Kolmas varoitus.
Vaikka Kaarlo II laajensi, kaunisti vehmailla lehtokujilla ja
muutenkin paranteli Pyhän Jaakon puistoa, oli se jo hänen isoisänsä
aikana yleisenä ja suosittuna kävelypaikkana, jossa säätyhenkilöt
paljon liikkuivat jaloittelukseen ja aikansa kuluksi.
Loordi Glenvarloch suuntasi sinne askeleensa karkoittaakseen ikäviä
aatoksia, kun näitä oli hänen mielessään herättänyt eroamisensa
uskollisesta apuristaan Richie Monipliesista sellaiseen tapaan, joka
ei ollut mieluisa hänen ylpeydelleen ja tunteilleen, sekä entisen
palvelijansa viittauksien vahvistukseksi tullut nimetön kirje.
Puistossa oli melkoisesti yleisöä hänen sinne tullessaan, mutta
nykyisessä mielentilassaan hän tahtoi karttaa seuraa, -- pysytellen
syrjässä runsaammin käytetyiltä Westminsteriin ja Whitehalliin
johtavilta teiltä. Hän samosi pohjoista kohti eli kuten nyt
sanoisimme pitkin aituuksen Piccadillyn puoleista reunaa, luullen
saavansa siellä häiriintymättömänä antautua ajatuksiinsa tai pikemmin
taistella niitä vastaan.
Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi, sillä hänen verkalleen
astellessaan käsivarret viittaan kiedottuina ja hattu silmille
vedettynä hätyytti häntä äkkiä Sir Mungo Malagrowther. Joko kartellen
tai karteltuna oli tämä nähnyt hyväksi tai pakolliseksi vetäytyä
samalle hiljaisemmalle kulmalle puistoa.
Nigel hätkähti kuullessaan ritarin säröisen äänen kimakan, terävän
ja vaikertavan soinnun, eikä hän vähempää säikähtynyt nähdessään
pitkän ja laihan vanhuksen nilkuttavan luoksensa nukkavieruun
viittaan verhoutuneena, jonka pinnalla kymmenentuhatta eriväristä
tahraa peitti alkuperäistä tulipunaista pohjaa, ja päässä uutterasti
kulutettu kastorihattu, jossa vitjojen asemesta oli musta
samettinauha ja kameelikurjen sulkaa vastasi salvukukon höyhen.
Loordi Glenvarloch olisi mielellään pelastautunut, mutta
jäniksenpojalla oli yhtä vähän mahdollisuutta vapautua kokeneesta
ajokoirasta. Sir Mungo oli, vertausta jatkaaksemme, aikaa sitten
oppinut _juoksemaan taiten_ ja varmistautumaan saaliin sieppaamisesta
suuhunsa. Nigel näki siis pakolliseksi seisahtua ja vastata
kuluneeseen kysymykseen: "Mitä kuuluu?"
"Ei mitään erityistä luullakseni", vastasi nuori aatelismies yrittäen
mennä edelleen.
"Kas, te tietenkin menette siihen ranskalaiseen ravintolaan",
huomautti ritari. "Mutta nyt on vielä kovin varhaista -- teemmekin
sillaikaa kierroksen puistossa -- se terästää ruokahaluanne."
Niin sanoen hän tyynesti pisti käsivartensa loordi Glenvarlochin
kainaloon, vaikka hänen uhrinsa kaikkea mahdollista säädyllisyyteen
soveltuvaa vastarintaa tehden painoi kyynäspäänsä tiukasti kylkeä
vasten. Iskukoukulla kytkettyään saaliinsa alkoi ritari hinata sitä
mukanaan. Nigel oli juro ja vaitelias, toivoen pääsevänsä eroon
vastenmielisestä kumppanistaan, mutta Sir Mungo oli päättänyt, että
joskaan loordi ei puhunut, piti hänen ainakin kuunnella.
"Te olette menossa ravintolaan, mylord?" haastoi ivailija. "No,
parempaa ette voi tehdäkään -- siellä on hyvää seuraa ja erityisesti
valittua, kuten olen kuullut. Epäilemättä on se sellaista kuin nuoren
aatelismiehen tuleekin saada ympäristökseen -- ja ylväs isänne olisi
ollut hyvillään, jos olisi nähnyt teidän pitävän niin arvokasta
seuraa."
"Minä luulen", huomautti loordi Glenvarloch arvellen pakolliseksi
virkkaa jotakin, "että seura on niin hyvää kuin yleensä voipi tavata
tuollaisissa paikoissa, missä tuskin sopii sulkea ovea niiltä, jotka
tulevat kuluttamaan rahojansa".
"Oikein, mylord -- aivan oikein", vahvisti hänen kiusaajansa,
puhjeten hykähtelevään, mutta peräti epäsointuiseen nauruun. "Nuo
porvaristomppelit ja maalaismoukat sulloutuvat meidän sekaamme, kun
ovi on vain tuumankin raollaan. Ja mikä neuvoksi? Se vain, että
kun heidän kassansa antaa heille itseluottamusta, me riistämme sen
heiltä. Nylkekää heitä, mylord -- korventakaa niinkuin kyökkipiika
rottia, ja silloin niiden ei tee mieli tulla uudestaan. Niin, niin --
kynikää niiltä höyhenet, nyppikää sulat -- ja silloin eivät lihotetut
salvukukot pyri lentelemään niin korkealle, mylord, kyyhkyshaukkain
ja varpushaukkain ja muiden sellaisten joukkoon."
Ja Sir Mungo tähtäsi Nigeliin nopean, terävän, harmaan silmänsä,
tarkaten ivansa tehoa huolellisesti kuin haavuri arkaluontoisessa
leikkauksessa seuraa veitsensä kulkua.
Niin halukas kuin Nigel olikin salaamaan tunteitaan, ei hän voinut
olla tyydyttämättä kiduttajaansa luimistelulla tämän pistoista. Hän
punehtui kiusaannuksesta ja suuttumuksesta, mutta riitaantuminen Sir
Mungo Malagrowtherin kanssa olisi ollut sanomattoman naurettavaa, sen
hän tunsi, joten hän vain jupisi itsekseen: "Hävytön rahjus!" Tällä
kertaa ei Sir Mungon aistimien vajavuus estänyt häntä kuulemasta ja
vastaamasta.
"Niin juuri -- aivan oikein", huudahti pisteliäs vanha hovilainen.
"Hävyttömiä nahjuksia ne ovat, jotka siten tunkeutuvat parempiensa
seuraan; mutta teidän ylhäisyytenne osaa käyttää niitä hyödyksi
-- teillä on temppunne. Hovissa pidettiin hyvin hauskaa viime
perjantaina siitä, miten te nujersitte jonkun nuoren puotilaisen,
hevosen ja miehen, otitte häneltä _spolia opima_ ja kaikki rahat,
mitä hänellä oli hallussaan, viitan hopeanappeihin asti, sekä
lähetitte hänet syömään ruohoa Nebukadnesarin, Babylonin kuninkaan
tavoin. Suurta kunniaa oli siitä teidän ylhäisyydellenne. Meille
kerrottiin, että se tolvana toivottomuudessaan heittäysi Thamesiin.
Niitä on yltäkyllin jäljellä -- enemmän tuhoutui Floddenin
lakeudella."
"Teille on kerrottu tukku valheita, mikäli minusta on kysymys, Sir
Mungo", väitti Nigel äänekkäästi ja ankarasti.
"Paljon mahdollista -- paljon mahdollista", myönsi häikäilemätön
ja nolostumaton Sir Mungo; "siinä piirissä ei liiku muuta kuin
valeita. Se miekkonen ei siis hukkunutkaan? -- sepä vahinko.
Mutta minä en koskaan uskonut sitä osaa jutusta -- lontoolaisella
rihkamakauppiaalla on enemmän älyä vihassaan. Varmaankin on
mies-pahainen nyt ottanut kelpo varsiluudan käteensä ja lakaisee
viemäreistä ruosteisia nauloja, päästäkseen uudestaan kokoamaan
repullisen selkäänsä. Hänellä on kolme lasta, sanotaan; ne
kyllä auttelevat häntä urheasti katujen haravoimisessa. Teidän
ylhäisyytenne voi saada hänet uudestaan puhdistettavakseen, my lord,
jos heillä on vähänkin onnea rantojen perkauksessa."
"Tämä on enemmän kuin sietämätöntä", ähkäisi Nigel epävarmana,
ryhtyisikö suuttuneesti puoltamaan mainettansa vai viskaisiko
vanhan kiusaajan käsivarrestaan. Mutta hetken mietintä sai hänet
vakuutetuksi siitä, että kumpainenkin menettely vain antaisi pohjaa
juoruille, joiden hän alkoi nyt nähdä vahingoittavan mainettansa sekä
ylemmissä että alemmissa piireissä. Pikaisesti teki hän senvuoksi
viisaamman päätöksen kärsiä Sir Mungon tahallista hävyttömyyttä,
toivoen mahdollisesti saavansa selville, mistä lähteestä saivat
alkunsa nämä jutut, jotka niin haitallisesti hälvensivät hänen
kunniaansa.
Sir Mungo sillävälin tapansa mukaan tarttui Nigelin viimeiseen
sanaan tai oikeastaan sen sointuun ja tulkitsi sitä mielensä
mukaan. "Tietämätöntäkö!" hän kertasi; "eipä niinkään, mylord,
sillä kuulemani mukaan on teillä erinomainen onni. Teidän sanotaan
hyvin osaavan kohdella oikullista Onnetarta, nokkelana ja säyseänä
nuorukaisena, halukkaasti lämmitellen hänen myhäilyissään, antamatta
hänen rypistää teille silmäkulmiansa. Ja silloin on ihmisellä onni
tosiaan kuin säkissä."
"Sir Mungo Malagrowther", pyysi loordi Glenvarloch, kääntyen häneen
totisena, "suvaitkaahan kuunnella minua hetkinen".
"Niin hyvin kuin kykenen, mylord -- parhaani mukaan", vastasi Sir
Mungo pudistaen päätänsä ja osoittaen vasemman käden sormella
korvaansa.
"Koetan puhua hyvin selvästi", lupasi Nigel ponnistautuen
kärsivälliseksi. "Te pidätte minua huomattuna pelurina; vakuutan
kunniasanallani, että asiaa ei ole teille esitetty oikein -- minä
en ole sellainen. Te olette minulle ainakin velvollinen hiukan
selittämään, mistä olette voinut saada niin vääriä tietoja."
"En ole milloinkaan kuullut olevanne _suuri_ peluri, enkä ole koskaan
ajatellut tai sanonut teistä sitä, mylord", selitti Sir Mungo, joka
huomasi mahdottomaksi välttää kuulemasta, mitä Nigel oli lausunut
erityisen harkitusti ja selvästi ääntäen. "Sanon vieläkin -- en ole
koskaan kuullut, kertonut tai ajatellut teidän olevan rento peluri,
-- sellainen, joita luetaan ensi luokkaan kuuluviksi. Katsokaas,
mylord, minä sanon _sitä_ peluriksi, joka hakee tasapuolisia panoksia
ja tasaväkistä taitoa sekä pysyy pelissä, olipa onni hyvä tai huono;
ja minä sanon _sitä_ rennoksi tai ensiluokkaiseksi peluriksi, joka
arvelematta antautuu sellaiseen veikkaan. Mutta sellaista miestä,
mylord, jolla on malttia ja varovaisuutta pidättyä milloinkaan
uskaltautumasta pikku peliä ylemmäksi, moista peliä, joka saattaa
korkeintaan tyhjentää ruokakauppiaan apulaispojan säästölaatikon,
-- miestä, joka pyrkii vähävaraisten vastakumppaniksi ja sen vuoksi
kykenee runsaamman pohjasummansa avulla aina peijaamaan heidät
odottamalla hyvää onneansa ja poistumalla pelistä, kun onni hänet
jättää, en minä sano _suureksi_ peluriksi, mylord, miksi häntä sitte
muuksi olisikaan nimitettävä."
"Ja tuollaiseksi halpamaiseksi, ahneeksi heittiöksi te tahtoisitte
päätellä minut", vastasi loordi Glenvarloch, "keinottelijaksi, joka
arastelee taitavia ja vaanii tietämättömiä -- karttaa pelaamista
vertaistensa kanssa, päästäkseen varmana rosvoamaan alempiansa?
Tätäkö saan käsittää kerrotuksi minusta?"
"Ei, mylord, te ette voita mitään puhumalla minulle suurisuisesti",
sanoi Sir Mungo, jonka ivailuhalua todella kannatti kelpo määrä
miehuutta, siitä puhumattakaan, että hän myös täydellisesti luotti
Sir Rullion Rattrayn lyömämiekan ja lady Cockpenin kätyrien patukan
tuottamaan koskemattomuuteen. "Ja mitä asian todenperäisyyteen
tulee", hän jatkoi, "niin teidän ylhäisyytenne tietää parhaiten,
oletteko koskaan menettänyt viittä kultarahaa enempää kerrallaan
siitä asti kun aloitte käydä Beaujeulla -- ettekö ole aivan
enimmäkseen noussut pöydästä voittajana -- ja onko niillä reippailla
nuorilla keikareilla, jotka käyvät ravintolassa -- tarkoitan
jalosukuisia ja sitä myöten varoissaan olevia -- tapana pelata
tuollaisin ehdoin?"
"Isäni oli oikeassa", tunnusti loordi Glenvarloch karvaalla mielellä,
"ja täydellä syyllä seurasi minua hänen kirouksensa, kun ensi kertaa
astuin siihen laitokseen. Sen ilmapiiri on saastuttavaa, ja mies,
joka välttää häviötä, menettää kunniansa ja maineensa."
Sir Mungo tarkkaili uhriansa kokeneen onkimiehen ihastuneella, mutta
varansapitävällä silmällä. Hän huomasi nyt että siiman liiallinen
tiukentaminen hyvinkin todennäköisesti murtaisi otteen. Suodakseen
saaliille senvuoksi sätkimistilaa pyysi hän, että loordi Glenvarloch
ei ottaisi hänen vapaata puhettansa "_in malam partem_. Jos
olettekin hiukan liian huolellinen huvittelussanne, mylord, niin se
kieltämättömästi on turvallisinta estääksenne hiukan rappiolle
joutuneen omaisuutenne vaarantamista pitemmälle; ja jos pelaatte
alempienne kanssa, säästytte siten hankalasta kiusasta, korjaamasta
puoleenne ystävienne ja vertaistenne rahoja, jotapaitsi rahvaan
roikaleilla on ollut etunaan _tecum certasse_, kuten Ajax Telamonin
poika lausuu _apud Metamorphoseos_. Heidänlaisilleen on se ajatus,
että ovat saaneet pelata skotlantilaisen aatelismiehen kanssa,
kunniallinen ja kunnioitettava korvaus panoksensa menetyksestä, jonka
kai sitäpaitsi enimmät niistä hölmöistä hyvin voivatkin pudistaa
pussistaan."
"Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, Sir Mungo", intti Nigel,
"tahtoisin mielelläni tietää --"
"Niinpä niin", keskeytti Sir Mungo, "ja kuten sanotte, kuka siitä
välittää, liikeneekö se Bashanin lihavilta mulleilta vai eikö?
Herrasmiesten ei kannata supistaa hauskutteluaan mokomien tähden."
"Tahdon tietää, Sir Mungo", tiukkasi loordi Glenvarloch, "missä
seurassa olette kuullut nämä parjaavat tiedot minusta?"
"Epäilemättä -- epäilemättä, mylord", puheli Sir Mungo; "olen
aina kuullut ja aina kertonut, että teidän ylhäisyytenne pitää
yksityisesti mitä parhainta seuraa. Mainitaanhan komeata
Blackchesterin kreivitärtä, mutta hän ei luullakseni ole paljoakaan
liikkeellä, kun sattui se hänen juttunsa Buckinghamin herttuan
kanssa; ja vanhanaikainen kunnon skotlantilainen ylimys loordi
Huntinglen on ehdottomasti ylhäinen henkilö -- on vahinko, ettei hän
voi riittävästi pidättää pikaria ja sarkkaa huuliltaan, mikä tuolloin
tällöin haittaa hänen mainettansa. Ja kuuluuhan siihen hieno nuori
loordi Dalgarno, jolla on harmaitten hapsien ymmärrys käherrettyjen
lemmenkutriensa alla -- loistava ryhmä se on, isä, tytär ja poika,
kaikki samaa arvokasta perhettä. Tarpeetonta lienee puhua George
Heriotista, kelpo miehestä, kun on kysymys ylhäisöstä. Sitä seuraa
siis olen kuullut teidän pitävän, mylord, kun jätämme sikseen
ravintolan."
"Seurani ei ole tosiaankaan ulottunut paljoa laajemmalle kuin
mainitsitte", myönsi loordi Glenvarloch; "mutta kovin --"
"Hovinko?" tokaisi Sir Mungo; "siitä juuri aioinkin puhua. Dalgarno
sanoo, että hän ei saa teitä taivutetuksi tulemaan hoviin, ja siitä
on teille haittaa, mylord -- kuningas kuulee teistä muiden kautta,
kun hänen tulisi nähdä teidät itsekohtaisesti -- puhun vakaasta
ystävyydestä, mylord. Kun teitä vastikään mainittiin likeisimmässä
hovipiirissä, kuultiin hänen majesteettinsa sanovan: '_Jacta est
alea! -- Glenvarlochides_ on käynyt peluriksi ja juomariksi!',
Loordi Dalgarno otti pitääkseen teidän puoltanne, mutta hänen
vastaväitteensä hukkuivat hovilaisten yhteiseen morkkaukseen. Nämä
kuvailivat teidän hullaantuneen leiskumaan kaupungilla ja panevan
vaaraan parooniutenne käsityöläiskorttelien latuskalakkien parissa."
"Ja tätä puhuttiin minusta julkisesti", pahoitteli Nigel, "ja
kuninkaan kuullen?"
"Julkisestiko?" toisti Sir Mungo Malagrowther; "niin puhuttiin
-- eli kuiskittiin salassa -- mikä on niin avointa julistamista
kuin asia salli, sillä saattekin uskoa, että hovi ei ole sellainen
paikka, missä ihmiset ovat niin likeisiä kuin veljekset ja hälisevät
mielipiteitään kuin ravintolassa ollen".
"Kirottuja olkoot sekä hovi että ravintola!" huudahti Nigel
kärsimättömästi.
"Kaikesta sydämestäni", vahvisti ritari. "Vähän olen saanut
ritaripalveluksesta hovissa, ja viime kerralla ravintolassa
käydessäni menetin neljä enkelikolikkoa."
"Saanko pyytää teitä, Sir Mungo, antamaan minun tietää", sanoi Nigel,
"kutka siten pitelevät vapaasti miehen mainetta, joka saattaa olla
heille vain vähän tunnettu eikä ole milloinkaan tuottanut vahinkoa
ainoallekaan heistä?"
"Enkö ole jo maininnut teille", vastasi Sir Mungo, "että kuningas
lausui jotakin siihen suuntaan? Samaten teki prinssi, ja niin ollen
voitte ottaa valallenne, että piirissä jokainen, joka ei ollut vaiti,
veisasi samaa virttä kuin hekin."
"Sanoitte juuri äsken", huomautti Glenvarloch, "että loordi Dalgarno
puuttui puheeseen minun puolestani".
"Niin tosiaan teki", kertoi Sir Mungo pilkallisesti, "mutta nuori
aatelismies vaiennettiin helposti -- olletikin kun hänellä oli
jotakin nuhaa, niin että hän puhui käheästi kuin kylmettynyt korppi.
Jos mies-paralla olisi ollut äänensä täydellinen käyttö tallella,
niin häntä olisi epäilemättä kuunneltu yhtä hyvin kuin jossain omassa
asiassaan, jota kukaan ei osaa ajaa tehokkaammin. Ja sallikaakin
minun sivumennen tiedustaa teiltä", pitkitti Sir Mungo, "onko loordi
Dalgarno koskaan esitellyt teidän ylhäisyyttänne prinssille tai
Buckinghamin herttualle, joista kumpainen hyvänsä väleen toimittaisi
asianne kuntoon?"
"Minulla ei ole mitään vaatimusta prinssin tai herttuan suosioon",
sanoi loordi Glenvarloch. "Koska näytätte ottaneen tutkiaksenne
asioitani, Sir Mungo, vaikka kenties jokseenkin tarpeettomasti, niin
lienette kuullut, että olen anonut hallitsijalta suvulleni tulevan
saamisen suoritusta. En voi epäillä kuninkaan halua tehdä oikeutta
enkä siis säädyllisesti käyttää hänen korkeutensa prinssin tai hänen
armollisuutensa Buckinghamin herttuan puoltopuheita, saadakseni hänen
majesteetiltaan, mitä joko pitäisi myöntää minulle oikeutenani tai
evätä kerta kaikkiaan."
Sir Mungo väänsi kummalliset kasvonpiirteensä ihmeellisimpään
irvistykseensä, vastatessaan:
"Se on peräti selvä ja helppotajuinen esitys asemasta, mylord, ja
siihen luottaessanne osoitatte ehdotonta ja täydellistä tutustumista
kuninkaaseen, hoviin ja ihmiskuntaan yleensä. Mutta keitä tuolta
tulee? Suoristautukaa, mylord, ja väistykää -- kautta kunniani, siinä
ovat juuri ne miehet, joista puhuimme -- siinä paha, missä -- hmh!"
Keskustelun aikana oli loordi Glenvarloch, kenties toivoen
pääsevänsä eroon Sir Mungosta, suunnannut heidän kulkunsa puiston
vilkasliikkeisempään osaan; mutta kelpo ritari oli juuttunut häneen
kokonaan välinpitämättömänä siitä, minne oltiin menossa, kunhan
kumppani pysyi hänen huostassaan. He olivat kuitenkin vielä jonkun
matkan päässä väkirikkaammalta näyttämöltä, kun Sir Mungon tottunut
katse huomasi merkit, joista hän nyt varoitti loordi Glenvarlochia.
Hiljaista kunnioittavaa sorinaa kuului lukuisista ryhmistä, joita
liikkui puiston aliosassa. Ne keräysivät ensin koolle, kasvot
kääntyneinä Whitehallia kohti, mutta peräytyivät sitte molemmin
puolin, antaakseen tilaa loistavalle seurueelle, joka palatsista
tullen käveli eteenpäin puiston halki; koko yleisö siirtyi syrjään
kävelytieltä ja seisoi avopäin heidän kulkiessaan ohi.
Useimmat näistä hovikeikareista olivat pukeutuneita siihen asuun,
jonka on Vandyken sivellin tehnyt tutuksi vielä lähes kahden
vuosisadan takaa; tämä oli juuri siihen aikaan alkanut syrjäyttää
sitä värikkäämpää ja koreampaa kuosia, joka oli omaksuttu Henri
Quatren ranskalaisesta hovista.
Koko saattue oli avopäin, paitsi Walesin prinssi, jälkeenpäin
onnettomin brittiläinen hallitsija, jonka pitkiä tummanruskeita
suortuvia ja jo varhaisessa nuoruudessa ikäänkuin tulevaisuuden
enteeksi kaihomielisiä kasvoja varjosti espanjalainen hattu ja
siitä nuokkuva yksinäinen kameelikurjen sulka, hänen astellessaan
pitkin kävelytietä. Hänen oikealla puolellaan käveli Buckingham,
jonka käskevä ja samalla sorea ryhti melkein loi varjoon prinssin
oman esiintymisen ja majesteettisuuden, vaikka hän oli vain tämän
saattolaisena. Suuren hovilaisen silmät, liikkeet ja eleet olivat
niin hillittyjä ja noudattivat niin tarkoin kaikkea hänen asemaansa
kuuluvaa seurustelukaavaa, että ne pistivät silmään selvänä
vastakohtana sille rohkealle hilpeydelle ja huolettomuudelle, jolla
hän esittäytyi "rakkaan isäsensä ja kuomansa" Jaakko-kuninkaan
suosioon. Tämän lahjakkaan hovilaisen omituisena osana oli pysytellä
tavoiltaan niin vastakkaisten isän ja pojan pääsuosikkina, että hänen
piti nuorekasta prinssiä miellytelläkseen supistaa mitä ankarimpiin
kunnioittavan huomaavaisuuden rajoihin se vallaton ja avomielinen
hyväntuulisuus, joka viehätti elähtänyttä isää.
Tosin tunsi Buckingham hyvin sekä Jaakon että Kaarlon erilaisen
luonnonlaadun, joten hänen ei ollut vaikea hoidella korkeinta
sijaa molempien suosiossa. On kyllä arveltu, kuten olemme edellä
maininneet, että herttua saatuaan täydellisesti puolelleen Kaarlon
kiintymyksen säilytti paikkansa isän ympäristössä ainoastaan
tavan voimasta, ja että jos Jaakko olisi saanut tehdyksi lujan
päätöksen, olisi hän ainakin elämänsä loppuvuosina luultavasti
erottanut Buckinghamin neuvoskunnastaan ja suosiostaan. Mutta
jos kuningas tosiaan koskaan aikoi sellaista muutosta, oli hän
liian arkaluontoinen ja liiaksi tottunut siihen vaikutusvaltaan,
joka herttualla oli kauvan ollut häneen, kootakseen kylliksi
mielenlujuutta sellaisen tarkoituksen toteuttamiseen. Ainakin on
varmaa, että vaikka Buckingham jäi eloon sen isännän jälkeen, joka
oli hänet korottanut, oli hänen harvinaisena onnenaan kokea mitä
loistavinta hovisuosiota vähentymättömänä kahden hallituksen aikana,
kunnes sen äkillisesti sammutti hänen vereensä salamurhaaja Feltonin
tikari.
Palataksemme tästä syrjähyppäyksestä: Prinssi käveli eteenpäin
saattueineen ja läheni paikkaa, missä loordi Glenvarloch ja Sir
Mungo olivat hovitapojen mukaan väistyneet syrjään, tehdäkseen tilaa
prinssille ja osoittaakseen hänelle tavanmukaista kunnioitusta.
Nigel havaitsi nyt, että loordi Dalgarno käveli Buckinghamin
herttuan kintereillä ja näytti kuiskaavan jotakin hänen korvaansa
heidän tullessaan likelle. Ainakin tuntui prinssin ja herttuan
huomio kohdistuvan sellaisesta seikasta Nigeliin, sillä molemmat
käänsivät päänsä sille suunnalle ja katselivat häntä tarkkaavasti.
Prinssin vakavat kaihomieliset kasvot kuvastivat nyt ankaruutta, kun
taasen Buckinghamin katseet jossain määrin ilmaisivat halveksivaa
voitonriemua. Loordi Dalgarno ei näkynyt huomaavan ystäväänsä,
kenties syystä että auringon säteet tulivat siltä puolen kävelytietä,
missä Nigel seisoi, pakottaen Malcolmin kohottamaan hattuansa silmien
varjostimeksi.
Prinssin astuessa ohi kumarsivat loordi Glenvarloch ja Sir
Mungo kuten kunnioitus vaati. Vastatessaan heidän alamaiseen
tervehdykseensä vakavalla muodollisuudella, joka antoi kullekin
säätyluokalle osuutensa, vaan ei hiventäkään enempää, viittasi
prinssi Sir Mungoa astumaan esille. Lähtiessään alottaen
anteeksipyynnön liikkauksestaan ja päästen loppuun juuri kun sai
onnutuksi prinssin eteen, kuunteli Sir Mungo tarkkaavasti ja näköjään
ymmärtävästi kysymyksiä, joita tehtiin niin matalalla äänellä, että
ritari olisi varmasti ollut niille kuuro, jos puhuttelijana olisi
ollut kukaan Walesin prinssiä alempi henkilö. Hetkisen puheltuaan
prinssi hämmennyttäväksi huomion osoitukseksi loi Nigeliin toisen
tiukan katseen, kosketti hattuansa keveästi Sir Mungolle ja käveli
edelleen.
"Niin on asia kuin uumoilinkin, mylord", ilmoitti Sir Mungo, ja
hänen sävynsä oli aiottu surumieliseksi ja myötätuntoiseksi, vaikka
se muistutti apinan irvistystä, kun tämä on siepannut tulikuuman
kastanjan suuhunsa. "Teillä on takaystäviä, mylord, se on,
karsastelijoita -- tai selkeästi sanoakseni vihamiehiä -- prinssin
ympäristössä."
"Kuulen sen mielipahakseni", sanoi Nigel; "mutta soisinpa tietäväni,
mistä he minua syyttävät".
"Saatte kuulla, mylord", kertoi Sir Mungo, "prinssin omat sanat. 'Sir
Mungo', hän sanoi, 'minua ilahuttaa nähdä teidät, ja on hauskaa,
että luuvalonne sallii teidän tulla tänne nauttimaan puhdasta
ilmaa'. Minä kumarsin velvollisuuteni mukaisesti -- saatoitte
huomatakin, mylord, että minä tein sen, ja se oli keskustelumme
ensimäisenä osana. Hänen korkeutensa tiedusti sitte minulta, oliko
se henkilö, jonka seurassa seisoin, nuori loordi Glenvarloch. Minä
vastasin, että te olitte se, hänen korkeutensa palvelukseksi --
mikä oli toinen osa. Kolmanneksi hänen korkeutensa virkkoi asiaan
palaten, että hän oli tosiaan kuullutkin sen, (tarkoittaen tulleen
mainituksi hänelle, että te olitte se henkilö), mutta että hän ei
voinut uskoa tuon ylvään, vaikka rappeutuneen suvun perillisen
viettävän joutilasta, häpeällistä ja keinottelevaa elämää Lontoon
ruokaloissa ja kapakoissa, kun kuninkaan rummut pärisivät ja hänen
lippunsa liehuivat Saksassa hänen vävypoikansa rajakreivin apuna.
Minä en voinut, senhän teidän ylhäisyytenne käsittää, tehdä muuta
kuin kumartaa, ja armollinen 'jääkää hyvästi, Sir Mungo Malagrowther'
antoi minulle luvan palata teidän ylhäisyytenne luo. Ja nyt, mylord,
jos asianne tai huvinne kutsuu teitä ravintolaan tai minne hyvänsä
kaupungille, niin tehkää tahtonne mukaan, sillä kaiketi arvelette
viipyneenne kyllin kauvan puistossa, koska he luultavasti kääntyvät
käytävän päästä ja palaavat tätä kautta -- ja te arvatakseni olette
saanut selvän viittauksen olla hevillä jouduttautumatta prinssin
tielle."
"_Te_ voitte jäädä tai mennä miten mielitte, Sir Mungo", vastasi
Nigel, jonka kasvot ilmaisivat tyyntä, mutta vakaata pahastumista;
"minä puolestani olen tehnyt päätökseni. En poistu tältä yleiseltä
kävelypaikalta yhdenkään ihmisen mieliksi -- vielä vähemmin lähden
täältä niinkuin arvottomana esiintymään muun yleisön joukossa. Toivon
prinssin ja hänen saattueensa palaavan tästä niinkuin arvelette,
sillä minä tahdon odottaa, Sir Mungo, ja uhmata heitä."
"Uhmata heitä!" huudahti Sir Mungo tyrmistyneenä. "Uhmata Walesin
prinssiä -- kuningaskuntien kruununperillistä! Kautta sieluni,
saattekin sitten uhitella yksinänne."
Hän oli hätäisesti poistumaisillaan Nigelin luota, mutta jokin
harvinainen suopean harrastuksen kosketus aatelismiehen nuoruuden ja
kokemattomuuden johdosta näytti äkkiä lauhduttavan hänen piintynyttä
ivallisuuttaan.
"Perhanako minua vanhaa narria vaivaa!" päivitteli Sir Mungo; "mutta
väkisinkin täytyy minun huolehtia -- niin vähän kuin olenkaan velkaa
onnelle tai lähimäisilleni -- tästä hirvenvasasta, joka tietenkin
on uppiniskainen kuin paholaisen riivaama porsas, sillä se on hänen
sukupiirteitään. Tervettä neuvoa minun vain pitää haaskata häneen. --
Hentomielinen nuori loordiseni, ymmärtäkää minua selvästi, sillä tämä
ei ole mitään lasten leikkiä. Kun prinssi lausui minulle sen mitä
teille toistin, merkitsi se samaa kuin kielto ilmestymästä enää hänen
näkyviinsä. Ottakaa sentähden varteen vanhan miehen neuvo, sillä hän
tarkoittaa teille hyvää ja kenties pikkusen parempaa kuin hänellä on
syytä toivottaa kellekään. Kyyristäytykää ja antakaa aallon mennä
ohi niinkuin älykäs lapsonen -- menkää asuntonne rauhaan, pitäkää
jalkanne poissa kapakasta ja hyppysenne noppalaatikosta; sopikaa
asianne hiljaisesti jonkun kanssa, jolla on parempaa suosiota hovissa
kuin teillä, niin saatte pyöreän summan rahaa matkustaaksenne Saksaan
tai muuanne hakemaan menestystänne. Hyvällä onnella taistellut soturi
se perusti sukunne neljä- tai viisisataa vuotta takaperin, ja jos
olette urhea ja onnekas, voitte keksiä keinoja suvun varallisuuden
parantamiseksi. Mutta uskokaa sanaani, että tässä hovissa ei teitä
ikänä lykästä."
Sir Mungon lopetettua kehoituksensa, jossa ilmeni enemmän vilpitöntä
myötätuntoa toisen ihmisen asemaa kohtaan kuin hänen oli tähän asti
tiedetty ilmaisevan kenenkään suhteen, vastasi loordi Glenvarloch:
"Olen kiitollinen teille, Sir Mungo -- olette luullakseni
puhunut sydämestänne, ja minä kiitän teitä. Mutta hyvän neuvonne
vastapalvelukseksi pyydän hartaasti, että jätätte minut; huomaan
prinssin saattueineen palaavan tänne päin, ja seuraani jäämällä
voitte vahingoittaa itseänne, vaan ette auttaa minua."
"Se on totta", sanoi Sir Mungo; "ja sentäänkin, jos olisin kymmentä
vuotta nuorempi, tuntisin kiusausta pysymään puolellanne ja
kohtaamaan heitä. Mutta kuudenkymmenen korvissa ja siitä ylöspäin
käy ihmisen miehuus kylmäkiskoiseksi, ja niiden, jotka eivät
kykene ansaitsemaan elantoansa, ei sovi vaarantaa vanhuutensa
pikku varaa. Toivon teidän läpäisevän onnellisesti, mylord, mutta
se on epätasainen taistelu." Niin sanoen hän kääntyi pois ja
nilkutti tiehensä, usein kuitenkin katsoen taakseen, ikäänkuin
olisi hänen luontainen sisunsa nykyisessä masennetussakin tilassaan
vastustushalun ja kiistamielen kannustamana saattanut hänet
vastahakoiseksi omaksumaan omalle turvallisuudelleen välttämätöntä
menettelyä.
Kumppaninsa lähtiessä ajatteli Nigel hänestä ystävällisemmin kuin
hänen ilmestyessään, jäädessänsä nyt yksikseen käsivarret rinnalla
ristissä ja nojaten polkua siimestävän yksinäisen puun runkoon,
samalla kun hän rohkaisihe kohtaamaan hetkeä, jonka odotti koituvan
käänteeksi kohtalossaan. Mutta hän erehtyi olettaessaan, että
Walesin prinssi joko puhuttelisi häntä tai sallisi hänen käydä
puhdistautumaan sellaisessa julkisessa paikassa. Hän ei kuitenkaan
jäänyt huomaamattomaksi, sillä kun hän teki kunnioittavan, mutta
korskean hovikumarruksen, ilmaisten katseellaan ja sävyllään
lannistumattomasti kuulleensa prinssin vastikään lausuman
epäsuotuisan mielipiteen, vastasi Kaarlo sellaisella silmäkulmien
rypistyksellä kuin voi odottaa ainoastaan niiltä, joiden katsanto on
käskyvaltaa ja päättäväisyyttä. Kulkue asteli edelleen, Buckinghamin
herttuan olematta näkevinänsäkään loordi Glenvarlochia, ja vaikka
loordi Dalgarnoa ei päiväpaiste enää häirinnyt, piti tämä silmänsä
luotuina maahan kenties äskeisestä vielä huikaistaneina.
Loordi Glenvarlochin oli vaikea hillitä suuttumusta, jonka
purkaminen olisi noissa olosuhteissa ollut hulluutta. Hän kavahti
nojailevasta asennostaan ja seurasi prinssin saattuetta, pitääkseen
hovilaisia selvästi näkyvissään; se olikin hyvin helppoa, siellä
he kävelivät hitaasti. Nigel huomasi heidän suuntaavan kulkunsa
palatsia kohti, missä prinssi kääntyi portilla ja kumarsi saattueensa
aatelismiehille, siten lähettäen heidät pois ennen kuin astui
palatsiin, mukanaan ainoastaan Buckinghamin herttua ja pari
tallimestaria. Muu seurue vastasi alamaisesti prinssin hyvästijättöön
ja alkoi hajaantua pitkin puistoa.
Kaikkea tätä tarkkasi loordi Glenvarloch. Järjestäen viittansa ja
kiertäen miekkavyötänsä siten, että kahva tuli lähemmäksi kättä,
mutisi hän: "Dalgarnon pitää selittää minulle tämä kaikki, sillä
ilmeisesti on hän mukana juonessa!"