Kaltevalla pinnalla.
Harvoin näyttää huvitteluun omistettu päivä jälkeenpäin ajatellessa
ihan niin nautintorikkaalta kuin juhlija on saattanut tuntea sitä
parhaillaan viettäessään. Nigel Olifauntista ainakaan ei siltä
tuntunut, ja tarvittiin hänen uuden ystävänsä Dalgarnon käynti
sovittamaan hänet täydellisesti itsensä kanssa. Mutta tämä vierailu
tapahtui varhain aamiaisen jälkeen. Ystävän selittelyn esipuheena oli
kysymys, miten hän piti edellisen illan seurasta.
"No, erinomaisesti", sanoi loordi Glenvarloch. "Olisin vain paremmin
mieltynyt sukkelapuheisuuteen, jos se olisi näyttänyt luistavan
vapaammin. Joka miehen kekseliäisyys näytti olevan pinnistyksissä,
ja jokainen huima vertaus tuntui vaivuttavan puolet älyniekkojanne
uuraasti aprikoimaan, millä saisivat tehotuksi verremmin."
"Ja mitä vikaa siinä oli?" tuumi loordi Dalgarno; "tai
mihin kelpaavat nuo miehet muuhun kuin kiistaamaan edessämme
älymiekkailijoina? Se heistä, jota alkaa jänistää, pitäisi hitto
vieköön panna samealle oluelle ja souturien ammattikunnan leipiin.
Takaanpa sinulle, että monikin näppäriä mies on kuolettavasti
haavoittunut kommasta tai sanasutkauksesta Merenneidossa ja sieltä
kurjassa tilassa lähetetty älyn vaivaistaloon Vintryn viinikellariin,
missä he tänä päivänäkin riutuvat narrien ja neuvosmiesten seassa."
"Saattaa niin olla", sanoi loordi Nigel; "mutta kuitenkin voisin
vannoa kunniani nimessä, että olin viime yönä nähtävästi useankin
miehen seurassa, jonka neron ja laajatietoisuuden olisi pitänyt joko
suoda hänelle korkeampi sija joukossamme tai saada hänet kokonaan
peräytymään näyttämöltä, missä hänen osansa suoraan sanoen näytti
arvottoman syrjäiseltä".
"Hiiteen sinun arka omatuntosi", vastasi loordi Dalgarno;
"sellaisista Parnassuksen hylyistä ei tarvitse välittää mitään!
Nuohan ovat pelkkiä rippeitä siitä uljaasta säilykesillin ja
Reinin-viinin mässäyksestä, joka riisti Lontoolta niin monta parasta
neronkauppaajaa ja vallattomuuden laulelijaa. Mitä olisitkaan
sanonut, jos olisit nähnyt Nashin tai Greenin, kun harrastustasi
herättävät ne älyvätykset, joiden kanssa illastit viime yönä? Siinä
kylliksi, että saivat liotuksensa ja torkahduksensa, ja he joivat
ja nukkuivat niin paljon kuin tarvinnevat säästyäkseen kaipaamasta
ruokaa ennen iltaa, jolloin he uutterina hyörien taas tapaavat
suojelijoita tai näyttelijöitä ravitsijoikseen.[39] Mitä heidän
muihin tarpeisiinsa tulee, niin he eivät voi joutua pulaan kylmästä
vedestä niin kauvan kuin virran lähteet pysyvät ehtymättöminä, -- ja
Parnassuksen vaatekerrat ovat ikuisesti kestäviä."
"Vergiliuksella ja Horatiuksella oli tehokkaampaa kannatusta",
huomautti Nigel.
"Kyllähän", vastasi hänen maanmiehensä, "mutta nämä miehet eivät ole
Vergiliukseen tai Horatiukseen verrattavia. Sitäpaitsi on meillä
toistakin lajia neronmiehiä, joille esittelen sinut ensi tilassa.
Avonin joutsen[40] on laulahtanut viimeisensä, mutta meillä on vankka
vanha Ben, ja hänellä on oppia ja neroa niin paljon kun kellään,
joka on pannut tallukan ja kuresaappaan teiskaroimaan näyttämöllä.
En kuitenkaan hänestä aio nyt puhua, vaan tulin pyytämään sinua
hyvän ystävyytemme nimessä lähtemään kanssani veneretkelle
Richmondiin asti. Muutamat eilen tapaamasi urhot aikovat siellä
tarjota soitantoa ja maitoviiniä sulotarparvelle, jossa hohtelee
joitakuita ihmeen kirkkaita silmäpareja, -- sellaisia, vakuutan, että
ne saattaisivat voittaa puolelleen tähtienlukijankin hurmaantuneet
katseet Linnunradan säihkyn palvomisesta. Sisareni johtaa seuraa,
jolle haluan sinut esitellä. Hänellä on ihailijansa hovissa, ja hänet
luetaan aikakauden kaunottariin, vaikka minun on turha julistella
hänen ylistyksiään."
Ei käynyt kieltäytyminen tilaisuudesta, johon jalosukuinen nainen
ja aikansa valiokaunotar kutsui saapuville äskettäin vielä omasta
mielestään kovin ala-arvoista henkilöä. Loordi Glenvarloch suostui,
kuten oli välttämätöntä, ja vietti vilkkaan päivän hilpeässä ja
viehättävässä seurassa. Hän sai siksi päivää liittyä ystävänsä
sisaren seuralaiseksi, Blackchesterin kauniin kreivittären, joka
tavoitteli ylemmyyttä muodin, vallan ja sukkeluuden valtakunnissa
yht'aikaa.
Hän oli kyllä melkoisesti vanhempi veljeänsä, luultavasta jo
kolmekymmentä täyttänyt, mutta luontaisen nuorekkuuden puutteen
korvasi yltäkyllin mitä huolellisin ja hienoin pukeutuminen,
kerkeä tutustuminen jokaiseen ulkomaiseen muotiin ja erityinen
taito sovelluttaa siten hankkimaansa tietoa omaan hipiäänsä ja
kasvonpiirteisiinsä. Hovissa hän tiesi yhtä hyvin kuin yksikään
hienoston nainen, mikä erityinen sävy, siveellinen, valtiollinen,
oppinut tai leikkisä, oli paikallaan vastatessa hallitsijalle hänen
vallitsevan mielialansa mukaan, ja hänen oletettiin omakohtaisella
vaikutuksellaan suuresti edistäneen miestänsä saamaan korkean aseman,
jota luuvaloinen vanha varakreivi ei olisi milloinkaan voinut ansaita
omalla keskinkertaisella kunnostautumisellaan ja älyllään.
Oli paljoa helpompi tämän vallasnaisen kuin hänen veljensä suostuttaa
loordi Glenvarlochin kaltaista aivan nuorta hovilaista näin uuden
piirin tapoihin ja näkökohtiin. Kaikissa sivistyneissä piireissä
määräävät ylhäiset ja kauniit naiset seurasävyn ja siten välillisesti
hyvien tapojenkin käsitteet. Lady Blackchesterillä oli sitäpaitsi
joko hovissa tai hovin yläpuolella -- sillä sen lähdettä ei voitu
oikein määritellä -- vaikutusvaltaa, joka loi ystäviä ja pelotti
karsasmielisiäkin esiintymästä vihollisina.
Yhteen aikaan sanottiin hänen olleen likeisissä väleissä
Buckingham-perheeseen, jossa hänen veljensä vieläkin liikkui
läheisenä tuttavana. Sittemmin oli kreivittären ja Buckinghamin
herttuattaren kesken syntynyt jotakin kylmäkiskoisuutta, niin että
heitä nähtiin harvoin yhdessä, ja edellinen näytti melkoisesti
vetäytyneen yksinäisyyteen. Mutta silti kuiskittiin, että lady
Blackchesterin teho suureen suosikkiin ei vähentynyt mainitun
hankauksen johdosta.
Sen ajan yksityisistä hovijuonista ja niissä esiintyneistä
henkilöistä säilyneet lähteet eivät ole kyllin täydellisiä,
voidaksemme lausua mielipidettämme niistä eri huhuista, joita
mainitsemistamme seikoista aiheutui. Riittää sanoa, että lady
Blackchesterillä oli suuri vaikutus ympäristöönsä sekä kauneutensa
että kykyjensä ja hovivehkeilyssä koeteltujen lahjojensa perusteella,
ja että Nigel Olifaunt ennen pitkää koki sen voimaa, jossain
määrin joutuessaan tuollaisen tavan orjaksi, joka vie monia
ihmisiä erityiseen seuraan määrähetkellä heidän odottamattansa tai
saamattansa siitä mitään tuntuvaa tyydytystä tai huviakaan.
Hänen elämäänsä usean viikon aikana voidaan kuvata seuraavasti.
Ravintola ei ollut huono alku päivän hommille, ja nuori loordi
huomasi piankin, että jos seura siellä ei aina ollutkaan
moitteetonta, oli se kuitenkin mukavin ja mieluisin kohtauspaikka
niille hienoille seurueille, joiden kanssa hän kävi Hyde Parkissa,
teattereissa tai muissa julkisissa kokoontumispaikoissa taikka yhtyi
lady Blackchesterin elämänhaluiseen ja komeaan seurapiiriin. Myöskään
ei hänellä enää ollut sitä arastelevaa kammoa, joka ensimältä sai
hänet epäröiden edes astumaan paikkaan, missä pelaamista sallittiin.
Päinvastoin alkoi hän suopua ajatukseen, että koska ei voinut olla
mitään vahinkoa tuollaisen ajanvieton katselemisesta, kun siinä
noudatettiin nimenomaista kohtuullisuutta, ei saman järkeilyn
perusteella voinut olla haittaa siitäkään, että yhtyi mukaan samoin
rajoituksin. Mutta nuori loordi oli skotlantilainen, tottunut
varhaiseen järkevyyteen ja tyyten vieras katsantokannalle, josta
saattoi johtua huoletonta uskallusta tai ylellistä rahojen tuhlausta.
Suurellisuus ei ollut hänen luontaisia vikojaan, eikä sellaista olisi
voinut hänen kasvatuksensakaan saada aikaan. Varmaan hänen isänsä,
ylväästi kauhistuessaan ajatusta, että hänen poikansa lähestyisi
pelipöytää, olikin enemmän kammonnut hänen joutumistansa voittavaksi
kuin häviäväksi keinottelijaksi. Jälkimäinen hänen periaatteittensa
mukaan edes päättyi, tosin murheellisesti, ajallisen omaisuuden
menetykseen -- edellinen mahdollisuus sitä vastoin kartutti hänen
inhoamaansa pahaa ja pani vaaraan sekä ruumiin että sielun.
Olipa vanhan loordin huolestuksen peruste mikä hyvänsä, sen todisti
sikäli oikeutetuksi hänen poikansa käytös, että tämä erilaisten
onnenpelien tarkkailijasta vähin erin joutui ottamaan niihin jonkun
verran osaakin kohtuullisissa rajoissa ja pienillä panoksilla. Eikä
voitu kieltää, että hänen arvonsa ja näennäinen tulevaisuutensa
oikeuttivat hänet uskaltamaan muutamia kultarahoja -- sillä sen
korkeammalle ei hänen pelinsä mennyt -- henkilöitä vastaan, joiden
saattoi olettaa hyvin kykenevän menettämään tuon verran, koska niin
auliisti panivat rahojansa alttiiksi.
Sattumalta, tai kenties oli yleisen käsityksen mukaan hänen
paha henkensä niin määrännyt, Nigel menestyi harvinaisen hyvin
yrityksissään. Hän oli tasainen, varovainen, maltillinen,
hyvämuistinen ja nopea laskelmiin. Sitäpaitsi oli hänellä
miehuullinen ja horjumaton luonne, joten kukaan, joka oli vain
vähänkin silmännyt tai puhutellut häntä, ei olisi hevillä uskaltanut
koettaa hänen eksytyksekseen mitään juonen tapaista tai pelottelulla
kannateltavaa. Kun loordi Glenvarloch näki hyväksi pelata, pelattiin
hänen kanssaan säännöllisesti eli sanantavan mukaan kauniisti,
ja nähdessään onnensa muuttuvan tai ollessaan haluton kiusaamaan
menestystänsä pitemmälle, eivät ammatillisemmat onnen tavoittelijat,
jotka kävivät _monsieur le chevalier_ de Saint Priest Beaujeun
talossa, rohjenneet avonaisesti ilmaista pahastumistansa siitä,
että hän nousi pöydästä voittajana. Mutta kun täten tapahtui
useasti, alkoivat pelaajat keskenään nurkua nuoren skotlantilaisen
varovaisuutta ja menestystä, ja hänestä ei sukeutunut suinkaan
suosittu lisä heidän seuraansa.
Tämän kerrassaan hyljättävän tavan pitkittämiseen, sen kerran päästyä
jossain määrin valtaan, ei ollut suinkaan vähäisenä kannustimena
se seikka, että se näytti vapauttavan loordi Glenvarlochin eräästä
hankaluudesta, joka oli hänen luontaiselle korskeudelleen erityisen
kiusallinen, -- alistumasta enempiin rahallisiin sitoumuksiin,
jotka hänen viivästymisensä Lontoossa olisi muutoin tehnyt
tarpeelliseksi, Hänen täytyi pyytää ministereiltä toimenpiteitä
erityisiin virallisiin muodollisuuksiin, joiden piti saattaa
kuninkaan omakätinen valtuutus tehokkaasti hyödyttämään hänen
pyrkimystänsä, ja vaikka näitä ei voitu evätä, vitkasteltiin
niissä siinä määrin, että Nigel johtui uskomaan erityisen salaisen
vastustuksen siten haittaavan asioittensa kehittymistä. Hänen
ensimäisenä aikeenaan tämän käsityksen johdosta oli mennä hoviin
toistamiseen, kuninkaan valtuutus taskussaan, ja vedota itse hänen
majesteettiinsa kysymyksellä, pitikö valtion virkamiesten viivyttelyn
saada riistää teho hänen kuninkaalliselta jalomielisyydeltään.
Mutta loordi Huntinglen, hyvä vanha jaarli, joka oli edellisellä
kerralla niin sydämellisesti asettunut häntä puoltamaan ja jonka
luokse hän toisinaan pistäysi vierailulle, varoitti häntä hartaasti
antautumasta samanlaiseen yritykseen ja kehoitti rauhallisesti
odottamaan ministerien ratkaisua, joka vapauttaisi hänet liehumasta
anomuksinensa Lontoossa.
Loordi Dalgarno yhtyi varoittamaan nuorta ystäväänsä uudesta
hovikäynnistä ainakaan ennen kuin hän oli päässyt sovintoon
Buckinghamin herttuan kanssa. "Siinä asiassa", hän sanoi isäänsä
kääntyen, "olen tarjonnut vähäpätöistä apuani, kykenemättä
taivuttamaan loordi Nigeliä mihinkään -- vähäisimpäänkään --
alistumiseen Buckinghamin herttuaa kohtaan".
"Totta tosiaan onkin poika mielestäni siinä oikeassa, Malcolm!"
vastasi jäykkä skotlantilainen ylimysvanhus. "Mitä oikeutta on
Buckinghamilla tai suoraan puhuakseni Sir George Villiersin pojalla
odottaa palvomista ja alamaisuutta mieheltä, joka on kahdeksan
jaoksen verran häntä jalosukuisempi?[41] Kuulin hänen itse sanovan
loordi Nigeliä vihamiehekseen, näkemättäni siihen mitään aihetta, ja
minun neuvostani ei poika koskaan virka hänelle pehmeätä sanaa, ennen
kuin hän pyörtää kovan."
"Sitä juuri neuvon minäkin loordi Glenvarlochille", vastasi loordi
Dalgarno. "Mutta myönnäthän, isä hyvä, että olisi mitä vaarallisinta
ystävämme palata hoviin herttuan ollessa hänen vihamiehenään --
parempi on jättää minun huolekseni pahimman kiihkon maltuttaminen
nurjuudesta, jota jotkut onnenonkijat ovat herttuassa herättäneet
ystäväämme kohtaan."
"Jos saat Buckinghamin oivaltamaan hairahduksensa, Malcolm",
huomautti hänen isänsä, "niin kerrankin myönnän, että
hovipalveluksessa saattaa esiintyä ystävällisyyttä ja rehellisyyttä.
Olen usein sanonut sisarellesi ja sinulle, että yleensä arvostelen
sitä niin köykäiseksi kuin suinkin."
"Saat uskoa, että panen parastani Nigelin hyväksi", vakuutti loordi
Dalgarno. "Mutta sinun tulee ottaa huomioosi, isä, että minun
ehdottomasti täytyy käyttää verkallisempia ja säveämpiä keinoja
kuin sellaisia, joilla sinä pääsit suosioon kaksikymmentä vuotta
takaperin."
"Toden totta pelkään niin tekeväsi", vastasi hänen isänsä, "Sanonpa
sinulle, Malcolm, että soisin pikemmin makaavani haudassa kuin
epäileväni sinun rehellisyyttäsi tai kunniallisuuttasi; mutta
jotenkuten on niin käynyt, että vilpitön, aulis palvelus ei merkitse
hovissa samaa kuin ennen vanhaan -- ja kuitenkin sinä kohoat siellä."
"Näetkös, aika ei salli tuollaista vanhanaikaista palvelusta",
selitti loordi Dalgarno. "Meillä ei ole nykyään mitään jokapäiväisiä
kapinoita, mitään yöllisiä salamurhan yrityksiä, niinkuin oli muotina
Skotlannin hovissa. Teidän rivakkaa ja kursailematonta vartoimistanne
miekka kädessä hallitsijan lähellä ei enää tarvita, ja se olisi
yhtä säädytöntä kuin muinaisten palvelusmiestenne ilmestyminen
hovinaamiaisiin hihalaattoineen, lyömämiekkoineen ja kilpineen.
Sitäpaitsi, isä, on uskollisella kiireellä omat haittansakin. Olen
kuullut, vieläpä kuninkaallisilta huulilta, että sinä syöstessäsi
väkipuukkosi kavaltaja Ruthveniin teit sen liian harkitsemattomasti,
joten kärki tunkeutui neljännestuuman verran kuninkaalliseen
peräpuoleen. Kuningas ei milloinkaan puhu siitä hieromatta vamman
sijaa ja huokaamatta '_infandum -- -- renovare dolorem_'. Mutta
sellaista sitä johtuu vanhoista tavoista ja pitkän liddesdalelaisen
väkipuukon käyttämisestä parmalaisen tikarin vastikkeena. Kuitenkin
sinä, isä hyvä, sanot tätä ripeäksi ja miehuulliseksi palvelukseksi.
Kuningas ei kuulu voineen istua kahteen viikkoon, vaikka kaikki
Falklandin pielukset ladottiin valtaistuimelle ja vielä käytiin
lainaamassa Dunfermlinen tuomarilta lisää."
"Se on valhe", kivahti vanha jaarli, "musta valhe, sepittipä sen
kuka hyvänsä! Tosin kannoin kupeellani säällistä väkipuukkoa enkä
tuollaista äimää kuin sinä, mokomaa hammastikkua -- ja mitä rivakkaan
palvelukseen tulee, niin -- tuhannen tulimaista! -- rivakkaa sen
pitää olla hyödyttääkseen, kun kuninkaat huutavat kavallusta ja
murhaa niinkuin puoliksi tukehdutettuna rääkyvä kana. Mutta te
nuoret hovilaiset ette tiedä tällaisista asioista mitään ettekä ole
paljoakaan parempia kuin nykyään Intiasta tuodut vihreät hanhet,
joiden ainoana ansiona herroilleen on heidän omien sanojensa
jäärytteleminen -- liuta kielastelijoita ja liehittelijöitä ja
silmänpalvelijoita. No, minä olen vanha ja liian jäykkä muuttamaan
olojani, muutoin heittäisin kaikki silleen ja kuulisin vielä kerran
Tayn tohisevan Campsie Linnin yli."
"Mutta nytpä kaikaa päivälliskellonne, isä", virkkoi loordi Dalgarno,
"ja se on ainakin yhtä suloinen ääni, jos lähettämäni metsänriista
osoittautuu maukkaaksi".
"Seuratkaa minua siis, poikaset, jos haluttaa", kehoitti vanha jaarli
ja asteli lehtimajasta, jossa he olivat haastelleet, taloa kohti
molempien nuorten miesten saattamana.
Heidän kahdenkeskisissä puheissaan ei loordi Dalgarnolla ollut
suurtakaan vaivaa valaistakseen Nigelille, miten sopimatonta oli
hänen uudistaa hovikäyntiänsä hetimiten. Toiselta puolen esitti
hän turhaan, että loordi Nigel antaisi sitäennen viedä itsensä
Buckinghamin herttuan puheille; jyrkästi ja halveksivasti kieltäysi
nuori aatelismies siitä. Hänen ystävänsä kohautti hartioitaan
niinkuin katsoen ansiokseen, että oli antanut uppiniskaiselle
ystävälle parhaan neuvon, ja haluten olla vastuuton hänen
itsepintaisuutensa seurauksista.
Mitä isään tulee, niin oli nuoren vieraan käytettävissä kyllä hänen
pöytänsä ja parhaat juomansa, joita hän tarjoili runsaamminkin kuin
oli tarpeellista, samoin kuin hänen hyvä neuvontansa ja apunsa
velkomusasian ajamiseen. Mutta loordi Huntinglenin vaikutusvalta
oli enemmän näennäistä kuin todellista, ja vaikka hän uljaasti
varjelemalla kuningasta olikin saavuttanut suurta kunniaa, hoiteli
hän itse tätä niin huolettomasti ja antoi hallitsijan suosikkien
ja ministerien syrjäyttää sitä niin helposti, että kuninkaallista
suosiollisuutta ei milloinkaan tehokkaasti osoitettu hänelle
itselleen tai hänen ystävilleen, paitsi parina kertana, jolloin
kuningas jossain määrin vallattiin yllätyksellä, kuten loordi
Glenvarlochin ensimäisellä käynnillä.
Perusteellisemmin tuntien Englannin hovin näki loordi Dalgarno isänsä
puutteellisuuden. "Ei ole koskaan ollut miestä", valitti hän, "jolla
olisi ollut niin täydellisesti vallassaan kohota onnen huipulle
kuin isä-parallani. Hän oli hankkinut oikeuden rakentaa portaat
askelma askelmalta, verkalleen ja varmasti, antaen jokaisen vuosi
vuodelta anomansa suosion tulla vuorostaan tukikohdaksi seuraavalle
vuotuiselle myönnytykselle. Mutta sinun urasi ei saa haaksirikkoutua
samalle rannikolle, Nigel", tapasi hän lopettaa. "Jos minulla onkin
vähemmän vaikutuskeinoja kuin isälläni on tai oikeastaan oli, kunnes
hän haaskasi ne sektinassakoihin, haukkoihin, koiriin ja muuhun
tuollaiseen kamaan, niin kykenen paljoa paremmin kuin hän kehittämään
sitä, mitä olen saavuttanut, ja se kaikki tulee käytetyksi sinun
hyväksesi, Nigel. Älä kummastu tai loukkaannu siitä, että näet minua
nykyään vähemmän kuin ennen. Hirvenmetsästys on alkanut, ja prinssi
haluaa useammin pitää minua seurassaan. Minun on myös saateltava
herttuaa, jotta saan puhutuksi puolestasi, kun tulee tilaisuutta."
"Minulla ei ole mitään syytä esittää asiaani herttualle", tiukkasi
Nigel vakavasti; "olen jo useasti sanonut sen".
"No, enhän minä muuta tarkoittanutkaan, sinä ynseä ja epäluuloinen
vastustelija", vastasi Dalgarno, "vaan samaa kuin puhumistani
herttuan puolesta sinulle. Tahdon vain saada osuuden kuninkaallisen
herramme lempisiunauksesta: _beati pacifici."_
Useina kertoina saivat loordi Glenvarlochin keskustelut sekä
vanhan jaarlin että hänen poikansa kanssa samanlaisen käänteen
ja saman lopun. Hänestä tuntui toisinaan siltä kuin olisi hänen
yksinkertaiseksi käynyt juttunsa saattanut kehittyä jotenkuten
nopeammin jommankumman toimesta, puhumattakaan lady Blackchesterin
enemmän näkymättömästä ja kerskumattomasta, mutta tuskin vähemmin
varmasta vaikutuksesta. Mutta oli yhtä mahdoton epäillä isän
suorasukaista rehellisyyttä kuin loordi Dalgarnon innokasta ja
palveliasta ystävyyttä, eikä myöskään voinut hevillä olettaa, että
hänet niin suosiollisesti vastaanottaneen ladyn kannatus saattoi
puuttua, jos sillä voi olla merkitystä hänen asialleen.
Nigel oivalsi edelleen todeksi, mitä loordi Dalgarno usein
huomautti, että kun suosikkia arveltiin hänen vihamiehekseen,
halusi jokainen pikku virkamies, jonka käsien kautta hänen juttunsa
piti välttämättömästi kulkea, ottaa ansiokseen sellaisten esteiden
toimittamista hänen tielleen, joita hän kykeni voittamaan ainoastaan
sitkeydellä ja kärsivällisyydellä, ellei hän pitänyt parempana
sovittaa vieraantumista tai loordi Dalgarnon sanojen mukaan solmia
rauhaa Buckinghamin herttuan kanssa.
Nigel olisi voinut kysyä ystävänsä George Heriotin neuvoa tästä
kohdasta, edellisellä kerralla havaittuaan sen niin edulliseksi.
Epäilemättä olisi hän siten menetellytkin, mutta ainoana kertana,
jolloin hän oli tavannut kultasepän heidän käytyänsä hovissa, oli
arvoisa porvari juuri kiireisesti valmistautunut matkalle Parisiin
hyvin tärkeällä ammattiinsa kuuluvalla asialla. Hän oli erityisesti
saanut siihen hovin ja Buckinghamin herttuan valtuutuksen, ja siitä
oli arvattavasti tulossa melkoista voittoa. Kelpo mies hymyili
mainitessaan herttuaa. Hän sanoi olleensa jokseenkin varma siitä,
ettei hän pitkääkään aikaa olisi sillä taholla epäsuosiossa.
Loordi Glenvarloch lausui mielihyvänsä tuosta leppymisestä,
huomauttaen johtuneensa mitä tukalimpiin ajatuksiin siitä, että
mestari Heriot oli hänen tähtensä käynyt vastenmieliseksi noin
voimalliselle suosikille ja kenties alttiiksi tämän kostolle.
"Mylord", lausui Heriot, "isänne pojan tähden tekisin paljon,
ja kuitenkin on totinen tosi, jos tunnen itseni, että tekisin
oikeuden nimessä yhtä paljon ja vaarantaisin saman verran paljoa
vähäpätöisemmän henkilön puolesta kuin olen teidän takianne
uskaltanut. Mutta koska emme tapaisi toisiamme johonkuhun aikaan,
täytyy minun jättää oman viisautenne varaan tämän jutun ajaminen
edelleen."
Ja siten he ystävällisesti ja sydämellisesti erisivät toisistaan.
Loordi Glenvarlochin asemassa tapahtui muitakin mainittavia
muutoksia. Syrjäkaupungilla asuminen tuotti haittaa hänen nykyisissä
puuhissaan ja tavaksi tulleessa huvittelussaan. Kenties hän myös
alkoi hiukan häpeillä kajuuttiansa Paavalin laiturin ääressä ja
haluta hiukan enemmän säätynsä mukaista asuntoa. Tätä varten hän
vuokrasi lakikoulun läheltä pikku huoneen. Hän oli kuitenkin melkein
suruissaan toimenpiteestään, kun huomasi, että hänen muuttonsa näytti
tuottavan jonkun verran mielipahaa John Christielle ja paljonkin
hänen sydämelliselle ja toimekkaalle emännälleen. Edellinen oli
vakava ja juro kaikessa esiintymisessään ja lausui ainoastaan
toivovansa, että kaikki oli ollut loordi Glenvarlochin mielen
mukaista ja että mikään sopimaton laiminlyönti heidän taholtaan ei
vaikuttanut hänen poistumiseensa. Mutta kyynel kimalsi Nelly-emännän
silmänurkassa, kun tämä luetteli, mitä erinäisiä parannuksia hän
oli tehnyt kamarissa vasiten saadakseen sen mukavammaksi hänen
ylhäisyydelleen.
"Iso merikirstukin", hän kertoi, "raahattiin ylikertaan
puotipalvelijan ullakkokoppiin, vaikka se jätti poika-paralle
tuskin kahdeksantoista tuuman loman hänen ryömiäkseen sen ja sängyn
välitse; ja taivas tietää -- en vain minä -- saapiko sitä sieltä enää
koskaan tuoduksi alas kapeita portaita. Ja konttorin muuttaminen
vuodekomeroksi maksoi ummelleen kaksikymmentä killinkiä, ja totisesti
olisi konttori mukavampi kelle hyvänsä muulle vuokralaiselle kuin
teidän ylhäisyydellenne. Ostinhan minä ihan vaseti liinavaatteitakin
-- mutta tapahtukoon taivaan tahto -- en minä nuru."
Jokainen pitää henkilökohtaisen kiintymyksen merkeistä. Nigel tunsi
todella sydäntänsä ahdistavan niinkuin halveksisi hän olosuhteittensa
parantuessa alhaissäätyisten ystävien yksinkertaisia mukavuuksia ja
kohteliaisuuksia, jotka olivat vielä äskettäin olleet suoranaisia
suosionosoituksia. Kaikin mahdollisin vakuutuksin ja niin runsaalla
maksulla, kuin suostuivat ottamaan vastaan, koetti hän lähtiessään
lieventää heidän tunteittensa loukkaannusta, ja erosuutelo emännän
viehkeiltä huulilta sinetitsi hänen anteeksiantonsa.
Richie Moniplies jättäytyi isännästään taamma, kysyäkseen voisiko
John Christie tarpeen tullen auttaa kunnon skotlantilaista
paluumatkalle omaan maahansa, ja varmistuttuaan Johnin auliudesta
siinä suhteessa hän erotessaan lausui piankin muistuttavansa tätä
lupauksestaan. "Sillä", hän sanoi, "jollei mylord ole kyllääntynyt
tähän Lontoon elämään, tunnenpa erään, joka on, nimittäin minä itse,
ja vakaasti olen päättänytkin nähdä jälleen Arthurin istuimen ennen
kuin olen montakaan viikkoa vanhempi".