Lemmenvälittäjä.
Meidän tulee nyt esitellä lukijalle uusi henkilö, toimellinen ja
tärkeä laajemmalti kuin hänen yhteiskunnallinen asemansa näköjään
ilmaisi -- emäntä Ursula Suddlechop, koko Fleet-kadun kuuluisimman
parturin Benjamin Suddlechopin vaimo. Tällä naisella oli omat
erikoiset ansionsa, joiden pääpiirteenä oli -- jos hänen omaan
esitykseensä saattoi luottaa -- rajaton halu palvella lähimäisiänsä.
Hän jätti laihan puolinälkiintyneen elämänkumppaninsa kehumaan
ketterämpää sormiensa sipsettä kuin oli ainoallakaan Lontoon
parranajajalla ja pitämään huolta liikehuoneesta, missä oppipojat
tyhjin vatsoin tuhersivat hoimiinsa uskoutuneiden tomppelien kasvoja;
emäntä itse harjoitti erityistä ja tuottoisampaa ammattia, jossa
kuitenkin oli monia niin omituisia käänteitä ja mutkia, että se
tuntui useissa suhteissa ristiriitaiselta.
Sen korkeimmat ja tärkeimmät tehtävät olivat hyvin salaista
ja luottamuksellista laatua, eikä emäntä Ursula Suddlechopin
tiedettykään koskaan kavaltaneen haltuunsa uskottuja toimia, ellei
hänelle joko oltu puutteellisesti maksettu palveluksestaan tai
nähty mukavaksi tarjota jonkun taholta kaksinkertaista hyvitystä
salaisuuden ilmaisemisesta. Tällaisia sattumuksia esiintyi niin
harvoin, että hänen kunniansa luotettavana välittäjänä säilyi yhtä
tahrattomana kuin hänen rehellisyytensäkin ja hyväntahtoisuutensa
maine.
Hän olikin mitä ihailtavin vaimoihminen ja kykeni auttelemaan
tunteittensa valtaamia ja heikkoja heidän mielenkuohunsa nousussa,
kehityksessä ja seuraamuksissa. Hän pystyi sovittamaan puhuttelun
rakastavaisille, jotka saivat osoitetuksi asiallisia syitä
kohtauksensa yksityisyydelle; hän osasi kirvoittaa heikkoluontoiselta
kaunottarelta rikollisen intohimon taakan ja kenties sijoittaa
luvattoman rakkauden toivorikkaan hedelmän perilliseksi johonkin
perheeseen, jonka rakkaus oli laillista, liiton saamatta perijää.
Kykeni hän enempäänkin ja oli ollut osallisena syvällisemmissä ja
suuriarvoisemmissa salaisuuksissa. Hän oli ollut mrs. Turnerin
suojattina ja oppinut tältä keltaisen tärkkelin valmistustaidon
sekä ehkä pari kolme merkitsevämpääkin salaisuutta, vaikka näistä
ei kenties yksikään mennyt niin rikollisen pitkälle kuin hänen
valtiattarensa syyksi sanottiin. Mutta kaikkea kätkettyä ja pimeätä
hänen todellisessa luonteessaan peitti ulkonaisen rattoisuuden ja
hyväntuulisuuden näyttäminen, se sydämellinen nauru ja eloisa pila,
jolla emäntä hyvin osasi lepytellä vanhempia naapureitaan, ja ne
monet pikku taidot, joilla hän sai suositelluksi itseään nuoremmille,
etenkin omaan sukupuoleensa kuuluville.
Emäntä Ursula oli näköjään tuskin yli neljänkymmenen, ja hänen
täyteläinen, vaan ei liiaksi lihonut vartalonsa ja vielä komeat
kasvonpiirteensä ilmaisivat hilpeyttä ja reippautta, joka kirkasti
kuihtuvan kauneuden jäännöksiä, vaikka hän oli käynyt pyyleväksi
ja saanut kasvoihinsa hiukan väriä hyvästä elannosta. Vihkimisiä,
syntymätapauksia ja kastetoimituksia ajateltiin harvoin riittävän
juhlallisesti suoritetuiksi melkoisella alueella parturinliikkeen
ympäristössä, jollei ollut saapuvilla emäntä Ursley, kuten häntä
nimitettiin. Hän kykeni keksimään kaikenlaisia ajanviettoja, leikkejä
ja piloja isojen seurueiden huvikkeeksi, joita esivanhempiemme
vieraanvaraisuus keräsi koolle sellaisiin tilaisuuksiin, joten hänen
läsnäoloaan ilonpidon hetkinä katsottiin suorastaan välttämättömäksi
kaikissa keskisäädyn perheissä. Siinä määrin oletettiin hänen myös
tuntevan elämää ja sen sokkeloita, että hän oli halukkaana uskottuna
puolille lähiseudun rakastavaisille pareille, joista useimmilla oli
tapana ilmoittaa salaisuutensa emäntä Ursleylle ja kuulustaa hänen
neuvoaan. Rikkaat palkitsivat hänen palveluksiaan sormuksilla,
rintaneuloilla tai kultarahoilla, joista hän piti parhaiten; ja
hyvin jalomielisesti antoi hän apuansa vähävaraisillekin samanlaisin
kaksinaisin perustein kuin nuoret lääketieteen harjoittajat auttavat
heitä osittain säälistä ja osittain pitääkseen työtänsä käynnissä.
Emäntä Ursleyn maine kaupungissa oli sitä suurempi, kun hänen
toimintansa oli ulottunut Temple Barin ulkopuolelle. Hänellä oli
tuttavia, jopa suojelijoita ja suojelijattaria, vallassäädyssä,
jonka asema sen yhteiskuntaluokan ollessa paljoa harvalukuisempi ja
hovipiirin lähestymisen pysyessä paljoa työläämmin tavoitettavana
tuotti arvovaltaa, jollaista ei tunneta meidän päivinämme, kun
porvarin varvas tunkeutuu niin liki hovilaisen kantapäätä. Emäntä
Ursley ylläpiti seurusteluaan tämän ylemmän asiatuttavapiirin
kanssa osittain käymällä pientä kauppaa ranskalaisilla hajuvesillä,
hiusvoiteilla ja pääkoristeilla sekä kiinalaisilla astioilla
tai korutavaroilla, jotka jo silloin alkoivat olla muodissa,
puhumattakaan erinäisistä varsinkin naisväen käyttämistä rohdoista.
Mutta osittain sai hän myös jalansijaa muilla palveluksilla, jotka
enemmässä tai vähemmässä määrin kuuluivat hänen edellä viittaamamme
ammattinsa sala-haaroihin.
Tuollaisia ja noin monia vaurastumiskeinoja saaneena oli emäntä
Ursley kuitenkin niin köyhä, että hän olisi luultavasti saattanut
parantaa omia kuten miehensäkin olosuhteita, jos olisi luopunut
niistä kaikista sekä rauhallisesti ryhtynyt huolehtimaan omasta
taloudestaan ja auttamaan Benjaminia tämän ammattitoimissa. Mutta
Ursula oli ylellinen ja nautinnonhaluinen tavoiltaan eikä olisi
voinut sen paremmin sietää Benjaminin niukkaa ruokahoitoa kuin suopua
hänen haastelunsa kuivakiskoiseen jonotukseen.
Sen päivän iltana, jolloin loordi Nigel Olifaunt oli varakkaan
kultasepän päivällisvieraana, on meidän toimitettava Ursula
Suddlechop näyttämölle. Hän oli aamusta tehnyt pitkän kierroksen
Westminsteriin ja nyt uupuneena vaipunut erityiselle tilavalle
nojaistuimelle, joka oli silinnyt paljosta käytännöstä. Pienen, mutta
iloisesti räiskivän takkavalkeansa äärellä hän piti torkahdellen
silmällä hiljalleen kuohuvaa, hyvin maustettua olutruukkua, jonka
ruskealla pinnalla pulahteli pienoinen metsäomena riittävästi
käristettynä. Pieni mulattityttö tarkkaili vielä tyystimmin vasikan
kateenkorvaa, joka kypseni hopeisessa keittopannussa tulisijan
toisella laidalla. Näillä ruokatarpeilla valmistausi emäntä Ursula
epäilemättä päättämään hyvin vietetyn päivän, jonka työt hän
katsoi loppuneiksi ja jäännöksen vapaaksi käytettäväkseen. Hän
pettyi kuitenkin, sillä juuri kun paistetulla omenalla höystetty
vehnäolut oli parahultaista juotavaksi ja pienoinen tyttönen ilmoitti
kateenkorvan kypsyneeksi, kuului portaiden alipäästä Benjaminin
särisevästi inuva ääni.
"Hei, emäntä Ursley -- hoi, vaimoseni, kuule -- hei, emäntä -- hoi,
armahin, sinua tarvitaan enemmän kuin hihnaa tylsälle partaveitselle
-- hei, emäntä --"
"Kunpahan joku sivaltaisi partaveitsellä henkitorvesi poikki, senkin
mölyaasi!" toivotti emäntä itsekseen ensimäisessä ärtymyksessään
huhuilevalle elämänkumppanilleen ja huusi sitten ääneen: "No, mikä on
hätänä, mestari Suddlechop? Olen juuri pujahtamassa vuoteeseen; minua
on laahattu edes takaisin kaiken päivää."
"Ei, käpyseni, minulla ei ole mitään sanomaa sinun korvaasi", selitti
kärsivällinen Benjamin; "naapuri Ramsayn skotlantilainen pesuvaimo
vain tahtoo oitis puhutella sinua."
Korvaa mainittaessa loi emäntä Ursley kaihoisan katseen herkkuun,
joka oli sekunnilleen muhentunut pannussa, ja vastasi sitte huoaten:
"Käske skotlantilaisen Jennyn tulla ylös, mestari Suddlechop. On
hauska kuulla, mitä hänellä on asiaa", ja hän lisäsi matalammalla
äänellä: "ja toivon hänen liehuvan paholaisen haltuun tervatynnyrin
lieskassa niinkuin moni skotlantilainen velho hänen edellään!"
Skotlantilainen pesijätär astui siis sisälle ja emäntä Suddlechopin
viimeisestä ystävällisestä toivotuksesta mitään tietämättä tervehti
tätä melkoisen kunnioittavasti, sanoen nuoren emäntänsä palanneen
kotiin pahoinvointisena ja haluavan hetimiten tavata naapuriansa
emäntä Ursleyta.
"Ja miksei se käy laatuun huomenna, Jenny hyvä?" kysyi emäntä Ursley;
"sillä minä olen tänään jo ollut Whitehallissa saakka ja olen ihan
näännyksissä, hyvä Jenny".
"Vai niin!" vastasi Jenny varsin levollisesti. "Jos niin on asia,
niin minun pitää itse lähteä pitemmälle taipaleelle ja noutaa
alhaalta rannasta vanha muori Redcap, Hungerfordin portailta. Hän
hommailee nuoren väen viihdytyksessä niinkuin tekin, matami. Toisen
teistä tahtoo lapsi nähdäkseen ennen kuin nukkuu, siinä kaikki mitä
minä tiedän."
Niin sanoen kiepahti vanha lähetti enemmättä pyytelyttä kannoillaan
ja oli poistumaisillaan, kun emäntä Ursley huudahti: "Ei, maltas --
jos sillä rakkaalla lapsella, emännälläsi, on jotain välttämätöntä
hyvän neuvon ja ystävällisen hoivan tarvista, niin älähän huoli
lähteä muori Redcapin luo, Janet. Hän saattaa hyvinkin kelvata
laivurien vaimoille, laivatarpeiden kauppioitten tyttärille ja muille
semmoisille, mutta kukaan ei saa palvella sievää mistress Margaretia,
hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa kellosepän tytärtä, muu kuin
yksinomaan minä. Otankin siis vain päällyskenkäni ja viittani ja
kietaisen huivin päähäni ja lippaan heti paikalla kadun yli naapuri
Ramsayn luo. Mutta sanohan minulle itse, Jenny hyvä, etkö ole hiukan
kylläännyksissäsi nuoren ladysi ailahduksiin, kun hänen mielensä
muuttelehtii kahteenkymmeneen kertaan päivässä?"
"Mitäs minä siitä", tuumi kärsivällinen raataja, "paitsi ehkä milloin
hän on hiukan turhantarkka pitsiensä pesemisestä. Mutta minä olen
vaalinut häntä lapsesta saakka, naapuri Suddlechop, ja se tekee eron."
"Niin kai", sanoi emäntä Ursley yhä puuhaten lisävarustuksissaan
yöilmaa vastaan; "ja sinä tiedät varmaankin, että hänellä on
kahdensadan punnan vuositulot hyvästä maatilasta vapaasti
käytettävissään?"
"Perintönä isoäidiltään, taivas hänen sielulleen rauhan antakoon!"
vastasi skotlannitar; "ja herttaisemmalle tyttöselle ei hän olisi
voinut sitä säätää".
"Varsin totta, varsin totta, mistress, sillä kaikkine pikku
oikkuineenkin olen aina sanonut mistress Margaret Ramsayn olevan koko
kulmakunnan sievin tyttö. Ja arvaanpa, Jenny, että lapsi-poloisella
ei ole ollut mitään illallista?"
Jenny ei voinut kieltää niin käyneen, sillä isäntäväen ollessa
kaupungilla olivat molemmat oppipojat puodin suljettuaan menneet
noutamaan heitä kotiin, jollaikaa hän ja toinen palvelijatar olivat
pistäytyneet Sandy MacGivanin luo tapaamaan erästä Skotlannista
saapunutta ystävää.
"Niinkuin oli aivan luonnollista, mrs. Janet", huomautti Ursley, joka
näki edulliseksi myöntyä kaikenkaltaisten henkilöiden kaikenlaisiin
lausumiin.
"Ja sillaikaa sammui tulikin", kertoi Jenny.
"Mikä oli kaikkein luonnollisinta", jatkoi emäntä Suddlechop. "Ja
niinpä, lopettaakseni asian lyhyeen, Jenny, vienkin sinne sen pikku
illallisen, jonka tässä aioin syödä -- sillä minä en ole maistanut
muruakaan päivälliseksi, ja kenties nuori sievä mistress Marget
suvaitsee hiukan haukata kanssani. Pelkkä tyhjyys se juuri, mistress
Jenny, useinkin panee noita sairauden houreita nuorten ihmisten
päähän." Niin sanoen hän luovutti olutjuustolla täytetyn hopeisen
kulhon Jennylle ja sieppasi ylleen viittansa rivakasti kuin ainakin
ihminen, joka on päättänyt uhrata mielitekonsa velvollisuudelle.
Tämän laskoksien alle hän kätki muhennuspannun ja käski Wilsan, pikku
mulattitytön, valaista heille tietä kadun poikki.
"Minnekäs nyt näin myöhällä?" tiedusti parturi, jonka he sivuuttivat
hänen istuessaan alikerran liikehuoneessa huonostiravittujen poikien
keralla lipeäkalan ja marajuuren ääressä.
"Jos sinulle sanoisin, ukkoseni", vastasi emäntä mitä halveksivimman
kylmäkiskoisesti, "niin en luule, että sinä voisit toimittaa asiani,
joten pidänkin sen vain omana tietonani". Benjamin oli liian tottunut
vaimonsa itsenäiseen käyttäytymiseen, jatkaakseen tiedustustaan, eikä
emäntäkään enempää kyselyä odottanut, vaan kiirehti ulos ovesta,
käskien vanhimman oppipojan istua valveilla hänen paluuseensa asti ja
pitää sillävälin taloa silmällä.
Yö oli pimeä ja sateinen, ja vaikka samottava matka oli lyhyt, oli
emäntä Ursleylla harpatessaan korkealle käännettyine hameineen
eteenpäin kylliksi aikaa sen karvastuttamiseen nurisevilla
mietteillä. "Mitähän minä olen tehnyt, kun minun pitää juntustaa
jokaisen vanhan ämmäleukun käskystä ja kaikkein nuorten leuhkanain
eljistä! Minua on marssitettu Temple Barista Whitechapeliin asti
nuppineulasepän muijan raapaistua sormeensa -- totisesti olisi
hänen miehensä, joka teki aseen, saanut voidella haavan. Ja nyt
tämä haaveileva marakatti, sievä mistress Marget muka -- semmoisen
kaunottaren minä osaisin tehdä hollantilaisesta nukesta, ja niin
suuriluuloinen ja mieleltään vaihtelevainen ja turhamainen on
hän kuin mikäkin herttuatar. Olen nähnyt hänet samana päivänä
yhtä oikulliseksi kuin marmosetin ja itsepintaiseksi kuin
muulin. Haluaisinpa tietää, enemmänkö mielijohteita sikiää hänen
pienoisesta itseluuloisesta ajukopastaan vai hänen isänsä vanhasta
laskeskelevasta taulapäästä. Mutta nuo kaksisataa puntaa vuodessa se
viheliäinen maatila tuottaa, ja isää pidetään visukinttuna, vaikka
hullumaisena -- hän on sitäpaitsi meidän isäntämme, ja tyttö on
häneltä pyytänyt myöhäistä päivää vuokranmaksullemme. Minun täytyy
sen takia tyytyä, Herra armahtakoon -- ja onhan se ällipäinen pikku
paholainen ainoana avaimenani, päästäkseni mestari George Heriotin
salaisuuden perille, ja selon saaminen siitä on minulle kunnia-asia;
siis _andiamos_, niinkuin espanjalainen sanoo."
Siten aprikoiden hän harppaili joutuisasti, kunnes saapui kellosepän
asunnolle. Saattolainen avasi oven pääavaimella. Eteenpäin lipui
emäntä Ursula milloin valon kimmellyksessä, milloin pimennossa, ei
niinkuin viehkeä lady Christabelle goottilaisten veistoksien ja
muinaisten asevarustusten lomitse, vaan kömpien ja kompastellen
vanhojen koneiden jäännösten ja uusien keksintöjen kaavailujen
seassa, jollaisilla eri koneoppihaaroja edustavilla hyödyttömän
nerokkuuden joko särkyneillä tai puolitekoisilla tuotteilla
haaveellisen, vaikka teräväpäisen käsityöläisen huone oli alituiseen
täytetty.
Viimein he päätyivät hyvin kapeita portaita myöten sievän mistress
Margaretin kamariin, missä, hän, Fleet-kadun jokaisen rohkean
nuorenmiehen silmien valkeus, istui asennossa, joka horjui
tyytymättömän ja lohduttoman vaiheella. Sillä hänen sievä selkänsä
ja hartiansa olivat pyöristyneet kaarelle, pullea kuoppaposki lepäsi
pienellä kämmenellä, sormien kääntyessä suun yli, kyynäspää nojasi
pöytään, ja silmät näyttivät kiintyneen hiipuvaan hiilostaan, joka
kyti pienen tulisijan ristikolla. Hän tuskin käänsi päätänsäkään
emäntä Ursulan tullessa, ja kun tämän arvoisan vaimon läsnäolon
ilmoitti tarkemmin suusanallisesti vanha skotlannitar, jupisi
mistress Margaret asentonsa muuttumatta vastaukseksi jotakin aivan
käsittämätöntä.
"Menehän siitä alas keittiöön Wilsan kanssa, hyvä mistress Jenny",
sanoi emäntä Ursula, joka oli tottunut kaikkinaisiin päähänpistoihin
potilaittensa tai asiatuttaviensa taholta, kumpaisiksi heitä nyt
määrittelikään. "Pistä pannu ja kulppi tulelle ja lähde alikertaan.
Minun pitää puhella sievän sydänkäpyseni mistress Margaretin kanssa
kahden kesken -- eikä ole ainoatakaan naimatonta miestä tämän ja
Bow'n välillä, joka ei olisi minulle kateellinen siitä etuudesta."
Palkolliset poistuivat määräyksen mukaan, ja sijoitettuaan
pannunsa mukavimmin hiilukselle vetäytyi emäntä Ursula niin
lähelle hoidokkiansa kuin pääsi, alkaen matalalla, viihdyttävällä
ja tuttavallisella äänenpainolla tiedustaa, mikä hänen sievää
kukkastansa vaivasi.
"Ei mikään, emäntä", vastasi Margaret hiukan äreästi ja muuttaen
asentoansa sikäli, että hän tuli oikeastaan kääntyneeksi selin
ystävälliseen puhuttelijaansa.
"Eikö mikään, sirkkuseni!" virkahti emäntä Suddlechop. "Ja onko
sinulla tapana lähettää hakemaan ystäviäsi makuulta tällaisena
hetkenä tyhjän päiten?"
"Minä en sinua lähettänyt hakemaan, emäntä", väitti nyreä neitonen
vastaan.
"Ja kuka sitte?" kysyi Ursula; "sillä jollei minua olisi haettu, niin
takaanpa, etten minä olisi täällä nyt yösydännä!"
"Tuo vanha skotlantilainen hupakko Jenny sen kai teki omasta
päästään", ilmoitti Margaret, "sillä hän on pauhannut minulle jo
kaksi tuntia sinusta ja muori Redcapista".
"Minusta ja muori Redcapista!" toisti Ursula-emäntä; "on siinä
tosiaan vanha hupsu, kun yhdistää ihmisiä sillä tavoin pariksi. Mutta
ei, ei, herttainen pikku naapurini, ei Jenny sentään niin aivan hupsu
olekaan; hän tietää nuorten ihmisten tarvitsevan enemmän ja parempaa
neuvoa kuin hän itse kykenee antamaan, ja osaa myös löytää sitä
heille. Sinun pitää vain lepyttää sydämesi, kaunokaiseni, ja sanoa
minulle, mistä olet suruinen. Kyllä Ursula-emäntä pitää paranteesta
huolen."
"Ei, jos niin viisas olet, muori Ursula", vastasi tyttö, "niin voit
arvata huoleni minun sitä kertomattani".
"Kyllähän, lapsonen", tuumi mukautuva vaimo; "kukaan ei voi paremmin
kuin minä leikkiä vanhaa hauskaa kisaa: 'millainen on minun
ajatukseni?' Sanonpa tuon pääkkösesi hautovan uutta hiuslaitetta,
jalan verran korkeampaa kuin porvarinaisemme käyttävät -- taikka on
iskeytynyt mieleesi huviretki Islingtoniin tai Wareen, ja isäsi on
pahalla päällä eikä suostu -- taikka --"
"Taikka sinä olet vanha houkkio, emäntä Suddlechop", tokaisi Margaret
kärtyisesti, "kun sekaannut väkisinkin asioihin, joista et mitään
tiedä."
"Houkkio kuinka paljon hyvänsä, mistress", sanoi emäntä Ursula
vuorostaan loukkaantuneena, "mutten kovinkaan monta vuotta vanhempi
kuin sinä itse, mistress".
"Kas, me olemme vihoissa, niinkö?" ivasi kaunotar. "Ja kuulehan,
matami Ursula, mistä johdut sinä, joka et ole kovinkaan monta vuotta
vanhempi minua, puhumaan noin joutavia minulle, joka olen niin monta
vuotta nuorempi ja silti liian järkevä, välittääkseni hiuslaitteista
ja Islingtonista?"
"No, no, nuori mistress", virkkoi viisas neuvonantaja nousten,
"huomaanpa olevani hyödytön täällä; ja minusta tuntuu kuin voisit
sinä jättää ihmiset rauhaan puolenyön aikana heidän neuvojensa
pyytämisestä, koska tiedät omat asiasi niin paljoa paremmin kuin
muut".
"Kas, nyt sinä olet suutuksissasi, emäntä", sanoi Margaret pidättäen
häntä. "Se siitä tulee, kun lähdet ulos yön selkään illallistasi
syömättä -- en ole milloinkaan kuullut sinun virkkavan äreätä sanaa
saatuasi pikku suupalasi. Tänne, Janet, lautanen ja suolaa emäntä
Ursulalle! Ja mitä on sinulla siinä kulhossa, emäntä? Likaista
olutheraa, totta tosiaan. Heittäköön Janet sen ulos ikkunasta
tai pitäköön isäni aamujuomaksi; ja hänen pitää tuoda sinulle se
sektikannu, joka pantiin isän varalle -- ei se hyvä mies mitään eroa
huomaa, sillä olut huuhtoo alas hänen tomuiset laskelmansa ihan yhtä
hyvin kuin kanarinviini."
"Samaa mieltä olen totisesti minäkin, kultuseni", myönsi emäntä
Ursula, jonka tilapäinen pahastus heti hävisi näiden hyvien
kestitysvarustuksien tieltä; ja asettuen siis isoon lepotuoliin
kolmijalkaisen pöydän ääreen hän alkoi hyvällä ruokahalulla
tehdä loppua maukkaasta pikku ruokalajista, jonka oli itselleen
valmistanut. Kuitenkaan ei hän laiminlyönyt säädyllisyyden
vaatimuksia, vaan kehoitteli mistress Margaretia hartaasti, joskin
turhaan, ottamaan osaa herkutteluun. Neitonen hylkäsi tarjouksen.
"Juo edes lasillinen sektiä kanssani", kärtti emäntä Ursula. "Olen
kuullut isoäitini kertovan, että ennen evankelisen liikkeen tuloa
vanhat katolilaiset rippi-isät ja heidän katumuksentekijänsä aina
tyhjensivät yhdessä sektimaljan tunnustuksen edellä -- ja sinä olet
minun rippilapseni."
"En maista mesiviiniä, siitä olen varma", vakuutti Margaret; "ja
sanoin jo, että jollet sinä kykene keksimään, mikä minua vaivaa, en
ikinä saa sitä kerrotuksi sinulle".
Niin sanoen hän taaskin käännähti pois emäntä Ursulasta ja vaipui
mietiskelevään asentoonsa, käsi kyynäspäätä tukemassa ja selkä tai
ainakin toinen hartia uskottuunsa päin.
"Ei, nyt minun pitääkin käyttää taitoani täydellä todella", tuumi
Ursula-emäntä. "Sinun täytyy antaa minulle tämä soma kätönen, ja minä
kerron sinulle kädestäkatsonnalla yhtä hyvin kuin mikään mustalainen,
millä jalalla sinä onnut."
"Niinkuin minä ollenkaan ontuisin", sanoi Margaret hieman
halveksivasti, mutta luovuttaen vasemman kätensä Ursulalle, samalla
kun pysyi yhä kääntyneenä poispäin.
"Näen täällä oivia piirtoja", haastoi Ursula, "eivätkä ole vaikeasti
luettaviakaan -- hupia ja rikkautta ja iloisia öitä ja myöhäisiä
aamuja kaunottarelleni, ja ajopelit sellaiset, että ne tutisuttavat
Whitehallia. Kas, satutinko sinuun siinä? -- ja hymyiletkö nyt,
käpyseni? -- sillä miksei hänestä ylenisi pormestari, joka lähtee
hoviin kullatuissa kaleeseissaan kuten toiset ovat tehneet häntä
ennen?"
"Pormestariksi? pyh!" tuhahti Margaret.
"Ja minkätähden vähäksyt Lontoon pormestaria, simasuuni? Tai kenties
pidätkin joutavana ennustustani; mutta jokaisen elämänpiirrossa on
risti niinkuin sinunkin, kultaseni. Ja mitä vaikka näenkin oppipojan
latuskalakin tässä sievässä kämmenessä, kun sen alta säihkyy musta
silmä, jolla ei ole vertaistaan Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä?"
"Ketä tarkoitat, emäntä?" kysyi Margaret kylmäkiskoisesti.
"Ketäs muuta", selitti emäntä Ursula, "kuin oppipoikien prinssiä ja
hyvän seuran kuningasta Jenkin Vincentiä?"
"Mitä ihmettä, vaimo -- Jenkin Vincentiä? -- moukkaa --
verstaskeikaria!" huudahti vihastunut neitonen.
"Vai siltä kulmalta nyt käykin tuuli, kaunoiseni!" hölmistyi emäntä.
"Kas vain, se on hiukan kääntynyt sitte kun viimeksi puhelimme
yhdessä, sillä silloin olisin vannonut sen puhaltavan myötäisempänä
Jin Vin-paralle; ja poika-poloinenkin on ihan hullaantunut sinuun ja
näkisi mieluummin sinun silmäsi kuin auringon ensimäisen vilahduksen
toukokuun suurena juhlapäivänä."
"Kunpahan siis olisi silmilläni auringon voima huikaista hänet",
toivotti Margaret, "opettaakseni palkkapojan oivaltamaan paikkansa".
"Niin", yritti emäntä Ursula, "sanovathan toiset, että Frank Tunstall
on yhtä reima nuorukainen kuin Jin Vin, ja hänhän on jonkun ritarin
pikkuserkku ja hyvää syntyperää; ja siispä kenties mielitkin päin
pohjoista!"
"Kukaties", vastasi Margaret, "mutten isäni oppipojan kanssa --
kiitos vain, emäntä Ursula".
"Ei, sitten arvailkoon paholainen sinun ajatuksiasi", tuskastui
emäntä Ursula. "Sellaista on yrittää kengittää tammavarsaa, joka
ehtimän takaa teutaroi ja muuttelee jalalta toiselle!"
"Kuulehan siis", alotti Margaret, "ja ota huomioosi, mitä sanon.
Tänään olin päivällisillä kaupungilla --"
"Voin sanoa missä", tokaisi hänen neuvonantajansa. "Kummi-isäsi,
rikkaan kultasepän luona. Niin, näethän tietäväni jotakin -- jopa
voisin sanoa sinulle, jos tahtoisin, kenen kanssakin?"
"Niinkö!" äännähti Margaret hyvin ihmeissään, äkkiä kääntyen puhujaan
ja punastuen hiusmartoa myöten.
"Vanhan Sir Mungo Malagrowtherin kanssa", kertoi ennusteleva emäntä.
"Hänet siistittiin Benjaminini liikkeessä matkallaan kaupunkiin."
"Pyh! mokomakin pelottava homeinen luuranko!" nolostui neitonen.
"Aivan oikein sanot, rakkahin", vahvisti uskottu. "On häpeä hänen
liikkua ulkona Pyhän Pancrasin ruumishuoneesta, sillä mitään muuta
soveliasta paikkaa en tiedä sille vanhalle ilkkujan törkimykselle.
Hän sanoi miehelleni --"
"Jotakin mikä ei vähääkään kuulu tähän, arvaan", keskeytti Margaret.
"Minun _täytyy_ siis puhua. Meidän seurassamme oli päivällisellä
muuan aatelismies --"
"Aatelismies! tyttö on järjiltään!" ällistyi emäntä Ursula.
"Seurassamme oli, sanon", pitkitti Margaret keskeytyksestä
välittämättä, "muuan aatelismies -- skotlantilainen ylimys".
"No, Pyhä Neitsyt häntä kaitkoon!" päivitteli uskottu; "hän on
ihan mieletön! Onko kukaan koskaan kuullut kellosepän tyttären
rakastuvan aatelismieheen -- ja päällepäätteeksi skotlantilaiseen
ylimykseen, jotka ovat kaikki ylpeitä kuin Lucifer ja köyhiä kuin
Job? Skotlantilainen ylimys, hän sanoo? Yhtä mielelläni kuulisin
sinun puhuvan juutalaisesta kamasaksasta. Tahtoisinpa saada sinut
ajattelemaan, kuinka tämä on päättyäkseen, kaunoiseni, ennen kuin
hyppäät pimeään."
"Se ei kuulu sinuun, Ursula -- haluan apuasi", sanoi mistress
Margaret, "enkä neuvoasi, ja sinä tiedät, että voin saada vaivasi
kannattamaan".
"Ka, omaa hyötyänikö minä katsoisin, mistress Margaret?" vastasi
avulias emäntä. "Mutta totisesti soisin sinun kuuntelevan järjen
sanaa -- ajattele omaa asemaasi."
"Isäni kutsumus on kääntynyt koneopilliselle alalle", sanoi Margaret,
"mutta veremme ei kuulu sille uralle. Olen kuullut isäni sanovan,
että me olemme polveutuneet, joskin etäisesti, Dalwolseyn suurista
jaarleista".[26]
"Niinpä niin", tuumi emäntä Ursula; "aivan oikein! En ole milloinkaan
tuntenut teistä skotlantilaisista ketään, joka ei ole polveutunut,
kuten sanotte, jostakusta suuresta sukukunnasta; ja surkeasti
alentavassa polvessa se usein näkyykin tapahtuneen -- ja mitä
teikäläisten mainitsemaan etäisyyteen tulee, niin se on niin suuri,
että ihan eksytte toistenne näkyvistä. Älä kuitenkaan keikauttele
kaunista päätäsi noin ylenkatseellisesti, vaan sano minulle tuon
ylhäisen pohjoismaalaisen urhon nimi, niin tahdomme koettaa, mitä
asiassa käy tekeminen."
"Hän on Glenvarlochin loordi, jota sanovat loordi Nigel
Olifauntiksi", ilmaisi Margaret matalalla äänellä ja kääntyen
salaamaan punasteluansa.
"No, taivas varjelkoon!" huudahti emäntä Suddlechop; "jo nyt pitikin
käydä kerrassaan kalpaten!"
"Mitä tarkoitat?" kysyi neitonen hänen huudahduksensa vilkkaudesta
kummastuneena.
"No, etkö siis tiedä", alotti emäntä, "mitä voimallisia vihamiehiä
hänellä on hovissa? Etkö tiedä -- mutta kieleni käyköön rakoille, se
juoksee vinhemmin kuin järkeni -- riittää sanoa, että sinun olisi
parempi tehdä morsiusvuoteesi luhistuvan talon seinustalle kuin
ajatella nuorta Glenvarlochia."
"Hän _on_ siis onneton?" sanoi Margaret. "Minä tiesin sen -- tunsin
sen -- hänen äänessään oli surua, silloinkin kun hän virkkoi jotakin
hilpeätä -- hänen kaihomielisestä hymystään kuvastui kovan onnen
kosketusta -- hän ei olisi siten lyöttynyt ajatuksiini, jos olisin
nähnyt hänet kaikessa menestyksen keskipäiväpaisteessa."
"Haavesepustukset ovat sekaannuttaneet hänen aivonsa!" päivitteli
emäntä Ursula. "Piloille mennyt koko tyttö -- ihan kaistapääksi --
rakastaa skotlantilaista loordia, ja pitää hänestä sen paremmin, kun
hän on huono-onninen! No niin, mistress, olen pahoillani, että tämä
on asia, jossa en voi auttaa sinua -- se käy omaatuntoani vastaan, ja
se on asemani ja järjestelykykyni yli menevä puuha. Mutta minä pidän
sen kyllä omana tietonani."
"Ethän ole niin kehno, että hylkäät minut, viekoiteltuasi minulta
salaisuuteni?" virkahti Margaret kiivaasti. "Jos sen teet, niin
tiedän millä kostan; ja jollet jätä minua, niin palkitsen sinua
hyvin. Muista että miehesi asuintalo on isäni omaisuutta."
"Muistan liiankin hyvin, mistress Margaret", virkkoi Ursula
tovin mietittyään; "ja palvelisin teitä missä hyvänsä asemaani
soveltuvassa. Mutta sekaantua noin korkeihin asioihin -- en ikinä
unohda mistress Turner-raukkaa, arvoisaa suojelijatartani, rauha
hänen sielulleen! Hän kovaksi onnekseen sotkeutui Somersetin
ja Overburyn juttuun, ja niinpä suuri jaarli ja hänen ladynsä
sujauttivat päänsä paulasta, jättäen hänet ja puolikymmentä muuta
kärsimään sijastaan. Ei mene koskaan mielestäni se näky, kun hän
seisoi mestauslavalla röyhelö kauniissa kaulassaan kangistettuna
sillä keltaisella tärkkelillä, jonka valmistamisessa olin häntä niin
useasti auttanut, vaihtaakseen sen seuraavassa hetkessä karkeaan
hamppunuoraan. Sellainen näky, armahin, saa ihmisen kammoamaan
puuttumista asioihin, jotka ovat liian kuumia tai painavia hänen
käsitelläkseen."
"Sinua hourua!" pahastui mistress Margaret. "Minäkö puhuisin sinulle
sellaisista rikollisista vehkeistä, joiden takia tuo kurja kuoli?
En sinulta muuta halua kuin että hankit minulle tarkan selon, missä
puuhassa tuo nuori aatelismies tulee hoviin."
"Ja saatuasi tietää hänen salaisuutensa", kysyi Ursula, "mitä on
sinulla siitä hyötyä, kaunoiseni? Ja sentäänkin toimittaisin sen
asian, jos sinä voisit tehdä saman verran minun hyväkseni."
"Ja mitä minulta tahtoisit?" tiedusti mistress Margaret.
"Mitä olet ennen närkästyen evännyt", vastasi emäntä Ursula. "Tahdon
jotakin valaistusta kertomukseen kummi-isäsi aaveesta, joka nähdään
vain rukouksissa."
"En mistään hinnasta", kielsi mistress Margaret, "suostu vakoilemaan
hyvän kummi-isäni salaisuuksia. Ei, Ursula -- en ikinä tunkeudu
sellaiseen, mitä hän haluaa pitää kätkettynä. Mutta sinä tiedät, että
minulla on itselläni omaisuus, jonka täytyy ennen pitkää tulla omaan
hoitooni -- ajattele jotakin muuta hyvitystä."
"Niin, kyllä minä sen hyvin tiedän", sanoi neuvoja. "Nuo kaksisataa
puntaa vuodessa ja isäsi hemmoittelu ne tekevät sinut niin
omavaltaiseksi, kultuseni."
"Paljon mahdollista", myönsi Margaret Ramsay. "Palvele sinä minua
sillävälin uskollisesti, ja tästä saat kallisarvoisen sormuksen
pantiksi, jonka minä omaisuuteni tultua haltuuni lunastan
viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla."
"Viidelläkymmenellä leveällä kultarahalla!" toisti emäntä; "ja tämä
sormus, joka on aika korea, sanasi vakuudeksi! No niin, rakkahin, jos
minun täytyy vaarantaa kaulani, niin varmastikaan en saata panna sitä
alttiiksi anteliaamman ystävän puolesta kuin sinun; enkä minä sinua
palvellessani ajattelisi muuta kuin huvia, mutta Benjamin laiskistuu
päivä päivältä, ja meidän perheemme --"
"Älä siitä sen enempää", puuttui puheeseen Margaret; "me ymmärrämme
toisemme. Ja sano nyt minulle, mitä tiedät tuon nuoren miehen
asioista, jotta olit niin haluton puuttumaan niihin?"
"Siitä en voi vielä paljoakaan puhua", vastasi emäntä Ursula. "Tiedän
vain, että häntä vastaan ovat mahtavimmat hänen omien kansalaistensa
joukossa ja myöskin mahtavimmat täällä hovissa. Mutta kyllähän kuulen
lisää, sillä se on hämärää tekstiä, mitä minä en lue sinun tähtesi,
sievä mistress Margaret. Tiedätkö, missä tämä urho asuu?"
"Kuulin sattumalta", myönsi Margaret ikäänkuin häpeissään muistinsa
yksityiskohtaisesta tarkkuudesta tällaisen seikan suhteen; "hän
asuu, luulemma -- jonkun Christien luona -- ellen erehdy -- Paavalin
laiturin lähellä -- laivatarpeiden kauppiaan."
"Kunnon asunto nuorelle paroonille! No, mutta reipastauduhan
sentään, mistress Margaret -- jos hän on putkahtanut esiin toukkana
niinkuin jotkut hänen maanmiehensä, niin hän saattaa riisua ketensä
kuten hekin ja esiintyä perhosena. Juon sinulle siis hyvää yötä ja
suloisia unia lähtöpikarillisena sektisi lopuksi; ja sinä kuulet
viestejä minulta vuorokauden kuluessa. Ja vielä kerran kehoitan sinua
painautumaan patjallesi, sinä helmien helmi ja tyttösistä armain!"
Hän suuteli nuoren ystävättärensä tai suojelijattarensa vastahakoista
poskea ja läksi kepein ja hiipivin askelin kuten ainakin
joutuisuuteen ja salamyhkäisyyteen liikkeissään tottunut.
Margaret Ramsay katseli tuokion hänen jälkeensä huolestuneen
hiljaisena. "Tein pahasti", mutisi hän viimein, "kun annoin
hänen houkutella tämän itseltäni. Mutta hän on viekas, rohkea ja
palvelevainen -- ja luullakseni uskollinen -- taikka jollei ole,
pysyy hän ainakin etunsa puolella, ja sitä voin minä vallita.
Soisinpa sentään, etten olisi puhunut -- olen alottanut toivottoman
työn. Sillä mitä on mies sanonut minulle, sekaantuakseni hänen
vaiheisiinsa? Ei muuta kuin mitä tavallisimpia sanoja -- pelkkää
pöytäpuhetta ja muodollisia huomautuksia. Kuka sentään tietää" --
ja hän keskeytti aprikoimisensa, katsellen tovin kuvastinta, joka
heijasti takaisin hyvin kauniit kasvot ja luultavasti johdatti hänen
mieleensä suotuisamman lopun lauseelle kuin hän huoli uskoa kielensä
ilmaistavaksi.