksi ja
vastaanotetuksi heidän arvoisan yhteiskuntansa jäseneksi, mylord,
ja vapaaksi Alsatian kansalaiseksi -- siinä määrin on teidän
alistuttava, muutoin ette saa rauhaa ja turvaa."
"Vikani ei ole niin raskasta laatua, master Lowestoffe", vastasi
loordi Glenvarloch, "kuin nähtävästi otaksutte -- olen lyönyt erästä
herrasmiestä puistossa, siinä kaikki".
"Turkanen, mylord, teidän olisi ollut parempi sohaista miekkanne
hänen lävitseen Barns Elmsissä", vakuutti lakikoululainen. "Tappelu
hovipiirissä! Siitä saatte tukalan urakan, varsinkin jos asianomainen
on arvohenkilö ja suosiossa."
"Tahdon puhua teille suoraan, master Lowestoffe", ilmoitti Nigel,
"mentyäni näinkin pitkälle. Riitakumppanini oli loordi Dalgarno,
jonka olette nähnyt Beaujeulla."
"Buckinghamin herttuan saattolainen ja suosikki! Se on peräti
onneton tapaus, mylord; mutta sydämeni on englantilainen, enkä
minä siedä nähdä nuorta aatelismiestä sorrettavan, kuten teille
luultavasti käy. Me keskustelemme tässä aivan liian avonaisesti
teidän olosuhteillenne. Lakikoululaiset eivät sallisi ainoankaan
ulosottomiehen panna täytäntöön päätöstä tai herrasmiehen joutuvan
vangituksi kaksintaistelusta heidän alueellaan; mutta sellaisessa
asiassa kuin loordi Dalgarnon ja teidän ylhäisyytenne kiistassa
saattaisi syntyä puolue kumpaisellekin. Teidän täytyy oitis rientää
minun kanssani köyhään asuntooni, joka on tässä aivan likellä ja
hiukan muuttaa asuanne ennen kuin lähdette pyhäkköön, sillä muutoin
saatte munkkilan koko roistolauman niskaanne niinkuin varikset
parveilevat haukan kimppuun, joka eksyy niiden pesäpaikalle.
Meidän täytyy varustaa teidät hiukan enemmän Alsatian varsinaisten
asukkaiden kaltaiseksi, jottei elämänne käy siellä sietämättömäksi."
Puhuessaan veti Lowestoffe loordi Glenvarlochin mukanaan
huoneustoonsa, minne hän oli koonnut melkoiseksi kirjastoksi kaikki
silloin muodissa olleet runokirjat ja näytelmät. Lakikoululainen
lähetti sitte palveluspoikansa hankkimaan pari ruokalajia
lähimmästä ateriapaikasta; "ja tämän" hän sanoi, "täytyy olla
teidän ylhäisyytenne päivällisenä kostukkeenaan lasillinen vanhaa
sektiä, jota isoäitini -- taivas häntä palkitkoon! -- lähetti
minulle pullotusinan, neuvoen minua käyttämään sitä nestettä
ainoastaan seljenneen heran kanssa, milloin tuntisin rinnassani
pistoksia liiallisesta haeskelusta. Mepä juommekin sitä kelpo eukon
terveydeksi, jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee, ja te saatte nähdä,
miten me köyhät ylioppilaat itseksemme parannamme ruokasuojamassa
tarjottuja yhteisiä lampaanliha-aterioitamme."
Etukamarin ovi lukittiin heti kun poika oli tuonut ruuan. Pikku
käskyläinen sai määräyksen vartioida tarkoin ja olla päästämättä
ketään sisälle, ja Lowestoffe pyyteli jalosukuista vierastaan
nauttimaan vieraanvaraisuuttansa, itse antaen esimerkkiä ja ohjausta.
Vaikka hänen suoraluontoisuutensa ja häikäilemätön sävynsä suuresti
poikkesi loordi Dalgarnon hovimaisesta huolettomuudesta, oli hänen
esiintymisensä omiaan vaikuttamaan suotuisasti; ja niin varovaksi
kuin loordi Glenvarloch oli Dalgarnon petollisuuden johdosta
käynytkin ystävällisten vakuutusten uskomisessa, ei hän voinut olla
lausumatta kiitollisuuttaan lakikoululaiselle, joka tuntui niin
hartaasti huolehtivan hänen turvallisuudestaan ja mukavuudestaan.
"Kiitollisuuteenne ei teidän kannata liittää suurtakaan velkaannuksen
tunnetta, mylord", esteli lakikoululainen. "Luonnollisesti olen
halukas auttamaan ketä hyvänsä herrasmiestä, jolla on syytä laulaa
_Onnetar viholliseni_, ja erityisesti ylpeilen saadessani hyödyttää
teidän ylhäisyyttänne. Mutta suoran toden sanoakseni on minulla myös
vanhaa kaunaa vastakumppanianne loordi Dalgarnoa kohtaan."
"Saanko kysyä minkä johdosta, master Lowestoffe?" tiedusti loordi
Glenvarloch.
"Ka, mylord", selitti lakikoululainen, "sattuihan vain pikku tapaus
eräänä iltana teidän lähdettyänne ravintolasta kolmisen viikkoa
takaperin -- ainakaan en luule olleenne saapuvilla, koska teidän
ylhäisyytenne aina jätti meidät ennen kuin päästiin korkeaan peliin
-- en tarkoita mitään loukkausta, mutta sellainen oli teidän
ylhäisyytenne tapa. Loordi Dalgarnolla ja minulla syntyi sanakiistaa
muutamasta gleek-pelin erästä ja hänen ylhäisyytensä pitelemästä
ässäkaronkasta, joka teki kahdeksan -- ja luiskusta, joka teki
viisitoista -- kolmekolmatta kaikkiaan. No, minulla oli kunkku ja
rouva, kolme -- rakinäpärä, viisitoista -- ja hemppu, yhdeksäntoista.
Me veikkasimme kilvan ja lisäsimme pullaa, niinkuin teidän
ylhäisyytenne saattaa arvata, kunnes pöydässä oli kasa, joka vastaa
puolta vuosirahaani, viisikymmentä niin koreata keltasirkkua kuin
on koskaan visertänyt vihreän silkkikukkaron pohjassa. No, mylord,
minä sain tikit, ja katsokaas, nyt suvaitsi hänen ylhäisyytensä
sanoa, että me pelasimme ilman hemppua; ja kun muut rupesivat hänen
puolelleen, etenkin se ranskalainen veijari, oli minun pakko menettää
enemmän kuin voitan koko lukukautena. Päättäkää siis, eikö minulla
ole varis kynittävänä hänen ylhäisyytensä kanssa. Onko koskaan
kuultu, että ravintolassa on ennen pelattu gleekiä, ottamatta lukuun
hemppua? -- hiiteen mokoma loordi! Joka mies, joka tulee sinne
kukkaro kädessä, on yhtä oikeutettu laatimaan uusia lakeja kuin
hänkin, luulemma, koska kortit ja sarkat avaavat seuraan niille
portit, joilla vain on markat."
Master Lowestoffen haastellessa pelipuheitaan oli loordi Glenvarloch
sekä häpeissään että pahoillaan, ja hän tunsi ylimyksellistä
ylpeyttään kipeästi vihlaisevan, kun ylioppilas lopetti sillä
jyrkällä lauselmalla, että peluu haudan tavoin tasoitti kaikki
ne yhteiskunnalliset eroavaisuudet, joihin Nigel oli varhaisesta
nuoruudestaan melkein liiankin ennakkoluuloisesti kiintynyt.
Oli kuitenkin mahdoton väittää mitään nuoren lakikoululaisen
oppinutta järkeilyä vastaan, ja senvuoksi tyytyi Nigel vaihtamaan
puheenainetta, tehden muutamia tiedustuksia Whitefriarsin nykyisestä
tilasta. Silläkin alalla oli hänen isäntänsä kuin kotonaan.
"Te tiedätte, mylord", kertoi master Lowestoffe, "että me
lakikoululaiset olemme voima ja valtakunta itseksemme, ja ylpeänä
sanon, että minullakin on arvoasema tasavallassamme -- olin viime
vuonna Vallattomuusherran rahastonhoitajana, ja juuri nykyään olen
itse ehdokkaana tuolle sijalle. Näin ollen täytyy meidän pysytellä
ystävällisissä väleissä Alsatiassa asuvain naapuriemme kanssa, aivan
niinkuin kristityt valtiot näkevät usein pelkästään valtiollisista
syistä pakolliseksi tehdä liiton Suur-Turkin tai Berberian kanssa."
"Minä olisin luullut teitä lakikoulun herrasmiehiä enemmän
riippumattomiksi naapureistanne", huomautti loordi Glenvarloch.
"Te osoitatte meille hiukan liian suurta kunniaa, mylord", selitti
lakikoululainen. "Alsatialaisilla ja meillä on joitakuita yhteisiä
vihollisia, ja kaikessa hiljaisuudessa on meillä muutamia yhteisiä
ystäviäkin. Meillä on tapana sulkea kaikki oikeudenpalvelijat
rajojemme ulkopuolelle, ja saamme voimallista apua naapureiltamme,
jotka eivät siedä alueellaan heihin kuuluvaa riepuakaan. Lisäksi on
alsatialaisilla -- ymmärtäkää minua oikein -- valta suojella tai
häiritä ystäviämme, mies- ja naispuolisia, joiden on tarvis pyrkiä
pyhäkön suojaan. Sanalla sanoen, nämä kaksi yhteiskuntaa palvelevat
toisiansa, vaikka liitto on solmiutunut eriarvoisten valtioiden
kesken, ja saatan itse sanoa käsitelleeni erityisiä tärkeitä asioita
ja olleeni molemmin puolin suosittuna välittäjänä. Mutta kuulkaa --
kuulkaa -- mitä tuo on?"
Master Lowestoffen haastelun keskeytti etäinen torven toitotus, joka
kiiri voimakkaana ja rämeänä kaikuna pitkin tienoota, ja sitä seurasi
kaukaisen hurrauksen kohu.
"On jotakin tekeillä Whitefriarsissa tällä hetkellä", sanoi
Lowestoffe. "Tuo on merkkinä, kun heidän etuoikeuksiaan häiritsee
oikeudenpalvelija tai ulosottomies, ja torven törähtäessä he
parveilevat kaikin avuksi niinkuin mehiläiset pesän joutuessa
vaaraan. Juokse, Jim", huusi hän käskyläiselleen, "ja katso, mitä
Alsatiassa puuhataan. Tuo pojan äpärä", jatkoi hän, kun vekara
herransa päätäpahkaiseen kiireeseen tottuneena pikemmin kierähti kuin
juoksi ulos huoneesta ja alas portaita, "on kullan arvoinen tässä
kaupunginosassa -- hän palvelee kuutta herraa -- neljä niistä asuu
eri numeroissa, ja voisi luulla hänen ilmestyvän kuin tonttuna sen
pelkästä toivomuksesta, joka kulloinkin kipeimmin tarvitsee hänen
apuaan. Yksikään Oxfordin vakooja, ainoakaan Cambridgen juoksupoika
ei ole milloinkaan vetänyt hänelle vertoja joutuisuudessa ja
älykkyydessä. Hän tuntee karhuajan astunnan neuvonkysyjän askelista,
kun ne vasta lähenevät portaitten alipäätä, erottaa sievän naikkosen
tepsutuksen tyhjäntoimittajan tepastuksesta jo pihan perältä ja
on kaiken kaikkiaan -- mutta näenkin teidän ylhäisyytenne olevan
huolissaan. Saanko tarjota toisen pikarillisen hyväsydämisen
isoäitini vahviketta, vai sallitteko minun näyttää teille
puku-varastoani ja toimia kamaripalvelijananne?"
Loordi Glenvarloch ei epäröinyt tunnustaa, että häntä tuskastutti
nykyinen asemansa, joten hän kaikin mokomin tahtoi selviytyä siitä.
Hyväntahtoinen ja ajattelematon lakikoululainen myöntyi auliisti
ja opasti vieraansa pieneen makuuhuoneeseensa, missä hän alkoi
nauhalippaista, matkarepuista, kirstuista ja vanhasta pähkinäpuisesta
vaatekaapista valikoida pukutarpeita, joiden arveli parhaiten
soveltuvan vaateparreksi vieraalleen, hänen uskaltautuakseen Alsatian
laittomaan ja rauhattomaan yhteiskuntaan.