Kiusallinen ritari.
Vieraanvaraisen porvarin kutsuma kunnon seurue kokoontui hänen
taloonsa Lombard-kadulle puolipäivän "tyhjänä ja nälkäisenä
hetkenä" aterialle, joka jakaa päivän kahtia, ollen jokseenkin
se vaihe, jolloin nykyajan muodinmukaiset ihmiset kääntävät
kylkeänsä vuoteellaan ja alkavat monin epäilyksin ja epäröiden
ajatella, että he nyt vähin erin alottavat päivänsä. Sinne tuli
nuori Nigel kylläkin yksinkertaisessa asussa, mutta hänen pukunsa
oli kuitenkin soveliaampi hänen ikäänsä ja arvoonsa kuin ennen
käyttämänsä. Melkoisesti oli myöskin parantunut ulkomuodoltaan hänen
saattolaisenaan saapunut palvelijansa Moniplies. Hänen juhlalliset ja
ankarat kasvonpiirteensä tuijottivat sinisen samettilakin alta, joka
oli veikeästi asetettu kallelleen päähän, ja yllään oli hänellä eheä
ja vankka takki englantilaista sinistä verkaa, joka olisi kestänyt
kaikkien Fleet-kadun oppipoikien tempomista, päin vastoin kuin
hänen entinen vaatekappaleensa. Kilpeä ja lyömämiekkaa hän kantoi
asemaansa kuuluvina aseina, ja sievä loordin vaakunalla varustettu
hopealaatta ilmoitti, että hän oli ylimystön lisäke. Hän istuutui
kelpo ammatinharjoittajan ruokakammioon, hyvillä mielin huomaten,
että hänen pöytäpalvelustaan pitohuoneessa arvattavasti palkittaisiin
osuudella ateriaan, jollaiseen hän oli harvoin päässyt käsiksi.
Mr. David Ramsay, syvämielinen ja nerokas käsityöläinen, saatettiin
lupauksen mukaan turvallisesti Lombardkadulle hyvin pestynä,
harjattuna ja puhdistettuna sulatusuunin ja ahjon noesta. Mukana
tullut tytär oli noin kahdenkymmenen vanha, hyvin sievä ja säveä,
vaikka vilkkaat mustat silmät tuon tuostakin haastoivat sitä
yksitotisuuden ilmettä vastaan, johon vaitiolo, eristys, koruton
samettihippi ja kamritsiröyhelö oli tuominnut mistress Margetin,
rauhallisen porvarin tyttärenä.
Kutsuttu oli niinikään kaksi Lontoon kauppiasta, ruumiikkaita
porvareita väljine kauhtanoineen ja monirenkaisine kultaketjuineen,
hyvinvoipia kansalaisia ja kokeneita liikemiehiä, mutta he eivät
kaipaa mitään erityistä kuvausta. Mukana oli myös vanhanpuoleinen
pappismies kaavussaan ja uumatakissaan, säyseä kunnianarvoisa
vanhus, joka yksinkertaisilta tavoiltaan yhtyi hoitoonsa uskottuihin
kaupunkilaisiin.
Nämä voimme jättää lyhyellä maininnalla, mutta jonkun verran enemmän
huomiota vaatii Girnigo-linnan parooni Mungo Malagrowther omituisena
aikansa ilmiönä.
Ritari koputti mestari Heriotin ovelle juuri kun kello alkoi lyödä
kahtatoista ja istui tuolillaan ennen kuin viimeinen lyönti oli
kajahtanut. Täten sai hän oivallisen tilaisuuden lausua ivallisia
huomautuksia kaikista myöhemmin tulleista, mainitsemattakaan pikku
letkauksia niiden kustannuksella, jotka olivat ehättäytyneet
saapumaan aikaisemmin.
Kun Sir Mungolla oli vähän, jos ollenkaan, muuta omaisuutta kuin
pelkkä nimensä, oli hän varhain joutunut hoviin vitsapojaksi, kuten
sitä virkaa silloin nimitettiin, kuningas Jaakko VI:lle,[25] ja hänen
majesteettinsa mukana sai hän kaikkinaista kaunotieteitten opetusta
hänen kuuluisalta kasvattajaltaan George Buchananilta. Vitsapojan
virka tuomitsi hoitaja-poloisensa kokemaan kaiken sen ruumiillisen
kurituksen, jota Herran voideltu kielioppinsa ja lukukirjansa
samoilussa saattoi joutua ansaitsemaan, vaikka hänen oma persoonansa
luonnollisesti säilyi pyhänä. George Buchanan ei tosin hyväksynyt
sijaisrangaistuksen käyttöä, joten hänen ankaran hallintansa aikana
Jaakko joutui itse hyvittämään vikansa ja Mungo Malagrowther toimitti
virkaansa vain nimellisesti; mutta Jaakon toinen kouluttaja, mestari
Patrick Young, toimi muodollisemmin ja järkytti nuoren kuninkaan
sisintä selkäsaunoilla, joilla vitsapoika sai maksaa kuninkaallisen
lukutyön kompastukset. Ja Sir Mungon ylistykseksi mainittakoon,
että hänessä oli piirteitä, jotka mitä parhaiten soveltuivat hänen
viralliseen asemaansa. Hänellä oli nuoruudessaankin luonnostaan
säännöttömät ja eriskummalliset kasvonpiirteet, jotka pelon, kivun
ja suuttumuksen väänteissä muistuttivat goottilaisen kulmaveistoksen
outoja kasvonmuotoja. Hänen äänensä oli myös kimakka ja kuikutteleva,
niin että hänen omituisen muotonsa ilme ja yliluonnolliset
ulvahduksensa mestari Youngin sääntelemättömässä kylvetyksessä
olivat omiaan tekemään suomimisen ansainneeseen hallitsijaan kaiken
sen vaikutuksen, mitä suinkin saattoi aiheuttaa toisen ja viattoman
ihmisen näkeminen kärsimässä omasta rikkomuksesta.
Sir Mungo Malagrowther, sillä sen arvonimen hän voitti, sai siten
hovissa varhain jalansijan, jota toinen olisi parantanut ja tukenut.
Mutta hänen vartuttuaan liian isoksi vitsomiseen ei hänellä ollut
mitään muita keinoja tehdäkseen itseänsä otolliseksi. Katkera,
pisteliäs ja panettelunhaluinen mielenlaatu, häijy sukkeluus ja
niiden kadehtiminen, jotka menestyivät paremmin kuin tuollaisten
herttaisten ominaisuuksien haltia itse, eivät tosin aina ole olleet
esteinä hovimiehen kohoamiselle, mutta silloin täytyy niihin sekautua
joku määrä itsekästä viekkautta ja harkintaa, joista Sir Mungolla ei
ollut mitään osuutta. Hänen ivansa pillastui milloin hyvänsä, hänen
kateutensa ei kyennyt piiloutumaan, ja pitkääkään aikaa ei hän ollut
täysi-ikäisenä, kun hänellä jo oli niskoillaan niin monta riitaa,
että niistä vastaamaan olisi tarvittu kissan kaikki yhdeksän henkeä.
Eräässä tuollaisessa ottelussa hän sai kenties onnekseen vamman, joka
kelpasi hänelle estelyksi samanlaisten tarjousten hyväksymiselle
siitä lähtein. Ranagullionin parooni Rullion Rattray sivalsi
kuolettavaksi tahdotussa kaksintaistelussa häneltä kolme oikean
käden sormea, niin että Sir Mungo ei sen koommin pätenyt pitelemään
miekkaa. Myöhemmin hän sepitettyään joitakuita pilkkasäkeitä lady
Cockpenista sai niin tuiman selkäsaunan muutamilta palkatuilta
henkilöiltä, että hänet löydettiin puolikuoliaana paikalta; häneltä
oli katkennut toinen reisi, ja huonosti lastoitettuna jätti se hänen
käyntiinsä onnahduksen, jolla hän nilkutti hautaansa asti. Jalan ja
käden vaivaisuus lisäsi melkoisesti tämän omituisen miehen ulkomuodon
kummallisuutta ja varasi hänelle kaikiksi ajoiksi henkilökohtaisen
koskemattomuuden oman mielenlaatunsa vaarallisemmilta seurauksilta;
ja vähitellen hän vanheni hovin palveluksessa, hengen ja ruumiin
puolesta turvattuna, vaikka saamatta ystäviä taikka ylennystä.
Toisinaan huvittivat kuningasta kyllä hänen purevat kompansa, mutta
hänellä ei ollut milloinkaan kylliksi taitoa suotuisan tilaisuuden
käyttämiseen hyväksensä, ja hänen vihamiehensä, joina muuten olikin
koko hovi, keksivät aina keinoja hänen suistamisekseen jälleen
pois suosiosta. Kuuluisa Archie Armstrong tarjosi jalomielisenä
Sir Mungolle oman narritakkinsa lievettä, siten antaakseen hänelle
ammatti-ilvehtijän etuoikeudet ja vapaudet, "sillä tänällään Sir
Mungo", sanoi kirjavan kaavun kantaja, "ei saa kelpo pilasta sen
enempää kuin hädin kuninkaan suvaitsemuksen sen tekemiselle".
Lontoossakaan ei ympärillä tihkuva kultasade kostuttanut Sir Mungo
Malagrowtherin kuivettunutta elämänlatua. Hän kävi vanhaksi,
vähäkuuloiseksi ja kärtyiseksi, menetti sen joustavuudenkin, joka
oli ennen elvyttänyt hänen pistelyitään, ja sai osakseen pelkkää
sietämistä Jaakolta, joka oli kyllä itse melkein yhtä elähtänyt,
mutta halusi yhä hartaasti ja liiallisestikin pitää ympärillään
nuorta väkeä.
Siten näivettyneenä vuosiensa ja toiveittensa keltalehtiseen syksyyn
näytti Sir Mungo laihaa runkoansa, ja haalistunutta korukirjaustansa
hovissa niin harvoin kuin velvollisuutensa salli. Hän vietti aikansa
antautumalla ilkkumiseensa julkisilla kävelyteillä ja Pyhän Paavalin
kirkon kuorikäytävillä, jotka olivat silloin uutistenonkijain ja
kaikenkarvaisten liehujain kokouspaikkana, etupäässä seurustellen
sellaisten maanmiestensä kanssa, joita hän piti synnyltään ja
arvoltaan itseänsä alempina. Tällä tavoin hän liike-elämää ja sen
harjoittajia vihaten ja halveksien kuitenkin oleksi melkoisen
paljon niiden skotlantilaisten käsityöläisten ja kauppamiesten
keskuudessa, jotka olivat seuranneet hovia Lontooseen. Näille hän
sai purkaa ynseyttänsä suurtakaan pahennusta tuottamatta, sillä
toiset alistuivat pilkkapuheisiin ja nurinaan hänen syntyperänsä ja
aatelisuutensa johdosta, koska ne tuohon aikaan tuottivat suuria
etuoikeuksia -- kun taasen järkevämmät säälivät ja sietivät sekä
oloiltaan että mielenlaadultaan onnetonta vanhusta.
Jälkimäisiä oli George Heriot. Hänen tapansa ja kasvatuksensa
kehittivät hänessä kyllä ylimysmielisiä tunteita siinä määrin, että
niitä ei nykyään pidettäisi sille yhteiskunnalliselle asteelle
soveliaina, mutta hän oli siksi itsenäinen ja järkevä, ettei
päästänyt Sir Mungon kaltaista henkilöä omavaltaisesti häiritsemään
tai sopimattoman vapaasti kohtelemaan huonekuntaansa. Kuitenkaan
ei hän ollut ritarille ainoastaan kunnioittavan kohtelias, vaan
erityisen ystävällinen ja jalomielinen.
Senvuoksi ilmeni tämä Sir Mungo Malagrowtherin käyttäytymisessä,
hänen tullessaan huoneeseen. Hän tervehti ensin mestari Heriotia
ja siivoa, vanhanläntää, hiukan ankaran näköistä myssypäistä
naishenkilöä, joka täti Juditin nimisenä piti emännyyttä tämän
talossa ja pöydässä. Tällöin ei hän osoittanut juuri nimeksikään
sitä kopeata happamuutta, joka levisi hänen oudoille kasvoilleen,
kun hän kumarsi David Ramsaylle ja sitte noille kahdelle vakavalle
kauppiaalle. Hän työntäysi jälkimäisten keskusteluun, huomauttaakseen
kuulleensa Paavalin kirkossa, ettei nähtävästi ollut odotettavissa
penninkään osinkoa Pindividen vararikkoisesta liikkeestä, tuon suuren
kauppiaan, joka oli hänen sanantapansa mukaan hämmentänyt variksille
huttua ja jonka hän samasta lähteestä tiesi jääneen maksamaan
kumpaisellekin puhuttelemallensa kauppamiehelle; "mennyttä kiluineen
ja kaluineen, laiva ja lasti, köli ja köydet, nyt ja iankaikkisesti".
Kauppamiehet irvistivät toisilleen, mutta liian ymmärtävinä
päästämään yksityisiä asioitansa julkisen keskustelun aiheeksi
he kallistivat päänsä likekkäin ja välttivät enempää haastelua
supatuksella.
Vanha skotlantilainen ritari hätyytti sitte kelloseppää samalla
häikäilemättömällä tuttavallisuudella. "Davie", hän alotti, "Davie,
sinä lapsestunut vanha houkkio, etkö ole vielä tullut hulluksi,
sovelluttaessasi niin sanottua suuretiedettäsi Ilmestyskirjaan? Olen
odottanut sinulta kuuluvaksi selvitystä pedon merkistä, kirkasta kuin
puolen pennyn pillin vihellys."
"Niin, Sir Mungo", myönsi käsityöläinen, työläästi herätettyään
muistiinsa, mitä hänelle oli sanottu ja kuka häntä puhutteli,
"taisittepa osata paremmin pilkkaan kuin itse tiedättekään, sillä
ajatellessanne ensiksikin pedon kymmentä sarvea voitte helposti
arvioida sormillanne --"
"Sormillaniko, senkin riivatun vanha ruosteinen kellorämä!" huudahti
Sir Mungo, puolittain piloillaan ja puolittain tosissaan laskiessaan
miekankahvaan kätensä eli oikeastaan käpälänsä, sillä Sir Rullionin
lyömämiekka oli typistänyt sen siihen muotoon. "Tarkoitatko herjata
minua vammastani?"
Mestari Heriot asettui väliin. "En saa David ystäväämme käsittämään",
hän sanoi, "että raamatun ennustukset ovat aiottuja jäämään
hämäryyteen, kunnes niiden odottamaton tapahtuminen saa täyttymään,
mitä oli kirjoitettu, niinkuin entisinäkin aikoina. Mutta teidän ei
sovi silti käyttää ritarillista uljuuttanne häneen."
"Se menisikin silloin hitto vieköön haaskiolle", sanoi Sir Mungo
nauraen. "Yhtä hyvin lähtisin koirineni ja torvineni metsästämään
kapista lammasta, sillä hän on taas horroksissa ja vajonnut leukaa
myöten numeroihin, osamääriin ja jaettaviin. Mistress Margaret,
sievä simasuuni", sillä nuoren neitosen kauneus sai Sir Mungo
Malagrowtherinkin yrmeät piirteet hiukan höllenemään, "onko isänne
aina yhtä hauska seuramies kuin näyttää tällähaavaa olevan?"
Mistress Margaret hymyili tarkoituksettomasti, heitti niskojaan,
katsahti kumpaisellekin puolelleen ja sitte suoraan eteensä, ja
omaksuttuaan kaikki ujon hämmennyksen ja arkuuden eleet, jotka hänen
mielestään olivat tarpeellisia peittämään hänen luonteeseensa todella
kuuluvaa älykästä kerkeyttä, hän viimein vastasi: "Isä on todella
hyvin mietiskeleväinen, mutta sen mielenlaadun on hän kuulemma
perinyt minun isoisältäni."
"Sinun isoisältäsi!" huudahti Sir Mungo epäiltyään, tokko oli kuullut
oikein. "Isoisältäänkö hän sanoi! Tyttö on päästään pyörällä! En
tiedä tällä puolen Temple Baria ainoatakaan naikkosta polveutuneeksi
niin etäisestä sukulaisesta."
"Hänellä on kuitenkin kummi-isä, Sir Mungo", huomautti George Heriot,
taas asettuen väliin; "ja toivoakseni myönnätte hänelle kylliksi
vaikutusta pyyntöön, että te ette pane hänen sievää kummilastansa
noin punastelemaan."
"Sen parempi -- sen parempi", tuumi Sir Mungo. "Hänelle on kunniaksi,
että hän Bow-teatterin kellonkaikunan piirissä syntyneenä ja
kasvaneena kykenee punastumaan mistään. Ja kautta sieluni, mestari
George", hän pitkitti taputtaen pahastunutta ja vastahakoista
kaunotarta leuan alle, "hän on kyllin viehkeä korvatakseen
sukujuurtensa puutteen -- ainakin Cheapsiden tapaisella seudulla,
missä kattila ei voi sanoa pataa --"
Neitonen punehtui, muttei niin vihastuneesti kuin äsken. Mestari
George Heriot kiirehti keskeyttämään Sir Mungon kotoisen puheenparren
lopun, esittelemällä hänet loordi Nigelille.
Sir Mungo ei saanut ensimältä tajutuksi, mitä hänen isäntänsä sanoi.
"Kuka turkanen, mies?"
Kun hänen korvaansa uudestaan tolkuttiin Nigel Olifauntin,
Glenvarlochin loordin nimi, suoristausi hän ja kestitsijäänsä hiukan
karmeasti silmäillen moitti tätä siitä, että hän ei tutustuttanut
säätyhenkilöitä toisiinsa, heidän voidakseen vaihtaa tervehdyksiä
ennen kuin sekaantuivat muuhun seuraan. Hän suoritti sitte niin
arvokkaan hovikumarruksen uudelle tuttavalleen kuin vialliset
raajansa sallivat, ja huomauttaen tunteneensa vanhan loordin hän
toivotti nuoren ylimyksen tervetulleeksi Lontooseen ja toivoi
saavansa nähdä hänet hovissa.
Nigel oivalsi heti sekä Sir Mungon sävystä että isäntänsä tiukkaan
puristuneista huulista, jotka näyttivät hillitsevän naurunhalua, että
hän oli tekemisissä kaikesta tavallisesta poikkeavan erikoisolennon
kanssa ja vastasi hänen kohteliaisuuteensa soveliaan juhlallisesti.
Sir Mungo sillävälin tähysti häntä hyvin totisena, ja koska
luontaisten etujen näkeminen oli hänelle yhtä kiusallista kuin
varallisuudenkin tai muiden satunnaisten siunausten kohtaaminen,
oli hän tuskin täydellisesti silmännyt nuoren loordin komeata
ryhtiä ja kaunismuotoisia kasvonpiirteitä, kun hän Uzin miehen
lohduttajan lailla vetäysi hänen luokseen ylistämään Glenvarlochin
loordien entistä suuruutta ja pahoittelemaan kuulemaansa tietoa,
että esi-isien omaisuus oli luisumassa heidän nykyisen edustajansa
hallusta. Hän siirtyi kuvailemaan Glenvarlochin päärakennuksen
kauneuksia -- vanhan linnan mahtavaa asemaa -- aavaa järven selkää,
joka antoi runsaasti vesilintuja haukallapyyntiin -- laajaa
rajametsää, joka päättyi hirvien suosimaan vuorenharjanteeseen -- ja
kaikkia muita tuon uhkean ja ikivanhan paroonikunnan hyviä puolia,
kunnes Nigelin täytyi kaikesta vastarinnastaan huolimatta väkisinkin
huoata.
Sir Mungo oli aina näppärä huomaamaan, milloin hänen puhuttelemansa
häväs oli lyöttynyt. Hän havaitsi uuden tuttavansa jo luimistelevan
ja olisi mielellään kehittänyt haastelua, mutta samassa koputti
keittiömestari kärsimättömästi väkipuukkonsa varrella tarjoilupöydän
laitaan ja antoi siten merkin, jonka kumu kuului kautta talon,
kutsuen palvelusmiehet tuomaan päivällisen pöytään ja vieraat
istuutumaan sen ääreen.
Sir Mungo oli hyvän kestityksen ihailija, ja se taipumus muuten
saattoikin jossain määrin suostuttaa hänen arvonsatuntoa näihin
kyläilyihin. Moike sai hänet tuossa tuokiossa jättämään Nigelin
ja muut vieraat rauhaan, kunnes hän oli ehtinyt asettumaan
asianmukaiselle ylemmyyttänsä vastaavalle paikalle runsaan pöydän
ääreen. Siellä hän täti Juditin vasemmalla puolella istuen näki
Nigelin ottavan haltuunsa vielä korkeamman kunniasijan oikealtaan,
erottaen arvoisan vaimon sievästä mistress Margaretista; mutta tämän
havainnon hän teki kärsivällisempänä siitä syystä, että hänen ja
nuoren loordin välissä tuoksusi oivallisesti silavoittu salvukukko.
Päivällinen meni ajan tapojen mukaan. Kaikki oli laadultaan
erinomaista, ja paitsi luvattuja skotlantilaisia herkkuja tarjosi
pöytä häränlihaa ja vanukasta, vanhan Englannin ainaisia ruokavaroja.
Pieni kaapillinen hyvin aistikkaasti ja kauniisti muovattuja
pöytähopeita ei ollut saamatta osakseen muutamien vieraitten
kiittelyjä ja salakähmäistä letkausta Sir Mungolta omistajan
taitavuudesta omassa käsityössään.
"Minua ei hävetä se käsiala, Sir Mungo", virkkoi kunnon porvari.
"Sanotaan hyvän kokin osaavan nuolla oman näppinsä, ja olisi
mielestäni suhdatonta, että minä laajassa Britannian valtakunnassa
puolet korukaappeja hopeilla varustettuani kattaisin oman pöytäni
halvalla tinalla."
Pappismiehen ruokaluku jätti nyt vieraille vapauden käydä käsiksi
heidän eteensä asetettuun maalliseen hyvyyteen, ja ateria jatkui hyvin
säveästi, kunnes täti Judit paremmin suositellakseen salvukukkoa
vakuutti seurueelle, että se oli kuuluisaa siipikarjarotua, jonka hän
oli itse tuonut Skotlannista.
"Sittepä, niinkuin jotkut sen maanmiehet, madam", virkkoi säälimätön
Sir Mungo ja vilkaisi samalla isäntäänsä kohti, "se on hyvin rasvottu
Englannissa".
"On joitakuita toisia sen maanmiehiä", vastasi mestari Heriot,
"joille kaikki Englannin voitelu ei ole kyennyt tekemään samaa hyvää
palvelusta".
Sir Mungo irvisti ja punastui, muu seurue nauroi; ja ivailija, jolla
oli syynsä pidättyä äärimäisyyksistä mestari Georgen kanssa, vaikeni
aterian loppuajaksi.
Ruokalajit vaihdettiin makeisiin ja mitä parhaimpaan viiniin, ja
Nigel näki lontoolaisen ammatinharjoittajan vieraanvaraisuuden
suorastaan voittavan varakkaimpienkin raatiherrain kekkerit, joissa
hän oli käynyt ulkomailla. Kuitenkaan ei ollut havaittavissa mitään
kopeilua tai äveriään porvarin asemaan soveltumattomalta tuntuvaa.
Pitojen pitkittyessä Nigel sen ajan seuratapojen mukaan omisti
puhelunsa etupäässä mrs. Juditille, jonka hän huomasi lujaa
skotlantilaista ymmärrystä edustavaksi naiseksi, enemmän luontuvaksi
puritanien katsantokantaan kuin hänen veljensä Georgen -- sillä
siinä suhteessa olivat he toisiinsa, vaikka jälkimäinen aina sanoi
häntä tädiksi, -- mitä likeisimmin kiintyneeksi häneen ja ahkeraksi
pitämään silmällä hänen kaikkinaista mukavuuttaan. Kun tämän kelpo
vaimon puhelu ei ollut vilkasta eikä huomattavaa, kääntyi nuori
loordi luonnollisesti myös vanhan kellosepän peräti kauniiseen
tyttäreen, tämän istuessa hänen vasemmallaan. Mistress Ramsaylta
ei kuitenkaan ollut saatavissa muita kuin yksitavuisia vastauksia,
ja kun nuori urho oli virkkanut parhaat ja miellyttävimmät
kohteliaisuutensa keksinnöt, väreili tytön sievillä huulilla hymy
niin vienona ja häipyvänä, että sitä tuskin saattoi eroittaa.
Nigel alkoi kyllästyä seuraansa, sillä vanhat kauppiaat haastelivat
talon isännän kanssa liikeasioista ylimykselle tyyten tajuamattomaan
tapaan. Mutta silloin käänsi äkkiä Sir Mungo Malagrowther heidän
huomionsa muuhun.
Tämä rakastettava henkilö oli tovia aikaisemmin vetäytynyt pois
seurasta erään ulkonevan ikkunan komeroon, josta sai katselluksi
talon edustalle ja pitkin katua. Tätä paikkaa piti Sir Mungo
mieluisampana varmaankin niiden näkyjen takia, joilla suuren
kaupungin kadut tavallisesti tehoavat arvosteluhaluisen tarkkailijan
mieleen. Hän ei arvattavasti ollut tähän saakka nähnyt mitään
merkillistä, mutta nyt kuului ulkoa kavioiden töminää, ja ritari
huudahti: "Toden totta, mestari George, sinun on paras pistäytyä
puotiin, sillä tässä tulee Knighton, Buckinghamin herttuan palvelija,
ja hänen takanaan kaksi miestä, niinkuin olisi hän itse loordi
herttua".
"Kassanhoitajani on alhaalla", sanoi Heriot häiriintymättä, "ja hän
antaa minulle tiedon, jos hänen ylhäisyytensä määräykset vaativat
kiireellistä huomiotani".
"Hmh! -- kassanhoitajasi?" jupisi Sir Mungo itsekseen; "hänellä
olisi ollut helppo virka, kun sinut ensin tunsin." "Mutta", sanoi
hän ääneen, "etkö tule edes ikkunaan katsomaan, sillä Knighton on
kierittänyt taloosi jyhkeän hopea-astian? Ha ha ha! -- kierittänyt
syrjällään niinkuin pojanviikari kaahaisi vannetta. En voi olla
nauramatta sen miehen röyhkeyttä -- ha ha ha!"
"Te luulemma ette voisi olla nauramatta", virkkoi George Heriot
nousten istualtaan ja lähtien huoneesta, "vaikka paras ystävänne
makaisi kuolemaisillaan".
"Katkeraa tuo, mylord -- vai mitä?" sanoi Sir Mungo Nigeliin
kääntyen. "Ystävämme ei tyhjänpäiten ole kultaseppä -- hänen älynsä
ei ole lyijyinen. Mutta lähdenpä alas katsomaan, mitä siitä tulee."
Portaissa tuli Heriotia vastaan hänen kassanhoitajansa hiukan
huolestuneen näköisenä. "No, mitä nyt, Roberts", kysyi kultaseppä,
"mikä on hätänä, mies?"
"Siellä on Knighton, mestari Heriot, hovista -- Knighton, herttuan
mies. Hän toi takaisin tarjottimen, jonka veitte Whitehalliin,
paiskasi sen ovikäytävään niinkuin vanhan tinalautasen ja käski minun
sanoa teille, ettei kuningas huoli teidän kamastanne."
"Niinkö vain", sanoi George Heriot. "Vai ei minun kamastani! Tule
tänne konttorihuoneeseen. Roberts. Sir Mungo", hän lisäsi, kumartaen
ritarille, joka oli liittynyt mukaan ja aikoi seurata heitä,
"sallikaahan minun hetkiseksi poistua".
Tämän estelyn johdosta Sir Mungo, joka oli kuten muukin seurue
kuullut George Heriotin ja hänen kassanhoitajansa sananvaihdon,
näki itsensä tuomituksi odottamaan ulommassa liikehuoneessa.
Siellä olisi hän yrittänyt viihdyttää kiihkeätä uteliaisuuttaan
urkkimalla Knightonilta, mutta se suuruuden lähettiläs oli vain
lisännyt herransa töykeään sanomaan hiukan omaa karkeuttaan ja taas
karauttanut länttä kohti, saattolaiset kintereillään.
Sillävälin oli pitohuoneeseen jääneessä seurueessa herättänyt jonkun
verran levottomuutta Buckinghamin herttuan nimi, sekä kuninkaan että
Walesin prinssin kaikkivaltiaan suosikin maininta. Hän oli enemmän
peljätty kuin rakastettu, ja jollei hän ollutkaan ehdottomasti
hirmuvaltainen luonnonlaadultaan, pidettiin häntä korskeana, rajuna
ja kostonhimoisena. Nigelin sydäntä painosti se tunne, että hän
itse saattoi olla alkuperäisenä syynä herttuan närkästymiseen
hänen hyväntekijälleen, vaikka hän ei kyennyt kuvittelemaan miten
tai miksi. Toiset tekivät huomautuksiaan kuiskien, kunnes äänet
ulottuivat Ramsayn kuuluviin. Hän ei ollut edellisestä puhelusta
kuullut sanaakaan, mutta syventyneenä noihin väitelmiin, joiden
mukaan hän selitteli kaikkia tapauksia ja tulevaisia vaiheita,
tarttui hän vain loppusanaan ja virkahti "Herttua -- Buckinghamin
herttua -- George Villiers -- niin -- olen puhunut Lamben kanssa
hänestä."
"Voi hyväinen! Mutta kuinka voitkaan sanoa niin, isä?" varoitti
hänen tyttärensä, joka osasi oivaltaa isänsä koskettavan vaarallista
aihetta.
"Ka, mitäs tyhjää, lapsonen", vastasi Ramsay; "tähdet vain
luonnuttavat, ne eivät voi pakottaa. Mutta tiedäthän niiden, jotka
kykenevät syntymätähtien asemasta ennustamaan, yleisesti sanovan
hänen ylhäisyydestään, että silloin sattui huomattava Marsin ja
Saturnuksen yhtymä -- jonka näennäinen tai oikea aika, sovittamalla
Oranienburgin leveysasteelle tehdyt Eichstadiuksen laskelmat
Lontoon horisonttiin, on seitsemän tuntia viisikuudetta minuuttia
yksiviidettä sekuntia --"
"Olehan vaiti, vanha tietäjä", sanoi Heriot, levollisin ja
vakain kasvoin astuessaan huoneeseen. "Laskelmasi ovat oikeita
ja epäämättömiä, kun ne koskevat messinkiä ja metallilankaa ja
koneellista voimaa; mutta tulevaisia tapauksia vallitsee Hän, joka
pitää kuninkaitten sydämiä kädessään."
"Niin, mutta, George", intti kelloseppä, "sen herrasmiehen
syntymähetkellä havaittiin merkkien yhtymä, joka osoitti hänen
uransa koituvan ihmeelliseksi. Kauvan on hänestä sanottu, että hän
syntyi juuri yön ja päivän vaiheella ja ristiriitaisten vaikutteiden
alaisena, jotka saattavat tuntua sekä meihin että häneen.
"'Täysi kuu ja korkea meri,
suuren miehen on sinulla veri;
punainen koitto ja myrskytaivas
veriseen kuoloon päättyvät vaivas.'"
"Ei ole hyvä puhua semmoisista asioista", kielsi Heriot, "liiatenkaan
isoisia koskevista. Kiviseinillä on korvat, ja ilman lintu lennättää
tiedon."
Useat vieraat näyttivät olevan isäntänsä mieltä. Molemmat kauppiaat
jättivät lyhyeen hyvästi, ikäänkuin tuntien jotakin olevan vialla.
Oppilasvartionsa ilmestyttyä valmiiksi veti mistress Margaret isäänsä
takinhihasta ja havahdutti hänet aprikoimasta Ajan tai Onnettaren
pyörää. Tyttönen toivotti nyt hyvää yötä ystävättärelleen mrs.
Juditille ja sai siunauksen kummi-isältään, joka samalla pisti hänen
hentoon sormeensa varsin aistikkaan ja hyvinkin kallisarvoisen
sormuksen, sillä hän salli neitosen harvoin poistua luotansa ilman
jotakuta hellyytensä todistetta. Siten kunniakkaasti erinneenä hän
saattueineen läksi tekemään paluuta Fleet-kadulle.
Sir Mungo oli hyvästellyt mestari Heriotin tämän tullessa takaisin
konttorihuoneesta, mutta niin kiintynyt oli hän ystävänsä asioihin,
että hän mestari Georgen mennessä ylikertaan ei voinut olla
poikkeamatta tuohon pyhäkköön katsomaan, missä puuhassa Roberts oli.
Ritari havaitsi kassanhoitajan laativan otteita noista jykevistä
messinkihakaisista nahkaselkäisistä käsinkirjoitetuista niteistä,
jotka ovat liikemiesten ylpeytenä ja turvana sekä armoaikansa umpeen
päästäneiden kauppatuttavien kauhuna. Kelpo ritari tuki kyynäspäänsä
kirjoituspöytään ja virkkoi toimimiehelle surkuttelevalla
äänenpainolla: "Kas, pelkäänpä menettäneenne hyvän liiketuttavan,
mestari Roberts; taidatte valmistella hänelle laskua?"
Roberts sattui olemaan hiukan huonokuuloinen kuten Sir Mungo itsekin
ja osasi myös samoin kuin hän käyttää sitä seikkaa parhaiten. Hän
siis vastasi tahallansa kieroon: "Pyydän nöyrästi anteeksi, Sir
Mungo, kun en ole aikaisemmin lähettänyt laskuanne, mutta mestari
kielsi häiritsemästä teitä. Heti paikalla merkitsen erät kokoon."
Niin sanoen hän alkoi selata kohtalonkirjansa lehtiä, mutisten:
"Hopeasinetin korjaus -- uusi solki virkavitjoihin -- kullattu
koristeneula hattuun, nimittäin Pyhän Andreaksen risti ohdakkeineen
-- vaskella silattu pari kannuksia -- tämä Daniel valurille, me kun
emme pidä sellaisia kaupan."
Hän olisi jatkanut, mutta valmistautumattomana kestämään omien pikku
velkojensa luettelua ja vielä vähemmin halullisena suorittamaan
niitä heti Sir Mungo ritarilliseen tapaan toivotti kirjanpitäjälle
hyvää yötä ja läksi talosta muitta mutkitta. Apulainen hymyili hänen
jälkeensä porvarillisen kohteliaasti ja ryhtyi taas viipymättä
vakavampaan työhönsä, jonka oli Sir Mungo tunkeutumisellaan
keskeyttänyt.