Richie tekee eron.
Richie Moniplies piti sanansa. Nuoren loordin asetuttua uuteen
asuntoonsa hän paria kolmea päivää myöhemmin ilmestyi Nigelin eteen
tämän valmistuessa pukeutumaan sitte kun oli noussut levolta paljoa
myöhäisempänä hetkenä kuin oli ennemmin pitänyt tapanaan.
Katsoessaan saattolaiseensa huomasi Nigel hänen juhlallisilla
kasvonpiirteillään yhä lisääntyvää synkkyyttä, joka ilmaisi
joko yltynyttä mahtipontisuutta tai siihen lisäksi tullutta
tyytymättömyyttä taikka molempiakin.
"Mitä nyt", kysyi hän, "mikä on hätänä tänä aamuna, Richie, kun
kasvosi ovat käyneet tuollaisen hullunkurisen naamion kaltaisiksi,
joka tuolla suihkuttaa vettä?" viitaten lakikoulun kirkkoon, jonka
goottilainen rakennustyyli näkyi ikkunasta.
Richie väänsi päätänsä hieman oikealle niin kankeasti kuin olisi
häntä niskanjäykistys vaivannut ja vastasi heti palaten entiseen
asentoonsa: "Naamiosta nyt viisi -- semmoisista asioista en tullut
puhumaan."
"Ja mistä sinulla siis on puhuttavaa?" tiedusti hänen herransa,
jonka olivat olosuhteet karaisseet sietämään melkoisen vapaata
käyttäytymistä palvelijansa taholta.
"Mylord", alotti Richie, mutta pysähtyi köhimään ja kakistelemaan,
ikäänkuin olisi hänen sanottavansa pyrkinyt tarttumaan kurkkuun.
"Arvaan salaisuutesi", sanoi Nigel, "sinä tarvitset hiukan rahaa,
Richie. Riittääkö viisi kolikkoa tähän hätään?"
"Mylord", vahvisti Richie, "suittaa niin olla, että tarvinnen
rahtusen rahaa; ja minua ilahuttaa samalla kertaa kuin surettaa, että
teidän ylhäisyydellänne on sitä runsaammin kuin ennen".
"Ilahduttaa ja surettaa, mies!" kummeksi loordi Nigel.
"Minun arvotukseni on väleen selvillä", ilmoitti Richie "Tulin
kysymään teidän ylhäisyydeltänne, onko teiltä vietävänä mitään
terveisiä Skotlantiin."
"Skotlantiin! -- mutta oletko järjiltäsi, mies?" ällistyi Nigel.
"Etkö voi viipyä kunnes lähdet sinne minun seurassani?"
"Minusta voisi olla kovin vähän hyötyä", arveli Richie, "koska aiotte
palkata toisen paashin ja tallirengin".
"Mutta, sinä kateellinen aasi", kivahti nuori loordi, "eikö omien
velvollisuuksiesi taakka siitä vain kevene? Mene, syö aamiaisesi ja
juo oluesi kaksin verroin voimakkaana, saadaksesi mokomat hulluudet
pois mielestäsi. Voisin suuttua typeryyteesi, mies -- mutta minä
muistan, miten olet pysynyt puolellani vastoinkäymisessä."
"Vastoinkäyminen, mylord, ei olisi koskaan erottanut meitä", vakuutti
Richie. "Luulenpa, että jos asiat olisivat pahimmilleen kiristyneet,
olisin voinut nähdä nälkää yhtä uljaasti kuin teidän ylhäisyytenne
tai paremminkin, ollen jossain määrin tottunut sellaiseen, sillä
vaikka minä vietin poikuusvuoteni teurastajan kojussa, en ole koko
ikääni ollut alituisessa tuttavuudessa vatkulin kanssa."
"No, mitä tarkoitatkaan kaikella tällä laverruksella?" pahastui
Nigel; "vai tahdotko vain kiusata kärsivällisyyttäni? Sinä tiedät
varsin hyvin, että vaikka minulla olisi kaksikymmentä palvelusmiestä,
pitäisin heistä kaikista suurimmassa arvossa sitä uskollista
saattolaista, joka pysyi puolellani ahdingossa. Mutta on kerrassaan
järjetöntä härnätä minua juhlallisilla päähänpistoillasi."
"Mylord", haastoi Richie, "selittäessänne luottamuksenne minuun
olette menetellyt kunniallisesti itseänne kohtaan, jos saan nöyrästi
huomauttaa sen verran, ettekä suinkaan ilman minun ansiotani.
Kuitenkin täytyy meidän erota."
"Ihme ja kumma, mies -- miksi?" hämmästyi loordi Nigel. "Mitä syytä
voi siihen olla, jos olemme molemmin puolin tyytyväisiä?"
"Mylord", selitti Richie Moniplies, "teidän ylhäisyytenne hommat ovat
semmoisia, etten minä voi niitä läsnäolollani hyväksyä tai kannattaa".
"Mitä sanotkaan, tolvana!" tulistui hänen herransa.
"Sallikaa minun huomauttaa, mylord", vastasi hänen palvelijansa,
"että on kohtuutonta loukkaantua sekä puhumisestani että
vaitiolostani. Jos voitte maltillisesti kuunnella lähtöni perusteita,
niin se saattaa hyvinkin olla parempi teille täällä ja tämän jälkeen
-- jos ette, niin antakaa minulle lupa poistua tuppisuuna, ja jääköön
se siis silleen."
"Anna tulla, mies!" käski Nigel. "Puhu suusi puhtaaksi -- mutta
muista sentään, kelle puhut."
"No niin, mylord -- minä puhun nöyrästi" -- milloinkaan ei Richie
ollut näyttänyt jäykistyneemmän arvokkaalta kuin virkkaessaan tämän
sanan; "mutta luuletteko, että tuo noppien viskely ja korttien
sakaaminen ja krouveissa ja näytelmätaloissa kuljeskeleminen soveltuu
teidän ylhäisyydellenne -- sillä varmastikaan ei semmoinen elämä
sovellu minulle?"
"Mitä, ethän ole kääntynyt hiuksenhalkojaksi tai puritaniksi,
houkkio?" sanoi loordi Glenvarloch nauraen, vaikka pahastus ja häpeä
tekivät sen hänelle jokseenkin työlääksi.
"Mylord", vastasi hänen saattolaisensa, "tajuan tiedustuksenne
sisällön. On paljon mahdollista, että minä olen hiukan tunnontarkka,
ja sydämeni pohjasta soisin paremmin ansaitsevani sen nimen; mutta
se olkoon sivumennen sanottu. Olen venyttänyt palvelusmiehen
velvollisuuksia niin pitkälle kuin pohjoismaalainen omatuntoni
sallii. Voin antaa hyvän sanani herrani tai synnyinseutuni
puolesta, kun olen vieraalla maalla, vaikka jättäisinkin silkan
toden pikkusen sivummalle. Niin, ja minä otan tai annan sivalluksen
sen miehen kanssa, joka puhuu halventavasti kumpaisestakaan.
Mutta tämä leiskuminen, peluu ja tiatterilystäily ei ole minun
elementtiäni -- en saa hengitetyksi siinä -- ja kuullessani teidän
ylhäisyytenne voittavan rahat joltakulta vaivaiselta raukalta,
jolle ne ovat voineet olla peräti kipeään tarpeeseen, niin kautta
sieluni, jos huutavaan hätään kaipaisitte rahoja, mieluummin kuin
soisin voittavanne sen erän häneltä loikkaisin pensasaidan yli
teidän ylhäisyytenne kanssa ja huikkaisin 'seis!' ensimäiselle
kalakauppiaalle, jonka kohtaisimme tulossa Smithfieldistä
essexiläisten vasikkainsa hinta massissaan!"
"Sinä olet tomppeli", moitti Nigel, jota kuitenkin omatunto pahasti
soimasi. "En milloinkaan pelaa muuten kuin pikku eristä."
"Niin kyllä, mylord", vastasi taipumaton palvelija, "ja -- yhä
luvallanne lausuen -- se on vain sitä pahempi. Jos te pelaisitte
vertaistenne kanssa, niin synti saattaisi pysyä samana, mutta
siinä olisi enemmän maallista kunniaa. Teidän ylhäisyytenne tietää
tai voisi tietää omasta kokemuksesta, joka ei ole vielä montakaan
viikkoa vanha, että pikku eriä on tukala menettää niiden, joilla ei
ole isompia; ja täytyypä minun suoraan sanoa teille, että ihmiset
moittivat teidän ylhäisyytenne pelaavan ainoastaan sellaisten
hairahtuneitten olentojen kanssa, joilla ei ole muuta menetettävää
kuin pelkät panoksensa."
"Kukaan ei rohkene väittää sitä!" vastasi Nigel kiukustuneena.
"Minä pelaan kenen kanssa haluan, mutta tahdon pelata ainoastaan
sellaisesta panoksesta kuin haluan."
"Sitä ne juuri väittävätkin, mylord", pitkitti arnahtamaton Richie,
jota luontainen läksytyshalu ja suorasukaisuus esti oivaltamasta,
mitä tuskaa hän tuotti herralleen; "nuo ovat juuri heidän omia
sanojansa. Eilenkin teidän ylhäisyytenne suvaitsi tuossa samaisessa
ravintolassa voittaa siltä nuorelta puolivillaiselta herrasmieheltä,
jolla oli ihokas tulipunaista samettia ja kukonsulka kypärälakissa
-- häneltä, tarkoitan, joka tappeli sen suurisuisen kapteenin kanssa
-- viisi puntaa tai sille paikkeelle. Näin hänen tulevan käytävää
pitkin, ja jollei hän ollut puhdistettu puille paljaille, niin en ole
eläissäni nähnyt häviöön joutunutta miestä."
"Mahdotonta!" intti loordi Glenvarloch. "Kuka hän sitten onkaan? Hän
näytti varakkaalta mieheltä."
"Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, mylord", vastasi Richie.
"Korukirjailu ja metallinapit tuottavat tyhjiä taskuja. Ja jos
kysytte, kuka hän on -- niin kenties arvaan enkä huoli kertoa."
"Ainakin, jos olen tuottanut kellekään sellaiselle miehelle
vahinkoa", pyysi loordi Nigel, "anna minun tietää, miten voin sen
korjata".
"Älkää siitä piitatko, mylord -- aina kunnioittavasti puhuakseni",
sanoi Richie; "hänestä tullaan pitämään soveliaasti huolta. Ajatelkaa
häntä vain lähimäisenä, joka oli kiitämässä ylimääräisellä kyydillä
hornaan ja sai teidän ylhäisyydeltänne hyvän pukkauksen eteenpäin
matkallaan. Mutta minä pysäytän hänet, jos järki pätee siihen, ja
siispä ei teidän ylhäisyytenne tarvitse kysyä siitä sen enempää,
sillä sen joutumisesta tietoonne ei olisi mitään hyötyä, vaan
suuresti päinvastoin."
"Kuulepas, mies", sanoi hänen herransa, "olen erityisistä syistä
sietänyt puheitasi näin kauvan, mutta älä enää pitemmälle käytä
väärin suopeuttani -- ja koska sinun välttämättömästi pitää lähteä,
niin mene, Jumalan nimessä, ja tästä saat matkakassaa." Niin
sanoen hän laski palvelijansa käteen kultaa, jonka Richie mitä
huolellisimmin laski kolikko kolikolta.
"Onko kaikki kunnossa -- vai ovatko ne vajapainoisia -- tai mikä
hitto sinua pidättelee, kun viisi minuuttia takaperin olit niin
kovin kiireissäsi?" ärähti nuori loordi nyt kerrassaan ärtyneenä
siitä julkeasta suvaitsemattomuudesta, jolla Richie jakeli
siveellisyysohjeitaan.
"Kolikkojen lukumäärä on täydellinen", myönsi Richie horjumattoman
vakavasti, "ja mitä painoon tulee, niin vaikka ne ovat niin
turhantarkkoja tässä kaupungissa, että irvistävät hiukankin kepeälle
tai reunastaan rakoutuneelle rahalle, hyppäävät ne niihin käsiksi
Edinburghissa kuin kukko karvikkaan. Kultakolikot eivät siellä ole
niin runsaita, sen pahempi!"
"Sitä hupsumpi siis olet", huomautti Nigel, jonka suuttumus oli vain
hetkellistä, "kun jätät maan, missä niitä on kylliksi".
"Mylord", puheli Richie, "ollakseni teille suorapuheinen, Jumalan
armo on parempi kuin maallinen mammona. Kun Henki, kuten nimitätte
tuota monsieur Lutinia, -- ja yhtä hyvin voisitte sanoa häntä
Hirreksi, sillä se hänet varmaankin perii, -- sitte suosittaa
teille paashia, kuulette vähän sellaisia opetuksia kuin olette
minulta kuullut. Ja vaikka ne olisivat viimeiset sanani", hän jatkoi
ääntänsä korottaen, "niin sanoisin teidän harhaantuneena hylkäävän
polut, joita kunnioitettava isänne astui, ja mikä pahempi, te olette
menossa -- yhä luvallanne sanoen -- hornaan pesuriepu hännyksenä,
sillä teitä nauravat ne, jotka johtavat teitä noille vallattomuuden
syrjäpoluille".
"Nauravatko!" sanoi Nigel, joka ikäistensä tavoin oli herkempi
pilkalle kuin järjelle. "Kuka rohkenee nauraa minua?"
"Mylord, niin totta kuin elän leivästä -- ei, jopa niin totta
kuin olen vilpitön mies, ja luullakseni ei teidän ylhäisyytenne
ole koskaan havainnut Richien kieleltä kirpoavan muuta kuin totta
-- paitsi teidän ylhäisyytenne kunniaksi, maani hyödyksi tai
kenties johonkin omaan pikku tarpeeseeni, jolloin koko totuuden
julistaminen oli turhaa -- sanon siis, niin totta kuin olen vilpitön
mies, kun näin tuon mies-paran tulevan käytävää pitkin tuossa
ravintolassa, joka on Jumalan ja ihmisten kiroama (taivas minulle
sellaiset voimasanat anteeksi suokoon!), hampaat purtuina yhteen,
kädet nyrkissä ja lakki vedettynä alas otsalle kuin toivottoman
miehen, virkkoi minulle Henki: 'Tuossa menee tunkioltaan eksynyt
kananpoikanen, jonka on herrasi kyninyt kyllin puhtaaksi; kyllä
kestää, ennen kuin hänen ylhäisyytensä pörhistelee höyheniään oikean
taistelukukon kanssa.' Ja niinpä, mylord, suoraan sanoakseni,
lakeijat ja teikarit ja varsinkin teidän veriveljenne loordi Dalgarno
nimittävät teitä varpushaukaksi. Ajattelin hiukan lyödä Lutinin
päähän läven siitä puheesta, mutta lopultakaan ei kiista ollut sen
arvoinen."
"Käyttävätkö ne sellaisia nimityksiä minusta?" tulistui loordi Nigel.
"Kuolema ja paholainen!"
"Ja paholaisen emo, mylord", vastasi Richie; "ne hyörivät kaikki
kolme Lontoossa. Ja sitäpaitsi Lutin ja hänen herransa nauroivat
teille, mylord, kun annoitte ajatella, että -- häpeä sitä
mainitakaan -- että te olitte kovin hyvissä väleissä sen siivon
kelpo miehen vaimon kanssa, jonka talosta vastikään läksitte,
koska se ei kelvannut uuteen komeiluunne, kun sitä vastoin he
sanoivat, nuo hävyttömät pilkkaajat, että te uskottelitte päässeenne
moiseen suosioon, vaikka teillä ei ollut miehuutta noin sievään
saaliiseen, ja että varpushaukka oli liiaksi pelkuri lentämään
juustonkaupustelijankaan muijaan käsiksi." Hän pysähtyi toviksi
ja katseli tiukasti herransa kasvoja, jotka hehkuivat häpeästä ja
suuttumuksesta; sitte hän jatkoi: "Mylord, tein teille oikeutta
ajatuksissani, ja itselleni myös; sillä, arvelin minä, hän olisi
rypenyt yhtä syvällä tuonlaatuisessa hurjastelussa kuin muissakin,
jollei Richie olisi pitänyt aistimiansa valveilla."
"Mitä uutta järjettömyyttä olet saanut kiusaannuksekseni?" ärähti
loordi Nigel. "Mutta jatkahan, koska olen viimeistä kertaa
häpeämättömyytesi ahdistamana, -- jatka, ja käytä aikaasi parhaiten."
"Sen totisesti teen", vakuutti Richie. "Ja koska taivas on suonut
minulle kielen puhuakseni ja neuvoakseni --"
"Jota leiviskää sinun ei voi suinkaan syyttää jättäneen jouten",
keskeytti loordi Glenvarloch.
"Totta kyllä, mylord", myönsi Richie, taas heilauttaen kättään
ikäänkuin kehoittaakseen herraansa olemaan vaiti ja tarkkaavainen;
"siten toivoakseni ajattelette jonkun ajan kuluttua. Ja koska
olen jättämäisilläni palveluksenne, on asianmukaista teidän saada
kuulla totuus, voidaksenne harkita pauloja, joille nuoruutenne ja
viattomuutenne saattaa joutua alttiiksi, kun vanhemmat ja säveämmät
päät poistuvat luotanne. Muuan rehevä, hyvännäköinen vaimoihminen,
noin neljänkymmenen vaiheilla, on paljon kysellyt teistä, mylord."
"No, mitä hän minusta halusi?" tiedusti loordi Nigel.
"Ensimältä, mylord", kertoi hänen ymmärtäväinen saattolaisensa, "kun
hän näytti siistiltä naiselta ja halukkaalta -- järkevään seuraan, en
ollut suinkaan vastahakoinen päästämään häntä puheisiini".
"Sen arvaan", virkkoi loordi Nigel, "etkä haluton pakisemaan hänelle
yksityisistä asioistani".
"Oivalsin minä paremmin, mylord", oikaisi palvelija; "sillä vaikka
hän teki minulle monia kysymyksiä maineestanne, varoistanne,
asiastanne täällä ja muusta sellaisesta, en katsonut soveliaaksi
kertoa hänelle selvää totuutta niistä".
"En käsitä sinulla olleen mitään tarvista", huomautti loordi Nigel,
"kertoa sellaiselle naiselle totta tai valettakaan asioista, jotka
eivät häneen vähääkään kuuluneet".
"Samaa arvelin minäkin, mylord", vastasi Richie, "ja niinpä en
kertonut hänelle kumpaakaan".
"Ja _mitä_ sinä sitte kerroit hänelle, senkin iankaikkinen
lavertaja?" kysyi hänen isäntänsä kärsimättömänä miehen
jaarittelusta, mutta kuitenkin uteliaana tietämään, mihin se kaikki
tähtäsi.
"Juttelin hänelle", selitti Richie, "maallisesta omaisuudestanne ja
niin edelleen jotakin, mikä ei ole totta juuri tällä haavaa, mutta
on ollut totta aikaisemmin, pitäisi olla totta nyt ja on totta taas
vastedes -- nimittäin että te omistatte komeita tiluksia, joihin
teillä nyt onkin vain oikeus. Mukavaa haastelua meillä oli siitä
ja muista aiheista, kunnes hän näytti pukinsorkan, alkaen rupattaa
minulle jostakusta naikkosesta, jonka hän sanoi mielistyneen teidän
ylhäisyyteenne, ja mieluusti olisi hän puhunut teidän kanssanne
erityisesti siitä. Mutta kuullessani tuollaista vihiä aloin ajatella,
ettei hän ollut paljoakaan parempi kuin -- vhiu!" Hän lopetti
kertomuksensa hiljaisella, mutta hyvin valaisevalla vihellyksellä.
"Ja miten menetteli viisautesi näin ollen?" tiedusti loordi Nigel,
joka äskeisestä närkästyksestään huolimatta nyt kykeni tuskin
pidättämään nauruaan.
"Minä otin semmoisen hahmon, mylord", kertoi Richie, rypistäen
juhlallisia kulmakarvojaan, "jonka piti kouristaa hänen sydäntään
moisilla asioilla kulkemisesta. Osoitin hänelle selkeästi pahuutensa
ja uhkasin suoraa päätä toimittaa hänet sukellustuoliin; hän
vastavuoroon sätti minua häpeämättömäksi pohjoismaalaiseksi rakiksi
-- ja niin me erosimme, emmekä toivoakseni ja uskoakseni enää koskaan
osu yhteen. Ja siten minä seisoin teidän ylhäisyytenne ja tuon
kiusauksen välillä, joka olisi saattanut olla pahempi kuin ravintola
tai tiatterikaan, sillä tiedättehän, mitä Salomo, juutalaisten
kuningas, sanoo vieraasta naisesta -- sillä, sanoin itsekseni,
olemme jo villiintyneet peluuseen, ja jos seuraavaksemme ryhdymme
salavuoteuteen, niin Luoja tiesi mihin joudummekaan!"
"Hävyttömyytesi ansaitsisi kuritusta, mutta se on ainakin
toistaiseksi viimeinen, mikä joutuu siedettäväkseni -- ja minä
annan sen anteeksi", lupasi loordi Glenvarloch. "Ja koska eroamme,
Richie, en sano varokeinoistasi minun suhteeni muuta kuin että olisit
luullakseni voinut jättää minut toimimaan oman harkintani mukaan."
"Paljoa parempi jättämättä", vastasi Richie, "paljoa parempi. Me
olemme kaikki heikkoja olentoja ja voimme päättää paremmin toistemme
puolesta kuin omastamme. Ja mitä minuun tulee, niin minäkin, paitsi
siinä supliikkiasiassa, jollaista suittaa sattua kelle hyvänsä,
olen aina havainnut olevani paljoa älykkäämpi toimiessani teidän
ylhäisyytenne puolesta kuin siinä, mitä olen saanut tehdyksi omaksi
hyödykseni -- minkä muuten olenkin aina jättänyt toiselle sijalle,
niinkuin velvollisuuteni on vaatinut."
"Niin uskonkin tehneesi", myönsi loordi Nigel; "aina olen havainnut
sinut vilpittömäksi ja uskolliseksi. Ja koska Lontoo miellyttää sinua
niin vähän, lausun sinulle lyhyet jäähyväiset, ja voit matkustaa
Edinburghiin kunnes minä tulen sinne itse, jolloin toivottavasti
rupeat jälleen palvelukseeni."
"No, taivas teitä siunatkoon, mylord", kiitti Richie Moniplies
kohotetuin katsein, "sillä tuo sana kuulostaa armollisemmalta kuin
mikään kahteen viikkoon virkkamanne. Hyvästi jääkää, mylord."
Hän ojensi vankan luisevan kouransa, tarttui loordi Glenvarlochin
käteen, nosti sen huulilleen, kiepahti sitte kannoillaan ja
poistui huoneesta kiireesti, ikäänkuin peljäten ilmaisevansa
suurempaa liikutusta kuin soveltui hänen käsityksiinsä arvokkaasta
käyttäytymisestä. Loordi Nigel kummastui hiukan hänen äkillisestä
lähdöstään ja huusi häntä takaisin kuullakseen, oliko hänellä
riittävästi varoja, mutta Richie pudisti päätänsä sen enempää
vastaamatta ja juoksi joutuin alas portaita, paukautti ulko-oven
perässään kiinni ja näkyi piankin harppaamassa Strandilla.
Hänen isäntänsä piti lähtenyttä melkein tahtomattaankin silmällä
ja näki ikkunastaan jonkun aikaa äskeisen saattolaisensa pitkän,
laihan vartalon, kunnes tämä katosi ihmisvilinään. Nigelin mietteet
eivät olleet pelkkää oman esiintymisensä hyväksymistä. Ei ollut
mikään hyvä merkki hänen elämänsä laadusta -- tätä ei hän voinut
olla tunnustamatta itselleen -- että noin uskollinen palvelija ei
enää näyttänyt tuntevan samaa ylpeyttä hänen palveluksessaan tai
kiintymystä häntä kohtaan kuin oli aikaisemmin osoittanut. Ja hän
tunsi jonkun verran omantunnon vaivoja Richien syyttelystä, samalla
kun häntä hävetti ja loukkasi se väritys, jonka muut antoivat hänen
mielestään varovalle ja maltilliselle pelaamiselle. Hänellä oli vain
se puolustus, että asia ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensä
siinä valossa.
Sitte johdatti ylpeys ja itserakkaus hänen ajatuksiinsa, että
toiselta puolen ei Richie kaikkine hyvine aikeineenkaan ollut
juuri muuta kuin itseluuloinen, mahtipontinen palkollinen, joka
näytti taipuisammalta esiintymään holhoojana kuin lakeijana, muka
pelkästä rakkaudesta herraansa kohtaan ottaen oikeudekseen sekaantua
hänen toimiinsa ja valvoa niitä sekä lisäksi saattaen hänet
naurunalaiseksi hienossa maailmassa käyttäytymisensä vanhanaikaisella
muodollisuudella ja häiritsevällä tunkeilulla.
Nigelin katseet olivat tuskin kääntyneet ikkunasta, kun hänen
uusi isäntänsä astui huoneeseen ja ojensi hänelle kirjelmän, joka
oli huolellisesti kiedottu silkkirihmalla ja sinetitty -- sen
oli antanut, hän sanoi, muuan nainen, joka ei ollut pysähtynyt
hetkeksikään. Sisältö värähdytteli samaa jännettä, jota Richie
Moniplies oli jo täristellyt. Kirjelappu kuului seuraavasti:
Korkeasti kunnioitettavan loordi Glenvarlochin käsiin,
tuntemattomalta ystävältä.
"Mylord!
Te luotatte epärehelliseen ystävään ja vahingoitatte kunniallista
mainetta. Teidän ylhäisyytenne tuntematon, mutta todellinen
ystävä tahtoo lausua yhdellä sanalla, mitä te ette kuulisi
mielistelijöiltä niin pitkään aikaan kuin riittäisi täydelliseksi
häviöksenne. Se jota pidätte mitä uskollisimpana -- ystävänne
loordi Dalgarno -- on aivan petollinen teitä kohtaan ja
pyrkii ystävyyttä teeskennellen turmelemaan menestyksenne ja
häpäisemään hyvää nimeä, jolla voisitte edistää asiaanne. Hänen
teille osoittamansa suosiollinen kannatus on vaarallisempi kuin
prinssin ynseys, samoin kuin Beaujeun ravintolassa voittaminen on
häpeällisempää kuin häviäminen. Varokaa kumpaistakin. Ja tämän
vain tahtoo saada lausutuksi vilpitön, mutta, nimetön ystävänne