Anomus kolmannen kerran.
Saattaa arvata, että nuori Glenvarlochin loordi oli tavallista
jännittyneempi sen päivän aamuna, jona George Heriot oli
valmistautunut saattamaan häntä Whitehalliin hovivierailulle, koska
tästä todennäköisesti riippui hänen vastainen kohtalonsa. Hän nousi
varhain ja pukeutui erityisen huolellisesti. Alhaissyntyisemmän
maanmiehensä jalomielisyyden avulla pääsi hän esittämään varsin
miellyttävän ulkomuotonsa parhaiten edukseen ja tunsi hetkellistä
hyväksymistä itseänsä kohtaan, kun vilkaisi kuvastimeen. Äänekkäästi
ja pontevammin säesti samaa käsitystä hänen emäntänsä, joka vakuutti
nuoren aatelismiehen kerrassaan vievän jokaisen saapuvilla olevan
urhon purjeista tuulen -- siinä määrin oli hän kyennyt rikastuttamaan
haasteluansa niiden vertauskuvilla, joiden kanssa hänen miehensä kävi
kauppaa.
Määrähetkenä saapui mestari George Heriotin saima komeasti
miehitettynä ja varustettuna; keskessä oli teltti, jonka kupeeseen
oli maalattu hänen oman nimensä yhteensommitellut alkukirjaimet ja
hänen seuralaisensa vaakuna. Loordi vastaanotti noin uhrautuvaista
kiintymystä osoittaneen ystävänsä säveän kohteliaasti, jollainen
sävy hyvin soveltui hänelle. Mestari Heriot antoi hänelle sitte
tiedon hallitsijansa suomasta määrärahasta, jonka hän maksoi nuorelle
ystävälleen, kieltäytyen vähentämästä siitä omaa saatavaansa. Nigel
tunsi kaikkea porvarin hyväntahtoisuuden ansaitsemaa kiitollisuutta
eikä ollut sopivasti ilmaisematta sitä.
Mutta kuitenkin, kun nuori ja korkeasyntyinen aatelismies astui
purteen, lähteäkseen ruhtinaansa eteen sellaisen henkilön
suojeluksessa, jonka parhaana tai mainioimpana ansiona oli hänen
kuulumisensa etevänä jäsenenä kultaseppien ammattikuntaan, ihmetytti
häntä hiukan oma asemansa, jollei hävettänytkin; ja astuessaan
porraslaudan yli ottamaan paikkaansa veneen keulapäästä ei Richie
Moniplies voinut olla mutisematta: "Paljon on aika muuttunut mestari
Heriotin ja hänen Kraemesissa uurastaneen kelpo isänsä välillä;
mutta kyllähän sillä onkin eroa, kilisteleekö kultia ja hopeita vai
kalkutteleeko tinakaluja."
Neljän vankan venemiehen soutamina soluivat he eteenpäin pitkin
Thamesia, joka oli silloin enimmin käytettynä valtatienä Lontoon
ja Westminsterin välillä, sillä harvat uskaltausivat ratsain
kaupungin soukille ja väkirikkaille kaduille, ja vaunut olivat
siihen aikaan vain korkeammalle aatelille varattu ylellisyys, jota
äveriäinkään porvari ei juljennut tavoittaa. Nigelin ystävällinen
ohjaaja osoitteli hänelle turhaan äyräitten kauneutta etenkin
pohjoisrannalla, missä ylimystön hotellien puutarhat monin paikoin
laskeusivat vesirajaan asti. Glenvarlochin loordin mieli oli täynnä
aavisteluja, eikä kaikkein mieluisimpia, miten hänet ottaneekaan
vastaan hallitsija, jonka hyväksi uhrautuessaan hänen sukunsa oli
melkein joutunut häviöön, ja tuollaisessa asemassa tavallinen
sielullinen kiihtymys sai hänet sommittelemaan kuviteltuja kuninkaan
kysymyksiä ja rasittamaan aivojansa vastauksien keksimisellä niihin.
Hänen ohjaajansa näki Nigelin vaivaantuneen mietiskelyn ja vältti
lisäämästä hänen kiusaannustaan enemmällä keskustelulla. Hänen siis
lyhyesti selitettyään tällaisissa hoviesittelyissä noudatettuja
menoja kului loppumatka äänettömästi. He laskivat Whitehallin
rantaportaisiin ja astuivat palatsiin ilmoitettuaan nimensä, jolloin
vartio osoitti loordi Glenvarlochille hänen arvoonsa kuuluvaa
kunnioitusta, suoden hänelle senmukaisen tervehdyksen.
Nuoren miehen sydän pamppaili rajusti hänen tullessaan
kuninkaalliseen huoneustoon. Hänen ulkomainen kasvatuksensa oli
ollut ahtaisiin rajoihin supistunutta, joten hän oli saanut vain
hämäriä käsityksiä hovin suuruudesta; ja ne viisaustieteelliset
mietteet, jotka opettivat häntä välinpitämättömyyteen muodollisesta
ja ulkonaisesta loistosta, jäivät tehottomiksi kuten muutkin
pelkän järkeilyn ohjaukset, kun niitä vastaan joutui vaikutelma,
jonka luonnollisesti teki kokemattoman nuorukaisen mieleen
näyttämön tavaton mahtavuus. Heidän samoamansa uhkeat suojamat,
kamaripalvelijain, vartiosoturien ja muun huonekunnan muhkea vaatetus
sekä kaikki juhlalliset menot, joiden mukaan tapahtui heidän kulkunsa
laajan huonerivin läpi, saattoivat kyllä esittää harjaantuneille
hovilaisille pelkkää vähäpätöistä ja jokapäiväistä, mutta tuossa
kaikessa oli hämmennyttävää ja pelottavaakin tulokkaalle, joka ensi
kertaa suoriutui näistä muodoista ja oli epätietoinen, millainen
vastaanotto kohtaisi hänen ensimäistä ilmestymistään hallitsijansa
näkyviin.
Huolellisen huomaavaisena oli Heriot tahtonut pelastaa nuorta
ystäväänsä joutumasta minkään tilapäisen saamattomuuden
kiusaamaksi ja antanut tarpeellisen tunnussanan ovenvartijoille,
kamaripalvelijoille, johdemiehille, ja minkä kaiken nimellisiä
he olivatkaan, joten he pääsivät etenemään keskeytyksittä. Tähän
tapaan he jättivät taakseen useita etuhuoneita. Näissä näkyi
etupäässä vartijoita, hovin käskyläisiä ja heidän tuttaviaan,
mies- ja naispuolisia, jotka parhaaseen asuunsa pukeutuneina ja silmät
kiihkeästä uteliaisuudesta pyöreinä tahtoivat täydessä mitassa käyttää
tilaisuuttansa, mutta seisoivat säädyllisen vaatimattomasti
asettuneina riveihin pitkin seiniä, mikä osoitti heidän olevan
hovielämän esityksen katselijoita eikä sen henkilöitä.
Näistä ulkosuojamista loordi Glenvarloch ja hänen
kaupunkilaisystävänsä joutuivat avaraan ja komeaan vierashuoneeseen.
Tähän vastaanottohuoneen viereiseen etusuojamaan päästettiin
ainoastaan niitä, joilla syntyperänsä, valtion tai hovin
palveluksessa hoitamansa aseman tai kuninkaan erityisen myönnytyksen
perusteella oli oikeus esiintyä hovissa hallitsijalleen
kunnioitustansa ilmaisevina henkilöinä. Tässä suositussa
valioseurueessa huomasi Nigel Sir Mungo Malagrowtherin. Niiden
karttelemana ja nurjasti kohtelemana, jotka tiesivät hänen alhaisen
sijansa hovin vaikutus- ja suosiopiirissä, oli ritari varsin
hyvillään, kun sai tilaisuuden takertua loordi Glenvarlochin
arvoiseen henkilöön, joka oli vielä niin kokematon, että tunsi
vaikeaksi pudistautua irti mistään tunkeilijasta.
Ritari siis muikisti kolkot kasvonpiirteensä aaveelliseen hymyyn, ja
alustavasti ja alentuvasti nyökättyään sekä ylemmyyttä ja suojelusta
ilmaisevasti heilautettuaan kättänsä George Heriotille hän tyyten
syrjäytti kunnon porvarin, jolta oli saanut monet päivälliset,
liittyäkseen yksinomaan nuoreen loordiin, vaikka aavisteli tämän
saattavan toisinaan joutua samanlaiseen ikävään tarpeeseen kuin hän
itsekin porvariston pöytävierailijana. Ja tämänkään omituisen olennon
huomaavaisuus, niin eriskummallinen ja jyrkeä mies kuin hän olikin,
ei ollut aivan merkityksetön loordi Glenvarlochille. Siten huojentui
hänen hyvän ystävänsä Heriotin hiukan väkinäinen mykistyminen, joka
jätti hänet vapaasti syventymään omien kiihtyneiden aatoksiensa
kiusalliseen pohdintaan. Nyt sitävastoin ei hän voinut olla
suomatta huomiotaan teräville ja ivallisille tiedoille, joilla
hänen mieltään valaisi tarkkasilmäinen, vaikka tyytymätön
hovilainen. Tälle oli kärsivällinen kuulija, varsinkin ylimystöön
kuuluva, yhtä mieluinen etu kuin hänen pirteä puheliaisuutensa
sai hänen seuransa tervetulleeksi Nigel Olifauntille. Sir Mungon
laiminlyömänä ja torjuen kaikkia loordi Glenvarlochin kiitollisen
kohteliaisuuden yrityksiä hänen yhdyttämisekseen keskusteluun
seisoi Heriot sillävälin sivummalla, jonkunlainen puolinainen hymy
kasvoillaan, mutta oliko se ritarin sukkeluuden herättämää vai hänen
kustannuksellaan syntynyttä, se ei selvästi ilmennyt.
Kaikki kolme asettuivat erääseen etuhuoneen soppeen lähimmäksi
vastaanottohuoneen ovea, jota ei oltu vielä heitetty auki.
Silloin tuli virkasauvoineen Maxwell touhuten huoneeseen, missä
useimmat miehet, korkea-arvoisia lukuunottamatta, väistyivät hänen
tieltään. Hän seisahtui kuvaamamme seurueen viereen, silmäili
tovin nuorta skotlantilaista aatelismiestä, taivutti sitte hiukan
päätänsä Heriotille ja lopuksi Sir Mungo Malagrowtheria puhutellen
alkoi tälle hätäisesti valittaa herrasmiesten kunniavartion ja
ovipalvelijain huonoa menettelyä, kun nämä sallivat kaikenkarvaisten
kaupunkilaisten, anojain ja kirjurien, hiipiä ulkosuojamiin mitään
kunnioituksen tai säädyllisyyden vaatimuksia voimassapitämättä.
"Englantilaiset", hän sanoi, "ovat häpeissään, sillä tällaista ei
rohjettu yrittääkään kuningattaren päivinä. Hänen aikanaan oli
palatsin piha alhaisoa ja suojamat ylhäisöä varten; ja kunniaa ei
tuota teillekään, Sir Mungo, kun kerran kuulutte huonekuntaan, että
sellaista epäkohtaa ei korjata paremmin."
Kuten usein tapahtui tällaisissa tilanteissa, vaivasi Sir Mungoa
taaskin huono kuulonsa, ja hän vastasi, ettei käynyt ihmetteleminen
alhaison ottamia vapauksia, kun ne, joita se näki viroissa, eivät
olleet syntyperältään ja varoiltaan paljoakaan paremmalla tasolla
kuin häiritsijät itse.
"Olette oikeassa, sir -- aivan oikeassa", sanoi Maxwell, laskien
kätensä vanhan ritarin hihan himmentyneelle kirjaukselle; "kun
sellaiset ihmiset näkevät virkailijoita hyljätyissä pukimissa kuin
viheliäisinä näyttelijöinä, ei ole kumma että hoviin tungetellaan".
"Kiittelittekö koruompeleitteni aistikkuutta, mr. Maxwell?" vastasi
ritari näköjään tulkiten apulais-kamariherran tarkoituksen pikemmin
hänen liikkeestään kuin sanoistaan. "Se on vanha ja hieno kuosi, ja
senhän ompelikin teidän äitinne isä, vanha James Stitchell, Merlinin
kujassa kunniallisen maineen saavuttanut leikkaajamestari, jota minä
vakinaisesti käytin, kuten minulla nyt on onni muistaa sen johdosta,
että isänne katsoi soveliaaksi viedä vihille sellaisen henkilön
tyttären."
Maxwell näytti tuimalta, mutta peitti äkänsä olkapään kohautuksella,
tietäen mahdottomaksi saada Sir Mungolta minkäänlaista hyvitystä ja
oivaltaen, että riidan jatkaminen moisen vastustajan kanssa tekisi
hänet vain naurettavaksi ja saattaisi julkisuuteen epäsäätyisen
avioliiton, josta hänellä ei ollut mitään syytä ylpeillä. Lausuen
pahoittelevansa, että Sir Mungo oli käynyt liian kuuroksi ymmärtämään
tai tarkkaamaan, mitä hänelle sanottiin, astui hän eteenpäin ja
asettui vastaanottohuoneen kaksipuolisen oven viereen. Siinä piti
hänen hoitaa apulais-kamariherran eli johdemiehen tehtävää heti kun
se avattaisiin.
"Kohtsiltään aukeaa ovi vastaanottohuoneeseen", kuiskasi kultaseppä
nuorelle ystävälleen. "Asemani ei salli minun tulla pitemmälle teidän
kanssanne. Muistakaa esittäytyä rohkeasti, syntyperänne mukaan, ja
tarjota hakemuksenne, jota kuningas ei suinkaan kieltäydy ottamasta
vastaan, vaan toivoakseni kohtelee armollisesti."
Hänen puhuessaan avautuikin ovi, ja tavallisuuden mukaan alkoivat
hovilaiset lähestyä sitä ja astua sisälle verkallisena, mutta
yhtämittaisena ja katkeamattomana jonona.
Kun Nigel vuorostaan ilmestyi oviaukolle ja mainitsi nimensä
ja arvonsa, näytti Maxwell epäröivän. "Te ette ole tunnettu
kellekään", hän esteli. "Minun velvollisuuteni on olla päästämättä
saapuville ketään, mylord, jonka kasvot ovat minulle vieraat, paitsi
vastuukykyisen henkilön takaamana."
"Tulin mestari George Heriotin kanssa", ilmoitti Nigel hiukan
hämillään tästä odottamattomasta pidätyksestä.
"Mestari Heriotin nimi kelpaa vakuudeksi paljosta kullasta ja
hopeasta, mylord", vastasi Maxwell kohteliaan ivallisesti, "vaan ei
syntyperästä ja arvoasemasta. Virkani pakottaa minut jyrkäksi. Pääsy
on ehkäisty -- sanon sen suuresti pahoillani -- teidän ylhäisyytenne
täytyy peräytyä."
"Mikä on vikana?" kysyi muuan vanha skotlantilainen aatelismies, joka
oli puhellut George Heriotin kanssa tämän erottua Nigelistä ja nyt
astui esiin, havaitessaan jälkimäisen ja Maxwellin välillä syntyneen
sananvaihdon.
"Apulais-kamariherra Maxwell", selitti Sir Mungo Malagrowther, "vain
ilmaisee iloansa nähdessään hovissa loordi Glenvarlochin, jonka
isän välityksellä hän sai virkansa -- ainakin arvelen hänen siihen
suuntaan puhuvan, sillä teidän ylhäisyytenne tuntee vajavuuteni."
Tilaisuuden mukaisesti hillitty nauru kiersi niiden keskuudessa,
jotka kuulivat tämän näytteen Sir Mungon pisteliäisyydestä. Mutta
vanha ylimys astui vielä lähemmäksi ja sanoi: "Mitä! Uljaan vankan
vastustajani Ochtred Olifauntin poika! Minä esittelen hänet itse."
Hän tarttui Nigeliä mutkattomasti käsivarteen ja aikoi viedä häntä
eteenpäin, kun Maxwell yhä pitäen sauvaansa poikkipuolin oven edessä
vastusti, mutta epäröiden ja hämillään: "Mylord, tämä herrasmies ei
ole tunnettu, ja minulla on määräys olla hyvin tyystä."
"Hui-hai, mies", tuumi vanha loordi, "minä takaan hänet isänsä
pojaksi silmäkulmiensa kaaresta -- ja sinä, Maxwell, tunsit hänen
isänsä kyllin hyvin, jotta olisit voinut jättää arveluksesi
silleen. Anna meidän mennä, mies." Niin sanoen hän siirsi syrjään
apulais-kamariherran virkasauvan ja astui vastaanottohuoneeseen, yhä
pidellen nuorta aatelismiestä käsivarresta.
"Kas, minun täytyy tuntea sinut, mies", hän puheli, "minun täytyy
tuntea sinut. Hyvin tunsin isäsi, mies, ja olen pirstannut peitsen
ja mitellyt miekkaa hänen kanssaan, ja kunniaa minulle se tuottaa,
että jäin kerskumaan siitä. Hän oli kuninkaan ja minä kuningattaren
miehiä Douglasin sodissa[27] -- nuoria miehiä molemmat, jotka eivät
peljänneet tulta tai terästä; ja meillä oli lisäksi joitakuita
vanhoja sukuvihoja, jotka olivat periytyneet isältä pojalle
sinettisormuksinemme, kaksin käsin hoideltavine lyömämiekkoinemme,
haarniskoinemme ja silmikkotöyhtöinemme."
"Liian kovaa, Huntinglenin loordi", kuiskasi muuan kamarijunkkari.
"Kuningas! -- kuningas!"
Vanha jaarli otti huomioonsa viittauksen ja vaikeni. Eräästä
sivuovesta ilmestyen otti Jaakko peräkkäin vastaan vieraitten
tervehdykset, ympärillään pikku ryhmä suosittuja hovilaisia tai
huonekunnan virkailijoita, joita hän puhutteli tuon tuostakin.
Hallitsijan asuun oli pantu jonkun verran enemmän huolta kuin
silloin, kun ensin esittelimme hänet lukijoillemme. Mutta
hänen vartalonsa luontainen kömpelyys esti pukua näyttämästä
ruumiinmukaiselta, ja olemme jo maininneet hänen ottaneen
varovaisuudesta tai arkamaisuudesta tavakseen sisustuttaa
vaatekappaleensa vastustamaan tikarin iskua sillä seurauksella,
että hänen koko ryhtinsä ilmaisi muodotonta jäykkyyttä. Tämä ilmiö
oli kummallisena vastakohtana tyhjänpäiväiselle, vieroksuttavalle
ja rauhattomalle viuhtomiselle, jolla hän antoi pontta puheelleen.
Ja kuitenkin, vaikka kuninkaan esiintymiseltä niin suuresti puuttui
arvokkuutta, oli hänen sävynsä niin ystävällinen, tutunomainen ja
hyväntuulinen, samalla kun hän oli niin vähän halukas verhoamaan
tai salaamaan omia heikkouksiaan, mutta suvaitsi ja kohteli
myötätuntoisesti muiden vikoja, että hänen käyttäytymisensä ei
oppineisuuden ja jonkunlaisen synnynnäisen terävyyden auttelemana
ollut suotuisasti vaikuttamatta niihin, jotka pääsivät hänen
puheilleen.
Huntinglenin kelpo jaarli otti toimekseen Nigelin esittelyn
hallitsijalle. Kuningas oli nuorelle loordille hyvin armollinen
ja huomautti hänen saattajalleen olevansa hyvillään siitä, että
näki heidät kaksi seisomassa vierekkäin; "sillä luulenpa, mylord
Huntinglen", hän jatkoi, "että teidän esi-isänne -- niin, vieläpä
sinä itse ja tämän nuorukaisen isä -- ovat seisseet silmä silmää
vasten miekan mitan päässä ja pahemmassa asennossa".
"Kunnes teidän majesteettinne", selitti loordi Huntinglen, "pani
loordi Ochtredin ja minut paiskaamaan rauhan kämmentä sinä
muistettavana päivänä, jolloin teidän majesteettinne piti juhlan
kaikille keskinäisissä vihoissa oleville aatelismiehille ja sai
heidät lyömään kättä teidän nähtenne --"
"Muistan sen hyvin", puheli kuningas; "muistan sen hyvin. Se oli
siunattu päivä, se syyskuun yhdeksästoista, kaikista vuoden päivistä
-- ja hupaista oli nähdä, kuinka muutamat miekkoset vetivät suunsa
viuruun, kun läimäyttivät kouransa yhteen. Pentele vieköön, luulin
moniaitten riihaantuvan käsirysyyn meidän ollessamme itse läsnä,
olletikin ylämaalaisten. Mutta me marssitimme heidät käsikkäin ristin
juurelle, itse johtaen etunenässä, tyhjentämään siellä iloisen
ystävyyden pikarin toinen toisensa kanssa vihojen vaimennukseksi ja
sovun ikuistamiseksi. Vanha John Anderson oli sinä vuonna tuomioiden
täytäntöönpanijana -- mies itki ilosta, ja voudit ja käräjänapulaiset
tanssivat avopäin edessämme kuin virmat sälköhevoset pelkästä
riemastuksesta."
"Se oli tosiaan onnellinen päivä", vahvisti loordi Huntinglen, "eikä
unohdu teidän majesteettinne hallituksen historiasta".
"En soisi unohtuvan, mylord", sanoi hallitsija; "en soisi sen
syrjäytyvän aikakirjoistamme. Niin, niin -- _beati pacifici_.
Englantilaisten vallanalaisteni kannattaakin täällä pitää minua
arvossa, sillä tahdonpa sanoa heille, että he ovat saaneet ainoan
sopuisan miehen, mitä on minun suvustani koskaan tullut. Olisipa
James Tulinaama[28] tullut keskuuteenne", hän huomautti katsellen
ympärilleen, "tai suuri isoisäni, jonka elämäkerrassa Flodden
mainitaan!"
"Me olisimme lähettäneet hänet takaisin pohjoiseen", kuiskasi muuan
englantilainen aatelismies.
"Ainakin", huomautti toinen yhtä kuulumattomasti, "olisimme saaneet
_miehen_ hallitsijaksemme, vaikka vain skotlantilaisenkin".
"Ja nyt, nuori hyppykauriini", virkkoi kuningas loordi
Glenvarlochille, "missä olet viettänyt vasa-aikasi?"
"Viimeksi Leydenissä, teidän majesteettinne", vastasi loordi Nigel.
"Kas vain! Siis kirjamies", sanoi kuningas, "ja, hiisi vieköön, kaino
ja vilpitön nuorukainen, joka ei ole vieraantunut punastumisesta
niinkuin enimmät matkustelleet monsieurimme. Kohtelemmepa häntä sen
mukaisesti."
Suoristautuen sitte, köhäisten ja silmäten mahtipontisesti
ympärilleen oppinsa ylemmyydestä tietoisena, samalla kun kaikki
hovilaiset, jotka osasivat taikka eivät osanneet latinaa, tunkeusivat
innokkaasti esille kuulemaan, pitkitti tietorikas hallitsija
kyselyänsä seuraavasti:
"Hem! hem! _Salve bis, quaterque salve, Glenvarlochiensis noster!
Nuperumne ab Lugduno Batavorum Britanniam rediisti?"_
Nuori aatelismies vastasi syvään kumartaen:
"_Imo, Rex augustissime -- biennium fere apud Lugdunenses moratus
sum_."
Jaakko jatkoi:
"_Biennium dicis? bene, bene, optume factum est. Non uno die, quod
dicunt, -- intelligisti, domine Glenvarlochiensis!_ Ahaa!"
Nigel vastasi kunnioittavalla kumarruksella, ja kääntyen takanansa
seisoviin huomautti kuningas:
"_Adolescens quidem ingenui vultus ingenuique pudoris_." Hän ryhtyi
taas oppineihin kysymyksiinsä. "_Et quid hodie Lugdunenses loquuntur
-- Vossius vester nihilne novi scripsit? -- nihil certe, quod doleo,
typis recenter edidit_."
"_Valet quidem Vossius, Rex benevole_", vastasi Nigel, "_ast senex
veneratissimus annum agit, ni fallor, septuagesimum_".
"_Virum, mehercle, vix tam grandaevum crediderim_," arveli
hallitsija. "_Et Vorstius iste! -- Arminii improbi successor aeque ac
sectator -- Herosne adhuc, ut cum Homero loquar_, Zoòs esti kai epi
ksthoni derkon?"
Onneksi muisti Nigel, että Vorstius, jota jumaluusoppinutta hänen
majesteettinsa viimeksi mainitsi kysellessään hollantilaisen
kirjallisuuden kehitystä, oli ollut henkilökohtaisessa kiistassa
Jaakon kanssa. Tämä väittely oli herättänyt kuninkaan harrastusta
siinä määrin, että hän oli viimein vihjannut julkisessa
kirjeenvaihdossaan Alankomaiden kanssa, kuinka viisasta näiden olisi
käyttää esivallan kättä, ehkäistäkseen harhauskoisuuden edistymistä
väkivaltaisilla toimenpiteillä professorin suhteen. Heidän mahtavien
mahtavuuksiensa yleisen suvaitsevaisuuden periaatteet saivat
liittovaltion kiertämään tämän vaatimuksen, vaikka se tapahtui hiukan
työläästi. Tietäen kaiken tämän älysi loordi Glenvarloch vastata,
vaikka olikin vasta viiden minuutin harjaannuksen saanut hovilainen:
"_Vivum quidem, haud diu est, hominem videbam -- vigere autem quis
dicat, qui sub fulminibus eloquentiae tuae, Rex magne, jamdudum
pronus jacet, et prostratus_?" [29]
Tämä myönnytys hänen kyvyilleen kynäsankarina täydensi Jaakon
auvon, jonka oli jo korottanut melkoisen korkealle oppineisuutensa
osoittelun riemu.
Hän hykersi käsiään, näpsäytteli sormiaan, teiskaroi, hykähteli,
huudahteli: "_euge! belle! optime_!" ja sanoi kääntyen Exeterin
ja Oxfordin piispoihin, jotka seisoivat hänen takanaan: "Ette
näe, hyvät herrat, kovinkaan huonoa näytettä skotlantilaisesta
latinastamme, jonka kielen soisimme näinkään hyvin juurtuneen
kaikkiin englantilaisiin alamaisiimme ja muihin, vanhassa
kuningaskunnassamme asuviin jalosukuisiin nuorukaisiin. Me myös
säilytämme aito roomalaisen ääntämisen niinkuin muut oppineet
mannermaan kansakunnissa, niin että pystymme haastamaan koko maailman
kirjamiesten kanssa, jotka vain osaavat puhua latinaa. Sitävastoin
olette te, oppineet englantilaiset alamaisemme, ottaneet käytäntöön
muutoin peräti etevissä yliopistoissanne semmoisen ääntämistavan
kuin keijuissadun morsiamen 'kepsutuksen ja tepsutuksen', jollaista
puheentapaa -- älkää panko pahaksenne suorasukaisuuttani -- ei voi
ymmärtää yksikään muu kansa kuin te itse. Sillä tavoin latina,
_quoad Anglos_, herkeää olemasta maailman kaikkien viisasten miesten
_communis lingua_, yhteinen dragomani eli tulkki."
Exeterin piispa kumarsi kuin myönnytykseksi kuninkaalliseen
moitteeseen, mutta Oxfordin kirkkoruhtinas seisoi suorana ikäänkuin
ajatellen millaisia alamaisia hänen piirinsä käsitti ja ollen yhtä
altis joutumaan rovion ruuaksi yliopiston latinan kuin minkä hyvänsä
uskonnollisen opinkohtansa puolustajana.
Odottamatta kumpaiseltakaan vastausta ryhtyi kuningas jälleen
kyselemään loordi Nigeliltä, mutta tavallisella puhekielellä: "No,
sinä muusain kelpo _alumnus_, mitä teet näin kaukana pohjoisessa?"
"Tulin osoittamaan kunnioitustani teidän majesteetillenne", sanoi
nuori aatelismies painuen toiselle polvelleen, "ja asettamaan teidän
eteenne", hän lisäsi, "tämän nöyrän ja alamaisen anomukseni".
Pistoolilla tähtääminen olisi kyllä hätkähdyttänyt Jaakko-kuningasta
pahemmin, mutta peljästystä lukuunottamatta olisi se tuskin voinut
olla vastenmielisempi hänen veltolle mielenlaadulleen.
"Niinkö vain, mies?" tuskastui hän; "ja eikö yksikään ainoa ihminen
pelkän harvinaisuudenkaan vuoksi voi koskaan tulla Skotlannista
muutoin kuin _ex proposito_ -- vasiten katsomaan, mitä hän voi
saada heltiämään rakastavasta hallitsijastaan? Vasta kolme päivää
takaperin olimme täpärästi menettää henkemme ja toimittaa kolme
kuningaskuntaa mustiin sen liikanaisen hätäisyyden takia, jolla muuan
kohelo maalainen työnsi käteemme kääryn, ja nyt meitä ahdistetaan
samanlaisella kiusalla ihan omassa hovissamme. Sihteerimme luokse
tuommoisin lekkein, mylord -- sihteerimme luokse."
"Olen jo tarjonnut nöyrää anomustani teidän majesteettinne
valtiosihteerille", puolustausi loordi Glenvarloch, "mutta tuntuu
siltä --"
"Että hän ei tahtoisi ottaa sitä vastaan, arvaan?" keskeytti
kuningas. "Kautta sieluni, sihteerimme tuntee epäämiseksi nimitetyn
piirteen kuninkuudesta paremmin kuin me eikä taivu katsomaan muuta
kuin mistä itse pitää -- taitaisinkin olla parempi sihteeri hänelle
kuin hän minulle. No niin, mylord, sinä olet tervetullut Lontooseen,
ja koska näytät terävältä ja oppineelta nuorukaiselta, niin neuvon
sinua kääntämään nokkasi pohjoista kohti niin väleen kuin mielesi
tekee ja asettumaan toistaiseksi Pyhän Andreaksen opistoon; meidän
tulee hyvin hauska kuulla, että menestyt opinnoissasi. _Incumbite
remis fortiter."_
Siten puhuessaan piteli kuningas nuoren loordin anomusta
huolimattomasti niinkuin vain viivytellen, kunnes pyytäjä kääntäisi
selkänsä, heittääkseen sen pois tai ainakin laskeakseen sen syrjään
ja ollakseen siihen sen enempää katsomatta. Oikeutensa hakija luki
sen hänen kylmäkiskoisista ja välinpitämättömistä katseistaan sekä
siitä tavasta, jolla hän käänteli ja rypisti paperia kokoon. Hän
nousi katkerin suuttumuksen ja pettymyksen tuntein, teki juhlallisen
hovikumarruksen ja oli poistumaisillaan kiireesti. Mutta vieressä
seisova loordi Huntinglen pidätti hänen aikeensa nykäisemällä häntä
melkein huomaamattomasti viitan liepeestä, ja vihjausta totellen
peräytyi Nigel vain muutamia askeleita kuninkaan edestä, pysähtyen
loitomma. Sillävälin polvistui vuorostaan loordi Huntinglen Jaakon
eteen ja sanoi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne muistaa, että
eräänä kertana lupasitte myöntää minulle suostumuksen yhteen pyyntöön
jokaisena pyhän elämänne vuonna?"
"Sen muistan hyvin, mies", vastasi Jaakko, "hyvin muistan, ja syytä
onkin. Se tapahtui silloin, kun sinä hellitit kurjan kavaltaja
Ruthvenin hyppyset kuninkaallisesta kurkustamme ja työnsit puukkosi
häneen uskollisen alamaisen tavoin. Me silloin, kuten kylläkin
tarpeettomasti muistutat, ollen osittain päästämme pyörällä
vapautuksemme ilosta, lupasimme myöntää sinulle vapaan suosiotyön
joka vuosi. Tultuamme sitte kuninkaallisten aistiemme järjelliseen
hallintaan me vahvistimme sen lupauksen, _restrictive_ toki ja
_conditionaliter_, että pyyntösi piti olla sellainen kuin me
kuninkaallisessa harkinnassamme katsoisimme järkeväksi."
"Aivan niin, armollinen hallitsija", myönsi vanha jaarli. "Ja minun
sallittaneen vielä edelleen tiedustaa, olenko milloinkaan mennyt yli
teidän kuninkaallisen hyväntahtoisuutenne rajojen?"
"Toden totta, mies, et!" vahvisti kuningas. "En muista pyytäneesi
paljoakaan itsellesi muuta kuin koiran tai haukan tai Theobaldin
puistosta kauriin tai siihen laatuun. Mutta mihin tarvitset tätä
esipuhetta?"
"Siihen suosioon, jota nyt aion anoa teidän armollisuudeltanne",
sanoi loordi Huntinglen, "nimittäin että teidän majesteettinne
katsoisi hyväksi heti tarkastaa loordi Glenvarlochin asiakirjan ja
toimia sen suhteen niinkuin oma oikeudentuntoinen ja kuninkaallinen
mielenne ajattelee kohtuulliseksi ja oikeaksi, siirtämättä asiaa
sihteerinne tai minkään muun neuvonantajanne huostaan".
"Kautta sieluni, mylord, tämäpä kummallista", ihmetteli kuningas.
"Puollathan vihamiehesi poikaa!"
"Miehen, joka _oli_ viholliseni, kunnes teidän majesteettinne sai
hänestä minulle ystävän", vastasi loordi Huntinglen.
"Hyvin sanottu, mylord!" kiitti kuningas; "ja oikeaan kristilliseen
henkeen. Ja mitä tämän nuoren miehen anomukseen tulee, niin arvaankin
osittain, mikä on asiana; ja suoran toden sanoakseni olin luvannut
George Heriotille, että menettelen pojan suhteen suopeasti. Mutta
tässä se kenkä puristaa! Steenie ja Charles-lapsonen eivät voi
sietää häntä -- eikä oma poikasikaan, mylord; ja siispä olisi hänen
luullakseni parempi matkustaa Skotlantiin ennen kuin hänelle koituu
mitään vahinkoa heidän tauttansa."
"Poikani, sallikoon teidän majesteettinne minun huomauttaa, mikäli
hän tulee kysymykseen, ei saa määrätä tekojani", huomautti jaarli,
"eikä yksikään huimapäinen nuori mies, olkoon kuka hyvänsä".
"Ka, eihän minunkaan", vastasi hallitsija. "Kautta isäni sielun,
ainoakaan heistä ei saa leikkiä kuningasta minun kanssani -- minä
teen mitä tahdon ja mitä minun tulee, vapaana hallitsijana."
"Teidän majesteettinne siis myöntyy pyyntööni?" sanoi loordi
Huntinglen.
"Niin, hitossa, myönnyn -- myönnynhän minä", ilmoitti kuningas.
"Mutta tule hiukan tänne, mies, missä saamme olla yksityisemmin."
Hän johti loordi Huntinglenin hiukan hätäisin askelin hoviseurueen
läpi, joka kiinteästi tuijotti tähän harvinaiseen kohtaukseen,
kuten on kaikkien hovien tapana tuollaisissa tilanteissa. Kuningas
meni pieneen kammioon ja käski ensi kiireessä loordi Huntinglenin
lukita tai teljetä oven, mutta peruutti määräyksensä seuraavassa
silmänräpäyksessä, sanoen: "Ei, ei, ei -- lempo soikoon, mies, minä
olen vapaa kuningas -- teen mitä tahdon ja mitä minun pitäisi --
olen _justus et tenax propositi_, mies -- pysyhän kuitenkin ovella,
loordi Huntinglen, siltä varalta, että Steenie säntäisi sisälle
kiukkupäissään."
"Voi herra-parkaani!" huoahti Huntinglenin jaarli. "Kun olitte omassa
kylmässä maassanne, oli teillä lämpimämpää verta suonissanne."
Kuningas silmäsi kiireisesti anomuksen eli muistutuskirjan, tuon
tuostakin vilkaisten ovelle ja taas luoden katseensa hätäisesti
paperiin häpeissään siitä, että hänen kunnioittamansa loordi
Huntinglen epäili häntä arkuudesta.
"Toden tunnustaakseni", haastoi hän lopetettuaan likimääräisen
tarkastuksensa, "tämä on tukala paikka, ja tukalampi kuin osasin
arvatakaan, kun siitä ensin annettiin minulle vihiä. Ja nuorukainen
siis vain haluaa saatavansa suoritusta meiltä, lunastaakseen
sukutilansa? Mutta sitte, Huntinglen, hän joutuu muihin velkoihin
-- ja niitä varten ottaisi hän rasituksekseen tuollaisen alan
karua metsämaata? Menköön kontu, mies, menköön kontu; Steenie on
saanut siihen lupauksen skotlantilaiselta ylikansleriltamme -- se
on Skotlannin parasta metsästysaluetta -- ja Charles-lapsonen ja
Steenie tahtovat kaataa sieltä kauriin ensi vuonna. Heidän pitää
saada se maatila -- heidän pitää se saada; ja meidän velkamme
maksetaan tälle nuorelle miehelle tasan ja pennilleen, ja hän saa
tuhlata sen hovissamme -- taikka jos hänellä on moinen maan nälkä,
niin me helkkarissa, mies, tupehutamme hänen halunsa englantilaisella
kamaralla, joka on arvoltaan kahta ja kymmentäkin vertaa enemmän kuin
nuo kirotut mäet ja notkot, suot ja nummet, joille hän on niin haine."
Kaiken aikaa kävellä lyllersi kuningas-parka edes takaisin surkeassa
epävarmuuden tilassa, jonka teki naurettavammaksi hänen säärtensä
vaapertava kiertoliike ja kömpelö tapansa hypistellä tuollaisina
hetkinä pukunsa alaosan kiinnikkeiksi neulottuja nauharuusukkeita.
Loordi Huntinglen kuunteli hyvin levollisesti ja vastasi: "Sallikoon
teidän majesteettinne minun muistuttaa, mitä lausui vastaukseksi
Nabot, kun Ahab himoitsi hänen viinimäkeänsä: 'Herra varjelkoon minua
antamasta sinulle isäini perintöä.'"
"Häh, mylord -- äh, mylord", huudahteli Jaakko, punan kohotessa
sekä hänen poskilleen että nenälleen; "ethän aikone opettaa minulle
uskontoa? Sinun ei ole tarvis peljätä, mylord, että minä kartan
tekemästä oikeutta kellekään ihmiselle; ja koska et tahdo antaa
minulle mitään apua tämän asian hoitamiseen rauhallisemmalla tavalla
-- mikä nähdäkseni olisi nuorelle miehelle parempi, kuten jo
sanoin, -- niin -- kun siinä ei muu auta, -- jumaliste, minä olen
vapaa kuningas, mies, ja hän saakoon rahansa ja lunastakoon maansa
ja laittakoon sinne kirkon ja seurakunnan, jos mielensä tekee."
Niin sanoen hän kiireesti kirjoitti skotlantilaisen valtiorahaston
maksettavaksi määräyksen velotulle summalle ja lisäsi sitte:
"Miten ne saavat sen maksettua, sitä en oivalla; mutta tokihan
hän saa määräyksen muuttumaan rahaksi kultaseppien keskuudessa,
jotka pystyvät löytämään kolikoita kaikille muille paitsi minulle.
Ja nyt näet, Huntinglenin loordi, etten minä ole sanani syöjä,
evätäkseni sinulta suosionosoitusta, johon jouduin sitoutuneeksi,
enkä mikään Ahab, himoitakseni Nabotin viinimäkeä, enkä myöskään
pelkkä vaksinenä, jota suosikit ja neuvonantajat saavat mielinmäärin
muovailla sinne ja tänne. Kai nyt myönnät, etten ole mikään
sellainen?"
"Te olette oma kotimainen ja ylväs ruhtinaani", sanoi Huntinglen
polvistuen suutelemaan kuninkaallista kättä, "oikeudentuntoinen ja
jalomielinen, kun vain kuuntelette oman sydämenne ääntä".
"Niinpä niin", huomautti kuningas suopeasti nauraen, kehottaessaan
uskollisen palvelijansa maasta, "sitä te kaikki sanotte, kun teen
jotakin mieliksenne. Tuossa -- tuossa, ota omakätinen vahvistukseni,
ja tiehenne sinä ja tuo nuori mies. Kas kun eivät Steenie ja
Charles-lapsonen ole jo karanneet niskaamme!"
Loordi Huntinglen riensi pois kammiosta, aavistaen kohtausta, jossa
hän ei halunnut olla saapuvilla, mutta jollaisia toisinaan sattui,
kun Jaakko reipastausi käyttämään omaa vapaata tahtoansa, josta hän
niin paljon kerskui, ja uhmasi vallanhimoista suosikkiansa Steenietä.
Tämän nimityksen oli Jaakko antanut Buckinghamin herttualle sen
yhdennäköisyyden johdosta, jota hän oli havaitsevinaan ylimyksen
hyvin miellyttävän ulkomuodon ja ensimäisen marttyrin Stefanuksen
kasvojen välillä, sellaisina kuin nämä esiintyivät italialaisten
mestarien maalauksissa. Korskea suosikki, jonka harvinaisena etuna
oli yhtä hyvä asema kruununperillisen kuin hallitsevan valtiaan
mielipiteissä, olikin tuntuvasti laimentanut kunnioitustansa
jälkimäistä kohtaan, ja terävänäköisemmille hovilaisille
oli ilmeistä, että Jaakko sieti hänen herruuttansa pikemmin
tottumuksesta, arkuudesta ja hänen myrskyisten kuohahdustensa
kammosta kuin mistään jatkuvasta sydämellisestä kiintymyksestä
henkilöön, jonka suuruus oli ollut hänen omaa työtänsä. Säästyäkseen
kiusaantuneena näkemästä, mitä arvattavasti tapahtuisi herttuan
palatessa, ja varjellakseen kuningasta siitä lisänöyryytyksestä, jota
sellaisen todistajan läsnäolo olisi tuottanut, läksi jaarli kammiosta
niin joutuin kuin mahdollista, ensin huolellisesti talletettuaan
taskuunsa tärkeän maksumääräyksen.
Vastaanottohuoneeseen tultuaan hän etsi pikaisesti käsiinsä loordi
Glenvarlochin. Tämä oli peräytynyt erääseen ikkunasyvennykseen,
päästäkseen olemasta yhteisenä tuijoteltavana miehille, jotka
näyttivät taipuvaisilta suomaan hänelle ainoastaan kummastuksesta
ja uteliaisuudesta johtuvaa huomiota. Sanaakaan virkkamatta tarttui
vanha ylimys häntä käsivarteen ja vei hänet ensimäiseen etusuojamaan.
Siellä he tapasivat arvoisan kultasepän, jonka katseet hänen
lähestyessään ilmaisivat uteliaisuutta, mutta tämän ehkäisi vanha
loordi sanoen hätäisesti: "Kaikki hyvin. Onko purtenne odottamassa?"
Heriot vastasi myöntävästi. "Antakaakin siis minulle viskaus siinä,
kuten venemiehet sanovat", huomautti loordi Huntinglen; "korvaukseksi
saatte te molemmat minulta päivällisen, sillä meidän on hiukan
puheltava yhdessä".
He seurasivat jaarlia ääneti ja olivat toisessa etuhuoneessa, kun
johdemiesten mahtipontinen julistelu ja kaikkien hätäinen mutina
seurueen siirtyessä muodostamaan leveätä kujaa hoki miehestä mieheen:
"Herttua -- herttua!" Kaikkivaltias suosikki siis lähestyi.
Hän astui huoneeseen, tuo kovaonninen hovisuosion lemmikki,
ylellisesti puettuna siihen siroon asuun, joka ainiaan elää Vandyken
maalauksessa ja on peräti kuvaava tuolle ylpeälle ajanjaksolle,
kun perusteiltaan uurtunut ja kukistumiseensa kallistuva ylimystö
vielä yritti ulkonaisella komeilulla ja tuhlaavaisuudella vakuuttaa
ehdotonta ylemmyyttään muihin säätyihin verraten. Buckinghamin
herttuan kauniit ja käskevät kasvot, uljas vartalo sekä sorea käytös
saivat tuon ylellisen kuosin soveltumaan hänelle paremmin kuin
yhdellekään aikalaiselleen. Tällähaavaa tuntui hänen katsantonsa
kuitenkin rauhattomalta, pukunsa hiukan enemmän epäjärjestykseen
joutuneelta kuin paikkaan soveltui, astuntansa hätäiseltä ja äänensä
jyrkältä.
Kaikki huomasivat suuttumuksen pilven hänen otsallaan ja kavahtivat
taaksepäin niin äkkiä tehdäkseen hänelle tilaa, että Huntinglenin
jaarli, joka ei tahtonut osoittaa mitään tavatonta kiirettä tällä
kertaa, ja hänen seuralaisensa, jotka eivät tahtoessaankaan olisi
voineet säädyllisesti jättää häntä, jäivät ikäänkuin itsekseen
keskilattialle ja närkästyneen suosikin tielle. Hän kosketti
lakkiaan tuimasti, katsahtaessaan Huntingleniin, mutta nosti
sen päästänsä Heriotille ja painoi majavankarva-kypärinsä ihan
viistämään hienoisella töyhdöllään lattiaa juhlallisen kunnioituksen
pilkalliseksi eleeksi. Yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi
vastatessaan hänen tervehdykseensä virkkoi porvari vain: "Liiallinen
kohteliaisuus, mylord herttua, on usein kaikkea muuta kuin
ystävällisyyttä."
"Olen pahoillani, että ajattelette niin, mestari Heriot",
vastasi herttua. "Tarkoitin alamaisella kumarruksellani vain
anoa suojelustanne, sir -- suosiotanne. Teistä kuuluu tulleen
juttusihteeri -- asioitten valvoja -- toimitusmies -- välittäjä
ansiokkaille ja hyväsukuisille hovianojille, jotka sattuvat olemaan
pennittömiä. Toivon säkkienne suorivan teidät selville uudesta
mahtailustanne."
"Ne suorivat minut sitä pitemmälle, mylord herttua", sanoi
kultaseppä, "kun mahtailuni on vähäinen".
"Hoo, te teette itsellenne liian vähän oikeutta, hyvä mestari
Heriot", pitkitti herttua ivailuaan. "Teillä on ihmeteltävä
hovipuolue, edinburghilaisen kattilanpaikkurin pojaksi. Olkaa hyvä ja
saattakaa minut sen korkeasukuisen aatelismiehen tuttavuuteen, jolla
on kunnia ja etu olla suojeluksessanne."
"Se olkoon _minun_ toimenani", huomautti loordi Huntinglen
pontevasti. "Mylord herttua, tässä näette Nigel Olifauntin,
Glenvarlochin loordin, joka edustaa erästä Skotlannin vanhimpia ja
voimallisimpia paroonisukuja. Loordi Glenvarloch, esittelen teidät
hänen armollisuudelleen Buckinghamin herttualle, joka edustaa Sir
George Villiersiä, Brookesbyn ritaria Leicesterin kreivikunnasta."
Herttua karahti vielä punaisemmaksi kumartaessaan loordi
Glenvarlochille halveksivasti, jollaiseen kohteliaisuuteen toinen
vastasi korskeasti ja hillityn pahastuneesti. "Me tunnemme siis
toisemme", virkkoi herttua tovin vaitiolon jälkeen, ja ikäänkuin
olisi hän nähnyt nuoressa aatelismiehessä jotakin, mikä ansaitsi
vakavampaa huomiota kuin hänen alkusanainsa katkeraa pilaa; "me
tunnemme toisemme -- ja te tunnette minut, mylord, vihamieheksenne".
"Kiitän teitä suoruudestanne, mylord herttua", vastasi Nigel;
"julkinen vihamies on parempi kuin salakavala ystävä".
"Te taasen, mylord Huntinglen", jatkoi herttua, "olette luullakseni
vastikään poikennut sen suosiollisuuden rajoista, jotka teille on
suotu prinssin hyvän seuralaisen ja oman ystäväni isänä".
"Toden totta, mylord herttua", vastasi jaarli, "ihmisen on helppo
poiketa rajoista, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aavistusta.
Minulle suojelusta tai kannatusta hankkimassa ei poikani pidä noin
ylhäistä seuraa."
"Hoo, mylord, me tunnemme teidät ja hemmottelemme teitä", sanoi
herttua; "te olette niitä, jotka vaativat elinaikaista hyvittelyä
yhden hyvän teon ansiosta".
"Tosiaankin, mylord, jos niin on asia", huomautti vanha jaarli, "olen
ainakin paremmalla puolella niistä, jotka vaativat enemmän kuin minä,
voimatta lukea ansiokseen ainoatakaan hyvää tekoa. Mutta minä en aio
riidellä kanssanne, -- teillä on polkunne, ja minulla omani."
Buckingham vastasi vain heittämällä lakin päähänsä ja ravistamalla
sen korkeata sulkatöyhtöä huolettomalla ja halveksivalla kaulansa
keikautuksella. He erosivat siten, herttuan astellessa eteenpäin
suojamien läpi ja toisten poistuessa palatsista. Whitehallin
rantaportailta he astuivat porvarin purteen.