Salaperäinen asukas.
Muun seurueen poistuttua mestari Heriotin talosta teki myös nuori
Glenvarlochin loordi lähtöä, mutta isäntä pidätti hänet muutamiksi
minuuteiksi, kunnes ainoastaan pappismies oli jäljellä.
"Mylord", sanoi sitten arvoisa porvari, "meillä on ollut sallittu
hetkemme rehellistä ja vieraanvaraista rattoa, ja nyt mielelläni
viivyttäisin teitä toiseen ja vakavampaan tarkoitukseen, koska meidän
tapanamme on kunnon mr. Windsorin ollessa saapuvilla, että hän lukee
kirkon iltarukoukset ennen kuin eriämme. Teidän kelpo isänne, mylord,
ei olisi poistunut ennen perhehartauden harjoitusta -- samaa toivon
teidän ylhäisyydeltänne."
"Mielelläni, sir", vastasi Nigel, "ja sillä kutsulla lisäätte vain
kiitollisuudenvelkaa, johon jo olette minut jouduttanut. Kun nuoret
miehet unohtavat velvollisuutensa, on heillä suuri syy kiittää
ystävää, joka muistuttaa heitä siitä."
Heidän täten puhellessaan keskenänsä olivat palvelijat siirtäneet
pois saranapöydät, tuoneet kannettavan lukupulpetin ja asetelleet
istuimia ja polvenalusia isännälleen, emännälleen ja jalosukuiselle
vieraalleen. Toinen matala tuoli tai oikeammiten jalku asetettiin
ihan mestari Heriotin istuimen viereen, ja vaikka se oli vähäpätöinen
seikka, johtui Nigel panemaan sen tähdelle, sillä kun hän aikoi
istuutua sille paikalle, esti hänet merkillä vanha kultaseppä,
viitaten hänet hiukan korkeammalle istuimelle. Pappismies asettui
lukupulpetin taakse. Huonekunta, lukuisa ryhmä liikeapulaisia ja
palvelijoita, niiden joukossa Moniplies, saapui huoneeseen hyvin
totisena ja sai istuinsijoikseen raheja.
Koko väki istui ja oli ainakin ulkonaisesti hartaan tarkkaavaisena,
kun huoneen ovelle koputettiin hiljaa. Mrs. Judit katsahti veljeensä,
ikäänkuin haluten tietää hänen tahtonsa. Tämä nyökkäsi vakavasti ja
silmäili ovea. Judit astui heti lattian poikki, avasi oven ja johti
huoneeseen kauniin olennon, jonka äkillinen ja outo esiintyminen
saattoi hänet näyttämään melkein ilmestykseltä. Hän oli kalmankalpea
-- ei ollut vähäisintäkään elollisen punan häivää elävöittämässä
piirteitä, jotka olivat erinomaisen hienomuotoiset ja olisivat
muutoin voineet olla hämmästyttävän kauneiksi sanottavat. Pitkät
mustat hiukset valuivat hartioille ja alas selälle, suorittuina
säännöllisen sileiksi, mutta ilman minkäänlaista koristusta tai
helyä, mikä näytti kovin omituiselta aikana, jolloin kaikki säädyt
yleiseen käyttivät ainakin jonkunlaista tukan somistelua. Valkoinen
puku oli yksinkertaisinta kuosia ja verhosi hänet kokonaan, paitsi
kurkkua, kasvoja ja käsiä. Vartalo oli pikemmin keskimitan ala- kuin
yläpuolella, mutta niin sopusuhtainen ja siro, että katsojan
huomio aivan syrjäytyi sen koosta. Kaiken muun asun äärimäisen
vaatimattomuuden vastakohtana käytti hän kaulassaan helmirihmaa,
jota olisi herttuatar voinut kadehtia, niin isoja ja hohtavia olivat
sen osaset, ja hänen vyötäisillään hohteli tuskin vähempiarvoinen
rubiininauha.
Huoneeseen astuessaan loi tämä kummallinen olento silmänsä Nigeliin
ja pysähtyi ikäänkuin epätietoisena, astuako edemmä vai peräytyä.
Hänen katseensa näytti pikemmin ilmaisevan epävarmuutta ja empimistä
kuin häveliäisyyttä tai arkuutta. Täti Judit otti häntä kädestä ja
talutti häntä verkalleen eteenpäin, mutta yhä piti hän Nigeliin
tähdättyinä tummat silmänsä, joiden kaihomielinen ilme vaikutti
katseltuun oudosti. Vielä istuessaan tyhjällä jakkaralla, joka olikin
nähtävästi varattu hänelle, katsoi hän ylimykseen useastikin yhtä
miettivästi, viivyskelevästi ja tiukasti, mutta ilmaisematta edes
sen vertaa ujoutta tai hämiä, että hänen poskilleen olisi kohonnut
hienointakaan punehdusta.
Otettuansa aluselleen lasketun rukouskirjan näytti tämä merkillinen
nainen syventyvän hartauteen; ja vaikka Nigelin tarkkaavaisuutta
jumalanpalveluksen aikana niin suuresti häiritsi ihmeellinen
olento, että hän tuon tuostakin katsahti tätä kohti, ei hän
kyennyt kertaakaan huomaamaan naisen silmien tai ajatusten
hetkeksikään harhautuvan alkaneesta toimituksesta. Nigel itse oli
vähemmän tarkkaavainen, sillä naisen ilmestyminen tuntui niin
eriskummalliselta, että hänen isänsä opettama ehdoton ja sydämellinen
kunnioittava huomaavaisuus hartaudenharjoitusta kohtaan ei voinut
estää hänen ajatuksiansa väkisinkin häiriytymästä valjun kaunottaren
läsnäollessa, ja hän toivotteli rukousten päättymistä, jotta
uteliaisuutensa saisi jotakin tyydytystä. Hartaushetken loppuessa
ja kunkin jäätyä kirkon nöyrän ja jalostavan tavan mukaan toviksi
omaan hiljaiseen rukoiluun, nousi salaperäinen vieras ennen kuin
yksikään muu liikahti, ja Nigel huomasi, että huonekunnan jäsenistä
ei ainoakaan siirtynyt paikaltaan tai edes hievahtanut, kunnes vaalea
nainen oli ensin painunut toiselle polvelleen Heriotin eteen, joka
näytti siunaavan häntä laskemalla kätensä hänen päänsä päälle ja
ilmaisten synkkää juhlallisuutta katsein ja elein. Nainen notkistausi
sitte polvistumatta mrs. Juditille ja nämä kaksi kunnioituksen
osoitusta suoritettuaan poistui huoneesta; mutta juuri lähtiessään
hän vielä kerran käänsi Nigeliin läpitunkevat silmänsä, joiden
kiinteä katse pakotti tämän silmäämään muuanne. Katsahtaessaan
jälleen naista kohti näki Nigel vain hänen valkoisen vaippansa
liepeen häilähtävän ovesta.
Huonekunnan noustua ja hajaannuttua tarjottiin viiniä, hedelmiä ja
mausteita loordi Nigelille ja pappismiehelle, joka pian jälkeenpäin
jätti hyvästi. Nuori loordi olisi mielellään saattanut häntä,
yrittääkseen saada jotakin selitystä näkemästään ilmestyksestä, mutta
hänet pysähdytti talon isäntä, joka pyysi saada puhutella häntä
konttorihuoneessaan.
"Minä toivon, mylord", alotti porvari, "että teidän
valmistautumisenne esiintyäksenne hovissa ovat jo kyllin pitkällä,
voidaksenne lähteä sinne ylihuomenna. Se on toistaiseksi kenties
viimeinen päivä, jolloin hänen majesteettinsa pitää avointa hovia
kaikille syntyperänsä, arvonsa tai virkansa perusteella hänen
luokseen pääseville. Seuraavana päivänä hän lähtee Theobaldin
alueelle, ja siellä on hänellä niin paljon puuhaa metsästyksessä ja
muissa huvituksissa, että hän ei siedä häirintää."
"Laittaudun kaikin puolin ulkonaisesti valmiiksi suorittamaan
velvollisuuteni", selitti nuori ylimys, "mutta halua on minulla
siihen vähän. Kylmäkiskoisiksi ja petollisiksi ovat osoittautuneet
ne ystävät, joilta minun olisi pitänyt saada rohkaisua ja suojelusta
-- en totisesti _heiltä_ kiusaa kannatusta tähän tarpeeseen -- ja
kuitenkin täytyy minun tunnustaa lapsellinen vastahakoisuuteni astua
aivan yksinäni noin uudelle näyttämölle."
"Julkeata on minunlaiseni käsityöläisen tehdä tällaista tarjousta
aatelismiehelle", sanoi Heriot; "mutta minun täytyy joka tapauksessa
käydä ylihuomenna hovissa. Voin saattaa teitä vastaanottohuoneeseen
asti, koska olen etuoikeutettu huonekuntaan kuuluvana. Minä voin
helpottaa pääsyänne, jos kohtaatte vastusta, samaten kuin kykenen
osoittamaan oikean tavan ja ajan lähestymisellenne kuninkaan
kuultaviin. Mutta enpä tiedä", lisäsi hän hymyillen, "tokko nämä
pikku edut vastaavat sitä luonnottomuutta, että aatelismies omaksuu
ne vanhan sepän tarjoamina".
"Pikemmin ainoan ystävän, mitä olen Lontoossa tavannut", sanoi Nigel
ojentaen kätensä.
"Kas, jos ajattelette asiaa siihen laatuun", vastasi kunnon porvari,
"niin ei siitä sen enempää. Käyn teitä ylihuomenna hakemassa
tilaisuuteen soveliaalla huvipurrella. Mutta muistakaakin, hyvä
nuori loordi, että minä en muutamien tasolleni kuuluvien miesten
tavoin halua käyttää tilaisuutta astuakseni säätyrajani yli ja
lyöttäytyäkseni ylempieni kumppaniksi, älkääkä siis peljätkö
nöyryyttävänne vaateliaisuuttani sallimalla minun pysyä loitommalla
kuninkaan näkyvissä ja missä muualla meidän molempien on sovelias
olla erillämme. Mitä muuhun tulee, niin olenpa totisesti onnellinen,
kun saan palvella vanhan suojelijani poikaa."
Keskustelun laatu johti niin kauvas kohdasta, joka oli yllyttänyt
nuoren ylimyksen uteliaisuutta, että siihen ei käynyt sinä iltana
palaaminen. Senvuoksi hän vain kiitti George Heriotia ja lausui tälle
hyvästi, luvaten varustautua valmiiksi lähtöön hänen purressaan
toisen päivän aamuna kello kymmeneltä.
Soihtupoikien sukukunta, jonka on kreivi Anthony Hamilton
tuotteissaan ikuistanut Lontoon erikoisuutena, oli jo Jaakko I:n
hallitessa alottanut toimintansa, ja erään sellaisen palvelus
savuavine sainioineen oli varattu valaisemaan nuorta skotlantilaista
loordia ja hänen saattolaistansa heidän asuntoonsa. Pimeässä olisi
heillä voinutkin olla jonkun verran vaaraa eksyä siitä, vaikka
olivat entistä paremmin tutustuneet kaupunkiin. Täten sai nokkela
mr. Moniplies tilaisuuden vetäytyä liki herraansa, varmuuden vuoksi
sujautettuaan vasemman käsivartensa pikku kilpensä kahvoihin ja
helliteltyään lyömämiekkaansa huotrassa, ollakseen valmis kaikkeen
mahdolliseen.
"Jollemme olisi nauttineet niin hyvää viiniä ja kestitystä
tuon vanhan miehen talossa, mylord", huomautti tämä viisas
saattolainen, "jotapaitsi tiedän hänet kuulopuheelta monessakin
suhteessa peräti eläväksi mieheksi ja todellisesta Edinburghin
rahvaasta polveutuneeksi, niin olisinpa mielelläni nähnyt, minkä
muotoisia olivat hänen jalkansa ja oliko hänellä sorkka komeitten
nauharuusujensa ja sahviaanikenkiensä peitossa".
"Sinua kelvotonta", vastasi Nigel; "sinua on kohdeltu liiankin
ystävällisesti, ja nyt ahneen mahasi täytyttyä herjaat kelpo
herrasmiestä, joka sinua virkisti".
"Luvallanne sanoen en suinkaan, mylord", väitti Moniplies; "haluaisin
vain nähdä hänestä hiukan enemmän. Olen syönyt hänen ruokaansa,
totta kyllä -- häpeällistä vain on, että hänenlaisillaan on syötävää
tarjolla, kun teidän ylhäisyytenne ja minä olemme tuskin saaneet
omaan tiliimme lihakeittoa ja ohraleipää. Ja olenpa juonut hänen
viiniänsäkin."
"Sen näen", vastasi hänen herransa. "Ja aika lailla enemmän kuin
sinun olisi pitänyt."
"Suosiollisella luvallanne sanoen, mylord", haasteli Moniplies,
"te suvaitsette sanoa noin, koska minä tyhjensin neljänneksen sen
reiman Jenkinin kanssa, jota sanovat oppipojaksi, ja pelkästä entisen
hyväntahtoisuuden tunnustamisesta se tapahtuikin -- niin, taisinpa
laulaakin sen vanhan hyvän laulun Elsie Marleysta ravakammin kuin sen
vielä konsanaan kuulivat --"
Ja siinä heidän astellessaan katua hän rämähtikin hoilaamaan:
"Hei, Elsie Marley, -- sä huomaa, veikko, --
nyt myypikin ohrajuomaa, veikko!
Kas, Elsie Marley on hieno ja nätti,
kun ometan hoidon ja läävän jätti. --
Hei, Elsie --"
Parhaassa vauhdissa keskeytti laulajan kouraisullaan hänen
herransa, joka uhkasi pehmittää hänet pampulla kuoliaaksi, jos hän
epäaikaisella laulelullaan toimitti yövartion heidän niskaansa.
"Pyydän anteeksi, mylord -- nöyrästi pyydän anteeksi -- mutta kun
aattelen sitä Jen Viniä, niinkuin sitä sanovat, niin tuskinpa voin
olla hyräilemättä 'Hei, Els --' -- mutta älkää nyt pahaksenne panko,
teidän arvoisuutenne, kyllä minä olen mykkä kuin kala, jos vain
käskette."
"Ei, mies", sanoi Nigel, "puhu pois vain, sillä minä tiedän, että
sinä sanoisit ja sietäisit enemmän vaitioloon käskettynä kuin
ohjattoman vapauden saaneena. Miten siis? Mitä on sinulla sanottavana
mestari Heriotia vastaan?"
Näyttää enemmän kuin luultavalta, että nuori loordi tämän luvan
antaessaan toivoi saattolaisensa osuvan puheisiin nuoresta naisesta,
joka oli niin salaperäisellä tavalla ilmestynyt rukouksiin. Mutta
ainakin on varmaa, että hän salli palvelijansa jatkaa juttuansa
omalla tavallaan, olipa asian laita siten tai halusipa hän vain, että
Moniplies purkaisi hillitymmin ne tunteet, jotka olisivat muutoin
kajahdelleet meluavana lauluna.
"Ja sentähden", kertoi puhuja, käyttäen hyväkseen
koskemattomuuttansa, "tekisi mieleni tietää, mitä lajia miestä tämä
mestari Heriot on. Hän on toimittanut teidän ylhäisyydellenne aimo
määrän kultaa, mikäli kuulen, ja jos on, niin pidän varmana, että
hänellä maailman tavoin on oma tarkoituksensa sillä. Jos nyt teidän
ylhäisyydellänne olisi omat kelpo tiluksensa huostassaan, niin
epäilemättä tämä henkilö useimpien muiden ammattiveljiensä kanssa
-- kultasepiksi ne itseänsä sanovat, minä koronkiskureiksi -- olisi
hyvillään saadessaan vaihtaa tuon määrän afrikalaista hiekkaa, mitä
minä sanon kullaksi, monen monituisia kauneita laajan Skotlannin maan
auranaloja vastaan."
"Mutta tiedäthän, että minulla ei ole mitään maata", sanoi nuori
loordi, "ainakaan sellaista, johon voisi vaikuttaa mikään näinä
päivinä pakolliseksi näkemäni lainaus -- luullakseni ei sinun olisi
tarvinnut muistuttaa minua siitä".
"Totta, mylord, varsin totta; ja niinkuin teidän ylhäisyytenne
sanoi, selkeätä on tuo vaivaisimmallekin ajulle, sen enemmittä
tarpeettomitta selityksittä. No siis, mylord, jollei mestari George
Heriotilla ole mitään sen enempää mainittavaa anteliaisuutensa
vaikuttimeksi, kokonaan toista kuin maaomaisuutenne omistukseen
kuuluvaa -- ja kun hänellä olisi kovin vähän voitettavaa teidän
ruumiinne anastuksesta, niin miksei hän tavoittelisikin sieluanne?"
"Sieluaniko, tolvana!" sanoi nuori loordi; "mitä hyötyä olisi hänellä
minun sielustani?"
"Mistä minä tiedän?" haastoi Moniplies; "ne kiljuvat ympärinsä
etsimässä, kenenkä saisivat niellä -- epäilemättä ne pitävät niin
haineesti havittelemastansa ruuasta -- ja sanovat, mylord", lisäsi
Moniplies vetäytyen vielä lähemmäksi herransa viereen, "sanovat
mestari Heriotin jo pitävän talossaan yhtä henkiolentoa".
"Mitä kummaa puhutkaan?" äännähti Nigel. "Lyön pääsi puhki, senkin
päihtynyt vintiö, jos vilpistelet minulle pitempään."
"Päihtynytkö?" vastasi hänen vakaa seuralaisensa; "ja siinäkö se
juttu onkin? Ka, kuinkas minä saatoin muuta kuin juoda teidän
ylhäisyytenne terveydeksi paljailla polvillani, kun Jenkin sen pelin
alotti? Hirteen ne, jotka eivät olisi sitä tehneet. Minä olisin
säilälläni silponut sen hävittömän lurjuksen pakarat, joka olisi
siinä ruvennut arveloimaan, ja pannut olisin hänet sillä tavoin
polvistumaan, että hänen olisi ollut työläs nousta taas seisaalleen.
Mutta mitä siihen aaveeseen tulee", jatkoi hän huomatessaan herransa
jäävän vastaamatta tähän urheaan purkaukseen, "niin onhan teidän
ylhäisyytenne nähnyt hänet omin silmin".
"Mitään aavetta en nähnyt", epäsi Glenvarloch, mutta hengittäen
raskaasti kuin jotakin ihmeellistä paljastusta odottava. "Mitä
tarkoitat aaveellasi?"
"Te näitte rukouksiin tulevan sen nuoren ladyn, joka ei hiiskunut
sanaakaan kellekään, vaan ainoastaan niiaili ja nyökkäili talon
vanhalle herralle ja emännälle. Tiedättekö, kuka hän on?"
"En tosiaankaan", vastasi Nigel. "Joku perheen sukulainen kaiketikin."
"Vielä mitä -- vielä mitä", selitti Moniplies pikaisesti. "Ei olisi
hän veripisaran vertaa sukua heidän kanssaan, jos hänellä olisi
rahtuakaan verta suonissaan. Minä kerron teille vain, mitä väittävät
todeksi kaikki ihmiset, jotka asuvat Lombard-kadun tienoilla. Tuo
lady taikka peljätys, tai miksi hyvänsä haluatte häntä sanoa, on
ollut kuolleena aikapäiviä, vaikka hän kummittelee näkemiemme
ihmisten luona juuri heidän hartaudenharjoituksissaan."
"Myönnät hänen siis olevan ainakin hyvänlaatuinen aave", sanoi
Nigel Olifaunt, "koska hän valitsee sellaisen ajan vieraillakseen
ystäviensä luona?"
"Ties hänet, mylord", vastasi taikauskoinen saattolainen. "Enpä
tiedä, mikä menninkäinen olisi ottanut suoraan kohdalleen moukarin
huitaisun mr. John Knoxilta, jonka puolella isäni oli hänen kaikkein
pahimpina päivinään, paitsi silloin kun häntä vastaan oli hovi, jonne
isäni toimitti lihaa. Mutta tuolla pastorilla ei ollut semmoista
voimaa kuin mr. Rollockilla ja Pohjois-Leithin kappalaisella David
Blackilla ja muilla. Herranen aika, kuka tietää, teidän ylhäisyytenne
luvalla sanoen, eikö tuollaiset etelämaalaisten omista vanhoista
hiivatin mustista messukirjoistaan lukemat rukoukset saata olla yhtä
voimallisia pahojen henkien loitsuja, kuin saattaa rehti sydämestä
kuumiltaan pulpunnut rukous kyetä häätämään ne loitolle, juuri
niinkuin pahahenki kaikkosi sen löyhkän takia, jota kalan maksa
levitti Raguelin tyttären Saran morsiuskamarista? Jonka jutun suhteen
silti epäröitsen, sanoako sitä todeksi vai enkö, koska paremmatkin
miehet ovat sitä asiaa epäilleet."
"No, no, no", sanoi hänen herransa kärsimättömästi, "me olemme
nyt lähellä kotia, ja minä olen antanut sinun puhua tästä asiasta
kerrakseen, jotta saamme ainiaaksi lopun urkkivalle hupsuudellesi ja
älyttömälle taikauskollesi. Keneksi oletatkaan tuon ladyn, tai miksi
arvelevat häntä järjettömät uskottelijasi?"
"Siitä en osaa sanoa mitään täsmällistä", vastasi Moniplies. "Varmaa
vain on, että hänen ruumiinsa kuoli ja kuopattiin aikapäiviä
sitte, vaikka hän vielä vaeltaa maan päällä ja enimmäkseen
mestari Heriotin perheessä; ovat hänet sentään nähneet muuallakin
sellaiset ihmiset, jotka ovat hyvin tunteneet hänet. Mutta kuka
hän on, sitä en mene sanomaan, tai miksi hän ylämaalaisen haltian
lailla liittyy johonkuhun erityiseen perheeseen. Hänellä sanotaan
olevan oma huoneusto, eteishuone, vierashuone ja makuuhuone;
mutta minkäänlaisella vuoteella ei hän nuku, vaan omassa
kirstussaan, ja seinät, ovet ja ikkunat ovat niin tilkityt umpeen,
ettei vähäisintäkään päivänvalon pilkahdusta pääse sisälle. Ja
soihtuvalolla hän asustaa."
"Minkätähden, jos hän on henkiolento?" tokaisi Nigel Olifaunt.
"Mistä minä osaisin sanoa teidän ylhäisyydellenne?" vastasi hänen
saattolaisensa. "Kiitän Jumalaa, etten tiedä mitään hänen haluistaan
tai vastenmielisyyksistään -- mutta hänen kirstunsa on siellä, ja
jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi, mitä tekemistä elävällä
henkilöllä on ruumisarkun kanssa. Yhtä vähän kuin haamulla lyhdyn
kanssa, luulemma."
"Mitä syytä", kertasi Nigel, "voi noin nuorella ja kauniilla
olennolla olla jo tavanmukaisesti pitää mielessään viimeistä
pitkällistä leposijaansa?"
"En totisesti tiedä, mylord", vastasi Moniplies. "Mutta kirstu siellä
on, niinkuin ovat minulle näkijät kertoneet. Se on tehty mustapuusta,
hopeanaulainen ja kauttaaltaan sisustettu kolminiitisellä damastilla,
jotta se kelpaisi prinsessallekin säilyksi."
"Kummallista", sanoi Nigel, jonka mieleen helposti tehosi kaikki outo
ja haaveellinen, kuten useimpiin vilkkaisiin nuoriin sydämiin. "Eikö
hän syö perheen kanssa?"
"Kuka! -- hänkö!" huudahti Moniplies ikäänkuin ihmeissään
kysymyksestä. "Taitaisivatkin tarvita pitkän lusikan, jotka hänen
kanssaan aterioitsisivat. Aina pannaan jotakin hänen varalleen
Torniin, niinkuin ne nimittävät eräänlaista kiekkalaatikon hoijakkaa,
joka kääntyy ympäri puoleksi toisella ja puoleksi toisella puolen
seinää."
"Olen nähnyt sen kojeen ulkomaisissa nunnaluostareissa", huomautti
Glenvarlochin loordi. "Ja sitenkö hän saa ruokansa?"
"Sanovat jotakin siihen pantavan joka päivä näön vuoksi", tiesi
saattolainen. "Mutta ei tarvitse luulla, että hän sitä nauttii
sen enempää kuin Baalin ja Dagonin kuvat kuluttivat niiden eteen
asetettuja hyviä herkkuja. Talossa on vankkoja palvelusmiehiä ja
sisäkköjä kylliksi näyttelemään Kaikennuolijan osaa yhtä hyvin kuin
Baalin pappien liuta vaimoineen ja lapsineen."
"Ja häntä ei nähdä perheessä milloinkaan muulloin kuin rukoushetken
tullessa?" tiedusti nuori ylimys.
"Ei, kuulemma", vastasi palvelija.
"Omituinen tapaus", sanoi Nigel Olifaunt miettivästi. "Jollei
hän käyttäisi noita koristuksiaan ja olletikaan ottaisi osaa
protestanttisen kirkon jumalanpalvelukseen, niin tietäisin mitä
ajatella. Uskoisin hänet joko katolilaiseksi pyhään elämään
vannoutuneeksi henkilöksi, jonka sallittiin jostakin pakottavasta
syystä pitää kammiotansa täällä Lontoossa, taikka onnettomaksi
paavilaiseksi uskonkiihkoilijaksi, joka oli suorittamassa kaameata
katumusharjoitusta. Mutta näin ollen en näe mitään selitystä ilmiöön."
Hänen aprikoimisensa keskeytyi soihtupojan koputtaessa kelpo John
Christien ovelle. Tämän vaimo tuli esiin "nyökäten ja niiaten
ja myhäellen liiaten", toivottamaan kunnioitettua vierastansa
tervetulleeksi takaisin asuntoonsa.