Vertainen ystävä.
Heidän kunnollisesti päästyään Thamesille otti jaarli taskustaan
anomuksen ja osoitti George Heriotille siihen kirjoitettua
kuninkaallista valtuutusta, kysyen häneltä, oliko se muodoltaan
asianmukainen ja pätevä. Arvoisa porvari luki sen nopeasti, ojensi
kätensä kuin onnitellakseen Glenvarlochia, mutta pidättyi, veti
esille vanhalta David Ramsaylta lahjaksi saamansa silmälasit
ja taaskin tarkasteli valtuutusta liikemiehen varovaiseen ja
arvostelevaan tapaan. "Se on säntilleen oikea ja säännölliseen
muotoon laadittu", hän myönsi Huntinglenin jaarliin katsoen, "ja olen
siitä vilpittömästi iloissani".
"En ollenkaan epäile sen muodollista puolta", puheli jaarli;
"kuningas ymmärtää hyvin liikeasioita, ja jollei hän käytäkään sitä
kykyään usein, niin on syynä vain se, että velttous syrjäyttää
luontaisia käytännöllisiä lahjoja. Mutta mitä on nyt lähinnä
tehtävä nuoren ystävämme hyväksi, mestari Heriot? Te tunnette minun
olosuhteeni. Englantilaisessa hovissa oleskelevilla skotlantilaisilla
loordeilla on harvoin käytettävissään rahoja; mutta jollei piammiten
saada nostetuksi tarvittavaa summaa tämän valtuutuksen nojalla, niin
asiain ollessa sillä kannalla kuin hätimiten huomautitte minulle
menee umpeen lunastusaika kiinnitykselle, vetokirjalle tai miksi sitä
sanotaankaan."
"Se on totta", myönsi Heriot hiukan ymmällä. "Tarvitaan suuri summa
lunastukseen -- mutta jos sitä ei saada, niin laillinen määrä-aika
kuoletetaan, niinkuin lakimiehemme sanovat, ja maatila tuomitaan
menetetyksi."
"Jalot, arvoisat ystäväni, jotka olette niin ansaitsemattomasti, niin
odottamattomasti käyneet puoltamaan asiaani", huomautti Nigel, "älkää
antako minun olla hyväntahtoisuutenne taakkana. Te olette jo tehneet
liian paljon ilman mitään omaa ansiotani."
"Hiljaa, mies, hiljaa", käski loordi Huntinglen, "ja anna vanhan
Heriotin ja minun nuuskia tämä vainu selville. Hän haukahtaa jo pian
-- kuule häntä!"
"Mylord", virkkoi porvari, "Buckinghamin herttua ivailee meikäläisten
rahasäkkejä, mutta ne voivat toisinaan aueta tukemaan sortuvaa ja
ylvästä sukua".
"Siihen me tiedämme niiden pystyvän", sanoi loordi Huntinglen; "älkää
huoliko Buckinghamista, hän on tuuliviiri -- ja nyt siihen keinoon".
"Osittain jo viittasin loordi Glenvarlochille", selitti Heriot, "että
lunastusrahat voitaisiin saada tällaisella valtuutuksella, ja panen
luottoni pantiksi, että se käy laatuun. Mutta ollakseen turvattu
täytyy lainaajan päästä sen saamamiehen kenkiin, jolle hän toimittaa
maksun."
"Päästä hänen kenkiinsä!" huudahti jaarli. "Mutta mitä tekemistä on
jalkineilla tässä asiassa, ystäväiseni?"
"Se on lainopillinen sanantapa, mylord. Kokemukseni on saanut minut
noukkimaan joitakuita sellaisia", sanoi Heriot.
"Niin, ja parempaakin niiden mukana, mestari George", arveli loordi
Huntinglen. "Mutta mitä se merkitsee?"
"Vain sitä", selitti porvari jälleen, "että tämän summan lainaaja
rupeaa suoranaisiin tekemisiin Glenvarlochin maatilan kiinnityksen
eli vetokirjan haltijan kanssa ja saa häneltä sellaisen oikeudellisen
siirron, että tilukset jäävät pantiksi velasta, jos Skotlannin
valtiorahastosta maksettavaksi määrätty valtuutus osoittautuisi
hedelmättömäksi. Yleisen luoton ollessa nykyään epävarma pelkään,
että käy kovin vaikeaksi saada noin suurta rahaerää ilman jotakin
tuollaista vastavakuutta."
"Seis!" sanoi Huntinglenin jaarli; "malttakaa! Mieleeni johtuu
aatos. Entä jos uusi saamamies ihailisi maatilaa metsästysalueena
yhtä suuresti kuin hänen armollisuutensa Buckinghamin herttua näkyy
tekevän ja haluaisi kaataa siellä kauriin kesäaikana? Minusta näyttää
siltä, että teidän suunnitelmanne mukaan, mestari George, tulee uusi
ystävänne yhtä hyvin oikeutetuksi tunkemaan loordi Glenvarlochin pois
perinnöstään kuin kiinnityksen nykyinenkin haltija."
Porvari nauroi. "Minä takaan", hän vakuutti, "että innokkainkaan
erämies, jonka puoleen saatan kääntyä tässä tarpeessa, ei voi
ajatella pitemmälle kuin pormestarin pääsiäismetsästykseen, joka
vuosittain tapahtuu Eppingin metsässä. Mutta teidän ylhäisyytenne
varovaisuus on järkevää. Saamamiehen tulee sitoutua myöntämään
loordi Glenvarlochille riittävästi aikaa maatilansa lunastamiseen
kuninkaallisen valtuutuksen välityksellä, luopuen hänen hyväkseen
toistaiseksi oikeudestaan tuomituttaa omaisuus menetetyksi. Se
voitaneen järjestää sitä helpommin, kun lunastusoikeutta täytyy
käyttää hänen omassa nimessään."
"Mutta mistä tapaamme Lontoossa henkilön, joka on pätevä laatimaan
tarvittavat asiakirjat?" muistutti jaarli. "Jos vanha ystäväni
Halyardsin parooni John Skene olisi elänyt, niin olisimme saaneet
hänen neuvonsa; mutta aika on täpärä, ja --"
"Minä tunnen", kertoi Heriot, "orponuorukaisen, kirjurin, joka
asuu Temple Barin lähellä. Hän pystyy laatimaan asiakirjoja
sekä englantilaiseen että skotlantilaiseen tapaan, ja minä olen
usein uskonut hänelle mutkallisia ja tärkeitä tehtäviä. Lähetän
palvelusmiehistäni jonkun noutamaan häntä, ja molemminpuoliset
välikirjat voidaan kyhätä teidän ylhäisyytenne läsnäollessa, sillä
nykyoloissa ei tosiaankaan sovi siekailla."
Hänen ylhäisyytensä suostui mielellään, ja kun he nyt saapuivat
yksityisille rantaportaille, jotka laskeusivat joelle hänen asumansa
uhkean hotellin puutarhasta, lähetettiin sanansaattaja viipymättä
asialle.
Nigel oli istunut melkein tyhmistyneenä, näiden innokkaiden ystävien
vapaaehtoisesti järjestellessä toimenpiteitä, joiden piti pelastaa
hänen omaisuutensa. Hän teki nyt toisen kiihkeän yrityksensä
sopertaa heille kiitoksiansa ja estelyjänsä. Mutta hänet vaiensi
taaskin loordi Huntinglen, kieltäytyen kuulemasta sanaakaan siitä
seikasta. Sen sijaan hän ehdotti, että he tekisivät pikku kävelyn
varjoisessa lehtokujassa tai istuisivat kivirahilla, jolta avautui
näköala Thamesille, kunnes hänen poikansa saapuminen olisi merkkinä
päivällishetkelle.
"Haluan esitellä Dalgarnon ja loordi Glenvarlochin toisillensa", hän
sanoi, "tulevaisina likeisinä naapuruksina, ja toivoakseni tulee
heistä sopuisampia kuin heidän isänsä olivat ennenvanhaan. Linnojen
väliä on vain kolme skotlantilaista penikulmaa, ja toisen tornit
näkyvät toisen muureilta."
Vanha jaarli vaikeni toviksi ja näytti mietiskelevän muistoja, joita
linnojen läheisyyden maininta oli herättänyt.
"Saattaako loordi Dalgarno hovia Newmarketiin nousevalla viikolla?"
kysyi Heriot keskustelun uudistamiseksi.
"Niin hän luullakseni aikoo", vastasi loordi Huntinglen, vaipui
taas hetkiseksi aprikoimiseensa ja puhutteli sitte Nigeliä hiukan
äkillisesti:
"Nuori ystäväni, kun saat haltuusi perintösi, kuten toivon piankin
käyvän, niin et varmaankaan tahdo joutua hovin joutilaitten
saattolaisten jatkoksi, vaan asut sukutilallasi, hoivaat vanhoja
alustalaisiasi, tuet ja autat köyhiä heimolaisiasi, suojelet
sorrettuja ja teet mitä isillämme oli tapana tehdä vähäisemmin
tiedoin ja apuneuvoin kuin meillä on."
"Ja kuitenkin tulee maaseutuelämän suositus vanhalta ja alituiselta
hovin koristukselta", huomautti Heriot.
"Vanhalta hovilaiselta kyllä", myönsi jaarli, "ja sukuni
ensimäiseltä, joka saattoi nimittää itseänsä siksi -- harmaa partani
valuu kamritsiröyhelölle ja silkki-ihokkaalle -- isäni haven harjasi
nahkanuttua ja rintahaarniskaa. En soisi noiden sotaisten päivien
palaavan, mutta rakasta olisi minulle panna vanhan Dalgarno-metsäni
tammet vielä kerran kajahtelemaan huikkauksista ja huhuilusta ja
hurtista sekä kuulla vanhan kiviholvisen pitosuojaman raikuvan
vasallieni ja alustalaisteni reimasta hurrauksesta, kun haarikka ja
sarkka kiertäisivät heidän keskessään. Mieleni tekisi nähdä leveä
Tay vielä kerran ennen kuin kuolen -- ei edes Thames mielestäni vedä
vertoja sille."
"Tokihan, mylord", ihmetteli porvari, "kaikki tämä olisi helposti
tehtävissä. Tarvitaan vain silmänräpäyksen päätös ja muutamien
lyhyitten päivien matkustus, ollaksenne siellä minne kaipaatte. Mikä
estää?"
"Tavat, mestari George, tavat", vastasi jaarli, "jotka ovat nuorille
miehille kuin silkkirihmoja, niin kepeästi kannettavia ja niin äkkiä
katkottavia, mutta kytkevät meidän vanhoja raajojamme kuin olisi aika
jäykistänyt ne rautakahleiksi. Lähtö Skotlantiin lyhyeksi toviksi
olisi vain turhaa työtä, ja kun ajattelen jääpymistä sinne, en saa
mieltäni taivutetuksi eriämään vanhasta herrastani, jolle kuvittelen
olevani toisinaan hyödyllinen ja jonka myötä- ja vastoinkäymisissä
olen ollut osallisena niin monet vuodet. Mutta Dalgarnosta tulee
skotlantilainen aatelismies."
"Onko hän käynyt pohjoisessa?" kysyi Heriot.
"Hän oleskeli siellä viime vuonna ja kuvaili maata niin
innostuneesti, että prinssi on lausunut haluavansa nähdä sitä."
"Loordi Dalgarno on hänen korkeutensa ja Buckinghamin herttuan
suuressa suosiossa?" huomautti kultaseppä.
"Niin", vastasi jaarli; "kunhan se tapahtuisi heidän kaikkien
hyväksi. Prinssi on oikeutta harrastava ja tasapuolinen
mielipiteiltään, vaikka kylmäkiskoinen ja jäykkä käytökseltään ja
kovin itsepintainen mitättömimmissäkin aikomuksissaan; ja herttua,
ylväs ja uljas, jalomielinen ja suoraluontoinen, on samalla tulinen,
kunnianhimoinen ja äkkipikainen. Dalgarnolla ei ole mitään noista
vioista, ja mitä hänellä lienee omiansa, ne saattavat korjautua
seurassa, jossa hän liikkuu. Tuolta hän tuleekin."
Loordi Dalgarno lähestyi lehtokujan etäisemmästä päästä rahia,
jolla hänen isänsä ja vieraat istuivat, joten Nigelillä oli hyvää
aikaa tarkkailla hänen ulkomuotoansa ja asuansa. Hän oli tarkoin
ja miltei äärimäisyyteen pyrkivästi pukeutunut sen ajan loistavaan
kuosiin, joka soveltui hyvin hänen iälleen, viidenkolmatta
vaiheella, ylvääseen ryhtiin ja hienoihin kasvoihin; näissä saattoi
helposti tuntea hänen isänsä miehekkäät piirteet, mutta lientyneinä
tavanmukaisempaan uutteran kohteliaisuuden sävyyn kuin jäykkä vanha
jaarli oli milloinkaan alentunut omaksumaan maailmaa kohtaan yleensä.
Muissa suhteissa oli hänen esiintymisensä rivakkaa, vapaata, ylpeyden
yhtä vähän kuin muodollisuudenkaan sitä painostamatta; mahdoton oli
syyttää sitä korskeasta kylmäkiskoisuudesta tai malttamattomasta
kiihkeydestäkään, ja sikäli oli hänen isänsä oikein puhdistanut hänet
noista ilmeisistä vioista, joita oli maininnut prinssin ja suosikki
Buckinghamin käytöksestä.
Vanhan jaarlin esitellessä nuoreksi tuttavaksensa tulleen loordi
Glenvarlochin pojalleen henkilönä, jota hän toivoi tämän rakastavan
ja kunnioittavan, tarkkasi Nigel tiukasti loordi Dalgarnon kasvoja,
nähdäkseen mitään merkkiä siitä salaisesta vastenmielisyydestä,
jota kuningas oli katkonaisessa puhelussaan näyttänyt viittaavan
johtuneeksi hänen ja suuren Buckinghamin ristiriitaisista eduista.
Mutta mitään tällaista nurjamielisyyttä ei ollut havaittavissa; päin
vastoin osoitti Ioordi Dalgarno uudelle tuttavalleen sitä suopeata
suoruutta ja kohteliaisuutta, joka valloittaa mielen heti, kun se
omistetaan kokemattoman nuoren miehen tunteille.
On tuskin tarvis mainita, että hänen avomielinen ja ystävällinen
käytöksensä kohtasi yhtä kerkeätä ja ilahtunutta omaksumista Nigel
Olifauntin taholta. Vasta kolmannellekolmatta ikävuodelleen päässeenä
nuorukaisena oli hän asianhaarain pakosta ollut kuukausimääriä
pidätettynä vertaistensa seurasta. Palattuaan isänsä äkillisen
kuoleman johdosta Alankomailta Skotlantiin oli hän huomannut
näköjään selviämättömästi sotkeutuneensa lainopillisiin pulmiin,
jotka kaikki uhkasivat päättyä hänen perinnöllisen arvonsa tueksi
jääneen sukuomaisuuden menetyksellä. Sydämellinen surunsa oli
saanut Glenvarlochin nuoren loordin oleskelemaan Skotlannissa hyvin
hiljaisesti ja itsekseen, varsinkin kun lisänä vaikutti loukkaantunut
ylpeys, odottamattoman ja ansaitsemattoman vastoinkäymisen masennus
ja asiainsa ratkaisun epävarmuus. Miten hän vietti aikansa Lontoossa,
sen tietää jo lukija. Mutta tämä alakuloinen ja syrjäinen elämäntapa
ei soveltunut hänen ikäänsä eikä luonteeseensa, joka oli vireä ja
seuranhaluinen. Vastustamatonta mielihyvää herätti hänessä sen vuoksi
oman ikä- ja arvokumppanin lähentely, ja hänen vaihdettuaan Ioordi
Dalgarnon kanssa muutamia tuollaisia sanoja ja merkkejä, joista
nuori väki yhtä varmasti kuin vapaamuurarit tunnuksistansa havaitsee
molemminpuolisen halun toistensa miellyttämiseen, näyttivät nuo kaksi
ylimystä jo olleen jonkun aikaa tuttavuksia keskenään.
Näiden välien juuri tultua hiljaisesti sovituiksi saapui muuan
Ioordi Huntinglenin palvelija pitkin lehtokujaa, opastaen mustaan
kanvastivaatetukseen pukeutunutta miestä; tämä seurasi häntä
melkoisen nopeasti siihen nähden, että hän omaa käsitystään
kunnioituksesta ja sopivaisuudesta noudattaen piti ruumistansa
taivutettuna vaakasuoraan siitä hetkestä saakka, kun joutui seurueen
näkyviin, jolle hänet aiottiin esitellä.
"Kuka tämä on, hulttio?" ärähti vanha Ioordi, joka kauvan
synnyinmaastansa poissakin olleena oli säilyttänyt skotlantilaisen
paroonin hyvän ruokahalun ja maltittomuuden; "ja miksi viivyttää John
keittäjä päivällistä -- se ruoja?"
"Luullakseni olemme itse vastuussa tämän henkilön tunkeutumisesta,
seuraamme", selitti George Heriot; "hän on se kirjuri, jota halusimme
nähdä. Nosta pääsi, mies, ja katso meitä kasvoihin niinkuin
kunniallisen miehen tulee, sen sijaan että pusket nuppiasi meitä
kohti kuin muurinmurtimena."
Kirjuri kohotti heihin kasvonsa kuin kone, joka äkkiä tottelee
joustimen painallusta. Mutta kumma kyllä, hänen kasvoihinsa ei
ollut saanut vähäisintäkään väriä edes se hoppu, jolla hän oli
rientänyt noudattamaan suojelijansa määräystä ja saapunut mestari
Heriotin varsin tähdelliseksi ilmoittamalle asialle -- yhtä vähän
kuin se köyryisyyskään, johon hän epäilemättä pelkästä nöyryydestä
oli painunut pää riipuksiin heti kun hän pääsi Huntinglenin jaarlin
alueelle. Hiki helmeili hänen otsallaan kiireestä ja ponnistuksesta,
mutta posket olivat yhä valjusti talinkarvaiset kuin ennenkin.
Ja vielä oudommalta näytti, että pään noustessa riippui tukkakin
molemmilta ohimoilta yhtä suorana ja sileänä ja suittuna kuin ensiksi
esitellessämme hänet lukijalle istumassa rauhallisen ja koruttoman
kirjoituspöytänsä ääressä.
Loordi Dalgarno ei voinut pidättää tukahtunutta naurua, nähdessään
tämän hullunkurisen ja puritanisen olennon esittäytyvän seurueelle
ikäänkuin nälkiintyneenä ihmisluuston näytteenä, ja hän kuiskasi
loordi Glenvarlochin korvaan:
"Hiis mustakoon sun, kermanaama tollo,
tuon hanhenkatseen mistä sait?"
Nigel oli liian vähän tutustunut englantilaiseen näyttämöön,
ymmärtääkseen otetta, joka oli jo käynyt yleiseksi viittaukseksi
Lontoossa. Loordi Dalgarno näki hänen epätietoisuutensa ja jatkoi:
"Tuon miehen pitäisi naamastaan päättäen olla joko pyhimys taikka
mitä ulkokultaisin lurjus -- ja sellainen on minun oivallinen
mielipiteeni ihmisluonnosta, että aina epäilen pahinta. Mutta ne
näyttävät syventyneen liikeasioihin. Teettekö kanssani kierroksen
puutarhassa, mylord, vai jäättekö tämän totisen kokouksen jäseneksi?"
"Teidän kanssanne, mylord, peräti mielelläni", sanoi Nigel, ja he
olivat siis kääntymäisillään pois. Mutta silloin George Heriot
asemaansa kuuluvaa muodollisuutta noudattaen huomautti, että kun
heidän asiansa koski loordi Glenvarlochia, oli hänen parempi jäädä,
ollakseen selvillä sen kehityksestä ja todistaakseen toimenpiteet.
"Minun läsnäoloni on aivan tarpeeton, hyvä mylord, -- ja parahin
ystäväni, mestari Heriot", esteli nuori ylimys. "En yhtään paremmin
ymmärrä näitä seikkoja, jos rasitankin teitä tietämättömyydelläni,
ja voin ainoastaan sanoa lopulla, niinkuin nyt sanon alussa, etten
uskalla ottaa peräsintä niiden ystävällisten luotsien kädestä,
jotka jo ovat ohjanneet tolani suotuisan ja toivomattoman sataman
näkösälle. Mitä hyvänsä suositatte minulle soveliaana, sen vahvistan
allekirjoituksellani ja sinetilläni, ja asiakirjain sisällön opin
paremmin mestari Heriotin lyhyestä selityksestä, jos hän tahtoo niin
paljon vaivaantua puolestani, kuin tuhannesta tämän taitomiehen
oppineesta sanasta ja lakilauselmasta."
"Hän on oikeassa", arveli loordi Huntinglen; "nuori ystävämme on
oikeassa, kun uskoo nämä asiat teidän ja minun haltuumme, mestari
George Heriot -- hän ei ole pannut luottamustansa harhaan".
Mestari George Heriot loi pitkän silmäyksen noihin kahteen nuoreen
aatelismieheen, jotka olivat nyt käsihakaa kävelleet alas lehtokujaa,
ja virkkoi viimein: "Hän ei ole tosiaankaan pannut luottamustansa
harhaan, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin ja oikein sanoo -- mutta
sentäänkään ei hän ole oikealla polulla, sillä joka miehen pitää
tutustua omiin asioihinsa niin pian kuin hänellä on mitään hoitamisen
arvoista."
Hänen lausuttuaan tämän huomautuksensa ryhtyivät he kirjurin kanssa
tarkastamaan eri papereita ja määräämään, mihin tapaan kirjoitelmat
laadittaisiin, jotta ne samalla soisivat riittävää turvaa rahan
lainaajille ja säilyttäisivät nuoren aatelismiehen oikeuden lunastaa
sukutilansa siltä varalta, että hän saisi varat siihen Skotlannin
valtiorahastosta odotetulla suorituksella tai muutoin. Tarpeetonta
on puuttua noihin yksityisseikkoihin. Mutta saattaa olla paikallaan
mainita luonnepiirteinä, että Heriot pienimpiäkin lainopillisia
kohtia arvostellessaan osoitti tarkkuutta, joka todisti kokemuksen
tutustuttaneen hänet skotlantilaistenkin välikirjojen mutkiin, ja
että vaikka Huntinglenin jaarli oli paljoa vähemmin perehtynyt
ammatillisiin seikkoihin, ei hänkään sallinut minkään kohdan siirtyä
ohitseen, ennen kuin oli saanut ylimalkaisen, mutta selvän käsityksen
sen merkityksestä ja tarkoituksenmukaisuudesta.
Heitä näytti erinomaisesti auttavan hyväntahtoisissa aikeissaan
nuoren loordi Glenvarlochin suhteen sen kirjurin taitavuus ja innokas
harrastus, jonka Heriot oli hankkinut tähän tehtävään, tärkeimpään
mitä Andrew oli eläissään toimittanut, varsinkin kun sen eri puolia
pohtivat hänen kuultensa todellinen jaarli ja kaupunginpiirinsä
neuvosmieheksi, jollei vuorostaan pormestariksikin varojensa ja
maineensa puolesta kelpaava mies.
Siten he innokkaasti keskustelivat liikeasioista, ja hyväsydäminen
jaarli unohti ruokahalunsakin vaatimukset ja päivällisen viipymisen,
tahtoessaan tarkoin nähdä, että kirjuri sai kunnolliset ohjeet ja
että kaikki otettiin lukuun ja harkittiin valmiiksi, ennen kuin
hänet lähetettiin kirjoittamaan tarpeelliset paperit lopulliseen
muotoon. Sillaikaa molemmat nuoret miehet käyskentelivät yhdessä
virran rantapenkereellä ja puhelivat aiheista, joita loordi Dalgarno
vanhempana ja kokeneempana arveli mielenkiintoisimmiksi uudelle
ystävälleen. Nämä luonnollisesti koskivat hovielämän hauskoja puolia,
ja loordi Dalgarno ilmaisi suurta kummastusta kuulemastaan, että
Nigel aikoi hetimiten palata Skotlantiin.
"Te laskette leikkiä", hän sanoi. "Koko hovissa käy kohu -- sitä
on tarpeeton peitellä -- hakemuksenne tavattomasta menestyksestä
-- vastoin korkeinta voimaa, sanotaan, mikä nykyään vaikuttaa
Whitehallin horisonttiin. Ihmiset ajattelevat teitä -- puhuvat teistä
-- kiinnittävät teihin katseensa -- kyselevät toisiltaan, kuka on
tämä nuori skotlantilainen loordi, joka on astunut niin pitkälle
yhtenä ainoana päivänä. Kuiskien arvelevat he keskenään, kuinka
korkealle ja kauvas kehittänettekään menestyksenne -- ja te ette
aio tehdä siitä muuta kuin palata Skotlantiin, syödä puolikypsiä
turvetulella paistettuja ohrakyrsiä, antaa kättänne pudistaa jokaisen
sinilakkisen veinarin, joka suvaitsee nimetä teidät serkukseen,
vaikka sukulaisuutenne johtuu Noakista, juoda skotlantilaista kaljaa,
saada päivälliseksenne luisevaa metsävuohta, milloin onnistutte
sellaisen kaatamaan, ratsastaa galloway-hevolla ja tulla puhutelluksi
korkeasti kunnioitettavana ja jalona loordina!"
"Toiveeni eivät ole kovinkaan valoisia, sen myönnän", vastasi
loordi Glenvarloch, "jos isänne ja hyvä mestari Heriot saavatkin
järjestetyksi taloudelliset asiani jonkunlaiselle mahdollisen
pelastuksen pohjalle. Ja kuitenkin uskon voivani tehdä jotakin
lääniläisteni hyväksi, niinkuin esi-isäni ennen minua, ja opettaa
lapsiani kuten minua opetettiin tekemään tarpeen tullen joitakin
omakohtaisia uhrauksia, ylläpitääkseen arvokkaasti sitä asemaa, johon
Kaitselmus on heidät asettanut."
Tämän puheen aikana tukahdutti loordi Dalgarno pariinkin
kertaan naurunsa, mutta puhkesi viimein niin vallattomaan ja
vastustamattomaan iloisuuteen, että Nigel suutuksissaankin joutui
myötätunnon pakosta hänen mielialaansa eikä voinut vastoin
tahtoansakaan olla yhtymättä naurunpurskahdukseen, jota hän ei
ajatellut ainoastaan aiheettomaksi, vaan miltei loukkaavaksi.
Hän malttui kuitenkin pian ja lausui äänenpainolla, jonka piti
hillitä Dalgarnon suhdatonta hilpeyttä: "Tämä on kaikki hyvin,
mylord; mutta miten on minun ymmärrettävä hupianne?" Loordi Dalgarno
vastasi hänelle vain uusin naurunpurkauksin ja piteli vihdoin kiinni
loordi Glenvarlochin viitasta ikäänkuin ollakseen sortumatta maahan
pakahduttavan rattonsa väänteissä.
Nigel seisoi puolittain häpeissään, puolittain suutuksissaan
siitä, että oli siten joutunut uuden tuttavansa ilkuttavaksi.
Häntä pidätti ilmaisemasta närkästystään poikaa vastaan ainoastaan
kiitollisuuden tunne hänen isäänsä kohtaan, kunnes loordi Dalgarno
lopulta tointui ja alkoi haastaa puolittain sortuneella äänellä,
silmät vielä kyyneleisinä: "Pyydän anteeksi, hyvä loordi Glenvarloch
-- pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta minut valtasi tyyten tuo viime
kuvaus maalais-arvokkuudesta, etenkin kun sitä seurasi vakava
ja vihainen kummastuksenne nauramisestani, vaikka siinä olisi
rähähtänyt mikä tahansa hovissa kasvatettu koira, joka oli vain
kerrankaan luskuttanut kuulle Whitehallin pihalta. Voi, parahin
ja rakkahin loordi, tekö, nuori ja pulska mies, korkeasyntyinen,
arvonimen ja sukutilan omistaja, ensimäisellä alullanne niin suurta
suosiota kuninkaalta saanut, että vastainen edistyksenne tuskin
on epätietoinen, jos osaatte sitä kehittää -- sillä kuningas on
jo kehunut teitä 'reimaksi pojaksi ja aimolailla perehtyneeksi
erinomattain kieliopintoihin' -- te juuri, jota lisäksi kaikki
naiset ja hovin varsinaiset kaunottaretkin haluavat nähdä syystä
että olette tullut Leydenistä, syntynyt Skotlannissa ja voittanut
sitkeästi vastustetun jutun Englannissa -- te, sanon, jolla on
ryhti kuin ruhtinaan, tulinen katse ja terävä äly, tekö ajattelette
heittää korttinne pöydälle, kun peli on ihan kädessänne, juosta
takaisin jäätyneeseen pohjolaan ja naida -- malttakaas -- kookkaan,
tömistelevän, sinisilmäisen, pellavakutrisen isoluisen naikkosen,
jolla on kahdeksantoista jaosta vaakunakilvessään, jonkunlaisen Lotin
vaimon, vastikään jalustaltansa laskeutuneen, ja sulkeutua hänen
kanssaan seinäverhoilla sisustettuun kamariinne! Huh, hitto! Saakeli,
sen aatoksen yli en elä!"
Harvoin kykenee ylväinkään nuorukainen pelkällä luonteen ja
periaatteen voimalla tukemaan itseänsä pilkkaa vastaan. Puolittain
suutuksissaan, puolittain nolostuneena ja miehuullisemmasta ja
paremmasta päämäärästään totta puhuen häpeissäänkin oli Nigel
kykenemätön näyttelemään ankaran siveellisen isänmaanmiehen osaa
-- ja hän yritti ajatella sitä tarpeettomaksikin -- nuoren miehen
edessä, jonka sujuva haastelu ja korkeimmissa seurapiireissä
saavuttama kokemus antoi hänelle Nigelin terveemmistä ja lujemmista
mielipiteistä huolimatta tilapäisesti ehdotonta vaikutusvaltaa. Hän
koetti sen vuoksi sovittaa asiata ja välttää enempää väittelyä,
vilpittömästi tunnustamalla, että jos kotimaahan palaaminen ei
tapahtuisi hänen valinnastaan, johti siihen kuitenkin pakko. "Asiani
ovat epäselvät", hän lopetti, "tuloni täpärät".
"Ja kenen asiat ovat selvillä tai kenen tulot ovat muuta kuin täpäriä
koko hovilaisten piirissä?" muistutti loordi Dalgarno; "kaikki ovat
joko menettämässä tai voittamassa. Varallisuutta saaneet tulevat
tänne vapautumaan siitä, kun taasen niillä onnellisilla urhoilla,
joilla on vähän tai ei mitään, kuten teillä ja minulla, hyvä
Glenvarloch, on kaikki mahdollisuudet päästä osille saaliista."
"Minulla ei ole mitään senlaatuista pyrkimystä", huomautti Nigel, "ja
jos olisi, niin täytyy minun sanoa teille suoraan, loordi Dalgarno,
että minulla ei ole varoja sellaiseen. Voin tuskin vielä sanoa tätä
pukuanikaan omakseni; punehtuen on minun tunnustettava, että minulle
on tuon miehen ystävällisyys toimittanut asuni."
"En naura enää, jos suinkin voin pidättyä", vastasi loordi Dalgarno.
"Mutta voi hyväinen, että menittekään varakkaan kultasepän puheille
pukimistanne -- minähän olisin voinut viedä teidät kunniallisen,
luottavaisen räätälin luo, joka olisi varustanut teidät puolella
tusinalla vaatekerralla pelkästään sen pikku sanasen rakkaudesta,
jota te käytätte nimenne edessä; ja sitte kultaseppänne, jos hän on
todella ystävällinen kultaseppä, olisi pitänyt antaa teille sellainen
kukkarollinen koreita kultakolikolta, että sillä lähtisi kolmin
verroin se määrä pukuja tai parempia etuja teille."
"En ymmärrä näitä tapoja, mylord", sanoi Nigel, jonka pahastus
voitti häpeilyn. "Jos aikoisin liittyä hallitsijani hoviin, niin
se tapahtuisi silloin kun voisin keinottelematta tai lainailematta
ylläpitää sitä asua ja saattuetta, mitä arvoasemani vaatii."
"Mitä arvoasemani vaatii!" toisti loordi Dalgarno; "tuo on kuin
isäni suusta. Taitaisittekin haluta astella hoviin hänen kanssaan,
takananne parikymmentä vanhaa sinimekkoa, valkeahapsista ja
punanenäistä, kilvin ja lyömämiekoin, joita heidän iällisyydestä ja
väkijuomista tutisevat kätensä eivät pysty käyttämään mihinkään --
hihoissa leveät hopealaatat julistamassa, kenen narreja he ovat, niin
tuhlaavasti, että niistä lähtisi kaapillinen pöytäkoruja -- kaikkeen
muuhun kelpaamattomia rahjuksia, paitsi täyttämään etuhuoneemme
sipulin ja katajanmarjaviinan löyhkällä -- uh!"
"Mies-parat!" sanoi loordi Glenvarloch; "he ovat saattaneet palvella
isäänne sodissa. Minne he joutuisivat, jos hän hylkäisi heidät?"
"No, menkööt turvakotiin", esitti Dalgarno, "taikka sillanpäähän
myymään raippoja. Kuningas on parempi mies kuin isäni, ja te näette
niiden, jotka ovat palvelleet _hänen_ sodissaan, tekevän samaa joka
päivä; tai sinisten takkiensa tultua lopen käytetyiksi kelpaisivat
he erinomaisiksi variksenpeljäteiksi. Tuossakin nyt tulee sellainen
miekkonen alas käytävää: urheinkaan korppi ei uskaltaisi lähestyä
kyynärän päähän tuota vaskinenää. Vakuutanpa teille, että on
saatavissa enemmän apua, kuten pian näette, kamaripalvelijastani
ja sellaisesta ketterämmästä nuorukaisesta kuin on paashini Lutin,
verrattuna pariinkymmeneen tuollaiseen vanhaan muistoon Douglasin
sodista, joissa he leikkoivat toistensa kurkkuja sen mahdollisuuden
varalta, että löytäisivät surmatun taskusta skotlantilaisen
killingin. Hiisi vieköön, mylord, nyt he paremman puutteessa syövät
homehtuneita ruokavaroja ja juovat väljähtynyttä vehnäolutta
niinkuin heidän vatsansa olisivat aameja. Mutta päivälliskello
aikoo kaikua -- kuulkaa, se kakistelee ruosteista kurkkuansa
valmistavalla kukerruksella. Tuo on toinen rämäjävä menneisyyden
jäännös, joka minun isännöidessäni olisi piankin Thamesin pohjassa.
Mitä sen vietävän mielenkiintoa voi Strandin tolvanoissa ja
käsityöläisissä herättää se tieto, että Huntinglenin jaarli on
istuutumassa päivälliselleen? Mutta isäni katsoo tänne päin -- me
emme saa myöhästyä ruokarukouksilta, jottemme kenties joutuisi
ruoskarukouksille, jos suotte anteeksi sanaleikin, joka olisi saanut
hänen majesteettinsa nauramaan. Huomaatte siellä meidän kaikkien
olevan yhtä maata, ja teidän totuttuanne syömään annoksittain
ulkomailla, hävettää minua viedä teidät näkemään silavoituja
salvukukkojamme, häränlihavuoriamme ja sahtimeriämme, kooltaan kaikki
kuin ylämaan tunturit ja järvet; mutta teidän pitää nähdä parempaa
kestitystä huomenna. Missä asutte? Käyn teitä hakemassa. Minun pitää
olla oppaananne kansoitetun erämaan läpi eräisiin lumottuihin maihin,
joita tuskin keksitte ilman karttaa ja luotsia. Missä asutte?"
"Tapaan teitä Paavalin-kirkolla", kierteli Nigel aikalailla
hämillään, "millä tunnilla vain haluatte".
"Kas, te tahdotte oleksia yksityisesti", sanoi nuori loordi; "ei,
älkää minua peljätkö -- en tahdo tungetella. Mutta me olemme
saapuneet tähän suhdattomaan liha-, lintu- ja kala-aittaan. Kumma,
että tammiset laahkot eivät kitise taakkansa alla."
He olivat todellakin ehtineet rakennuksen pitohuoneeseen, missä pöytä
oli ylenpalttisesti sälytetty ja palveluskunnan lukumäärä jossain
määrin todisti nuoren ylimyksen ivailut oikeutetuiksi. Seurueeseen
kuuluivat lisäksi kappalainen ja Sir Mungo Malagrowther. Jälkimäinen
onnitteli loordi Glenvarlochia siitä vaikutuksesta, jonka hän oli
tehnyt hovissa. "Olisipa voinut luulla, että te toitte eripuraisuuden
omenan taskussanne, mylord, tai että te olitte juuri se tulisoihtu,
josta Althea kirvoitettiin, ja että hän oli käyttänyt lapsivuoteenaan
ruutitynnyriä, sillä kuningas ja prinssi ja herttua ovat olleet
tukkanuottasilla teistä, samaten kuin monet muut, jotka eivät
tienneet ennen kuin vasta tänä päivänä, että sellainenkin mies eli
maan pinnalla."
"Muistakaa ruokia, Sir Mungo", varoitti jaarli; "ne jäähtyvät
puhuessanne".
"Tosiaankin, ja tarpeettomasti, mylord", vastasi ritari; "teidän
ylhäisyytenne päivälliset polttavat harvoin kenenkään suuta --
palvelusmiehet käyvät elähtäneiksi niinkuin mekin, mylord, ja
keittiön ja salin väliä on pitkä taival".
Sir Mungo tyytyi tähän pieneen äkäisyytensä purkaukseen, kunnes
ruokalajit siirrettiin pois, jolloin hän tähtäsi katseensa
loordi Dalgarnon komeaan uuteen ihokkaaseen ja kiitteli hänen
säästäväisyyttään, ollen tuntevinaan sen samaksi, jota hänen isänsä
oli käyttänyt Edinburghissa espanjalaisen lähettilään päivinä.
Loordi Dalgarno oli liiaksi maailmanmies ollakseen millänsäkään
sellaiselta taholta tulevasta pistelystä ja alkoi hyvin rauhallisesti
rusennella pähkinöitä, vastatessaan ihokkaan kyllä tavallaan olevan
hänen isänsä oma, koska se arvattavasti tulisi piakkoin maksamaan
tälle viisikymmentä puntaa. Sir Mungo ryhtyi heti omalla tavallaan
toimittamaan tätä mieluisaa tietoa jaarlille huomauttaen, että hänen
poikansa oli verrempi tekemään kauppoja kuin hänen ylhäisyytensä,
sillä hän oli ostanut yhtä ylellisen ihokkaan kuin hänen
ylhäisyytensä oli käyttänyt espanjalaisen lähettilään oleskellessa
Holyroodin palatsissa, ja se oli maksanut hänelle vain viisikymmentä
Skotlannin puntaa;[30] "se ei ollut mikään hupsun kauppa, mylord".
"Englannin puntaa, jos suvaitsette, Sir Mungo", vastasi jaarli
tyynesti; "ja hupsun kauppa se on kaikissa aikamuodoissa. Dalgarno
_oli_ hupsu, kun osti -- minä _olen oleva_ hupsu, kun maksan -- ja
te, Sir Mungo, luvallanne sanoen, _olette_ hupsu _in praesenti_, kun
puhutte asioista, jotka eivät teihin kuulu."
Niin sanoen jaarli lyöttäysi varsinaiseen pöytäseurusteluun ja
lähetti viinin kiertämään niin anteliaasti, että seurueen ratto kyllä
lisääntyi, mutta kohtuullisuus joutui hyvinkin uhatuksi. Iloisuuden
keskeytti ilmoitus, että kirjuri oli laatinut ne asiakirjat, joita
ensi hätään tarvittiin.
George Heriot nousi pöydästä huomauttaen, että viinipikarit
ja lailliset paperit olivat sopimattomia kumppanuksia. Jaarli
kysyi kirjurilta, oliko tälle asetettu ruokakammioon tarjotin ja
viinisarkka, ja sai kunnioittavaksi vastaukseksi, että taivas
varjelkoon häntä olemasta säädytön ahmatti, joka söisi tai joisi
ennen kuin hänen ylhäisyytensä tahto oli toimitettu.
"Sinun pitää syödä ennen kuin lähdet", takasi loordi Huntinglen, "ja
panenpa sinut lisäksi koettamaan, eikö sektikippo kykene nostattamaan
mitään väriä noihin poskiisi. Olisi häpeä taloudelleni, jos sinä
hiipisit Strandille tuollaiseen aaveelliseen tapaan kuin nyt on
sävynäsi. Pidä huolta siitä, Dalgarno, sillä majamme kunnia on
kysymyksessä."
Loordi Dalgarno antoi määräyksen miehen kestittämisestä. Sillävälin
loordi Glenvarloch ja porvari vahvistivat nimikirjoituksellaan
asiakirjat ja vaihtoivat nämä keskenään, siten suorittaen loppuun
liiketoimen, josta päähenkilö ei ymmärtänyt paljoakaan muuta kuin
että se oli hartaan ja uskollisen ystävän hoideltavana, joka otti
huolekseen rahojen hankinnan ja maatilan lunastamisen siihen
kiinnitetyn lainasumman maksamisella, ja että ajaksi ja paikaksi
tälle suoritukselle oli määrätty puolipäivän hetki Pietarin
vangitsemisjuhlan päivänä[31] hallitsija-jaarli Murrayn haudalla
Pyhän Gilesin valtiokirkossa Edinburghissa.[32]
Tämän liikehomman tultua kuntoon olisi vanha jaarli mielellään
jatkanut kekkereitä, mutta porvari huomautti hallussaan olevien
asiakirjain tärkeydestä ja seuraavana aamuna varhain toimitettavista
tehtävistään eikä ainoastaan kieltäytynyt palaamasta pöytään, vaan
vei mukanaan purteen loordi Glenvarlochinkin, joka kenties olisi
muutoin havaittu taipuisammaksi.
Heidän istuessaan veneessä ja päästyään jälleen virralle katsoi
George Heriot vakavasti rakennukseen, jonka he olivat jättäneet
taaksensa. "Tuolla ne asuvat", hän sanoi, "entinen tapa ja uusi.
Isä on kuin uljas vanha lyömämiekka, mutta laiminlyönnin ja
toimettomuuden takia ruosteen haittaama; poika on nykyaikainen
pistomiekka, hyvässä hankkiluksessa, koreasti kullattu ja ajan maun
mukaan suhtailtu -- ja ajan on osoitettava, onko metalli yhtä hyvää
kuin kaunis kiilto lupaa. Jumala suokoon niin olevan, toivottaa vanha
perheen ystävä."
Mitään merkittävää ei haasteltu heidän keskensä, kunnes
loordi Glenvarloch astui maihin Paavalin laiturilla ja jätti
hyvästi ystävälleen. Hän meni omaan asuntoonsa, missä Richie
melkoisesti ylpistyneenä päivän tapauksista ja loordi Huntinglenin
vieraanvaraisesta taloudesta kuvasi niitä mitä loistavimmin rehevälle
Nelly-emännälle, joka riemastuen kuuli, että aurinko viimeinkin
paistoi kuten Richie sanoi "oikealla puolella pensasaitaa".