Viettelijä.
Seuraavana aamuna Nigel murkinalta päästyään mietti juuri, miten
käyttäisi päivänsä, kun portailta kuului jotakin peuhausta, joka
herätti hänen huomiotansa. Samassa astui huoneeseen emäntä Nelly,
tulipunaisena ja hädin kyeten lausumaan: "Nuori aatelismies, sir --
kukaan sen vähäisempi", hän lisäsi kädenselällä pyyhkäisten huuliaan,
"ei olisi niin nenäkäs -- nuori aatelismies, sir, tullut tapaamaan
teitä!"
Ja häntä seurasi pieneen kamariin loordi Dalgarno, hilpeänä,
huolettomana, rentona ja näköjään yhtä hyvillä mielin liittyen
uuden tuttavansa seuraan kuin olisi kohdannut hänet jonkun
palatsin huoneessa. Nigel sitävastoin, sillä nuoriso on sellaisten
olosuhteiden orja, oli nolostunut ja pahalla mielellä, kun hänet
yllätti noin hieno keikari kamarissa, joka komean ja ylellisesti
puetun aatelismiehen sinne ilmestyessä näytti asukkaastansa vielä
matalammalta, ahtaammalta, pimeämmältä ja köyhemmältä kuin koskaan.
Hän yritti lausua jotakin puolustelua asemansa johdosta, mutta loordi
Dalgarno keskeytti hänet heti.
"Ei sanaakaan siitä", hän sanoi, "ei ainoatakaan sanaa -- kyllä
oivallan, minkätähden olette ankkurissa täällä -- mutta minä
voin pysyä vaiti -- noin sievä emäntä houkuttelisi kehnompaankin
kortteeriin".
"Minä vakuutan -- kunniasanallani --", yritti Glenvarloch selittää.
"Ei, ei, älkää siihen seikkaan sanoja tuhlatko", esteli loordi
Dalgarno. "Minä en levitä juttuja enkä astu tiellenne; metsässä on
yltäkyllin riistaa, Luojan kiitos, ja minä pystyn tapaamaan hirven
itselleni."
Hän haastoi niin merkitsevällä äänenpainolla, ja hänen omaksumansa
selitys näytti saattavan loordi Glenvarlochin keikaritaidon
niin arvossapidetylle kannalle, että Nigel herkesi koettamasta
oikaista hänen väärinkäsitystään; ja kenties vähemmän häpeissään
oletetusta paheesta kuin todellisesta köyhyydestä, sillä sellaista
on inhimillinen heikkous, käänsi nuori aatelismies puheen muuhun,
jättäen emäntä Nelly-paran ja oman maineensa nuoren hovilaisen väärän
tulkinnan varaan.
Hän tarjosi hiukan epäröiden virvokkeita. Loordi Dalgarno sanoi
aikaa sitten einehtineensä, mutta tulleensa juuri pelaamasta
tennis-palloa ja mielellään siemaavansa sievän emäntänsä kaljaa. Tämä
oli helposti hankittavissa; se juotiin ja sai osakseen kiitosta, ja
kun emäntä luonnollisesti itse toi kolpakon, käytti loordi Dalgarno
tilaisuutta silmätäkseen häntä toistamiseen ja tarkkaavaisemmin,
sitte vakaana juoden hänen miehensä terveydeksi, samalla kun melkein
huomaamattomasti nyökkäsi loordi Glenvarlochille. Nelly-emäntä
oli kovin hyvillään, silitti esiliinaansa molemmin käsin ja sanoi
Johninsa saavan suurta ja todellista kunniaa heidän ylhäisyyksistänsä
-- "hän on niin säyseä ja uuras mies perheensä hyväksi kuin yksikään
koko kujan varrella taikka ihan Paavalin sulkuporttia myöten kaukana
pohjoisessa".
Hän olisi luultavasti jatkanut huomauttamalla heidän ikäerostaan
ainoana aviollisen onnen haittana, mutta hänen asukkaallaan ei ollut
halua sen enempää antautua hilpeän ystävänsä naljailuun, joten hän
vastoin tapaansa antoi emännälleen merkin poistua huoneesta.
Loordi Dalgarno katsoi hänen jälkeensä ja sitte Glenvarlochiin,
pudisti päätänsä ja toisti tutut säkeet:
"'Luulevaisuutta te varokaa --
se vihersilmä hirmu laittaa ruuan,
jost' elää'.[33]
"Mutta jääköön", hän sanoi äänensä sävyä muuttaen, "en tiedä, miksi
kiusaan teitä täten -- minulla on kovin monia omia hullutuksia, ja
oikeastaan pitäisi minun pyytää anteeksi, että olen täällä ollenkaan,
ja mainita teille tuloni syy".
Niin sanoen hän otti tuolin, asetti toisen loordi Glenvarlochille,
joka turhaan yritti ehtiä kohteliaisuudessa edelle ja pitkitti samaan
kepeän tuttavalliseen tapaan:
"Me olemme naapuruksia, mylord, ja olemme juuri tulleet tuntemaan
toisemme. No niin, tunnen rakasta pohjolaa kyllin hyvin tietääkseni,
että skotlantilaisten naapurusten täytyy olla joko veriveljiä tai
verivihollisia -- joko kävellä käsikkäin tai seistä miekka miekkaa
vastaan. Valitsenpa siis käsihaan, jollette hylkää tarjoumustani."
"Kuinka olisi mahdollista, mylord", sanoi loordi Glenvarloch,
"hyljätä niin sydämellisesti tehtyä ehdotusta, vaikkei isänne
olisikaan esiintynyt minua kohtaan toisena isänä?" Ja tarttuessaan
loordi Dalgarnon ojentamaan käteen hän lisäsi: "En ole luullakseni
menettänyt aikaa, koskapa yhden päivän hovikäynnillä olen hankkinut
hyväntahtoisen ystävän ja voimallisen vihamiehen."
"Ystävä kiittää teitä oikeasta mielipiteestänne", virkkoi loordi
Dalgarno, "mutta, hyvä Glenvarloch -- taikka oikeastaan ovat
arvonimet liian muodollisia meidän parhaimmistoon kuuluvien kesken --
mikä on ristimänimenne?"
"Nigel", vastasi loordi Glenvarloch.
"Sitten olemmekin Nigel ja Malcolm toisillemme", esitti hänen
vieraansa, "ja mylord ympäristömme plebeijeille. Mutta minun piti
kysyä sinulta, ketä luulet vihamieheksesi?"
"En sen vähäisempää kuin kaikkivaltiasta suosikkia, suurta
Buckinghamin herttuaa."
"Sinä uneksit! Mistä olet voinutkaan johtua sellaiseen käsitykseen?"
kummeksui Dalgarno.
"Hän sanoi sen minulle itse", selitti Glenvarloch, "ja niin
tehdessään menetteli minun suhteeni vilpittömästi ja kunniallisesti".
"Haa, sinä et tunne häntä vielä", vakuutti kumppani. "Herttuan
olemuksena on sata ylvästä ja tulista ominaisuutta, jotka yllyttävät
häntä niinkuin raisua ratsua hyppäämään maltittomana syrjään,
kohdatessaan vähäisimmänkin esteen suoralla tolallaan. Mutta hän
ei tarkoita mitä sanoo tuollaisissa hetkellisissä puuskissa. Voin,
Jumalan kiitos, vaikuttaa häneen enemmän kuin useimmat hänen
lähimpänsä; sinun pitää poiketa kanssani vierailulle hänen luokseen,
niin näet, miten sinut otetaan vastaan."
"Kuten sanoin, mylord", väitti Glenvarloch lujasti ja hiukan
korskeasti, "ilman vähäisintäkään loukkaannuksen aihetta julistausi
Buckinghamin herttua vihollisekseni hovin kuullen, ja hänen pitää
peruuttaa se hyökkäys yhtä julkisesti kuin se tehtiin, ennen kuin
nimeksikään lähentelen häntä".
"Sinä toimisit asianmukaisesti jokaisessa muussa tapauksessa",
huomautti loordi Dalgarno, "mutta tässä kohden olet väärässä. Hovin
horisontissa on Buckingham valtatähtenä, ja mikäli hän on nurja tai
suosiollinen, sen mukaan laskeutuu tai kohoaa hakijan onni. Kuningas
kehoittaisi sinua muistamaan Phaedrustasi:
"'Arripiens geminas, ripis cedentibus, ollas --'
"ja niin edelleen. Sinä olet saviruukku: varo kolhiutumasta
rautamaljakkoon."
"Saviruukku", huomautti Glenvarloch, "välttää yhteentörmäystä
laittautumalla maihin vuolteesta -- en aio enää mennä hoviin".
"Voi, hoviin pitää sinun välttämättömästi mennä; muutoin näet
skotlantilaisen juttusi kehittyvän huonosti, sillä tarvitaan
sekä suojelusta että suosiota saamasi omakätisen valtuutuksen
toimeenpanoon. Siitä puhumme jälkeenpäin mutta sanohan minulle ensin,
hyvä Nigel, etkö kummastunut nähdessäsi minut täällä näin aikaisin?"
"Minua kummastuttaa, että saatoit löytää minut tältä syrjäiseltä
kolkalta", myönsi loordi Glenvarloch.
"Paashini Lutin on itse lempo sellaiseen keksintään", selitti loordi
Dalgarno. "Minun tarvitsee vain sanoa: 'henki, tahtoisin tietää,
missä se mies tai nainen asuu', ja hän opastaa minut sinne kuin
taikuuden avulla."
"Eihän hän vain odottane nyt kadulla, mylord?" sanoi Nigel. "Lähetän
palvelijani tavoittamaan häntä."
"Älä hänestä välitä", tuumi loordi Dalgarno; "hän on jo pelaamassa
rahanheittoa ja pennin nappikuoppaa laiturin pahimpain nulikkain
kanssa, jollei ole heittänyt vanhoja tapojaan".
"Ettekö pelkää", kysyi loordi Glenvarloch, "että hänen
siveellisyyskäsitteensä saattavat turmeltua sellaisessa seurassa?"
"Varokoon hänen seuransa omiaan", vastasi loordi Dalgarno tyynesti,
"sillä se on suorastaan paholaisten joukkoa, jossa Lutin ei kykene
opettamaan enemmän ilkivaltaisuutta kuin oppimaan: hän on, hyvä
kyllä, mitä perusteellisimmin perehtynyt pahuuteen ikäisekseen.
Minulta säästyy hänen tapojensa valvomisen vaiva, sillä mikään ei voi
tehdä niitä paremmiksi tai huonommiksi."
"Minua ihmetyttää, miten voitte vastata tästä hänen vanhemmilleen,
mylord", huomautti Nigel.
"Minä ihmettelen, mistä löytäisin hänen vanhempansa", vastasi hänen
kumppaninsa, "tehdäkseni heille tiliä".
"Olkoon vain orpokin", muistutti loordi Nigel, "mutta kun hän kerran
on teidän ylhäisyytenne perheessä paashina, on hänen vanhempiensa
täytynyt olla korkeassa asemassa".
"Niin korkeassa kuin hirsipuu kykeni heidät korottamaan", selitti
loordi Dalgarno yhä yhtä välinpitämättömästi. "Heidät lienee hirtetty
molemmat -- sitä ainakin huomauttivat minulle mustalaiset, joilta
hänet ostin viisi vuotta takaperin. Sinä kummeksut nyt tätä. Mutta
pitäisikö minulla olla itseluuloinen, heranaamainen aateluuden vesa,
jolle minun olisi sinun vanhoillisen katsantokantasi mukaan oltava
herra koulumestarina, visusti valvoen, että hän pesee kätensä ja
silmänsä, lausuu rukouksensa, tankkaa läpi alkeiskirjansa, karttaa
rumia sanoja, harjaa hattunsa ja käyttää parasta ihokastansa
ainoastaan pyhäisin -- pitäisikö minulla olla sellainen lellipoika
tämänlaatuisen sijasta?"
Hän vihelsi kimakan vihlovasti, ja mainittu kantapoika syöksähti
huoneeseen melkein kuin todellinen ilmestys. Mitaltaan hän näytti
vain viidentoista ikäiseltä, mutta saattoi kasvoistaan päättäen
olla kahta tai kolmeakin vuotta vanhempi. Hän oli hyvin siro
ruumiinrakenteeltaan ja ylellisesti puettu; laihat pronssinkarvaiset
kasvot ilmaisivat mustalaisrotua, samoin kuin säihkyvät mustat
silmät, jotka tuntuivat miltei lävistävän katseltavansa.
"Tuossa hän on", virkkoi loordi Dalgarno, "elementissään joka alalla
-- vireä suorittamaan jokaisen käskyn, hyvän, pahan tai yhdentekevän
-- verraton lajiansa veijarina, varkaana ja valehtelijana".
"Mitkä kaikki ominaisuudet", tokaisi hätääntymätön kantapoika, "ovat
vuorotellen avittaneet teidän ylhäisyyttänne".
"Ulos, sinä hiiden sikiö!" käski hänen herransa; "katoa -- haihdu
-- tai tapailee loihtusauvani korviasi". Poika kääntyi ja hävisi
yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. "Sinä näet", jatkoi loordi
Dalgarno, "että minä huonekuntaani valitessani tulen parhaiten
pitäneeksi arvossa aatelista syntyperää siten, että suljen sen pois
palveluksestani -- pelkästään tuo hirtehinen riittäisi pilaamaan
kokonaisen etuhuoneellisen paasheja, vaikka he olisivat kuninkaista
ja keisareista polveutuneita".
"Voin tuskin ajatella, että aatelismies tarvitsisi sellaisen
saattolaisen palveluksia kuin sinun menninkäisesi", sanoi Nigel.
"Sinä lasket vain leikkiä kokemattomuudestani."
"Aika osoittaa, laskenko leikkiä, hyvä Nigel", vastasi Dalgarno.
"Sillävälin on minulla ehdotettavana sinulle, että käyttäisit
nousuveden aikaa ja lähtisit ylös virtaa huviksesi; puoleltapäivin
toivoakseni syöt päivällistä kanssani."
Nigel suostui suunnitelmaan, joka lupasi niin suurta hauskuutta.
Saattolaisinaan Lutin ja Moniplies, jotka täten yhtyneinä suuresti
muistuttivat karhua ja apinaa, astuivat aatelismiehet loordi
Dalgarnon huviveneeseen; se odotteli valmiina soutumiehineen,
jotka käyttivät hänen ylhäisyytensä vaakunalaattaa hihoissaan.
Virralla oli ihana ilma, ja loordi Dalgarnon vilkas haastelu lisäsi
mielenkiintoa pikku retken huviin. Hän ei ainoastaan kyennyt tekemään
selvää julkisista rakennuksista ja aateliston taloista, joita he
sivuuttivat noustessaan Thamesia ylös, vaan osasi myös höystää
tietojansa kaikenlaisilla kaskuilla, valtiollisilla viittauksilla,
ja seuraelämän juorupuheilla. Jollei hän ollut kovinkaan
sukkelajärkinen, oli hän ainakin saanut täydellisesti omaksutuksi sen
sievistyneen sävyn, joka siihen aikaan yltäkyllin korvasi älyllisten
lahjain vajavuuden, kuten meidänkin päivinämme.
Tuollainen haastelutapa oli kokonaan uutta hänen kumppanilleen,
niinkuin se maailmakin, jonka loordi Dalgarno avasi hänen
katseltavakseen, eikä ole kumma, että Nigel luontaisesta
järkevyydestään ja ylevästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hyväksyi
auliimmin kuin näytti kumpaiseenkaan soveltuvalta sen arvovaltaisen
opettavaisuuden, jota uusi ystävä käytti hänelle puhellessaan.
Tosin olisikin ollut hiukan työläs käydä pitämään puoliaan. Olisi
näyttänyt naurettavalta mestaroimiselta, jos hän olisi koettanut
ylvään ja uppiniskaisen siveellisesti vastailla loordi Dalgarnon
puhelun kepeyteen, joka pysytteli pilan ja toden rajoilla, ja
jokainen Nigelin yritys kumppaninsa väitelmien vastustamiseksi yhtä
leikkisällä järkeilyllä kuin hänen omansakin osoitti vain hänen
pätemättömyytensä tuollaiseen hilpeään kiistelyyn. Ja sitäpaitsi on
tunnustettava, että vaikka loordi Glenvarloch itsekseen paheksuikin
paljoa kuulemaansa, huolestui hän seuraelämään tottumattomanakin
toverinsa puheista ja tavoista vähemmän kuin hänen olisi
varovaisuuden nimessä pitänyt.
Loordi Dalgarno ei myöskään halunnut kavahduttaa opetuslastansa
ja karttoi senvuoksi itsepintaista kiintymistä mihinkään
puheenaineeseen, joka näytti erityisen kiusalliselta tämän
tavoille tai periaatteille, ja hän hämmensi veitikkamaisuutensa ja
vakavuutensa niin taitavasti, että Nigelin oli mahdoton oivaltaa,
missä määrin hän oli kulloinkin tosissaan tai mikä osuus hänen
lauselmissaan oli huimaluontoisella ja hillittömällä naljailuhalulla.
Ja tuon tuostakin leimahti hänen keskustelussaan henkevyyden ja
kunniantunnon ilmauksia, jotka tuntuivat osoittavan, että loordi
Dalgarnon saattoi riittävä vaikutin kannustaa kokonaan toisenlaiseen
toimintaan, vaikka hän näki hyväksi esittää valittuna osanaan hovissa
liehuvaa ja nautinnonhaluista huikentelijaa.
Heidän palatessaan alas virtaa huomasi loordi Glenvarloch, että vene
sivuutti loordi Huntinglenin rakennuksen. Hän huomautti tästä loordi
Dalgarnolle sanoen luulleensa heidän syövän päivällistä siellä. "Emme
toki", vastasi nuori aatelismies. "Olen armeliaampi sinua kohtaan
kuin että täyttäisin sinut toistamiseen puolikypsällä häränlihalla
ja kanarinviinillä. Suunnittelen sinulle jotakin parempaa, sen
takaan, kuin uusia tuollaisia skyyttalaisia vieraspitoja. Ja isäni
taasen aikoo olla tänään päivällisellä Northamptonin vakavan, vanhan
jaarlin luona, joka oli aikoinaan loordi Henry Howardina[34] kuuluisa
luuloteltujen ennustusten kumooja."
"Ja etkö sinä lähde hänen kanssaan?" kysyi kumppani.
"Mitä varten?" tuumi loordi Dalgarno. "Kuulemaan hänen viisaan
ylhäisyytensä haastavan ummehtunutta politiikkaa virheellisellä
latinankielellä, jota se vanha kettu aina käyttää, antaakseen
Englannin oppineelle majesteetille tilaisuuden korjata hänen
kieliopillisia kompastuksiaan? Olisi sekin huvia!"
"Ei", huomautti loordi Nigel, "vaan kunnioittavasti saattaaksesi
isääsi".
"Isälläni", vastasi loordi Dalgarno, "on sinimekkoja kylliksi
saattolaisinaan, ja hän tulee helposti toimeen ilman minunlaistani
perhosta. Hän jaksaa nostaa sektisarkan huulilleen ilman minun
apuani, ja jos sanottua isällistä päätä alkaisi hiukan huimata,
on siellä riittävästi miehiä ohjaamaan hänen kunnianarvoisa
ylhäisyytensä hänen ylhäisyytensä kunnianarvoisalle leposijalle.
Älä nyt tuijota minuun, Nigel, niinkuin sanani vajottaisivat meidät
upoksiin veneinemme. Minä rakastan isääni -- rakastan hellästi ja
kunnioitan häntä myös, vaikka minä en kunnioita moniakaan asioita;
taatumpaa vanhaa troijalaista ei ole koskaan ollut kiinnittämässä
lyömämiekkaa nahkahankkilukseen. Mutta entä sitte? Hän kuuluu vanhaan
maailmaan, minä uuteen. Hänellä on hullutuksensa, minulla omani,
ja mitä vähemmin kumpainenkaan meistä näkee toisen heikkouksia,
sitä suurempi on kunnioitus ja kunnia -- sehän lienee asianmukainen
puheentapa -- sanon _kunnia_, jossa pidämme toisiamme. Erillään on
kumpainenkin meistä oma itsensä, sellainen miksi luonto ja olosuhteet
ovat hänet muovanneet; mutta kytkeppä meidät liian liki yhteen, niin
sinulla on varmasti kahlekunnassasi joko vanha ulkokullattu tai nuori
taikka kenties kumpainenkin."
Hänen siten puhuessaan laski vene maihin Blackfriarsin
(Mustienmunkkien) luostarin kohdalle. Loordi Dalgarno hyppäsi
rannalle ja viskasi viittansa ja pistomiekkansa kantapojalleen,
kehoittaen kumppaniansa tekemään samaten. "Me joudumme herrasmiesten
seuraan", hän sanoi, "ja jos kävelisimme tuolla tavoin verhoutuneina,
näyttäisimme tummapintaiselta donilta, joka kääriytyy tiukasti
levättiinsä salatakseen ihokkaansa puutteellisuuksia".
"Tiedän monen kelpo miehen tehneen siten, suvaitkoon teidän
ylhäisyytenne minun virkkaa", huomautti Richie Moniplies, joka oli
vaaninut tilaisuutta sekaantua keskusteluun ja luultavasti muisti,
millainen oli ollut hänen oma tilansa viitan ja ihokkaan suhteen
hyvinkin äskettäin.
Loordi Dalgarno tuijotti häneen kuin ihmetellen miehen
ujostelemattomuutta, mutta vastasi heti: "Saatat paljonkin tietää,
ystäväiseni; mutta sinä et vain tiedä seikkaa, mikä nyt lähinnä
koskee herraasi, nimittäin miten kantaa hänen viittaansa, jotta
kultanauhaiset saumat ja näädännahkainen palle pistäisivät silmään
parhaiten. Katso, kuinka Lutin pitää miekkaa, viitta osittain
heitettynä sen yli, mutta vasiten osuttaen näkyviin kohokoristeisen
kädensijan ja hopeoidun kahvan. Anna miehellesi miekkasi, Nigel",
jatkoi hän loordi Glenvarlochiin kääntyen, "jotta hän pääsee
harjoittelemaan niin tarpeellista taitoa".
"Onkohan viisasta", epäröi Nigel, päästäessään irti aseensa ja
antaessaan sen Richielle, "kävellä ihan aseettomana?"
"Ja miksei?" arveli hänen kumppaninsa. "Sinä ajattelet nyt Vanhaa
Sauhulaa, kuten isäni hellien nimittää kelpo skotlantilaista
pääkaupunkianne, missä yksityiset vihat ja puolueriidat ovat
sellaisena mylläkkänä, että mikään huomattava mies ei kuulu kahdesti
astuvan High-katunne poikki panematta henkeänsä kolmasti vaaraan.
Täällä ei sallita mitään katutappeluita. Härkäpäinen porvari
puuttuu asiaan heti kun miekka sivalletaan, ja _nuijat_ on silloin
tunnussana."
"Ja kova sana onkin", virkkoi Richie, "kuten pääkuoreni tuntee juuri
tänäkin hetkenä".
"Sinun isäntänäsi, mies", huomautti loordi Dalgaro, "iskisin sen
kuoren mäihäksi, jos hiiskuisit sanankaan minun kuulteni ennen kuin
sinua puhuteltaisiin".
Richie jupisi jotakin epäselvää vastaukseksi, mutta otti onkeensa
viittauksen ja asettui herransa taakse Lutinin rinnalle. Tämä ei
suinkaan ollut naurattamatta ohikulkijoita uudella kumppanillaan,
jäljitellen niin usein kuin saattoi Richien huomaamatta tämän
kankeata ja pystypäistä harppailua ja tyytymätöntä naamaa.
"Ja sano minulle nyt, hyvä Malcolm", pyysi Nigel, "minne olemme
menossa ja syömmekö päivällistä jossakin sinun huoneessasi".
"Minun huoneessani -- kyllä, varmasti", vastasi loordi Dalgarno.
"Päivällisen saat minun huoneessani ja sinun ja kahdenkymmenen
muun herrasmiehen huoneessa; ja siellä tarjoaakin pöytä parempaa
kestitystä, parempaa viiniä ja parempaa palvelusta kuin jos
kustantaisimme sen yhteisesti kaikilla taskurahoillamme. Menemme
Lontoon huomatuimpaan ravintolaan."
"Tavallisen kielenkäytön mukaan siis majataloon tai kapakkaan",
muistutti Nigel.
"Majataloon tai kapakkaanko, sinä ylen yksinkertainen ja
ymmärtämätön ystäväni!" huudahti loordi Dalgarno. "Ei, ei -- ne
ovat paikkoja, missä rasvaiset porvarit pitelevät piippua ja
haarikkaa ja oikeuslaitoksen houkuttelevat nurkkasihteerit kärkkyvät
onnettomia uhrejaan -- missä lakikoululaiset laskettelevat yhtä
laihoja piloja kuin ovat heidän kukkaronsa, ja alemman aatelin
varattomat vesat litkivät niin voimatonta olutta, että saavat
humalan sijasta vesitaudin. Ravintola on vastakeksitty laitos,
Bacchukselle ja Comukselle pyhitetty temppeli, missä aikansa
hienoston parhaan edustajat tapaavat aikakauden ensimäisiä ja
taivaallisimpia älyniekkoja -- missä viini on silkkaa valiorypäleen
sielua, jalostunutta kuin runoilijan nero, vanhaa ja tulista kuin
aatelisveri. Ja ravintokin on siellä aivan toista kuin tavallinen
karkea maallinen ruoka! Meret ja mantereet maksavat veronsa varaston
hankinnassa, ja kuuden nerokkaan kokin kekseliäisyyttä pidetään
ikuisesti pinteessä, jotta heidän taitonsa pysyisi aineksien tasalla,
jopa mahdollisesti korottaisi niiden verratonta laatua."
"Tuosta ylistelyn ylenpalttisuudesta", virkkoi loordi Glenvarloch,
"käsitän ainoastaan kuten ennenkin, että olemme menossa hienoon
ruokalaan, jossa meille annetaan ylellinen kestitys, kun maksamme
kaiketi yhtä ylellisen laskun".
"Laskun!" huudahti loordi Dalgarno edelliseen tapaansa; "hukka
periköön sen sivistymättömän sanan! Sitä arkiaikaisuutta! _Monsieur
le chevalier_ de Beaujeu, Parisin koru ja Gascognen kunnia --
hän, joka kykenee määräämään viininsä iän pelkästä hajusta, joka
suotaa kastikkeensa tislaimessa Lullyn tieteen avulla -- joka
paloittelee paistia niin tuiki täsmällisesti, että hän antaa
ylimykselle, ritarille ja tavalliselle aatelismiehelle sen osan
fasaania, mikä tasan vastaa hänen arvoansa -- vieläpä kuuluu jakavan
kärpässiepon kahteentoista osaan niin tunnollisen tarkasti, että
kahdestatoista vieraasta ei ainoakaan pääse hiuksenleveyden vertaa
tai kahdettakymmenettäosaa drakmaa voitolle toisesta, ja kuitenkin
puhut hänestä ja laskusta samalla hengähdyksellä! Hänhän, mies, on
hyvintunnettu ja yleinen ratkaisija kaikissa asioissa, jotka koskevat
kortti- ja noppapelien salaisuuksia -- hän on neljän kuninkaan
valtakunnan hallitsija ja kuutioruhtinas -- ja hänkö laatisi laskun
niinkuin mikäkin vihreätä esiliinaa ja punaista nenää vilkutteleva
alhainen tapin vääntäjä! Voi, parahin Nigel, minkä sanan virkoitkaan
ja millaisesta henkilöstä! Ainoana puolustuksenasi sellaiselle
herjaukselle on, että sinä et tunne häntä; ja silti pidän sitä tuskin
riittävänä, sillä oleskella päivä Lontoossa Beaujeuta tuntematta on
rikos omaa lajiansa. Mutta sinun _pitää_ tulla tuntemaan hänet heti
paikalla, oppiaksesi kauhistumaan herjaa kieltäsi."
"Niin, mutta kuulehan", sanoi Nigel, "eihän se arvoisa
_chevalier_ pitäne kaikkea tuota hyvää kestitystä tarjona omalla
kustannuksellaan, vai mitä?"
"Ei, ei", vastasi loordi Dalgarno; "on olemassa muuan muodollinen
toimitus, jonka ymmärtävät chevalierin ystävät ja läheiset
tuttavat, mutta sen kanssa ei sinulla ole nyt mitään tekemistä. On
suoritettava, kuten majesteetti saattaisi sanoa, muuan _symbolum_
-- toisin sanoen tapahtuu molemminpuolinen kohteliaisuuksien vaihto
Beaujeun ja hänen vieraittensa välillä. Hän tarjoaa heille ilmaiseksi
päivällisen viineineen niin usein kuin he haluavat onnellistuttaa
itseänsä poikkeamalla hänen taloonsa puolenpäivän hetkenä, ja
he kiitollisuutensa osoitukseksi lahjoittavat chevalierille
Jaakopin.[35] Lisäksi tulee sinun tietää, että paitsi Comusta
ja Bacchusta palvotaan Beaujeun luona usein maallisten asiain
valtiatarta Diva Fortunaa, ja hän saa toimivana ylimäisenä pappina
kaiken kohtuuden mukaisesti melkoisen osuuden tämän alttarille
tuoduista uhreista."
"Toisin sanoen", tulkitsi loordi Glenvarloch, "tuo mies pitää
pelihuonetta".
"Pelata siellä tosiaan voipi", myönsi loordi Dalgarno, "kuten saattaa
pelata omassa kamarissaan, jos mieli tekee; niin, muistanpa vanhan
Tom Tallyn pelanneen veikan vuoksi otteen faraota ranskalaisen Quinze
le Van kanssa Paavalinkirkon aamurukouksissa -- oli sumuinen ilma ja
pappi untelo ja koko kuulijakuntana he itse ja muuan sokea eukko, ja
siten he välttivät ilmitulon".
"Oli miten oli, Malcolm", väitti nuori loordi vakavasti, "minä en voi
syödä kanssasi päivällistä tänään siinä ravintolassa".
"Ja minkätähden, kaiken hyvän nimessä, ottaisit sanasi takaisin?"
kummeksui loordi Dalgarno.
"En peruuta sanaani, Malcolm, mutta minua estää lupaus, jonka
poikuusvuosinani annoin isälleni, milloinkaan astumasta pelihuoneen
ovesta sisälle."
"Vakuutan sinulle, että tämä ei sellainen olekaan", selitteli loordi
Dalgarno. "Se on vain, suoraa puhetta käyttääkseni, ruokapaikka,
mutta järjestetty säädyllisemmälle pohjalle ja paremman yleisön
käyttämä kuin tämän kaupungin muut ruokalat; ja jos jotkut heistä
huvittelevat kortti- ja noppapelillä, niin he ovat kunniallisia
miehiä ja pelaavat rehellisesti, eivätkä menetä isompia panoksia
kuin heiltä hyvin liikenee. Sellaisia paikkoja ei isäsi halunnut
eikä voinut haluta sinun karttavan. Hän olisi yhtä hyvin
saattanut vannottaa sinut kieltäytymään milloinkaan käyttämästä
mukavuudeksesi majataloa, kapakkaa, ruokalaa tai minkäänlaista
julkista kokouspaikkaa, sillä eihän ole olemassa ainoatakaan
yleisön tyyssijaa, missä silmiäsi ei kenties saastuta maalattujen
pahvilevyjen pinkka ja korviasi häpäise pienten pilkutettujen
norsunluukuutioiden kalina. Ero on siinä, että siellä, minne me
menemme, voimme osua näkemään säätyhenkilöitä huvittelemassa jollakin
peluulla, ja tavallisissa paikoissa tapaat räyhääjiä ja veijareita,
jotka pyrkivät joko väkisin tai viekastellen viemään sinulta rahasi."
"Olen varma siitä, että sinä et ehdoin tahdoin johdattaisi minua
tekemään väärin", epäröitsi Nigel; "mutta isäni ei kammonut uhkapeliä
luullakseni ainoastaan uskonnollisista syistä, vaan varovaisuudenkin
kannalta. En tiedä mistä seikasta hän päätteli, toivoakseni erehtyen,
että minulla muka oli taipumusta sellaiseen ajanviettoon, ja olen jo
maininnut, minkä lupauksen hän sai minulta."
"No, kautta kunniani", virkahti Dalgarno, "kertomasi on mitä
pätevimpänä syynä minun kärttää sinua mukaani. Miehen, joka tahtoo
väistää jotakin vaaraa, tulisi ensin saada käsitys sen todellisesta
laadusta ja laajuudesta, ja juuri uskotun oppaan ja suojelijan
seurassa. Luuletko, että minä itse pelaan? Hiisi vieköön, isäni
tammet kasvavat kovin kaukana Lontoosta ja ovat liian lujasti
juurtuneet Pertshiren kallioihin, minun vieritelläkseni niitä alas
nopalla, vaikka olenkin nähnyt sellaisilla pikku kaluilla viskeltävän
nurin kokonaisia metsiä kuin keiloja. Ei, ei -- ne ovat varakkaan
etelämaalaisen urheilua eivätkä köyhän skotlantilaisen aatelismiehen.
Paikka on ruokala, ja sellaisena käytämme sitä. Jos toiset käyvät
siellä pelaamassa, niin se on heidän vikansa, vaan ei talon eikä
meidän."
Tähän järkeilyyn tyytymättä vetosi Nigel yhä isänsä saamaan
lupaukseen, kunnes hänen kumppaninsa näytti pahastuneelta ja
taipuvaiselta syyttämään häntä loukkaavista ja rumista epäluuloista.
Loordi Glenvarloch ei kyennyt vastustamaan tätä sävyn muutosta. Hän
muisti olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa loordi Dalgarnolle
hänen isänsä auliin ja tehokkaan ystävyyden johdosta ja osittain
myöskin sen suoraluontoisuuden tähden, jolla nuori mies itse
oli tarjonnut hänelle likeistä tuttavuuttaan. Hänellä ei ollut
mitään syytä epäillä kokeneemman toverinsa vakuutuksia, että
päivällispaikaksi ajateltu talo ei vastannut niiden paikkojen
määritelmää, joita hänen isänsä kielto koski; ja olihan hän lisäksi
itse lujasti päättänyt vastustaa jokaista kiusausta yhtymään
onnenpeleihin. Hän lepytti sen vuoksi loordi Dalgarnon, ilmoittaen
kyllä tulevansa mukaan. Nuoren hovilaisen hyväntuulisuus palasi heti,
ja hän elpyi taas hullunkurisesti kehumaan isännän, monsieur de
Beaujeun ansioita, pääsemättä loppuun ennen kuin he päätyivät siihen
vieraanvaraisuuden temppeliin, jota tuo verraton suuruus hallitsi.