Raha-asioita.
Nuori skotlantilainen ylimys vastaanotti elinkeinolaisen
kylmäkiskoisen kohteliaasti, osoittaen tuollaista vähäpuheisuutta,
jolla korkeampiin säätyluokkiin kuuluvat toisinaan haluavat saada
alempansa tajuamaan, että hän häiritsee. Mutta mestari George ei
näyttänyt pahastuneelta eikä nolostuneelta. Hän istuutui tuolille,
jota loordi Nigel tarjosi hänelle hänen kunnioitusta herättävän
ulkomuotonsa johdosta, ja silmäili tarkkaavasti nuorta miestä,
liikutukseen yhtynyttä kunnioitusta tuntien. "Suokaa minulle anteeksi
tämä säädyttömyyteni, mylord", sanoi hän tovin vaiti oltuaan; "mutta
minä koetin nuorekkaista kasvoistanne eroittaa hyvän vanhan mylordin,
kelpo isänne piirteitä".
Syntyi tuokion äänettömyys, ennen kuin nuori Glenvarloch vastasi, yhä
karttelevaan tapaan: "Minua on pidetty isäni näköisenä, sir, ja minua
ilahuttaa nähdä henkilö, joka pitää kunniassa hänen muistoaan. Mutta
se asia, joka on aiheuttanut tuloni tähän kaupunkiin, on kiireellistä
kuten yksityistäkin laatua, ja --"
"Ymmärrän viittauksen, mylord", sanoi mestari George, "enkä tahtoisi
tehdä itseäni syypääksi teidän pitkälliseen pidättämiseenne
tehtävistänne tai mieluisammasta haastelusta. Asiani on melkein
toimitettu, kun saan sanotuksi, että minä olen George Heriot, jota
teidän hyvä isänne lämpimästi suosi, toimittaen minut Skotlannin
kuninkaallisen perheen palvelukseen kolmattakymmentä vuotta
takaperin, ja että kuultuani eräältä saattolaiseltanne teidän
ylhäisyytenne oleskelevan kaupungissa jotakin tärkeätä asiaa ajamassa
minun velvollisuuteni ja mielihyväni on palvella kunnioitetun
suojelijani poikaa sekä tarjota hänelle tointensa edistämiseksi
sellaista apua kuin luottoni ja kokemukseni saattavat toimittaa,
koska olen jonkun verran tunnettu sekä hovissa että kaupungilla."
"En epäile kumpaakaan, mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "ja
kiitän teitä sydämestäni hyväntahtoisuudestanne, kun olette tarjonnut
niitä vieraan tarpeisiin. Mutta asiani hovissa on toimitettu ja
päättynyt, ja minä aion lähteä Lontoosta ja koko saareltakin,
matkustaakseni ulkomailla ja ryhtyäkseni siellä sotapalvelukseen.
Voin lisätä, että lähtöni äkillisyys antaa minulle niukasti aikaa
käytettäväkseni."
Mestari Heriot ei noudattanut viittausta, vaan istui
hievahtamattomana; mutta hänen kasvoillaan kuvastui hämiä, niinkuin
olisi hänellä ollut lausuttavanaan jotakin, mitä hän ei oikein
osannut saada sanoiksi. Viimein virkkoi hän epäilevästi hymyillen:
"Teillä on ollut onnea, mylord, kun olette saanut niin väleen
suoritetuksi asianne hovissa. Puhelias emäntänne ilmoitti minulle,
että te olette ollut kaupungissa vasta kaksi viikkoa. Tavallisesti
menee kuukausia ja vuosia ennen kuin hovi ja oikeuksiensa hakija
pudistavat kättä ja eriävät."
"Minun asiani", sanoi loordi Nigel niin lyhyeen, että hän ilmeisesti
tahtoi siten lopettaa keskustelun, "käsiteltiin kertakaikkiaan".
Yhä pysyi mestari Heriot alallaan, ja hänen arvokkaaseen
ulkomuotoonsa yhtynyt sydämellinen suopeus teki mahdottomaksi loordi
Nigelin selvemmin vaatia hänen poistumistaan.
"Teidän ylhäisyydellänne ei ole vielä ollut aikaa", huomautti
ammattilainen, yhäti yrittäen pitää keskustelua vireillä, "käydä
huvipaikoissa -- teattereissa ja muualla, minne nuorisoa keräytyy.
Mutta näenkin teidän ylhäisyytenne kädessä tuollaisen vastakeksityn
kappalejuonen,[20] jollaisia on viime aikoina levitelty. Saanko
kysyä, mikä kappale siinä esitetään?"
"Hoo, hyvin tuttu näytelmä", sanoi loordi Nigel, kärsimättömästi
viskaten lattialle julistuksen, jota hän oli tähän asti väännellyt
kädessään, -- "oivallinen ja suosittu näytelmä -- _Uusi tapa maksaa
vanhoja velkoja_".
Mestari Heriot kumartui alas sanoen: "Vai niin, vanhan ystäväni Filip
Massingerin tekele." Mutta avattuaan paperin ja nähtyään sisällön
hän katsoi kummastuneena loordi Nigeliin ja virkkoi: "Toivoakseni ei
teidän ylhäisyytenne ajattele tämän kiellon voivan ulottua _teihin_
tai teidän vaatimuksiinne?"
"En olisi sitä ajatellut", sanoi nuori ylimys; "mutta siksi
osoittautuu asia. Hänen majesteettinsa, lopettaakseni tämän
keskustelun, on nähnyt hyväksi lähettää minulle julistuksensa,
vastauksena alamaiseen anomukseen suurten lainojen suorittamisesta,
joita isäni antoi valtion palvelukseen kuninkaan kipeimmissä
tarpeissa."
"Mahdotonta!" väitti ammatinharjoittaja; "mahdotonta kerrassaan!
Jos kuningas saattoi unohtaa, mitä teidän isänne muisto vaati, niin
ei hän kuitenkaan olisi voinut haluta -- saatanpa sanoa rohjennut
-- olla niin räikeän kohtuuton sellaisen miehen nimeä kohtaan, joka
ruumiillisesti kuolleena elää kauvan Skotlannin kansan muistissa."
"Minä olisin ollut samaa mieltä", vastasi loordi Nigel entiseen
tapaansa; "mutta tosiseikkoja vastaan ei käy kiistäminen".
"Mikä oli sen anomuksen sisältönä?" kysyi Heriot, "tai kuka sen
esitti? Jotakin kummallista on täytynyt olla sen sävyssä, taikka
sitte --"
"Voitte nähdä pohjakirjoitukseni", sanoi nuori loordi, ottaen sen
pienestä matkalippaasta. "Lainopillisen puolen siitä on laatinut
Skotlannissa toimiva asianajajani, taitava ja järkevä mies; muu
on omaani ja toivoakseni lausuttua asianomaisen nöyrästi ja
vaatimattomasti."
Mestari Heriot silmäsi nopeasti kirjelmää. "Mikään ei voi olla
maltillisempaa ja kunnioittavampaa", hän sanoi. "Onko mahdollista,
että kuningas on kohdellut tätä anomusta halveksivasti?"
"Hän heitti sen pihakivitykselle". kertoi Glevarlochin loordi,
"ja lähetti minulle vastaukseksi tuon julistuksen, luokittaen
minut Skotlannista saapuvien köyhimysten ja kerjäläisten joukkoon,
jotka häpäisevät hänen hoviaan ylpeän Englannin silmissä -- siinä
kaikki. Jollei isäni olisi häntä puoltanut sydämellään, säilällään
ja omaisuudellaan, niin hän kenties ei olisi itse nähnyt Englannin
hovia."
"Mutta kuka esitti anomuksenne, mylord?" kysyi Heriot. "Lähetin
herättämä vastenmielisyys ulottuu toisinaan itse sanomaan."
"Palvelijani", ilmoitti loordi Nigel, "sama mies, jonka näitte ja
jolle lienette ollut ystävällinen".
"Palvelijanne, mylord?" sanoi kultaseppä. "Hän näyttää nokkelalta
mieheltä ja on epäilemättä uskollinen; mutta varmaan --"
"Aiotte sanoa", tokaisi loordi Nigel, "että hän ei ole sovelias
sanansaattaja kuninkaan näkyviin? Ei kylläkään mutta mitä saatoin
tehdä? Jokainen yritykseni asiani esittämiseksi kuninkaalle oli
onnistunut huonosti, hakemuksen eivät olleet päässeet pitemmälle kuin
apulaisten ja sihteerien salkkuihin. Tuo mies vakuutti, että hänellä
oli kuninkaan huonekunnassa ystävä, joka toimittaisi hänet kuninkaan
tavattaviin, -- ja niinpä --"
"Kyllä ymmärrän", sanoi Heriot. "Mutta, mylord, minkätähden ette
te arvonne ja syntynne oikeudella ole lähtenyt hoviin ja pyytänyt
puheillepääsyä, jota ei olisi voitu evätä teiltä?"
Nuori loordi punehtui ja silmäili pukuaan, joka oli hyvin
yksinkertainen ja näytti siistiydestään huolimatta jo palvelleen
kauvankin.
"En tiedä, miksi häpeisin puhua totta", ilmaisi hän hetkisen
epäröittyään. "Minulla ei ollut soveliasta pukua, esiintyäkseni
hovissa. Olen päättänyt karttaa kulunkeja, joita en voi suorittaa;
ja luullakseni ette te, sir, neuvoisi minua seisomaan palatsin
ovella itse ojentamassa anomusta niiden joukossa, jotka itse teossa
valittavat hätäänsä ja rukoilevat almua."
"Se olisi tosiaan ollut sopimatonta", myönsi porvari. "Mutta
kuitenkin, mylord, on minulla lujasti mielessäni se aatos, että tässä
on joku erehdys. Saanko puhutella palvelijaanne?"
"En näe, mitä hyötyä siitä olisi", vastasi nuori ylimys, "mutta
vastuksiani kohtaan osoittamanne harrastus näyttää vilpittömältä,
ja sen vuoksi --" Hän polki lattiaa, ja muutaman silmänräpäyksen
kuluttua ilmestyi Moniplies pyyhkien partaansa ja viiksiänsä
leivänmuruista ja oluthaarikan vaahdosta, selväksi osoitukseksi
siitä, missä puuhassa hän oli ollut. "Salliiko teidän ylhäisyytenne",
pyysi Heriot, "minun tehdä palvelijallenne muutamia kysymyksiä?"
"Hänen ylhäisyytensä paashille, mestari George", huomautti Moniplies,
nyökäten tervehdykseksi, "jos huolitte puhua kirjaimellisesti".
"Hillitse kärkevä kielesi", käski hänen herransa, "ja vastaa selvästi
tiedustuksiin, mitä sinulta kysytään".
"Ja _totuuden_ mukaan, jos sinun paashiutesi suvaitsee", lisäsi
ammattilainen, "sillä muistanethan, että minulla on kyky saada ilmi
valehtelu".
"Kyllä, kyllä kai, niin", vastasi palvelusmies hiukan hämillään,
ujostelemattomuudestaan huolimatta, "vaikka arvelen, että sellaisen
totuuden, joka kelpaa herralleni, sietää kelvata kelle hyvänsä
muullekin".
"Paashit panevat omiaan herroilleen vanhan tavan oikeudella",
sanoi kultaseppä, "ja sinä lyöttäydyt siihen joukkoon, vaikka olet
luullakseni vanhimpia moisista viikareista. Mutta minulle sinun pitää
puhua totta, jollet halua päättää juttuasi piiskurin paalussa."
"Ja se onkin kehno leposija", vastasi aikava kantapoika. "Siis
kyselkää pois vain, mestari George."
"No niin", alotti elinkeinolainen, "mikäli kuulen, ojensit sinä
eilen hänen majesteettinsa käteen anomuksen tältä kunnianarvoisalta
loordilta, herraltasi".
"Sitä ei totisesti käy kieltäminen, sir", vastasi Moniplies; "siinä
oli näkijöitä kylliksi paitsi minua".
"Ja sinä väität hänen majesteettinsa paiskanneen sen halveksivasti
luotansa?" jatkoi kultaseppä. "Pidä varasi, sillä minulla on keinoja
totuuden ilmisaamiseen, ja sinun olisi parempi seistä kaulaa
myöten Nor-Lochissa, josta niin suuresti pidät, kuin kantaa väärää
todistusta, kun hänen majesteettinsa nimi on kysymyksessä."
"Ei ole mitään aihetta väärään todistukseen siinä asiassa", vastasi
Moniplies lujasti. "Hänen majesteettinsa viskasi sen pois kuin olisi
se liannut hänen sormiansa."
"Siinä kuulette, sir", huomautti Olifaunt Heriotille.
"Malttakaahan!" vastasi viisas porvari; "tämän miehen nimi ei ole
poissa paikaltaan -- hän on monipuolinen esiintymisessään. Seis,
mies", sillä Moniplies jupisi jotakin aamiaisensa lopettamisesta ja
alkoi lyyhätä ovelle päin, "vastaa minulle vielä yhteen kysymykseen.
Kun annoit herrasi anomuksen hänen majesteetilleen, etkö antanut
mitään sen mukana?"
"Ka, mitäs minä olisin sen mukana antanut, tietääksenne, mestari
George?"
"Sitä minä juuri haluan ja vaadin saada tietää", vastasi kuulustaja.
"No, niin -- en osaa oikein sanoa, vaikka olisin tainnut tulla
sujauttaneeksi kuninkaan käteen pikkaraisen supliikin omasta
puolestani, mylordin paperin seurana -- vain säästääkseni hänen
majesteetiltaan vaivaa -- jotta hän saisi yhdellä kertaa harkita ne
molemmat."
"Oman anomuksesi, tolvana!" huudahti hänen herransa.
"Voi hyväinen, niin, mylord", sanoi Richie; "köyhillä on omat pikku
supliikkinsa niinkuin paremmillakin ihmisillä".
"Ja kuulepas, mitähän se arvoisa hakemuksesi lienee sisältänyt?"
uteli mestari Heriot. "Ei, taivaan tähden, mylord, malttakaa
mielenne, muutoin emme milloinkaan pääse selville tästä kummallisesta
jutusta. Puhu suusi puhtaaksi, miekkonen, niin minä puolustan sinua
herrallesi."
"Se on pitkä tarina kertoa -- mutta ytimenä siinä oli kovistus
vanhasta laskusta, jonka jäi isäni kuolinpesälle velkaa hänen
majesteettinsa kuninkaan kaikkeinarmollisin äiti, kun hän asui
linnassa ja sai meidän myymälästämme yksiä ja toisia tarpeita
ja tavaroita, joiden toimittaminen epäilemättä tuotti isälleni
kunniaa, niinkuin niiden maksaminen yhtä epäilemättömästi herättänee
luottamusta hänen majesteettiinsa, samaten kuin suorituksen
vastaanottaminen tuottaa minulle suurta mukavuutta."
"Mitä häpeämättömyyksien latelua tämä on?" ärjäisi hänen herransa.
"Joka sana niin tosi kuin konsanaan puhui John Knox", vakuutti
Richie. "Tässä on jäljennös-pahainen supliikista."
Mestari George otti rypistyneen paperilapun miehen kädestä ja
luki hampaittensa välitse mutisten: "Nöyrästi osoittaa -- um --
um -- hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin äiti -- um -- um --
oikein veloitettu ja jäänyt maksamatta viisitoista markkaa[21]
-- allaolevan tilin mukaan -- kaksitoista sarvikarjan sorkkaa
hyytelöiksi -- karitsa jouluksi -- rasvassa käristetty salvukukko
neuvostohuoneeseen, kun Bothwellin loordi illasti hänen armonsa
kanssa. Tuskinpa voitte kummeksua, mylord, että kuningas antoi tälle
karhunnalle rivakan vastaanoton; ja minä päättelen, herra paashi,
että sinä pidit huolta oman anomuksesi esittämisestä ennen herrasi
hakemusta?"
"En maar pitänytkään", vastasi Moniplies. "Ajattelin antaa mylordin
hakupaperin ensin, niinkuin syytä olikin; ja sitäpaitsi olisi se
avannut tien omalle pikku laskulleni. Mutta siinä hälinässä ja
kuhinassa, ja vauhkon hevosen peijakkaan sätkiessä sinne ja tänne,
taisin sulloa ne molemmat hänen käteensä ripirinnan, ja kenties omani
oli päällimäisenä; ja jos siinä nyt oli jotain väärää, niin minähän
sain kaiken peljästyksen ja kaiken vaaran --"
"Ja saat kaiken selkäsaunan, kelvoton lurjus", koveni Nigel. "Pitääkö
sinun tungettelevassa hävyttömyydessäsi päästä loukkaamaan ja
häpäisemään minua viheliäisten asiaisi sotkemisella omiini?"
"Ei, ei, mylord", sanoi suopea porvari, asettuen välittäjäksi,
"minä olen tullut toimittaneeksi miehen harhaannuksen päivänvaloon
-- suokaa minulle sen verran vaikutusta teidän ylhäisyyteenne,
että kelpaan hänen luittensa takaajaksi. Teillä on syytä olla
suutuksissanne, mutta kuitenkin luulen veitikan erehtyneen enemmän
itseluuloisuudesta kuin tahallaan; ja käsitykseni mukaan saatte
häneltä parempaa palvelusta toisella kerralla, jos jätätte tämän
virheen silleen. Menehän siitä, mies -- minä solmin sinulle rauhan."
"Enkä", sanoi Moniplies, pysyen hievahtamattomana. "Jos mylord haluaa
lyödä miestä, joka on seurannut häntä pelkästä rakkaudesta, sillä
luullakseni ei meidän välillämme ole vaihtunut paljoakaan palvelijan
palkkaa koko matkalla Skotlannista asti, niin tehköön mielensä mukaan
ja katsokoon, mitä kunniaa hän siitä saapi -- ja mieluummin (suuri
kiitos teille sentään, mestari George) siedän pehmityksen hänen
pampustaan kuin että koskaan sanottaisiin vieraan tulleen meidän
väliimme."
"Mene sitte", sanoi hänen herransa, "ja laittaudu näkyvistäni".
"Hyvin tiedän, että se on pian tehty", puheli Moniplies, peräytyen
hitaasti. "Minä en tullut kutsumatta -- ja halusta olisin ollut
poissa jo puoli tuntia takaperin, mutta pitipäs mestari Georgen
pidättää minut vastaamaan kyselyynsä, ja siitä syntyi kaikki tämä
kohu."
Ja niin läksi hän muristen, sävyltään paljoa enemmän vääryyttä
kärsineenä kuin tehneenä.
"Ei ole ikinä ollut mies niin kiusattuna nenittelevästä tolvanasta
kuin minä! Mies on teräväpäinen, ja minä olen huomannut hänet
uskolliseksi -- luullakseni hän myös rakastaa minua, ja siitä
on hän antanut todisteita -- mutta hän on niin kohoutunut omaan
turhamaisuuteensa, itsepäisyyteensä ja ansioittensa luulotteluun,
että hänestä näyttää tulevan herra ja minusta palvelija; ja minkä
hyvänsä virheen hän tekee, siitä lausuu hän varmasti niin äänekkäitä
valituksia kuin olisi koko erehdys minun eikä missään määrin hänen."
"Pitäkää ja hoivatkaa häntä kuitenkin", neuvoi kaupunkilainen; "sillä
uskokaa harmaita hapsiani, kiintymys ja uskollisuus ovat nykyään
palvelijassa harvinaisempia ominaisuuksia kuin ennen vanhaan. Älkää
kuitenkaan, loordi hyvä, uskoko hänelle mitään syntyperänsä tai
kasvatuksensa yläpuolelle kuuluvaa toimitusta, sillä te näette itse,
kuinka siinä voi käydä."
"Se on liiankin ilmeistä, mestari Heriot", myönsi nuori ylimys, "ja
minä pahoittelen tehneeni vääryyttä hallitsijalleni ja herrallenne.
Mutta minä olen aito skotlantilaisen tavoin viisas perästäpäin --
erehdys on tapahtunut, hakemukseni on hyljätty, ja ainoana keinonani
on käyttää varojeni jäännös Monipliesin ja itseni toimittamiseen
jonkun vallihaudan ääreen, kaatuakseni taistelurintamassa esi-isieni
tavoin."
"Olisi parempi elää ja palvella maatamme niinkuin ylväs isänne,
mylord", muistutti mestari George. "Ei, ei, älkää katsoko alas tai
pudistako päätänne, -- kuningas ei ole evännyt anomustanne, sillä
hän ei ole sitä nähnyt. Te pyydätte vain oikeutta, ja sitä antamaan
alamaisilleen pakottaa hänet sijansa -- niin juuri, mylord, ja
sanonpa, että hänen luonnollinen mielenlaatunsa pitää tässä hänen
velvollisuutensa puolta."
"Kovin mielelläni ajattelisin niin, ja kuitenkin --" sanoi Nigel
Olifaunt; "en puhu omista vahingoistani, mutta maassani on moni
jäänyt hyvityksettä".
"Mylord", vakuutti mestari Heriot, "minä en haasta kuninkaallisesta
herrastani ainoastaan alamaisena kunnioittavasti -- suosittuna
palvelijana kiitollisesti -- vaan myöskin vapaana ja uskollisena
skotlantilaisena suoramielisesti. Kuningas itse on hyvin luontuva
pitämään oikeuden vaakaa tasassa; mutta hänen ympärillään on
henkilöitä, jotka kykenevät vaivihkaa heittämään vaakakuppiin omia
itsekkäitä toiveitaan ja halpoja pyyteitään. Te olette jo kärsimässä
tästä, ja tietämättänne."
"Minua kummastuttaa, mestari Heriot", sanoi nuori loordi, "kuulla
teidän näin lyhyen tuttavuuden perusteella puhuvan niinkuin olisitte
likeisesti tutustunut asioihini".
"Mylord", selitti kultaseppä, "toimeni laatu suo minulle suoranaisen
pääsyn palatsin sisäsuojiin. Tiedetään hyvin, että minä en puutu
vehkeisiin tai puolueasioihin, niin että yksikään suosikki ei ole
vielä yrittänyt sulkea minulta kuninkaallisen kammion ovea; päin
vastoin olen ollut hyvissä väleissä jokaisen kanssa niin kauvan kuin
hän oli vallassa, enkä ole ottanut osaa ainoankaan kukistumiseen.
Mutta minä en voi olla siten suhteissa hoviin, kuulematta vastoin
tahtoanikin, mitkä pyörät ovat liikkeessä ja miten niitä pidätetään
tai kieritetään. Tietysti, kun katson hyväksi tavoittaa sellaista
tietoa, osaan etsiä oikeista lähteistä. Olen maininnut teille,
miksi teidän ylhäisyytenne vaiheet herättivät mielenkiintoani.
Vasta eilis-iltana tiesin olevanne kaupungissa, ja kuitenkin
sain tehdessäni tuloa tänne tänä aamuna hankituksi teille hiukan
valaistusta juttunne esteistä."
"Sir, olen kiitollinen harrastuksestanne, niin vähän kuin se
lieneekin ansaittua", vastasi Nigel vielä hiukan jäykästi. "Tuskin
kuitenkaan tajuan sellaista osanottoa."
"Sallikaa minun ensin osoittaa teille, että se on todellinen", sanoi
käsityöläinen. "En moiti teitä vastahakoisuudestanne luottamaan
minun alhaiseen yhteiskuntaluokkaani kuuluvan vieraan kauniisiin
lupauksiin, kun olette kohdannut niin vähän ystävällisyyttä
sukulaisten ja niiden säätyläistenne taholta, joita olisi monien
siteiden pitänyt kiinnittää avuksenne. Mutta ottakaa huomioonne syy.
Isänne laajat tilukset ovat kiinnitetyt 40,000 markan summasta,
jonka on nimellisesti saamassa Peregrine Peterson, skotlantilaisten
etuoikeuksien valvoja Campveressä."
"En tiedä mitään kiinnityksestä", sanoi nuori loordi; "mutta
sellaisesta summasta on vetokirja, jonka lunastamatta jäädessä
menetän koko sukuperintöni neljänneksestä arvostaan -- ja juuri siitä
syystä velon kuninkaan hallitukselta isäni saatavia, kyetäkseni
pelastamaan maatilani tuolta ahnaalta velkojalta".
"Vetokirja Skotlannissa", selitti Heriot, "on sama kuin kiinnekirja
tällä puolen Tweediä; mutta te ette tunne todellista velkojaanne.
Valvoja Peterson vain lainaa nimensä verhoamaan itse Skotlannin
loordi ylikansleria, joka toivoo tämän velan varjolla voittavansa
itse haltuunsa kiinteimistön tai kenties tyydyttävänsä vielä
mahtavampaa kolmatta henkilöä. Hän antaa luultavasti kätyrinsä
Petersonin ottaa tilukset huostaansa, ja kun toimenpiteen nurjuus on
unohtunut, siirtää mateleva välikappale myynnin tai muun sellaisen
tempun nimellä tälle suurelle miehelle Glenvarlochin omaisuuden ja
herruuden."
"Voiko se olla mahdollista?" oudoksui loordi Nigel. "Ylikansleri
itki, kun jätin hänelle hyvästi -- sanoi minua serkukseen -- ja
pojakseenkin -- antoi minulle kirjeitä, ja vaikken pyytänyt häneltä
mitään rahallista apua, pyysi hän tarpeettomasti anteeksi, kun ei
tyrkyttänyt sellaista minulle, vedoten arvoasemansa ja ison perheensä
suuriin menoihin. Ei, minä en voi uskoa, että ylimys harjoittaisi
petosta niin pitkälle."
"Minä en tosin ole jalosukuista syntyperää", sanoi kultaseppä,
"mutta vielä kerran pyydän teitä silmäämään harmaita hiuksiani ja
ajattelemaan, mitä etua minulla voisi olla niiden häpäisemisestä
valheellisuudella asioissa, joihin minulla ei ole mitään osaa, paitsi
mikäli ne koskevat hyväntekijäni poikaa. Miettikää myös, onko teille
ollut mitään hyötyä loordi ylikanslerin kirjeistä?"
"Ei mitään", vastasi Nigel Olifaunt, "paitsi kylmiä tekoja ja
kauniita sanoja. Olen jonkun aikaa ajatellut, että heidän ainoana
tarkoituksenaan oli päästä eroon minusta -- muuan eilen tarjoili
minulle rahaa, kun puhuin ulkomaille menosta, jotta minulta ei
puuttuisi varoja maanpaon toimittamiseen itselleni."
"Oikein", vahvisti Heriot; "mieluummin kuin että jäisitte pakenematta
toimittaisivat he itse teille siivet lentääksenne pois".
"Minä lähden heti hänen luokseen", uhkasi tulistunut nuorukainen, "ja
lausun hänelle mielipiteeni hänen halpamaisuudestaan".
"Luvallanne sanoen", esteli Heriot, pidättäen hänet, "te
ette saa tehdä niin. Riidalla te tulisitte tuhonneeksi minut
tiedonantajananne; ja vaikka minä uskaltaisin puolet puotiani teidän
ylhäisyytenne palvelukseksi, niin luullakseni tuskin soisitte minun
joutuvan vahinkoon, kun siitä ei voi olla mitään apua teille."
Sana _puoti_ kuulosti karkealta nuoren ylimyksen korvaan, ja hän
vastasi pikaisesti: "Vahinkoon, sir? -- niin kaukana olen minä
vahingon suomisesta teille, että toivoisin teidän taivaan tähden
herkeävän turhista tarjoumuksistanne sellaisen palvelemiseksi, jolle
ei ole ollenkaan mahdollinen toimittaa lopullista apua!"
"Jättäkää se minun huolekseni", pyysi ammatinharjoittaja; "olettehan
jo erehtynyt yhtä pitkälle toiselta puolen. Sallikaa minun ottaa tämä
anomus -- minä kirjoitutan sen kauniisti puhtaaksi ja valitsen oman
aikani (ja se tapahtuukin pian), asettaakseni sen kuninkaan käteen
varmaankin ymmärtäväisemmin kuin saattolaisenne osasi. Jokseenkin
vastaan siitä, että hän ryhtyy asiaan niinkuin häneltä toivotte
-- mutta ellei hän sitä tee, en vielä silloinkaan luovu hyvästä
hankkeesta."
"Sir", sanoi nuori ylimys, "teidän puheenne on niin ystävällistä ja
oma tilani niin avuton, etten tiedä miten kieltäytyä hyväsydämisestä
tarjoumuksestanne, vaikka minua punastuttaakin sen omaksuminen
vieraalta".
"Emme uskoakseni ole enää vieraita keskenämme", toivoi kultaseppä;
"ja kun välitykseni onnistuu ja teidän omaisuutenne on saatu jälleen
turvatuksi, niin teidän pitää hyvityksekseni tilata ensimäinen
varastonne pöytähopeita George Heriotilta".
"Te saisitte huonon maksajan, mestari Heriot", virkkoi loordi Nigel.
"Sitä en pelkää", vastasi kultaseppä; "ja minua ilahuttaa nähdä
teidän hymyilevän, mylord. Tällöin olette minusta vielä enemmän kelpo
vanhan loordi isänne näköinen, ja se rohkaisee minua sitäpaitsi
esittämään pikku pyynnön -- että tulisitte yksinkertaiselle
päivälliselle luokseni huomenna. Asun ihan likellä Lombard-kadun
varrella. Kestityksenä, mylord, on valkoista lientä, lihava
salvukukko hyvin silavoittuna, häränlihavatkulia vanhan Skotlannin
vuoksi ja kenties pikarillinen oikeata vanhaa viiniä, joka laskettiin
tynnyriin ennen kuin Skotlanti ja Englanti olivat yhtenä. Sitte
seuraksi pari omaa kunnon maanmiestämme -- ja kukaties emäntäni saa
keksityksi hauskan skotlantilaisen tyttösen tai sinnepäin."
"Ottaisin vastaan kohteliaisuutenne, mestari Heriot", sanoi Nigel,
"mutta Lontoon kaupunkilaisneitoset kuuluvat haluavan nähdä miehen
keikarina. Minun ei tekisi mieleni halventaa skotlantilaista ylimystä
heidän käsityksissään, koska epäilemättä olette puhunut parasta
maa-poloisestamme, ja olen tällähaavaa hiukan varojen puutteessa
komeiluun."
"Mylord, suoruutenne johtaa minut askeleen edemmäksi", ilmaisi
mestari George. "Minä -- minä jäin velkaan isällenne jonkun määrän
rahaa, ja -- ei, jos teidän ylhäisyytenne katsoo minuun noin
tiukasti, en ikinä kerro tarinaani -- ja suoraan puhuakseni, sillä
minä en ole eläissäni kertaakaan kyennyt pitkittämään valhetta
kunnolleen loppuun -- ja on mitä asianmukaisinta, että teidän
ylhäisyytenne tätä juttua sopivasti ajaakseen menee hoviin arvoanne
vastaavasti. Minä olen kultaseppä ja elän rahanlainauksella kuten
kalleuksienkin myynnillä. Tahtoisin sijoittaa sata puntaa teidän
haltuunne korkoa kasvamaan, kunnes asianne ovat sovitut."
"Ja entä jos niitä ei koskaan sovita suotuisasti?" epäröi Nigel.
"Silloin, mylord", vastasi kauppamies, "moisen summan hukkaantuminen
merkitsee minulle vähän, muihin pahoittelun aiheisiin verraten".
"Mestari Heriot", sanoi loordi Nigel, "suosionosoituksenne on
jalomielisesti tarjottu ja otettakoon vilpittömästi vastaan. Minun
täytyy olettaa, että te näette tienne selvänä tässä jutussa, vaikka
minä tuskin näen, sillä kaiketi teitä surettaisi lisätä mitään uutta
taakkaa kannettavakseni, kehoittamalla minua antautumaan velkoihin,
joita todennäköisesti en kykenisi suorittamaan. Otan senvuoksi
rahanne siinä toivossa ja luottamuksessa, että te toimitatte minulle
tilaisuuden maksaa takaisin täsmällisesti."
"Saan teidät vakuutetuksi siitä, mylord", takasi kultaseppä, "että
aion menetellä suhteenne kuin velallisen, jolta odotan suoritusta:
jos minulla on myöntymyksenne, niin pitää teidän vahvistaa nimellänne
näiden rahojen saanti ja sitoumus niiden takaisinmaksamisesta".
Hän otti vyöstään kirjoitusneuvonsa, kyhäsi muutamia rivejä
lausumaansa suuntaan, veti viittansa sivutaskusta pienen kultamassin
ja alkoi hyvin järjestelmällisesti lukea sen sisältöä pöydälle
huomauttaen, että siinä piti olla sata puntaa. Nigel Olifaunt ei
voinut olla viittaamatta, että tämä oli tarpeetonta muodollisuutta ja
että hän ottaisi massin kohteliaan saamamiehensä sanan perusteella;
mutta se oli vastenmielistä vanhuksen liiketavoille.
"Suvaitkaa säännöllisyyttäni", hän sanoi, "loordi hyvä, -- me
ammattilaiset olemme varovaista ja toimellista väkeä, ja minä
menettäisin hyvän nimeni ainiaaksi Paavalin-kirkon kellonkaikunan
piirissä, jos antaisin kuitin tai ottaisin tunnusteen, toimittamatta
rahoja nimenomaan laskettavaksi. Määrän pitäisi nyt olla oikea
-- ja toden totta", hän lisäsi katsoen ulos ikkunasta, "tuolla
tuovat poikani muuliani, sillä minun on lähdettävä länttä
kohti. Pankaa rahanne sivummalle, mylord; ei ole hyvä näyttää
sellaisia kultasirkkuja visertelemässä ympärillään lontoolaisessa
vuokratalossa. Luullakseni on lippaanne lukko välttävän hyvä; jollei
ole, niin voin toimittaa teille huokealla lippaan, joka on sisältänyt
tuhansia. Se oli vanhan kelpo Sir Faithful Frugalin; hänen tuhlari
poikansa möi kuoren, syötyään sydämen -- ja siinä oli kaupungissa
kerätyn varallisuuden loppu."
"Toivoakseni teidän varanne saavat paremman määränpään, mestari
Heriot", lausui loordi Nigel.
"Samaa toivon minäkin, mylord", sanoi vanhus hymyillen, mutta
kunnon John Bunyanin puheenpartta käyttäen 'senohella kihahti vesi
hänen silmiinsä'. "Jumala on nähnyt hyväksi koetella minua kahden
lapsen menetyksellä, ja mitä tulee kasvattilapseen, joka elää, niin
-- voi minua! oi tätä maailmaa! Mutta minä olen kärsivällinen ja
kiitollinen, ja mitä Jumalan minulle lähettämään varallisuuteen
tulee, niin siltä ei puutu perillisiä niin kauvan kuin on orpopoikia
Vanhassa Sauhulassa.[22] Hyvästi jääkää, mylord."
"Yhdellä orvolla on jo syytä kiittää teitä", sanoi Nigel saattaessaan
häntä kamarinsa ovelle, missä vanha ammattilainen ehkäisi enemmän
seuraamisen ja poistui kiireesti.
Alas portaita mennessään hän sivuutti puodin, missä emäntä Christie
seisoi niiaillen, ja tiedusti kohteliaasti hänen miestänsä. Emäntä
luonnollisesti pahoitteli tämän poissaoloa; John oli nimittäin
alhaalla Deptfordissa tekemässä tiliä jonkun hollantilaisen laivurin
kanssa.
"Meikäläinen kaupanteko, sir", hän sanoi, "pidättää häntä paljon
poissa kotoa, ja mieheni on oltava jokaisen tervatakin orjana, joka
tarvitsee vain naulankin köysitäpettä".
"Kaikista liikeasioista täytyy pitää huoli, emäntä", huomautti
kultaseppä. "Sanokaa miehellenne terveiseni -- George Heriotin
terveiset Lombard-kadulta. Olen ollut asioissa hänen kanssaan -- hän
on rehellinen ja säntillinen -- pitää ajasta ja sitoumuksista tarkan
vaarin. Olkaa ystävällisiä jalosukuiselle vieraallenne ja huolehtikaa
siitä, että häneltä ei puutu mitään. Vaikka hän katsoo hyväksi
nykyään oleskella hiljaisesti ja syrjässä, on olemassa henkilöitä,
jotka välittävät hänestä, ja minun toimenani on valvoa hänen
tarpeitaan. Antakaahan siis minun tietää miehenne kautta, emäntä
hyvä, miten mylord jaksaa ja puuttuuko häneltä mitään."
"Ja hän siis lopultakin _on_ todellinen loordi?" sanoi emäntä. "Kyllä
minä aina ajattelinkin hänen näyttävän sellaiselta. Mutta miksei hän
sitte mene parlamenttiin?"
"Menee kyllä, emäntä", vastasi Heriot, "Skotlannin parlamenttiin,
omassa maassaan".
"Kas, hän on siis vain skotlantilainen loordi", vähäksyi emäntä; "ja
siitä syystä hän häpeilee arvonimensä omaksumista, kuten sanotaan".
"Älkää antako hänen kuulla _teidän_ sanovan niin, emäntä", huomautti
porvari.
"Mitä, minunko, sir?" puolustausi toinen; "sellaista ei ole
ajatuksissanikaan, sir. Skotti tai englantilainen, hän on ainakin
miellyttävä mies, ja höyli mies; mieluummin kuin hän olisi minkään
puutteessa, palvelisin häntä itse ja tulisin Lombard-kadulle saakka
teidän arvoisuutennekin palvelemiseksi."
"Miehenne tulkoon luokseni, emäntä hyvä", sanoi kultaseppä, joka
kaikessa kokeneessa viisaudessaan ja arvokkuudessaan oli jossain
määrin muodonnoudattaja ja tarkan kurin harrastaja. "Sananlasku
sanoo: 'koti lujilla, kun muijat kujilla!' Ja palvelkoon hänen
ylhäisyytensä oma mies isäntäänsä hänen kamarissaan -- se on
säädyllisempää. Hyvästi vain, emäntä."
"Hyvästi, teidän arvoisuutenne", lausui emäntä hiukan
kylmäkiskoisesti, ja niin pian kuin opastelija oli edennyt
kuulumattomiin, jupisi hän ynseästi, toisen neuvontaa halveksien:
"Viis minä mokoman puheista, vanhan skotlantilaisen läkkisepän, mikä
oletkin! Mieheni on yhtä viisas ja melkein yhtä vanha kuin sinäkin,
ja jos miellytän häntä, niin se on kyllin hyvä. Ja vaikka hän ei ole
juuri niin rikas juuri nyt kuin jotkut ihmiset, niin toivon kuitenkin
vielä näkeväni hänen ratsastavan muulillaan jalkapeitteineen ja kaksi
sinitakkia takanaan yhtä hyvin kuin hekin."