Köyhän ylpeyttä.
Vanha närkäs kelloseppä hyöri puodissaan ärtyisenä siitä, että
hänet oli niin pikaisesti keskeytetty syvällisistä tutkimuksistaan.
Vastahakoisena luopumaan alulle saamastansa laskelmasarjasta hän
kummallisesti sekoitti toisiinsa suuretieteellisen tehtävänsä
katkelmia, kehoituksiaan ohikulkijoille ja kiukustuneita moitteita
joutilaista oppipojistaan. "Mitä saisi olla, sir? Madam, mitä saisi
olla -- seinäkelloja, pöytäkelloja -- yökelloja -- päiväkelloja?
_Hakapyörän ollessa 48 -- kimmahdusvoiman 8 -- lyöntinastat ovat 48_
-- mitä saisi olla, kunnioitettava sir? -- _Osamäärä -- kerrottava_
-- että niiden vintiöiden pitikin karata juuri tällä hetkellä! --
_vauhdin kiihtymisen ollessa 5 minuuttia 55 sekuntia 53 kolmannesta
59 neljännestä_ -- suomin minä ne kumpaisenkin, kun tulevat takaisin
-- sen teen, kautta kuolemattoman Napierin luiden!"
Kiusaantuneen tieteilijän tuskittelun keskeytti tulollaan varsin
kunnioitettavan näköinen kansalainen, joka tervehti häntä
tuttavallisesti nimityksellä "Davie, vanha veikko" ja kysyi, mistä
hän oli joutunut noin huonolle tuulelle, samalla kun sydämellisesti
puristi hänen kättään.
Vieraan vaatetus oli arvokas, mutta jonkun verran ylellisempi kuin
tavallista. Hänen ristiraitaiset sääryksensä olivat mustaa samettia,
jonka viilloksista pisti esiin purppuranpunainen silkkisisustus.
Ihokas oli purppuranpunaista verkaa ja lyhyt viitta sääryksien
vastikkeeksi mustaa samettia; molemmat olivat koristeltuja lukuisilla
hopealangoista sirosti punotuilla pikku napeilla. Kaulassa riippui
kolminkertaiset kultaketjut, ja miekan tai väkipuukon asemesta hän
käytti vyössään tavallista pöytätarpeisiin soveltuvaa veistä ja
pientä hopeakoteloa, joka näkyi sisältävän kirjoitusneuvot. Hän
olisi saattanut näyttää yleisöä palvelevalta kirjurilta, jolleivät
matala, koristamaton latuskalakki ja hyvin mustat, kiiltävät kengät
olisi ilmaisseet, että hän kuului porvaristoon. Hän oli rakenteeltaan
sopusuhtainen mies, noin keskikokoinen ja melkoisen iäkkäänäkin
näköjään hyvässä voinnissa. Hänen katseensa ilmaisivat älykkyyttä
ja hyväntuulisuutta, ja puvun arvokasta sävyä kannattivat hyvin
hänen kirkkaat silmänsä, punakat poskensa ja harmaja tukkansa.
Hän käytti Skotlannin murretta ensimäisessä puhuttelussaan, mutta
sellaiseen tapaan, että saattoi tuskin päättää, kohdistiko hän
ystäväänsä jonkunlaista leikkisää jäljittelyä vai oliko se hänen
synnynnäistä puheenlaatuaan, sillä hänen tavallisessa haastelussaan
ei suurestikaan ilmaantunut maakuntalaisuutta.
Vastaukseksi arvoisan ystävänsä tiedustuksiin Ramsay ähkäisi
raskaasti ja äänsi takaisin kysymyksen: "Mikäkö minua vaivaa, mestari
George? Ka, minua vaivaa kaikki! Sanonpa sinulle, että mies saattaa
yhtä hyvin asua satumaassa kuin Ulko-Farringdonin kaupunginpiirissä.
Oppipoikani ovat muuttuneet pelkiksi koneiksi -- he ilmestyvät ja
katoavat kuin virvatulet, eikä niissä ole enempää säännöllisyyttä
kuin kellossa ilman pidätinratasta. Jos on viskeltävä palloa tai
sonni härnättävänä hulluksi tai akka vajotettavana sukelluksiin
torailusta tai kallo halkaistavissa, niin on Jenkin varmasti puuhan
jommassakummassa päässä, ja sitte livistää Francis Tunstall seuraksi.
Kilpatappelijat, karhuntaluttajat ja silmänkääntäjät ovat ihan
liitossa minua vastaan, rakas ystävä, ja ne sivuuttavat minun taloni
kymmentä kertaa useammin kuin minkään muun. Nyt on tullut maahan
sekin italialainen keinottelija, jota sanovat Punchinelloksi; ja
kaiken kaikkiaan --"
"No niin", keskeytti mestari George, "mutta mitä kuuluu kaikki tämä
tähän tapaukseen?"
"Ka", vastasi Ramsay, "täällä on huudettu varkaita tai murhaa, --
toivoakseni on vähintään sellaista tekeillä näiden englantilaisten
pussivanukas-sikojen keskuudessa! -- ja minut on häiritty syvimmästä
laskeskelusta, mihin kuolevainen ihminen on milloinkaan antautunut,
mestari George".
"Hei, mies, sinun pitää talttua kärsivällisyyteen! Olethan ajan
käsittelijä ja voit mielesi mukaan panna sen kulkemaan nopeasti ja
hitaasti; sinulla koko maailmassa on vähimmin syytä valittaa, jos
siitä hiukkanen hukkaantuu tuolloin tällöin. Mutta tässä poikasi
tulevatkin ja tuovat luullakseni välissään tapetun miehen -- pelkään
pahankin ilkityön tapahtuneen."
"Mitä enemmän ilkeyttä, sitä hauskempaa urheilua", sanoi vanha
käreä kelloseppä. "Hyvilläni olen sentään, ettei se ole kumpikaan
noista viikareista. Mitä varten te tänne tuotte ruumiin, kelvottomat
lurjukset?" lisäsi hän, kääntyen kahteen oppilaaseensa, jotka
kantoivat ruumista välissään, johtaen melkoista omaan luokkaansa
kuuluvaa joukkuetta, josta joissakuissa nähtiin ilmeisiä merkkejä
äskeisestä käsirysystä.
"Hän ei ole vielä kuollut, sir", vastasi Tunstall.
"Viekää hänet sitten apteekkiin", käski hänen isäntänsä. "Luuletteko
minun kykenevän korjaamaan miehen hengen jälleen liikkeeseen niinkuin
tasku- tai pöytäkellon?"
"Luojan tähden, vanha ystävä", sanoi hänen tuttavansa, "ottakaamme
hänet tänne lähimpään paikkaan -- hän näyttää olevan vain pyörtynyt."
"Pyörtynytkö?" murisi Ramsay; "ja mitä asiaa oli hänellä pyörtyä
kadulla? Mutta jos sillä teen ystäväni George mestarin mieliksi,
niin korjaan kattoni alle kaikki Pyhän Dunstanin pitäjän kuolleet.
Kutsukaa Sam portinvartija pitämään silmällä puotia."
Pökertynyt mies, sama skotlantilainen, joka oli vastikään kulkenut
ohi oppipoikien ivaamana, kannettiin käsityöläisen takahuoneeseen ja
asetettiin nojatuoliin, kunnes vastapäisen apteekin omistaja tuli
hänen avukseen. Tällä herrasmiehellä, kuten tieteen edustajille
toisinaan sattuu, oli jonkun verran enemmän oppia kuin tietoa, ja
hän alkoi puhella sinciputista ja occiputista ja cerebrumista ja
cerebellumista, kunnes tyhjensi David Ramsayn lyhyeen loppuvan
kärsivällisyyden.
"Bellum! bellellum!" kertasi hän vihastuksissaan; "mitä merkitsee se
helkkunan helinä, jollette sivalla laastaria miekkosen kiireelle?"
Ajattelevampaa intoa osoittaen kysyi mestari George lääkitsijältä,
eikö olisi hyvä iskeä suonta. Tuokion hymistyään ja kakisteltuaan ei
rohtolan mies kyennyt hetken hopussa esittämään mitään muutakaan,
vaan huomautti sen kaikessa tapauksessa huojentavan aivoja eli
cerebrumia siltä varalta, että ilmenisi oireita ulonneen veren
depositation, mikä haittaisi tuon aran elimen paineena.
Onneksi oli hän pätevä suorittamaan tämän tehtävän. Jenkin Vincent
oli kokenut ruhjevammojen hoitelija ja autteli tehokkaasti
loukkaantunutta runsailla kylmän veden huuhteluilla ja etikalla,
jota hän käytti saman tieteellisen menetelmän mukaan kuin nykyään
pullonpitelijät nyrkkeilynäytöksissä. Haavoittunut alkoi kohoutua
istuimellaan, vetää viittaansa tiukasti ympärilleen ja katsella
huonetta kuin yrittäen saada takaisin tajunsa ja muistinsa.
"Hänen olisi paras laskeutua makuulle pikku takakomeroon", esitti mr.
Ramsayn vieras, joka näytti olevan täydellisesti perehtynyt talon
mukavuuksiin.
"Hän on tervetullut minun osuuteeni työntösängystä", tarjosi Jenkin,
sillä mainitussa takakomerossa oli molemmilla yhteinen kokoonpantava
makuusija; "minä voin nukkua tiskin alla".
"Minä myös", yhtyi Tunstall, "ja mies-parka voi saada vuoteen koko
yöksi".
"Uni", ilmoitti lääkitsijä, "on Galenuksen mielipiteen mukaan virvoke
ja kuumeenlievike, ja se nautitaan luonnollisimmin työntösängyssä".
"Missä parempaa ei ole saatavissa", täydensi mestari George; "mutta
kelpo poikia ovatkin, kun luovuttavat makuupaikkansa noin auliisti.
No, viitta pois hänen yltään, ja me kannamme hänet vuoteelleen.
Minä lähetän noutamaan t:ri Irvingiä, kuninkaan henkilääkäriä --
hän ei asu kaukana, ja se olkoon minun osuuteni samarialaisen
velvollisuudesta, naapuri Ramsay."
"No niin, sir", sanoi paranteiden myyjä, "teidän vallassanne on
kuulustaa muutakin apua, ja minä en tahdo kieltäytyä neuvottelemasta
t:ri Irvingin tai kenenkään muunkaan taitavan lääkäröitsijän kanssa,
yhtä vähän kuin edelleenkin toimittamasta sellaisia rohtoja kuin
voidaan tarvita minun pharmacopeiastani. Mutta mitä hyvänsä t:ri
Irving, joka luullakseni on suorittanut tutkintonsa Edinburghissa,
tai t:ri Kuka-tahansa-lisäksi, skotlantilainen tai englantilainen,
sanonee vastaan, on uni ajallaan otettuna kuumeenlievike elikkä
sedativi, kuin myöskin virvoke."
Hän jupisi vielä joitakuita oppineita sanoja ja lopetti ilmoittamalla
Ramsayn ystävälle paljoa ymmärrettävämmällä englanninkielellä
kuin oli ollut hänen latinansa, että hän piti tätä maksajanansa
lääkkeistä, hoidosta ja luonakäynnistä, jota oli toimitettu tai
toimitettava tälle tuntemattomalle henkilölle.
Mestari George vastasi vain pyytämällä häntä lähettämään laskunsa jo
tiliinpantavastaan ja olemaan vaivaantumatta sen enempää, jollei hän
lähettäisi sanaa. Rohtokauppias oli viitan hiukan pudotessa syrjään
tehnyt muutamia havaintoja, joiden perusteella hänellä ei ollut
suuriakaan toiveita tämän satunnaisen potilaan maksukyvystä. Mutta
nähdessään vieraan puoltajaksi varakkaan kansalaisen kävi hän hiukan
vastahakoiseksi luovuttamaan miestä hallustaan, ja tämän Temple Barin
Esculapiuksen[12] lähettämiseksi omaan asuntoonsa tarvittiin lyhyt ja
ankara vihjaus mestari Georgen taholta, joka kaikessa sävyisyydessään
kykeni tarpeen tullen ilmaisemaan sellaista pontevuutta.
Heidän päästyään eroon mr. Raredrenchista yrittivät Jenkin ja
Tunstall armeliaasti riisua potilaalta pitkää harmaata viittaa,
mutta kohtasivat lujaa vastarintaa hänen omasta toimestaan. "Ennen
henkeni -- ennen henkeni", jupisi hän epäselvästi. Hänen siten
ponnistellessaan päällysvaatteensa säilyttämiseksi, joka oli liian
hapera kestämään reutomista, repesi se viimein kovasti ritkahtaen.
Potilas oli silloin uudestaan pyörtymäisillään, kun istui siinä
heidän edessään pukineissa, joiden paikattu ja kursittu kurjuus
herätti sekä sääliä että naurua. Siinä oli varmaan ollut syy hänen
vastahakoisuuteensa luovuttamaan vaippaa, joka verhosi niin monia
puutteellisuuksia kuin armeliaisuuden hyve.
Mies itse silmäili köyhyyden ränstyttämää vaatetustaan ja näytti
olevan niin häpeissään paljastuksesta, että hampaittensa välitse
mutisi myöhästyvänsä määräkohtauksestaan ja yritti nousta,
poistuakseen paikalta. Hänet estivät helposti Jenkin Vincent ja
hänen kumppaninsa, mestari Georgen nyökkäyksestä tarttuen häneen ja
pidättäen hänet tuoliinsa.
Potilas silmäili tuokion ympärilleen ja sanoi sitte heikosti leveällä
pohjoismurteellaan: "Onko tämä nyt mielestänne laita kohtelua, hyvät
herrat, kun muukalainen poikkee pikimältään kaupunkiinne? Pääni
puhkasitte -- viittani revitte, ja nyt pidätte minua kiikissä! Ne
olivat viisaampia kuin minä", hän lisäsi tovin vaiti oltuaan, "jotka
neuvoivat minua käyttämään huonoimpia pukeitani Lontoon kaduilla;
ja jos olisin mistään saanut kehnompaa ruumiin verhoa kuin nämä
viheliäiset vaatekappaleet", -- ("varsin vaikeata olisi se ollut",
kuiskasi Jin Vin kumppanilleen) -- "olisivat ne olleet liiankin hyviä
semmoisten miesten kourittaviksi, joille kunniallisen säällisyyden
lait ovat uppo-outoja".
"Totta pulmakseni", tokaisi Jenkin, kykenemättä malttamaan mieltänsä
kauvemmin, vaikka senaikuinen kuri sääsi hänen asemassaan oleville
sellaisen kunnioittavan vähäpätöisyyden ja nöyryyden vanhempiensa,
isäntiensä tai muiden arvokkaampiensa läsnäollessa, että meidän
päivinämme ei ole siitä aavistustakaan, "totta puhuakseni näyttävät
tämän kelpo herrasmiehen vaatteet siltä kuin eivät ne paljoakaan
pitelyä sietäisi".
"Suu kiinni, nuori mies", käski mestari George lujasti; "älä
milloinkaan pilkkaa muukalaista tai köyhää -- musta härkä ei ole
vielä polkaissut varpaitasi -- et tiedä, missä maissa saatat matkata
tai mitä vaatteita kantaa, ennen kuin kuolet".
Vincent painoi alas päänsä ja seisoi nolostuneena, mutta vieras ei
vastaanottanut hänelle epäsuorasti lausuttua anteeksipyyntöä.
"Minä _olen_ muukalainen, sir", hän sanoi, "se on varmaa -- vaikka
minua mielestäni on sellaiseksi kohdeltu hiukan tuttavallisesti tässä
teidän kaupungissanne -- mutta mitä siihen tulee, että muka olen
köyhä, niin ei minua mielestäni ole tarvis köyhyydestä moittia ennen
kuin ruinaan jonkun rahoja".
"Rakkaan maamme tapaista kauttaaltaan", kuiskasi mestari George
kellosepälle, "ylpeys ja köyhyys".
Mutta David oli ottanut esille kirjoitustaulusensa ja hopeisen
kynänsä. Tehtäväänsä syventyneenä harhaili hän luvunlaskun kaikkia
suureita myöten yksiköstä miljooniin, biljooniin ja triljooniin,
kuulematta ystävänsä huomautusta. Nähdessään hänen hajamielisyytensä
kääntyi tämä jälleen skotlantilaiseen.
"Jos nyt vieras tarjoisi sinulle noblen,[13] Jockey, niin taitaisitpa
viskata sen hänelle takaisin päin silmiä?"
"Enkä, jos voisin tehdä hänelle rehellisen palveluksen siitä,
sir", vastasi skotlantilainen. "Olen halullinen toimittamaan mitä
hyödyllistä voin, vaikka polveudunkin kunnianarvoisesta suvusta ja
voin sanoa olevani tavallaan kutakuinkin hyvin turvattu toimeentuloni
puolesta."
"Vai niin!" sanoi kuulustaja; "ja mikä suku lienee saapa kunnian
polveutumisestasi?"
"Ikivanha takki on sen vaakunapohjana", supatti Vincent kumppanilleen.
"No, Jockey, sano pois", pitkitti mestari George huomatessaan, että
skotlantilainen maanmiestensä tavoin otti hiukan aikaa vastatakseen
asialliseen, suorasukaiseen kysymykseen.
"En ole sen enempää Jockey, sir, kuin te olette John",[14] sanoi
muukalainen ikäänkuin loukkaantuneena siitä, että häntä puhuteltiin
nimellä, jota siihen aikaan käytettiin nykyisen Sawneyn tapaan
yleisenä skotlantilaisen kansallisuuden nimityksenä. "Nimeni, jos
teidän se pitää tietää, on Richie Moniplies; ja minä olen syntyisin
vanhasta ja kunnianarvoisesta Lihalan linnan suvusta, joka on hyvin
tunnettu Edinburghin Länsiportilla."
"Ja mitä sanot Länsiportiksi?" tivasi kuulustaja.
"Ka, kun teidän arvoisuutenne haluaa sitä tietää", kertoi Richie,
joka oli nyt päässyt kylliksi tajulleen huomatakseen mestari Georgen
arvokkaan ulkomuodon ja sen vuoksi sovitti sävynsä kohteliaammaksi
kuin ensimältä, "Länsiportti on meidän kaupungissamme pääsykäytävänä
niinkuin nuo Whitehallin tiilikaaret täällä johtavat kuninkaan
palatsiin, paitsi että Länsiportti on kivestä ja enemmän kaunisteltu
koristuksilla ja pykäyksen taidolla".
"Hitto vieköön, mies, Whitehallin portit suunnitteli suuri Holbein",
vastasi mestari George; "pelkään tapaturmasi sekoittaneen aivosi,
hyvä ystävä. Ehkä seuraavaksesi kerrot minulle, että teillä on
Edinburghissa yhtä komea purjehduskelpoinen virta kuin Thames
kaikkine laivaliikenteineen?"
"Thamesko!" huudahti Richie sanomattoman halveksivasti; "jo nyt
jotakin! Meillähän on Edinburghissa Leithin vesi ja Nor-loch!"
"Ja Pow-Burn ja Murtimokuopat ja Hanhenlätäkkö, senkin valehtelija!"
vastasi mestari George, voimakkaasti ja luontaisen pontevasti
laskettaen Skotlannin murretta. "Sinunlaisesi maankiertäjät ne
petollisilla sievistelyillään tuottavat häpeää koko maallemme."
"Jumala minua armahtakoon, sir", sanoi Richie suuresti kummastuneena,
kun huomasi olettamansa etelämaalaisen muuttuneen synnynnäiseksi
skotlantilaiseksi, "minä otaksuin teidän arvoisuutenne
englantilaiseksi! Mutta käsittääkseni ei ollut mitään väärää oman
maansa kunnian puoltamisessa vieraalla maalla, missä kaikki ihmiset
sitä parjaavat?"
"Sanotko maasi kunniaksi todistusta, että sillä on yhtenä lapsenaan
valheellinen, röyhentelevä lurjus?" kivahti mestari George. "Mutta
hei, mies, älä siitä mene totiseksi, -- tavatessasi maanmiehen olet
tavannut ystävänkin, jos sellaista ansaitset, ja olletikin jos
vastaat minulle totuuden mukaan."
"En näe, mitä hyvää minulle tulisi siitä, että puhuisin mitään muuta
kuin silkkaa totta", vakuutti kunnon pohjoisbritti.
"No siis -- alottaaksemme", sanoi mestari George, "epäilen sinua
vanhan teurastaja Mungo Monipliesin pojaksi, Länsiportilta".
"Teidän arvoisuutenne on luulemma velho", myönsi Richie irvistäen.
"Ja kuinka rohkenitkaan väittää häntä ylimykseksi?"
"En tiennyt, sir", selitti Richie korvallistaan raapien; "olen
kuullut paljon puhuttavan jostakusta Warwickin jaarlista näillä
eteläisillä tienoilla, -- Guy taisi olla hänen nimensä, -- ja hänellä
on täällä suuri maine metsän karjan ja karjujen ja sen sellaisten
lihoiksimuuttajana; ja varmastikin on isäni tappanut enemmän
kaikenkaltaista karjaa ja karjuja, puhumattakaan lampaista, oinaista,
karitsoista ja porsaista, kuin koko Englannin paroonikunta".
"Lörpötystä! Sinä olet ovela vintiö", sanoi mestari George; "hillitse
kieltäsi ja varo nenäkkäitä vastauksia. Isäsi oli rehellinen porvari
ja ammattikuntansa vanhin; minua surettaa nähdä hänen poikansa noin
kehnossa takissa."
"Välttävässä, sir", vastasi Richie Moniplies, katsellen pukuaan;
"juuri välttävässä. Mutta se on köyhien porvarinpoikien
tavanmukaisena livreijana meidän maassamme -- matami Puutteen lahjoja
-- paras kärsiä! Kuninkaan lähtö Skotlannista on vienyt kaiken kaupan
Edinburghista; ja kaduilla tehdään heinää, ja kauppatorilta korjataan
hyvä sato ruoholaukkaa. Sillä paikalla, missä isäni navetta sijaitsi,
on nyt niin rehevä laidun kuin olisi pitkäksi aikaa tarvittu hänen
teurastamiensa elukkain ruokkimiseen."
"Se on liiankin totta", myönsi mestari George; "ja meidän kootessamme
varallisuutta täällä näkevät vanhat naapurimme perheineen nälkää
kotona. Tätä olisi ajateltava useammin. Ja miten sait tuon läven
päähäsi, Richie? -- sanoppa rehellisesti."
"Totisesti, sir, mitäs valheteltavaa minulla siinä olisi", vastasi
Moniplies. "Tulin tätä katua pitkin, ja jokikinen ahdisti minua
ivallaan ja ilvehtimisellään. Ajattelinpa siis itsekseni: teitä
on liian monta minun käydäkseni käsiksi; mutta kunhan tapaisin
teidät Barfordin puistossa tai Vennelin solassa, niin panisinpa
muutamia teistä veisaamaan toista virttä. Sitte suvaitsi muuan
vanha nilkku ruukuntekijän rahjus lynkyttää ihan nenäni alle ja
tarjota minulle saviporsasta muka skotlantilaisen ihovoiteeni
säilyksi,[15] ja minä annoin hänelle tönäyksen, niinkuin oli vain
luonnollista, ja hoippuva ukkeli kuukertui omien porsaittensa sekaan
ja tärveli niistä parikymmentä. Ja sitte nousi rymy, ja jolleivät
nämä kaksi herrasmiestä olisi auttaneet minua pälkäästä, niin
nyrhätty minut olisi ilman armoa. Ja kuinka olikaan, juuri heidän
tarttuessaan käsivarteeni, toimittaakseen minut pois mellakasta, sain
vasenkätiseltä lotjamieheltä mojauksen, joka pökerrytti minut."
Mestari George katsoi oppipoikiin ikäänkuin kysyäkseen jutun
todenperäisyyttä.
"Ihan niin on asia kuin hän sanoo, sir", selitti Jenkin; "minä en
vain kuullut mitään porsaista. Ihmiset sanoivat hänen särkeneen
saviastioita ja huusivat, että -- pyydän anteeksi, sir -- kukaan ei
voinut viihtyä skotlantilaisen ulottuvilla."
"No, vähät siitä, mitä he huusivat; sinä olit kelpo mies, kun
autoit heikompaa puolta. Ja sinä, mies", pitkitti mestari George
maanmieheensä kääntyen, "pistäydyt talooni huomen-aamulla tämän
osoitteen mukaan".
"Kyllä noudatan teidän arvoisuutenne kutsua", sanoi skotlantilainen
kumartaen hyvin syvään, "jos nimittäin arvoisa herrani sallii".
"Herrasiko?" sanoi George. "Onko sinulla mitään muuta herraa kuin
Puute, jonka livreijaa sanot kantavasi?"
"Niin, teidän arvoisuutenne, palvelenkin tavallaan kahta herraa",
selitti Richie, "sillä sekä isäntäni että minä olemme tuon samaisen
pahuksen orjia, jolle luulimme näyttävämme kantapäämme, lähtemällä
Skotlannista. Näette siis, sir, että minä olen jonkunlainen
taka-alustalainen, kuten meidän maassamme sanotaan, ollen palvelijan
palvelija."
"Ja mikä on herrasi nimi?" kysyi mestari George, mutta lisäsi
nähdessään Richien epäröivän: "Ei, älä sano, jos se on salaisuus."
"Salaisuus, jonka säilyttämisestä ei ole suurtakaan hyötyä", tuumi
Richie; "tiedätte vain, että meidän pohjoismaalainen luontomme on
liian ylpeä kutsumaan todistajia hätäämme. Ei herrani silti ole
muuta kuin tilapäisessä pinteessä, sir", hän lisäsi katsahtaen
noihin kahteen englantilaiseen oppipoikaan, "hänellä kun on iso
summa kuninkaallisessa rahastossa -- hänelle nimittäin", hän jatkoi
kuiskaamalla mestari Georgelle, "on kuningas paljon velkaa, mutta
niitä hopeita taitaa olla paha saada. -- Herrani on nuori loordi
Glenvarloch."
Mestari George näytti kummastuvan nimestä. "_Sinä_ nuoren loordi
Glenvarlochin saattolaisia, ja tuossa tilassa?"
"Aivan, ja minussa näette kaikki hänen saattolaisensa, toistaiseksi;
ja iloissani olisin, jos hän olisi paljoakaan paremmassa kunnossa
kuin minä, vaikka minun pitäisi jäädä tällaisekseni."
"Olen nähnyt hänen isänsä, kintereillään neljä herrasmiestä ja
kymmenen lakeijaa kahisemassa pitseissään ja sametissaan", sanoi
mestari George. "No, tämä on muuttelias maailma, mutta tuolla puolen
on parempi. Kunnon vanha Glenvarlochin suku, joka puolsi kuningastaan
ja maatansa viisisataa vuotta!"
"Teidän arvoisuutenne voi sanoa tuhannen", oikaisi toinen.
"Minä sanon mitä tiedän todeksi, ystävä", väitti porvari, "enkä
sanaakaan enempää. Näytät nyt hyvinkin toipuneelta -- pystytkö
kävelemään?"
"Mainiosti, sir", vakuutti Richie; "olin vain hiukan untelona. Olen
kasvatettu Länsiportilla, ja kiireeni kestää jymäyksen, joka kaataisi
mullin."
"Missä asuu isäntäsi?"
"Me asetuimme, teidän arvoisuutenne", vastasi skotlantilainen,
"pieneen taloon erään kujan suuhun, joka laskeutuu virran varteen,
muutaman siivon miehen luo, John Christien, laivatavarain kauppiaan,
kuten sanotaan. Hänen isänsä oli syntyisin Dundeesta. En sen kujan
nimeä tiedä, mutta se on ihan sen ison kirkon mukainen; ja teidän
arvoisuutenne suvaitkoon muistaa, että me esiinnymme pelkällä mr.
Nigel Olifauntin perhenimellä, pysytellen nykyään syrjässä, vaikka
meitä Skotlannissa puhutellaan loordi Nigeliksi."
"Herrasi menettelee siinä viisaasti", myönsi porvari. "Kyllä löydän
asuntonne, vaikka ohjauksesi ei ole selvimpiä." Samalla sujauttaen
kolikon Richie Monipliesille käteen hän käski tämän rientää kotiin ja
olla antaumatta enempiin kiistoihin.
"Varon minä sitä nyt, sir", lupasi Richie tärkeän näköisenä, "kun
minulla on asia toimitettavana. Toivotan siis teille kaikille
menestystä ja kiitän erittäin näitä kahta nuorta herrasmiestä --"
"Minä en ole mikään herrasmies", sanoi Jenkin, paiskaten lakin
päähänsä. "Olen reima lontoolainen oppipoika ja toivon vielä
yleneväni mestariksi. Frank sanoutukoon herrasmieheksi, jos tahtoo."
"Minä _olin_ aikoinani herrasmies", sanoi Tunstall, "ja toivoakseni
en ole tehnyt mitään sen nimityksen menettämiseksi".
"No, no, kuten haluatte", tuumi Richie Moniplies; "mutta hyvin
kiitollinen olen teille molemmille -- ja tuskinpa hivenenkään vertaa
vähemmin pidän sitä mielessäni, vaikka juuri nyt sanonkin siitä
vain vähän. Hyvää yötä teille, kunnon kansalaiseni." Niin sanoen
hän työnsi risaisen ihokkaansa hihasta pitkän luisevan käden ja
käsivarren, jolla lihakset nousivat kuin piiskanletkut. Mestari
George pudisti sitä sydämellisesti, Jenkinin ja Frankin iskiessä
ovelasti silmää toisilleen.
Richie Moniplies olisi sitte kohdistanut kiitollisuutensa puodin
omistajaan, mutta nähdessään hänen, kuten jälkeenpäin sanoi,
"töhertävän pikku kirjaseensa kuin mieletön", hän tyydytti
kohteliaisuutensa "antamalla hänelle hattua", s.o. koskettamalla
päähinettään tervehdykseksi, ja poistui myymälästä.
"Kas, siinä menee skotlantilainen Jockey kaikkine huonoine ja
hyvine puolineen", huomautti mestari George mestari Davidille,
joka vastahakoisestikin pidättyi laskelmistaan ja pitäen kynäänsä
tuuman päässä vihosta tuijotti ystäväänsä suurin ja niin ilmeettömin
silmin, että ne kuvastivat pikemmin mitä tahansa muuta kuin
ymmärrystä tai harrastusta puhuttelijansa sanoja kohtaan. "Tuo mies",
pitkitti mestari George ystävänsä hajamielisyyttä havaitsematta,
"osoittaa hyvin elävästi, miten meidän skotlantilainen ylpeytemme
ja köyhyytemme tekee meistä valehtelijoita ja rehentelijöitä;
ja takaanpa kuitenkin, että se tolvana, jonka joka kolmas sana
englantilaiselle on pöyhkeä valhe, saattelee herraansa vilpittömänä
ja hellänä ystävänä ja on kenties luovuttanut hänelle viittansa
kylmässä tuulessa, vaikka itse joutuisi kävelemään _in cuerpo_, kuten
don sanoo. Kummallista, että urheus ja uskollisuus -- sillä varmasti
uskon sen veitikan kunnolliseksi -- ei saa parempaa kumppania
kuin tämän kerskailevan rehentelyn. Mutta sinä et kuuntele minua,
Davie-veikko."
"Kyllä -- kyllä kuuntelen varsin tarkasti", väitti Davis, "Sillä kun
aurinko kiertää taululevyn neljässäkolmatta tunnissa, lisättäköön
kuun osalle viisikymmentä ja puoli minuuttia."
"Sinä olet seitsemännessä taivaassa, mies", muistutti hänen
kumppaninsa.
"Suo anteeksi", vastasi Davie. -- "Tehköön pyörä A kierroksen
neljässäkolmatta tunnissa -- nyt sen saan -- ja pyörä B
neljässäkolmatta tunnissa viidessäkymmenessä ja puolessa minuutissa
-- seitsemänkuudetta ollessa verrannollinen neljäänkuudetta niinkuin
yhdeksänkuudetta neljäänkolmatta tuntiin viiteenkymmeneen ja puoleen
minuuttiin, taikka hyvin liki -- pyydän sinulta anteeksi, mestari
George, ja toivotan sinulle sydämestäni hyvää yötä."
"Hyvää yötäkö?" sanoi mestari George; "ethän ole minulle vielä
sanonut hyvää päivääkään. Hei, vanha ystävä, pane poikkeen se vihko,
taikka säret _oman_ kallosi sisäkoneiston, niinkuin tuo ystävämme
on saanut omansa ulkokuoreen vamman. Hyvää yötä, hän sanoo! Minä en
aio niin helposti eritä sinusta. Tulin saamaan sinulta kello neljän
välipalan, mies, ja pari luutun säveltä kummityttäreltäni mrs.
Margetilta."
"Hyväinen aika! Minä olin hajamielinen, mestari George -- mutta
tunnethan minut. Milloin vain joudun pyörien sekaan", sanoi mr.
Ramsay, "silloin on --"
"Onni, että olet tekemisissä pienten kanssa", täydensi hänen
ystävänsä, kun Ramsay mietteistään ja laskelmistaan havahtuneena
astui edellä pikku takaportaita toiseen huonekertaan, joka oli hänen
tyttärensä ja vähäisen huonekuntansa hallussa.
Oppipojat asettuivat jälleen paikoilleen myymälän edustalle,
vapauttaen sijaisuudesta Sam vartijan. Jenkin sanoi Tunstallille:
"Näitkö, Frank, kuinka vanha kultaseppä sukoili mieronkiertäjää
maanmiestänsä? Milloin olisi noin äveriäs mies pudistanut niin
kohteliaasti köyhän englantilaisen kättä? No, sen minä sanon
skoteista hyvää, että he syöksyvät päätähavin palvelemaan
kansalaistaan, vaikkeivät sormenkynttäkään kostuttaisi pelastaakseen
kukkumasta etelämaalaista, joiksi he meitä sanovat. Ja sentäänkin on
mestari George vain puolirotuinen skotlantilainen siinä suhteessa,
sillä minä tiedän hänen olleen monasti avulias englantilaisillekin."
"Mutta kuulepas, Jenkin", sanoi Tunstall, "sinä olet mielestäni itse
vain puolirotuinen englantilainen. Kuinka tulit lopultakin iskeneeksi
skotlantilaisen puolella?"
"Ka, niinhän sinäkin teit", vastasi Vincent.
"Niin, kun näin sinun alkavan; ja sitäpaitsi ei ole Cumberlandin
tapoja karata viisikymmentä yhtä vastaan", selitti Tunstall.
"Eikä Kristuksen-kirkon tapoja myöskään", sanoi Jenkin. "Eläköön
rehti peli ja vanha Englanti! Sitäpaitsi, kertoakseni sinulle
salaisuuden, hänen äänessään sorahti sointua -- -- murteen puolesta,
tarkoitan -- joka muistutti minua eräästä pienoisesta kielestä, ja
tätä minä pidän suloisempana -- suloisempana kuin kuulostaa Pyhän
Dunstanin viimeinen kajahdus sinä päivänä, jona minut kirvoitetaan
oppisitoumuksestani. Haa! sinä arvaat, ketä tarkoitan, Frank?"
"En tosiaankaan", vastasi Tunstall. "Skotlantilaista Janetia ehkä,
pesijätärtä."
"Hiiteen Janet omassa pesupöntössään! Ei, ei, ei! Sinä sokea hölmö --
etkö tiedä tarkoittavani sievää mrs. Margetia?"
"Hmh!" vastasi Tunstall kuivasti.
Suuttumuksen välähdys, johon ei ollut sekaantumatta epäluuloa,
leimahti Jenkinin terävissä mustissa silmissä.
"Hmh! -- ja mitä merkitsee hmh? Minä en luullakseni ole ensimäinen
oppipoika naimaan mestarinsa tytärtä?"
"He kai pitivät aikeensa salassa", huomautti Tunstall, "ainakin
kunnes olivat palvelleet oppiaikansa".
"Sanonpa sinulle suoraan, Frank", virkkoi Jenkin terävästi, "että
tuo saattaa olla teidän herraskaisten tapa, jotka opetetaan
lapsenhilkustaan asti kantamaan kahta naamaa saman päähineen alla,
mutta sitä en minä ikinä omaksu".
"Tuossa ovat portaat", sanoi Tunstall tyynesti; "mene ylös ja pyydä
mrs. Margetia mestariltamme heti paikalla, niin näet, minkälaista
naamaa _hän_ kantaa päähineensä alla".
"Enkä mene", vastasi Jenkin; "en minä semmoinenkaan hupsu ole. Mutta
minä otan oman aikani, ja mitkään Cumberlandin kreivit eivät minua
nolaa, siitä saat olla aivan varma."
Francis ei vastannut, ja he ryhtyivät taas vanhaan tapaan hoitamaan
myymälän liikettä ja hokemaan kehoituksiaan ohikulkijoille.