Anomus esitetään paremmin.
Ei ollut kokonaan komeilua, että hyväsydäminen porvari kulki
ratsain ja saattueen seuraamana siihen tapaan, jonka mainitsimme
herättäneen hiukkasen mielenkarvautta emäntä Christiessä, vaikka
tämä totta puhuen haihtui jo äskeisessä pikku yksinpuhelussa. Kelpo
mies luonnollisesti halusi myös ylläpitää huomattavan kansalaisen
ulkonaista arvokkuutta, mutta tällähaavaa hän oli vasiten lähdössä
Whitehalliin näyttämään Jaakko-kuninkaalle kallisarvoisen taiturityön
tuotetta, jota arveli hänen majesteettinsa saattavan mielellään
katsella, jollei hän sitä ostaisikin. Hän itse oli sentähden
satulapeitteisen muulin selässä, voidakseen paremmin kulkea ahtailla,
likaisilla ja tungoksen täyttämillä kaduilla, ja yhden saattolaisen
kantaessa kainalossaan arvoesinettä punaiseen poijiin käärittynä
pitivät toiset kaksi sen turvallisuutta silmällä. Pääkaupungin
järjestysvalta oli nimittäin silloin siinä kunnossa, että ihmisiä
usein hätyytettiin avoimella kadulla kostohankkeissa tai ryöstön
yrityksissä, ja ahdistelulle alttiit henkilöt tavallisesti pyrkivät
suojaamaan itseänsä aseellisten seuralaisten avulla, mikäli varat
myönsivät. Tämä tapa oli ensimältä rajoittunut ylimystöön ja
aateliin, mutta ulottui vähitellen niihin varakkaihin porvareihin,
jotka jotakin saaliiksi kelpaavaa kuljettaessaan olisivat muutoin
voineet joutua katurosvon helpoiksi uhreiksi.
Edetessään länttä kohti tämän uljaan saattueensa etunenässä pysähtyi
George Heriot maanmiehensä ja ystävänsä, vanhan kellosepän, myymälän
edustalle. Pantuaan Tunstallin, jolla oli palvelusvuoro, tarkistamaan
kellonsa oikean ajan mukaan, hän pyysi saada puhutella mestaria.
Kutsuttuna saapui vanha ajan mittaaja luolastaan, kasvoiltaan
kuin pronssipatsas, tummana tomusta, jossa paikotellen välkähteli
vaskipuruja, ja aistit niin hämärtyneinä laskelmien jännityksestä,
että hän tuijotti kultaseppä-ystäväänsä kokonaisen minuutin,
ennen kuin näytti oikein tuntevan häntä ja kuuli hänen lausuvan
kutsumuksensa David Ramsaylle ja sievälle mistress Margaretille,
hänen tyttärelleen, tulla päivälliselle hänen luokseen seuraavana
päivänä kello kahdeltatoista, tavatakseen siellä erään jalosukuisen
nuoren maanmiehen. Puhuteltu ei vastannut sanaakaan.
"Panen minä sinut puhumaan, hitto vieköön", mutisi Heriot itsekseen,
ja äkkiä muuttaen sävyään hän sanoi kovaa: "Kuules, naapuri
David, milloin sinä ja minä teemme tasingin siitä metallista,
minkä toimitin sinulle laittaessasi sen tornikellon Theobaldiin
ja sen toisen vehkeen Buckinghamin herttualle? Minun on ollut
maksettava espanjalaiselle kauppahuoneelle harkoista, ja minun
täytyy ehdottomasti muistuttaa sinulle, että olet viivyttänyt maksua
kahdeksan kuukautta."
Jyrkän velkojan vaatimuksessa on jotakin niin terävää ja käreää,
ettei sitä voi vastustaa mikään inhimillinen rumpukalvo, olkoon
se kuinkakin puutunut muille äänille. David Ramsay hätkähti heti
mietiskelystään ja vastasi ärtyisesti: "Ka, George, hyvä mies, mitä
varten pidät moista melua sadastakahdestakymmenestä punnasta? Koko
maailma tietää kykeneväni vastaamaan kaikista sitoumuksistani,
ja aina itse tarjosit minulle kunnollista aikaa, kunnes hänen
armollinen majesteettinsa ja jalo herttua järjestäisivät tilinsä
kanssani. Omasta kokemuksestasi tietänet, etten minä voi säädyttömän
ylämaalaisen moukan tavoin kärttää heidän ovillaan, niinkuin sinä
tulet kovistamaan minua tänne."
Heriot nauroi ja vastasi: "Hei, David, näenpä velkomuksen olevan kuin
sangollinen vettä niskaasi ja tekevän sinusta taas tämän maailman
miehen. Ja nyt, ystävä, sanoppas minulle niinkuin oikea kristitty,
syötkö huomenna luonani päivällistä puoleltapäivin, tuoden mukanasi
sievän mistress Margaretin, kummityttäreni, tapaamaan jalosukuista
nuorta maanmiestämme, Glenvarlochin loordia?"
"Glenvarlochin nuorta loordia!" kertasi vanha käsityöläinen.
"Kaikesta sydämestäni, ja hauskaa on nähdä hänet jälleen. Emme ole
tavanneet toisiamme neljäänkymmeneen vuoteen -- hän oli minusta kaksi
vuotta edellä latinakoulussa -- hän on herttainen nuorukainen."
"Se oli hänen isänsä -- hänen isänsä -- hänen isänsä! -- senkin vanha
hourupää Pilkku-ja-yksi-muistiin, mikä oletkin", vastasi kultaseppä.
"Jo olisikin hän herttainen nuorukainen tähän mennessä, jos eläisi,
se arvoisa ylimys! Tämä on hänen poikansa, loordi Nigel."
"Vai poikansa!" älysi Ramsay. "Kenties hän tarvitsee kronometrin tai
kellon -- harvat keikarit huolivat nykyään olla ilman niitä."
"Hän saattaa hyvinkin ostaa puolet varastoasi, jos koskaan pääsee
omilleen", arveli hänen ystävänsä. "Mutta muista lupauksesi, David,
äläkä kohtele minua niinkuin silloin, kun vaimoni piti lampaanpäätä
ja sipulikukkoa kiehumassa sinun tähtesi kello kahteen saakka
ehtoopäivällä."
"Hän sai sitä suurempaa kunniaa keittotaidostaan", vastasi David, nyt
ihan valveilla. "Liiaksi kiehutetun lampaanpään pitäisi meikäläisen
puheenparren mukaan olla myrkkyä."
"Niin", huomautti mestari George, "mutta kun huomenna ei tule sitä
ruokalajia, niin voit sattua tärvelemään sellaisen päivällisen, jota
ei puheenparsi pysty parantamaan. Ehkä tapaat ystäväsi Sir Mungo
Malagrowtherin, sillä minä aion kutsua hänen arvoisuutensa. Ole siis
varma ja pysy tarkkana, Davie."
"Kyllä pysyn -- noudatan aikaa kuin kronometri", vakuutti Ramsay.
"En sinuun kuitenkaan luota", tuumi Heriot. "Kuules, Jenkin poika,
käske skotlantilaisen Janetin sanoa kummilapselleni, sievälle
mistress Margaretille, että hänen pitää muistuttaa isälleen
parhaaseen ihokkaaseen pukeutumisesta huomenna ja tuoda hänet
Lombard-kadulle puoleltapäivin. Sano hänelle, että he tapaavat siellä
uljaan nuoren skotlantilaisen loordin."
Jenkin yskäisi kuivasti kuin pitäen asiaansa vastenmielisenä tai kuin
olisi hän kuullut mielipiteitä, joihin ei saanut väittää vastaan.
"Hm!" toisti mestari George, jonka jo olemme huomauttaneet hiukan
mahtipontiseksi kotoisen kurin suhteen. "Mitä sillä tarkoitat?
Toimitatko asian vai etkö, mies?"
"Tietenkin, mestari George Heriot", vastasi oppilas lakkiansa
koskettaen. "Ajattelin vain, että mistress Margaret ei kaiketikaan
unohda sellaista kutsua."
"No, eipä kylläkään", sanoi mestari George. "Hän on kuuliainen tyttö
kummi-isälleen, vaikka toisinaan sanonkin häntä leuhkanaksi. Ja
kuulehan, Jenkin, sinun ja kumppanisi olisi paras tulla nuijinenne
saattamaan mestarianne ja häntä turvallisesti kotiin. Mutta ensin
sulkekaa myymälä, päästäkää kahlekoira irti ja antakaa portinvartijan
oleksia etuvajassa paluuseenne asti. Minä lähetän kaksi miestäni
mukaanne, sillä olen kuullut noiden huimapäisten lakikoululaisten
ruvenneen rymyämään kahta hullummin kuin ennen."
"Me pystymme suoriutumaan heidän miekoistaan vankoilla kartuilla",
arveli Jenkin; "älkääkä sillä asialla palvelijoitanne vaivatko".
"Taikka tarpeen tullen", huomautti Tunstall, "on meillä miekkoja yhtä
hyvin kuin lakikoululaisillakin".
"Hyi sentään -- hyi sentään, nuori mies", paheksui porvari.
"Oppipoika miekankahvassa! Totisesti, taivas varjelkoon! Yhtä
mielelläni näkisin hänet sulkahattu päässä."
"No niin, sir", lopetti Jenkin, "me otamme asemaamme soveltuvat aseet
ja puolustamme mestariamme ja hänen tytärtään, vaikka meidän pitäisi
repiä ylös katukivet".
"Siinä puhui reima lontoolainen oppilas", kiitti porvari, "ja
hauskutukseksenne, pojat, saattekin kulauttaa pikarillisen viiniä
kaupunginisien kunniaksi. Pidän mielessäni teidät molemmat -- te
olette ahkeria poikia, kumpikin omalla tavallanne. Jumalan haltuun,
Davie. Älä unohda huomista puolipäivän hetkeä." Ja niin sanoen hän
taas käänsi muulinsa pään länttä kohti ja meni Temple Barin kautta
tuollaista verkallista ja siivoa astuntaa, joka samalla kertaa
soveltui hänen arvoonsa ja kansalaisasemaansa sekä salli hänen
saattolaistensa haitatta pysyä hänen tasallaan jalkaisin.
Lakikoulu-korttelin portilla hän taas pysähtyi, astui alas ja
pistäysi tuollaiseen pieneen kojuun, joita julkisilla kirjureilla
oli ympäristössä. Nuori mies, jonka ohut sileä tukka oli suorittu
suoraan korviin saakka ja sitte tasittu, nousi kyyristelevän nöyrästi
kumartaen seisaalleen, sieppasi päästään lerppalierisen hattunsa,
jota ei suostunut enää mitenkään panemaan takaisin, ja vastasi mitä
suurinta kunnioitusta ilmaisten kultasepän kysymykseen: "Miten
luistaa liike, Andrew?" -- "Aina paremmin teidän arvoisuutenne
ystävällisellä suosiolla ja kannatuksella."
"Ota iso arkki paperia, mies, ja tee uusi kynä, jossa on terävä
kärki ja hieno hiusviiva. Älä halkaise sulkaa liian korkealle, se
on tuhlaavaa menettelyä ammatissasi, Andrew -- ne, jotka eivät
piittaa jyvistä, eivät pääse leipään. Tiedän erään oppineen miehen
kirjoittaneen tuhannen sivua samalla sulalla."
"Voi, sir!" sanoi nuori mies, joka kunnioittavan ja myöntyväisen
näköisenä kuunteli kultaseppää, vaikka tämä opetti hänen omaa
ammattiaan; "kuinka pian minunlaiseni mitätön olento saattaakaan
kohota maailmassa teidän arvoisuutenne kaltaisen miehen opastamana!"
"Opastukseni ovat harvoja, Andrew, pian sanottuja eivätkä vaikeita
panna käytäntöön. Ole rehellinen -- ole uuttera -- ole säästäväinen
-- niin piankin voitat varallisuutta ja arvoa. Kas tässä, jäljennä
minulle tämä anomus parhaalla ja kaavamaisimmalla käsialallasi. Minä
odotan kunnes se on valmis."
Nuorukainen ei kohottanut katsettaan paperista eikä laskenut kynää
kädestään ennen kuin työ oli tehty teettäjän tyydytykseksi. Porvari
antoi sitte nuorelle kirjurille enkelikolikon,[23] käski hänen pitää
henkensä uhalla salassa kaikki tietoonsa uskotut toimitukset, nousi
taas muulinsa selkään ja ratsasti edelleen länttä kohti pitkin
Strandia.
Temple Bar, jonka kautta Heriot kulki, ei ollut nykyajan holvimuuri
tai porttikäytävä, vaan avoin aidake eli paalutus, joka yöksi ja
hälytyksen hetkinä suljettiin ketjuilla. Myöskään ei Strand, jota
myöten hän ratsasti, ollut nykyinen yhtäjaksoinen katu, vaikka se jo
alkoi saada sitä luonnetta. Sitä voitiin vielä pitää avoimena tienä,
jonka eteläreunalla kohosi erinäisiä ylimystön omistamia taloja ja
hotelleja, takanaan vesirajaan ulottuvat puutarhat ja jokeen johtavat
portaat veneeseenastumisen helpottamiseksi; ne rakennukset ovat
jättäneet ylhäisten omistajiensa nimen perinnöksi monelle Strandilta
Thamesin ääreen johtavalle kadulle. Strandin pohjoispuoli oli
niinikään pitkänä talorivinä, jonka takana oli nopeasti nousemassa
rakennuksia, kuten Pyhän Martinin kujassa ja muissa kohdissa; mutta
Covent-tarha oli vielä kirjaimellisessa merkityksessä puutarha tai
ainakin vasta saamassa sinne tänne joitakuita asumuksia. Kaikki
ympäristön touhu kuitenkin osoitti nopeata kasvua pääkaupungissa,
joka oli kauvan saanut kokea rauhaa, varallisuutta ja säännöllistä
hallitusta. Taloja yleni joka suunnalla, ja porvarimme viisas silmä
näki jo läheisenä sen ajan, joka muuttaisi hänen kulkemansa melkein
avoimen maantien yhtenäiseksi ja säännölliseksi kaduksi, yhdistämään
hovin ja varsinaisen kaupungin Lontoon keskukseen.
Hän sivuutti sitte Charing Crossin; tämä ei enää ollut se miellyttävä
yksinäinen kauppala, jossa tuomareilla oli tapana einehtiä matkallaan
Westminster Halliin, vaan alkoi muistuttaa sitä valtimoa, jota
myöten Johnsonin sanojen mukaan "pursuaa Lontoon väestön täysi vuo".
Rakennukset olivat joutuin lisääntymässä, mutteivät suinkaan vielä
antaneet vähäisintäkään käsitystä tienoon nykyisestä ulkomuodosta.
Viimein päätyi matkalaisemme Whitehalliin. Hän kulki Holbeinin
suunnitteleman kauniin portin alitse, joka oli rakennettu kuvioiksi
muuratuista tiilistä ja jota Moniplies oli halventavasti verrannut
Edinburghin Länsiporttiin. Siten joutui hän Whitehallin palatsin
laajalle alueelle, jolla nyt vallitsi korjaustöiden sekamelska.
Jaakko-kuningas ei osannut aavistaa rakennuttavansa palatsia, jonka
ikkunasta hänen ainoa poikansa oli astuva sen eteen pystytetylle
mestauslavalle. Hän hommasi parhaillaan De Burghin, Henrikki VIII:n
ja kuningatar Elisabetin vanhojen ja rapistuneiden rakennusten
siirtämistä sen ylvään rakentelun tieltä, johon Inigo Jones ponnisti
kaiken neronsa. Tulevaisuudesta tietämättömänä joudutti kuningas
hankkeittensa valmistumista ja piti sentähden kuninkaallista
asuntoansa vielä Whitehallissa vanhojen rakennusten röykkiökehässä,
uuden ryhmän muodostaessa rakenteilla ollessaan vaikeakulkuisen ja
sekavan sokkelon.
Kuninkaallisen huonekunnan kultaseppä, joka huhun mukaan usein toimi
sikäläisenä pankkiirinakin, -- sillä nämä ammatit eivät vielä olleet
erillään toisistaan, -- oli siksi tärkeä henkilö, ettei häntä sopinut
etuvartijan tai ovipalvelijan ollenkaan pidättää. Jättäen muulinsa
ja kaksi saattolaistaan ulkopihalle hän koputti hiljaa eräälle
rakennuksen takaovelle ja pääsi piammiten sisälle; luotettavin
seuralainen tuli hänen kintereillään, taideteos kainalossa. Tämänkin
miehen hän jätti odotushuoneeseen, missä oleksi kolme tai neljä
paashia, yllään kuninkaalliset livreijat, mutta vyöttämättöminä,
napittamattomina ja muutenkin huolimattomammin sideltyinä kuin paikka
ja kuninkaan likeisyys näyttivät sallivan; he heittelivät arpanoppia
ja kapuja tai loikoivat lavitsoilla torkkuen, silmät puoli-ummessa.
Etuhuoneesta avautui ovi käytävään, jossa kaksi marsalkkaa hymyili
tervehdykseksi varakkaalle kultasepälle, hänen astuessaan sisälle.
Sanaakaan ei virketty kumpaiseltakaan taholta; toinen johdemies vain
katsoi ensin Heriotiin ja sitte pieneen seinäverhojen puolittain
peittämään oveen, ilmeisesti tahtoen kysyä: "Tuonneko on asiaa?"
Porvari nyökkäsi, ja varpaillaan sipsutellen niin varovasti kuin
olisi lattia ollut munista laskettu läheni hovilainen ovea, avasi sen
hiljaa ja lausui muutamia sanoja matalalla äänellä. Jaakko-kuninkaan
leveä skotlantilainen haastelu kuului vastaukseksi. "Laske hänet
oitis, Maxwell. Oletko maleksinut niin kauvan hovissa hoksaamatta,
että kulta ja hopea ovat aina tervetulleita?"
Johdemies viittasi Heriotia esille, ja kelpo ammattilainen astui
hallitsijan työkammioon.
Se sekasorto, jonka keskellä hän tapasi kuninkaan istumassa, ei
ollut huono kuva Jaakon omasta mielentilasta ja luonteesta. Siellä
oli paljon taiteellisia kuvia ja kallisarvoisia koristeita, mutta ne
olivat järjesteltyjä huolimattomasti, pölyttyneitä ja puolet arvoansa
tai ainakin tehoansa menettäneitä siinä kunnossa, missä ne joutuivat
näkösälle. Pöydälle oli pinottu jyhkeitä puolitaitteisniteitä, joiden
sekaan oli viskelty kepeitä pilakirjoja ja rivoja kertomuksia,
ja armottoman pitkien puheiden ja hallitustaitoa käsittelevien
tutkielmain vihkoröykkiössä näkyi viheliäisiä laulelmia ja
arkkiveisuja runoustaiteen kuninkaallisen oppilaan sepityksinä --
siten nimitteli hallitsija itseänsä niissä yrityksissä -- sekä
suunnitelmia Europan yleiseksi rauhoittamiseksi, luettelo kuninkaan
koirien nimistä ja ohjeita vesikauhun parantamiseksi.
Kuninkaan puku oli vihreätä samettia ja sisustettu niin kimmoiseksi,
että se oli tikarinkestävä. Sellainen vaatetus sai hänen ryhtinsä
kömpelöksi ja muhkuraiseksi, ja kieroon napitettuna se tuntui
vääntävän hänen vartalonsa epämuotoiseksi. Vihreän ihokkaan yllä
hän käytti tummanruskeata yönuttua, jonka taskusta pilkisti hänen
metsästystorvensa. Hänen harmaa huippuhattunsa oli tomussa lattialla,
mutta sitä ympäröitsi isoista balas-rubiineista punottu käärys.
Päässä oli hänellä sinisestä sametista ommeltu yömyssy, etureunassa
haikaransulka suuressa kunniassa pidettynä muistona jostakin
suosikkihaukan erinomaisesta lentopyynnistä.
Mutta tuollaiset vaatetuksen ja ympäristön ristiriitaisuudet
olivat pelkkiä ulkonaisia ilmauksia niistä, joita esiintyi
kuninkaan luonteessa, saattaen sen epätietoiseksi aikalaisille ja
luovuttaen sen ongelmana myöhäisemmille historiankirjoittajille.
Hän oli hyvin oppinut mies, omistamatta hyödyllistä tietoa; älykäs
monissa yksityistapauksissa, ilman todellista viisautta; valtaansa
mieltynyt ja halukas ylläpitämään ja kartuttamaan sitä, mutta
luontuva luovuttamaan sen ja itsensä ohjailun mitä arvottomammille
suosikeille; suurisanainen oikeuksiensa vakuuttaja, joka säveästi
näki niitä poljettavan teoissa; viehättynyt asioimisiin, joissa
häntä aina petkutettiin, ja sodan pelkäilijä siinä, missä
valloitus olisi ollut helppo. Hän piti arvokkuudestaan, samalla
kun alituiseen halvensi sitä sopimattomalla tuttavallisuudella;
kykeni ahkeraan uurastukseen yleisissä asioissa ja kuitenkin löi ne
usein laimin mitättömän huvituksen takia; hän oli sukkelus, vaikka
lukutoukka, ja hyvän koulutuksen saanut, vaikka piti tietämättömien
ja sivistymättömien seurasta. Hänen arkaluontoisuutensakaan ei
ollut yhtenäinen, ja hänen elämässään oli hetkiä, arveluttavia
käänteitä, jolloin hän osoitti esi-isiensä miehuutta. Hän oli
työteliäs joutavissa pikkuseikoissa ja joutavoitsija siinä, missä
vaadittiin vakavaa työtä; harras tunteiltaan ja kuitenkin liian
usein törkeä puheissaan; oikeudentuntoinen ja avulias luonnostaan,
mutta taipui kuitenkin vääryyden tekoihin ja muiden sortamiseen. Hän
oli itara rahalle, jota hänen oli annettava omasta kädestään, mutta
ajattelematon ja hillitön tuhlari sen suhteen, jota hän ei nähnyt.
Sanalla sanoen, ne hyvät ominaisuudet, jotka ilmenivät erityisissä
tapauksissa ja tilanteissa, eivät olleet luonnostaan riittävän
lujia ja vaikuttavia vallitsemaan hänen yleistä käyttäytymistään,
ja satunnaisesti esiintymällä ne vain saivat Jaakon ansaitsemaan
määritelmän, jonka hänestä lausui Sully -- että hän oli kristikunnan
viisain hupsu.
Tämän hallitsijan vaiheet osoittivat samaa yhtenäisyyden puutetta
kuin hänen luonteensakin. Varmasti kyvyttömimpänä Stuartina hän
sai rauhallisesti haltuunsa sen kuningaskunnan, jonka vallalta
hänen edeltäjänsä olivat työläästi varjelleet omaa kuninkuuttaan;
mutta vaikka hänen hallituksensa näytti olevan omiaan takaamaan
Suur-Britannialle sen pysyväisen rauhan ja sisäisen onnen, joka niin
suuresti soveltui kuninkaan mielialaan, kylväytyivät kuitenkin juuri
tuon hallituksen aikana ne eripuraisuuden siemenet, jotka sadun
lohikäärmeenhampaiden tavoin tuottivat sadokseen verisen ja yleisen
kansalaissodan.
Sellainen oli hallitsija, joka nyt tervehti Heriotia Kilkku-Geordien
nimellä, sillä hänen tunnettuna tapanaan oli antaa omia nimityksiään
kaikille, joiden kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä. Hän kysyi
heti, mitä uusia kalistimia toinen oli tuonut mukanaan, puijatakseen
lailliselta ja omassa maassaan syntyneeltä ruhtinaaltansa rahoja.
"Jumala varjelkoon, armollinen valtiaani", alotti porvari, "minua
liikkumasta niin vilpillisissä aikeissa. Toinhan vain teidän korkean
majesteettinne nähtäväksi astian, jota sekä aiheensa että tekotapansa
takia en haluaisi panna ainoankaan alamaisen käsiin, ennen kuin
tiedän teidän majesteettinne mielipiteen siinä kohden."
"Älä helkkarissa, mies, annas nähdä, Heriot -- vaikka, kautta
sieluni. Steenien pöytäkalusto oli niin kallis kauppa, että olin
kunniallisen kuninkaan sanalla melkein vannonut pitäväni vastedes
oman kultani ja hopeani ja antavani sinun, Geordie, pitää omasi."
"Mitä Buckinghamin herttuan pöytäkaluihin tulee", selitti kultaseppä,
"niin teidän majesteettinne suvaitsi määrätä, ettei mitään kulunkia
säästettäisi, ja --"
"Vähät siitä, mitä minä sanoin; kun mies on narrien ja lasten
parissa, niin hänen on heitettävä nappikuoppaa. Mutta sinulla
olisi pitänyt olla enemmän järkeä ja tajua kuin että annoit
Charles-lapsosen ja Steenien saada tahtonsa toteen; he voisivat
haluta lattiatkin lasketuiksi hopeasta, ja kumma, etteivät sitä
tehneet."
George Heriot kumarsi eikä virkkanut enempää. Hän tunsi herransa
liian hyvin, puhdistautuakseen muutoin kuin etäisellä viittauksella
hänen määräykseensä, ja Jaakko, jonka säästäväisyys aina oli vain
hetkellinen omantunnon vihlaus, kävi heti jälkeenpäin halukkaaksi
näkemään kultasepän mainitsemaa loistoteosta, lähettäen Maxwellin
sitä hakemaan. Sillaikaa hän tiedusti porvarilta, mistä tämä oli sen
hankkinut.
"Italiasta, teidän majesteettinne", vastasi Heriot.
"Eihän siinä liene mitään paavilaisuuteen vivahtavaa?" sanoi
kuningas, näyttäen tavallista totisemmalta.
"Ei toki, teidän majesteettinne", kielsi Heriot. "Minun ei olisi
viisasta tuoda nähtäväksenne mitään pedon merkillä varustettua."
"Itse olisit enemmän peto, jos sen tekisit", puheli kuningas. "On
hyvin tunnettua, että minä kilvoittelin Dagonin kanssa nuoruudessani
ja kellistin hänet oman temppelinsä kynnykselle; se on hyvänä
todistuksena siitä, että minua pitäisi tulevaisina aikoina sanoa
uskon puoltajaksi, jos arvottomaksikin. Mutta tässä tulee Maxwell,
köyristyneenä taakkansa alle kuin Apuleiuksen kulta-aasi."
Heriot kiirehti kirvoittamaan johdemieheltä kantamuksen ja asettamaan
kohokoristeisen tarjottimen -- sillä sellainen se oli, ja tavattoman
isokokoinen -- suotuisaan valoon, jotta hänen majesteettinsa saisi
parhaiten tarkastelluksi veistoksia.
"Älä helkkarissa, mies", ihastui kuningas, "sehän on ihmeellinen
kapine ja käsittääkseni omiaan kuninkaan huoneeseen. Ja aihe on,
kuten sanot, mestari George, hyvin osuva ja sovelias, näkyen
esittävän Salomon tuomiota -- ruhtinaan, jonka polkuja kaikkien
elävien hallitsijain hyvin sopii astua esimerkikseen."
"Mutta jonka askeleita", tokaisi Maxwell, "vain yksi heistä -- jos
alamainen saa sen verran huomauttaa -- on koskaan saavuttanut".
"Lukitse kielesi, sinä väärä liehittelijä!" sanoi kuningas, mutta
hänen kasvoillaan osoitti hymy imarruksen tehonneen. "Katso tätä
uhkeata taituruuden näytettä ja ole kielastelematta. Ja kenen
käsialaa tämä ollee, Geordie?"
"Sen on muovannut, sir", kertoi kultaseppä, "mainehikas
florensilainen Benvenuto Cellini, ja tarkoitettu oli se Frans I:lle
Ranskaan. Mutta toivoakseni se tapaa sopivamman isännän."
"Ranskan Fransille!" innostui kuningas; "Salomoko, juutalaisten
kuningas, lähetettäisiin Ranskan Fransille! Älä helkkarissa, mies;
se olisi osoittanut Cellinin järjettömäksi, vaikka hän ei olisi
koskaan tehnyt mitään muuta päätöntä. Fransille! -- ka, hänhän oli
tappeleva hupsu, mies, -- pelkkä hupsu tappelija, -- laittausi
pihtiin Paviassa, niinkuin oma Davidimme ammoin Durhamissa; jos
olisivat voineet lähettää hänelle Salomon älyn ja rauhanrakkauden ja
jumalisuuden, niin olisivat tehneet hänelle paremman palveluksen.
Mutta Salomon tulisi istua toisenlaisessa seurassa kuin Ranskan
Fransin."
"Minä toivon, että se hyvä onni koituukin hänelle", suositti Heriot.
"Se on ihmeellinen ja hyvin taidokas veistoteos", pitkitti kuningas.
"Mutta kuitenkin tuntuu minusta _carnifex_ eli teloittaja tuossa
heiluttavan kalpaansa liian likellä kuninkaan kasvoja, koska hän
on aseen ulottuvissa. Luullakseni olisi vähäisempikin viisaus kuin
Salomon valaissut hänelle, että teräkaluissa on vaaraa, joten hän
olisi käskenyt rutaleen joko pistää säilänsä huotraan tai peräytyä
loitomma."
George Heriot yritti lieventää tätä muistutusta vakuuttamalla
kuninkaalle, että Salomon ja mestaajan naapuruus oli näköjään
läheisempi kuin todellisuudessa ja että piti ottaa lukuun
etenemäsuhde.
"Mene hornaan eteneminesi, mies", kivahti kuningas. "Ei voi ajatella
pahempaa etenemistä lailliselle kuninkaalle, joka haluaa hallita
rakkaudessa ja kuolla rauhassa ja kunniassa, kuin lyöttäytyä
paljastettujen miekkain välkkeeseen. Minua pidetään yhtä urheana kuin
useimpia ihmisiä, ja kuitenkin vakuutan sinulle, etten ole kyennyt
katselemaan paljasta terästä siristelemättä ja räpäyttelemättä
silmiäni. Mutta onhan se sentään muhkea koru; ja mikä on sen hintana,
mies?"
Kultaseppä huomautti vastaukseksi, että se ei ollut hänen omansa,
vaan kuului eräälle pulaan joutuneelle maanmiehelle.
"Jolla verukkeella aiot pyytää kaksinkertaisen
korvauksen, kaiketikin?" epäili kuningas. "Tunnen minä teidän
kaupunkilaiskauppiasten metkut, mies."
"Minulla ei ole toiveita teidän majesteettinne viisauden
eksyttämisestä", vakuutti Heriot. "Esine on todella mitä sanoin,
ja hinta on sataviisikymmentä Englannin puntaa, jos teidän
majesteettinne näkee hyväksi maksaa käteisellä."
"Sataviisikymmentä puntaa, mies! ja yhtä monta noitaa ja velhoa
loitsimaan ne esille!" päivitteli hallitsija nyreänä. "Kautta
sieluni, Kilkku-Geordie, sinä olet päättänyt, että massisi
pitää kiikkua iloisin sävelin! Mistä minä luen sinulle pöytään
sataviisikymmentä puntaa lunastaakseni kapineen, joka ei paina yhtä
monta naulaa? ja sinä tiedät, että huonekuntanakin palvelijat ja
pöytävirkailijani ovat saamassa kuudelta kuukaudelta!"
Kultaseppä ei ollut millänsäkään tästä nurkumisesta, jollaiseen
hän oli hyvin tottunut. Hän vastasi vain, että hinta oli helposti
järjestettävissä, jos hänen majesteettinsa piti esineestä ja halusi
saada sen haltuunsa. Asianomainen henkilö tosin tarvitsi rahat, mutta
hän, George Heriot, antaisi ne lainaksi hänen majesteettinsa tiliin,
jos se oli hänen tahtonsa, ja jättäisi kuninkaalle sopivaan aikaan
suorituksen siitä ja muista asioista; rahoille laskettaisiin vain
tavallinen korko.
"Kautta kunniani", ilahtui Jaakko, "tuo on kunnollisen ja järkevän
kauppamiehen puhetta. Meidän pitää saada toinen apuraha alihuoneelta,
ja sillä siitä tilistä pääsee. Vie se pois, Maxwell -- vie se pois
ja toimita se asetetuksi paikkaan, missä Steenie ja Charles-lapsonen
näkevät sen palatessaan Richmondista. Ja nyt kahden kesken
ollessamme, vanha hyvä Geordie-ystävä, arvelenpa Salomosta ja meistä
puhuessamme totisesti, että koko maan viisaus läksi Skotlannista, kun
me matkasimme tänne etelään."
George Heriotissa oli kylliksi hovimiestä hänen huomauttaakseen, että
"viisaat luonnollisesti seuraavat viisainta niinkuin hirvet astuvat
johtajansa jäljessä".
"Totta tosiaan luulenkin olevan perää sanoissasi", myönsi Jaakko,
"sillä niin itseluuloisia kuin englantilaiset ovatkin, tunnustavat
he jokseenkin mieleviksi miehiksi meidät itsemme sekä hovimme ja
huonekuntamme jäsenet, kuten esimerkiksi sinut. Mutta taaksemme
jääneiden aivot ovat yhtenä mylläkkänä ja leiskuvat päättömästi kuin
noidat ja velhot paholaisen sapattiaattona."
"Minua surettaa kuulla se, armollinen valtiaani", pahoitteli Heriot.
"Suvaitseeko teidän armollisuutenne sanoa, mitä maanmiehemme ovat
tehneet ansaitakseen sellaisen mainelauseen?"
"He ovat käyneet virmapäiksi, mies -- ihan löylynlyömiksi",
kuvaili kuningas. "En saa pidetyksi heitä loitolla hovista millään
julistuksilla, joilla airuet pauhaavat kurkkunsa käheiksi.
Eilispäivänäkin, juuri kun olimme nousseet ratsaille ja olimme
lähdössä liikkeelle, säntäsi pihaan täysiverinen edinburghilainen
katuretkale -- rääsyinen riiviö, jonka selässä jokainen tilkku
huhusi hyvää päivää toiselle, takki ja hattu hernehalmeen pelätiltä
lainattuina. Kursailematta tai kumartamatta työnsi hän röyhkeän
kerjäläisen tavoin käsiimme jonkun anomuksen armollisen äitimme
veloista ja sen sellaisesta roskasta, jolloin hevonen karahti
takajaloilleen. Jollemme me istuisi satulassa niin juohevasti,
että meidän on ajateltu siinä taidossa voittavan useimmat Europan
hallitsevat ruhtinaat kuten alamaisetkin, niin olisimme totisesti
suistuneet päistikkaa kivitykselle."
"Teidän majesteettinne", puolusti Heriot, "on heidän yhteinen isänsä,
ja sentähden ovat he rohkeampia tunkeutumaan teidän armolliseen
puhutteluunne".
"Tiedän kyllä olevani _pater patriae"_, myönsi Jaakko. "Mutta voisi
luulla heidän mielivän likistää sisäkaluni maalle, jakaakseen
perinnön. Toden totta, Geordie, niiden joukossa ei ole ainoatakaan
tolvanaa, joka kykenee esittämään anomuksen niinkuin se olisi
majesteetin edessä tehtävä."
"Soisinpa tietäväni soveliaimman ja säädyllisimmän muodon sille",
toivotti Heriot, "vaikkapa vain valaistakseni maanmies-poloisillemme
parempia tapoja".
"Hiisi vieköön", sanoi kuningas, "sinä olet sivistynyt mies,
Geordie, enkä välitä, jos hukkaankin aikaa sen verran kuin menee
opettamiseesi. Ensiksikin, näes, sinun pitää lähestyä majesteettia
tällä tavoin -- varjostaen silmiä kädelläsi osoitukseksi, että
sinä olet taivaan sijaishallitsijan näkösällä. Mainiota, George,
tuo on sievästi tehty. Sitte sinun on polvistuttava ja pyrittävä
suutelemaan vaatteemme palletta, kenkämme solkea tai muuta sellaista.
Varsin oivallisesti näytelty. Me taasen haluamme olla suopeita ja
armollisia alamaisillemme ja estämme sen näin -- ja viittaamme sinua
nousemaan. Koska sinulla on armonosoitus pyydettävänä, niin sinä
et vielä tottele, vaan pistät hiljalleen kätesi lakkariin, otat
esille anomuksesi ja asetat sen kunnioittavasti meidän avoimelle
kämmenellemme." Kultaseppä, joka oli hyvin täsmällisesti noudattanut
kaikkia määrättyjä menoja, täydensi nyt Jaakon hämmästykseksi
toimituksen, asettamalla hänen käteensä Glenvarlochin loordin
velkomuksen. "Mitä tämä merkitsee, kavala luikki?" pärskäytti
kuningas punehtuneena; "olenko minä opettanut sinulle käsitemppujen
harjoitusta, jotta sinä tähtäisit aseesi meidän omaa kuninkaallista
ruumistamme kohti? Tuhannen tulimaista, yhtä hyvin olisit voinut
suunnata minuun todellisen pistoolin, ja tämän olet tehnyt omassa
kammiossani, jonne ei pitäisi päästä mitään ilman omaa tahtoani."
"Toivoakseni teidän majesteettinne", sanoi Heriot yhä polvistuneena,
"antaa minulle anteeksi, kun käytin suosiollista luentoanne ystävän
hyväksi?"
"Vai ystävän!" sanoi kuningas. "Sitä pahempi -- sitä pahempi, sanon
sinulle. Jos olisi ollut kysymyksessä joku apu sinulle itsellesi,
niin siinä olisi ollut hiukan järkeä ja jonkun verran mahdollisuutta,
että sinä et olisi pikapuoliin tullut hätyyttämään minua uudestaan.
Mutta miehellä saattaa olla sata ystävää ja anomus jokainoan osalle,
toinen toisensa jälkeen."
"Toivon teidän majesteettinne", huomautti Heriot, "tuomitsevan
minua entisen kokemuksen nojalla, epäilemättä minusta sellaista
vaateliaisuutta".
"Ties hänet", sanoi leppyisä hallitsija. "Maailma näkyy tulevan
hulluksi -- _sed semel insanivimus omnes_ -- sinä olet vanha ja
uskollinen palvelijani, se on tosi, ja jos itse olisit jossain
tarpeessa, mies, et kahdesti pyytäisi. Mutta totta puhuen rakastaa
minua Steenie niin hartaasti, ettei hän antaisi kenenkään muun pyytää
minulta suosionosoituksia kuin itsensä. Maxwell", sillä johdemies
oli palannut vietyään talteen tarjottimen, "mene etuhuoneeseen siitä
pitkine korvinesi. Toden totta. Geordie, ajattelenkin sinua omaksi
vanhaksi uskotukseni, ja sinä olit kultaseppäni, kun saatoin sanoa
etnalaisen runoilijan kanssa: _non mea renidet in domo lacunar_ --
sillä ne olivat lempo soikoon raastaneet äitini vanhan talon niin
puti puhtaaksi, että pyökkipuiset kulhot ja puulautaset ja tinamaljat
olivat jonkun aikaa parasta pöydässämme, ja iloissamme olimme, kun
meillä oli jotakin niihin pantavaa, joten ei tehnyt mieli morkata
astiain laatua. Muistatko, sillä sinähän olit useimmissa juonissamme,
kuinka me pakostakin lähetimme kuusi sininauhalaistamme ryöstämään
autioksi Loganhousen ladyn kyyhkyslakan ja kanatarhan, ja mitä porua
nais-parka piti Milchin Jockia ja Annandalen varkaita vastaan, jotka
olivat tekoon yhtä syyttömiä kuin minä murhaamisen syntiin?"
"Sen parempi Jockille", muistutti Heriot, "sillä jollen erehdy,
pelasti se hänet Dumfriesissa killumisesta, jonka olisi hyvin
ansainnut muista ilkitöistä".
"Niin, mies, vieläkö se on mielessäsi?" haastoi kuningas. "Mutta
hänellä oli ansioitakin, sillä hän oli ravakka erämies, tuo Milchin
Jock, ja kykeni kiljumaan koiralle kunnes kaikki metsät kajahtelivat.
Mutta hän sai vihdoin annandalelaislopun, sillä loordi Torthonvald
lävisti hänet peitsellään. Helkkunassa, mies, kun ajattelen noita
huimia aikoja, niin hiisi vieköön en olekaan varma, vaikka olisimme
eläneet rattoisammin vanhassa Holyroodissa noina muuttelevaisina
päivinä, kuin nyt soimen ja pilttuun suojassa. _Cantabit vacuus_ --
vähänpä oli meillä silloin huolehdittavaa."
"Ja jos teidän majesteettinne suvaitsee muistaa", kertoi kultaseppä,
"olipa meillä aika pula kerätä hopea-astioita ja kultakapineita
kylliksi näytteille espanjalaisen lähettilään eteen".
"Aivan oikein", jatkoi kuningas, nyt parhaalle pakinatuulelle
päässeenä, "ja unohtanut olen sen uskollisen loordin nimen, joka
auttoi meitä jokaisella unssilla talostaan, jotta hänen kotimainen
ruhtinaansa saisi jotakinkaan kunniaa niiden silmissä, joilla oli
koko Intia varallaan".
"Minä luulen", esitti porvari, "että jos teidän majesteettinne luo
silmäyksen kädessänne olevaan paperiin, johtuu nimi mieleenne".
"Vai niin!" sanoi kuningas; "niinkö vain, mies? -- Loordi Glenvarloch
-- se oli tosiaankin hänen nimensä. _Justus et tenax propositi_ --
oikeudentuntoinen mies, mutta itsepintainen kuin ärsytetty sonni.
Hän oli aikoinaan meitä vastaan, tuo Glenvarlochin loordi Randal
Olifaunt, mutta ylipäätään oli hän rakastavainen ja uskollinen
alamainen. Mutta tämän anojan täytyy olla hänen poikansa -- Randal
on aikapäiviä mennyt minne kuninkaan ja loordin on mentävä, Geordie,
niinkuin sinunkin kaltaistesi. Ja mitä tahtoo hänen poikansa meiltä?"
"Suoritusta", vastasi käsityöläinen, "suuresta velasta, johon teidän
majesteettinne rahasto on jäänyt teidän majesteettinne saadessa
lainan tärkeään valtiotarpeeseen Ruthvenin partioretken aikana".
"Kyllä muistan sen hyvin", myönsi Jaakko-kuningas. "Perhana, minä
olin juuri päässyt Glamisin herran ja hänen apuriensa kynsistä,
ja milloinkaan ei ole raha ollut tervetulleempaa synnynnäiselle
valtiaalle, -- sitä suurempi häpeä ja sääli, että kruunatun kuninkaan
piti olla niin pienen summan puutteessa. Mutta mitä tarvitsee hänen
karhuta meitä siitä, hyvä mies, niinkuin leipuri pyhäin edellä? Me
olemme hänelle velkaa ne rahat ja maksamme tilaisuuden tullen, taikka
selvitämme asian muulla tavoin hänen kanssaan, ja sehän riittää
valtiaan ja alamaisen välillä. Me emme ole _in meditatione fugae_,
mies, jotta meidät näin rutosti pidätettäisiin."
"Voi, sallikoon teidän majesteettinne minun selittää!" virkkoi
kultaseppä päätänsä pudistaen. "Nuoren ylimysparan äärimäinen
hätä häntä hoputtaa, eikä oma tahto, sillä hänen täytyy saada
rahaa, ja hyvinkin pian, suorittaakseen langenneen velan Peregrine
Petersonille, etuoikeuksien valvojalle Campveressä; muutoin hänen
koko perintönsä, Glenvarlochin paroonius ja sukutila, tulee
menetetyksi lunastamattoman kiinnekirjan perusteella."
"Mitä sanotkaan, mies -- mitä sanotkaan?" huudahti kuningas
kärsimättömästi. "Valvojan pahainenko, alamaalaisen laivurin poika,
riistäisi Olifauntin suvun vanhan maaomaisuuden ja herruuden?
Taivasten tekijä, mies, se ei saa tapahtua -- meidän täytyy
keskeyttää ne toimet suosiokirjelmällä tai muulla tavoin."
"Näinköhän tuo voinee käydä päinsä", vastasi porvari, "sallikoon
teidän majesteettinne minun huomauttaa. Oppinut skotlantilainen
laintuntijanne on lausunut käsityksenään, ettei ole muuta apua kuin
maksu."
"Saakeli", noitui kuningas, "pidättäköön hän miestä väkisin, kunnes
ennätämme jotenkuten järjestää hänen asiansa."
"Voi!" intti kultaseppä, "suvaitkoon teidän majesteettinne huomata,
että oma rauhaarakastava hallituksenne ja tasapuolisuutenne kaikkia
ihmisiä kohtaan on tehnyt käsivoiman hyvin täpäräksi apukeinoksi,
paitsi ehkä juuri ylämaan rajojen sisällä."
"No -- no -- no, mies", sanoi ymmälle joutunut hallitsija, jonka
käsitykset oikeudesta, sopivaisuudesta ja mukavuudesta kummallisesti
sekosivat tuollaisissa tilanteissa, "kohtuullista on, että me
maksamme kaikki velkamme ja että nuori mies maksaa omansa; ja hänelle
on maksettava, ja _in verbo regis_ hänelle maksetaan -- mutta miten
päästä rahoihin, mies, siinä paha pykälä, -- sinun pitää koettaa
kaupunkia, Geordie".
"Totta puhuakseni", vastasi Heriot, "teidän armollisen majesteettinne
luvalla, -- kaikkine lainoineen ja lahjoineen ja kannatusmaksuineen
on kaupunki nykyään --"
"Älä minulle kerro, mitä kaupunki on", kielsi Jaakko-kuningas.
"Valtiorahastomme on kuiva kuin tuomiorovasti Gilesin
saarnat katumuspsalmeista. _Ex nihilo nihil fit_ -- villiltä
ylämaalaiselta[24] ei ole helppo siepata housuja -- niiden, jotka
tulevat perimään minulta rahoja, tulisi sanoa minulle, mistä niitä
otan. Kaupunkia sinun pitää koettaa, Heriot, äläkä luule tyhjän
päiten olevasi Kilkku-Geordie nimeltäsi. Ja _in verho regis_ minä
maksan muukalaiselle, jos hankit minulle lainan. En tahdo tinkiä
ehdoista, ja kahteen mieheen me, Geordie, lunastamme Glenvarlochin
uljaan vanhan maatilan. Mutta miksei nuori loordi tule hoviin,
Heriot, -- onko hän komea -- onko esittelykuntoinen hallitsijansa
silmiin?"
"Ei kukaan paremmin", vakuutti George Heriot; "mutta --"
"Haa, kyllä ymmärrän", jatkoi hänen majesteettinsa, "kyllä ymmärrän
sinut. _Res angusta domi_ -- poika-parka -- poika-parka! -- ja hänen
isällään oli oikea uskollisen skotlantilaisen sydän, vaikka hän
oli jäykkä joissakuissa mielipiteissä. Kuules, Heriot, anna pojan
saada kaksisataa puntaa varustuksekseen. Ja tässä -- tässä" --
ottaen vanhasta hatustaan rubiinikääryksen -- "sinulla on ollut nämä
panttina ennen isommasta summasta, senkin vanha leviitta. Pidä ne
vakuutena, kunnes annan sinulle rahat seuraavasta apumaksustani."
"Ehkä teidän majesteettinne suvaitsee antaa sellaisen määräyksen
kirjallisesti", sanoi varova porvari.
"Lempo sinun turhantarkkuutesi periköön, George", pahaksui kuningas.
"Sinä olet tunnollinen kuin puritani muotoseikoissa ja ihan uskoton
pakana asian ytimeen nähden. Eikö kuninkaan sana kelpaa sinulle
vaivaisten kahdensadan puntasi antamiseen?"
"Ei kruunun jalokivien pidättämiseen", vastasi George Heriot.
Ja kuningas, jonka oli pitkällinen kokemus totuttanut tekemisiin
epäluuloisten saamamiesten kanssa, kirjoitti määräyksen George
Heriotille, rakkaalle kultasepälleen ja jalokivikauppiaalleen,
kahdensadan punnan maksamisesta hetimiten Nigel Olifauntille,
Glenvarlochin loordille, hänen saamisenaan valtiolta, valtuuttaen
panttina pidettäväksi balas-rubiineista punotun ja isolla timantilla
koristetun käädyn, niinkuin oli kuvattuna hänen majesteettinsa
jalokivien luettelossa, ja jätettäväksi sanotun George Heriotin,
sanotun summan lainaajan haltuun, kunnes hän oli saanut lainmukaisen
hyvityksen ja maksun siitä. Toisella määräyksellä hänen
majesteettinsa valtuutti sanotun George Heriotin ryhtymään toimiin
muutamien rahamiesten kanssa, kohtuullisilla ehdoilla hankkiakseen
hänen majesteettinsa nykyisiin tarpeisiin rahasumman, ei 50,000
markkaa vähempää, mutta niin paljoa enemmän kuin oli sopivasti
saatavissa.
"Ja onko hänellä mitään opillista tietoa, tällä loordi Nigelillämme?"
kysyi kuningas.
George Heriot ei kyennyt antamaan täsmällistä vastausta, mutta hän
arveli nuoren loordin tutkiskelleen ulkomailla.
"Me neuvomme häntä itse", lupasi kuningas, "miten hän voi jatkaa
lukujaan edullisimmin; ja kenties otamme hänet hoviin lueskelemaan
Steenien ja Charles-lapsosen kanssa. Ja nyt kun muistamme, tiehesi
-- tiehesi, George -- sillä poikaset tulevat pian kotiin, ja me
emme vielä haluaisi antaa heille vihiä tästä asiasta, joka on ollut
puheenamme. _Propera pedem_, oi Geordie. Painalla muuli polviesi
väliin, ja Herra olkoon kanssasi."
Siten päättyi leppeän Jaakko-kuninkaan ja hänen hyväntahtoisen
kultaseppänsä ja jalokivikauppiaansa neuvottelu.