Esipuhe.
1. Kellosepän oppipojat.
2. Köyhän ylpeyttä.
3. Outo anomuksen esittäjä.
4. Raha-asioita.
5. Anomus esitetään paremmin.
6. Kiusallinen ritari.
7. Salaperäinen asukas.
8. Lemmenvälittäjä.
9. Anomus kolmannen kerran.
10. Vertainen ystävä.
11. Viettelijä.
12. Hienoston ajanviettoa.
13. Kaltevalla pinnalla.
14. Richie tekee eron.
15. Kolmas varoitus.
16. Ystävykset riitaantuvat.
17. Yhteiskunnan ulkopuolella.
18. Sulkeutunutta elämää.
19. Naiset neuvottelevat.
20. Surullinen tarina.
21. Jin Vin ahtaalla.
22. Vakaa päätös.
23. Häiritseviä vieraita.
24. Tihutyö.
25. Turvaton.
26. Aavistamaton auttaja.
27. Onnistumaton yritys.
28. Petetty aviomies.
29. Margaret joutuu tilille.
30. Huono lohduttaja.
31. Richie toistamiseen hovissa.
32. Väkinäinen naiminen.
33. Kuningas tuomarina.
34. Juonia.
35. Vincentin epätoivo.
36. Kahden konnan loppu.
37. Isännän ja palvelijan hyvitys.
Esipuhe.
Tähän sarjaan (Otavan Helppohintaisen Kirjaston 1-91 n:ona)
liitetyssä "Kenilworth"-romaanissaan, jonka alkulauseena on lyhyt
määrittely suuren mestarin elämäntyöstä, käytti Walter Scott
tapausten näyttämönä Englannin valistuskuningattaren Elisabetin
likeisintä ympäristöä. Loistavan romaaniryhmänsä viidennessätoista
teoksessa hän sitten otti kuvatakseen Elisabetin seuraajan,
Skotlannin ja Englannin yhteisen hallitsijan Jaakko I:n hovia ja
valtakunnan pääkaupungin silloisia oloja.
Täten syntyi muuan hänen oivallisimpia historiallis-haaveellisia
luomiansa, "Nigelin vaiheet". Sen suuri menestys ei ollut yksistään
tekijän tottuneen taituruuden ansio; siihen vaikutti vielä
suuremmassa määrin kuin edellämainitun romaanin onnistumiseen
kirjallisten muistojen apu. Kuvattavalta ajalta oli nimittäin
olemassa mitä runsain ja aivan arkiaikaisiinkin yksityispiirteisiin
ulottuva historiallinen ainehisto. Shakespearen loistokauden
aikuisesta Lontoosta, 1600-luvun alkupuolelta, oli säilynyt tarkkoja
karttoja ja paikallisselityksiä, ja sen henkilöistä antoivat
aikalaisten määritelmiä kirjekokoelmat, päiväkirjat, lentolehtiset
ja muut sellaiset lähteet. Tapamaalausta auttelivat lisäksi sen ajan
lukuisat tosipohjaiset huvinäytelmät.
Niinpä herättääkin lukijan huomiota erityisesti tässä Scottin
teoksessa se historiallisen todellisuuden tuntu, joka tehoaa
syrjäiseenkin hänen seuratessaan noiden vieraitten aiheiden kuvailua.
Pitkin matkaa täytyy hänen uskoa, että tekijä on tunnollisesti
pysynyt vallinneiden olojen rajoissa ja hengessä -- mitä Scott ei
suinkaan yleisesti noudata ohjeenaan romaaneissaan, hän kun puoltaa
mitä laajimmalle menevää runollista vapautta historian pitelyssä.
Hovi ja kansa, taideharrastukset ja elostelu, opiskeleva piiri ja
yhteiskunnan hylkyaines ovat mielenkiintoisia tukikohtia teoksen
vaiherikkaalle toiminnalle, suoden tekijälle alituisia tilaisuuksia
eloisiin kuvauksiin.
Henkilöiden yksilöllistyttämisessä ja elävöittämisessä ei Scott
milloinkaan osoittautunut etevämmäksi kuin "Nigelin vaiheita"
kertoillessaan. Nimisankarina esiintyvä nuori skotlantilainen
aatelismies ei ole varsinaisena päähenkilönä; tämä sija kuuluu
hänen perikuvalliselle maanmiehelleen, itse Jaakko-kuninkaalle,
jonka inhimilliset heikkoudet ja avomielisen luonteen oikulliset
vastakohdat antavat romaanille leikkisän sävyn. "Jaakko I ihan
elää Scottin romaanissa", lausuu muuan englantilainen arvostelija;
"historia oli meille määritellyt hänen luonnepiirteensä, vaan ei
antanut hänen puhuvaa kuvaansa kuten tässä -- historioitsijat eivät
olleet saaneet häntä elämään, liikkumaan ja meitä huvittamaan
omalla kustannuksellaankin, Scottin vilkkaan kertomistavan
mukaisesti". Hallitsijan vastakohdaksi on hahmoiteltu hänen
arvokkaasti käyttäytyvä poikansa, silloinen Walesin prinssi
Kaarlo, jonka kuninkuus päättyi mestauslavaan. Laveammin on
kuvattu historiasta tunnettua Buckinghamia, mutta tosielämästä
otettuja ja silloisista lähteistä yksityiskohtaisesti piirrettyjä
ovat myös monet vähäarvoisemmassa asemassa toimivat henkilöt,
kuten hovikelloseppä David Ramsay ja kultaseppä Heriot, jonka
suurella testamenttilahjoituksella kustannetussa edinburghilaisessa
turvakodissa sai Scottin aikana 130 nuorukaista vuosittain vapaan
elatuksen ja koulutuksen.
"Nigelin vaiheet" on erinomainen näyte siitä ylemmyydestä, jonka
saavuttaa olleihin oloihin syventyvä kaunokirjallisuuden mestari
jonkun historiankauden kuvailijana, varsinaiseen tutkijaan verraten.
Mistään muunlaisesta tietolähteestä ei lukija voisi tavata niin
hyvää tilaisuutta tuollaiseen kehitysjaksoon tutustuakseen. Ja
Jaakko I:n hallitusaika onkin tuntemisen arvoista murroskautta,
jolloin menneen raakalaisajan karkeat ja hillittömät tavat vähin
erin syrjäytyivät valistuneempien vaatimusten tieltä. Vanhasta
nyrkkivallasta oli vielä jäljellä kuohuvaa itsenäisyydenhalua
ja rajuutta, keskiajan ritarillisuus ei myöskään ollut lopen
hävinnyt, oltiin ylen herkkiä kunniastaan ja pesemään sen
luuloteltuja tahroja pois verellä, yhteiskunta ei vielä ollut
tiukan järjestysvallan holhoamana, joka olisi kyennyt pysyttämään
säädyllisiä elämäntapoja ja katurauhaa yleisenä sääntönä, ja tämän
tiettyjä rikkojia kurittamaan. Päin vastoin oli Lontoossa muinainen
Whitefriars- eli karmeliittiluostari saanut pitää koskemattomuutensa
pyhättönä senkin jälkeen kun luostarilaitos oli lakkautettu, joten
kaupungissa oli laaja turvapaikka ei ainoastaan kaikenlaisten
järjestyssääntöjen loukkaajille tai velkavankilan uhkaamille, vaan
myöskin ammattitappelijoille ja varkaille. Sellainen vallattomuuden
henki jätteenä alkuunpäässeessä sivistyselämässä ja puritanien
tapojenhurskauden kynnyksellä on luonteenomaisena piirteenä "Nigelin
vaiheiden" näyttämöllä, jolle on sovitettu hyvinkin huomattava
kappale elettyä historiaa. Kun meillä nykyään pannaan yhä suurempaa
huolta nuorison ajanvieton valvomiseen, on Scott jälleen alkanut
voittaa alaa nuorison lukemisena, oivallisesti yhdistäen opin ja
huvin; mutta yleensä on hän ollut kaikkienkin ikäpolvien voittamaton
suosikki kaunokirjallisuuden edustajien joukossa, vain tilapäisesti
syrjäytyen satunnaisten kirjallisten makusuuntien tieltä.
l. LUKU.
Kellosepän oppipojat.
Ainaiset vihat olivat vuosisatojen ajan pitäneet Britannian saaren
etelä- ja pohjoisosan erillään, kun ne onnellisesti lopetti
rauhaarakastavan Jaakko I:n nouseminen Englannin valtaistuimelle.
Mutta vaikka Englannin ja Skotlannin yhteistä kruunua kantoikin
sama yksilö, eivät sisarvaltakuntain kesken noin kauvan vallinneet
piintyneet kansalliset ennakkoluulot samalla hävinneet. Tarvittiin
pitkä aika, useamman kuin yhden sukupolven kehitys, ennen kuin
Tweedin kumpaisellakin puolella asuvat alamaiset alkoivat kohdella
vastapäisen äyrään kansalaisia ystävinä ja veljinä.
Nämä ennakkoluulot olivat luonnollisesti kiihkeimmillään
Jaakko-kuninkaan hallitessa. Englantilaiset syyttivät häntä entisen
kuningaskuntansa asukkaiden suosimisesta, kun taasen skotlantilaiset
yhtä kohtuuttomasti moittivat häntä synnyinmaansa unohtamisesta
ja niiden nuoruudenystävien hylkäämisestä, joiden uskollisuus oli
saattanut hänet suureen kiitollisuudenvelkaan.
Arkuuteen asti säveänä luonnonlaadultaan johtui kuningas
alinomaa asettumaan välittäjäksi kiistapuolueiden kesken, joiden
riidat häiritsivät hovia. Tuhatvuotisessa vihollisuudessa
eläneet kaksi kansallisuutta oli kuitenkin yhdistetty vasta
niin hiljakkoin, että hänen kaikista varokeinoistaan huolimatta
esiintyi historiankirjoittajien ikuistettaviksi monia esimerkkejä
molemminpuolisen katkeruuden puhkeamisesta vimmaan, joka oli yleisen
mullistuksen uhkana. Ylimmistä alimpiin kansanluokkiin leviten
aiheutti se väittelyitä neuvoskunnassa ja parlamentissa, jupakoita
hovissa ja kaksintaisteluita herrasmiesten kesken, samaten kuin
se yhtä herkästi tuotti mellakoita ja eripuraisuutta yhteiskunnan
alemmissa piireissä.
Pahimman kiihkon aikana toimi Lontoon kaupungissa hyvällä
menestyksellä muuan nerokas, mutta monenlaisiin päähänpistoihin
joutunut ja itseluuloinen käsityöläinen, joka oli suuresti mieltynyt
syväoppisiin tutkiskeluihin. David Ramsay oli nimitetty kuninkaan
huonekuntaan kellojen ja tuntilasien tekijäksi hänen majesteetilleen
-- joko suuren ammattitaitonsa perusteella, kuten hovilaiset
väittivät, tai naapuriensa jupinan mukaan syntymäpaikkansa takia,
jona oli Dalkeithin kelpo kaupunki lähellä Edinburghia. Hän ei
kuitenkaan katsonut halvaksi pitää avointa myymälä- ja työhuonetta
Temple Barin[1] sisäpuolella, muutaman kyynärän päässä itään Pyhän
Dunstanin kirkosta.
Lontoon liikemiesten myyntipaikat olivat siihen aikaan, kuten saattaa
arvatakin, hyvin toisenlaisia kuin nykyään näemme samalla tienoolla.
Tavaroita pidettiin näytteillä aitoissa, joita kadun puolelta
vain hamppuverho suojeli säältä, joten nämä olivat sellaisten
kauppapöytien ja kojujen kaltaisia kuin nyt käytetään myyjien
tilapäisiksi suojiksi maalaismarkkinoilla, eivätkä suurestikaan
tuntuneet kunnioitettavien kansalaisten vakinaisilta toimipaikoilta.
Mutta useimmilla huomattavilla ammattilaiskauppiailla, muiden muassa
David Ramsaylla, liittyi tuollaiseen kojuun pieni takahuone, joka
muistutti etuvajaa samassa määrin kuin Robinson Crusoen luola sen
edustalle pystytettyä telttiä.
Tähän oli mestari Ramsaylla usein tapana vetäytyä, työskennelläkseen
vaikeatajuisissa laskelmissaan. Hän nimittäin tavoitteli omaan
alaansa kuuluvia parannuksia ja keksintöjä, Napierin ja muiden
silloisten matematikkojen tavoin toisinaan ulottaen harrastuksensa
puhtaaseen suuretieteeseen. Niissä hommissa ollessaan hän jätti
kauppaliikkeensä ulkovartioksi kaksi vantteraa ja kovaäänistä
oppipoikaa, jotka ahkerasti hokivat tuttua huutoa: "mitä saisi
olla? mitä saisi olla?" lisäten soveliaita suosituksia kaupaksi
pitämistänsä esineistä.
Tämä suoranainen ja henkilökohtainen kaupittelu ohikulkijoille
lienee nykyään rajoittunut Israelin hajaantuneiden jäännösten
huostaan Monmouth-kadulle, jos se on enää säilynyt siinäkään
vanhojen vaatekappaleiden talletuspaikassa. Mutta mainitsemanamme
aikana käyttivät sitä sekä juutalaiset että ympärileikkaamattomat;
nykyaikaisten sanomalehti-kehaisujemme ja -ilmoitustemme verosta
käänsi se suuren yleisön kuten erityisten kauppatuttavienkin huomiota
niiden tavarain verrattomaan kunnollisuuteen, joita he myyskentelivät
niin huokeilla ehdoilla, että pikemmin tuntuivat tahtovan palvella
yleisön etua kuin katsoa omaa hyötyään.
Tuotteittensa oivallisuuden suusanallisilla julistajilla oli meidän
päiviemme ilmoittajiin verraten se hyvä puoli, että he pääsivät
monissa tapauksissa sovelluttamaan vetoamisensa kadullakävijäin
erikoiseen ulkomuotoon ja arvattaviin taipumuksiin. (Näin oli
myös meidän muistimme aikana asian laita Monmouth-kadulla. Meitä
on itseämme muistutettu lonkkaverhomme puutteellisuuksista ja
kehoitettu siinä kohden sonnustautumaan säädyllisemmin -- mutta tämä
on syrjähyppäys.) Tällaisesta ostajien hankinnasta koitui kuitenkin
vaarallinen kiusaus nuorille veitikoille, joita liikkeen isännän
poissaollessa käytettiin liikkuvan väen puhuttelijoina. Luottaen
lukumääräänsä ja ammatilliseen yhteishenkeensä viehättyivät Lontoon
oppipojat usein käyttäytymään liian vapaasti ohikulkijoita kohtaan ja
kohdistamaan sukkeluuttansa niihin, joita he eivät nähneet saavansa
kaunopuheisuudellaan käännytetyksi kauppoihin. Jos pahastusta
ilmaistiin millään väkivaltaisella toimenpiteellä, olivat kaikkien
myymäläin ja työhuoneiden asujamet valmiita parveilemaan avuksi; ja
vanhan laulun sanojen mukaan, jota t:ri Johnsonilla[2] oli tapana
hyräillä:
"Ylös nousivat Lontoon oppilaat
rivakat, virkut ja voimakkaat."
Hurjia kahakoita syntyi sellaisissa tilanteissa, varsinkin milloin
lakikoululaisia tai muuta säätyläisnuorisoa oli ainakin omasta
mielestään loukattu. Silloin paljastettiin useinkin kirkas teräs
elinkeinolaisten nuijia vastaan, ja toisinaan kaatui osanottajia
molemmin puolin. Sen ajan vitkallisella ja vähälukuisella
poliisivoimalla ei ollut muuta apukeinoa kuin että kaupunginpiirin
neuvosmies kutsui hätään talonomistajat ja tukahutti temmellyksen
ylivoimin, niinkuin näyttämöllä pakotetaan erilleen Capuletit ja
Montaguet.[3]
Sellainen oli siis yleisenä tapana Lontoon kunnioitettavimmilla kuten
vähäpätöisimmilläkin puodinomistajilla, kun David Ramsay eräänäkin
ehtoopäivänä taas vetäytyi tieteilevään yksityistoimintaansa ja jätti
myymälänsä eli tavaravajansa hoidon edellämainituille mieleville,
toimellisille, tanakoille ja vahvakurkkuisille oppilaille, nimittäin
Jenkin Vincentille ja Frank Tunstallille.
Vincent oli kasvatettu Kristuksen-kirkon etevästi johdetussa
turvakodissa, joten hän oli sekä synnyltään että kehitykseltään
lontoolainen, osoittaen kaikkea sitä terävyyttä, sujuvaa käytöstä ja
ujostelemattomuutta, mistä eritoten kunkin maan pääkaupungin nuoriso
on tunnettu. Hän oli nyt noin kahdenkymmenen vanha, lyhytkasvuinen,
mutta harvinaisen vankkarakenteinen, lupapäivinä mainio jalkapallon
potkija ja muun urheilun harjoittaja sekä tuskin vertaistensa tapaava
lyömämiekan pitelijä, vaikka tätä taitoa oli tähän asti käytetty vain
kartun huitelussa. Hän tunsi jokaisen kujan, umpikadun ja syrjäisen
pihan kaupunginosassaan paremmin kuin katkismuksensa, oli yhtä
vireä isäntänsä asioissa kuin omissa hupia ja ilkikuria tähtäävissä
seikkailuissaan ja osasi sovittaa olonsa siten, että edellisissä
saadut ansiot suojasivat häntä tai ainakin olivat käytettävissä hänen
puolustuksekseen, kun jälkimäinen taipumus johti hänet pälkäisiin.
On kuitenkin kohtuullista huomauttaa, että hänen pulansa eivät
tähän asti olleet ilmaisseet mitään halpamaista tai häpeällistä.
Toisia hairahduksia yritti hänen isäntänsä taltuttaa säännölliseen
järjestykseen, kun sai niitä ilmi, ja toisille hän ummisti silmänsä
-- arvellen niiden vastaavan kellon pidäkettä, joka kuluttaa koko
koneistoa käyttävän voiman liikamäärää.
Ulkomuodoltaankin Jin Vin -- se oli hänen nimensä tutunomaisena
lyhennyksenä kautta koko kaupunginosan -- edusti luonteestaan
viittaamiamme piirteitä. Oppipojan latuskainen lakki oli yleensä
huolettomasti heitetty kallelleen päähän, jota peitti tuuhea
sysimusta tukka. Tämä kähertyi luonnostaan hyvin kippuraan ja olisi
kasvanut runsaasti pituutta, jollei hänen asemansa vaatimaton
tapa, jota mestari piti ankarasti voimassa, olisi pakottanut häntä
pitämään sitä lyhyeksi leikattuna. Mielellään ei hän siihen taipunut,
kadehtien katsellessaan liehuvia kiharoita, joita hovilaiset ja
läheisen lakikoulun herrastelevat opiskelijat alkoivat käyttää
ylemmyyden ja jalosukuisuuden tunnuksena.
Vincentillä oli silmät syvällä päässä, -- hohtavan mustat,
tulisuutta, veitikkamaisuutta ja älyä säteilevät; silloinkin kun hän
haasteli ammattinsa tavallisia pakinoita välähteli niissä leikkisä
ilme, ikäänkuin olisi hän ivannut niitä, jotka olivat taipuvaisia
antamaan mitään merkitystä hänen arkiaikaisille huomautuksilleen.
Hän oli kuitenkin näppärä lisäämään omia pikku veistelmiään,
jotka saivat hullunkurista sävyä työpajan jokapäiväiseen menoon;
ja hänen vilkkautensa, kerkeä ja ilmeinen palvelushalunsa,
älykkyytensä ja kohteliaisuutensa, milloin hän katsoi säädyllisyyden
välttämättömäksi, tekivät hänestä yleisen suosikin David Ramsayn
ostajapiirissä.
Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet suinkaan säännölliset, sillä
nenä oli litteähkö, suu isonlainen ja hipiä hiukan tummempaan
vivahtava kuin silloin katsottiin miespuoliseen kauneuteen sopivaksi.
Mutta vaikka hän oli aina hengittänyt ahtaan kaupungin ilmaa, oli
hänen ihollaan tärveltymättömän terveyden miehekäs punerrus; hänen
pystynenänsä loi joustavaa naljailua hänen sanoihinsa ja säesti
hänen silmiensä naurua; ja leveätä suuta reunustavat kaunismuotoiset
puhdasväriset huulet paljastivat hänen nauraessaan lujan ja tasaisen
hammastarhan, joka paistoi valkeana kuin virheetön helmi. Sellaisen
vanhemman oppilaan oli saanut David Ramsay, Ajan muistuttaja,
kelloseppä ja tuntilasien rakentaja hänen kaikkeinpyhimmälle
majesteetilleen Jaakko I:lle.
Jenkinin kumppani oli nuorempi oppipoika, vaikka hän kenties iältään
oli noista kahdesta vanhempi. Ainakin oli hän luonnonlaadultaan
paljoa vakaampi ja rauhallisempi. Francis Tunstall oli tuollaista
vanhaa ja ylpeätä sukua, joka sanoi maineeltaan olevansa "tahraton"
syystä että he Ruusujen pitkällisten ja veristen sotien moninaisissa
vaiheissa olivat horjumattoman uskollisina puoltaneet Lancasterin
hallitsijahuonetta, johon olivat alkuaan liittyneet. Sellaisen
puun vähäisinkin verso antoi suuren merkityksen juurelle, josta se
oli johtunut; ja Tunstallin arveltiin salassa hellivän osuuttansa
siitä perheylpeydestä, joka oli heruttanut kyyneleitä hänen
leskeksi jääneen ja melkein puutteenalaisen äitinsä silmistä, kun
hän näki pakolliseksi luovuttaa poikansa elämänuralle, joka hänen
ennakkoluulojensa mukaan oli esi-isien latua halvempi. Mutta kaikesta
tästä ylimysmielisyydestä huolimatta oli hänen isäntänsä havainnut
hyväsukuisen nuorukaisen säveämmäksi, säännöllisemmäksi ja paremmin
kehittyneeksi velvollisuuksiinsa kuin hänen paljoa toimellisemman
ja virkumman toverinsa. Tunstall ilahutti kelpo kelloseppää
myös osoittamalla erityistä harrastusta opiskelemaansa ammattia
koskevan tieteen yleisperäisiin lauselmiin, ja sen toimialan rajoja
laajensivatkin päivä päivältä suuretieteen lisääntyvät saavutukset.
Vincent voitti kumppaninsa perinpohjaisen ammattitaidon nopeassa
sovelluttamisessa käytäntöön, sen koneopillisten tehtävien vaatimassa
kätevyydessä, ja oli kaksin verroin hänestä edellä kaikessa myymälän
kauppa-asioihin kuuluvassa. Kuitenkin oli David Ramsaylla tapana
sanoa, että jos Vincent noista kahdesta osasikin tehdä jotakin
paremmin, oli Tunstall paljoa tarkemmin tutustunut tietopuolisiin
perusteihin, joiden mukaan se oli tehtävä; ja hän pahoitteli
toisinaan, että jälkimäinen tunsi tietopuolisen oivallisuuden liian
hyvin, koskaan tyytyäkseen käytännölliseen keskinkertaisuuteen.
Tunstall oli mielenlaadultaan ujo, kuten uutterakin; ja vaikka
hän esiintyi varsin kohteliaasti ja nöyrästi, ei hän näyttänyt
koskaan tuntevan oikeata viihtymystä työpajan askareissa. Hän oli
pitkä ja komea nuorukainen; tukka oli vaalea, raajat sirotekoiset,
kasvonpiirteet sievät, avonaiset silmät vaaleansiniset, nenä suoraa
kreikkalaista kuosia ja katsanto sekä suopeutta että älyä ilmaiseva,
joskin sitä varjosti hänen vuosiinsa soveltumaton totisuus, joka
melkein syveni alakuloisuudeksi. Hän seurusteli mitä parhaassa
sovussa kumppaninsa kanssa ja pysyi auliisti hänen tukenaan, kun
tämä joutui tuollaiseen nujakkaan, joiden jo olemme maininneet
tuon tuostakin häirinneen Lontoon kaupunkia niihin aikoihin.
Tunstallin myönnettiin erinomaisesti hoitelevan kalikkanuijaa --
pohjoisten maakuntien asetta -- ja hän oli luonnostaan sekä voimakas
että vikkelä. Mutta hänen sekaantumisensa sellaisiin meteleihin
näytti aina välttämättömyyden aiheuttamalta, ja kun hän ei koskaan
vapaaehtoisesti yhtynyt tappeluihin tai kisoihin, oli hänellä paljoa
alempi sija kaupunginosan nuorison mielipiteissä kuin reippaalla ja
vilkkaalla ystävällään Jin Vinillä. Vieläpä olisi Tunstall kenties
kokonaan suljettu samaan asemaan kuuluvien aikalaistensa seurasta,
jollei Vincentin välitys olisi saanut heitä ottamaan lukuun hänen
kumppaninsa merkitystä; halveksien he kuitenkin nimittelivät häntä
ritari Kammioksi ja Sievistelijä-Tunstalliksi.
Toiselta puolen nuorukainen itse, poikuutensa raikkaasta ilmapiiristä
siirrettynä ja sukurakennuksensa asukkaana harrastamastaan vapaasta
liikunnasta ehkäistynä, menetti vähitellen terveen hipiänsä ja
mitään varsinaisia taudin oireita osoittamatta laihtui ja kalpeni,
tullessaan vanhemmaksi. Viimein näytti hän jossain määrin kituvalta,
vaikka hänellä ei ollut mitään sairastavan tapoja tai valituksia. Hän
vain pyrki karttamaan seuraa ja viettämään joutohetkensä yksinäisessä
opiskelussa mieluummin kuin yhtymään kumppaniensa urheiluun tai edes
käymään teatterissa, jotka silloin olivat hänen luokkansa yleisenä
kohtauspaikkana. Pätevästä lähteestä tiedämme, että he siellä
tappelivat omenanpuolikkaista ja rusennetuista pähkinöistä, saaden
ylälehterin kajahtelemaan melullaan.
Sellaisia olivat ne kaksi nuorukaista, jotka puhuttelivat David
Ramsayta mestarikseen ja joille tällä oli tapana kiukutella aamusta
iltaan, mikäli heidän oikkunsa häiritsivät hänen omia mielitekojaan
tai liikkeen rauhallista ja hyödyllistä menoa.
Ylipäätään olivat nuorukaiset kuitenkin kiintyneet isäntäänsä
ja tuskin vähemmin hänkään heihin, -- hyväluontoisena, vaikka
hajamielisenä ja monessa suhteessa omituisena miehenä; ja ollessaan
joskus kemuissa hiukan viinistä lämmennyt kerskui hän leveällä
pohjoismurteellaan noista "kahdesta reimasta pojasta ja silmäyksistä,
joita hovinaiset heihin loivat, pysähyttäessään ajopelinsä puodin
edustalle, kun läksivät huviajelulle kaupunkiin". Mutta David
Ramsay oikaisi aina samalla oman pitkän ja laihankälpeän runkonsa,
levitti luisevat leukapielensä pelottavaan irvistykseen ja ilmaisi
kyynäränmittaisen naamansa nyökkäyksellä ja harmaan killisilmänsä
tuikahduksella, että Fleet-kadun varrella saattoi nähdä muitakin
katselemisen arvoisia kasvoja kuin Frankin ja Jenkinin. Hänen
vanha naapurinsa, leski Simmons, ompelijatar, joka oli aikoinaan
valmistanut lakikoulun kaikkein hienoimmille keikareille
röyhelöitä, kalvosimia ja koristenauhoja, selitti syvämielisemmin
sitä huomaavaisuutta, jota David Ramsayn myymälään säännöllisesti
pistäytyvät vallasnaiset osoittivat sen asukkaille, "Frank poika",
hän myönsi, "herättää kyllä nuorten neitosten huomiota, koska hänen
ulkomuodossaan kuvastuu jotain hienoa ja kaihostunutta; mutta hänpä
ei pysty parantamaan vaikutustaan, kun ei poika-poloiselta ripoo
sanaakaan edes koiralle viskattavaksi. Jin Vin taasen sutkauttelee
niin nokkelasti sukkeluuksiaan ja on niin toimellinen ja kohtelias
ja avulias ja sievätapainen kaiken aikaa, liikehtien joustavin
askelin kuin kauris Eppingin metsässä ja silmä tummahehkuisena kuin
mustalaisen, ettei yksikään maailmaa tunteva nainen voi nuorukaisia
toisiinsa verratakaan. Mitä naapuri Ramsayhin itseensä tulee,
mies-parkaan", hän sanoi, "niin hän on säädyllinen naapuri ja
tietenkin oppinut mies, ja saattaisi olla varoissaan, jos hänellä
olisi tavallista järkeä oppinsa pohjustuksena. Ja skotlantilaiseksi
ei naapuri Ramsay suinkaan ole hullumpi mies; mutta hän on niin
alituiseen savuttunut, messinkipurujen kultaama ja lampunkarteen
sekottuneen öljyn ryvettämä, että totisesti tarvittaisiinkin hänen
koko puodillisensa kelloja minkään säällisen naisen taivuttamiseen
koskettamaankaan naapuri Ramsayta muutoin kuin pihdeillä."
Muuan vielä pätevämpi asiantuntija, Ursula-emäntä, parturi Benjamin
Suddlechopin vaimo, oli ihan samaa mieltä.
Sellaisia olivat luontaisilta ominaisuuksiltaan ja yleiseltä
maineeltaan nuo kaksi nuorukaista, jotka olivat tänä kauniina
huhtikuun päivänä ensin alamaisesti palvelleet isäntäänsä ja tämän
tytärtä päivällispöydässä kello yhdeltä, -- moinen ankara kuri oli
teidän edeltäjienne ojennusnuorana, Lontoon oppilaat! -- ja sitte
ravinneet itsensä jäännöksillä, seuranaan kaksi palvelijatarta,
toinen arvoltaan keittäjätär ja sisäkkö, toinen mistress[4]
Margaretin tytöksi sanottu. Lopuksi he nyt vapauttivat isäntänsä
pitämästä silmällä myymälää ja vakiintuneen tavan mukaan anelivat
ohikulkijain huomiota ja kannatusta pyynnöillään ja herransa
valmisteiden suosituksilla.
On helppo arvata, että Jenkin Vincent tällaisessa palveluksessa
jätti säveämmän ja ujomman kumppaninsa kauvas jälkeensä. Tämä kykeni
työläästi ja ikäänkuin hiukan häpeiltävää velvollisuutta suorittaen
vain ääntelemään ainaisia muodollisia sanoja: "Mitä saisi olla? Mitä
saisi olla? Lyöpiä kelloja -- taskukelloja -- nenälaseja? Mitä saisi
olla? -- Taskukelloja -- pöytäkelloja -- nenälaseja? Mitä saisi
olla sir?[5] Mitä saisi olla, madam? Nenälaseja -- taskukelloja --
seinäkelloja?"
Mutta sanajärjestyksen vaihdellessakin kuulosti tämä kuivakiskoinen
ja yksitoikkoinen toistelu laimealta, sekaantuessaan rohkeakatseisen,
suulaan ja nokkelan Jenkin Vincentin kerkeään ja suosittelevaan
puhetaitoon. -- "Mitä saisi olla, jalo sir? Mitä saisi olla,
kaunoinen madam?" haastoi hän häikäilemättömällä, mutta silti
suostuttelevalla äänenpainolla, joka oli usein sovellettu sekä
miellyttämään puhuteltuja henkilöitä että hymyilyttämään muita
kuulijoita. "Jumala teidän kunnianarvoisuuttanne siunatkoon", --
palkkapitäjästään tulleelle pappismiehelle; "kreikka ja heprea ovat
vioittaneet teidän kunnianarvoisuutenne silmiä -- ostakaa pari David
Ramsayn nenälaseja. Kuningas -- jonka pyhälle majesteetille taivas
suokoon elonpäiviä! -- ei milloinkaan lue hepreata tai kreikkaa ilman
niitä."
"Tiedätkö sen varmasti?" sanoi muuan Eveshamin laakson lihava
kirkkoherra. "No, jos kirkon pää käyttää sellaisia, -- Jumala hänen
pyhää majesteettiaan siunatkoon! -- niin tahdon koettaa, mitä hyvää
niistä voi koitua minulle, sillä minä en ole kyennyt erottamaan
heprealaista kirjainta toisesta siitä asti kun -- en sitä enää
muistakaan -- kun minulla oli paha kuumetauti. Valitse minulle
pari hänen kaikkeinpyhimmän majesteettinsa itse käyttämiä, hyvä
nuorukainen."
"Tässä on pari, suvaitkoon teidän kunnianarvoisuutenne", vastasi
Jenkin ottaessaan hyvin nöyrästi ja kunnioittavasti niitä
koskettaen esille parin silmälaseja, "jonka hänen kaikkeinsiunatuin
majesteettinsa asetti tänään kolme viikkoa takaperin omalle
siunatulle nenälleen ja olisi pitänyt omaa pyhää käytäntöään varten,
jolleivät puitteet, kuten teidän kunnianarvoisuutenne näkee, olisi
olleet mustinta kultapihkaa. Sen suvaitsi hänen pyhä majesteettinsa
sanoa paremmin soveltuvan piispalle kuin maalliselle valtiaalle."
"Hänen pyhä majesteettinsa kuningas", myönsi arvoisa hengenmies, "on
aina ollut oikea Daniel ratkaisuissaan. Anna minulle ne nenälasit,
hyvä nuorukainen, ja kuka voi sanoa, millä nenällä ne keikkuvat
kahden vuoden kuluttua? Kunnianarvoisa veljemme, Gloucesterin hiipan
kantaja, käy iälliseksi." Hän veti sitten esille kukkaronsa, maksoi
silmälasit ja poistui myymälästä vielä arvokkaammin askelin kuin oli
sen edustalle saapunut.
"Sinun sietäisi hävetä", virkkoi Tunstall kumppanilleen; "nuo lasit
eivät ikinä sovellu hänen ikäiselleen".
"Sinä olet hupsu, Frank", sanoi Vincent vastaan; "jos kelpo tohtori
olisi halunnut laseja lukemiseensa, niin hän olisi koettanut niitä
ennen ostamistaan. Hän ei halua itse nähdä niiden läpi, ja nuo
kelpaavat muiden ihmisten katseltaviksi yhtä hyvin kuin myymälän
parhaat suurentajat. Mitä saisi olla?" huusi hän ryhtyen jälleen
kaupitteluunsa. "Kuvastimia sievistäytymiseenne, viehkeä madam;
hiuskoristeenne on hiukan vinossa -- sepä vahinko, koska se on niin
aistikkaasti sommiteltu." Nainen pysähtyi ja osti kuvastimen. "Mitä
saisi olla? -- taskukello, herra lainoppinut, -- kello, joka käy
yhtä pitkään kuin oikeusjuttu, yhtä vakaasti ja paikalleen kuin oma
kaunopuheisuutenne?"
"Heitä jo rauhaan siinä", vastasi virkatukkainen arvohenkilö, jota
häiritsi Vinin puhuttelu hänen hartaasti neuvotellessaan erään
kuuluisan asianajajan kanssa; "heitä rauhaan! Sinä olet pahin kiljuja
Lempolan krouvin ja Guildhallin[6] välillä."
"Kello", kertasi nolostumaton Jenkin, "joka ei jätätä kolmeatoista
minuuttia kolmentoista vuoden käräjäasiassa. Hän on kuulemattomissa.
-- Nelipyöräinen viipotinliikkeinen kello -- se sanoo teille, herra
runoilija, kuinka kauvan kuulijakuntanne kärsivällisyys sietää
seuraavaa kappalettanne Mustassa Sonnissa." Kirjailija nauroi
ja kopeloi roimahousujensa taskua, kunnes sai yhteen nurkkaan
pyydystetyksi pikku lantin.
"Tuossa testeri[7] älysi virvokkeeksi, hyvä poika", hän sanoi.
"Suuri kiitos"; vastasi Vin. "Seuraavaan näytelmäänne minä tuon
joukon riuskeita poikia, jotka panevat kaikki permannon arvostelijat
ja näyttämön keikarit[8] kohteliaalle päälle, taikka savuaa esirippu."
"Mutta sanonpa halpamaiseksi", nuhteli Tunstall, "ottaa rahaa
köyhältä runoniekalta, jolla sitä on kovin niukasti".
"Taaskin sinä olet pöllö", puolustausi Vincent. "Jollei hänellä ole
penniäkään jäljellä ostaakseen juustoa ja retiisejä, niin hän vain
päivää varemmin syö päivällistä jonkun suojelijan tai näyttelijän
seurassa, sillä se on hänen kohtalonaan viitenä päivänä seitsemästä.
On luonnotonta, että runoilija maksaisi oman olutsarkkansa. Minä
juon tämän testerin hänen puolestaan säästääkseni hänet sellaisesta
häpeästä, ja kun hänen kolmas esitysiltansa[9] tulee, saa hän kunnon
korvauksen lantistaan, sen takaan. -- Mutta tuoltapa tulee taas
arvattavaksemme kauppatuttava. Katsohan tuota omituista miestä --
näetkö, miten hän ällistelee jokaista puotia kuin tahtoen niellä
tavarat? Hei, Pyhä Dunstan on pistänyt hänelle silmään; Jumala
suokoon, ettei hän ahmaise sen veistoksia. Kylläpä hän seisoo
hölmistyneenä, kun vanha Aatami ja Eeva takoa kilkuttavat! Kuules,
Frank, sinä olet tietorikas mies: selitä minulle tuo taivastelija,
jolla on sinisessä lakissaan kukonsulka osoittamassa jalosukuisuutta,
herra ties -- hänen harmaat silmänsä, keltainen tukkansa, tonnin
rautaa kahvakseen saanut miekkansa -- harmaa nukkavieru viittansa --
ranskalainen käyntinsä -- espanjalainen katseensa -- kirja vyössä
ja leveä väkipuukko toisella kupeella osoittamassa hänet puolittain
koulukarhuksi, puolittain pukariksi. Miksi nimität tuota kuvaelmaa,
Frank?"
"Verekseksi skotlantilaiseksi", arvosteli Tunstall, "joka on
arvatenkin vastikään tullut auttamaan muita maanmiehiänsä vanhan
Englannin luitten kaluamisessa; kaalimato siinä nähdäkseni tulee
järsimään, mitä heinäsirkka on säästänyt."
"Aivan oikein, Frank", vahvisti Vincent; "juuri niinkuin runoilija
suloisesti laulaa:
"'Sai Skotlannista paikkatakin
ja syöttää piti mierollakin.'"
"Hiljaa!" varoitti Tunstall; "muista isäntäämme".
"Joutavia!" vastasi hänen kaupittelukumppaninsa; "hän tietää,
mille puolelle hänen leivässään on voi sivelty, ja vakuutanpa,
että hän ei ole näin pitkää aikaa elänyt englantilaisten luona ja
englantilaisista, pahastuakseen meille englantilaisesta mielestämme.
Mutta kas, skotlantilaisemme on päässyt tuijottelemasta Pyhää
Dunstania ja tulee meille päin. Istu ja pala, pulska poika ja
vanttera, vaikka on pisamainen ja päivettynyt. Hän lähenee yhä --
puutunpa häneen hiukan."
"Ja jos sen teet", huomautti toveri, "voit saada pääsi puhki -- hän
ei ole hiilenkantajaksi haluavan näköinen".
"Pelottele sinä arempia", sanoi Vincent ja puhutteli heti
muukalaista. "Ostakaa kello, ylhäinen Pohjolan thaani -- ostakaa
kello, laskeaksenne runsauden tunnit siitä siunatusta hetkestä
saakka, kun jätitte Berwickin taaksenne. Ostakaa kunnon kakkulat,
nähdäksenne englantilaisen kullan valmiina kahmaisullenne. Ostakaa
mitä hyvänsä, saatte kolmen päivän maksuajan, sillä vaikka
taskunne olisivat putipuhtaat kuin Isä Ferguksen, niin olettehan
skotlantilainen Lontoossa, joten siinä ajassa kerkiätte varustautua
rahoilla." Muukalainen silmäili pilailevaa oppilasta yrmeästi ja
näytti jokseenkin uhkaavaan tapaan puristavan ryhmysauvaansa.
"Ostakaa lääkettä", pitkitti peloton Vincent, "jollette osta aikaa
tai valoa -- rohtoa ylpeään vatsaan, sir: tuossa on apteekki toisella
puolella tietä".
Galenuksen[10] kokeileva opetuslapsi seisoi isäntänsä ovella
latuskalakki päässä ja kanvastihihasillaan, pidellen isoa
puupetkeltä. Hän otti nyt vastaan Jenkinin siten viskaaman pallon ja
alotti: "Mitä saisi olla, sir? Ostakaa oivallista kaledonialaista[11]
voidetta, _Flos sulphvr. cum rasva quant. suff_."
"Nautittavaksi sitte kun on lempeästi hierottu englantilaisella
tammisella pyyhkeellä", neuvoi Vincent.
Kunnon skotlantilainen oli suonut täyden tilaisuuden tämän
kaupunkilaissukkeluuden pikku tykistön paukkeelle, seisahduttaen
juhlallisen astuntansa ja silmäillen tuimasti kumpaakin hyökkääjää
vuoron jälkeen, ikäänkuin uhaten joko vastapilkalla tai rajummalla
kostolla. Mutta jäykkyys tai varovaisuus pääsi voitolle hänen
suuttumuksestaan, ja keikauttaen päätänsä kuin halveksuen moista
naljailua hän asteli alas Fleet-katua, kiusaajiensa naurunhohotuksen
seuraamana.
"Skotlantilainen ei tappele ennen kuin näkee omaa vertansa", sanoi
Tunstall; hänet oli pohjois-englantilainen syntynsä tutustuttanut
kaikenlaatuisiin puheenparsiin niitä vastaan, jotka asuivat vielä
kauvempana pohjoisessa.
"Enpä totisesti tiedä", sanoi Jenkin; "se mies näyttää vaaralliselta
-- hän kajauttaa jotakuta nuppiin ennen kuin ehtii pitkälle. Kuulkaa!
-- hei, siellä noustaan."
Ja tuttu huuto: "pojat -- pojat! nuijat -- nuijat!" kaikui nyt pitkin
Fleet-katua. Jenkin sieppasi aseensa, joka oli myymäläpöydän alla
äkillisimmänkin tarpeen varalla, ja huusi Tunstallia tempaamaan
karttunsa ja tulemaan perässä. Hän hyppäsi vajan puolioven yli
ja säntäsi täyttä vauhtia meteliä kohti, juostessaan säestäen
huutoa ja avaten kyynäspäillään tietä yleisön läpi tai tyrkkien
kadullakävijöitä sivulle. Hänen kumppaninsa huusi ensin mestariansa
pitämään silmällä myymälää ja Jenkinin esimerkkiä noudattaen
vilisti hänen jälkeensä niin joutuin kuin pääsi, mutta paremmin
tarkaten muiden turvallisuutta ja mukavuutta. Kädet ja silmät
koholla, vihreä esiliina edessään ja kiillotettavanaan ollut lasi
poveensa työnnettynä tuli vanha David Ramsay varjelemaan kalujaan ja
kompeitansa, vanhasta kokemuksesta tietäen, että kun "nuijasotaan"
kerran huudettiin, ei hänellä olisi suurtakaan apua oppipojistaan.