Hienoston ajanviettoa.
Ravintola, joka nyt kuulostaa arkipäiväiseltä, oli Jaakon aikoina
uusi laitos, yhtä muodikas silloiselle nuorisolle kuin uudenaikaiset
ensiluokkaiset klubit meidän päiviemme nousevalle polvelle.
Pääasiallisena erona oli sen aukiolo kaikille, joita oli yhteisesti
esittelemässä siisti asu ja varma käytös. Seurue söi tavallisesti
yhdessä päivällistä määrätyllä hetkellä, ja laitoksen johtaja
isännöitsi juhlamenojen ohjaajana.
_Monsieur le chevalier_ -- kuten hän nimitti itseään -- Saint
Priest de Beaujeu oli ovela, laiha gascognelainen, noin
kuudenkymmenen vanha, karkoitettu omasta maastaan sanojensa mukaan
kaksintaistelun tähden, jossa hän oli kovaksi onnekseen surmannut
vastustajansa, vaikka tämä oli Etelä-Ranskan paras miekkamies. Hänen
aateluusvaatimuksiaan kannattivat töyhtöhattu, pitkä pistomiekka
ja jokseenkin hyvässä kunnossa säilynyt kirjailtu silkkipuku,
parisilaisen hovin hienointa kuosia; tanssiriu'un tavoin liehutteli
se ruusukkeita, joihin hänen arvioitiin kerrallaan käyttävän
vähintään viisisataa kyynärää nauhaa. Mutta tästä ylenpalttisesta
koristelusta huolimatta ajattelivat monetkin monsieur le chevalierin
olevan niin ihmeesti omiansa nykyiseen asemaansa, ettei luonto
ollut koskaan voinut aikoa asettaa häntä tuumankaan vertaa sen
yläpuolelle. Paikan huvituksiin kuului kuitenkin, että loordi
Dalgarno ja muut nuoret aatelismiehet teeskentelivät monsieur de
Beaujeuta kohtaan hyvinkin suurta muodollista kohteliaisuutta, joten
tavalliset yksinkertaiset houkkiot tuon havaitessaan osoittivat
hänelle kömpelöllä matkimisellaan paljon todellista kunnioitusta.
Nämä olosuhteet yllyttivät gascognelaisen luontaista julkeutta ja
saivat hänet useinkin poikkeamaan asemansa rajoista, jolloin häntä
luonnollisesti toisinaan nolattiin häpeällisellä torjumisella.
Tämän etevän henkilön rakennus oli vielä hiljakkoin ollut erään
Elisabet-kuningattaren hoviin kuuluneen mahtavan paroonin asuntona,
kunnes hän valtiattarensa kuoltua oli siirtynyt maalaiskartanoihinsa.
Taloon tultaessa ihmetytti Nigeliä tilojen väljyys ja jo
kokoontuneiden vieraitten paljous. Sulkatöyhdöt heiluivat, kannukset
kilisivät, kulta- ja hopeanauhat sekä korukirjaukset vilahtelivat
kaikkialla, ja ainakin ensi näkemältä vastasi näyttämö loordi
Dalgarnon ylistyksiä, kun hän oli kuvannut seurueeseen kuuluvan
miltei yksinomaan parhaimmiston nuorisoa. Lähempi tarkastus ei ollut
aivan niin suotuisa. Saattoi havaita useita yksilöitä, jotka eivät
esiintyneet aivan huolettomasti komeassa asussaan eivätkä siis
arvattavasti olleet vakinaisesti tottuneita tuollaiseen hienosteluun.
Oli taasen toisia, joiden puku ei ylimalkaisesti katsellen
näyttänyt huonommalta kuin muunkaan seurueen, mutta paljasti
tiukemmin silmätessä joitakuita tuollaisia pikku apukeinoja, joilla
turhamaisuus yrittää peitellä köyhyyttä.
Nigelillä oli hyvin vähän aikaa sellaisten havaintojen tekemiseen,
sillä loordi Dalgarnon tulo aiheutti heti hyörinää ja hälinää
seurueessa, kun hänen nimensä kulki suusta suuhun. Toiset astuivat
esille tuijottamaan, toiset peräytyivät tehdäkseen tilaa --
arvokumppanit kiirehtivät tervehtimään häntä -- alempisäätyiset
yrittivät keksiä jotakin piirrettä hänen esiintymisestään tai
asustaan, harjoitellakseen ja käyttääkseen sitä toisella kertaa
uusimpana ja taatuimpana muotina.
_Genius loci_, chevalier itse, ei ollut viimeinen toivottamaan
tervetulleeksi tätä laitoksensa parhainta tukea ja koristusta. Hän
tulla kompuroitsi esiin ja lateli senkin seitsemät kumartelevat ja
keikkuvat _cher'it_ ja _milor'it_, ilmaistakseen ilahduksensa loordi
Dalgarnon näkemisestä. "Minä toivon te tuotte takaisin aurinko
teidän kanssa, milor -- te veitte pois aurinko ja kuu teidän _pauvre
chevalierilta_, kun niin kauvan hänet jätitte. _Pardieu_, minä uskon
te otitte ne teidän taskuihin."
"Sen on täytynyt tapahtua sitte kun ette ollut jättänyt minulle
niihin mitään muuta, chevalier", vastasi loordi Dalgarno. "Mutta,
_monsieur le chevalier_, sallikaa minun esitellä teille maanmieheni
ja ystäväni, loordi Glenvarloch."
"_Ah, ha! très honoré -- je m'en souviens, -- oui. J'ai connu
autrefois un milor Kenfarloque en Ecosse_. Niin, minulla muistoa
hänestä -- _le père de milor apparemment_ -- me aivan tuttavat, kun
minä Olyrootissa monsieur de la Motten kanssa -- minä usein pelasin
tennis milor Kenfarloquen kanssa Olyrootin _l'abbaiessa -- il était
même plus fort que moi. Ah, le beaucoup de revers qu'il avait!_
Minulla myös muistoa, että hän sievien tyttöjen seassa -- _ah, un
vrai diable déchainé_ -- ahaa! Minulla on muistoa --"
"Riittää jo muistoa loordi Glenvarloch-vainajasta", tokaisi loordi
Dalgarno, kursailemattomasti keskeyttäen chevalierin, kun käsitti sen
ylistelyn, jota tämä aikoi lavertaa vainajasta, olevan varmaankin
yhtä vähän mieluista pojalle kuin isän ansaitsemaa. Vanha loordi ei
suinkaan ollut elänyt pelurina ja irstailijana, joksi chevalierin
muistot väärin esittivät hänet, vaan oli päin vastoin ollut
säännöllinen ja tarkka elämäntavoissaan, melkein ankaruuteen asti.
"Teillä on järki, milor", myönsi chevalier, "teillä on oikein.
_Qu'est ce que nous avons à faire avec le temps passé?_ -- aika
mennyt kuului meidän isille -- meidän _ancétres_ -- hyvin hyvä --
aika nykyinen on meille -- heillä heidän kauniit hautapatsaat,
muistokirjoittamiset ja vaakunat, kaikki pronssia ja _marbre_ --
meillä _petits plats exquis_ ja _soupe-à-chevalier_, jonka minä annan
toimittaa pöydälle heti."
Hän pyörähti kantapäällään ja pani palveluskuntansa asettamaan
päivällistä pöytään. Dalgarno nauroi ja huomatessaan nuoren ystävänsä
näyttävän totiselta lausui tälle moittivasti: "Kas, mitä! -- ethän
ole niin houkka, että suuttuisit tuollaiseen aasiin?"
"Pitänen suuttumukseni parempiin tarkoituksiin", vastasi loordi
Glenvarloch. "Mutta tunnustan närkästyneeni, kun kuulin moisen
miehen mainitsevan isäni nimeä -- ja sinäkin, joka minulle sanoit,
ettei tämä ollut mikään pelihuone, puhelit hänelle lähteneesi täältä
tyhjennetyin taskuin."
"Joutavia, mies!" vastasi loordi Dalgarno; "minä puhuin vain ajan
hengen mukaan, ja sitäpaitsi täytyy miehen toisinaan pistää kolikko
tai kaksi panokseksi, muutoin häntä pidettäisiin kehnona saiturina.
Mutta tässä tulee päivällinen, ja saamme nähdä, pidätkö chevalierin
kestityksestä enemmän kuin hänen haastelustaan."
Päivällinen siis ilmoitettiin valmiiksi, ja molempien ystävysten
istuuduttua arvokkaimmalle sijalle pöydän ääreen palveli heitä
juhlallisesti chevalier, joka isännöitsi pöydässä heille ja muille
vieraille, vilkastuttaen yhdessäoloa eloisalla puhelullaan. Ateria
oli todella oivallinen, siihen herkuttelevaan valmistustapaan
sommiteltu, jonka ranskalaiset olivat jo silloin ottaneet käytäntöön,
joten sitä oli ihailtava kotonakasvatettujen englantilaisten nuorten
miesten, kun he pyrkivät asiantuntijain ja kaunosielujen arvoon.
Viini oli myös parasta laatua ja kierteli yhtä vaihtelevana kuin
runsaanakin. Noin monen nuoren teikarin hoitelema keskustelu oli
luonnollisesti keveätä, vilkasta ja miellyttävää; Nigelin mieltä
oli huolestuminen ja kova onni kauvan rasittanut, mutta tällaisessa
piirissä hän tunsi ehdotonta huojennusta, ja hän elpyi ja innostui.
Seurueessa oli muutamilla todellista sukkeluutta, jota he
osasivat käyttää hienosti ja edukseen; toiset olivat öyhkäreitä,
joille naurettiin heidän sitä huomaamattansa, ja jotkut taasen
poikkeusluonteita, joilla ei näyttänyt olevan mitään sitä vastaan,
että seurue sai hauskuutta heidän hupsuudestaan eikä älykkyydestään.
Ja melkein kaikilla muilla, jotka esittivät mitään tuntuvaa osaa
keskustelussa, oli joko aikakautensa todellinen hyvä seurasävy tai se
ulkonainen jäljittelykyky, joka usein hyväksytään sen vastikkeeksi.
Sanalla sanoen oli seura ja keskustelu niin hupaista, että Nigelin
ankaruus sen johdosta lauhtui juhlamenojenkin ohjaajaa kohtaan,
ja hän kuunteli kärsivällisesti kaikenlaisia yksityiskohtia,
joita chevalier de Beaujeu suvaitsi kertoa erityisesti hänelle
keittotaidon alalta, nähdessään, kuten sanoi, että milorin
harrastuksia oli "_curieux et l'utile_". Tyydyttääkseen samalla
sitä mieltymystä muinaisuuteen, jota hän syystä tai toisesta
oletti uudella vieraallaan olevan, hän alkoi laajalti ylistellä
menneitten päivien suuria taitureita, etenkin erästä, jonka hän
oli tuntenut nuoruudessaan. Sotamarsalkka Strozzin keittiömestari,
"_très bon gentilhomme pour tant_", oli nimittäin pitänyt herransa
pöydässä kaksitoista ruoka-annosta joka päivä "_le petit Leyth'in_"
pitkällisen ja ankaran piirityksen aikana, vaikka hänellä ei ollut
käytettävänään sen parempia aineksia kuin neljännes hevosenraatoa
tuolloin tällöin sekä valleilla kasvavaa heinää ja rikkaruohoa.
"_Despardieux, c'était un homme superbe!_ Yhdestä ohdakkeen
latvasta ja parista nokkosenvarresta hän kykeni valmistaa lientä
kahdellekymmenelle vieraalle -- pienen koiranpenikan takaosasta
tuli _rôti des plus excellens_. Mutta hänen _coupe de maitre_
oli, kun _rendition_ -- mitä te sanotte antautuminen, tapahtui
ja sattui: silloin, _dieu me damme_, hän laittoi yhden suolatun
konin takakinkusta neljänkymmenen viiden hengen päivällisen, niin
että englantilaiset ja skottilaiset upseerit ja ylhäiset, joilla
oli kunnia aterioida antautumisen perästä monseigneurin kanssa,
eivät osanneet sanoa, mistä hemmetistä se kaikki oli laitettu
ollenkaan".[36]
Hyvä viini oli tällöin kiertänyt niin rivakasti ja tehonnut
vieraisiin niin elähyttävästi, että pöydän alipäässä istuvat eivät
enää pysyneet kuuntelijoina, vaan alkoivat puuttua puheeseen,
vaikkeivät suurestikaan omaksi kunniakseen tai ravintolankaan eduksi.
"Te puhutte Leithin piirityksestä", virkkoi muuan pitkä, luiseva
mies: hänen sotilaallisesti ylöspäin kierretyt tuuheat viiksensä,
leveä nahkavyönsä, pitkä pistomiekkansa ja muutkin ulkonaiset
tunnuksensa ilmaisivat sitä kunniallista ammattia, joka hankkii
elantonsa muiden ihmisten tappamisesta. "Te puhutte Leithin
piirityksestä, ja minä olen nähnyt sen paikan -- sievähkö kylä se
on, yksinkertaisella muurilla eli vallilla saarrettu, joka kulmassa
kyyhkyslakka tai sen tapainen tornina. Tuhannen lempoa ja peikkoa,
jos meidän aikanamme olisi piiritysjoukko ollut sen edustalla
neljäkolmatta tuntia, saati noin monta kuukautta, valloittamatta
paikkaa ja sen kaikkia kanakoppeja perätysten pelkällä rynnäköllä,
niin ne eivät olisi ansainneet sen parempaa armoa kuin yliprovosti
antaa saatuaan silmukkansa reilaan."
"Saar", selitti chevalier, "_monsieur le capitaine_, minä en ollut
_petit Leythin_ piirityksessä ja minä en tiedä mitä te sanotte
kanakopista. Mutta minä tahdon sanoa monseigneur de Strozzin
puolesta, että hänellä oli selvillä _grande guerre_, ja hän oli
_grand capitaine -- plus grand_ -- se on enemmän suurempi mitämaks
kuin jotkut Englannin _capitaines_, jotka kyllä puhuvat hyvin kovaa
-- _tenez, monsieur, car c'est à vous_!"
"Hoo, monsieur", vastasi miekkamies, "me tiedämme, että ranskalainen
taistelee hyvin kivisulkunsa takana tai milloin hänellä on selässä
panssari, edessä haarniska ja päässä rautainen patalakkinsa".
"Pata --!" huudahti chevalier; "mitä te tarkoitatte -- tekö
tarkoitatte loukata minua minun ylhäisten vieraitten joukossa? Saar,
minä olen tehnyt minun velvollisuuden, kun olin _pauvre gentilhomme_
suuren Henri Quatren johdolla Courtraissa ja Ivryssä, ja _ventre
saint gris!_ meillä ei ollut pääpata eikä _marmite_, vaan me aina
hyökkäsimme meidän paidassa."
"Mikä kumoaa toisenkin ilkeän juorun", huomautti loordi Dalgarno
nauraen, "jonka mukaan liinavaatteet olivat vähissä, missä
ranskalaisten soturien aatelispolvi liikkui maalla".
"Niillä saakeleilla oli sekä kyynäspäät että polvet risoista maalla,
tarkoitatte, mylord", herjasi kapteeni pöydän alipäästä. "Teidän
ylhäisyytenne luvalla sanoen tiedän yhtä ja toista noista samaisista
santarmeista."
"Me jätämme tietonne toistaiseksi, kapteeni, ja säästämme samalla
kainoudeltanne vaivan kertoa meille, miten se tuntemus tuli
saaduksi", vastasi loordi Dalgarno hiukan halveksivasti.
"Minun ei tarvitse puhua siitä, my lord", kehaisi soturi; "maailma
tietää sen -- kaikki kenties, paitsi kamlottitakkiset vätykset,
Lontoon matelevat porvari-parat, jotka näkisivät urhean miehen syövän
nälkiinsä hankkiluksensa, ennen kuin onkisivat pitkistä kukkaroistaan
penninkään hänen auttamisekseen. Hitto, jospa kourallinen näkemiäni
kunnon urhoja kerran pistäytyisi lähelle heidän käenpesäänsä!"
"Käenpesää! -- ja se sanotaan Lontoon kaupungista!" huudahti pöydän
vastapäiseltä sivulta muuan teikari, joka ei vielä näyttänyt oikein
kotiutuneelta komeaan ja muodinmukaiseen pukuunsa. "Sitä en siedä
kuulla toistamiseen."
"Mitä!" ärähti soturi, vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa mitä
julmimpaan rypistykseen sekä kouraisten aseensa kahvaa toisella
kädellään ja toisella kiertäen valtaisia viiksiään. "Tahdotteko
nostaa riidan kaupunkinne puolesta?"
"Tahdonpa totisesti", vastasi toinen. "Minä olen porvari, sitä
en huoli salata; ja se, joka hiiskuu kaupungin halventamiseksi
sanankaan, on aasi ja mahtaileva houkkio, ja minä lyön läven hänen
päähänsä, opettaakseni hänelle järkeä ja hyviä tapoja."
Seurueella oli luultavasti omat syynsä olla arvostelematta kapteenin
miehuutta niin uljaaksi kuin hän itse sen esitti. Heitä huvitti
suuresti se tapa, jolla kiivastunut porvari ryhtyi riitaan, ja joka
taholla huudettiin: "Hyvin mäikytetty, Bow'n kello!" -- "Hyvin
kiekaistu, Pyhän Paavalin kukko!" [37] -- "Puhaltakaa hyökkäykseen
siellä, muutoin erehtyy soturi merkinannosta ja peräytyy, kun hänen
pitäisi edetä."
"Te käsitätte minut väärin, hyvät herrat", selitti kapteeni
arvokkaasti katsellen ympärilleen. "Tahdon vain tiedustaa, onko tämä
porvaris-urho arvoltaan ja asemaltaan sovelias miekan mittelyyn
sodankävijän kanssa -- sillä tietäkää, herrasmiehet, että minä en
voi mainettani vaarantamatta asettua jokaisen tasalle -- ja siinä
tapauksessa hän piankin kuulee minusta kunniallisesti haastekirjelmän
välityksellä."
"Te saatte tuta minua varsin kunniattomasti nuijan välityksellä",
tokaisi porvari, kavahtaen istualtaan ja siepaten miekkansa, jonka
oli asettanut nurkkaan. "Seuratkaa minua."
"Minulla on kaksintaistelun kaikkien sääntöjen mukaan oikeus nimetä
ottelun paikka", huomautti kapteeni; "ja minä määrään paikaksi
Tothill-kenttien Sokkelotarhan -- todistajiksi kaksi puolueetonta
herrasmiestä -- ja mitä aikaan tulee, niin olkoon menneeksi kahden
viikon kuluttua tästä päivästä lukien aamun sarastaessa".
"Ja minä", sanoi porvari, "määrään takatanhualta paikaksi keilaradan,
todistajaksi tämän hyvän seurueen ja ajaksi nykyhetken".
Niin sanoen hän heitti kastorihatun päähänsä, läimäytti soturia
huotrassa olevalla miekallaan hartioihin ja juoksi alas portaita.
Kapteeni ei näyttänyt vireältä heti seuraamaan häntä, mutta viimein
hän ympärillään kajahtelevan naurun ja pilkan kannustamana vakuutti
seurueelle tekevänsä harkitusti, mitä teki. Hattunsa ottaen pani
hän sen päähänsä mahtavasti kuin muinainen Pistooli[38] ja astui
alas portaita ottelupaikalle, missä hänen rivakampi vastustajansa
jo seisoi valmiina, paljastetuin miekoin. Koko seurue näytti olevan
riemastuksissaan lähenevästä tappelusta; toiset juoksivat katetun
keilakujan puolella oleviin ikkunoihin, ja toiset seurasivat
kiistakumppanuksia alas. Nigel ei voinut olla kysymättä Dalgarnolta,
eikö hän asettuisi välittäjäksi, estääkseen vauriota tapahtumasta.
"Se olisi rikos yleistä hyvää vastaan", vastasi hänen ystävänsä.
"Kahden tuollaisen oikuttelijan kesken ei voi tapahtua mitään
vahinkoa, josta ei koituisi suoranaista etua yhteiskunnalle
ja olletikin chevalierin laitokselle, kuten hän paikkaansa
nimittää. Minua on jo kuukauden ajan kylläännyttänyt kapteenin
puhvelinnahkainen vyö ja punainen ihokas niin tympeytyneeksi kuin
ikinä mikään, ja toivottavasti tuo rohkea kangaskauppias nyt peittoaa
likaisesta leijonantaljasta aasin kömpimään ulos. Katsohan, Nigel,
uljas porvari on asettunut paikalleen noin keilanheiton verran
edelle, keskelle kujaa -- oikeana haarniskoidun karjun kuvana.
Katso, miten hän keikistelee miehekkäillä jaloillaan ja heiluttelee
säiläänsä, niinkuin aikoisi sillä mitata kamritsia. Kas, nyt
tuodaan vastahakoinen _soldado_ ja asetetaan vastapäätä kiukkuista
riitaveikkoaan, kahdentoista askeleen päähän. Vetääpä kapteeni
työkalunsa esille, mutta katsoo hyvän kenraalin tavoin yli olkansa,
ollakseen pahimmassa tapauksessa varma peräytymistiestään. Kumaraan
painaa urhea rihkamakauppias päänsä, kaiketi luottaen porvarilliseen
kypäräänsä, jolla hänen parempi puoliskonsa on lujittanut hänen
kallonsa. No, tämäpä vasta verratonta leikkiä on. Kautta taivaan,
mies aikoo rynnätä puskien häntä vastaan kuin muurinmurrin."
Niin kävi kuin loordi Dalgarno oli aavistanut, sillä kun porvari,
jonka taisteluinto näytti olevan täyttä totta, huomasi soturin
pysyvän alallaan, säntäsi hän eteenpäin yhtä onnellisesti kuin
miehuullisestikin, löi alas kapteenin varjelusliikkeen ja edelleen
pinnistäen työnsi näköjään miekkansa ihan tämän ruumiin läpi.
Voihkaisten kaatui vastustaja pitkin pituuttaan maahan. Parikymmentä
ääntä huusi voittajalle hänen seistessään patsaaksi tyrmistyneenä
omasta urotyöstään: "Pois, pian pois! -- paetkaa, paetkaa -- pakoon
takaovesta -- laittautukaa Whitefriarsiin tai virran yli Banksidelle,
meidän pidätellessämme roskaväkeä ja konstaapeleita." Ja jättäen
sortuneen vihollisensa tantereelle vilistikin voittaja tiehensä.
"Kautta taivaan", ihmetteli loordi Dalgarno, "en olisi ikinä uskonut
tuon miehen seisovan vastaanottamassa pistoa -- varmasti kahlitsi
hänet kauhu, herpaannuttaen raajat. Kas, ne nostavat hänet ylös."
Turralta ja kangistuneelta näytti miekkamiehen ruumis, kun
pari vierasta kohotti sen maasta. Mutta kun he alkoivat avata
hänen rintamustaan, etsiäkseen olematonta haavaa, toipui soturi
pökerryksistään, ja oivaltaen, että ravintola ei enää soveltunut
hänen urheutensa näyttämöksi, pötki hän pakoon minkä jaksoi, seurueen
naurun ja rähäkän saattamana.
"Kautta kunniani", huudahti loordi Dalgarno, "hän livistää samalle
suunnalle kuin voittajansakin. Toivon kaikesta sydämestäni, että hän
saavuttaa miehuullisen porvarin, joka silloin luulee surmaamansa
miehen haamun tulevan kintereillään."
"_Despardieux_, milor", vannoi chevalier, "jos hän olisi viipynyt
hetken, häneen olisi _torchon_ -- mitä te sanotte pesuriepu --
pantu neulalla käärinliinaksi näyttämään, että hän on oikein _grand
fanfaronin_ haamu".
"Sillävälin", huomautti Ioordi Dalgarno, "saatatte meidät
kiitollisiksi, _monsieur le chevalier_, ja varjelette omaa
kunniallista mainettanne, kun annatte juomanlaskijainne tervehtiä
sitä sotaista sankaria patukalla, jos hän vielä uskaltaa pyrkiä
tänne".
"_Ventre saint gris_, milor", takasi chevalier, "luottakaa siinä
minuun. Saakuta, sisäkkö viskata saa likavedet _grand_ pelkurin
niskaan!"
Naurettuansa kyllikseen tälle hullunkuriselle tapaukselle alkoi
seurue hajaantua pikku ryhmiin. Jotkut ottivat haltuunsa keilaradan,
äskeisen kahakan näyttämön, ja panivat sen varsinaiseen käytäntöönsä.
Pian kaikui siellä kaikkia kisan puheentapoja, kuten "kieri, kieri
-- hierrä, hierrä -- älä viippaa, lemmon väkkärä!" siten vahvistaen
vanhan sananparren, että pallokentällä tuhlataan kolmea lajia,
nimittäin aikaa, rahaa ja sadatuksia.
Sisällä huoneissa monet herrasmiehet ryhtyivät kortti- tai
noppapeliin, ja seurueita muodostui ombren, bassetin, gleekin,
primeron ja muiden uudenaikaisten korttipelien koettajiksi; samaten
käytettiin noppia eri peleihin sekä pöytien ääressä että ilman,
kuten hasardiin ja passageen. Pelaaminen ei kuitenkaan näyttänyt
kohoavan erittäin korkeihin panoksiin; kaikki kävi ehdottomasti
hyvin säädylliseen ja rehelliseen tapaan, eikä nuori skotlantilainen
voinut mistään johtua epäilemään kumppaninsa vakuutusta, että paikkaa
käyttivät korkea-arvoiset ja jalosukuiset miehet, joiden omaksumat
huvitukset noudattivat kunnian vaatimuksia.
Loordi Dalgarno ei ollut kehoittanut ystäväänsä pelaamaan eikä
itse yhtynyt siihen ajanviettoon, vaan siirtyi pöydästä toiseen,
tarkkaillen eri pelaajien onnea ja heidän kykyänsä käyttää sitä
hyväkseen sekä puhellen ylhäisimpien vieraitten kanssa. Viimein
hän ikäänkuin väsyneenä oloonsa, jota nykyaikaisessa puheessa
olisi sanottu vetelehtimiseksi, äkkiä muisti Burbagen näyttelevän
Shakespearen Rikhard-kuningasta Fortune-teatterissa ehtoopäivällä.
Hän ei mielestään voinut toimittaa loordi Glenvarlochin kaltaiselle
muukalaiselle suurempaa hauskutusta kuin viemällä hänet näytäntöön,
"jollei tosiaan", hän lisäsi kuiskaten, "ole olemassa isällistä
pannajulistusta teatteria kuten ravintolaakin vastaan".
"En milloinkaan kuullut isäni puhuvan näytelmistä", sanoi loordi
Glenvarloch, "sillä ne ovat uudenaikaisia esityksiä ja Skotlannissa
tuntemattomia. Mutta jos on totta, mitä olen kuullut niistä
haitallista, niin epäilen suuresti, tokko hän olisi hyväksynyt niitä."
"Hyväksynytkö niitä!" huudahti loordi Dalgarno. "Sepittihän
George Buchanan murhenäytelmiä, ja hänen yhtä oppinut ja viisas
holhottinsa käy niitä katsomassa, joten niistä pidättyminen lähenee
valtiopetosta. Englannin etevimmät miehet kirjoittelevat näyttämöä
varten, ja Lontoon sievimmät naiset kulkevat teatterissa. Minulla
odottelee tässä ulkopuolella virma juoksijapari; ne kiidättävät
meidät pitkin katuja kuin kulovalkeana, ja ratsastus edistää
metsänriistamme ja peltosirkkujemme sulatusta sekä haihduttaa viinin
huurut. Ratsaille siis -- hyvästi jääkää, hyvät herrat -- näkemiin,
_chevalier de la Fortune_."
Loordi Dalgarnon hevosrengit pidättelivät varalla kahta ratsua, ja
nuoret miehet nousivat satulaan, omistaja suosimansa berberiläisen
selkään, Nigelin saadessa tuskin vähemmin kauniin ja erinomaisesti
harjoitetun espanjalaisen tasajuoksijan. Heidän ratsastaessaan
teatteria kohti yritti loordi Dalgarno saada selville ystävänsä
mielipidettä seurasta, johon oli hänet vienyt, ja kumota
muistutuksia, joita hän saattoi olettaa johtuneen nuoren toverinsa
mieleen. "Ja miksi näytät alakuloiselta", hän puheli, "mietiskelevä
alokkaani? Alankomaalaisen _alma materin_ viisas poika, mikä
sinua vaivaa? Onko se elävän maailman lehti, jonka olemme yhdessä
kääntäneet, vähemmän kauniisti kirjoitettua kuin sinut oli opetettu
odottamaan? Ole hyvällä mielellä ja jätä silleen pikku tahra tai
pari; joudut vielä tuomituksi lukemaan montakin sivua niin mustaa
kuin Kunnottomuus pystyy nokisella sulallaan pyyhkimään. Muista,
kaiken saastan säästämä Nigel, että me olemme Lontoossa emmekä
Leydenissä -- että me tutkimme elämää emmekä kirjatietoa. Pidä
puoliasi turhanaran omantuntosi nuhdetta vastaan, mies, ja kun kunnon
luvunlaskijan tavoin lasket yhteen päivän puuhat, niin älä tee
tasausta pieluksellasi ennen kuin huomautat syyttävälle hengelle,
päin hänen tulikivistä partaansa, että jos korvasi ovatkin kuulleet
paholaisen luitten kalinaa, ei kätesi ole paiskinut niitä -- että jos
silmäsi on nähnyt kahden kiivastuneen miekkosen kiistan, ei sinun
säiläsi ole paljastunut heidän kahakassaan."
"Tämä kaikki saattaa olla viisasta ja sukkelaa", vastasi Nigel.
"Kuitenkin tunnustan ehdottomasti ajattelevani, että sinä ja muut
päivällisseuranamme olleet jalosukuiset miehet olisitte voineet
valita rehentelijäin häirinnältä suojatun kohtauspaikan ja paremman
isännöitsijän kuin tuon muukalaisen seikkailijan."
"Kaikki korjautuu, pyhä Nigellus, kun sinä esiinnyt uutena Pietari
Erakkona saarnaamassa ristiretkeä noppapeliä, yöjalassa juoksemista
ja kestailua vastaan. Me tulemme päivälliselle Pyhän Haudan
kirkkoon; aterioitsemme kuorissa, tyhjennämme pullomme sakastissa,
pappi saa kiskaista joka korkin ja suntio sanoa aamenen jokaiseen
maljalauselmaan. Hei, mies, reipastaudu ja heitä sikseen tuo hapan
ja juro mieliala. Usko minua, puritanit kyllä morkkaavat meitä
ihmisluontoon kuuluvista hullutuksista ja heikkouksista, mutta heillä
itsellään on oikeitten paholaisten paheet, luihu ilkeys ja parjaava
ulkokultaisuus sekä kaikessa röyhkeydessään rehentelevä henkinen
ylpeys. Elämässä on sitäpaitsi paljon sellaista, mikä meidän täytyy
nähdä vaikkapa vain oppiaksemme karttamaan sitä. Will Shakespeare,
joka elää kuoleman jälkeen ja piankin tuottaa sinulle sellaista
mielihyvää kuin ainoastaan hän kykenee ihmislapselle toimittamaan,
antaa uljaan Falconbridgen lausua:
"'Ajalleen lehtolapsi on se mies,
jok' ympäristön tutkimista vieroo;
siit' en mä pettääkseni selvää tahdo,
petosta väistääksein sit' opiskelen.'
"Mutta tässä nyt olemmekin Fortunan ovella ja pääsemme kuulemaan
verrattoman Williamin puhuvan omasta puolestaan. Henki, ja sinä
toinen jolppi, jättäkää hevoset tallirengeille ja raivatkaa meille
tietä tungoksen läpi."
He laskeusivat ratsailta, ja kyynäspäillään tyrkkien, rähisten
ja herransa nimeä ja arvoa julistellen avasi Lutin uutterilla
ponnistuksillaan tilaa napisevien porvarien ja sättivien oppipoikien
ahdingon läpi ovelle. Loordi Dalgarno varasi joutuisasti kaksi
istuinta näyttämölle kumppaniansa ja itseänsä varten. Siellä he
muiden samaan luokkaan kuuluvien teikarien seurassa istuen saivat
tilaisuuden näytellä muhkeita pukujaan ja muodikkaita tapojaan,
samalla kun arvostelivat kappaletta pitkin aikaa. Siten olivat he
yhdellä kertaa huomattavana osana näytelmästä ja tärkeänä aineksena
kuulijakunnassa.
Nigel Olifaunt oli liian innokkaasti ja hartaasti syventynyt
näyttämön tenhoon, kyetäkseen esittämään osaansa istumasijansa arvon
mukaisesti. Häneen tehosi kaikella loihtuvoimallaan tuo taikuri, joka
oli esittänyt puisen vajan kehnossa kehässä Yorkin ja Lancasterin
sitkeitä sotia, pakottaen kumpaisenkin rintaman sankarit astelemaan
näyttämöllä aikansa puhetapaa ja kuosia kuvaamassa, niinkuin olisi
hauta luovuttanut kuolleensa elävien huviksi ja opiksi. Burbage, jota
pidettiin parhaana Rikhardina ennen Garrickia, näytteli itsevaltiasta
ja vallananastajaa niin todellisesti ja elävästi, että kun Bosworthin
taistelu näytti päättyneen hänen kuolemallaan, olivat todellisuus
ja erhekuva kovassa kilvoituksessa keskenään loordi Glenvarlochin
mielikuvituksessa, ja hänen oli ihan havahduttava toiseen maailmaan,
kun hänen kumppaninsa teki sen ensimältä kovin oudolta kuuluvan
ehdotuksen, että Rikhard-kuninkaan piti illastaa heidän kanssaan
Merenneidossa.
Heihin yhtyi samalla kertaa pikku ryhmä herrasmiehiä, joiden
kanssa he olivat syöneet päivällistä. Seurue täydennettiin
kutsumalla joukkoon pari kolme etevintä sukkelusta ja runoilijaa
niistä älyniekoista, jotka jokseenkin säännöllisesti kävivät
Fortuna-teatterissa ja olivat liiankin halukkaita päättämään
huvittelupäivän nautintorikkaalla yöllä. Sinne siis siirryttiin
miehissä, ja sektisarkkain kierrellessä ahkeraan, mielten elpyessä
ja vilkkaiden kumppaniensa kilvan väläytellessä neronsa leimauksia
näyttivät hienoston urhot kokevan samaa rattoa kuin muuan Ben
Jonsonin aikalainen, joka kerskuen johdatti runoilijan mieleen
"noita juhlia laulun,
miss' saatiin oivia rypäleitä,
jotka hulluttamatta hurmasi meitä;
ja sentään säkehes jokainen
vielä herkut voitti ja viinin herttaisen".