Outo anomuksen esittäjä.
Seuraavana aamuna istui Nigel Olifaunt, Glenvarlochin nuori loordi,
apeana ja yksinäisenä pienessä kamarissaan laivatarpeiden kauppiaan
John Christien rakennuksessa. Kelpo ammattilainen näytti muuten
rakennuttaneen tämän huoneen mahdollisimman läheisesti laivan
kajuutin kaltaiseksi, kenties kiitollisuudesta sitä toimialaa
kohtaan, josta hän enimmäkseen sai elatuksensa.
Talo sijaitsi lähellä Paavalin laituria tuollaisen mutkikkaan ja
soukan kujan päässä, jotka tekivät sen osan kaupunkia kapeiden,
pimeitten, kosteitten ja epäterveellisten katujen ja raittien
hämmennyttäväksi sokkeloksi, kunnes se tuhoutui suuressa tulipalossa
v. 1666. Tämän jossakin sopessa oli silloin aina rutto vaanimassa
yhtä varmasti kuin Konstantinopolin syrjäisillä kolkilla meidän
aikanamme. Mutta John Christien talo oli virran puolella, joten
sillä oli etunaan vapaa ilman pääsy, joskin sitä kyllästivät
laivanvarustajan myymien tavarain voimakkaat huurut, pien haju ja
pakoveden jättämän liejun ja liman luonnollinen tunkka.
Paitsi että hänen asuntonsa ei kellunut nousuvedellä ja tarttunut
pohjaan luoteen aikana, oli nuori loordi ylimalkaan melkein yhtä
mukavasti majoittunut kuin matkustaessaan pienessä kauppaprikissä
Kirkaldyn pitkästä kaupungista Lifen kreivikunnasta Lontooseen.
Rehellinen talon isäntä osoitti hänelle kuitenkin kaikkea
mahdollista huomaavaisuutta, sillä Richie Moniplies ei ollut
katsonut välttämättömäksi säilyttää herransa tuntemattomuutta niin
täydellisesti, ettei kauppias olisi kyennyt arvaamaan vieraansa
säätyä ylemmäksi kuin hänen ulkoasustaan saattoi päättää.
Hänen vaimonsa, Nelly-emäntä, oli pyylevä, verevä, naurunhaluinen
nainen, jolla oli mustat silmät, tiukka nauhoilla koristeltu
miehusta, vihreä esiliina, punainen hame reunustettu hennolla
hopeakutouksella ja viisaasti lyhennetty näyttämään lyhyen
kantapään ja sievän nilkan sekä hyvin kiillotetut kengät. Hänessä
luonnollisesti herätti erityistä mielenkiintoa nuori mies, joka ei
ainoastaan ollut komea, hyväntuulinen ja helposti tyydytetty talon
suomilla mukavuuksilla, vaan myöskin selvästi esiintyi arvoltaan
ja käytökseltään paljoa ylhäisempänä kuin ne kauppa-aluksien
laivurit -- eli kapteenit, kuten he itseään nimittivät -- jotka
olivat hänen vuokraamiensa huoneiden tavallisina asukkaina. Näiden
lähtiessä tiesi hän varmasti tapaavansa hyvin huositut lattiansa
tahrittuina tupakanjätteillä, se nautintoaine kun kuningas Jaakon
vastajulistuksesta huolimatta oli silloin tunkeutumassa käytäntöön,
ja parhaat uutimensa tuoksuvina katajanmarjaviinalta ja muilta
väkijuomilta. Emäntä Nelly oli tuollaisesta kovin suutuksissaan,
aivan oikein huomauttaen, että myymälän ja tavara-aitan haju oli
kyllin paha ilman näitä lisiä.
Mutta kaikki mr. Olifauntin tavat olivat säännölliset ja puhtaat, ja
hänen vilpitön ja yksinkertainenkin sävynsä kuvasti niin suuresti
hovilaista ja herrasmiestä, että se oli tehokkaana vastakohtana hänen
meriväkensä äänekkäälle huutelulle, karkeille piloille ja meluavalle
maltittomuudelle. Emäntä näki vieraansa olevan myös kaihomielinen,
vaikka hän yrittikin näyttää tyytyväiseltä ja hilpeältä; ja sanalla
sanoen hän itse oivaltamatta tunteensa laajuutta sai vierastaan
kohtaan sitä lajia harrastusta, jota häikäilemätön keikari olisi
saattanut tulla houkutelluksi kehittämään rehellisen Johnin
vahingoksi, miehen ollessa ainakin kahta vuosikymmentä vanhempi
kuin elämänkumppaninsa. Olifauntilla ei kuitenkaan ainoastaan ollut
muita asioita ajateltavana, vaan jos sellainen juoni olisi hänen
mieleensäkin juontanut, olisi hän katsonut sitä kunnottomaksi
ja kiittämättömäksi vieraanvaraisuuden lakien loukkaukseksi,
sillä hänen isä-vainajansa oli muodostanut hänen uskontonsa
kansallisten opinkäsitysten ankarain periaatteiden mukaan ja hänen
siveellisyytensä mitä tarkimpia kunnian vaatimuksia noudattavaksi.
Hän ei ollut välttänyt maalaistensa vallitsevaa heikkoutta,
ylenpalttista sukuylpeyden tuntoa ja taipumusta arvioimaan muiden
arvoa ja merkitystä heidän kuolleitten esi-isiensä lukumäärän ja
maineen perusteella, mutta hänen järkevyytensä ja yleinen säyseytensä
hillitsi hyvin tätä perhekorskeutta ja tavallisesti melkein tyyten
salasikin sen.
Kertomuksemme ottaessa hänet mukaansa oli Nigel Olifaunt -- eli
oikeammin nuori loordi Glenvarloch -- pahasti ymmällä uskollisen
ja ainoan saattolaisensa Richard Monipliesin kohtalosta; nuoren
herransa lähettämänä edellisen päivän aamulla varhain Westminsterissa
majailevaan hoviin ei hän ollut vieläkään palannut. Miehen
iltaseikkailuihin on lukija jo tutustunut ja tietää sikäli enemmän
Richiestä kuin hänen herransa, joka ei ollut kuullut palvelijastaan
neljäänkolmatta tuntiin.
Emäntä Nelly Christie sillävälin silmäili vierastaan hiukan
huolestuneesti ja tunsi suurta halua viihdyttää häntä, jos
mahdollista. Hän asetti aamiaispöydälle muhkean kappaleen kylmää
suolalihaa, tavallisena reunustuksenaan lanttua ja porkkanaa,
suositti sinappiansa suoraan tulleena serkultaan Tewkesburysta ja
mausti paahdetun leivän omin käsin -- ja omin käsin hän myös laski
tynnyristä haarikallisen vaahtoavaa väkiolutta, jotka kaikki olivat
sen ajan tukevan aamiaisen aineksina.
Nähdessään vieraansa levottomuuden estävän häntä tekemästä täyttä
oikeutta eteensä asetetulle hyvälle kestitykselle alotti hän
suusanallisen lohduttajatoimensa hänen asemassaan olevien naisten
tavalliseen suulaaseen tapaan, kun nämä hyvästä ulkomuodostaan,
hyvistä aikeistaan ja hyvistä keuhkoistaan tietoisina eivät pelkää
väsyttävänsä itseään tai kylläännyttävänsä kuulijoitaan.
"No, ihme ja kumma! pitääkö meidän lähettää teidät sinne Skotlantiin
yhtä laihana kuin tännekin tulitte? Varmasti olisi se vastoin
luonnon kulkua. Kelpo mieheni isä, vanha Sandie Christie, kuuluu
olleen pelkkä hiven, kun hän muutti pohjoisesta, ja kuollessaan
viime Pyhän Barnabyn päivänä kymmenen vuotta takaperin oli hän
varmasti kolmensadankahdenkymmenen naulan painoinen. Minä olin
avopäinen tyttönen siihen aikaan ja asuin naapuristossa, vaikken
osannut silloin arvata meneväni naimisiin Johnin kanssa, joka oli
minusta parikymmentä vuotta edellä -- mutta hän on hyvinvoipa mies
ja ystävällinen puoliso -- ja hänen isänsä, niinkuin sanoin, kuoli
lihavana kuin kirkonkuudennus. Niin, sir, mutta toivoakseni en ole
pahastuttanut teitä pikku leikilläni -- ja toivon oluen olevan teidän
arvoisuutenne mieliksi -- ja lihan -- ja sinapin?"
"Kaikki oivallista -- kaikki liiankin hyvää", vastasi Olifaunt.
"Teillä on kaikki niin puhdasta ja siistiä, emäntä, että minä en
tiedä miten elää palatessani omaan maahani -- jos sinne koskaan
palaan."
Tämä lisäys näytti puhkeavan sanoiksi vastoin hänen tahtoaan, ja sitä
säesti syvä huokaus.
"Tokihan teidän arvoisuutenne lähtee takaisin, jos haluaa", puheli
emäntä, "jollette katso paremmaksi ottaa sievää hyvillä myötäjäisillä
varustettua vallasneitoa, kuten jotkut maanmiehenne ovat tehneet.
Sanonpa teille, että muutamat kaupungin parhaatkin ovat menneet
skotlantilaisille. Sekin lady[16] Trebleplumb, suuren Turkinmaalle
kauppoja tehneen Sir Thomas Trebleplumbin leski, huoli Sir Awley
Macauleyn, jonka teidän arvoisuutenne varmaankin tuntee; ja kaunis
mistress Doublefee, vanhan lakimies Doublefeen tytär, hyppäsi ulos
ikkunasta ja vihittiin Mayfairissa erään kovanimisen skotlantilaisen
kanssa; ja vanhan puutavarakauppias Pitchpostin tyttäret eivät
tehneet paljoa paremmin, sillä he ottivat kumpikin irlantilaisen;
ja kun ihmiset ivaavat minua siitä, että minulla on skotlantilainen
vuokralaisena, tarkoittaen teidän arvoisuuttanne, sanon minä heille,
että he ovat peloissaan tyttäristään ja vaimoistaan; ja tokihan
minulla on oikeus puoltaa skotlantilaisia, koska John Christie on
puoleksi skotlantilainen ja hyvinvoipa mies ja hyvä puoliso, vaikka
meidän väliämme on parikymmentä vuotta; ja kovasti minä soisin teidän
arvoisuutenne heittävän pois huolensa ja parantavan aamiaistansa
suupalasella ja kulauksella."
"En mitenkään voi, hyvä emäntä", vakuutti Olifaunt. "Olen
tuskaantunut tuosta palvelijastani, joka on ollut niin kauvan poissa
teidän vaarallisessa kaupungissanne."
Olkoon ohimennen mainittuna, että Nelly-emännän tavallisena
lohdutusmuotona oli todistaa olemattomaksi kaikkinainen pahoittelun
syy. Hänen sanotaan menneen tässä niin pitkälle, että miehensä
kuolemaa surevan naapurin lohdutukseksi vakuutti rakkaan vainajan
varmasti jaksavan huomenna paremmin, mikä ei kenties olisi
osoittautunut soveliaaksi huojennuksen tuottajaksi, jos se olisi
ollut mahdollistakin.
Tällä kertaa hän lujasti kielsi Richien viipyneen kaupungilla
kahtakaankymmentä tuntia. Ja mitä tuli ihmisten surmaamiseen
Lontoon kaduilla, niin oli tosin kaksi miestä löydetty Towerin
kaivannosta viime viikolla, mutta se oli kaukana itälaidalla, ja se
onneton, jolta oli kurkku leikattu kedolla, oli tavannut kohtalonsa
Islingtonin lähellä; irlantilainen oli taasen se mies, jonka oli
juovuspäissään pistänyt kuoliaaksi nuori lakikoululainen Pyhän
Klementin edustalla Strandilla.[17] Kaikki nämä todistukset hän
esitti osoittaakseen, että yksikään näistä tapauksista ei ollut
sattunut ihan samanlaisissa olosuhteissa kuin oli Richien paluu
skotlantilaisena Westminsterista.
"Parempana lohdutuksenani on, hyvä emäntä", vastasi Olifaunt, "että
poika ei ole riidanrakentaja eikä tappelija, ellei häntä kovin
härnätä, ja että hänellä ei ole mukanaan mitään kellekään muulle kuin
minulle kallisarvoista".
"Teidän arvoisuutenne puhuu ihan paikalleen", myönsi uupumaton
emäntä, joka rupattelunsa pitentämiseksi viivytteli toimessaan, kun
korjasi astioita pöydältä ja järjesteli huoneessa. "Varma olen siitä,
että master Moniplies ei ole mellastaja eikä riitapukari, sillä
jos hän metelistä pitäisi, leiskuisi hän nuoren väen seassa täällä
naapuristossa, mutta sellaista ei hän uneksikaan; ja kun minä pyysin
sitä nuorta miestä tulemaan vain hyvän tuttuni emäntä Drinkwaterin
luokse asti ja maistamaan lasillisen anisvettä ja haukkaamaan
palasen ähkyjuustoa, -- sillä emäntä Drinkwater on saanut kaksoset,
niinkuin teidän arvoisuudellenne kerroin, sir -- ja tarkoitin pelkkää
kohteliaisuutta sille nuorelle miehelle, niin hän vain mieluummin
jäi istumaan kotimieheksi John Christien seuraan; ja varmastikin
on heidän väliään parikymmentä vuotta, sillä teidän arvoisuutenne
palvelija näyttää tuskin paljoa vanhemmalta kuin minäkään. Mitähän
niillä mahtoi olla sanottavaa toisilleen. Kysyin John Christieltä,
mutta hän käski minun nukkua."
"Jollei hän tule pian", huomautti nuori ylimys, "niin pyydän teitä
sanomaan minulle, minkä viranomaisen apuun voin vedota, sillä
mies-paran turvallisuudesta puhumattakaan olen huolissani myöskin
hänen haltuunsa jättämistäni tärkeistä papereista".
"Voi, teidän arvoisuutenne saa olla ihan varma siitä, että hän
ilmestyy tänne neljännestunnin kuluessa", vakuutti Nelly-emäntä.
"Hän ei ole semmoinen nuorukainen, joka viipyy ulkona kokonaisen
vuorokauden yhteen menoon. Ja mitä niihin papereihin tulee, niin
varmastikin teidän arvoisuutenne suo minulle anteeksi, että
ihan sattumalta osui silmääni kirjeen kulma, kun olin antamassa
hänelle tuskin sormustimenikaan kokoista pikarillista viinaa hänen
vahvistuksekseen märkyyttä vastaan, -- ja se oli osoitettu hänen
kuninkaalliselle majesteetilleen; ja niinpä onkin kaiketi hänen
majesteettinsa pidättänyt Richien luonansa kohteliaisuudesta,
pohtiakseen teidän arvoisuutenne kirjettä ja lähettääkseen takaisin
sopivan vastauksen."
Sattumalta osasi puhelias emäntä tässä käytännöllisempään
lohdutusperusteeseen kuin hän oli tähän asti keksinyt, sillä
nuorella loordilla oli itselläänkin hiukan epämääräistä toivoa, että
hänen lähettinsä oli saattanut viivästyä hovissa, kunnes hänelle
saataisiin toimitetuksi sovelias ja suotuisa vastaus. Mutta niin
kokematon kuin hän olikin yleisissä asioissa, tarvittiin vain tovin
mietintä hänen tullakseen vakuutetuksi sellaisen odotuksen vähäisestä
mahdollisuudesta, joka oli aivan päinvastainen kaikelle, mitä hän oli
kuullut hovisääntöjen kaavamaisuudesta ja hovissa ajettavan jutun
vitkallisuudesta. Huoahtaen vastasi hän hyväsydämiselle emännälleen
epäilevänsä, tokko kuningas katsahtaisikaan hänelle osoitettuun
lähetykseen, saati ottaisi sitä heti harkittavakseen.
"No, kylläpä te olette heikkosydäminen herrasmies!" kummastui
kelpo vaimo; "ja miksei hän tekisi hyväksemme yhtä paljon kuin
armollinen Elisabet-kuningattaremme? Monet ihmiset sanovat sitä
ja tätä kuningattaresta ja kuninkaasta, mutta minun mielestäni on
kuningas luonnollisempi meidän englantilaisten hallitsijaksi; ja
tämä hyvä mies menee yhtä usein vesitse alas Greenwichiin ja käyttää
yhtä monia lauttureita ja kaikenkaltaisia soutumiehiä ja ylläpitää
kuninkaallisessa armollisuudessaan vesirunoilija John Tayloria,
jolla on sekä jaala että vene. Ja hän on toimittanut komean hovin
Whitehalliin ihan virran varteen; ja koska kuningas on niin hyvä
ystävä Thamesille, niin en voi nähdä, sallikoon teidän arvoisuutenne
minun sanoa, minkä takia kaikki hänen alamaisensa ja teidän
arvoisuutenne erittäisin eivät saisi häneltä täyttä tyydytystä."
"Totta kyllä, emäntä -- totta kyllä, -- toivokaamme parasta; mutta
minun täytyy ottaa levättini ja pistomiekkani sekä pyytää miestänne
hyväntahtoisesti opastamaan minut viranomaisen luo."
"Totisesti, sir", sanoi rivakka emäntä, "sen voin minä tehdä yhtä
hyvin kuin hänkin, joka on ollut hidas mies kielestään kaiken ikänsä,
vaikka tahdon kohtuuden mukaisesti tunnustaa hänet rakastavaksi
puolisoksi ja mieheksi, joka pystyy yhtä hyvin menestymään maailmassa
kuin kukaan meidän ja kujanpään välillä. Ja järjestysasioissa istuva
raatimies on aina Guildhallissa, joka on likellä Paavalin-kirkkoa, ja
minä takaan teille, että hän panee kaupungissa kuntoon kaikki, mitä
viisaus voi korjata; ja muulle ei ole muuta apua kuin kärsiminen.
Mutta soisinpa olevani yhtä varma neljästäkymmenestä punnasta kuin
sen nuoren miehen tulemisesta takaisin ehjänä ja terveenä."
Olifaunt oli suuressa ja tuskallisessa epäilyksessä siitä; mitä kelpo
emäntä niin lujasti väitti varmaksi. Hän heitti levätin toiselle
olalleen ja oli kiinnittämässä pistomiekkaa vyötäisilleen, kun
ensin Richie Monipliesin ääni portaista ja sitte tuon uskollisen
lähetin ilmestyminen kamariin selvitti asian epäilemättömäksi.
Onniteltuaan Monipliesia hänen paluustaan ja lausuttuaan useita
kohteliaisuuksia omalle viisaudelleen sen ennustamisesta näki
Nelly-emäntä vihdoin hyväksi poistua huoneesta. Totta puhuen
hillitsivät hänen uteliaisuuttaan muutamat vaistomaiset säädyllisen
käyttäymisen tunteet, jotapaitsi hän käsitti mahdottomaksi Richien
ryhtyä kertomiseensa hänen ollessaan saapuvilla. Senvuoksi peräytyi
hän, uskoen oman taidokkuutensa saavan salaisuuden heltiämään
jommaltakummalta nuorelta mieheltä yksinäisessä puhelussa.
"No, taivaan nimessä, mikä on vikana?" alotti Nigel Olifaunt. "Missä
olet ollut, tai mitä olet hommannut? Näytät valjulta kuin kuolema.
Kätesi on veressä, vaatteesi riekaleina. Mitä mäikinää oletkaan
pitänyt? Olet ollut päissäsi, Richard, ja tapellut."
"Tapellut olen", myönsi Richard, "pikku otteen; mutta mitä
päihtymiseen tulee, niin sitä urakkaa on työläs saada toimeen tässä
kaupungissa, kun ei ole penniäkään nesteen ostoon; ja mitä mäikinään
tulee, niin ei ole rahtuakaan muuta mäikytetty kuin minun päätäni.
Se ei ole raudasta, tietääkseni, eivätkä vaatteeni teräsverkosta,
niin että toisen puhkasi nuija ja toisen tärveli kouraisu. Muutamat
älyttömät hunsvotit haukkuivat maatani, mutta taisinpa puhdistaa
kujan niistä. Koko pesye kävi minulle kuitenkin viimein liian
paljoksi, ja minä sain tämän kolauksen nuppiini, ja sitte minut
kannettiin tiedottomana pieneen puotiin lakikoulun portin viereen,
missä myydään hoijakoita ja väkkäröitä, jotka mittaavat aikaa
niinkuin mies mittaisi sarkaa; ja sitte ne iskivät minusta suonta,
tahdoin taikka olin tahtomatta, ja olivat aika höyliä, liiatenkin
muuan vanha maanmiehemme, josta enemmän vastakertana."
"Ja mihin aikaan saattoi tuo tapahtua?" kysyi Nigel.
"Ne kaksi rautaukkoa siellä kirkon tornissa portin lähellä
kolkuttivat juuri kello kuutta."
"Ja mikset tullut kotiin heti kun virkosit?" kummeksui Nigel.
"Totta tosiaan, mylord, jokainen _miksi_ on saanut oman _siksi_, ja
tällä onkin pätevä", selitti hänen saattolaisensa. "Kotiin tullakseni
tarvitsi minun tietää, missä koti on; mutta minulta oli lopen
haihtunut kujan nimi, ja mitä enemmän kyselin, sitä enemmän ihmiset
nauroivat ja sitä kauvemmas he lähettivät minut harhaan, niin että
minä heitin homman, kunnes Jumala toimittaisi päivänvalon avukseni;
ja kun viimetteeksi näin olevani lähellä kirkkoa, niin livahdinpa
ottamaan yösijani kirkkomaalta."
"Kirkkomaalta?" surkutteli Nigel. "Mutta minun ei ole tarvis kysyä,
mikä hääti sinut sellaiseen pinteeseen."
"Ei se niin suuresti tapahtunut rahan puutteessa, mylord Nigel",
selitti Richie salaperäisen tärkeänä sävyltään, "sillä minä en
ollut tyyten vailla varoja, josta vastakertana enemmän. Mutta
ajattelin, etten ikänä haaskaisi kuutta pennyä heikäläisen majatalon
nenäkkääseen huoneenhoitajaan, niin kauvan kuin saatoin nukkua
raikkaasti ja pulskasti kauniissa, kuivassa, keväisessä yössä.
Monenakin kertana, kun olen tullut kotiin liian myöhään ja nähnyt
Länsiportin suljetuksi ja vartijan pahanilkiseksi, olen pannut Pyhän
Cuthbertin vasikkahaan kaitsijan luovuttamaan minulle kortteerin.
Mutta Pyhän Cuthbertin hautuumaalla onkin sieviä ruohomättäitä, missä
saa nukkua niinkuin untuvapatjalla, kunnes kuulee kiurun visertävän
niin korkealla ilmassa kuin linnanhuipun tasalla. Mutta ihme paikka
on, että nämä Lontoon kirkkotarhat ovat kivetyt sepelkivillä, jotka
on taottu lujasti vieri viereen kiinni; ja kun viittani on jotensakin
hiukioin, niin siitä lähti vain ohut alunen, ja minun oli pakko
luopua vuoteestani ennen kuin puudutin kaikki jäsenet. Kuolleet
saattavat siellä nukkua kylläkin, sikeästi, mutta ei lempokaan muu."
"Ja mihin sitte jouduit?" tiedusti hänen herransa.
"Pistäysinpähän sievoiseen soppeen, tuommoisen katuvajan ulkonevien
räystäslautojen suojaan, ja siellä nukuin lujasti kuin linnassa.
Kyllähän minua häiritsivät jotkut yöhäiläkät ja reuhaavat
katusankarit, mutta havaitessaan, ettei minulta ollut muuta
saatavissa kuin sivallus Andrea Ferrarastani, toivottivat he hyvää
yötä mokomalle skotlantilaiselle köyhimykselle; ja hyvilläni olin,
kun heistä niinkin helpolla pääsin. Ja aamusella tulla jönkäilin
tänne, mutta tuska ja vaiva oli löytää tietä, sillä minä olin ollut
niin kaukana idässä kuin Penikulman-pääksi[18] nimitetyssä paikassa,
vaikka se oli paremmin kuuden penikulman päässä."
"No, niin, Richie", vastasi Nigel, "minua ilahuttaa, että kaikki tämä
on päättynyt näin hyvin -- mene saamaan jotakin syödäksesi. Varmasti
tarvitset vahvistusta."
"Kyllä tosiaankin, sir", myönsi Moniplies; "mutta jos teidän
ylhäisyytenne suvaitsee --"
"Unohda ylhäisyys toistaiseksi, Richie, kuten olen jo usein sanonut
sinulle."
"Totta tosiaan", sanoi Richie, "voisin hyvin unohtaa, että teidän
arvoisuutenne on loordi, mutta silloin minun pitäisi unohtaa,
että olen loordin palvelusmies, ja se ei ole niin helppoa. Mutta
kuitenkin", hän lisäsi, autellen kuvaustaan oikean kätensä peukalolla
ja kahdella etusormella linnun varpaiden tapaan haritettuina,
pikkusormen ja nimettömän painuessa kämmentä vasten, "hoviin
minä menin, ja ystäväni, joka oli luvannut näyttää minulle hänen
majesteettinsa kaikkeinarmollisimman persoonan, pysyi sanassaan ja
vei minut pihan puolelle, missä sain parhaan aamiaisen mitä olen
syönyt siitä saakka kun tänne tulimme, ja se teki minulle hyvää koko
lopuksi päivää, sillä mitä tässä kirotussa kaupungissa muulloisin
syömääni tulee, niin se on aina höystettyä sillä kiusallisella
aatoksella, että siitä on maksettava. Eihän siinä oikeammiten muuta
ollut kuin luulihoja ja mehuisaa jauhovelliä; mutta kuninkaan
ruumenet, niinkuin teidän arvoisuutenne tietää, ovat parempia kuin
muiden ihmisten jyvät, -- ja ainakin oli se lahjoitettua. Mutta minä
näen", huomautti hän äkkiä pysähtyen, "että teidän arvoisuutenne käy
kärsimättömäksi".
"En suinkaan, Richie", väitti nuori ylimys alistuvan näköisenä,
sillä hän tiesi hyvin, ettei hänen palvelijansa parantaisi vauhtiaan
hoputuksesta; "sinä olet kärsinyt kylliksi asiallasi, ollaksesi
oikeutettu kertomaan tarinan omalla tavallasi. Salli minun vain
pyytää sinua mainitsemaan sen ystävän nimi, jonka piti toimittaa
sinut kuninkaan puheille. Sinä olit kovin salaperäinen siinä
seikassa, kun otit hänen välityksellään laittaaksesi anomuksen hänen
majesteettinsa omiin käsiin, koska kaikki tähän asti lähetetyt eivät
kaikesta päättäen päässeet hänen sihteeriänsä pitemmälle."
"Niin, mylord", sanoi Richie, "minä en ensin ilmoittanut teille hänen
nimeään ja arvoaan, koska arvelin teidän närkästyvän siitä, että
hänenlaisellaan on mitään tekemistä teidän ylhäisyytenne asioissa.
Mutta monikin mies kiipee ylös hovissa kehnommalla avulla. Hän oli
vain Laurie Linklater, keittiön apulainen, joka palveli kauvan sitten
isäni oppipoikana."
"Keittiön apulainen -- palvelija!" huudahti loordi Nigel, pahoilla
mielin mitellen lattiaa.
"Mutta ajatelkaa, sir", sanoi Richie levollisesti, "että kaikki
suuret ystävänne vetäysivät poikkeen ja karttoivat tunnustamasta
teitä joukkoonsa taikka puoltamasta anomustanne. Ja vaikka minä
totisesti toivotan Laurielle korkeampaa virkaa, teidän ylhäisyytenne
tähden ja omasta puolestani sekä olletikin hänen itsensä tähden,
hän kun on ystävällinen mies, pitää teidän ylhäisyytenne ottaa
huomioon, että palvelija, jos hallitsijan kaikkeinkuninkaallisimman
keittiön apumiestä voi sanoa palvelijaksi, saattaa hyvinkin vastata
keittiömestaria muualla, sillä kuninkaan ruumenet, niinkuin sanoin,
ovat parempia kuin --"
"Sinä olet oikeassa, ja minä olin väärässä", taipui nuori ylimys.
"Minulla ei ole mitään valintaa keinoista, saattaakseni olosuhteeni
tunnetuiksi, kunhan ne ovat kunniallisia."
"Laurie on niin rehellinen poika kuin on koskaan hyörinyt
kauhan varressa", takasi Richie, "vaikka arvatenkinhan hän osaa
nuolla näppiään niinkuin muutkin ihmiset, ja syytä onkin. Mutta
lyhyimmästä tärkeimpään, sillä minä näen teidän arvoisuutenne käyvän
maltittomaksi, hän vei minut palatsiin, missä kiireesti hommattiin
kuninkaan lähtöä metsälle taikka haukallapyyntiin Blackheathille,
niinkuin ne taisivat sitä nimittää. Ja siellä seisoi hevonen
kaikkien kiviröykkiöiden keskessä, niin virma hiirakko kuin missään
nähdään; ja satula ja jalustimet ja marhaminta ja kuolaimet silkkaa
hohtavaa kultaa taikka vähintäänkin kullattua hopeata; ja alas,
sir, tuli kuningas kaikkine ylimyksineen, pukeutuneena vihreään
metsästysasuunsa, joka oli kaksin kerroin nauhoitettu korupunoksilla
ja silailtu kullalla. Ihan muistin hänen kasvonsakin, vaikka siitä
oli pitkä aika, kun hänet viimeksi näin. Mutta totta toisen kerran,
veikkonen, ajattelin, ovatkin ajat muuttuneet sitte kun pakenit alas
vanhan Holyrood-palatsin takaportaita hirmuisessa pelossa, housut
hyppysissä, kun et kerinnyt vetämään niitä jalkaasi, ja Frank Stuart,
Bothwellin hurja jaarli, kiivaasti kintereilläsi; ja jos vanha loordi
Glenvarloch ei olisi heittänyt levättiänsä käsivarrelleen ja ottanut
verisiä haavoja runsaammin kuin yksikään sinun puolestasi, et tänä
päivänä kiekuisi noin ylpeänä; ja niin sanoessani en voinut olla
ajattelematta, että teidän ylhäisyytenne supliikki ei saattanut olla
muuta kuin mitä mieluisin; ja niin minä säntäsin loordien joukkoon.
Laurie luuli minua hulluksi ja piti kiinni takinliepeestäni, kunnes
vaate repesi hänen käteensä; ja niin minä poukkosin ihan kuninkaan
eteen, juuri kun hän nousi ratsaille, ja työnsin supliikin hänelle
käteen, ja hän avasi sen kuin ihmetyksissään; ja juuri kun hän
näki ensimäisen rivin, teki minun mieleni kumartaa, ja pahaksi
onnekseni tönäisin hänen vauhkoa elukkaansa turpaan hatullani
ja säikäytin sen pahuksen, ja se tempausi syrjään, ja kuningas,
joka ei istu satulassa paljoakaan paremmin kuin viljasäkki, oli
kuukertua päälleen, ja se olisi saattanut venähyttää kaulani --
ja hän paiskasi paperin hiirakon jalkoihin ja huusi: 'Tiehensä se
kelvoton moukka, joka sen toi!' Ja ne tarttuivat minuun ja huusivat
kavallusta; ja minä ajattelin Ruthveneita, jotka puukotettiin omassa
talossaan kenties yhtä pikkaisesta pillasta. Ne puhuivat sentään
vain selkäsaunasta ja lennättivät minut portinvartijan koppiin,
koettaakseen pamppua, ja minä kiljuin armoa minkä kurkusta läksi; ja
kuningas satulassa suoristauduttuaan ja hengähdettyään huusi, ettei
minulle pitänyt tehdä mitään pahaa, sillä minä olin, hän sanoi,
hänen omia pohjoismaalaisia mullejaan, sen tunsi hän mylvinästä,
-- ja ne kaikki nauroivat ja pitivät melkein samanlaista mölyä. Ja
sitte hän sanoi: 'Antakaa hänelle kappale julistusta, ja menköön
hän takaisin pohjoiseen ensimäisellä hiililaivalla, enne kuin käy
pahemmin.' Ne siis hellittivät minusta ja ratsastivat ulos, tirskuen,
hohottaen ja supattaen toisilleen korvaan. Kovasti lujalle jouduin
Laurie Linklaterin kanssa, sillä hän sanoi joutuvansa hukkaan. Ja kun
sitte kerroin hänelle, että asia oli teidän, sanoi hän, että jos hän
olisi ennen tiennyt, olisi hän antautunut torumisen vaaraan teidän
tähtenne, koska hän muisti urhean vanhan loordin, isänne. Ja sitte
hän näytti, kuinka minun olisi pitänyt tehdä, -- ja että minun olisi
pitänyt kohottaa käteni otsalle, niinkuin olisi kuninkaan ja hänen
hevoshepeniensä loisto kilottanut silmissäni, ja muita marakatin
temppuja olisi minun pitänyt näyttää, sen sijaan että tarjosin
supliikkia, hän sanoi, niinkuin olisin tuonut purtavaa karhun
kitaan. 'Sillä', hän sanoi, 'Richie, kuningas on hyvä luontoinen
ja oikeudentuntoinen mies omasta ystävällisestä luonnostaan, mutta
hänellä on kaikenlaisia oikkuja, joita on viisaasti ohjattava;
ja sitte, Richie', hän sanoi hyvin matalalla äänellä, 'en sitä
sanoisi kellekään muulle kuin sinunlaisellesi viisaalle miehelle,
mutta kuninkaalla on ympärillään sellaisia, jotka turmelisivat
taivaan enkelin; minä olisin osannut antaa sinulle osviittaa hänen
kohdittelukseen, mutta nyt se on kuin lihan jälkeen sinappi'. 'No
niin, Laurie', minä sanoin, 'suittaa olla niinkuin sanot; mutta koska
olen selvillä pampusta ja portinvartijan kopista, niin tarjoilkoot
supliikkeja kutka haluavat, -- lempo Richie Monipliesin periköön,
jos hän tulee tänne toistamiseen suplikoimaan'. Ja minä läksin niine
hyvineni, enkä ollut kaukana lakikoulun portilta, kun jouduin siihen
mylläkkään, josta äsken kerroin."
"No, kelpo Richie", sanoi loordi Nigel, "yrityksesi oli hyvin
tarkoitettu eikä mielestäni niin huonosti toimeenpantu, että se olisi
ansainnut noin kehnoa loppua; mutta menehän lihasi ja sinappisi
ääreen, puhuaksemme muusta myöhemmällä".
"Enempää ei olekaan puhuttavana, sir", kertoi hänen saattolaisensa,
"paitsi että kohtasin hyvin kunnollisen, hyväntahtoisen, hienon
herrasmiehen tai luullakseni pikemmin; porvarin, joka oli
kojekauppiaan takakamarissa; ja kun hän kuuli, kuka minä olin, niin
olikin hän itse ystävällinen skotlantilainen, vieläpä oman hyvän
kaupunkimme lapsia, ja hän suvaitsi pakottaa minut ottamaan tämän
portugalilaisen kultakolikon, juomarahaksi muka -- hitto vieköön,
ajattelin minä, me tiedämme paremmin, sillä me syömme sen -- ja hän
puhui pistäytyvänsä teidän ylhäisyytenne luona käymään".
"Ethän sanonut hänelle, missä asuin, heittiö?" huudahti loordi
Nigel vihaisesti. "Kuolema ja kadotus! Pitääkö minun saada jokainen
moukkamainen Edinburghista muuttanut porvari tänne töllistelemään
hätääni ja maksamaani killingin Köyhän Ritarin näkemisestä
ilmielävänä!"
"Että sanoinko, missä te asutte?" virkkoi Richie kiertäen kysymyksen.
"Kuinka olisin voinut sanoa hänelle, mitä en itse tiennyt? Jos olisin
muistanut kujan nimen, niin ei minun olisi viime-yönä tarvinnut
nukkua hautuumaalla."
"Pidä siis varasi, ettet anna kellekään tietoa asunnostamme",
varoitti nuori ylimys. "Ne, joille minulla on asiaa, voin tavata
Paavalin-kirkon luona tai velkajuttujen oikeustossa."
"Tämä on tallinoven sulkemista sitte kun hevonen on varastettu",
ajatteli Richie itsekseen; "mutta minun pitää panna hänet toiselle
tolalle".
Ja hän kysyi nuorelta loordilta, mitä lausuttiin julistuksessa,
jota hän yhä piteli kokoontaitettuna kädessään; "sillä minulla kun
on ollut niukalti aikaa tavailla sitä", hän sanoi, "tietää teidän
ylhäisyytenne hyvin, ettei minulla ole siitä muuta selkoa kuin komea
vaakuna ylälaidasta -- jalopeura on nyt saanut kynsiinsä vanhan
skotlantilaisen kilpemme, mutta yhtä hyvin oli se kannatettuna
silloin kun sen kumpaisellakin puolella seisoi yksisarviainen".
Loordi Nigel luki julistuksen, ja hän punastui korvia myöten häpeästä
ja suuttumuksesta, mikäli lukemisensa joutui, sillä sisältö oli hänen
loukkaantuneille tunteilleen kuin kirvelevän nesteen kaatamista
verekseen haavaan.
"Mitä hemmettiä on siinä paperissa, mylord?" kysyi Richie kykenemättä
hillitsemään uteliaisuuttaan, kun näki herransa muuttuneen ilmeen.
"En sitä kysyisi, mutta julistus ei ole yksityinen asia, vaan on
tarkoitettu kaikkien ihmisten kuuluviin."
"Se on tosiaankin tarkoitettu kaikkien kuuluviin", vastasi
loordi Nigel, "ja se julistaa maamme häpeätä ja valtiaamme
kiittämättömyyttä".
"Taivas armahtakoon! ja vielä julkaisee sen juuri Lontoossa!"
huudahti Moniplies.
"Kuulehan, Richard", selitti Nigel Olifaunt, "tässä paperissa
neuvostoherrat ilmoittavat, että 'koska alhaissäätyisiä joutilaita
henkilöitä saapuu hänen majesteettinsa kuningaskunnasta Skotlannista
hänen englantilaiseen hoviinsa, häiriten sitä jutuillaan ja
anomuksillaan ja häväisten kuninkaan persoonaa alhaisella,
köyhällä ja kurjalla esiintymisellään, siten halventaen maansa
arvoa englantilaisten silmissä, niin kielletään täten laivureita,
haaksien isäntiä ja muita kaikkialla Skotlannissa tuomasta sellaisia
viheliäisiä olentoja hoviin sakon ja vankeuden uhalla'."
"Kumma että laivuri otti meidät matkustajikseen", paisteli Richie.
"Sitten ei sinun tarvitse kummastella, miten päästä takaisin",
sanoi loordi Nigel, "sillä tässä on pykälä, jonka mukaan sellaiset
joutilaat anelijat on kuljetettava takaisin Skotlantiin hänen
majesteettinsa kustannuksella ja rangaistava julkeudestaan raipoilla,
kaakinpuulla tai tyrmällä, rikkomuksensa mukaan -- se merkitsee
arvattavasti heidän köyhyytensä määrän mukaan, sillä mitään muuta
rikkomusta en näe määriteltynä".
"Tämä tuskin", surkeili Richie, "mallaa vanhaan puheenparteemme:
"'On kuninkaan katsanto
armon aurinko.'
"Mutta mitä on paperissa muuta, mylord?"
"Kas, vain pikku pykälä, joka erityisesti koskee meitä. Vielä
ankarammin tuomitaan niitä anojia, jotka rohkenevat lähestyä hovia
muka perimään suoritusta vanhoista saatavista, joita kuningas on
heille velkaa. Paperissa sanotaan, että tämä on kaikenlaatuisesta
kiusaamisesta hänen majesteetilleen kaikkein vastenmielisintä".[19]
"Kuninkaalla on naapureita siinä asiassa", sanoi Richie; "mutta
jokainen ei kykene karistamaan sellaisia takkiaisia itsestään niin
helposti kuin hän".
Heidän haastelunsa keskeytyi, kun ulko-ovelle koputettiin. Olifaunt
katsoi ikkunasta ja näki vanhemmanpuoleisen arvokkaan henkilön,
jota hän ei tuntenut. Richiekin tirkisti ja tunsi, mutta, hän ei
tuntiessaan huolinut tunnustaa edellisen illan ystävää. Peljäten oman
osuutensa tähän vierailuun saattavan tulla ilmi hän pujahti huoneesta
muka aamiaiselleen ja jätti emännän toimeksi opastaa mestari Georgen
loordi Nigelin luo, minkä tämä toimitti peräti kohteliaasti.