Yhä ahkerammin raatoivat orjat... Yhä kuumempana valui

otsanhiki...Oolavi huomasi sen olevan hänen oman, tulevan osansa...

Mieli masentui... Epätoivo nousi kevättulvillensa... Perkele huomasi

aikansa tulleen ja antoi muuttua näkynsä: Etäällä nousi nyt kuulu

Harhasaari. Se kohosi linnoineen ihanan runolammin ulapasta, kohosi

kauniina niin kuin käen kukkuminen, joka helähtää kuin hopeaisin

helske koivukankaan kauneudesta, lintuparvien kevätlaulujen ja

huilun sävelten seasta, kiitellen kaunista kaikua, joka tuo vuoren

tervehdystä koivun latvassa kukkujalle... Siellä Harhasaaren

lumomailla, runolinnoissa ja lammikoilla taikka metsissä lymyten

eleli väki huoletonna... Sillä ei ollut siellä muuta työtä kuin

elää elääkseen... viedä päivä aamustansa iltaruskovuoteellensa...

saatellen sitä, niin kuin ihaninta morsianta... Jokaisen vyöllä

kiilteli kultainen avain. Se oli kaunis taikasauva, jolla käskiessä

puhkeaa raikkaimmat vesilähteet vuoren kylkeen, pulputen vettä

janoisen eteen... totellen kuin vuori Mooseksen sauvaa... Sen avaimen

käskystä muuttui karuin kangas ihanimmaksi Eedeniksi, levittäen

viileän varjon lempiville... Herkut, viini, hedelmät ilmestyivät

itsestänsä valmiiksi joka päivä ruoka-aikana ilman avaimen

omistajantyötä, ikäänkuin niitä kasvaisi itsestänsä.

Sen kaiken antoi kulta... Se sitoi työhön suuret orjajoukot... Se

sitoi ne kahleilla, joita ei näe ihmissilmä... Ilman vartijoita

raatoivat ne kullan haltijan hyväksi... Sen puolesta kantoivat ne

otsan hiki-uhriansa Hänelle, joka uhrin, rukouksen, hyväntyön ja

nuhteettoman elämän on saapa jokaiselta _itseltänsä_.

Korkeudesta hymisi lumolaulu... Aurinko valoi runovaloa... Se valo

värjäsi Harhasaaren satulinnat lumoaviksi... Se kaunis näky huikaisi

Oolavin hengen hohteellansa... Sielu suli tyyten hekkumoihin, värisi

niille, herpautui, raukesi... Kultakuume syöpyi siihen taaskin... Sen

nähtyänsä kuiskaili hänelle saattajansa taas:

-- "Suo orjajoukon raataa edestäsi!... _Kullalla_ itse avaa

vuorenkiveen ne lähteet, joista onni pulppuaa... On otsanhiki

avaimista huonoin, kun edessäsi on suo ja kova kivi ja niitä täytyy

sillä leiväksi muuttaa."

Sanat lumosivat Oolavin... Hän valmistui... Kiusaaja vei hänet nyt

korkealle vuorelle... Sen huipulta avautui Oolaville uusi Harhasaari:

nyt oli saarena jo koko maailma: sen rikkaus... loisto, sen

orjajoukot... kunnia ja viini... Kaikki antautui kulta-avaimille...

Viini lorisi, kaunis tyttö tanssi... Huuli antoi mehevimmät

suudelmansa, kun kulta-avain huuleen hiljaa koski... Se kulta käski

oikeuden vaakaa... Ja kun se käski onnenpyörää, pysähtyi sen kulku

oitis... Kuin nöyrä ratsu odotteli se käskijäänsä vain. Kavalana

lausui Perkele:

-- "Tuon kaiken saat, jos avaimeeni tartut..."

Oolavi oli jo valmis... Tuukkalan ja Ranniston ja Martvan pelastus

sävähti häneen kulta-avaimesta.

Se sävähti kullan hohteena, joka ihanalla välkkeellänsä huikaisi

silmän sokeaksi... Ja silloin hänen suuri kiusaajansa lausui

hänelle kasvoilla jumalaiset, viisaat eleet, ja osottaen terävintä

kirkonharjaa:

-- "Suon, kivet, sekä kirkonharjan sinulle antanut on Hän joka

hikeäsi kuin peto verta vaatii sekä imee... No... kirkonharjakin ehkä

on lahja... Onhan se korkeahko istuimeksi... Vaan muista toki, pidä

aina mielessäsi: Teräväsärmikäs on kirkon harja!... Se epämukava

on istuimeksi, varsinkin kun sinne ei yllä huuli, joka herkullista

suudelmata tarjoo... Ei siellä myöskään armas viinilähde lorise

kauniin kukkapensaan alla... ei syli lämmin tarjoa sulojaan..."

Yhä toivottomampana kuvastui Oolaville Hallan selkä... Toisaalla

loistivat maailman rikkaudet... Otsanhiki tuntui tehottomalta

avaimelta, kulta kaikkivoivalta. Voiton ilo säteili Perkeleen

silmistä. Korkealla vuorella seisten lausui hän kiusattavallensa:

-- "Minun sortumattomana temppelinharjanani on tämä vuorenhuippu,

jolla seisot... On edessäsi kaikki toivottava... Ja kaiken sen saat

kulta-avaimella... Saat _avaimenkin_ minulta, jos tahdot... Sen saat

jos Hänen kirkonharjaltansa laskeudut pois ja lakkaat kulkemasta

kapeaa tietä, joka Häneen vie... Siis nouse tänne minun vuorelleni,

niin kaikki, mitä jaksaa silmä nähdä ja mitä jaksaa himo odottaakaan

sinua odottaa jo ottajakseen... Myös Tuukkala ja Martva pelastuvat,

jos tartut noihin kulta-avaimiini... Jos täällä Korkealla vuorellani

kumarrut nyt vain minun edessäni, niin annan sinulle oitis koko

maan..."

Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat taas korkeudessa... Sävelpilvet

vyöryivät rajuina, toisiansa kumoon syösten... Sen pauhinassa

laskeusi Oolavi Jumalan temppelinharjalta alas, nousi korkealle

vuorelle ja laskeutui Perkeleen eteen polvillensa...

Yhä valtavampina pauhasivat suuret sotalaulut... Perkele nautti

voitostansa... Meteorikruunu valoi hohdettansa vaipaksi hänen

hartioillensa... Kirkkaat tulisoihdut leimusivat käärmeiden

suusta kaksihaaraisina tulikielinä... Se sekottui ihmissoiton

sävelpauhuun... Sen kantamana kohahti kaunis saattojoukko

siivillensä. Kaiken hohtaessa kulki se suurten ihmistöiden ohi

kiitäen pauhinalla paluutietänsä myöten... Perkele vei kiusattavan,

antautuneen hengen voittokulkueessa maan päälle häntä siellä

palvelemaan.

Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla.

Maailmoiden ikilento pauhasi radoillansa. Jokaista, ken niiltä

poikkesi, kohtasi tulinen tutkain.

Oli suunniteltu ryöstöpäivä.

Väsyneenä, menehtyneenä heräsi Oolavi loistavasta unestansa kylmään,

jäytävään todellisuuteen. Hän istui vuoteen reunalla tuskaisena,

alakuloisena ja hikisenä. Aluksi ei hän muistanut mitään, eikä

tajunnut mitään. Tylsänraukeat ajatukset kiintyivät sillanrakoon, tai

johonkin vähäpätöiseen, kuten kärpäsen surinaan, lattialla olevaan

rikkaan ja uunin peltien ränsistymään. Hän ei jaksanut ajatella

senpäiväistä ryöstösuunnitelmaakaan, oli sen aivan unohtanut.

Juotuansa lasin vettä, istahti hän tuolille, nojasi kyynärpäät

polviinsa ja kumartui käsiensä varaan. Illalliset mietteet alkoivat

silloin selvetä, kirkastua kuin nouseva, surullinen aurinko. Hän

muisti halunsa ja päätöksensä palata katuvana kotiin ja alkaa

uudestaan Hallanselältä, josta oli pois lähtenyt, tullut elämää

hakemaan. Hän punnitsi sitä päätöstä, virkistyi jo siitä hieman ja

näki siinä pelastuksen.

Mutta sitä punnitessansa tuli hän taas ajatelleeksi kotiin

saapumista. Hän kuvitteli, miten isä ja äiti ottaisivat hänet

vastaan. Kaikki iloitsisivat... palvelijat keskeyttäisivät työnsä...

kahvi kiehuisi... illalla lämpiäisi sauna... naapurit tulisivat

tervehtimään...

Ja silloin johtui ajatus siihen hetkeen, jona kaikki paljastuisi...

Hän alkoi vapista... Hän muisti, että Tuukkala menee velasta,

ei jää Hallanselkääkään, mistä uudestaan alkaa... Kylmä pureva

todellisuus nousi hänen eteensä kuin usva, joka nousee äkkiä suosta

ja peittää kylmiin sumuihin aamuauringon, joka on juur'ikään

noussut poutakirkkaana, heinä-ilmaa lupaavana. Jäävuori vyöryi sitä

ajatellessa hartioille. Kylmä hiki vuoti virtana ja kädet herposivat.

Epätoivon rusentamana kutistui hän kokoon, tylsistyi uudelleen ja

tuijotti lattiaan ajatuksettomana. Viimein alkoi hän taas hapuilla

pelastusta, yritti jotain ajatella. Ajatukset tekivät aina saman

kiertokulun, hajosivat ja tylsistyivät ja taas virkosivat hetkeksi.

Hän hengitti raskaasti, muisti Martvaa, jonka raskaudesta hän ei

tiennyt. Hän masentui yhä enemmän. Huone pimeni silmissä. Hän ei

tuntenut enää aikaa, ei paikkaa.

Ja kun ajatukset taas alkoivat tehdä työtänsä hitaasti, muistuivat

hänen mieleensä öiset unennäkönsä, kauhunsa ja ilonsa, jotka olivat

johtuneet illallisista sekavista ajatuksista. Niistä johtuivat

mietteet kultaan... kullasta päivän suureen tehtävään, ryöstöön...

siitä Tuukkalan ja Ranniston pelastukseen... rahojen sijoituksiin

ja kotiin paluuseen... Kymmenet kerrat kiersivät ajatukset saman tien.

Hän ei laskenut itse ryöstöä, ei sen vaaroja, ei rikoksellisuutta,

mutta tulosta. Hän lohdutteli itseänsä saaliilla ja uudella elämällä,

itse ryöstö oli ainoastaan kuin joku tavallinen, luvallinen teko.

Se ei häntä rasittanut. Häntä painosti ja masensi elämä yleensä,

nykyinen tilansa ja tylsistynyt tunne ja vaistomainen tietoisuus

elämänsä rikollisuudesta.

Uudestaan ja yhä uudestaan punnitsi hän sitten ryöstöä tai

kotiinpaluuta tyhjin käsin. Viime mainittu aikomus loihti aina

lopuksi hänen eteensä kuvan Tuukkalan onnettomuudesta ja Martvan

perikadosta. Hän ihmetteli, miten hän oli välillä unohtanut Martvan

milt'ei kokonaan ja vasta eilen ja nyt alkoi hänen tähtensä peljätä

ja hävetä. Hän ei käsittänyt sitäkään. Onnettomuuden suuruus

kirkastui yhä suuremmaksi: Se tukahdutti lopulta kaikki järkeilyt ja

laskelmat. Pakkoluovutus kuvastui ainoana pelastavana oljenkortena.

Jäytävä, jääkylmä todellisuus painoi häntä sille polulle, ja hän itse

näki lopulta, että muu ei enää auttanut.

Ja kun ihminen on tehnyt viimeisen epätoivoisen päätöksensä,

rauhottuu hän ja tylsistyy. Niin kävi Oolavinkin. Hän joi suuren

lasillisen viiniä, pukeutui, otti aseensa ja pienen pommin ja läksi

sovittuun paikkaan tapaamaan toisia.

* * * * *

Puoli-pilvinen päivä lähestyi jo puolipäivän tienotta. Taivaalla

ajelehti vaaleita, kuivia pilven-häikäleitä. Varjot kulkivat maassa

niiden kuvaisina. Tuon tuostakin solui pilvi auringon eteen salvaten

tien sen valolta, solui ohi ja avasi taas pilvenraon valon tieksi.

Tuuli ryöpäytteli joskus katupölystä pienen pilven ja viskasi sitä

kulkijoiden silmille.

Eräässä kadunkulmassa odotteli Oolavi sovittua merkkiä vastapäätä

olevasta pankista. Sitä varten oli yksi ja toinen siellä aina jollain

asialla. Varrottiin hetkeä, jolloin väkeä olisi vähimmän. Hän ei

huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ei pölyä, ei kulkijoita,

ei valo- ja varjopilvien ainaista vuorottelua. Kaikki synkät

ajatukset olivat haihtuneet. Hän ei muistellut Tuukkalaa, ei omaa

tilaansa. Kaikki ajatukset olivat kiintyneet ryöstöön. Kuumeisesti

laski hän tehtäväänsä ja pakoansa, järkeillen:

-- "Ensin hyvin kylmäverisesti sisään... hiukan ylpeänä... Kun on

hetki, silloin kuin peto... Ne toiset seisovat aseet ojona, minä ja

Harteva kassaan... Eiköhän Harteva pelkää!... Tietysti se pelkää...

voi pilata vielä asian!..."

Hän kiukustui jo Hartevalle siitä, että se muka arkailee ja pilaa

asian. Kun se harmi oli mennyt, jatkoi hän taas suunnitelmaansa,

järkeillen:

-- "Sitten ei ole aikaa siekailla... Rahat hyvin joutuin talteen...

Onkohan miten suuria setelitukkuja... Ja eivät suinkaan ole

hajallaan, vaan käärittyinä..."

Hän johtui siitä muistelemaan omia rahatukkujansa. Niistä johtui

ajatus hetkeksi pörssiin, parooni Geldnersiin ja muihin. Sitä tietä

palasi hän taas aineeseensa, jatkaen:

-- "Täytyy olla Hartevaa rohkeampi... Se pöyhkeilee aina, vaikka

ei riittäisi minulle voimissa läheskään... Tietysti ei riitä... Ja

tietysti se hätääntyy ja pilaa asian!..."

Ja taas hän raivostui Hartevalle, ollen varma, että tämä hätääntyy.

Hän käveli kiihkoisena edestakaisin, soimasi Hartevaa ja muisteli

monia tapauksia, joissa Harteva oli ollut tuhma ja arka. Parin

minuutin ajan hän aivan vihasi häntä. Aivojen työ oli pelkkää

sairaloisuutta ja kuumetta.

Kun hän oli hetken kiukutellut Hartevalle, jatkoi hän suunnitteluansa:

-- "Poistuessa täytyy olla hyvin kylmäverinen... Ensiksi tätä

katua... alussa, jos ei ole hätää, hitaasti... vasta ensi kulmassa

nopeasti... Jokirannalla tulee metsä ja siellä ovat tiet jo

tarkastetut..."

Hän innostui, käveli kuumeisena ja tuskitteli, kun ei jo merkkiä

näkynyt... Sitten alkoi hän taas jatkaa pakosuunnitelmaansa,

ajatellen:

-- "Jos taas hätä tulee, niin silloin on paras olla rohkea... Jos

sattuu, että ajavat takaa ja ovat kiinni saamaisillansa, silloin

hyvin rutto käännös ja laukaus... Kun yksi kaatuu, säikähtävät

toiset..."

Hän kiihtyi kiihtymistänsä. Korvat olivat jo lummessa, hän ei kuullut

mitään. Hermot olivat tuliset, aivoissa riehui sairaloinen työ.

Hän kertasi ajatuksensa uudestaan ja taas uudestaan, hätäili ja

kiukutteli, kun sovittua merkkiä yhä ei näkynyt.

Mutta kun sovittu merkki vihdoin näkyi, herposivat hänen polvensa

niin, että hän toin tuskin voi liikahtaa. Kädet vapisivat. Päähän

tulvasi kuuma veri. Hän seisoi hetken tyrmistyneenä.

Katsahtaen eteensä huomasi hän Hartevan astuvan juuri sisään.

Se rohkaisi häntä. Hän sai voimansa takaisin ja lähti pankkiin

rauhallisen näköisenä, vaikka sisällisesti tulisena. Sisälle

astuessansa ei hän voinut olla arasti ympärillensä katsahtamatta.

Kaikki oli hetken aikaa rauhallista. Ryöstäjät suorittelivat

teennäisiä tehtäviänsä levollisina. Kukaan ei edes toiseensa

katsahtanut. Oolavi järjesteli näön vuoksi papereitansa, varustautuen

muka asiaansa toimittamaan.

Silloin kuului kuiva, käskevä komento:

-- "Kädet ylös!"

Tyrmistyneet virkailijat kavahtivat kauhuissansa ylös ja nostivat

kätensä pystyyn. Jokaisen rintaa kohti oli tähdätty pistooli, jonka

hana nousi jo puoli lyöntiin.

Silloin pääsivät Oolavissa irti kaikki petomaisen ihmisen halut.

Verenjanoisena eläimenä syöksyi hän kassaholviin, loikaten kaiteen

yli yhdellä hyppäyksellä. Hän sysäsi Hartevankin tieltänsä kumoon

ja hyökkäsi holviin kuin peto, joka syöksyy palavaan pesäänsä,

pelastamaan pentujansa... Silmät kiiluivat... Raivoissansa ei hän

jaksanut tarkastella missä rahat olivat... Hän kiskoi kassakaappien

ovia auki... penkoi nopeasti papereita, huomaamatta edes mitä

ne olivat... Hän sieppasi rahasäkin ja paiskasi sen taas pois,

huomattuansa rahat kupariksi... Säkki halkesi... Sisältö levisi

lattialle... Pankkihuoneessa oli haudanhiljaista... Hän sieppasi

toisen säkin... siinä oli hopeaa ja sekin sai mennä... Hän penkoi

salaman nopeudella, mitä käsiinsä sattui... töytäsi Hartevan syrjään

ja etsi aarretta puoli sokeana... Väliin pääsi hänen huuliltansa

raaka, hermostunut kirous.

Viimein löysi hän säkillisen kultaa... Sormet tulisina tarttui hän

siihen... Mutta se oli liian vähän... Hän raivasi edelleen... viskoi

papereita lattialle... syöksyi kaapilta kaapille... Hiki valui

otsalta, mutta hän ei sitä huomannut.

Äkkiä sai hän käsiinsä setelivaraston ja alkoi ahdata sitä laukkuunsa

ja poveensa... Hän ei tarkastellut mitään, ei ajatellut mitään...

Pedon vimmoin sulloi hän täyteen kaikki säilönsä... Kun niihin eivät

kaikki mahtuneet, kiirehti hän Hartevaa:

-- "Ota nyt!... Ota sukkelaan!... Perhana!..."

Yhdellä harppauksella syöksyi hän sitte saaliinensa pois holvista,

loikkasi kaiteen yli ja poistui Hartevan seuraamana, toisten jäädessä

pariksi se kunniksi vielä vahtia pitämään. Heitä varten viskasi

Oolavi ja Harteva sopimuksen mukaan kultasäkkejä oven suuhun, josta

he voivat ne poistuessaan kiireesti mukaansa ottaa.

* * * * *

Viimeiset miehet lähtivät jo pankista ottaen mukaansa heille varatun

rahataakan ja syöksyivät väkijoukkoon. Oolavi oli pääsemäisillänsä

kadunkulmaan, jossa hän olisi voinut hävitä näkyvistä. Mutta silloin

kuului huuto:

-- "Tuolla menee yksi... Ottakaa kiinni!..."

Hänen jalkansa vavahtivat... Puristaen kaikki tahdonvoimansa tekeytyi

hän rauhalliseksi... Hän tuskin kiirehti askeleitansa... ei katsonut

taaksensa, ettei huomattaisi asian koskevan häntä. Takana yltyi huuto:

-- "Ottakaa kiinni!... Ottakaa rosvo kiinni!..."

Hän kuuli juoksua ja hälinää... Väkijoukko läheni... Hän oli

tulikuuma... Vihdoin pääsi hän kadunkulmaan... Siitä alkoi lyhyt

poikkikatu... Hän huokasi helpotuksesta ja syöksyi raivoisassa

juoksussa pakoon... Huuto yhä koveni takana... Katu, jota myöten hän

juoksi, oli tyhjä... Raha taakka hiukan rasitti häntä, hidastutti

juoksua, mutta hän ei luopunut siitä... Siinä oli hänen elämänsä.

Hän juoksi kuin peto... Joku kulkija sattui tulemaan portista

hänen jalkoihinsa. Hän syöksyi suoraan, ja tielle sattunut

pyörähti hänen jaloissansa kuin pöly tuuliaispään vihurissa...

Hätäisesti vilkaisi hän taaksensa ja näki ensimäisten takaa-ajajien

kääntyvän poikkikadulle, juuri kun hän oli siltä toiselle kadulle

kääntymäisillänsä... Oikealta kuului huutoa ja lyhyt laukaus... Hän

vilkaisi sinne ja näki poliisien juuri syöksyvän käsiksi Hartevaan,

joka kaatui luodin lävistämänä.

Muuta ei hän tapauksesta tajunnut... Korvat menivät lumpeen,

silmissä pimeni... Hän syöksyi eteenpäin yhä hurjempana... Pari

kolme vastaantulijaa ei huomannut kiinnittää häneen huomiotansa,

sillä he kiiruhtivat juosten katsomaan sitä huutavaa joukkoa, joka

oli nujertanut haavotetulta Hartevalta aseen ja sitoi häntä...

Hartevan kiinnijoutumisesta hän toivoi itsellensä pelastusta... luuli

kiinni-ottajiensa kääntyvän sinne, tai ainakin pysähtyvän hetkeksi

katselemaan... Sillä aikaa ehtisi hän metsän reunaan...

Sivullensa vilkaisematta syöksyi hän yhä nopeammin tietänsä... Mutta

kiinni-ottajat eivät pysähtyneet... Hän kuuli taas niiden huudot...

Pari vastaan tulijaa pysähtyi ja hämmästyneenä jo yritti sulkea

tien... Nopeasti vetäisi hän aseensa ja yrittäjät kaikkosivat silloin

kuin akanat tuulen tieltä.

Jo oli hän metsän reunaan pääsemäisillänsä... Takaa-ajajat jäivät

askel askeleelta jäljelle, sillä hän oli verraton juoksija... Hän

huomasi niiden äänen kuuluvan aina vain loitompaa... Pelastus oli

hänestä varma... Hän uskalsi jo hengittää ja vilaista taaksensa...

Kiinni-ottajat olivat lähes puolta kauvempana kuin lähtiessä...

Nyt oli hän varma pelastumisestansa ja kiirehti juoksuansa... Puuttui

enää pari kolme askelta ja hän olisi ollut tiheäpensaisen metsän

suojassa ja siellä hänellä oli kaikki valmiiksi suunniteltu...

Satuloitu hevonen odotti ja pakotie oli viisaasti järjestetty...

Mutta silloin ilmestyi tielle hänen eteensä joukko harjoituksista

palaavia sotamiehiä... Hän tyrmistyi, hätäytyi, oli menettää

mielenmalttinsa... Takaa ajajat huusivat sotamiehille miesvoimalla:

-- "Ottakaa rosvo kiinni!... Ottakaa kiinni rosvo!"

Sotamiehet käsittivät asian ja heti oli pakotie tukittu... Hetken

epäröi Oolavi, silmänräpäyksen vain... Seuraavassa tuokiossa syöksyi

hän oikealle, jonne kääntyi pieni polku... Alkoi uusi kilpajuoksu.

Sotamiehillä ei ollut patruunia, joten ampumisesta ei ollut pelkoa...

Takaa kuuluivat yhtenäiset kehotukset: "ottakaa kiinni!"... Vastaan

tuli mies, sieppasi seipään ja aikoi tuketa tien... Oolavi ojensi

aseensa... Kuului pamahdus ja mies kaatui hengetönnä tielle, Oolavin

hypätessä hänen ylitsensä.

Taas jätti hän kiinni-ottajansa ja oli pääsemäisillänsä metsän

suojiin, kun sieltä ilmestyi miesjoukko ja huudon kuultuansa tukkesi

häneltä tien... Hän ei enää käsittänyt mitään... Sokeana kääntyihän

polulta oikealle ja hyppi kivikkoa myöten eteenpäin... Ajajat

seurasivat kintereillä. Hän oli jo kolmelta puolen saarrettu.

Äkkiä tuli joki eteen... Hän vilkaisi sivullensa ja huomasi olevansa

piiritetty... Nopeasti viskasi hän kultasäkin jokeen ja syöksi itse

perässä, alkaen voimakkailla vedoilla uida vastaiselle rannalle...

Takaa-ajava joukko syöksi rantaan... Kuului sekava melu... Neuvoja

annettiin, mutta kukaan ei voinut mitään tehdä.

Viimein saapuivat poliisit pistooleinensa. Hänen käskettiin henkensä

uhalla pysähtyä... Oolavi ei totellut... Silloin pamahti laukaus ja

luoti suhahti ilmassa... Silmänräpäyksessä painui Oolavi veden alle.

-- "Sattui!" -- kuului rannalta. Väki levähti... Poliisi lähti

noutamaan venettä, jättäen vahdit paikkaa vartioimaan. Alempana

pulahti virta.

-- "Tuolla menee jo ruumis", -- lausui joku rannalta.

Virta pulahti vielä kerran. Joku ihmetteli:

-- "Kas miten nopeasti virta käy..."

Mutta pian räiskähti vesi vastaisella rannalla ja aalloista hyppäsi

maalle Oolavi, joka oli itse painautunut veden alle. Väkijoukon

voimatonna huutaessa hävisi hän metsään. Harteva oli kiinni-ottaessa

kaatunut luodin lävistämänä ja kuollut tuntemattomana. Toiset olivat

pelastuneet viskaamalla kadulle rahansa, joita kokoomaan takaa-ajajat

pysähtyivät.

Kun hän oli jo turvaan päässyt, istahti hän puolikuoliaaksi uupuneena

kivelle. Setelitukkokin oli hävinnyt virtaan. Mutta hän ei jaksanut

enää surrakaan. Pää painui käsien väliin ja hän istui siinä myöhään

yöhön asti kuin kuollut, joka kummittelee hautausmaalla.

Hän oli astunut Jumalan temppelin harjalta alas ja istui nyt

toisen temppelin harjalla, sillä korkealla vuorella, johon näkyvät

maailman houkuttelevat rikkaudet, kunnia ja valta, tarjoutuen

otettaviksi. Hän istui siinä, elämä murskana edessä, sieramissa

kuoleman ja veren haju, äärettömyyden kuperan ikään kuin painuessa

littiöksi, joka laskeusi hänen hartioillensa ja musersi hänet

hirmupainollansa mäsäksi. Hän vapisi ja hänen korvissansa alkoi

kuulua hirvittävä tuskanhuuto: hänen äsken ampumansa miehen veren-ääni.

Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta.

Kesän kuolinkellot soivat. Puun oksilla riippuivat syysmurheet. Koivu

kaipasi lehtiänsä, järvi alliansa ja rantaruohokko onkijan venettä.

Poissa olivat metsän siivekkäät laulajat. Nurmi itki puroon kylmää

syysvettä. Lehti mätäni, mielet kulkivat maassa ja seipään päässä

suri yksinäinen harakka kesän poismenoa.

Oli tyyni, harmaa päivä. Mehevät pilvet riippuivat lähellä maata,

liikkumattomina, sateeksi herahtamaisillansa. Kaikki tiukkui

kosteutta ja sumua. Jokaisen urvun ja havun päässä herutteli

vesipisara itseänsä irti pitämistänsä: imi kosteutta ja paisui

siitä maahan tipahtamaisillensa. Niityllä tirskui vesi kulkijan

jalkojen alla ja joka suonesta ja ojasta kuului surullinen vesilirinä.

Ranniston vierashuoneessa kehi tyttö rihmaa kehälle, talon emännän

kutoessa sukkaa pöydän takana.

Martva istui yksin huoneessansa. Ovet olivat auki, joten hän voi

nähdä vierashuoneeseen välillä olevan huoneen läpi. Tyttö lauloi

kehiessänsä vanhaa surullista laulua, jonka nimi oli "Martva". Hän

lauloi:

"Kuu kelmenee, on kylmä sää

ja miel' on murheinen.

Vaan laulu kumma, vanha tää

syyt tietää murheen sen.

On illantyyni. Murheissaan

kuin neito kalpeneva

Saimaasta katsoo kuvaistaan

kuu, päivä loisteleva.

Siell' asuu Martva äitineen,

tuo kukka Saimaan rantain

ja armain laulu rantaveen

ja metsän kaiku puhtain."

Rihma katkesi, kehijän laulu rihman mukana... Rihman pää huulien

välissä etsi tyttö sen toista päätä vyyhdestä solmitaksensa ne

toisiinsa... Martva istui äänettömänä, kädet helmassa, ajatus omilla

poluillansa... Hän kuuli laulun ja nautti sen suruista... Laulu oli

hänelle tuttu, eikä häntä oudostuttanut, että sen nimi ja ajatus

kuvasi häntä ja hänen surullista elämäntaruansa.

Tyttö sai rihman solmituksi ja jatkoi lauluansa kehinnän mukana:

"Vaan poika soutaa purressaan.

Hän etsii Martva-rukkaa.

Sen rantaan laskee. Riemuissaan

tuo hälle lemmenkukkaa.

On kukkaan Martva pettynyt...

Vaan poika on jo poissa.

Siks' on nyt silmä vettynyt,

ja murhe illankoissa.

Vaan Saimaan aalto aukenee

ja nostaa mustan purren.

Ei Martvan elää mieli tee.

Hän astuu purteen surren."

Martva kuuli taruansa... Sydän pakahtui tuskasta ja silmät

kyyneleistä. Virtanaan vuotivat niiden liiat vedet itkun

punaamalle poskelle... Hän kokosi ne entisistä kyyneleistä

vesimärkään nenäliinaansa ja antoi mielen koota korvalla laulusta

uusia suruja...uutta apeaa mieleen... kyyneleitä silmiin.

Kehijä jatkoi tarinaansa:

"Ja yksin Martva purressaan

nyt laskee aallon alle.

Jo saapuu raukka Tuonelaan,

sen virran ulapalle.

Hän laskee virtaa. Rantaa sen

koristaa musta lehto.

Kumottaa päivä suruinen,

kuin kirkas talvi-ehtoo.

Virrassa Tuskansaari on

ja saaren alttarille

vie hiljaa vene airoton,

laskeutuin lainehille.

Ja tuskantuli punottaa

siell' aina astiassa,

yöt päivät siellä Martva saa

sit' olla vaalimassa.

Ei oo hän enää onneton,

vaan Tuonen nunna jalo,

ja nunnapukunansa on

kuun kylmä, kumma valo.

Ja tuskantuli hälle on

nyt hoiva, joka riittää...

Ah miten moni onneton

huonomman kukan niittää!"

Laulu loppui. Kehä hurisi... Martva eli mustan murheen mailla... Oli

kuin olisi hänen edessänsä kohonnut Tuskansaari Tuonenvirrasta...

Siellä saarella oli alttari ja alttarilla paloi pieni punainen

tuli, lepatti kuin kukkalehti runollisessa astiassansa... Ympärillä

oli Tuonelan rauha... Virta solui mustana... Ohi laski pursi

purrenperässä, tuoden Tuonelaan väkeä... Kaikilla oli rauha mielessä,

puhdas Tuonen paita päällä... Kaikki ihmettelivät outoja oloja...

mustaa lehtoa... Tuonelan lintuja... ikuista rauhaa... Ei risahtanut

oksa, ei sirkka sirahtanut... Päivä paistoi kummasti, metsä oli surua

täynnä ja valkopukuiset henget hiiviskelivät arkoina, kuin peljäten

häiritsevänsä Tuonelan nukkuvien vieraiden rauhaa.

Ja silloin Martva nautti taas tuskastansa ja käsitti sen

suuruuden, jalouden ja puhtauden. Kaikki elämän ilot muuttuivat

hänelle arvottomiksi, rahvaan huviksi, joka hyrskii kuin likainen

vaahtopuhtaan, jalon veden pinnalla, häviää, sulautuu veteen ja

jättää mielen autioksi. Tuska oli ainoa joka pysyi, sillä se oli aina

suuri ja jalo.

Silloin heräsi hänessä halu lähteä Tuonelaan hoitamaan tuskantulta

sen ikirauhassa. Elämä oli hänelle nyt taakka, sen onni kylmää

pettävää sumua. Hän muisteli taas "Litvan laulua" ja varmistui

siinä uskossa, että se oli hänen kohtalonsa ennustus. Hän oli

monesti ennenkin ajatellut, että ainoa tie säästää isä ja äiti

surusta ja häpeästä oli se, että hän syöksyisi Tuukkalan koskeen,

tapaturmaisesti muka. Hän oli jo suunnitellut miten hän sen tekee:

Menee toisten kanssa rantaan, työntäisee Oolavin kepeän veneen

veteen, astuu siihen näennäisesti leikillä, ja kun vene on jo menossa

alkaa huutaa apua näön vuoksi.

Mutta aina oli hänet pidättänyt se ajatus, että sekin koskee hänen

vanhempiinsa. Silloin oli hän miettinyt muuta keinoa, millä salata

se mitä kohta tapahtuu, mutta ei löytänyt mitään. Oolaviltakin hän

yhä salasi tilansa. Pari kertaa oli hän häntä kutsunut kiirehtimään

tuloansa, mutta oli saanut kuivan vastauksen, että hän ei voi tulla,

vieläpä huomautuksen, että hänellä on miehenä velvollisuuksia elämää

kohtaan. Se oli masentanut hänen mielensä. Hän tuli araksi ja

umpimieliseksi.

Naisen jaloin, suurin ja puhtain onni, äiteys, oli siten tullut

hänelle suurimmaksi onnettomuudeksi. Hänen lempensä hedelmä nosti

hänen hartioillensa kokonaisia vuoria, lisäten niitä joka päivä.

Onneton tyttö rutistui uuden hirmupainon alla. Ja viattomasti uskoi

hän edelleenkin kaiken, mitä Oolavi hänelle kirjoitti, luuli hänen

tutkivan ja tekevän työtä, huomasi hänen kylmenneen hänelle ja kärsi

tulisinta tuskaa ajatellessansa, että silloin kun Oolavi palaa, hänen

täytyy avata hänelle suru, joka ehkä hänet tappaa. Jalo sielu ei

syyttänyt toista, ei etsinyt itselleen rikostoveriakaan, vaan nosti

senkin osan vielä omien hartioittensa painoksi.

Kun laulu oli loppunut, sulki hän oven ja itki katkerasti.

Sydänalaansa painaen kutistui hän sohvalle ja tukahdutti itkunsa

tyynyyn, heikon vartalon tuskasta värähdellessä. Mutta hän ei

kärsinyt itkusta. Hän nautti siitä. Tuska oli hänelle nyt nautinto ja

mielen hoiva.

* * * * *

Jo soivat suuren lumijuhlan tiu'ut. Talvi laitteli orsiansa,

ripusteli niitä puiden oksille. Aamuisin peitti kuura maata, lätäkköä

jääriite. Pilvet vaalenivat. Ilma seestyi ja kaivonvintti narahteli

jo talvikuivasti.

Oli kirkas päivä. Ensimäinen härmälumi suli auringon noustessa.

Taivaalla näkyi pari valkeaa pilvenhattaraa. Päivänpaiste liuotti

heikon routariitteen pellon multapinnalta ja päästi vesilätäkön

riitteestä.

Rannisto keskusteli pastori Aamuston keralla vierashuoneessansa.

Martva istui huoneessansa, käsityö ajankuluna. Ovet olivat auki,

joten hän voi seurata keskustelua.

Pastori Aamusto oli ryhtynyt puuhaamaan kuntaan vakinaista

sairaanhoitajatarta, joka mahdollisesti osaisi tehdä kätilönkin

tehtäviä. Rannisto lupasi hänelle apuansa. Nuori pappi selitteli

siitä innostuneena:

-- "Se hetki, jolloin kuoleva sanoo jäähyväiset kaikelle, on elämän

suurin hetki. On raskasta, jos kuolevan täytyy silloin huomata, että

hän on yksin ja hyljätty. Se puoli on minusta asiassa yhtä tärkeä kuin

itse varsinainen asia, sairaan sairashoidollinen hoito..."

Rannisto ajatteli asiaa. Kuoleman vakavuus ilmestyi hänenkin eteensä,

samoin Martvan. Se ikään kuin lihallistui, seisoi huoneessa terävä

viikate olalla ja ruumisliinat kainalossa. Kuului kuolinlaulu ja oven

takana odotti ruumis-arkku. Rannisto myönteli:

-- "Se on totta... Kuolema on suuri... Minä kiitän Teitä, pastori,

asian alkuun panosta..."

Martva oli itkuunsa pakahtua. Hän ajatteli Tuukkalan koskeen

kuolemista. Sen kylmä syysvesi pani hänet värisemään.

Hetkisen mietittyänsä jatkoi Rannisto:

-- "Minäkin olen sairaanhoitajattaren tehtävästä samaa mieltä kuin

Te, ja siksi olisi mielestäni saatava henkilö, jota elähdyttäisi

Jumalan henki... Ei nimittäin olisi lohduttavaa saada kuollessansakin

kuulla puhuttavan pilkkasanoja kuolemasta ja Jumalasta... Jos

sellaista henkilöä ei saada, olemme hyvää tehdessämme ehkä tuoneet

kuolevan vuoteen viereen olennon, joka raa'alla pilkallansa syöksee

kuolevan epätoivoon, katkeroittaen sen viimeiset hetket..."

Martva tunsi kuoleman kylmän henkäyksen, näki sen synkän, ankaran

katseen. Hän ajatteli Tuukkalan kosken kiviä, mietti kuinka koski

viskaa hänet niihin mäsäksi. Koko sielu oli katkeruutta täynnä.

Vakavana seurasi hän keskustelua. Pastori Aamusto jatkoi:

-- "Sitä estääkseen minä olen ajatellut järjestää asian niin, että

lähetämme täältä sopivan naisen sairaanhoitajattaren kursseihin,

jotka suoritettuansa hän palaa tänne ja saa toimen ilman valintaa..."

-- "Se onkin nyt paras tie", -- myönsi Rannisto. Nuori pappi

selitteli asiata, edelleen puhuen:

-- "Olisi erittäin tärkeä saada toimeen nainen, joka olisi saanut

vaikkapa pienemmänkin niin sanotun ylemmän sivistyksen, mutta täällä

ei tietääkseni sellaisia sopivia ole..."

Rannisto muisteli yhtä ja toista, ei löytänyt sopivaa ja myönsi:

-- "En minäkään luule täällä olevan... ainakaan tunnettua ja muutoin

sopivaa..."

Mutta Martvan silmissä välähti silloin toivon kipinä. Hän oli

synnytystänsä salataksensa suunnitellut pois matkustamista, mutta

ei ollut löytänyt sopivaa tekosyytä. Nyt se näytti ilmestyvän kuin

taivaan lähettämänä pelastuksena. Hän huokasi helpotuksesta, hengitti

kiihkeästi ja poskille nousi heleä, lämmin puna. Hän päätti pyrkiä

kursseille ja siellä synnyttää salassa. Hän iloitsi siitä sattumasta

kuin pieni lintu pesäpaikan löydöstä ja piti pastori Aamustoa Jumalan

lähettämänä enkelinä.

* * * * *

Sairaanhoitajattaren kristillismielisyydestä johtui puhe

uskonasioihin, ensin nykyiseen Jumalan kieltämiseen ja siitä niihin

kysymyksiin, joita Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kieltäjät tuovat

väitteittensä tueksi. Siitä puhuessa huomautti Rannisto muun ohessa:

-- "Yksi asia, jota nykyään tehdään pilkan esineeksi, on Neitsyt

Marian raskautuminen ilman avioliittoa... Moni käyttää sitä

kertomusta todistuksena uskontoa vastaan... väittäen että se on

petosta..."

Martva säpsähti, kun kuuli raskautta mainittavan. Jokainen vihjauskin

siihen asiaan sai veren syöksymään hänen poskiinsa. Hänen tilansa

oli samanlainen, kuin erehtyneen ihmisen, joka pelkää joka hetki

ilmitulevansa, kehittää sillä pelolla itseensä tautimaisen luulon,

joka panee hänet säikähtämään jokaista hiirenhisahdusta, luullen sen

tarkoittavan häntä. Jännitettynä seurasi hän keskustelua, ei itsensä

sen aiheen, vaan oman tilansa tähden. Pastori Aamusto selitti:

-- "Kullakin ajalla on omat epäilijänsä. Ei meidän tarvitse niistä

huolia, sillä eivät ne uskontoa voi hävittää..."

Hän innostui, lämpeni oitis ja jatkoi posket hehkuvina:

-- "Minäkin olen sitä asiaa ajatellut, kun olen kuullut siitä

puhuttavan. Ja minä olen tullut vakuutetuksi, että epäuskokin on

ase Jumalan kädessä kuten kaikki muukin. Minä uskon, että se on

hänen seulansa, jolla hän seuloo väärän pois sanastansa, esimerkiksi

pakottamalla sen kautta ihmisiä syventymään Hänen sanaansa... sitä

puolustaessa nimittäin... Sillä onhan mahdoton, että mikään _voisi_

nousta Häntä, Kaikkivaltiasta vastaan, jos sillä nousemisella ei

olisi tarkotuksena hänen tahtonsa täyttäminen..."

Rannisto kuunteli hänen hehkuvaa puhettansa rauhallisena, kuten se

joka seisoo järkkymättömällä kalliolla. Hän ihaili, mutta oudosteli

samalla Aamuston uskon rohkeutta. Kun hän huomautti, että Neitsyt

Marian neitsyyden kieltäminen kumoisi Jeesuksen olemuksen jumaluuden,

väitti nuori Jumalan palvelija rohkeana:

-- "Ei ollenkaan."

Syntyi pieni pysähdys. Martva katseli eteensä hajanaisena. Aluksi ei

hän jaksanut muuta tehdä, kuin väsyneesti iloita kotoa poispääsystä.

Se ilo virkisti häntä siksi paljon, että hän jaksoi seurata

keskustelua. Ja ensi kertaa alkoi hän silloin ajatella sitä asiaa,

miksi hänen äidiksi tulonsa oli rikollinen. Sitä ennen ei hän ollut

sitä kysellyt. Hän oli myöntänyt sen rikollisuuden vaistomaisesti.

Kun Rannisto kummasteli nuoren papin uskon rohkeutta, selitti tämä:

-- "Miten Jesus on tullut ihmislihaksi, se ei muuta asiaa, ei hävitä

Hänen jumaluuttansa. Pääasia on se, että Hän on _Jumalan_ poika, eikä

tavallinen hurskas, muita parempi ihminen..."

Hänen henkensä nousi kuten alttarilla, kun hän puhui Jumalan nimessä.

Martva oli tulipunainen itkusta ja oudosta häveliäisyyden tunteesta.

Aamusto selitti rohkeana:

-- "Voi olla mahdollista, että Jeesuksen kuvaaminen

neitseestäsyntyneeksi on johtunut siitä, että on ymmärretty väärin

ennustus 'Neitsyt tulee raskaaksi'... Se on runollinen ennustus,

eikä siinä ole sanottu, että hän tulee ilman miehen osaa neitseenä

raskaaksi, vaan että hän synnyttää aviottoman ja jotain semmoista...

Kenties on siihen vaikuttanut väärä usko, että Jumalan Poika ei

voi si'itä luonnollisella tavalla ja siksi on mahdollisesti pantu

myöhemmin neitsyt Marian suuhun sanat: 'en minä miehestä mitään

tiedä'... Mutta meidän tulee huomata, että ne apostolit, jotka tästä

kertovat, itse nöyrinä tunnustavat: 'Me ymmärrämme puolittain.' Voi

olla myös lisäys myöhäisempi, minkä ehkä voi historia selittää..."

Martva peittäytyi kuin pikku lintu pesäänsä, ujostelen omaa tilaansa.

Hän koetti saada selville, mikä hänen äiteydessänsä oli rikollista,

semmoista, joka sai hänet pelkäämään ja häpeilemään sitä. Hän luuli

sitte jo löytäneensä jonkun heikon selityksen, mutta se selitys

haihtui oitis, ennen kun hän ehti sen täysin tajutakaan.

Rannisto kuunteli puhetta varovasti. Nuori pappi puolustautui, kuten

se, joka uskoo, että hänen Jumalansa pysyy ja kirkastuu kaikissa

vaiheissa. Hän selitti:

-- "Se kysymys jää ijäksi ratkaisematta. Ei mikään tiede vei

osottaa vääräksi sitä, että Jeesus sikisi ilman inhimillisen miehen

apua, sillä ei mikään tiede voi todistaa mahdottomaksi esimerkiksi

luonnonoikkujakaan, joita tapahtuu tuhkatiheään, koska Jumala sen

sallii. Hän on ihmeitä tekevä Jumala ja siksi ei koskaan voida

_todistaa_ vääräksi kertomusta Neitsyt Marian neitsyellisestä

äiteytymisestä. Se ei ole todistettu vääräksi silläkään, että

historian avulla voitaisiin se todistaa myöhemmäksi evankeliumin

lisäykseksi, sillä lisäys voi olla yhtä oikea muistotieto kuin

alkuperäinenkin... Mutta minä painostan sitä, että se neitsyyden

olettaminen ei ole tarpeellista... sitä ei edellytä Jeesuksen

jumaluus, eikä se riipu siitä, eikä kaadu sen kanssa. Vaikka maa

ilmat häviäisivät, niin Hänen jumaluutensa pysyy, sillä eihän

jumaluus _voikaan_ riippua mistään ehdosta..."

Hän puhui vilkkaasti ja painosti sanojansa äänen painoilla ja

hienoilla liikkeillä, Martva istui henkeänsä pidätellen, katse

avuttomana, kuin olisi hänen aikansa tulossa. Hänessä oli jotain

sanomattoman säälittävää, tuskallista, miltei hirvittävää hänen

tuskansa suuruuden ja avuttomuuden ja runollisuuden kautta. Rannisto

mietti pastori Aamuston sanoja, huomasi oikeaksi sen, että Jumala ei

voi mistään ehdosta riippua ja myönsi sen, lausuen:

-- "Se on totta, se mitä sanoitte."

Nuori pappi iloitsi, kuten oikea Jumalan palvelija iloitsee

nähdessänsä Jumalansa pysyvän myrskyn pauhinassakin. Hän jatkoi:

-- "Kyllä raamatussa voi olla inhimillistä erehdystä tai epäselvää.

Sanoihan yksi apostoleista, Jakob, että 'Usko ilman lain töitä on

kuollut'. Toinen taas, Paavali, sanoo: 'Me sen siksi pidämme, että

ihminen tulee autuaaksi uskon kautta _ilman_ lain töitä'. Nehän ovat

sanasta sanaan ymmärrettyinä vastakkaisia... vaikka tosin perinnä

on niin, että ihminen joka _uskoo_, täyttää myös lain, sillä lain

jumalalliseksi uskominen ja semmoisena noudattaminenhan johtuu juuri

_uskosta..._"

Hän käänsi puheen nopeasti toiseen kohtaan, kuin äkkiä jotain

muistaen.

-- "Ja lisäksi", -- tokaisi hän -- "meidän on huomattava, että

Jeesus itse ei ole sanallakaan maininnut, että Hänet on synnyttänyt

äiti, joka oli neitsyt... Minä itse uskon sen, mutta minä en pidä

sitä edellytystä Hänelle ja Hänen jumaluudellensa välttämättömänä,

vaan tunnustan nöyrästi apostolin lailla: 'Minä ymmärrän

puolittain...'Kaikessa tapauksessa jää toinen samoin kuin toinenkin

olettamus uskon asiaksi aivan maailman loppuun asti... Vieläpä on

raamatussa tukikin sille olettamukselle, että Jumala on antanut

Jeesuksen siinäkin menossa -- sikiämisessä -- 'löyttää' samaksi kuin

me: Hänhän ennustettiin syntyväksi _Davidin_ huoneesta ja suvusta,

josta _Josef_ oli..."

Martva lyyhistyi pimeän huoneensa sohvannurkkaan kokoon. Hätäytyneet

silmät tuijottivat elottomina vierashuoneeseen. Rannisto oli

hämmästynyt ja ihastunut. Hän lausui:

-- "Minä näen, että Te, pastori, olette Jumalan palvelija, joka Hänen

nimessänsä uskaltaa astua Pietarin tavoin vaikka kuohuvalle merelle."

Aamusto kiitti häntä avomielisesti sanoista ja jatkoi:

-- "Meidän erehdyksemme ehkä on siinä, että me emme opetuslasten

tavoin nöyrinä tunnusta ymmärtävämme puolittain, ja etsi täydellistä

ymmärtämistä, vaan itserakkaina totuutta etsiessämme etsimmekin vain

_puolustusta omille_ puolittaisille ymmärtämisillemme. Nykyään ovat

minun mielestäni useat papeistamme muuttumaisillansa asian-ajajiksi,

jotka palkkaa vastaan puolustavat kirkon ajatusta, vaan eivät luota

Häneen, joka on totuus myrskyissä."

Hän säteili ilosta, ihaillessansa Jeesusta. Onnellisena Hänen

suuruudestansa ja jumaluudestansa todisti hän:

-- "Jeesus Kristus pysyy kieltäjiensäkin edessä. Katsokaa niitä,

jotka hänen jumaluuttansa ovat yrittäneet kieltää, kuten Renan ja

moni muu. Jotain äärettömän hellää ja varovaa huokuu heistäkin.

Jeesus on heidän kädessänsä kuin tulisin hiili, joka polttaa kättä ja

jota tahtoisi, mutta ei voi pois viskata..."

Niin pulahtelivat hänestä sekaisin nöyryys ja jumalan-uskon

lujuus, kirkkaina ja lujina kuplina. Koko hänen olemuksensa oli

jumalallista jaloa runoutta, uskoa ja hengen ylevyyttä. Jumalan

henki ikään kuin tuulahteli ja täytti huoneen, kuten ensimäisenä

helluntaina. Martva värisi ja kärsi yksinänsä.

Rannisto kysyi, miten olisi silloin, jos toiselta puolen

otaksuttaisiin ja osottautuisi todeksi se, että Maria tuli Josefin

vaimoksi sidotuksi vasta raskautensa jälkeen, huomauttaen lopuksi:

-- "Sehän olisi haureutta..."

Martva hätäytyi ja vapisi. Hän sotkeutui tuskallisiin ajatuksiinsa ja

painautui kokoon. Isä tuntui heittäneen häntä kivellä. Silloin nuori

pappi ikäänkuin selitti hänelle hänen rikoksensa ongelman. Hän lausui

Rannistolle nopeasti:

-- "Huoruutta olisi se neitsyt Marian ja Josefin puolelta ollut

silloin, jos Jeesus olisi siinnyt kohtauksesta, jonka aihe oli

irstaus, eikä äidiksi ja isäksi tulo..."

Martva kauhistui. Hän huomasi olevansa portto... Hän muisti ettei hän

osannut ajatellakkaan äidiksi tuloa, koska ei sitä edes käsittänyt

silloin kun hän erehtyi. Nyt hän käsitti, mikä oli hänen rikoksensa.

Hän tajusi, että hänen tuskansa johtuivat siitä vaistomaisesta

tiedosta, että hän oli alentunut alemma eläintä, portoksi, joka ei

etsi äiteyttä, vaan irstautta. Se syyllisyydentunne oli syntynyt

Luojan sääteestä, kuten aina ihminen tuntee sen halvan, alhaisen tai

väärän teon jälkeen.

Hän oli nyt maahan lyöty. Katkera itku nousi kurkkuun. Hän tunsi

seisovansa isänsä ja koko maailman edessä porttona, _alastomana_...

Hän lymyytyi, itki ja särkyi tomuksi.

Mutta nuori pappi jatkoi puhettansa, luottaen Jumalaansa

myrskyssäkin. Hän selitti Rannistolle:

-- "Jumala on ääretön ja hänelle ei voi olla mitään siveetöntä. Hän

säätää kaikkien maailmoiden luonnonlait ja siveellisyydet. Hän on

ääretön _kaikessa_. Kukan ja karjan pakkosiveellisyys on _Hänestä_

siveellistä, mutta se ei ole ihmisessä, samoin kuin toisen lajin

luonnonpakko -- tai siveellisyys -- ei kelpaa toiselle... Jos me

kerran emme voi karjan ja kasvien tekoja mitata sillä mitä _meiltä_

vaaditaan, miten voimme äärettömän Jumalan olemusta ja tekoja

määritellä omillamme! Sitä kohtaa me ihmiset emme ole oikeutetut edes

arvostelemaankaan, sillä me emme siihen kykene. Me tiedämme sen, että

neitsyt Marian äiteys oli jaloin mitä voi olla ja silloin se oli

jumalallinen ja siveä. Sillä jos ei se sitä olisi ollut, ei siitä

syntynyt hedelmäkään inhimillisenä olisi voinut jalo ja puhdas olla.

Mutta me emme myös Hänen teitänsä ja olemuksensa lakeja voi omiksemme

omistaa, yhtä vähän kuin voimme puun tai eläimen elämänlakeja omaan

ruumiiseemme sovittaa."

182 182 Hänen henkensä hehkui kuin aurinko, joka nousee selkäveden

takaaja ihastuneena katselee aamun armautta. Hänen uskonsa ei

järkkynyt minkään epäilyksen kiven edessä. Hän ei loukannut jalkaansa

mihinkään kiveen, ei peljännyt astua syvimpäänkään aallon pohjaan.

Rohkeana kulki hän tietänsä, riippuen aina kiinni siinä Jumalassa,

joka ohjaa maailmoiden ikilentoa ja pysyy kaiken muun hävitessä ja

vaihtuessa. Hän johtui puhumaan avioliitosta. Hän selitti, ettei

sen solmiamismuoto tee avioliittoa oikeaksi tai vääräksi, vaan se,

että se tunnustetaan siveelliseksi, jumalalliseksi, ja semmoisena

alistetaan niiden solmiamismuotojenkin alaiseksi, jotka kulloinkin

Jumala meille yhteisesti oikeiksi kirkastaa, kuten Hän kirkasti

jonkun asian oikeaksi, lakina noudatettavaksi. Hän mainitsi, mitä

Jeesus selittää huoruudeksi puhuessaan vaimon päälle katsomisesta,

vaimonsa hylkäämisestä ja hyljätyn naimisesta, sekä lopetti:

-- "Jumala muuttaa ja kehittää kasvi- ja eläinkunnan elämänlakeja

jalostamalla olosuhteita, joissa ne kasvavat. Niin on avioliitonkin

laita, mitä sen solmiamismuotoon tulee. Noan ja Abrahamin aikana

ei ollut käytännössä meidän vihkimistapamme. Samoin voi se nytkin

muuttua, kun Herra johtaa mieliämme. Mutta Hän ei jätä _yksityisille_

kasveille vapautta mielivaltaisesti poiketa lajinsa elämänlaeista.

Niin ei hän myöskään jätä yksityisille ihmisille vapaata mielivaltaa

selittää aviopuolisoksensa kenen kulloinkin tahtoo. Jos sitä

yritetään, niin Hän kyliä lyö erehtyneet seurauksilla takaisin

oikealle tielle."

Tietämättänsä painoi hän Martvan yhä syvemmälle epätoivoon:

Onneton tyttö kuuli nyt hänen suustansa tuomion, jonka mukaan hänen

oli alistuttava yleisiä siveellisyyslakeja seuraamaan. Hänelle ei

jäänyt enää toivon kipinääkään. Hän vetäytyi aivan sykkyrään, vapisi,

värisi ja hätäytyi. Ei koskaan ollut hän ajatellut äiteyttänsä

niin raskaana rikoksena Jumalaa kohtaan. Hän salasi sitä enemmän

ihmisiltä, isältänsä ja äidiltänsä. Niin jalo ja puhdas oli

hän vieläkin itse asiassa, että hänessä koskaan ei ollut vielä

herännyt äärimäinen pelkääminen Jumalan edessä. Kumminkin oli

hän vaistomaisesti vierottunut entisestä läheisestä suhteestaan

Jumalaan. Se oli tapahtunut hänen huomaamattansa ja sittemmin yhä

kehittynyt. Toisinaan oli Jumala taas unohtunut yleisen pelon,

tuskan ja häpeän häntä joka hetki ahdistaessa ja painaessa. Nyt

tuntui nuoren papin ääni ikäänkuin Jumalan ääneltä, joka kutsui

Aadamia ja Eevaa paratiisissa. Hän hengitti hätäisesti, kauhuissansa.

Silmät suurenivat päässä. Hän yritti hypätä ylös ja paeta, kuten

jotain aavetta, mutta ei uskaltanut hievahtaa. Hätäytyneenä nosti

hän vapisevat kätensä pystyyn, apua anovina, hermostuneina.

Katse oli rukoileva. Kyyneleet karpaloivat silmistä kirkkaina ja

satoivat helmaan. Hän tunsi elämän käärmeen kiertyvän ruumiinsa

ympärille, rutistavan häntä, samalla kun Jumalan ääni kaikui

korkeudessa ja Hänen katseensa tunki aivan hänen sisimpäänsä.

Niin istui hän kauvan, kärsi ja vapisi. Viimein loppuivat voimat ja

hän painautui sohvaan ja itki katkerasti ja huokasi:

-- "Voi hyvä Isä!"

* * * * *

Maatamenon aika tuli. Rannisto oli jo makuuhuoneessansa.

Silloin tuli Martva tapansa mukaan sanomaan hyvää yötä. Hän pani

kätensä isänsä olkapäille, katsoi häneen rukoilevasti ja puhui:

-- "Isä kulta... Minä kuulin, kun sinä puhuit pastorin kanssa

sairaanhoitajattaresta..."

-- "No, mitä sitten, lapseni?" -- keskeytti Rannisto silitellen hänen

tukkaansa. Martva jatkoi rukoilevasti:

-- "Minusta ei ole kotona apua... Anna, isä kulta, minun mennä

suorittamaan se kurssi... Voin olla sitten hyödyllinen muille!"

Isä silitteli tyttärensä korkeaa kaunista otsaa hellästi, suuteli

sitä ja lausui rauhallisena:

-- "Rakas lapsi! Tee mitä haluat... Jumala siunatkoon päätöksesi ja

palkitkoon sydämesi jalon ajatuksen... minä olen iloinen siitä mitä

pyydät."

Sanomaton rauha täytti hetkeksi Martvan olemuksen. Hän iloitsi isänsä

lupauksesta kuin lapsi nukestansa. Nyt voi hän peittää naisen onnista

suurimman, nimittäin äidin onnen, joka oli hänelle tullut elämän

raskaimmaksi taakaksi. Vielä samana iltana hän kirjoitti kirjeen

pastori Aamustolle ja ylihuomenna matkusti jo pois kotoansa.

Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.

Synkkä, kolkko ihmishengen yö havahtui jo päivän-aikaiselta

levoltansa... Se kokosi voimiansa... Kuin haukotteleva, heräävä

yölintu räpytteli se mustia siipiänsä... Oli tullut sen uhkaava

nousun-aika.

Oli iltapuoli, öisten petolintujen havahtumis-aika. Päivä painui

jo hiljaa taivaan reunaviivalle, joka kaartain rajoitti autiota

erämaata. Se hohti siinä tulipunaisena pallona, värjäillen

erämaanverenväri seksi. Punavalo kihosi siitä ikäänkuin tiukkuva

tuska. Se väritti aution maan katkerasti itkeväksi ikävän maaksi,

jossa pois-ajettu ihmishenki kulkee suruisena, epätoivo hartiain

painona... Rauhattomana, sortuneena vaelsi siellä nyt Oolavi paeten

Jumalan ääntä.

Yö kohautteli jo mustia siipiänsä... Väsynyt pakolainen kuuli

kaikkialta uuden äänen... Hän väsyi, etsi jotain lymypaikkaa...Hän

näki ympärillään autiointa, tyhjintä, elotonta erämaata. Se erämaa

uppoutui kylmään, surulliseen auringon punavaloon... Kuolonmaalta

tuntui tulevan kylmä viima... Kalvas punavalo säteili kuin olisi

itkuun pillahtamaisillaan... Kaiken yli leijaili hirvittävä

hautamainen haamu... Kuoleman huhunnan lailla kutsui outo ääni...

Keskellä erämaata oli synkkä ja kolea vuori... Se oli täynnänsä

pimeimpiä onkaloita ja aivan luoksepääsemättömiä synkimpiä kuiluja

ja syvyyksiä, joilla kuolema istui orrellansa... Jylhyys oli maahan

lyövä, pimeys pelottava... Syvyyksistä syöksyi ylös jyrkänteitä,

kuiluja ja korkeuksia, joita rohkeinkin petolintu kauhulla

kierteli... Peto pelkäsi sen syvänteitä. Se ei koskaan uskaltanut

lymyytyä sen hirvittäviin onkaloihin, joista huokui kauhu ja pimeys.

Yön musta aave nosti jo päätänsä nähtäväksi... Suuri aave kutsui...

Väsyneenä, kauhun iskemänä pakeni Oolavi ääntä... Hän kiirehti

vuoren juurelle, paikkaan, jota peto pelkää... Hän kuuli äänen yhä

lähestyvän... Yhä pelokkaampana pakeni hän sitä vuoren turviin...

Ääni tuntui lähenevän... Se kieri jo aivan kintereillä... Se kutsui

häntä... Kauhun valtaamana peittäytyi hän pimeimpään onkaloon... Hän

ryömi siellä syvimpään soppeen, painautui kivivuoren rakoon, kuin

arka mato... Yhä lähemmäksi lähestyi suuri ääni... Nyt se tuli jo

ikivuoren kivisestä kalliosta... Ei ollut siis mitään piilopaikkaa,

jossa ei ollut jo suuri ääni ennen hänen sinne tuloansa... Ihmishenki

kärsi kuin mato vuoren raossa...

Taivaalta kuului pelottava pasuunan soitto... Tuhannet enkelit

veisasivat sen säestyksellä... Ne tunnustivat Jumalan kaikkivaltaa ja

Hänen kaikkialla läsnäoloansa... Pauhuna valui korkeudesta tunnustus:

"Ei kukaan voi sinua kiertää...

Sinua ei voida mihinkään paeta...

Sillä Sinä olet kaikkialla...

Kivensyyssäkin sinä olet..."

Vuori vapisi... Sen syvyydet huokailivat tuskissansa... Jumalan silmä

katsoi kivensyynkin sisään... Kuin vaivaisin mato vetäytyi Oolavi

kuoleman pimeimpiin pesiin... Yhä uhkaavampana kuului ääni... Yhä

valtaavampana pauhasi laulu... Enkelit todistivat:

"Sinä näet kaikki...

Sinä näet olemattomankin ytimet...

Sinä löydät jokaisen paenneen...

Ei mitään voida sinulta peittää..."

-- "Ei mitään... ei mitään... ei mitään", -- kertasi valittava

kaiku... Vuoren nivuset vääntyivät tuskasta... Sen onkalot

huusivat... Sen kuilut valittivat kaikua täynnä... Sen huiput

seisoivat hirmustuneina...

Synkkä yö nousi jo orreltansa... Taivaalle kohottautui musta kuoleman

kuu... Tähdet tiukkuivat veritippoina taivaanlaessa... Soitto soi.

Laulu pauhasi kuin suruinen ruumislaulu... Sen pauhatessa astui

enkeli Mikael alas taivaasta... Suurena, ylevänä huusi hän Oolaville:

-- "Missä olet sinä, Oolavi?... Miksi pakenet sinä _Vanhurskaan_

ruoskaa?..."

Kivi valitti vaivoissansa... Senkin syihin tunkeutui suuri kysymys...

Kivipaino painoi Oolavia... Musta kuunkehä katseli häntä kuin

kuoleman silmä... Jumalan armoton käsi painoi häntä, litisti häntä

kuin vuoren rako... Hän lymyytyi yhä syvemmälle... Yhä kovempana

kuului enkelin kysymys...

Viimein päättyivät kaikki pakopolut... Ne päättyivät Jumalan

pihteihin... Välttämättömyys oli nyt edessä... Sen huomasi

Oolavi...Hän sai silloin uhmaavat voimansa takaisin... Koskenlaskijan

uhmalla, mutta synkkänä ja mieli myllynkivenä astui hän enkelin

eteen... Hän nousi kuin haamu pimeästä onkalosta ja vastasi

enkelinpuheeseen:

-- "Minä pelkäsin, siksi minä pakenin... Ja minä pelkäsin, koska olen

pahaa tehnyt..."

-- "Kuka sinulle ilmoitti, että olet pahaa tehnyt?" -- kysyi enkeli

häneltä.

Mykkänä kuunteli Oolavi kysymystä... Vuori valitti vaivojansa...

Mustasta kuusta kihosi verinen väri... Silloin enkeli vastasi itse

Oolavin puolesta, selittäen hänelle samalla:

-- "Sinun _työsi_ sen sinulle ilmoittivat... Jos olisit hyvää tehnyt,

silloin olisi iloinen katsantosi... Mutta sinä teit pahaa. Siksi

pelkäät sinä nyt Häntä..."

Yö synkkeni... Ylhäällä lenteli rietas käärme... Syys-yötä

synkempi oli Oolavilla mieli. Suruissaan lausui hän enkelille:

-- "Hänen äänensä sen minulle ilmoittaa!... Minä tunnen sen äänen...

Se kuuluu kaikkialta... Se tunkee syvälle minun luihini... Se polttaa

minun luuni... Kuka sammuttaa ne?..."

Hyvän ja pahan riemulaulut soivat vuortenkin sisässä... Yö

pimeni...Kauhu kurkisti kuun takaa... Järkkymättömänä lausui Mikael:

-- "Ääni on Hänen äänensä... Mutta sinulle sinun omilla _teoillasi_

Hän puhuu... Astu siis nyt tuomiolle!... Nyt on jo suuri oikeuspöytä

valmis. Sinun työsi siellä istuu tuomarina... siksi on se vanhurskas

ja puolueeton... Töittensä jälkeen tuomionsa saavat Häneltä kaikki

elämässä erehtyneet..."

Rietas käärme riemuitsi pimeydessä... Jumalan käsi painoi Oolavin

tomuksi... Sortuneena ja synkkänä valitti hän kohtaloaan puhuen:

-- "Ah, kurja, minkä hirvittävän ruoskan nyt olen itselleni

valmistanut!... Minun _työni_ ovat minun ruoskanani... Se ruoska

kulkee siksi muassani, jos painun vaikka vuorten nivusiin..."

Mustasta kuunkehästä hikosi punainen veri... Veren-ääni huusi

maan sisästä... Se valitti vuoren ytimissä... Oolavi huomasi

murhamiehen merkin otsassansa... Suuri oikeuspöytä laittautui jo

itsestänsä...Hänen elämänsä istui sen takana tuomarina... Se julisti

hänelle suuren tuomionsa, sanellen sen polttavimmilla sanoilla:

-- "Minä: _työsi_, olen tuomiosi... Mukanasi kuljen kaikkialla... Yöt

päivät olen sinun taakkanasi... kun et voi riisua pois elämääsi...

Jos minne menet, sinne leimanasi viet myös minut, oman elämäsi... Sen

vuoksi kirottuna, rauhatonna on sinun kuljettava kaikkialla."

-- "Nyt kyllä tunnen, että surkeuteni on suurempi kuin voin kantaa...

Se on kuin raskas ikivuori, joka yöt päivät painaa minun harteitani

alati kasvaen minun tuskistani..."

Yhä voimallisemmin huusi maasta veren-ääni... Kuu oli jo

kamalan-verinen...

Suurena osotti Mikael tuomaria, sekä lausui tuomitulle:

-- "Jos onkin tuomiosi kivikova, saat siitä syyttää omaa itseäsi, kun

itse olet luonut tuomarisi... Vaan kaikki ei ole vielä menetetty: Käy

Hänen luokseen!... Siellä taas armon saat..."

Synkkänä katsahti Oolavi sitä tietä, joka johtaa Luojan

luo...Pelottavana pauhasi siellä Sinain vuori... Rietas käärme

vartioitsi vielä tietä... Mieli vuoren painoisena vastasi hän

enkelille:

-- "Tie Hänen luokseen on liian pitkä ja välillä on, näet, suuri

käärme, se vartioipi sinne vievää tietä..."

Korkeudesta soi silloin soitto... Enkelien joukot lauloivat

soitonsäestyksellä:

"Kaikkivaltias olet Sinä, Jumala...

Sinä olet rikoksissa rangaistus...

Sinä olet lankeemuksessa sovitus...

Sinä poljet rikki käärmeen pään...

Sinä poistat käärmeen kääntyjän tieltä...

Suuri olet sinä ja hyvä."

Sävel pauhasi... Yö lähti jo orreltansa... Tähdistä tippui verivalon

asemasta... Suurena lausui Mikael Oolaville:

-- "Nyt kuulit Luojan suuren lupauksen... Siis siihen luottaen palaa

oitis Häneen!..."

Vuoret huusivat, maa valitti... Etäällä pauhasi meren aalto...

Sortuneena, taakkansa raskauden tuntien lausui Oolavi enkelille:

-- "Kun jalka raukeaa ja hartioilla on rikoksia hirvittävä vuori, on

silloin turhaa paluutielle lähtö... Voi, Luoja asuu liian korkealla:

Tään vuoritaakan kanssa sitä matkaa ei jaksa ihmishenki koskaan

käydä... Siis: miksi yrittääkään turhaa työtä!..."

Pauhinaksi räjähti silloin pahan voittolaulu... Pimeys vapisi...

Veren-ääni sekottui laulun säveliin. Erämaa synkkeni... Kauhu kulki

korkeudessa... Ohdake nousi kaikkialla, kummitusten kylvämänä...

Synkät sanat lausuttuansa lähti Oolavi epätoivoisena omalle

tielleen... Hän lähti pois Luojan luota. Surkeuttansa kantaen poistui

hän kuolon kolkkoon erämaahan... Yö nousi siivillensä... Kuu valoi

kelmeätä verivaloa.

Vaan silloin pimeästä korkeudesta laskeusi suuri pimeyden henki...

Riemuisena, täynnänsä voimaa sekä ylpeyttä lausui hän Mikaelille:

"Hän lähti _minun_ toimestani _pois_ sinun Jehovasi orjuudesta... Se

Kain ei ollut ensimäinen... Ei saa hän jäädä myöskään viimeiseksi...

Siis pääni onkin rikki polkematta."

Kuivan, hämärän erämaan pimeydessä valitti ihmishenki surkeuttansa.

Sitä osottaen lausui Mikael Perkeleelle:

-- "Vaan katso kuinka onnetonna hän poistuu Luojan luota pahan

erämaahan: Hänellä on raskas vuori hartioilla."

Yö synkkeni... Etäällä erämaassa vaelsi Oolavi, harteilla vuori...

Taivaalta kuului suuri soiton pauhu. Suuri ääni huusi Oolaville:

-- "Pois palaa aikanansa Isän luokse, kun kumminkaan et vuori

hartioilla kauvaksi jaksa harhanteitä käydä... Ja rikoksien

vuoritaakka voidaan pois heittää ainoastaan Luojan luona..."

Kun loppuivat kaikki entiset polut.

Oli suomalainen jouluyö. Kuu helisi taivaalla kirkkaana kylmänkellona.

Ensimäiset kirpelevät talven pakkaset olivat Pietarissa juuri

alkaneet. Kaduilla loimottivat pienet nuotiotulet punaisina

kylmänkukkina. Tiheä tähtikylvö koristi kuun taustaa, öisen

taivaan kuperaa. Pakkanen kävi tähtien valossa yhä terävämmäksi,

pisteleväksi. Linnunrata kohosi äärettömyyden huimaavan mahtavana

taivaankaarena, jossa miljoonat auringot kiteilivät kipinäkirkkaina

kylmän neulankärkinä. Luomisvoimat raatoivat. Varjot leikkelivät

kaikkeudessa valoa, silpoivat sitä suunnattomina veitsinä ja

koko äärettömyyden tähtipalo leimusi halki kaikkeuden yleisenä

maailmanpalona, syöksyi raivolennossansa ratojansa pitkin ja

pauhullansa veisasi kunniaa Jumalalle korkeudessa.

Eräs Pietarin yömaja alkoi täyttyä yövieraista. Sanottu yömaja

oli yksi niistä pesistä, joihin vetäytyvät yöksi suurkaupungin

likaviemärien eläjät, elämän pohjimaisen pohjan pimeät olennot, niin

sanotut "paljasjalkaiset". Mataloiden huoneiden ummehtunut ilma

löyhähteli aivan sakeana hajusta. Lattioita peitti paksu, tahmea

likakerros. Ränsistyneet ovet ja siellä täällä seinällä roikkuva

seinäpaperin jäännösten repale, sylkilätäköt ja kylmänkostea tunka

lisäsivät kuvan kirjavaa viheliäisyyttä. Siihen sekottui vielä

makuuhuoneen tavallinen ammoniakki mainen maku ja lokaisten,

puhdistamattomien käymälöiden inhottava lemu. Pieni lamppu, joka

riippui katosta, tuikutti tupakan savun ja höyryjen seasta himmeänä,

ja jumalankuvan edessä palaa katkusi huono haiseva öljy, jonka

vaivainen pikkuinen tuli kyti käryävässä lampunsydämessä. Risoja,

pehkua ja paljaita puulavitsoja näkyi kaikkialla.

Puolipimeässä häämötti tämän viheliäisen asumuksen kurjimuksia

nurkissa ja lavitsoilla. Ruokkoomattomat, parroittuneet kasvot

ja pimeässä kiiluvat silmät antoivat monen ulkomuodolle

aito-eläimellisen ilmeen, jota täydensi apinamaisesti irvistelevä

suu, kyyristynyt ryhti ja kokoonvetäytyvät hartiat, sekä ylhäällä

törröttävien olkapäiden väliseen kuoppaan painunut takkuinen pää.

Seassa näkyi myös nuoria, parrattomia kasvoja, mutta nekin kantoivat

jonkunlaista eläimellisyyden leimaa. Katse oli joko röyhkeä tai

sitten irstas ja mateleva, ryhti veltto, kasvot lihaiset, turtuneet

ja likaiset, käynti retkahteleva, toisilla taas kissan-vikkelä.

Jotkut lojuivat lavitsoilla, toiset juttelivat. Muutamat paikkailivat

risojansa ja tappoivat niistä enimpiä syöpäläisiä. Kurjuuden

kuvan väririkkautta lisäsivät paljaat ruumiin osat, hartiat, jopa

arimmatkin, joita vilahteli kaikkialla. Useiden pukuna oli ainoastaan

joku takki, josta reijät anastivat suurimman osan, palttinahousut ja

kengänterä, jonka avonaisesta kärjestä näkyi likainen varvasrivi.

Siellä täällä pamahti viinapullo auki, sen pohjaan kämmenellä

annetusta iskusta.

Ihmisviheliäisyys ja kurjuus istui valta-istuimellansa.

Tässä maailmanviheliäisyyden temppelissä istui Oolavi

puurahinreunalla, synkkänä, maahan tuijottaen. Häntä vainusi poliisi,

joka oli sattumalta löytänyt hänen asuntonsa, jossa hän ryöstön

edellisinä päivinä asui vuokrahuoneessa. Mutta hän oli asunut siellä

väärällä nimellä, joten poliisi sai selvän hänen tuntomerkeistänsä,

mutta ei nimestänsä eikä kotipaikastansa. Siten oli asia Tuukkalassa

ja Ranniston talossa pysynyt salassa.

Itse hän oli ikäänkuin odottanut ihmettä, joka hänet vielä

pelastaisi. Väliin suunnitteli hän uutta ryöstöä, joskus taas kotiin

palaamista. Niistä ainaisista ajatuksista ja pelosta kehittyi hänen

aivoissansa lopulta sairaloisuus. Ne tekivät työtä koneellisesti,

yöt ja päivät laativat ryöstösuunnitelmia pienimpiä yksityiskohtia

myöten, suunnittelevat rahojen käytön, järjestävät kotimatkan ja

kuvittelivat kotiintulohetken.

Ja kun suunnitelma oli valmis, alkoivat ne sitä laajentaa. Ne

lisäsivät ryöstetyn summan suuruutta, nostivat miljoonasta kahdeksi,

siitä kolmeksi, kymmeneksi ja sadoiksi miljooniksi, jotka viimein

kuvitelluilla voitoilla paisuivat miljaardeiksi. Hän osti niillä

kaikki Suomen tehtaat, rakensi kaupungin Tuukkalan kosken rannalle,

järjesteli sen kadut ja rakennukset ja puistot.

Kun kaikki oli suunnitelmassa valmista, tuntui suunnitelma taas

liiotellulta ja hän alkoi taas alusta, pienemmästä, jopa lähti

Hallanselältäkin, jonka hän kuvitteli muuttavansa lapio kädessä

paratiisiksi, kehitti sen suunnitelman taas huippuunsa, nosti

Hallanselästä miljaardeja, väsyi ja herposi.

Viimein ei hän kyennyt mihinkään. Viimeiset rahat loppuivat.

Päivä päivältä halvensi hän yömajaansa, makasi yhden viikon

neljänkymmenenkopeekan majassa, sitten aina vain huokeammassa.

Nyt oli hän ensi kertaa täällä, missä yösija maksoi kaksi kopeekkaa.

Vähä kerrassaan oli hän rauennut tuskille, ei tuntenut epätoivoa,

kuten turtunut liha ei tunne enää kipua. Aivot raatoivat aivan

turvonneina kuin olisivat olleet kuumeen pöhetyttämät.

Hän oli laskenut koskensa loppuun asti, hypännyt viimein

veneestänsäkin ja laskeutunut joen likaisimpiin rapakkovesiin,

syvälle joen pohjalle.

Viime päivinä oli hän ollut turta kaikelle, tuskallekin. Hän ei

ollut jaksanut ajatellakaan, antoi virran viedä jo kaikkea. Mutta

tänä iltana oli hän vironnut, voi ajatella, vaikka katkerasti ja

masentuneesta Hän muisti nyt olevan joulun aatto-illan. Ympäristö

unohtui hetkeksi ja hän muisti ne aatto-illat, jolloin hän lapsena

odotteli joulukuusen sytyttämistä, katseli, kuinka vanha palvelija

kiinnitti joulukulkusia kirkkolänkien harjaan, voiteli rinnustimia,

rahkeita ja kiillotti siloja. Hän muisti kuinka silloin jouluherkut

tuoksuivat, leivostaikina nousi, joulukinkku kypsyi, kalja kuohui ja

kakut paistuivat uunissa.

Silloin alkoivat hänessä soida hellimmät muistojen kellot. Hän

nousi kuin lokaviemäristä auringon kirkkaaseen aamuvaloon, joka

lainehti lintujen laulu meressä, käen kukunnan helistessä ilman

kuivassa, kirkkaassa hopeanheleessä ja sen tippuessa hopea paloina

koivunlatvasta alas sointuvimmalle kaikupaadelle.

Hän nojasi kyynärpäät polviinsa, kumartui käsiensä varaan, ja

eli lapsuuden aatto-iltaa. Väki on tullut jo joulusaunasta.

Tuvan lattialle on siroteltu puhtaita olkia ja laessa riippuvat

rukiinkorret, tähkät jyviä täynnä... Isä avaa jo raamattunsa...

Kauneimmat kulkuset soivat... Metsät tuntuvat olevan täynnä

joulutulia, taivas enkeleitä, koskenranta joulu pukkeja... Kuusi

palaa jo, hehkuu kynttilä tulissansa... Oksat nuokkuvat makeispainon

tuudittamina... Mieli on iloa täynnä, tupa hartautta.

Jo on väkikin koolla... Isä lukee rukouksensa... Äiti silittelee

poikansa hiuksia ja siunaa häntä... Hän katselee kuusta... ajattelee

huomista kirkkomatkaa ja joulukirkon valaistusta... Väki tulee

hartaana... Isä puhuu Jeesuksesta, Hänen syntymisestänsä... Hän elää

ihanan kertomuksen mukana Betlehemin mailla... Siellä nukkuu hän

paimenien keralla... Hän näkee suuren valon, kuulee enkelien kauniin

laulun...

Hän vapisi ja murtui ja eli edelleen joulumuistoansa:

Isä on jo lopettanut selityksensä. Väki veisaa hartaana

jouluvirttä... Jo saapuu joulupukki... Huone on täynnä valoa ja

iloa... Lahjat jaetaan... Äiti suutelee lastansa, isä iloitsee

pojastansa.

Niitä muisteli hän nyt. Hän muisteli joululahjoja, muisti, kuinka

oli ajanut joulukirkkoon samassa reessä Martvan kanssa. Valaistu

joulukirkko ilmestyi hänen eteensä. Pienet urut pillahtivat soimaan

ja puukirkon holvissa hymisi ihana enkelilaulu.

Kirkkaat kyyneleet alkoivat silloin karpaloida Oolavin silmistä.

Ne kierivät nopeina, kuumina pisaroina ja polttivat poskea.

Voimat raukesivat. Hän vapisi ja kyyristyi kokoon ja koetti

miettiä elämäänsä ja niitä teitä, joita hän oli kulkenut, mutta

ajatukset eivät jaksaneet työtä tehdä. Hän tajusi viheliäisyytensä

suuruuden, huomasi olevansa tuhlaajapojista suurin ja seisovansa

alastomana maailman ja Jumalan edessä ja hänen edessänsä hohti

tuli-omenaisena uusi joulukuusi: se puu, _elämä_, josta hän oli

ottanut väärän, kielletyn hedelmän, oppiaksensa tuntemaan hyvän

ja pahan erotuksen. Nyt tunsi hän sen eron: Hänen silmänsä olivat

todellakin auenneet ja hän tunsi kuten Jumala hyvän ja pahan ja

huomasi, että raamatunkertomus ei olekaan vanhaa tarua, vaan kaikkien

aikojen elävä, järkkymätön elämänlaki.

Rikki lyötynä, ruhjottuna, epätoivoisena seisoi hän, kuuli Jumalan

äänen, etsi lymyä ja kartti käärmettä, kun vastapäätä istuva kesken

ikäänsä vanhettunut mies nykäisi häntä ja kysyi:

-- "Oletko sinä uusi?"

Oolavi katsoi häneen tylsänä. Mies loukkautui ja uudisti kysymyksensä

ärtyneenä, lisäten:

-- "Etkö sinä kuule, kun kysytään?"

-- "Mikä uusi?" -- murahti Oolavi. Mies närkästyi Oolavin

tietämättömyydestä ja kiukutteli:

-- "Eh, sinä!... Mikä uusi!... Kuinka sinä et tiedä mitä kysytään?...

Vai etkö ymmärrä, kun puhutaan selvää venäjänkieltä?... Jo on

ihme!... Etkö sinä ymmärrä mikä on 'uusi'?"

Oolavia kiusasi likaisen, eläimennäköisen miehen tungettelevaisuus.

Ikäänkuin hänestä erilleen päästäksensä murahti hän:

-- "Ymmärrän!..."

-- "No, kun ymmärrät, niin vastaa!... Entä tiedätkö minkä tähden minä

arvasin että sinä olet 'uusi'?... Jumaliste, puhun sinulle, minä heti

näin, että sinä olet 'uusi'... Ja tiedätkö mistä minä sen tiesin?" --

tenäsi mies.

-- "En tiedä", -- ärähti Oolavi lyhyesti synkkänä ja maahan katsoen.

Likainen mies riemastui ja jatkoi:

-- "No siinä se on pulma, että et tiedä!... Mutta kuule! Kun ihminen

ei tiedä, niin tiedätkö mitä silloin on tehtävä?... Silloin pitää

kysyä... Siin' on sulle viisaus!... Kysyä sinun pitää... Ja eikö

totta, että se on viisaus?"

-- "Tietysti!" -- myönsi Oolavi kuivasti. Miehen puhe valui hänen

sieluunsa ikäänkuin saasta. Sanomaton inho täytti hänet. Mies yltyi,

jatkaen:

-- "No tietysti se on viisaus... Ja katsohan mistä minä tiesin, että

sinä olet uusi."

Hän kumartui Oolavin puoleen tärkeän näköisenä, kuin olisi sanottava

hyvin suuriarvoinen ja lausui:

-- "Minä tunnen kaikki 'paljasjalkaiset', joka yö majassa, mutta

sinua en tuntenut... Ja tiedätkö miksi en sinua tuntenut?... Et

tiedä... Tietysti et tiedä... Sillä onkin hyvin vaikea tietää, miksi

ihminen ei tunne toista ihmistä... Mutta kuulehan kun minä sanon

miksi en sinua tuntenut: Siksi, että näen sinut täällä ensi kertaa...

Tietysti siksi en tuntenut... Se on selvä kuin päivä... Mikä sinun

nimesi on?"

-- "Sergei", -- vastasi Oolavi. Hän tunsi jo näiden majojen tavat ja

tiesi, että niihin on mukaannuttava.

Huoneessa oli puhelu alkanut käydä isoääniseksi. Jotkut kertoivat

toisillensa päivän seikkailujansa, toiset kinastelivat jostain

asiasta. Likainen mies puheli Oolaville:

-- "Minun nimeni taas on Stepan Mihailovitsh... se on Jumalan sanan

mukaan Stepan Mihailovitsh... Mutta meikäläisten kesken minua

sanotaan Mopsiksi... Ja tiedätkö, Sergei, minkätähden minua sanotaan

Mopsiksi?... Sen tähden, että minun leukani on hyvin mopsikoiran

kuonon näköinen... Eikö sinustakin minun leukani muistuta hyvin

paljon mopsikoiran kuonoa?... Eh, Sergei!..."

Oolavi naurahti hiukan; miehen hullunkurinen naama ja liikkeet, sekä

alku-ihmisen eleet ja tuttavallisuus masensivat hänen närkästyksensä.

Hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Mies sylkäisi ja jatkoi totisena:

-- "Se merkitsee, että on oikea nimi sattunut... Tiedätkö,

että meikäläisillä on Jumalan antama nimi ainoastaan poliisia

varten, mutta keskuudessamme meidät ristitään aina tuntomerkkien

mukaan...Otetaan esimerkiksi Stepan Stepanovitsh! Hänen nimensä on

Stepan Potaattinenä, -- tai ainoastaan, paljas Potaattinenä, --

koska hänellä on nenänpää turvonnut punaiseksi perunaksi... Pjotr

Aleksandrovitsh on Silli, koska hänen selkäpuolensa on samanlainen

suora mötkäle kuin lihava silli... Sitten on Punapää... se joka

poltti Orlofien huvilan ja nyt katuu linnassa... Alekseita sanotaan

Takkuparraksi... Sergei Vladimirovitshia Arpinaamaksi... Nikolai

on Lutikka... Aleksei on Pötky... Andrei; Lääppähuuli ja Andrei

Andrejevitsh on Salakka... Tunnetko sinä Andrei Andrejevitshin eli

Salakan..."

-- "En tunne", -- vastasi Oolavi käsiensä nojaan kumartuneena. Stepan

Mihailovitsh jatkoi yleisen melun seasta:

-- "Tietysti et tunne, kun olet 'uusi'... Ja tiedätkö miksi hän

on Salakka?... No minä sinulle sanon: Siksi että hän ei koskaan

'tartu'... Poliisin nenän edestä livahtaa tipo-tiehensä kuin

salakka... Ja miten ovelasti vielä livahtaa!... Aaa!... Sinä et

tiedä miten ovelasti Andrei Andrejevitsh Salakka livahtaa... Ota

esimerkiksi se kun hän varasti hopealusikat Petrofilta ja yritti

'tarttua'... Hän, Andrei Salakka tarkotan, meni silloin itse

poliisille neuvomaan mihin päin hän muka näki miehen juoksevan...

Ja poliisi mitä teki: Se kiitti Salakkaa ja lähti sinne päin

juoksemaan... Siinä on sulle Salakka!... Entäs Jusupofilta

varastaessa: Hän, se on Andrei, varasti, mutta minä 'tartuin'... Ja

tiedätkö miksi 'tartuin'? Siksi että Andrei sanoi: 'Mopsi', sanoi,

'lähde sinä juoksemaan pakoon', sanoi, 'ja minä seison. Sinulla',

sanoi Andrei Andrejevitsh, 'ei ole varastettua, niin joutavat ottaa

kiinni!... näkevät vain sitten, että sinä et ole ollenkaan semmoisia

joka varastaa... Minä taas, sanoi, sillä aikaa livistän'... Ja niin

livistikin... Mutta minä 'tartuin.' Ja mikäs minun oli tarttuessa,

kun olin syytön!... Eikö totta, että minä olin syytön?"

Oolavin sielussa välähtelivät yhä kauniit joulukuvat, jotka nyt

hautautuivat elämän lokaan. Ne himmenivät vähä vähältänsä, ja yömajan

saastainen ilma tunki niiden sijalle. Mopsin kertomus johti hänen

ajatuksensa omaan ryöstöönsä ja aivot alkoivat taas tehdä sairaloista

työtänsä, turtuivat, saivat tavallisen taudin-ilmiönsä, johon tarttui

ympäristön saastainen ilma, kuin konsanaan rutto taudille alttiiseen

ruumiiseen. Hän alkoi jo kiintyä Mopsin kertomukseen. Tämä joi

pullosta kulauksen viinaa, tarjosi Oolaville ja kysyi:

-- "Entä miten sinä tänne tulit?"

Oolavi joi ryypyn pullon suusta, ojensi pullon takaisin ja vastasi:

-- "Mitenkäkö tulin?... Jalkaisin tietysti."

Mutta kysyjä oli tarkottanut toista. Hän oikaisi:

-- "Tietysti et ajurilla, kun ovat kalliita... Siennoilta ottaa tänne

kaksi riunaa... Se on jo oikeaa ryöstöä... Nehän vievät ihmisiltä

nahan, kirotut ajurit, eikä esivalta estä... Johan seestää... Sen

tähden sinäkin tulit jalkasin... Mutta minä tarkotin, että miten sinä

tänne 'jouduit'. Tiedätkö, että tänne ei pääse, ennen kuin 'joutuu'?"

Oolavin mieleen nousi katkera pala. Hän oli tänä päivänä ajatellut

juuri sitä kysymystä, jonka nyt Mopsi teki hänelle. Hän oli läkähtyä.

Koti jouluinensa näyttäytyi taas, ilmestyen kuin kynttilöissänsä

hohtava joulukuusi synkimmän korven keskellä vaeltajalle, joka on

väsynyt, epätoivo täyttää mielen ja kuolema viikatteinensa näyttää

kurkistelevan kuusien juurilta.

Kun Oolavi ei vastannut, jatkoi Mopsi selitystänsä:

-- "Tänne, nääs, voi 'joutua' monta eri tietä myöten... Esimerkiksi

Pötky 'joutui' tänne siten, että pelasi rahansa yhtenä iltana...

Mutta mitä varten niin oikopäätä joutua tänne?... Tyhmyyksiä!...

Tyhmyyksiä, sanon sinulle, Sergei!... Eli mitä sinä ajattelet?

Tietysti on tyhmyyttä sillä lailla kiirehtiä..."

Haudan synkkänä ajatteli Oolavi omia teitänsä. Mopsi kulautti viinaa

ja ojensi pullon Oolaville kehottaen:

-- "Juo!... Juo, Sergei, niin suru menee pois!... Elämä, Sergei, on

silloin aina hyvä, kun suru menee pois, tai kun surua ei ollenkaan

ole..."

Oolavi maistoi viinaa. Hänen rinnallensa istahti mies, jolla oli

ainoastaan risaiset housut jalassa. Paitansa hän oli pessyt ja

ripusti sen sängynpäähän kuivumaan. Mopsi jatkoi:

-- "Mutta minä... Minä, Sergei, kuljin tänne säännöllisesti:

se on säännöllistä tietä myöten... Ensiksi -- siitä on

kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja muutamia kuukausia -- ensiksi minä

aloin kirjoista..."

Oolavi tutki omaa tietänsä. Harhaman kirja muistui mieleen. Hän nieli

katkeraa palaa. Mopsi kertoi historiaansa:

-- "Minä luin romaaneja. Ajattelin, että miksi työtä tehdä, kun

on kirjoja, joita lukemalla saa ajan kulumaan... Pjotr Ivanovitsh

vainaja sanoi: 'Miksi', sanoi Pjotr, 'luet romaaneja?'... 'Kuinka

miksi?' -- kysyin minä... 'Lukisit', sanoi Pjotr, 'hyödyllisiä

kirjoja, joista saisit oppia'... Mutta minä sanoin Pjotr

Ivanovitshille: 'Hyödyllisiä kirjoja'... 'Mitä ajanrattoa on niistä

kirjoista?' -- kysyin..."

Hän kohotti ääntänsä ja antoi sanoillensa vakuuttavan painon, kun

lisäsi:

-- "Kaikki hyödyllinen on vaikeaa... jumalattoman vaikeaa, kuten

esimerkiksi työnteko; 'hyödyllisen' kirjan lukeminenkin on siis

vaikeaa... Esimerkiksi fysikan ja onhan niitä paljon... Mutta

romaani, Sergei, romaani on kuin tyttö polvella... Sitä kun lukee,

niin päivä soluu suloisesti, kuin vesilintu tyynessä vedessä... Ja

nopeamminkin lentää, jos on semmoinen romaani, joka ei haukotuta...

Jumaliste lentää nopeammin", -- tenäsi hän, ikäänkuin joku olisi

vastaan väittänyt.

Hän joi taas viinaa ja tarjosi Oolaville. Oolavi laski niitä

mielialojansa, joita Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, ja jotka

sitten olivat johtaneet hänet pois Hallanselältä ja kotoa. Mopsi

päihtyi ja jatkoi kovaäänisenä:

-- "Romaanin jälkeen tulivat kortit... Oletko sinä, Sergei, romaaneja

lukenut?..."

-- "Olen", -- murahti Oolavi lyhyesti, tulinen poltto rinnassa.

-- "Tietysti olet, kerran olet täällä!... Kuinkas muuten!" -- tarttui

Mopsi ja jatkoi:

-- "Korteista mentiin viinaan... Oletko sinä, Sergei, ollut Cabat'n

ravintolassa?... Et ole ollut... Minä taas siellä aloin... Ah, mikä

ravintola... Ihanuus... Kerrassaan ihanuus, sanon sinulle..."

Oolavi muisti Cabat'n ja Martvan. Häneltä pääsi katkera huokaus ja

silmä kostui kyynelistä. Mopsi jatkoi: Muistaen että Cabat'n ihanuus

ei ole enää häntä varten lisäsi hän välinpitämättömänä:

-- "Vaikka, myönnettäköön, siellä ovat nyt hinnat pilatut... Ovat

kahdeksan kertaa kalliimmat puotihintoja... No mitä varten mennä

semmoiseen rahojansa menettämään? Tyhmyyttä!... Suurta tyhmyyttä,

sanon sinulle, Sergei... Vähäpä siitä, että on komea, kun kerran

hinnat ovat pilatut... 'Karhussa' ovat hinnat Jumalan sanan jälkeen,

mutta Cahat'ssa pirun sanan..."

Lähellä oli syntynyt pieni tappelu viinapullosta. Mopsi huusi

tappelijoille:

-- "Sitäkö siellä tappelette... Äh te kanaljat... Kas niin!... Vedä

kovemmin tukasta... Vedä paholaista!... Kas niin!... Potkaise!...

Potkaise pahuusta!... Ah, sinä koirannaama!... Eh!..."

Tappelu asettui. Rähinä jatkui. Oolavi muisteli Harhaman kirjan

kertomuksia ja näki nyt joutuneensa niiden uhriksi, siinä

kerrottuihin oloihin. Mopsi jatkoi historiaansa:

-- "Viinin jälkeen tulivat tytöt... Esimerkiksi Naatja... Ah, mikä

hempukka se oli!... Onko sinulla, Sergei, ollut 'tyttö'?"

Martvan ihana kuva häilähti Oolavin sielussa. Hän huokasi raskaasti.

Vuori painoi hartioita. Kertoja jatkoi:

-- "Naatjan perästä tuli Maanja... no, hänestä minä en välittänyt...

semmoinen pitkäpyrstö oli... Sitte seurasi... maltas nyt kuka

seurasi... piru, kun en muista nimeä... pitkä hoikka kyyhkyläinen,

hyvin ranskattaren näköinen... No, piru hänen nimestänsä... Hänen

jälkeensä tuli Suura, joka nyt elää Stepan Petrovitshin kanssa..."

Ja kääntyen toisaanne, huusi hän eräälle miehelle:

-- "Eh, Pavel!... Vieläkö Suura elää Stepan Petrovitshin kanssa?"

-- "Elää", -- kuului rähinän seasta kaukainen vastaus.

-- "Elää, niin elää... Entä rakastaako vielä?" -- tiedusteli Mopsi

edelleen.

-- "Hyvinkin rakastaa", -- vakuutti mies.

-- "Rakastaa!... Johan rakastaa!... Eilen tappelivat verille asti",--

pisti eräs joukosta.

-- "Miksi tappelivat?... Valehtelet... Tuhmuuksia puhut", -- oikaisi

Mopsi. Mutta mies piti puolensa, selittäen:

-- "Miksi sanot että tuhmuuksia ja että valehtelen?... Jumaliste

tappelivat... Stepan Petrovitshilla oli pullo viinaa ja olisi,

Stepan tarkotan, yksin juonut... A, Suura kun näki ilman jäävänsä,

niin jumaliste, minkä elämän nosti!... Tukasta otti ja sanoi että...

Stepanille sanoi että: 'Äh, sinä syöpäläispää... kirppupesän

kantaja!'"

Mopsi ihmetteli, huudahtaen:

-- "Katsohan mitä sanoi!... Eh, sitä Suuraa!... Mitkä käsivoimat

sillä on!... Pään oli aina minultakin pois nyhtää, kun Lukkaan

tarttui..."

Ja kääntäen puheensa tappeluun huudahti hän, kädellänsä viitaten:

-- "No, joutivat tapella... Piru heistä!"

Ja Oolaviin kääntyen jatkoi hän kertomustaan nykytilaansa

joutumisestaan, selittäen:

-- "No sillä lailla loppuivat rahat ja minä 'jouduin' tänne... Mutta

jos eivät olisi rahat loppuneet, niin minä en olisi 'joutunut' tänne

koskaan... Jumaliste en olisi joutunut..."

Oolavi painui kokoon. Mopsi käänsi puheen äkkiä toiseen asiaan,

kysyen Oolavilta:

-- "Missä kaupungissa sinä olet 'istunut'?..."

-- "Missä istunut?" -- kysyi Oolavi mieli yö synkkänä. Mopsi oudostui

ja kysyi:

-- "Kuinka, missä?... Ihmeellistä!... Etkö sinä tiedä että tyrmässä

'istutaan'?... Vai etkö sinä vielä ole 'tarttunut'?... No luojan

kiitos, että et ole tarttunut!... Sinä olet kuin Salakka, joka

myös ei ole vielä 'istunut'... Mutta entä minä? Minä. Sergei, olen

'istunut' kahdeksassa kaupungissa... Ja kuule, mitä minä sanon:

Älä koskaan varasta Räävelissä, sillä siellä on kaikista huonoin

vankila!... Paras vankila on Riiassa... sitten seuraa Moskova ja

Pietari tulee vasta viidennelle sijalle... Pskovissa onkin jo ihan

ruokotonta..."

Oolavi synkkeni synkkenemistänsä. Hänelle selvisi ja kirkastui se

elämänviheliäisyys, johon hän oli joutunut. Eräs joukosta tarttui

puheeseen huomauttaen:

-- "Sanot, että Riiassa on paras vankila... Mutta minä sanon, että

vielä parempi on Odessassa... Kohtelu, tarkotan, ja ruoka... Se on

aivan ihanuus..."

Mopsi innostui ja myönteli:

-- "Tiedän minä sen... olen kuullut... Silli kertoi... Entäs Pötky!

Hän sanoo, että Kijewin vankilassa on ruoka ja kohtelu vieläkin

parempi kuin Odessassa... On, sanoo Pötky, ihan kuin herrasväessä...

Ah, päästäpä sinne istumaan!... Mutta miten sinne pääset, jos

Pietarissa varastat!... Kijewissä taas, pienessä kaupungissa,

ei ole meikäläisille veljille työtä... Mitä siellä varastat?...

Katukiviäkö?... Entä sinä, Sergei... se on: oletko sinä ovela

varastamaan, kun et ole 'tarttunut'?" -- lopetti hän Oolaviin

kääntyen.

Oolavin mieli oli raskaampi myllynkiveä, mutta hän salasi sen.

Hänen vierellänsä istuva alaston mies pelasti hänet vastaamasta,

huomauttaen:

-- "Kun ei kerran ole 'tarttunut', niin tietysti on ovela... Turhia

kyselet... Ja näethän että hänellä on äsken kähvelletyt vaatteetkin,

koska eivät ole vielä risaiset... Eh, sinä turhan kysyjä!..."

Eräässä nurkassa oli syntynyt taas nujakka. Joukko tasasi erästä

saalista, vaatemyttyä, joka oli juuri tuotu. Siinä oli kaksi

tusinaa ullakolta varastettuja puolikuivia naisten paitoja. Paitoja

kiskottiin toistensa käsistä. Kuului rivoja haukkumasanoja ja

kirouksia. Toiset antoivat neuvoja. Jotkut haukkuivat tappelijoita

yörauhan häiritsemisestä... Pimeiltä lavitsoilta kömpi likaisia

haamuja mellakkaan. Oli tulossa yleinen käsirysy.

Muutamien välityksellä saatiin riita sovituksi, mutta haukkumasanoja

satoi vielä pitkän aikaa. Saaliista osansa saaneet tarkastelivat

paitojansa ja alkoivat pukeutua niihin. Kohta liikuskeli miesjoukossa

kaksikymmentä neljä naisten paitaan puettua miestä. Kuului ääniä:

-- "Luojalle ja hänen pyhillensä kiitos, että sain puhtaan paidan!"

Joku sadatteli paljaita käsivarsiansa ja paidan helmaa katsellen:

-- "Piru!... Ompelee hihavaatteen helmaan!... Kädet jäävät paljaiksi,

mutta täällä helmassa, mikä määrä liikaa vaatetta roikkuu!"

Alkoi kuulua raakoja sukkeluuksia... Joku rämisytti pahaista

harmonikkaa. Eräs juopunut lauloi sen säestyksellä... Haju ja kosteus

oli kerrassaan läkähdyttävä. Oolavi kyyristyi hengessänsä aivan

kokoon ja tylsistyi lopulta kaikelle.

* * * * *

Mopsi alkoi jo riisuutua. Hän riisuutui aivan alastomaksi,

peittäytyäkseen semmoisena risaiseen peitteeseen, joka muutoin oli

ylellisyystavara täällä.

Sitä tehdessään kysyi hän Oolavilta:

-- "Oletko sinä, Sergei, sattunut olemaan yötä Sidnikofilla?..."

Oolavi vastasi kieltävästi. Mopsi jatkoi:

-- "Minä taas tavallisesti siellä asustan... Siellä ovat kirput

kylläisemmät kuin missään muualla... Ah, minkälaisia lihavia eläviä

ne ovat siellä!... Ihan kuin porsaita... No sanon sinulle, Sergei,

että niille ei kelpaisi ruoka vaikka tikulta suuhun panisi... Ah,

miten ihania elukoita ne ovat!... Ihan rauhassa saa nukkua yönsä...

Ja elämä on silloin aina ihana, kun kirput ovat kylläisiä, että saa

nukkua... Entä täällä?... Naulan lihaa syövät ruumiista yhdessä

yössä... Totisesti naulan!... Semmoisia nälkimyksiä, kuin tämän

yömajan kirput ovat, ei saa Moskovastakaan, ei ostamallakaan... Sanon

sinulle, Sergei, että ei missään ole kirput niin kylläisiä kuin

Sidnikofilla..."

-- "Älä valehtele! Lebetjefin kirput ovat lihavimmat

pietarilaisista", -- kuului silloin vastaväite ja vastustaja jatkoi:

"Sidnikofilla!... Jo löysikin!... Kerskuja!..."

Mopsi loukkautui. Hän nousi istuillensa ja huudahteli:

-- "Entä sinä... Oletko sinä nähnyt Sidnikofin kirppuja, kun

äliset?... Eh sinä", -- tenäsi hän pahastuneena.

-- "Mörkö puhuu totta, kun sanoo että Lebetjefiläiset kirput ovat

kylläisempiä", -- kuului huomautuksia. Toiset olivat vastakkaista

ajatusta.

-- "Sidnikofilaiset ovat kylläisiä", -- huudahti "Mörkö"

halveksivasti. Mopsi loukkautui. Jotkut asettuivat hänen puolellensa.

Syntyi yleinen väittely. Nukkuneet heräsivät. Äskeinen puhuja "Mörkö"

piti puoliansa, inttäen:

-- "Oletko nähnyt sidnikofilaisia kirppuja!... Kummallista!... Sinä

'Mopsi' loukkaat ihmistä... Kuinka en olisi nähnyt sidnikofilaisia,

kun olen niitä ruokkinutkin... kunnia Sinulle, Jumala, että olen

ruokkinut!..."

Väittely kiihtyi nopeasti. Viheliäisyyden majan kaikki asukkaat

sekottuivat siihen asiantuntijoina, ensin ohimennen, jotain

sanoaksensa, sitten vastaväitteiden kiihdyttäminä. Kaikkialla

väiteltiin, kaksittain... joukottain... ensin tyynesti, hiljaa

puhuen, sitten navakammin... Jokaisella oli oma kokemuksensa

molemmista kirppusuvuista lebetjefiläisistä ja sidnikofilaisista...

Mopsi närkästyi ja väitti Mörölle halveksivasti:

-- "Ruokkinut!... Olet ruokkinut sidnikofilaisia!... Valehtelet...

Millä sinä ruokit?... Ei ole miehessä mitään syötävää... ja sittenkin

sanoo: 'Olen ruokkinut'!"

-- "Jumaliste olen ruokkinut... Miksi sinä, Mopsi, loukkaat

ihmistä?"-- tarttui Mörkö hanakkana. Eräs huomautti melun seasta:

-- "Todellakin!... Miksi sinä loukkaat 'Mörköä?' Mitä varten menet,

Mopsi, sanomaan että hänellä ei ole millä ruokkia sidnikofilaisia?...

Häpeä sinulle, Mopsi! Oletko itse lihavampi Mörköä, kun kerskut? Eh,

sinä!"

Mopsi yritti puhua, mutta Mörkö ehti ennen. Hän kiukutteli, rähisten:

-- "Entä sinä itse, suulastelija!... Millä sinä ruokit?... Eh,

kanalja... Tikulla kaivelemalla saa luiden raoista lihaa etsiä... Ja

hyvä jos sittenkään löytää... Entäs, onko kirpulla lapio, että saisi

kaivetuksi likaan kuopan, jotta pääsisi sinussa lihaan käsiksi!...

Eh, sinä!... Ja vielä ylpeilee, että: 'Millä sinä ruokit'... On

Jumalan kiitos vielä kirppupoloiselle ateria."

Oolavi tyrmistyi kokonansa. Koko elämä haisi hänelle kuin ilkeä loka.

Sisälle oli juuri tullut juopunut nuorehko mies, entinen ylioppilas.

Kuultuansa kirppusodan olevan käynnissä, lauloi hän Faustista

renttuillen:

"Es war einmal ein König,

Der hatt' einen grossen Floh."

[Eleli muinoin kuningas,

joll' oli suuri kirppu.]

-- "Herkeä siinä ulisemasta, retale!" -- huudettiin hänelle

yhdestä suusta. Melun seasta kuului yhä koveneva väittely. Hurjat

eläimelliset mielet kiihtyivät Koko joukko oli kohta tappeluvalmis.

Kuului väitteitä:

-- "Piru!... Kehuu sidnikofilaisia, nälkimyksiä... Toissa yönäkin

meitä oli siellä sata miestä ja yhden niistä söivät kirput..."

-- "Tuki leipäkuoppasi!... Yhden söivät kirput!... Valehtelet",

-- väittivät sidnikofilaisten puolustajat kiihtyneinä. Siellä täällä

kömpivät miehet jo lavitsoiltansa, valmistautuen käsirysyyn. Hurjat

katseet välähtelivät puolipimeässä. Risaiset paidat ja paljas iho

vilahtelivat kirjavanaan ja kaksikymmentäneljä puhtaisiin naisten

paitoihin puettua miestä hääräili joukossa kuin munkit. Äskeinen

lebetjefiläinen puhuja piti puoliansa täyttä kurkkua, melun

säestyksellä huutaen:

-- "Jumaliste söivät sidnikofilaiset nälkimykset yhden miehen

verran!... Sillä jos olisi mitattu sata miestä iltasella ja aamusella

uudestaan punnittu, niin jei bohu olisi joukko ollut yhtä miestä

kepeämpi... Tai jos olisi kirput mitattu, niin miehen painon olisivat

lisääntyneet!... Ja miten vielä purevat pahuukset!... Ihan on kuin

pistettäisiin tulisilla neulankärjillä..."

-- "Se on totta... Hän puhuu totta, mutta Mopsi valehtelee... Mopsi

aina valehtelee", -- melusivat lebetjefiläiset.

-- "Heretkää!... Pirut... Katuroikaleet... Lebetjefille ei mene

kunniallinen ihminen... Ainoastaan Riiassa on niin nälkäisiä kirppuja

kuin siellä" -- huusivat vastustajat sekaisin. Oolavi vetäytyi

syrjään. Mörkö astui Mopsin eteen ja kähisi:

-- "Mitä pahaa minä sinulle olen tehnyt, kun loukkasit: 'Minulla ei

ole millä kirppua syöttää'?"

-- "Korjaa luusi siitä!... Kirppua syöttää!... Piru!... Kelmi!...itse

sinä olet kirppu... lebetjefiläinen nälkäinen kirppu sinä olet...

Korjaa luusi, puhutaan sinulle!"

Mörkö raivostui. Silmät kiiluivat salamoina. Muutamassa nurkassa jo

tapella natisti lebetjefiläinen ja sidnikofilainen. Toiset kinasivat

yhä äännekkäämmin toisiansa haukkuen. Mörkö uhitteli Mopsia:

-- "Ah, minkälainen herra!... Kirpun ruoka!... Mistä viskasikin

tänne!... Eh, sinä sidnikofilainen rosvo!..."

-- "Minäkö rosvo!... Sanotko vielä sen!... Sanotko, katuvaras?...

Minäkö rosvo?" -- kähisi Mopsi. Silmät välähtelivät petomaisina.

Kynnet vetäytyivät sormista. Mörkö härnäytyi siitä ja ilkkui:

-- "Sanon... sanon, että rosvo... Eilen siiat varastit..."-- "Älä

valehtele!" -- huusivat Mopsin puoluelaiset sidnikofilaiset.

-- "Itse varastit eilen Nasarofin piharengin akan hameen... Kelmi...

Koirannaama!" -- huusivat toiset.

Viheliäisyyden pesä oli huutoa täynnä. Siellä täällä läiskivät nyrkit.

-- "Entä sinä... Mitäs sinä varastit!... Jos sanon poliisille,

niin Siperia sinut perii... Jumal'avita sinut perii Siperia", --

rähisivät Mörön puolustajat. Kaikki olivat tappeluvalmiita...

Sormet käyristyivät haukankynsiksi... Eläimelliset katseet etsivät

saalista... Eräs tappelupari haukkui toisiansa oven suussa... Toinen

heistä soimasi vastatappelijaansa:

-- "Katumaton!... Et ole Jumalaa rukoillut eläissäsi... Kymmeneen

vuoteen et ole kirkossa ollut... Sidnikofilainen kirppu!..."

-- "Entäs sinä!" -- huusi loukattu jatkaen:

-- "Sinä olet joka pyhä kirkossa... Mutta tiedän minä mitä varten:

Taskuvarkaana sinä olet..."

-- "Älä valehtele!... Suus kiinni!" -- keskeytti sekava, yhä

yltyvä rähinä. Puhuja huusi sen seasta:

-- "Minäkö valehtelen!... Minäkö?... Kaikki pyhimykset tietävät,

että viime pyhänäkin varastit vanhan akan taskusta kolme-ruplasen...

Eh, sinä lebetjefilom!... Ja yölläkin vielä käyt rukoilemassa...

pyhienkuvia varastat..."

-- "Nyrkillä minä turpasi tilkitsen!" -- huusi soimattu

raivostuneena... Vastustaja yltyi siitä, uhitellen:

-- "Koetappas!... Koetapas tilkitä!... Kirkon rosvo!... Ähä!... Entäs

syksyllä, kun Mikael Ihmeittentekijän kirkosta varastit jalokiven

Jumalan äidin kuvasta... Vai et 'rukoile' yöllä?... Päivälläkö sitten

varastit?... Vai olisi vahti sinun sallinut päivällä sillä lailla

rukoilla?... Retale... Kirkon rosvo... Lebetjefiläinen..."

Rähinä ja nujakka yhä yltyi. Mopsi jatkoi kinasteluaan Mörön kanssa.

Molemmat olivat jo käsiksi käymäisillänsä.

Mörkö nosti jo nyrkkiänsä kiljuen:

-- "Näytän minä sinulle, koiran henttu!"

-- "Herkeä, Mörkö, herkeä!" -- tyynnytteli joku. Mörkö yltyi entistä

enemmän ja huusi:

-- "Minä en herkeä... Mitä varten hän loukkaa ja sanoo että

sidnikofilaiset kirput ovat kylläisempiä kuin lebetjefiläiset!...

ja että minulla ei ole kirpun ruokaa... Opetan minä sinut

kuontaloleuka... sinä tappurapää!..."

-- "Koetappas... Yritäppäs!... Alotapas tappelu!... Koetapas opettaa,

hamppuparta", -- raivosi Mopsi puoluelaisinensa. Siellä täällä

mäiskivät jo nyrkit ja kuului kirouksia. Mörkö raivostui ja vannoi:

-- "Opetan minä teidät... Nyrkillä minä opetan teidät kaikki..."

Kaikki olivat toistensa kimppuun iskemässä. Mopsi astui Mörön eteen

uhkaavana ja ärhenteli:

-- "Sinäkö nyrkillä?... Sinäkö, sillirosvo... ketale!... Sinäkö?"

-- "Minä opetan sinut, jos vain rupean", -- huusi Mörkö hampaat

irvellään.

-- "Koetapas!... Uskallapas!" -- rehenteli Mopsi.

Toiset säestivät hänen kehoituksiansa, Mörön puolustajat

varustautuivat.

-- "Uskallan!" -- huusi Mörkö ja iski nyrkillä Mopsia.

Silloin syntyi yleinen tappelu. Kaikki syöksyivät toistensa kimppuun.

Koko eläimellistynyt joukko väänsi yhtenä ainoana nujakkana...

Kuului kirouksia ja rivoja haukkumasanoja... Niihin sekaantuivat

kehotushuudot... Puurahit ryskivät... Seasta kuului myös hiljaista

ähkymistä, äänetöntä tappelun puhinaa... Välistä kuului melun

seasta kimakampi kirous, tai parahdus, kun joku oli puraissut

vastustajaansa, tai repinyt silmiä... Jo vuoti vertakin... Risaisilla

vaatteilla läiskittiin vastustajia... Uhittelut ja kerskailut

sekaantuivat toisiinsa... Koko huone pyöri ja raatoi yhtenä myllynä.

Mutta tappelun kiihkeimmillään ollessa kuului huuto:

-- "Poliisi!"

Se oli kuin salama, joka iski huoneeseen. Kuin nöyrät koirat

vetäytyivät tappelijat sijoillensa lavitsoille, ja silmänräpäyksessä

kuorsasi koko joukko mitä sikeimmässä ja raskaimmassa unessa.

Ainoastaan Oolavi valvoi ja istui tylsänä, ajatuksettomana. Siellä

täällä oli joku unesta muka heräämäisillänsä... Joku puhui unissansa.

Kaikki näyttivät aikoja sitten nukkuneen mitä raskaimpaan uneen.

* * * * *

Poliisijoukko astui sisään ja alkoi tarkastus. Nyt vasta huomasi

Oolavi oman vaaransa ja vaani tilaisuutta huomaamatta poistuaksensa.

Hän lohdutteli itseänsä sillä, että poliiseista ei kukaan häntä

tuntenut.

Mutta jo sisään tultuansa oli yksi niistä alkanut salavihkaa häntä

tarkastella. Se oli sama poliisi, joka oli häntä kiinni-ottaessa

ampunut. Hetken kuluttua kuiskasi hän jotain pristaville ja tämä

antoi merkin. Oolavi nousi ja aikoi poistua. Silloin tarttuivat useat

voimakkaat kädet häneen takaapäin ja hetkessä oli hän nujerrettu

ja pantu raudat käsiin. Sen tehtyä kysyi pristavi hänen nimeänsä.

Tylsänä lausui Oolavi jonkun väärän nimen. Pristavi lisäsi siihen:

-- "Myöhemmin näemme onko oikea... Te suvaitsitte äskettäin pankin

ryöstää... Suvaitkaapa nyt seurata meitä tekemään rahoista tiliä!"

Oli jo aamuyö, se aika, jolloin Litvan väki lähtee joulukirkkoon.

Vankilan ovi sulkeutui ja Oolavi jäi sen taakse raudoissa istumaan.

Hänen viimeisetkin voimansa herposivat, kun hän tajusi tilansa

kauheuden, Kokoon kutistuneena ajatteli hän kulkemiansa teitä ja

niitä voimia, jotka hänet olivat niille teille sysänneet. Hän

muisti taas Harhaman kirjaa, joka oli hänelle levittänyt elämän

kirjavat, huonot hedelmät houkutteleviin väreihin käärittyinä. Hän

oli tarttunut sen antimiin, ottanut hyvän- ja pahantiedon kirjasta

sen hedelmän ja todellakin hänen silmänsä olivat siitä avautuneet:

hän tunsi nyt elämänsä _kokemuksesta_ hyvän ja pahan, tiesi pahan

kauheuden ja hyvän ihanuuden. Raamatun ijankaikkinen totuus kirkasti

itse itsensä. Se kohosi elämän erehdyksistä, loasta ja rikoksista

kuin taivaalle vyöryvä valokirkas aurinko, joka valollansa huikaisee

kaiken ja jonka voittokulkua ei mikään voima voi estää, eikä sen

valoa millään olemattomaksi tehdä.

Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.

Tuskanmalja ilmestyi taivaalle. Ihmishenki joi jalointa juomaansa.

Oli kylmä yö. Tähtitaivas oli sammuksissa. Kolea, kirpelevä tuuli

tupruutteli lunta sakeana tuiskuna. Se tukkesi polut, tuiskusi

ajo-tiet umpeen. Pakkanen pisteli. Tuiskulumi oli neulaterävän kylmää.

* * * * *

Sauna oli kylmä... Haikara suri sen harjalla... Kiuas oli nokimustia

suruja täynnä...

Mutta Tuonelassa valmistettiin kehtoa pienen tulla... Lapsenrievut

kuivuivat orsilla... Kapalovyö oli valmis... Haikara odotti

sielläkin, Tuonen kylmillä mailla...

Yhä kylmeni... Yhä pimeni...

Sydän-yön seutuvilla käveli Martva yksinänsä hautausmaan ohi. Hän oli

lähtenyt kävelylle, ei suotta aikojansa, mutta ei myös minkään asian

tähden... Mieli oli ollut tuskaa täynnä, ajatukset polttavia, ja

siksi oli hän lähtenyt ulos yöhön kuin kertoaksensa sille surujansa,

pyytääksensä sitä jäähdyttämään hänen sielunsa hirmuista paloa...

Jokunen tähti tuikahti pilvenraosta... Korkealla taivaalla häämöitti

tuskanmalja...

Ajatuksettomana oli Martva harhaillut, oli viipynyt kauvemmin

kuin oli aikonut ja edennyt kauvas asunnostansa, sitä ollenkaan

huomaamatta... Viimein tunsi hän jalkojensa herpoutuvan ja voimiensa

väsyvän... Hän alkoi hoippuen kahlata takaisin kaupunkia kohti...

Surullinen haikara lensi saunan katolta pois... Se istahti

hautausmaan aidalle... Pää oli kallellaan, siipi suojana vilua

vastaan... Se suri ja katseli rikkaan Ranniston onnetonta tytärtä...

Tuskanmalja täyttyi ihmishengen juotavaksi... Se tuikutti pilvessä

pienenä tähtenä... Martvan voimat väsyivät väsymistänsä... Jo

laulahti haikara ensimäisen laulunsa... Se tervehti sillä pientä

tulijaa... Surullinen oli laulu, kylmä haikaran povi...

Silloin vasta huomasi Martva, että hänen äitionnensa aika oli

tulossa...

Hautausmaalla hiiviskelivät Tuonelan elottomat neidot... Niillä oli

kalmanpaita päällä, sen kylmät, valkeat sukat jaloissa... Haikara

jatkoi haikeata lauluansa... Tuskanmalja laskeutui alemma...

Tuonelan saunaa pestiin... Mutta jääkylmä oli saunankiuvas

maanpäällä... Ei ollut valmis kapalovyö... eivät rievut puhtaiksi

pestyt...

Martva hätäytyi... Se hätä joudutti sen hetken tuloa, jonka hän oli

uskonut vielä olevan parin huomisen takana... Hätäytyneenä alkoi hän

kiiruhtaa, mutta jalka ei ottanut enää totellaksensa... Kauhistuneena

pysähtyi hän taivas-alla...

Jäinen tuuli puhalsi... Hautausmaalta vilkkuivat saunan-akkunan

kylmät tulet... Jäisenä narahti saunan ovi... Sinä ovena oli nyt

kalmiston veräjä...

Jo laskeutui tuskanmalja hänen huulillensa... Hän vapisi... Hän joi

epätoivonsa maljoista katkerinta... Kädet hätäytyneinä ylösnostettuna

supisi hän:

-- "Voi, Herra Jumala!... Auta minua, Herra Jumala!... Auta minua ja

säästä!"

Vilu veisasi suurta virttänsä... Äitiä palelsi... Pientä tulijaa

odottivat kylmän liinat...

Hetki läheni...

Tuonelan neidot istahtivat jo hautakiville... Mieli oli apea, silmä

eloton, käsi kylmä... Haikara lauloi, kuin surren armaintansa...

Taivaalla suri enkeli. Se lausui Martvalle lohdutuksen:

-- "Jumalan lähettämä malja on _sinun_ onnesi... Se jalostaa

henkesi... Juo siis rauhallisena!..."

Taas yritti Martva kahlata, mutta jalka tuskin nousi enää tiestä...

Hätä yltyi... Se taas joudutti ajan tuloa... Hän hengitti

hätäytyneenä... Eikä ollut lähellä ihmistä, ei ihmisasuntoa...

Hangella kukkivat ihanat elämäntuskan kukat... Ihmis-elämä lauloi

suurta tuskanvirttä... Kuoleman kellot soivat korvissa... Sen

risteillä koristettu kukkamaa puhui elämän mitättömyydestä, saarnasi

elämän keskellä elämän katoavaisuutta...

Kulkija nääntyi jo hätäänsä... Hitaasti lyheni Martvan tuskan

taival... Vaivaloisesti pääsi hän hautausmaan portin kohdalle...

Siitä ei hän jaksanut enää etemmä mennä... Hän näki, että malja ei

mene pois, ellei hän sitä juo.

-- "Voi... voi, minua onnetonta!" -- huokasi hän ja hoiperteli

hautausmaalle. Siellä lyyhistyi hän voimatonna hautaristin juurelle

juomaan elämänsä tuskanmaljaa ja menetti hetkeksi tajunsa...

Surullisena katseli häntä lempeä haikara...

Se lauloi hänelle haikeimman laulunsa...

* * * * *

Tuonelan elottomat neidot huiskuttelivat liinojansa... Äänettöminä

viittoivat he niillä toisillensa, kehottaen olemaan hiljaa, hiipimään

hisahtamatta... Surullisina, vilusta väristen, kurkistelivat he

ristien ja hautakumpujen takaa... He halusivat nähdä äidin, joka

toi lapsensa suoraan Tuonelan kylmään, puhtaaseen kehtoon...

He katselivat äitiä, joka nautti onnestansa yöllä jäisellä

hautausmaalla... Kalman-vaalea sormi oli nostettu neitojen suulle,

merkiksi että ei saa häiritä äidin ajan tuloa... Kuolema ja elämä

kulkivat nyt käsi-kädessä...

Kuului ääni... Sitä säestivät Tuonelan kylmät pajupillit, jotka

soivat syvällä mullan alla... Siellä laitettiin jo kätkyttä

kuntoon... käärittiin kylmää kapalovyötä... siroteltiin tuonen

havukukkia hietikolle, pienen tulijan tervehdykseksi...

Kaikki oli siellä jo valmista. Haikara istui korkeimman kalmankuusen

latvassa... Sen laulu oli suruisinta säveltä, mieli vilua täynnä,

eikä noussut siipi ilosta... Se kuljetti nyt Tuonelan pientä

tulijaa...

* * * * *

Kun Martva tointui, oli lapsi jo viety Tuonen kehtoon... Hän istui

hautakummulla, ristin juurella... Siinä ajatteli hän, mitä jaksoi

enää ajatella... Hän joi maljansa pohjaan... Pää nojasi käsien

varaan... Ruumis vapisi... Pakkanen kangisti polvia...

Kun hän silloin muisti Oolavia, pääsi häneltä katkera valitus:

-- "Oolavi... Oolavi!... Voi, rakas Oolavi, miksi minulle tämän teit!"

Hän purskahti katkeraan itkuun ja kutistui nyyhkyttäväksi

kyttyräksi...

Mutta yhä katkeroittui tuskan-malja... Se täyttyi juodessakin...

Kankeana, verisenä nousi hän sitten, kääri kuolleen lapsen liinaan,

peitti lumeen ja lähti hoippumaan tielle... Ohi ajoi öinen

matkustaja, näki hänet, korjasi rekeensä ja saatuaan osotteen, vei

hänet asuntoonsa.

Hän oli tehnyt öisistä matkoista surullisimman.

* * * * *

Jo olivat valmiit Tuonelan pienet tuliaiset... Kapalovyö

odotti...Tuututaulua hyräili Tuonen tyttö...

Lapsen paitoja ompelivat Tuonelan elottomat neidot... Paita on

valkea, ompelijan sormi veretön...

Jo odottaa kylmä kätkyt tulijaansa... Hienoin hiekkamatto on kätkyen

jalaksen alla... Havukukat koristavat hietikkoa... Tasaisesti heiluu

kätkyt... Pehmyt on Tuonelan kätkyen jalaksen alusta...

Taivaassa surevat enkelit... Valkea taivaan haikara istuu siellä

orrellansa... Se kertoo Martvan lapsen maailmaan tuloa, laulaa sen

lyhyttä vaellusta... Surullinen on laulun sävel... Surullisempi

sen lyhyen elämän tarinan sisältö... Näin kertoo haikara hangelle

syntyneen satua:

-- "Ensi itkuun on nukahtunut onneton ihmisten ilmoille tulija...

Haudalta alkoi polku... Siinä päättyi myös vaellus... Hauta oli

kehtona... kalmisto elämänmaana... kuolon syli äidin sylinä... lumi

liinana... yösydän elämän ikänä."

Niin laulaa taivaan-haikara Martvan lemmen hedelmän tarua,

synnittömänä eläneen elämän virttä...

Öiseen kalmistoon laskeutuu taivaasta enkeli... Hän on valkeampi

lumen valkeutta... Puku on kesä-päivän kirkkautta... Vyö on kuutamon

kylmää punetta... Siipi nousee taljallensa... Polvi taittuu...

Se laskee jo haudan kylmälle lumelle... Siinä suree enkeli... Se

viihdyttelee lumikehdossa nukkujata.

Korkealta hymisee enkelien ihana laulu... Hautausmaalla käärii enkeli

pienen lumikehdossa eläjän taivaallisiin liinoihinsa... Hellästi

nostaa hän sen syliinsä... Puhtaana värisee lapsen viaton sielu... Ei

tunne ruumis kipua, ei henki itke erehdystänsä... Enkelit veisaavat

hänelle: