Pimeys oli pakahtua lauluun. Enkelit veisasivat

"Niinkuin kirkas aamunkoi

valkenee sun valtasi.

Kaikki voimat sulle raataa,

joka puro sinuun virtaa,

kaikki tuulet puhaltavat

ijät kaiket sinuun päin.

Voimakas sa oot ja suuri."

Maanraot olivat säveltä, haudat hirmua täynnä... Kuolleet värisivät

kuin avuton uhri pedon edessä... Kaikkialla hohottivat haudat auki...

Kaikkialle tunki Perkeleen tulinen katse.

Perkele pysähtyi synkeimmän haudan ovelle... Siellä asui

murhaaja, omantunnon soimaukset ijankaikkisuuden varana... Ne ja

Jumalaan ikävöiminen olivat muuttuneet murhatun hahmoksi ja sen

veren-ääneksi... Haamu puristi häntä joka hetki tulisin kourin...

Veren ääni tunkeutui tulena luiden ytimien sisälle... Se huusi kostoa

hänelle... Se soimasi häntä... vaati häneltä elämäänsä takaisin...

Onneton kiemurteli tulisissa pitimissänsä, Alkulähdettänsä

ikävöiden...

-- "Turhaa taistelua!... Minuun hänen täytyy raueta!" - lausui

Perkele jääkylmänä.

-- "Sinussa on hänelle lepo... Sen on hän viimeinkin huomaava", --

vakuuttivat enkelit.

Perkele jatkoi:

-- "Hän on tappanut vihamiehensä. Mutta palvelijani Harhama on

murhannut oman lapsensa, jättämällä sen hoidotta mieron varaan..."

-- "Sinun henkesi on hänessä ilmestynyt kirkkaimpana", --

riemuitsivat enkelit. Ylistyslaulu kierteli käytäviä, mateli hautojen

läpi, pujotellen niissä, kuin suuri, ilkeä musta käärme.

Ylistyslaulu pauhasi... Pimeät haudat kumisivat... Kuoleman maa oli

hirmua tulvillansa...

Perkele seisoi jo uuden haudan ovella... Siellä asusti valehtelija...

Hänen omantuntonsa soimaukset ja niistä johtunut halu palata takaisin

ihmishengen Alkulähteen yhteyteen, olivat muuttuneet ilkeiksi

pieniksi kuoleman hiiriksi... Ne olivat aivan verisiä... Koko hauta

oli niitä täynnä... Niitä kihisi kaikkialla... Ne rakentelivat

pesiänsä haudan asujan sisälmyksiin... kuhertelivat siellä...

tappelivat suupaloista... järsivät luita... rypivät veressä ja

juoksentelivat suonien sisässä... Inho ja kauhu olivat onnettoman

ainaiset huonetoverit kuoleman hautahuoneessa asumassa.

Perkele osoitti näkyä, ja lausui armotonna kuin jumala:

-- "Hän on valehdellut erehdyksessä. Ja kumminkin on noin kaukana

Jehovasta... Mutta valittuni Harhaman koko elämä on ollut _tietoista_

valhetta ja petosta."

-- "Siksi on hänen yrityksensä palata Jehovaan turhaan raukeava",

-- lisäsi Horna.

Kuolon kauhut lisääntyivät... Etäältä kuului kamala huuto...

Nääntyneet parkuivat apua... Huuto kierteli pimeydessä... Kuolleet

vapisivat... Kaiku kolisi kammioissa...

Perkeleen eteen tupsahti pimeä maaluola... Siinä asui Manalan asukas,

joka oli himoinnut naapurinsa omaisuutta... Omantunnon tuskat ja

jumalankaipuu olivat siittäneet ilkeitä ruumistoukkia... Ne söivät

häntä ulkoa ja sisältä... laskivat munansa häneen... sikisivät

hänessä... kuolivat häneen, mädäten hänessä toistensa ateriaksi...

Koko hänen olemuksensa kiehui niitä täpösen-täynnä.

-- "Hänkin toivoo vielä, että minun henkeni hänestä häviää ja hän

pääsee Jehovaan takaisin..." lausui Perkele, nauttien kuolleen

kauhusta. Kun enkelit olivat sen toivon turhaksi todistaneet, lisäsi

Perkele, kasvoilla kova sävy:

-- "Hän on himoinnut ainoastaan naapurinsa maapalaa ja vaimoa, mutta

palvelijani Harhama on himoinnut koko maailmaa, sen rikkautta ja

seppeleitä... Hänen hengessänsä on minun valtani perus syvimmälle

laskettuna..."

Pimeys kohahti... Kaiku hiljeni... Piru todisti herrallensa:

-- "Helpompi on ihmisen nostaa vuoret maasta, kuin Jehovan kohottaa

sinun valtasi peruskiveä pois Harhaman hengestä."

Kamala kuolleitten huuto seurasi puhetta... Enkelien laulu

pauhasi...Ne lauloivat:

"Jos ken voisi kaikkeuden

kantaa sijoiltansa pois,

ei se voisi Harhamasta

sinun valtas perustusta

nostaa pois ja hävittää.

Se on kivi: Kuka siihen

koskee, taikka sitä kiertää,

jalkans' aina siihen loukkaa."

Laulun pauhatessa astui Perkele Manala-temppeliin... Se temppeli

avautui hänen edessänsä... Siellä asuvat enkelit, jotka käyvät

Manalassa kuiskailemassa sinne saapuneille vietteleviä sanoja...

He käyvät johtamassa heitä Perkeleen poluille... saarnaamassa

hänen oppejansa... lupaamalla vapahdusta hänessä... Luut ovat

heillä lihattomia... He ovat eläviä luurankoja, hirvittäviä Manalan

pahoja peikkoja... Heissä ei voi lihaa olla, sillä silloin heidät

tunnettaisiin, kun he käyvät vainajien asunnoissa...

Manala-temppeli on pimeyttä tulvaten täynnä... Holvit ovat

peikkojen pimeitä asunnoita... Luola liittyy luolan perään, aina

loppumattomiin... Holvaukset ovat mustinta maata, kannattimet

multaläjiä, joissa mustimmat käärmeet pesivät... Kalmanhaju täyttää

ilman... Luolissa hiipivät luurangot askareillansa... Niiden

silmäreijissä tuikkava tuli on temppelin valona... Minne katsoo

taikka kulkee, siellä hääräävät kamalat olennot ja tuikuttavat oudot

silmätulet, kuin kipinä syvältä maan alta, kun se tuikkaa pienen

reijän läpi...

Perkeleen ilmestyessä temppeliin sävähtivät punaiset salamat,

jääden tuliksi holveihin, yksi sinne toinen tänne... Pimeys

oli nyt salamilla siroteltu... Ne liekehtivät kuin lamput ja

valaisivat luolat himmeällä valolla... Enkelijoukko veisasi herransa

ylistystä... Tuhansista luolista tulvi säveltä hänelle... Tuhannet

polvistuivat hänen edessänsä...

Perkeleen pään päällä leijaili tulinen kruunu... Korpit koikkuivat

luolien perällä... Ne koikkuivat kamalasti... Suuri käärme kiemurteli

Perkeleen jalkojen edessä.

Ylistyslaulun vaiettua puhui hän enkeleillensä:

-- "Palvelijani Harhaman hengen hedelmät tuleutuvat ihmisissä. Minä

olen Teille näyttänyt, kuinka hänen henkensä on kokonaan minun

henkeäni: Hän on rikkonut kaikki muut Jehovan käskyt."

Enkelit oudostuivat. Perkele selitti viisautta säteillen:

-- "Hän on pyhittänyt lepopäivän työttömyydellänsä..."

Enkelit huokasivat helpotuksesta ja Piru oikaisi:

-- "Silloin ei hän ole sitä vielä pyhittänyt..."

Ja heidän vielä riemuitessansa selitti Perkele voiton-ilon hänestä

säteillessä:

"Hän on siinäkin palvellut _minua_: Hän on pyhittänyt sen

laiskuudellansa, ja lisäksi: hän on sillä pyhittänyt _kaikki_ päivät

lepopäiviksi, vaikka Jehova käskee kuusi päivää työtä tekemään... Hän

ei ole tehnyt työtä yhtenäkään päivänä..."

Hiisi lopetti hänen puheensa, lisäten siihen:

-- "Hän on vastoin Jehovan käskyjä pyhittänyt koko elämänsä

lepopäiväksi..."

Ilohuuto ja riemulaulu tulvi pauhuna multaluolista... Kaikki tunnusti

Perkeleen voimaa ihmisessä. Perkele kysyi järkkymättömän kovana,

voitonvarmana:

-- "Voiko hänen hengestänsä silloin kypsyä hedelmä Jehovalle?...Voiko

sekään enää tulla Jehovan orjaksi, johon on tarttunut Harhamasta

minun puhdas henkeni?"

Enkelit vastasivat laululla:

"Ken maistaa hänen hengestänsä,

hän saakin sinun henkeäsi

puhtaimman siemauksen.

Se lumous: sun henkesi,

pois polttaa hengen Jehovan,

ja ihmishengen kokonaan

se huumaa sekä juovuttaa

sun palvelijaksesi."

Perkele käveli ylpeänä kruununsa hohteen hänen hartioilleen valuessa.

Pysähdyttyänsä hän lausui:

-- "Ja semmoisen hedelmän olisi hän vienyt hautaansa, jos ei olisi

kirjaansa kirjoittanut... Nyt elää hänen henkensä hänen kuoltuansakin

todistamassa minun voimaani ja levittämässä minun henkeäni!..."

-- "Se oli sinun tahtosi... Sinä et sallinut hänen viedä henkeäsi

hyödyttömänä hautaan", -- ylistivät enkelit.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi temppeliin Oolavin haamu... Harhaman

elämä seisoi taas hänen vierellänsä inhottavana käärmeenä... Se

välähytteli hänelle pankin kultakasoja ja setelipinoja... Salamana

välähtelivät himontulet Oolavin silmistä... Kulta huikaisi häntä...

onnettomuus ja epätoivo seisoivat takana ruoska kädessä... Perkele

antoi hänen nähdä sen ruoskan.

-- "Hän on minun palvelijani Harhaman hedelmä", -- lausui Perkele

kuivasti, lisäten:

-- "Niin pysyy minun valtani ja ihmishenki minussa. Ihmishenki _ei

voi_ minusta erota, koska minä olen Eevan kautta tullut ihmishengen

oleelliseksi osaksi... Te olette haudoissa nähneet, kuinka lujasti

ihminen on minuun sidottu: sillä ei mikään voi hävittää oman

olemuksensa perus-oliota, kuten vesi ei voi hävittää vetyänsä,

tuhoamatta ja häviämättä samalla itsekin."

Kamala huuto kuului synkistä haudoista... Tuomitut huusivat apua...

Enkelijoukot ylistävät herraansa mahtavalla hymnillä, joka sekottuu

kuolleiden tuskanhuutoon.

Kun mies kulki jo oudoilla poluilla.

Taivaan sini tummeni ja pehmeni, kypsyen kesäisimmillensä. Auringosta

aivan herui mehevin valo. Elämänhuolet olivat kutsuneet kiurun pois

ilmasta. Peruna nousi taimelle. Mansikankukka kasvatti lempensä

armosta hedelmää: pikku raakaletta. Puro lirisi jo vähävesisenä,

itkien ja kaivaten kevät tulviensa suuria vesivaroja. Pihlaja pääsi

kukkaansa, tytön poski kesähelteen punaansa, ja kevät antoi viime

suuteloa täyteläisenä uhkuvalle kesälle.

Pienessä, matalassa kamarissa, kivitalon ullakkokerroksessa oli

koolla seurue, johon kuului Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne.

Pöydällä oli pari viinipulloa ja korttipakka, sekä viisi pistoolia

ja yhtä monta pommia. Jokaisen läsnäolijan kasvoista voi lukea, että

sisällä riehui tuli, jonka paloa joko kiihdytettiin tai salattiin

ulkonaisella huolettomuudella ja rehentelyllä. Väliin katkesi

puhe kokonaan, ja viiltävässä hiljaisuudessa voi silloin kuulla

akkunanruutua vasten lentelevän kärpäsen surinan.

Reippain oli Harteva, joka johti joukkoa. Selvästi voi huomata, että

Oolavi oli väsyneen, riutuneen näköinen, vaikka hän salasi sitä

huolettomilla eleillä, ylvästelyllä ja sukkeluuksilla.

Mutta kun viini oli alkanut tehtäväänsä tehdä, reipastuivat mielet,

hurjat intohimot ja uhkarohkeus pääsivät valloillensa, ja elämä alkoi

hyrskiä purona, sitten kevättulvana, vuolaana virtana, joka viskoi

vesiänsä, aaltoa aallon perästä, kiiruhtaen, ikään kuin ottaaksensa

kiinni koskea, joka pakenee edellä, kutsuen huumaavalla pauhullansa.

Se virta nyhti Oolaviakin mukaansa, ensin hitaasti, kuten kevättulva

rantapengertä, sitten nopeammin ja voimakkaammin, kunnes hän oli

kokonansa sen vallassa.

Harteva piti vireillä joukon hyvää tuulta ja reippautta. Hän se myös

laati suunnitelmat. Juoden lasinsa pohjaan, selitteli hän Oolaville:

-- "Kumpiko sinun mielestäsi on oikeampaa ja jalompaa: ryövätä

rehellisesti, vaiko nylkeä ihmisiä lain avulla kuin saastainen petoja

sitten tekeytyä hurskaaksi?"

Siinä asiassa oli Oolavilla oma mielipiteensä, jonka hän oli

muodostanut tekonsa ja aikomuksiensa puolustukseksi. Vähitellen oli

se teennäinen mielipide muodostunut hänessä sairaloiseksi uskoksi.

Hän piti jo ryöväystä kunniallisena, jopa sankaritekona.

Kun hän oli sen myöntänyt Hartevalle, jatkoi tämä:

-- "Tietysti! Peli pitää olla reilu ja suora... Katso sitä parooni

Geldnersiä: Hän ei tee työtä eikä saa rukoilemalla mannaa taivaasta,

ja kumminkin vuotaa hänelle rahoja säkittäin päivässä. Eivätkö ne

silloin ole varastettuja?"

-- "Juo sinä, äläkä saivartele", keskeytti Horsma.

-- "Anna Yrjön puhua, Yrjöhän on herra arvostelija!" - kehotti Voima.

Harteva sytytti sikarinsa ja vakuutti:

-- "Rehellinen ryöväys on aina kunniallista, ja se on miehen työtä...

Ne semmoiset lain avulla varastelijat ovat ilkeitä saivaria, jotka

häpeävät varkaan-ammattiansa, vaikka sitä joka päivä julkisesti

harjottavat."

Oolavista tuntui Hartevan puhe aivan oikealta, vieläpä syvälliseltä

totuudelta. Luonnollinen, vaistomainen halu saada oma tekonsa ja

elämänsä oikeaksi todistelluksi, jommoinen halu aina syntyy alkavassa

rikoksen tekijässä, himmensi taas oikeuskäsitteen hänessä. Hän myönsi

Hartevalle:

-- "Kyllä sinä olet oikeassa..."

-- "Ainahan Yrjö on oikeassa", -- innostui Voima.

-- "Juo, Yrjö!" -- kehottelivat toiset. Yrjö Harteva joi ja jatkoi

Oolaville:

-- "Ne lain avulla varastajat veivät sinulta rahat ja kukkaron. No

anna viedä! Me pojat otamme ne kauniisti niiltä takaisin... Ei kuin

pommi vaan soimaan ja pistooli paukkumaan, niin kyllä omat pois

lähtevät!"

Yleinen riemu ja nauru säestivät Hartevan puhetta. Horsma huomautti

harmistuneena:

-- "Sillä ne ovat Geldnersillä meidänkin isä-ukkojemme rahat...

Kirotut veren-imijät!... Nyljette isä-ukon puille paljaille!"

Ja koko joukko oli uskovinansa, että veren-imijät olivat saattaneet

heidät ja heidän isänsä häviöön. Voima tekeytyi raivostuneeksi ja

vannoi kostoa. Oolavi joi vihaa ja innostui siitä. Hänelle valkeni

nyt oman asiansa oikeus, ikäänkuin äkkiä täyteen tähtitulitukseensa

leimahtava taivas. Silmät paloivat. Käsi piteli jo asetta huviksensa.

Hän joi kulauksen viiniä ja ylvästeli:

-- "Otetaan vain omat pois ja korko vielä omille... korko ja hyvä!

Hei, pojat!"

-- "Hei!" -- hihkasivat toiset, tyhjentäen lasinsa ja lyöden ne

pöytään.

-- "Semmoinen repäisevä peli se pitää olla... Nyt sinä Oolavi alat jo

saada täydet miehen höyryt", -- kehui Harteva Oolavia.

Miehet hurjistuivat. Kulta ja viini menivät päähän ja tekivät

ihmisestä pedon. Horsma löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi:

-- "Korko pitää lähteä isä-ukonkin rahoille ja hyvä... Eläköön

anarkismi!..."

Lasit kilisivät. Viini virtasi. Oolavi huumautui.

Hänelle oli nyt anarkismi uusi evankeliumi, josta hän etsi

pelastusta. Se valkeni hänelle oikeaksi, jaloksi aatteeksi. Harteva

teki selkoa suunnitelmista. Näyttäen pankkien tilikertomuksia,

selitti hän:

-- "Tämä pankki olisi helpoin puhdistaa, mutta kertomuksesta näkyy,

että sen kassassa ei tavallisesti ole puhdistettavaa, kuin ainoastaan

joku vaivainen sata tuhatta..."

-- "Emme me sen takia viitsi... Yhdellä tiellä pitää ottaa mikä

tarvitaan", -- rehenteli Oolavi. Kulta poltti jo hänen sormiansa,

mutta rehentelyn alla kyti vielä salainen epäröiminen, omantunnon

ääni, jota hän rehentelyllä salasi ja tukahdutti.

-- "Eikö sinulla ole rikkaampaa pankkia?" -- viisasteli Horsma.

-- "On minulla... Minulla ei ole mitään niin paljon kuin pankkeja",--

kerskui Harteva. Oolavin epäröiminen hälveni vähä-vähältä.

-- "Yrjö on pankki-pankkiiri... Sillä on kassassa

kokonaisia pankkeja", -- retusi Voima, lyöden Hartevaa olkapäälle.

Hurjistuneet mielet kiihtyivät. Reuhaaminen huumasi ja rohkaisi

Oolavia. Harteva ylpeili:

-- "En minä viitsi kassassa pitää pikkurahoja ja rahapakkoja... Minä

pidän siellä kokonaisia pankkeja, niin on kirjanpito helpompaa..."

Yleinen nauru ja hälinä palkitsi puhujaa. Lasit täyttyivät,

kilisivät ja tyhjenivät. Eläköönhuudot kaikuivat anarkismille.

Oolavi kulki kuohuvan vaahdon mukana, rohkaistuen jo, kuten muinoin

Tuukkalankoskia laskiessansa. Ne mielenrohkeuden aarteet, joita koski

oli häneen laulanut, alkoivat katkoa jo kytkyitänsä ja syöksyivät

hillittömään vapauteen kuin peto, joka on häkkinsä murtanut ja

riemusta kiljahdellen karkaa erämaan houkuttelevalle hietikolle,

missä herkulliset antilopiparvet odottavat, kiljunnalle on tilaa ja

pedon luonnolle työtä ja huumaavaa verijuomaa. Hän vetäisi tikarin

poveltansa, viskasi sen Hartevan eteen pöydälle ja reuhasi:

-- "No kun sinulla on kerran kassa, niin avaapas luotto. Siin' on

miljoonan vekseli... Hyväksytäänkö?"

Harteva riemastui, nähdessänsä Oolavin hurjistuvan. Tikaria katsellen

räyhäsi hän:

-- "Kyllä semmoiset vekselit meidän pankissa aina rahasta käyvät...

Ollappa vain enemmän!"

Toiset seurasivat Oolavin esimerkkiä. Hurja rohkeus muuttui

päihtymykseksi, ruttomaiseksi kuoleman halveksimiseksi. Harteva laski

tikarikasan ja selitti:

-- "Siis neljä miljoonan vekseliä!... Ei ole paljon meidän

rahoissa!..."

Ja tarkastellen pankkien kuukausitilejä, osoitti hän:

-- "Tässä pankissa, niinkuin näkyy, on aina noin kuusi miljoonaa

käteistä... Juodaan siis sen pankin malja!"

Maljat juotiin. Eläköön-huudot kaikuivat. Huoneusto oli semmoinen,

että ei tarvinnut olla varova, koska sieltä ei melu muuanne kuulunut.

Eikä seurue enää osannutkaan peljätä, ei kyennyt varovaisuuteen...

Miljoonat menivät päähän viinin kanssa. Oolavista oli kaikki kirkasta

ja varmaa.

Hetkeksi hiljeni sitten kerskailu. Miehet sopivat ensi tehtävistä:

pankin huoneuston tarkastelemisesta, varovaisuustoimenpiteistä ja

muista. Kun ne olivat suoritetut, alkoi juominki. Jokainen tiesi

leikkivänsä kuoleman kanssa ja viini sai sammuttaa ne tunteet,

jotka kuoleman ajatus joskus puhalsi ilmipaloksi. He joivat täysin

siemauksin, kuten taisteluun lähtevä rykmentti, joka viinalla,

soitolla ja huudoilla herättelee pedonluontoa, tappaa alakuloisuutta

ihmisessä. Sen juomingin kestäessä selitteli Harteva Oolaville:

-- "Miehen pitää aina pysytellä hyvissä rahoissa, sillä ilman rahaa

ei mies ole mies..."

Oolavi oli sen kyllä jo huomannut. Hän muisti neiti Iltamon ja monet

muut, ja mieli kuohahteli. Harteva jatkoi:

-- "Mutta raha... se poika avaa kaikki neulan silmät suuriksi

porteiksi ja selkosen-seljälleen... Kuule, Oolavi, kun sinulle sanon:

Ei ole niin pientä tytön sydäntä, johon ei mies pääsisi, kun tulee

vain aasina, jolla on kultakuorma seljässä..."

Toiset nauroivat. Harteva jatkoi viisasteluansa:

-- "Ja mitä suurempana aasina vielä tuleekin, niin sitä väljemmästi

ja komeammasti saa asua tytön sydämessä... Sillä tyttö tietää aina,

että suuremmalta aasilta saa kuorman seljästä pois, helpommin kuin

pienemmältä... Juo, Oolavi!... Oletko sinä koskaan pannut tytön

rahasäkkiä kantavaa aasia rakastamaan?"

-- "Olen ja komeasti", -- kerskui Oolavi.

-- "Ketä?... Kenen sydämen sinä olet pehmittänyt", -- kyseli

riemastunut joukko.

Hetkiseksi leimahti Oolavissa kerskailuhalu. Joku laulaa hoilotti

kepeää laulua. Toiset tiedustelivat Oolavilta edelleen:

-- "Kenen sydämen sinä olet solmuun vetänyt?"

Oolavi nautti siitä, että voi mainita huomatun naisen nimen ja

samalla kostaa sille, osottaa että on hänet rahalla ostanut kuten

porton. Viha ja kerskailuhalu sekottuivat hänessä. Hän unohti

hetkeksi vihansakin neiti Iltamoa kohtaan ja hän lausui hänen nimensä

ylpeänä, kerskahtaen. Joukko riemuitsi sitä kuullessansa:

-- "Iltamonko!... Senkö korean harakan, joka niin somasti pyrstöänsä

lekuttaa?..."

Oolavi lauloi jonkun kepeän kuplettilaulun, ylpeänä, hattu päässä

reuhaten. Harteva kiitteli häntä, huudahdellen:

-- "No semmoinen se pitää ottaa, kun kerran ottaa!... Peli pitää olla

aina reilu!"

Oolavissa heräsivät turhamaiset miehen vaistot: naisillansa

ylvästeleminen. Jalo ihminen paloi hänessä loppuun hetki-hetkeltä...

Hän ylpeili Iltamosta, kerskui hänestä ja vihasi häntä samalla.

Hälinä yltyi. Selvästi voi nähdä, että miehet huumasivat itseänsä

keinotekoisesti, koska eläimellinen tila sammutti heitä ahdistavan

tunteen.

Puhelu oli kääntynyt naisiin, rakastajattariin ja muihin. Joku

miehistä lauloi, toiset väittelivät kovaäänisesti. Puheen seassa

ylpeili Harteva:

-- "Antaa vain rahan kiertää: Aikansa komentaa sillä naisia... naiset

vievät sen kauppiaalle, kauppias pankkiin ja silloin se on taas jo

kuin meidän taskussamme..."

Huumaantuneelle Oolaville kirkastui elämä yhä kirkkaammaksi, avautui

kirkasvärisenä ulappana, jossa linnat kohoavat satusaarilla,

linnoissa odottavat neidot, syli avoinna, huulella maukkain suudelma.

Kulta kierisi kaikkialla. Hänen tarvitsee ainoastaan kurottautua,

ottaa aarteesta ne avaimet, joilla avautuvat linnojen ovet ja

ihmissydämet, neidon sylit, sen suuteloaarteet, ja jonka käskystä

ilmestyvät loistavapukuiset palvelijat, kantaen maukkaimpia herkkuja

ja huumaavimpia viinejä. Koko elämä totteli sitä avainta, jakoi

sen käskystä onnea ja nautintoa, hiveli silmää taiteella, korvaa

neidon laululla ja viulun sävel-antimilla, taivutti polvet hänen

edessänsä ja peitti hänet ihailijoiden kateisilla katseilla kuin

purppuraisimmalla kuningasvaipalla. Hänen edessänsä avautui nyt varma

tie, keino, millä saa sen avaimen käsiinsä. Hän ihmetteli ja katui,

että oli tähän asti sitä avainta, kultaa, etsinyt vaivaloisilla

ja epävarmoilla poluilla, keinottelusta ja kotona pohjattomasta

Hallanselästä. Kaikki huonot vaistot pääsivät hänessä valloillensa

ja nostivat pedonharjaansa, syöksyen verenhimoisena elämän antimien

kimppuun, mistään välittämättä, säälimättä, kuten tiikeri iskee

kyntensä pieneen karitsaan.

* * * * *

Kesäinen ilta-aurinko punotti Pietarin tomujen läpi suurena,

säteilevänä punakiekkona, ikäänkuin oman punansa paljouteen

huikaistuneena, mehevänä tulipyöränä, jonka kajaste loimotti

taivaanrannalla sen hohtavana iltapalona. Kuu kelmeni kirkkaalla

korkeuden sinellä hopeanvalkeana, taivaan sineen haihtuvana

pyöränä. Se tuskin erosi taustansa siniväristä, hukkui siihen kuin

marmorikiekko valkeaan väriin.

Oolavi palasi asuntoonsa jalkaisin, päihtymyksestä auttavasti

selvinneenä. Hän ei huomannut loistavaa avaruuden iltatulitusta,

ei välittänyt vastaantulijoista. Hänen edessänsä loimahtelivat

hänen elämänsä kuvitellut tulevaisuuden ulapat, rikkaina valosta,

loistosta, iltapunaisina ja lämpiminä. Koko elämä avautui loistavana

auringon mailleen menona. Kiihtynyt mielikuvitus nosteli linnoja joka

niemeen ja hurjat himot etsivät irtipäässeenä petona aavan erämaan

rikkaita maukkaita veriherkkuja. Hän janosi hurjuuksia, uhkarohkeita

tekoja ja voimanäytteitä, kuten ennen Tuukkalan koskenkuohuja.

Loistavat, avonaiset vaunut tulivat vastaan. Jo kaukaa tunsi hän

hevoset ruhtinas Karavajefin hevosiksi. Kuski komenteli edellä ajavia

syrjään ja punaliivinen lakeija katseli vastaantulevaa ylpeänä.

Vaunut lähestyivät jo niin, että Oolavi voi nähdä niissä istuvat.

Hänen verensä kiehahti. Vaunussa istui neiti Iltamo, naureksien

nuorelle ruhtinas Karavajefille. Sattumalta huomasi hän Oolavin, joka

aikoi häntä tervehtiä. Neiti Iltamo huomasi sen ja käänsi päänsä

pois, teeskennellen ei häntä huomanneensa... Hän häpesi Oolavia,

joka kulki jalkaisin, eikä pukukaan ollut enää semmoinen kuin olisi

pitänyt olla.

Oolavi näki ja tajusi sen kaiken. Hän ehti nähdä neiti Iltamon

kaulassa sen helmikoristeen, jonka hän oli viimeisenä lahjana hänelle

lahjoittanut. Viha ja harmi leimahti hänessä silloin ilmitulena. Hän

päätti "näyttää". Hän laski kuinka hän ryöstön onnistuttua ostaa

taas komeimmat vaunut, pakottaa huomatuimman kaunottaren kullalla

rakastajattareksensa ja ajaa hänen kanssansa neiti Iltamon ohi

heittäen häneen halveksivan katseen. Riemastuneena huudahti hän

itseksensä:

-- "Niin minä teen!... Minä näytän vielä, että sinun Karavajefisi on

minun rinnallani keppikerjäläinen!..."

Hän kiihtyi, nautti voitostansa. Viha ja inho neiti Iltamoa kohtaan

leimahti liekiksi. Hän sylkäisi ja mutisi halveksivasti:

-- "Mokomakin pyrstösi kaupitsija!"

Hän alkoi laskea edelleen, mitä kaikkia hän miljoonillansa tekee. Hän

puheli:

-- "Miljoona ruplaa on yli kaksi ja puoli miljoonaa markkaa...

Puolitoista miljoonaa riittää korvaamaan vaillingin. Ja miljoona

jää..."

Joku rentun näköinen vastaantulija, puolijuopunut, töytäsi

häntä vastaan. Oolavi sysäsi hänet syrjään, ärähtäen jonkun

kiukkuisensanan. Sysätty hölmistyi aluksi ja huudahti:

-- "Herra isä!... Mikä se oli?..."

Mutta selvittyänsä alkoi hän kiukutella nopeasti poistuvan Oolavin

jälkeen, huudahtaen:

-- "Mitä varten sinä tyrkkäsit?... Hei, sinä puupää!...

Katupatsas!... Kuuletkos sinä?..."

Kun Oolavi ei kuullut, käveli mies hänen jäljestänsä, haukkuen:

-- "Maltahan, piru!... Kulkee kuin ummessa silmin ja astua pamahtaa

vastaan ja... koiranpenikka... tyrkkää vielä ihmistä... Eh, sinä

toljake... kuuletko, katumittari... Minä sinulle näytän!" -- lopetti

hän huutaen ja heristellen poistuvalle Oolaville nyrkkiänsä. Sitä

tehdessään tölmäsi mies vastaantulijaa vastaan, joka alkoi kirkua:

-- "Paholaisen retkale!... Piruako sinä kadulla saarnaat ja tyrkit!"

Mies puolustautui, huutaen:

-- "Missäs minun pitäisi tyrkkiä?... Häh! Kotiinko minun pitäisi

mennä tyrkkimään?..."

-- "Opetan minä sinut, katurosvo", -- uhkaili toinen.

-- "Koitappas opettaa!... Entä oikeus missä on?... Ja entä

poliisi!... Opetan!... Entä missä minua tyrkättiin?... Kadulla!...

Jumaliste kadulla..."

Miehet ryhtyivät riitelemään. Suuri väkijoukko kokoontui sitä

kuuntelemaan, ja ottamaan osaa. Yksi puolusti yhtä, toinen toista

puolta. Syntyi yleinen rähinä, jonka keskeltä kuuluivat kovimpina

kahden päähenkilön haukkusanat. Mutta Oolavi ei huomannut mitään. Hän

riensi edelleen kiihkoisena ja jatkoi laskuansa:

-- "Vaillingin minä täytän ensimäiseksi... Ja konnahan minä

olisinkin, jos en täyttäisi... Ihan penniä myöten täytän... isän ei

pidä saada vihiäkään asiasta..."

Taas töytäsi hän vastaantulijaa, erästä repaleista työmiestä vastaan.

-- "Piru!" -- ärähti hän ja viskasi tulijan kumoon tiepuoleen

kiirehtien edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut. Loukattu

hyppäsi pystyyn hölmistyneenä ympärilleen katsellen, kuin olisi hän

pilvestä pudonnut. Hämmästyneenä huudahti hän:

-- "Jumala ja pyhät siunatkoot!... Tuuliaispäähän se ryöpäytti?..."

Eräs vaimo selitti hänelle:

-- "Mikä tuuliaispää!... Mies sinut viskasi... tuo ihminen, joka

tuolla mennä hanttuuttaa... se siellä..."

Loukattu älysi asian, raivostui ja huusi poistuvalle Oolaville:

-- "Eh, sinä katupölkky!... Eikö sinulla ole silmiä päässä kun

tölmäät kohti?... Kuuletko sinä?... Sinä olet hyvin rosvonnäköinen...

Kuuletko, retkale!... Eh, sinä... Ei se roikale kuule",-- lopetti

hän viitaten kädellään kuin sanoaksensa: ei maksa vaivaa huutaa.

Tuntemattomalle ohikulkijalle hän selitti ohimennen:

-- "Hän on hyvin rosvon näköinen... Ivan Petrovits, joka varasti

Popofin rahat, tyrkkii ihmisiä aivan samalla tavalla."

Oolavi laski laskujansa, puhellen:

-- "Miljoona markkaa jää, jää vähän ylikin... Niillä minä elän

ja näytän sille suullaan elävälle harakalle, Iltamolle... Luulee

olevansa parempikin... räkättirastas!"

Kun hän tuli asuntoonsa, odotti häntä siellä hänen entinen

lakeijansa, vaatien viime saatavaansa, muutamaa kymmentä ruplaa,

jonka hän sanoi unohtaneensa periä.

-- "Mitä saatavia!" -- tiuskasi Oolavi. Lakeija selitteli:

-- "A siellä, muistattehan kun oltiin... Krestoswkissa... me joimme

Pjotr Antonovitshin, kuskin kanssa pullon viiniä... Se on kolme

ruplaa..."

Oolavi kuohahti ja tiuskasi:

-- "Kuka sinun käski juomaan?"

Lakeija tekeytyi hämmästyneeksi ja selitti:

-- "Kuinka, kuka?... Siunaa ja varjele, kuka!... Entä miten monta

tuntia me odotimme?... Hyvästi kuusi tuntia, ilman ryyppyä. Ja sitten

neiti... mikä hänen nimensä on: Iltamo vai mikä... Setshuhonka... hän

odotutti neljä tuntia... No vannon Teille että neljä tuntia ja vielä

minuutteja lisäksi... Silloin meni kaksi ruplaa kopeikkoinensa..."

Oolavi koetti hillitä itseänsä. Lakeijan vaatimus tuntui hänestä

hävyttömältä samoin kuin käytöskin. Lakeija laski edelleen ja selitti:

-- "Orlofillakin annetaan aina lakeijalle ja kuskille talon

puolesta... Samaten ruhtinas Bjäsemskilla... parooni Meiendarfilla...

Lihatshofilla... Joka paikassa annetaan talon puolesta..."

Oolavi olisi heittänyt hänelle puuttuvat ruplat, mutta hänen rahansa

olivat jo liian vähissä. Hän kärsi alennuksestansa, jota kärsimystä

vähensi lakeijan hävyttömyys, röyhkeä käytös. Se sai hänet nousemaan

vielä yleväksi, semmoiseksi, joka halveksii ihmisiä, ei välitä

lakeijanlaisten puheista, ei viitsi niihin vastatakaan. Lakeija

jatkoi odotuksesta jo närkästyneenä ja samalla rohkaistuneena:

-- "Kuinka voikaan kysyä: 'kuka käski'... Tietysti tapa käski...

Ja ajatelkaa, mitä olisivat teistä ajatelleet Lihatshofien ja

Jeliseijefien lakeijat, jos me olisimme istuneet kuivin suin!...

Siunaa ja varjele semmoisesta!... Lakeijan täytyy osata pitää yllä

herrasväkensä rikkautta... Muutenhan hän ei lakeija olisikaan..."

Oolavi oli vaiti. Mies jatkoi hetkisen odotettuansa:

-- "Vot, ottakaa Bobrofit... Hän kun teki konkurssin, niin haukkui

ensimäisenä lakeijansa. Sanoi: 'Sinä -- sanoi -- puupää et osannut

käyttäytyä... ihmiset pankissa luulivat sinua kerjäläisen lakeijaksi

ja pankki katkaisi luoton'... No, siin' on Teille kuka käski!...

Ollapa että hänenkin lakeijansa oli osannut käyttäytyä, niin ei olisi

kukaan saanut tietää, että talossa on rotta ainoana omaisuutena... Ja

pankki olisi antanut rahaa paljonko vain ilkeät tahtoa..."

Syntyi pieni vaiti-olo. Oolavia ärsytti miehen kavaluus ja siihen

sekottunut hävyttömyys ja röyhkeys. Kun vastausta ei kuulunut, kysyi

lakeija röyhkeästi:

-- "No mitä?... Tuleeko rahat?... Minulla ei ole aikaa..."

Oolavi nousi ylös, osotti ovea ja käski lyhyesti:

-- "Heti ulos!"

Lakeijan silmissä leimahti röyhkeä, alhainen katse, tavallinen

semmoisina hetkinä ihmisessä, joka on ikänsä ollut siinä nöyrän

koiran asemassa, missä lakeijat ovat. Rehennellen, uhitellen ilkkui

hän:

-- "Vai ulos!... Eh, sinä!... Vai ulos!... Katsohan!... Mistä

viskasikin mokoman herran tänne... kerjäläisen!..."

Oolavi ärtyi. Hän oli tottunut käskemään, eikä häntä ollut palvelija

vielä raa'asti kohdellut. Hän säilytti toki ylemmyytensä, ei

antautunut keskustelemaan, vaan kysyi jyrkästi, kuivasti, käskevästi:

-- "Menetkö hyvällä ja heti, vai odotatko kyytiä?"

-- "Maksa rahat, niin menen", -- ärjäsi lakeija raakana.

Oolavin veri kiehui kuumana. Silmissä leimusi viha ja ylenkatse...

Sormet koukistuivat jo valmiiksi. Mutta hän hillitsi vielä mieltänsä.

Lakeija tuntui liian arvottomalta. Syntyi pieni äänettömyys. Lakeija

jupisi jotain loukkaavaa. Oolavi raivostui. Jalkaa polkien ärjäsi hän:

-- "Ulos, ja paikalla!"

-- "Suus kiini, suomalainen koirannaama!... Nälkimys... Eh, sinä

rahaton mieron kiertäjä", -- huusi lakeija ilkkuen. Hänen silmissänsä

välähteli alhainen, ilkeä katse. Ääni oli raaka, käytös rehentelevä.

Oolavin kädet olivat tuliset, veri kiehui suonissa... Kädet jo

valmiiksi jännitettyinä astui hän rotevan lakeijan eteen ja tiuskasi:

-- "Lähdetkö sinä, koira, omine jalkoinesi, vai odotatko kyytiä?"

-- "Maksa rahat!... Muuten en lähde... Tshuhna... Vai sinä heität...

Äitisi viettelijä... Tomppeli", -- ilkkui lakeija riettaana.

Oolavin käsi nousi iskuun. Lakeija tapaili tuolia kähisten:

-- "Näytän minä sinulle... koiranpentu..."

Mutta lause katkesi. Oolavi tempasi häntä ryntäistä molemmin käsin,

nosti korkealle ilmaan ja paiskasi hänet sieltä päänsä yli sohvaan

seljällensä. Kuului rusahdus. Sohva oli musertunut kappaleiksi, jalat

irtautuneet, selkämäpuut taittuneet. Sekasorron keskeltä näkyivät

lakeijan kauhistuneet kasvot ja pelokkaina kiiluvat silmät, ja kuului

hiljainen ähkyminen.

Oolavi heitti takin hartioillensa ja läksi ulos, lakeijan vielä

kömpiessä ylös sohvan sirpaleiden ja räsyjen seasta. Kadulle

tultuansa vannoi hän kiihtyneenä:

-- "Piiskaa te tarvitsette, ihmis-elukat... Ei teissä ole muuta

ihmistä, kuin paljas nahka... ja sekin likainen... Pommeilla teidät

pitäisi hävittää sukupuuttoon."

Puoli tuntia myöhemmin istahti hän pöydän ääreen Hiiden Myllyssä.

Tarjooja riensi hänen luoksensa ja kysyi kumarrellen:

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Viinaa pöytään ja paras tanssijatar polvelle", -- komensi Oolavi.

-- "Siinä paikassa!" -- lupasi viinuri juosten käskyä täyttämään.

Odotellessansa ajatteli Oolavi taas äskeisiä tapauksia, muisteli

lakeijaa ja muita, jotka olivat hänelle selkänsä kääntäneet. Alussa

täytti taas katkeruus hänen mielensä. Mutta se meni pian ohi ja

sijalle tuli taas ihmisviha ja inho. Kaikki ihmiset kuvastuivat

hänelle alhaisina eläiminä, inhottavina syöpäläisinä. Niitä

ajatellessa kävi puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän mutisi

halveksuen:

-- "Kaikkialta muualta voi vielä elukka pois päästä, mutta ihmisnahka

on sille se pussi, josta se, ei koskaan pääse..."

Mutta kotona morsian itki ja neuloi.

Jo meni ohi sadekuurojenkin aika. Elämän tai vasta peittivät harmaat

pilvet. Kaikki uhkasi synketä yöksi...

Oli harmaa kesäpäivä.

Sakea sumu peitti maita. Kauranripsillä riippuivat pienet vesipisarat

maahan herahtamaisillansa. Heinikko oli kostea, metsä märkä.

Vesihelmi koristi joka havua ja kimmelsi joka lehdellä. Hyttynen

oli kadonnut surinamailtansa ja pikku lintu piti sadetta oksan alla

varvullansa.

Kaikki osotti, että oli tullut sadetten ja surujen aika.

Martva istui huoneessansa, kerien sukkalankaa. Kerinpuut pyörivät

hitaasti kerinnakassa. Kerijä ei kerinyt työn vuoksi, vaan ikäänkuin

sumuisen päivänsä kuluksi, tai omien huoliensa pois menoksi. Työ

sujui hitaasti. Katse oli tehtävää vailla, harhaili milloin siellä,

milloin täällä, kuin erehtynyt tuulenhengähdys kuumimman kesäpäivän

rasvatyvenessä haihatellessansa. Huoneessa häilähteli surun suortuva

kaikkialla, häilähteli kuin äsken hautaan viedyn muisto.

Kerijän mieli näytti olevan sumuista päivääkin harmaampi. Joskus

hidastui keriminen, joskus aivan taukosi, katkesi vaistomaisesti

kerijän sitä huomaamatta. Raukeat kädet eivät näyttäneet jaksavan

kerää pidellä.

Viimein olivat kädet vaipuneet helmaan, pidellen kerää, käden sitä

tuntematta. Surullinen kerijä istui kauvan huomaamatta, että työ

oli tauonnut. Mutta äkkiä hän taas havahtui, alkoi keriä, ja ikään

kuin pitääksensä mieltänsä virkeänä lauloi kerinnän tahdissa laulua

"Kuoleman maille morsian lähti". Hän lauloi:

"Etäällä kirkonkello soi

ja hautaa umpeen luodaan.

Jo sammui onnen iltakoi

ja murheen maljaa juodaan.

Ja neito itkee armastaan

ja neuloo rauhatonna.

Valkoista pikku-lintuaan

hän hoitaa onnetonna.

Hän hoitaa sitä hellien

kuin akkunalla kukkaa,

kun armastansa itkien

yöt päivät neuloo sukkaa.

Näin kuuluu vanha ennustus:

'Sen valkolinnun hurme

hääonnes' on ja rauhotus,

kun mieltä painaa murhe.'

Ja neito taruun luottaen

niin monta herran aikaa

armastaan surren, vuottaen

odottaa onnen taikaa."

Vyyhti oli sotkeutunut... Laulu katkesi... Sen sävel oli surullinen,

väre vielä surullisempi... Kissan makuuvirsi säesti sitä hiljaisella

hyrinällä... Martva kumartui, selvitti vyyhden sotkeutuman, pujottaen

kerän rihmojen lomitse... Kerinpuut pyörivät taas ja laulu jatkui:

"Vaan kirkonkello viestin tuo:

'Jo sammui onnen tähti:

ei palaa sulhanen sun luo,

hän maailmalle lähti'.

Nyt neyle helmaan unhottuu;

maa kirkkomaaksi muuttuu.

Taivaalle jää vain kylmä kuu;

sielt' onnentähdet puuttuu."

Vyyhti oli loppunut... Martva laski kerän helmaansa, istui ja

ajatteli... Mutta ajatus ei jaksanut maasta nousta... Silmä oli surua

täynnä, mielessä kivipaino. Hän oli entisestään paljon muuttunut.

Poissa olivat kasvojen paraat korut: ilo ja onni, sekä lapsen

viaton mieli ja avoin silmien sulo-aarre... Kutri ei ilakoinut

otsalla iloisena... Se värisi siinä suruisena, kuin kaihoisin sävel

viulunkielessä, murhe lapsen mielessä...

Hän istui kauvan ääneti, kuin olisi halunnut surra mielensä huolista

tyhjäksi... Viimein huokasi hän raskaasti, siirsi kerinnakan

loitommaksi, otti sukan neyleensä, solmisi langan ja alkoi neuloa...

Hitaasti sujui työ. Verkkaan solmiutui silmä silmän lisäksi... Katse

ei seurannut työn mukana ja ajatus oli muilla mailla.

Neuloessansa hyräili hän laulunsa jatkoa:

"Vaan kirkonkello kumisee

nyt valko-kaupungissa.

Ja pyhät virret humisee,

on ranta kukkaisissa.

Siell' asuu Neitsyt Jumalan

jaellen siunausta.

Hän hoitaa terveeks' sairahan,

ken kaipaa lohdutusta.

Ja neito valkokaupunkiin

nyt lintuinensa soutaa,

Kipuihin syämen polttaviin

hän rauhaa sieltä noutaa.

Käy kulku virtaa myötäiseen.

Ei huoli airoin soutaa,

kun vene soluu hiljalleen,

levälleen airot joutaa.

Ja neito uhraa lintuistaan

nyt valkokaupungissa

hartaasti, hiljaa polvillaan

rukoillen temppelissä.

Ja sydän-raukka rauhan saa:

Toteutuu taru vanha,

käy kukkaiseksi kirkkomaa.

On neito hurskas nunna."

Mieli värähti... Käsi raukesi... Laulu oli kertonut laulajan oman

tarinan... Neyle solahti helmaan ja käsi sen mukana... Neuloja

mietti laulunsa sanoja, eikä jaksanut ymmärtää niitä... Ajatus oli

herpautunut, raukea, kuin helmassa olevat kädet... Hän ei tuntenut

muuta kuin suuren elämäntuskan, joka repi ja poltti häntä... Harmaa

sumu katseli häntä akkunasta... Kissan univirsi hyrisi kuin etäinen

ruumislaulu ja koko elämä tuntui olevan paareille pantu... Se oli

peitetty ruumisliinoilla... Arkku oli jo valmiiksi tuotu, tie

havutettu ja hautausmaalla odotti kuoleman hiekkasyli: avoin hauta...

Ei näkynyt kukkia, ei ystävän viimeistä oikeaa seppelettä: kyyneltä

silmäkulmassa.

Hän istui kauvan. Ajatus raukesi kokonansa. Mieli muuttui harmaaksi

sumuksi... Jo herahti vesi silmännurkkaan... Hän painoi kasvonsa

tyynyyn ja itki katkerasti... Hento ruumis vavahteli... itkunpuuskat

syöksyivät suusta, toinen toisensa jäljestä... Silmä vuoti polttavia

vesiänsä... Poski kuumeni... Povi täyttyi mielen katkeruudella...

Koko olemus oli repaleina.

Kun hän oli kyllänsä itkenyt, nousi hän, kuivasi silmänsä,

jotka olivat täynnä tuskaista katsetta, korjasi hiuksensa ja

istui rauhottuaksensa. Poski oli itkusta punainen. Katkerat

itkunnikahdukset nousivat kurkkuun, ensin tiheämmin, sitten yhä

heikoten ja harventuen. Kun ne alkoivat lakata, yritti hän neuloa,

kuin antaaksensa kädelle ajankuluketta.

Mutta ei ottanut työ sujuaksensa. Sukkapuikot liikkuivat hetken

kömpelösti... herkesivät sitten kokonansa, kuin uneen uupuvan

puhelu... Neyle solahti taas helmaan, vieden kädet mukanansa ja

ajatus lähti niille maille, missä eivät soi iloiset kellot.

Äiti astui silloin huoneeseen, näki tyttärensä surun, arvasi osan sen

syystä ja alkoi häntä lohdutella, kysyen:

-- "Kirjoittiko Oolavi, koska hän palaa?" Martva salasi mielensä

surut ja vastasi katse työssä kiinni:

-- "Ei hän vielä tiedä... Hänellä on vielä lukuja kesken, mutta kyllä

hän kirjoittaa kohta palaavansa..."

Äiti rauhottui. Hän uskoi kaikkien surujen syynä olevan ikävän,

sulhasen kaipuun. Hän lohdutteli edelleen:

-- "Älä ole ikävissäsi, lapseni... Se on sinullekin onneksi, että

hän lukee ja tutkii... Tietysti hän tekeekin työtä sinun iloksesi ja

sentähden viipyy..."

Ja niin uskoi ja toivoi Martvakin. Oolavin jokaisesta kirjeestä

huokui se vakuutus, vaikka aina ja aina vain yhä enemmän ohimennen.

Mutta hän uskoi sen lyhyyden johtuvan työn paljoudesta. Raukealla

äänellä myönsi hän:

-- "Niin... Kyllä hän aina niin kirjoittaa..." Äiti asetteli

pöytäliinaa paremmin paikoillensa ja vakuutteli sitä tehdessänsä:

-- "Hän tulee oppineena luoksesi... Älä anna nyt, Martva-rukka,

ikävän täyttää mieltäsi!... Onnesi on sitä suurempi, mitä kauvemmin

saat odottaa..."

Äärettömän katkera ajatus täytti Martvan mielen: Hän tiesi, että hän

ei voi enää kauvan odottaa, ennen kuin jo tulee häpeä ilmi. Hän tiesi

olevansa äidiksi tulossa.

Vesi tulvasi väkisin silmiin. Sitä salataksensa nousi hän ja poistui

huoneesta, silmät äidistä pois päin käännettyinä, mielen täysi

katkerimpia suruja mukana.

Niin katkeraa oli Litvan helmelle elämän jalo onni: äidiksi tulo.

Mutta Ranniston talon päällä luikerteli inhottava käärme: Harhaman

elämä.

* * * * *

Ensimäinen kuhilas koristi taas Ranniston peltoa, pärevalo tupaa,

lyhde seinää, havu ja tähkä lattiaa. Luonto odotti keväisen

lempensä hedelmää, kesäisen työnsä tulosta: uuden elämän siementä.

Linnun lemmensato oli jo hajautunut maailmalle. Touko-vilja ja

hedelmäpuu viimeistelivät elämäntyötänsä ja talon -- isäntä odotteli

rauhallisena koko elämänsä suurta viljasatoa: elämänsä ja työnsä

tulosta, hänelle uskotun leiviskän takaisin elämälle jättämistä.

Martva istui huoneessansa yksin, poski kyynelten ilonpitoalana, helma

niiden sateen kokoajana. Kun hän oli silmänsä kuiviksi itkenyt, ja

rauhottunut, minkä voi, ilmestyi ovelle pastori Aamusto, joka oli

talossa vieraana, ja lausui:

-- "Martva! -- Hyvää iltaa. -- Saanko minä tulla puhelemaan

kerallasi?"

Martva nyökäytti päätään surullisesti ja vastasi:

-- "Pastori on niin hyvä!"

Sen sanottuansa hän nousi, jätti sohvan tulijalle ja itse istahti sen

pääpuoleen pehmeälle jakkaralle. Nuori pappi alkoi puhua hänelle:

-- "Näytät surulliselta, Martva... Oletko sairas?"

-- "En, pastori... en aivan sairas... Joskus vain voin pahoin",

-- tapaili Martva sanojaan, raukealla äänellä puhuen.

Nuori pappi piti luonnollisena ne surut, joista oli puhunut. Hän

uskoi niiden olevan morsiamen armaita ikäviä. Mutta niissä oli niin

paljon liikuttavaa, osan-ottoa herättävää, että hän ei hennonnut olla

niistä mainitsematta. Hän olisi halunnut niitä hälventää. Hienosti,

todellisen Jumalan palvelijan hellyydellä, huomautti hän:

-- "Ei pidä antaa ikävän suruksi muuttua, eikä mielen painua

maahan..."

Martvan kurkkuun nousi karvas itku. Hän koetti sitä pidätellä ja

salata, mutta se ei onnistunut. Itku pääsi väkisin, veti kertomaan

sitä, mitä sanat peittelivät. Nuori pappi suli säälistä. Hän koetti

viihdytellä:

-- "Älä anna mielen painua... Koeta olla iloinen ja puhua huolistasi

muille! Se helpottaa... ikäänkuin jakaa osan ikävääsi muiden

kannettavaksi..."

Martva kuivasi silmänsä, pidätti itkunsa ja olisi halunnut puhua,

mutta suu ei ottanut totellaksensa. Valmiiksi ajateltu sana painui

aina alas. Niin oli jo sadasti tapahtunut, kun hän oli aikonut kertoa

tilansa vanhemmillensa. Selittämätön häpeäntunne riisti aina sanat

kieleltä takaisin. Hän tunsi olevansa alasti isänsä ja äitinsä edessä

ja siksi hän lymysi.

Kun puhelu jatkui, lausui Martva varovasti:

-- "Se rauhattomuus, josta Teille kerran puhuin, valtaa usein

minut... Ei se ole yksistään ikävää..."

Nuori pappi katseli hänen itkusta punehtuneita kasvojansa, suli

säälistä ja lohdutteli, kuin isä tytärtänsä. Hän selitti:

-- "Älä ole siitä huolissasi, Martva, vaan iloitse siitä, sillä se

suru on elämän jalointa: Se on elämän tuskaa, yleistä maailmantuskaa,

joka on ihmishengen korkeinta runoutta ja sen puhdistavaa, jalostavaa

tulta..."

Martva katsoi eteensä hajanaisena, käsitti papin sanat himmeästi ja

myönnytteli jotain sanoaksensa:

-- "Niin, pastori... Ehkä se on sitä... maailmantuskaa..."

Ja todellakin ilmestyi huoneeseen, puhujien sielun eteen ihmeenihana,

iki-puhdas ja -jalo maailman tuska, tulikukassansa hohtava tyttö,

kädessä yleisen elämäntuskan vertauskuva, se tulikuuma kiekko, josta

hohtaa tuska kuin kuumuus ahjosta otetusta raudasta, polttaa poroksi

pahan, ilkeän ja aistillisen ja kirkastaa ihmishengen suureksi ja

jaloksi. Mutta nyt oli se tulikukka tavallista kuumempi. Se uhkasi

hohteellaan polttaa onnettoman naisen kokonaan poroksi.

Nuori pappi tuli murheelliseksi. Tuskaisena jatkoi hän selitystänsä:

-- "Elämäntuska on ihmishengen jaloimpia tunnuksia ja se on myös

ihmisen jumalallisen alkuperän merkki ja siitä johtunut. Sillä oletko

huomannut eläinkunnan tuntevan elämäntuskaa?"

Martva katsoi häneen suurilla, kauniilla silmillänsä, ajatteli ja

vastasi, täysin käsittämättä, mitä puhui:

-- "Todellakin!... Minä en ole huomannut eläinten surevan..."

Hän huokasi, kadehti eläintä. Pastori innostui selittäen:

-- "Se johtuu siitä, että niillä ei ole mitä kaivata, koska niiden

henki ei ole Jumalasta. Ne ovat itse, mitä ovat: kaikki on niillä

itsessänsä, kuten muullakin luonnolla. Mutta niin kuin oikea lapsi

kaipaa äitiänsä, koska sen elämä on siitä, niin ikävöi ihmishenki

Jumalaa, koska se on siitä lähtenyt... Ja sinä huomaat ihmisissäkin

eron: Ne ihmishenget, jotka ovat korkeampia, tuntevat elämäntuskan

syvimmin, sillä ne kykenevät tajuamaan oman korkean alkuperänsä

ja niillä on lahjat ikävöidä sen ylevyyttä ja puhtautta. Toiset

ovat miltei kokonaan tyytyväisiä omaan itseensä, kuten on laita

eläinmaailmassa..."

Elämäntuska pukeutui Martvan silmien edessä yhä hohtavampiin

tulikukkiin. Sen kiekko hohti tulikuumalta, sen haju ja kauneus

huokui tulista runoa. Se poltti häntä. Mutta kumminkin oli se

tulikoristeissansa nyt samalla kaunis, jalo ja ihailtava. Se

houkutteli kuumuudellansakin, kuin morsian sielunsa puhtaudella.

Martvan posket hehkuivat. Hän myönteli:

-- "Niin, pastori... Kyllä kai ikävässä ja tuskassa on jaloa ja

puhdasta."

Hän oli niillä sanoilla sitonut uuden tulikukan, iki-ihanan

elämäntuskan rintaan... sen tytön rintaan, joka hohti huoneessa,

polttavissa helyissänsä koreillen. Elämäntuskan tulijuomakin oli

hänelle nyt jo virkistävää, sen tulikukan polttava hohto oli hänelle

vilvotus. Niin suuri oli hänen tuskansa. Pastori Aamusto ihastui, kun

näki taas Martvan sielun ylevyyden. Hän kiitti sydämessänsä Jumalaa

ja lausui Martvalle:

-- "Sinä puhut oikein... Elämäntuska on elämän jalointa.

Elämän-ilossa on aina jotain korkealle ihmishengelle tuiki vierasta.

Ilo voi olla puhdasta ja viatonta, mutta se ei voi koskaan olla jaloa

ja korkeaa. Onhan lapsen ja nuoren karitsan ilo kyllä puhdas, mutta

siinä ei ole mitään ylhäistä..."

Martva katsoi häneen surullisena. Molempien sekä sanoista että

katseista huokui tulikuumaa, jaloa runoa: elämäntuskaa. Puheen

lomassa huomautti Martva surullisena:

-- "Niin, hyvä pastori!... Kyllä elämässä on tuskaa... Olen joskus

viimeaikoina etsinyt kirjallisuudesta jotain hetken iloa, mutta

olen huomannut, että kaikessa hyvässä onkin jotain hyvin surullista

ja polttavaa... Tuntuu kuin olisi kirjallisuuden paras osa oikea

tuskanlähde..."

-- "Se on totta", -- tarttui pastori, huokasi ja jatkoi:

-- "Jokaisessa jalossa, korkeassa hengessä on elämän tuskaruno

sävelenä. Se on Faustissa, Kadotetussa paratiisissa, Danten runoissa

ja kaikessa suuressa. Se elämäntuska huokuu jo koko antikisen

maailman jalosta kirjallisuudesta. Niin kaipaa ja ikävöi ihmishenki

alkulähdettänsä Jumalaa."

Martvalle alkoi oma tuskansa kirkastua tulirunoksi, josta hänen

henkensä nautti ja joi jaloutta. Maailmantuska seisoi hänen edessänsä

tulityttönä, ojentaen hänelle polttavimpaa kukkastansa. Mieli

rauhottui hiukan. Henki nousi maasta korkeuteen. Nuori pappi jatkoi:

-- "Samoin on taiteessa: Suurten maalaajien tauluja katsoessasi

huomaat niiden runona olevan äärettömän hienona väräjävän tuskan.

Samoin huomaat musiikissa. Ilo on taiteessakin kuten kirjallisuudessa

jotain rahvasmaista, vulgaire'ia. Raamattu on kokonansa hienointa

tuskanrunoa. Ja jos tarkastat Jeesusta, huomaat, että Hän oli suurin

Getsemanessa, kun elämäntuska muutti hänen hikensä veripisaroiksi.

Hänen jäähyväispuheensa ovat jo täynnä ihmishengen korkeinta,

runollisinta elämäntuskaa, joka huokuu niiden jokaisesta sanasta..."

Ja yhä ihanampana kuvastui Martvalle elämäntuska, ihmishengen

suuri kiirastuli. Hän alkoi tajuta sen suuruuden, kauneuden ja

runollisuuden. Hän unohti hetkeksi osan omista suruistansa ja nautti

yleistuskasta, sen jaloudesta. Muistellen entisiä iloisia päiviänsä,

kysyi hän:

-- "Te pastori puhutte hyvin kauniisti... Onko sitten ilo mielestänne

aivan väärää?"

Nuori pappi vastasi kerkeästi:

-- "Ei oikea ilo. Mutta se on elämän kuonaa ja vaahtoa. Kuten

kuonakin on oikeaa ja _kuonaksi_ puhdasta, niin voi ilokin olla

oikeaa ja synnitöntä. Mutta se on tuskan rinnalla sama kuin rekilaulu

jalon runon, kehittymätön ihminen korkean hengen rinnalla. Tuskan

lahjaa ei ole Jumala antanut muille kuin ihmisille ja suurimmat

tuskan lahjat Hän on antanut ainoastaan valituille. Jos siis

tunnet elämäntuskan, älä siitä masennu, vaan kiitä Jumalaa Hänen

korkeimmasta lahjastansa: suuresta ylevästä sielustasi, joka kykenee

tajuamaan yleisen tuskan."

Martva huokasi helpotuksesta. Hän nautti jo hetkisen tuskastansa.

Ajatuksissansa, katse hajalla, kuiskasi hän:

-- "Kiitos, pastori, ylevistä sanoistanne!"

Maailmantuska hohti koruissansa, huokuen tulikuumaa kauneuttansa.

Pastori Aamusto jatkoi sitä ihaillen:

-- "Sinä et näe ylevän ihmishengen etsivän lohdutusta iloista, vaan

yksinäisyydestä ja tuskasta. He nauttivat siitä. Jokapäiväiselle

ihmisille kelpaa sen sijaan ilokin, vaikka ei tosin aina, ja loppuun

asti: lopultakin kyllästyy rahvasmainenkin henki siihen ja saa

nautintonsa elämäntuskasta, Jumalan kaipuusta..."

Sanoillansa hän ripusteli yhä uusia tulikukkia ja tulisia runohelmiä

maailmantuskana hymyilevän tytön koristukseksi. Martvan posket

hehkuivat jo sitä tuskan polttavaa punaa. Elämäntuskan tuliruno

jalostui hänelle jalostumistansa. Nuori pappi lopetti:

-- "Elämäntuska on ihmishengen korkein nautinto jo silloinkin kun se

ilmenee kirjallisuudessa, taiteessa, ja musiikissa. Sillä harvoin

nauttii ihminen iloisista rekilauluista, mutta surullinen kansanlaulu

on hänelle aina nautinto. Vielä suurempi täytyy sen nautinnon olla

silloin, kun se tuska ilmenee meissä itsessämme..."

Sanoillansa hän loihti Martvan tuskat uusiksi, ikäänkuin avasi niiden

kuoren ja osotti sisällä piilelevän jalon iki-ihanan helmen, jota

Martva nyt ihaili kuin neito kauneuttansa, tyttönen kutrejansa.

Hän rauhottui toistaiseksi. Tuskansa hän sammutti tuskalla, kuin

polttavan savun tulella.

Rannisto itse astui huoneeseen rauhallisena. Hän ei vieläkään osannut

edes aavistaa, että hän oli kerjäläinen, ja että hänen talossansa

ei ollut enää muuta rikkautta kuin suunnaton määrä salaista, jaloa,

suurta elämäntuskaa.

Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta.

Oli suruiset läksiäiset.

Aurinko suri taivaalla, kukka maassa, lintu oksalla... Paratiisissa

soivat suruiset poislähtökellot ja ihmishengen onnenkehto heilahteli

viimeisiä kertojansa...

Jo laitettiin ihmis-onnen hautajaisia... Jo kaivettiin sille

hautaa... Jo sahattiin lautoja sen ruumisarkuksi... Jo siroteltiin

kalmanhavuja lattialle... Jo tuoksuivat tuonenkukat... Sirkka

väsähti sirisemästä, lintu istui suruisena, ikävä silmän, kaiho

siivenkoristeena, ja päivänpaiste riippui puun oksilla, riippui niin

kuin ruumisliina...

Saha sahasi, lauta valmistui... Poislähtökello löi jo

ensikumahduksensa... Se kumahdus levitti kellon täyden

suruja...Onnenkäki kyni sulkiansa... Se kyni niitä surullisena... Se

valmistautui kukkumaan viime kukuntaansa... Jo itki kukka kedolla,

sammal suolla, kanerva kankaalla... Päivä kelmeni, suru sukeutui

onnenkukista ja koivu itki jo korunsa: onnenkäen poismenoa...

Kaikki suri ihmis-onnen katoamista... Koko luonto kärsi

ihmiskohtalosta... Ruusu kasvoi jo oasta ja ohdake iti nisun seassa...

Kuolinkello kumahti taas kerran... Käki kukahti sen säveleen

lopuksi... Onni oli jo ijäksi nukahtamaisillansa... Kaikki vaikeni

uudellensa... Tyhjä oli iloista käenkin kieli...

Mutta elämänpuu hohti punaisissa kukissansa... Joka kukan vierellä

kypsyi ihanin omena... Joka omenalle lauloi kaunis onnenlintu...

Se lauloi parasta säveltä... Sävel vieri kauniina säteenä... Omena

kasvoi suudelmana... Kukka tuoksui oksan päässä... Hedelmä kutsui

herkullansa, ja päivän paiste viskautui elämänpuun ylitse, niinkuin

komein runohuntu...

Se puu hohti morsiamena ihmis-onnen hautajaisissa...

Lapio heilui kaivajan kädessä... Hauta valmistui...

Arkkulaudat olivat valmiit... Päivänpaiste oli suruisimmillansa,

linnun mieli kaihoisimmallansa... Enkelit ompelivat

ihmis-onnenruumisliinaa...

Elämänpuun alla seisoi Martva, suruun aivan menehtyneenä... Kyynel

oli nyt silmän sulona, suru posken kauneutena... Elämä oli epätoivoa

täynnä, povi tuskaa ja mieli onnettomimman ajatuksia...

Yhä hiljeni, yhä heikkeni onnen-ääni... Enkeli ompeli ruumisliinaa

entistänsä ahkerammin... Ompelus joutui... Kuoleman neula vilisi ja

musta säije juoksi nopeasti neulan jäljestä...

Kaikki joutui, kaikki kypsyi...

Jo soi suuren onnen ruumiskello... Se loi ensimäisen lyöntinsä... Jo

kuului ruumis-arkulta kuoleman vasarankopse... Jo naulattiin lautoja

arkuksi... Enkeli ompeli yhä ahkerampana... Yhä vehreämpänä tuoksui

tuonen havu... Ihmis-onnella oli jo manantie edessä...

Käki kukahti haikean: "kuk-kuu!"... Sirkka sirahti... Martva

vavahti... Hän näki, että hänen onnensa maahanpanijaiset olivat oitis

oven edessä... Hän hätäytyi... Murheet eivät enää mahtuneet mieleen,

eivät silmiin kyynelvedet... Itkuna tyhjensi mieli surujansa...

Kyynelinä vuotivat silmistä polttavat tuskan vedet...

Mutta elämänpuu hohti yhä ihanampana... Sen oksien piiloissa lymyili

rietas Harhaman elämän käärme...

Jo oli valmis ihmis-onnen ruumisliina... Enkeli, joka oli ommellut,

huokasi surullisena... Jo lakkasi Tuonelan vasaran kopse... Jo oli

valmis ihmis-onnen ruumis-arkku... Syntyi kuoleman suuri rauha...

Onni itki Manan maille lähtöänsä... Kaikki suli surusta... Ei päässyt

käen kieleltä kukunta...

Taas kumahti kuoleman kello... Se ilmotti että paratiisista

poislähtöhetki oli tulossa... Arkana lymyytyi Martva elämänpuun

alle... Kauhun lyömänä kyyristyi hän piiloon, peljäten kuulevansa sen

äänen, joka ilmottaa hänelle, että nyt on katkennut onnenrihma...

Sydän vuoti verta, silmä kyyneliä ja elämänvirtenä värisi itku...

Jo läheni suuri ääni...

Taivaalta kuului etäinen ruumislaulu... Enkelit veisasivat siellä

ihmis-onnen kuolinvirttä... Martva painui maan tasalle... Mieli oli

maatakin matalammalla... Tuska repi häntä... Itku oli hänet jo aivan

läkähdyttää...

-- "Oi minua onnetonta!" -- huokasi hän tuskiinsa menehtyneenä...

Jo alkoi kuulua outo ääni... Jumala kutsui erehtynyttä... Hän kutsui

sitä lähettääksensä hänet puhdistumaan tuskantulessa, kokemaan

onnettomuutta erämaassa... Onneton Martva vapisi... Hän etsi

itsellensä maankoloa... Silmä tyhjensi kyyneliänsä, mieli itkuna

apeitansa...

Tuska jatkui, itku yltyi... Jo tuotiin ruumis-arkku nähtäväksi...

Jo olivat liinat valmiiksi levitettyinä... Jo huiskivat Manalan

huivit... Jo laskettiin onnea mustille ruumisliinoillensa... Martva

väänteli tuskan tulipitimessä...

Yhä yltyi itku, yhä apeni mieli... Enkelien ruumislaulu läheni

lähenemistänsä... Paratiisin lähtökellot alkoivat kovemmin

soida...Onnenkäki kukkui kuolinkukuntaansa...

Tuskissansa vaikeroitsi Martva:

"Nyt sorrun aivan tässä...

Ei mulla elämässä

nyt mitään olla voi...

Voi raukka mihin vaivaan

ma jouduin... Isä taivaan

nyt minut hylkäs', oi!"

Lähtökellojen soitto koveni... Enkelien surulaulun hyminä

likeni... Se likeni kuin uhkaava Jumalan ääni... Käki kukkui

hartaampana...Paratiisi oli tuskaa tulvillansa... Yhä murtuneempana

vaikersi Martva elämänpuun alla:

"En enää jaksa kestää,

en kyyneleitäin estää...

ne viljoin vuotaa saa...

Jos kuljen vaikka kunne,

niin suuri tuskantunne

jo siellä odottaa."

Jo vaikeni onnenkäen kukunta... Se hävisi pois lähtökellojen yhä

yltyvään kuminaan... Enkelilaulu koveni... Sen hyminä täytti jo

etäisen taivaan... Se läheni, niinkuin pauhaava sävelmeri...

Kellojen kumina koveni sitä mukaa... Koko paratiisi oli jo kuoleman

säveltä täynnä... Jo paloivat tuskantulet... Jo kukkivat sen tuliset

kukat... Tuskainen ihmishenki vetäytyi pieneksi madoksi... Revittynä,

rikkilyötynä hätäili Martva elämänpuun alla... Turhaan etsi hän

turvaa... Suuri ääni läheni lähenemistänsä... Säveltenpauhina masensi

mielen, painoi sen maan mustan mullan alle... Tuskan repimänä valitti

onneton Martva:

"Ah, suuri kuolo, auta!

Tee mulle kylmä hauta!

Sä yksin auttaa voit...

Oi, tuskieni tuoja

Sa maan ja taivaan Luoja,

miks minut vaivaan loit!"

Tuskan tulikukka kukki yhä kauniimpana... Ihmis-onnen kehto oli jo

kylmille jätetty... Jo laskettiin onnea arkkuunsa... Jo kannettiin

arkkua hautaan... Jo luotiin hauta umpeen... Taivaalta laskeutui

Jumalan henki... Se pysähtyi korkealle Martvan päälle... Se etsi

erehtynyttä... Rangaistuksella pakoitti se sitä takaisin hyvän

tielle, pelastaen sen siten turmiosta... Vanhurskaana tuomarina kysyi

Se korkeudesta:

-- "Martva!... Missä olet sinä, Martva?" Yhä tuskaisempana painautui

onneton Martva lymyynsä... Yhä katkerampana vuoti kyynel... Entistä

onnettomampana vaikeroi hän tuskissansa:

"En tiedä, raukka, missä

mä lienen... Kyynelissä

mä kylven päivät, yöt...

Tuskaani nyt mä näännyn...

Jos minne, kurja, käännyn,

Sa mua siellä lyöt..."

Arkun kantta naulattiin jo kiinni... Jo vietiin onnea hautaan... Jo

oli onnenkehto aivan tyhjä... Armotonna tiedusti Jumalan ääni:

"Mitäs olet tehnyt, Martva, koska tuskaa tunnet? Vastaa, miksi

pelkäät Minua?"

Tulinen tuskan kukka hohti kädessä... Kukka poltti kättä, kyynel

poskea... Taivas pauhasi suru laulun hyminänä... Tuskankellot soivat

entistä kovemmin... Menehtyneenä valitti onneton neito:

"Mä petyin... Tuskissani

nyt huudan apuasi...

En luokses tulla voi,

sill' olen alastonna...

Ah, ällös armotonna,

nyt mua kutsu, oi!"

Surulaulu säesti palavinta rukousta... Suurena selitti Jumalan armo

hänelle:

-- "Jos ihminen ei riko käskyjäni, on silloin paratiisi kaikkialla...

Ken rikkoo ne, hän sillä teollansa jo _itse_ paratiisin kadottaa...

En _yksityistä_ varten laeistani voi tehdä pienintäkään poikkeusta...

Lajinsa laista ei voi kukka päästä, vaan sortuu sitä yrittäessänsä.

Niin lakini on äärimäinen oikeus. Siis poikkeus niistä olisi

_itsellesi_ se lupa, joka sinut turmaan päästää... Siis ei voi

olla muuta sovitusta kuin se joka riippuu sinun tahdostasi: Minun

säätämääni uomaan palaaminen..."

Suuri ääni masensi onnettoman Martvan mielen... Enkeli seppelöi hänet

tuskansa tuliseppeleillä... Hyvän ja pahan valtalaulut hymisivät

jo mahtavina... Ne taistelivat keskenänsä... Tulinen seppele alkoi

jo polttaa pahaa poroksi... Tomuksi ja tuhaksi lyötynä, itkien ja

vaikeroiden valitti Martva:

"Ma tunnen suuret syyni...

Ah, voi! Ah, kaikki tyyni

nyt mua runtelee...

Edessäs maahan vaivun

ja tahtos alle taivun...

Tee, Luoja, tahtos, tee!"

Onni oli jo haudattu, poismenotie kalmanhavuilla havutettu...

Jumalan vanhurskaus pysyi järkkymättömänä... Se ei jättänyt

rikosta rankaisematta... Ei tehnyt se poikkeusta yhden tähden...

Järkkymättömänä lausui se:

"Pois täytyy sinun Martva täältä mennä...

Sä _itse_ paratiisin itseltäsi

oot hävittänyt erhetyksilläsi...

Nyt poistu raunioiltakin jo pois!..."

Ruusu oli muuttunut jo orjantappuraksi... Ohdake odotti kaikkialla...

Suuri erämaa avautui... kuoleman viikate välkkyi... Tuskan laulujen

pauhatessa valitti Martva maassa polvillansa:

"Jos poistun vaikka minne,

niin, ah voi, myöskin sinne

vien vihas matkassain!

Ei missään mulla rauhaa,

Sun äänes aina pauhaa...

Voi tuskaa sielussain!..."

Taivaalta laskeutui Cherubim-enkeli kaunis miekka kädessä... Hän

osotti Martvalle erämaata... Sen takaa näkyi valta-istuin, jolla

istui Jeesus orjantappurakruunu päässä... Sitä osoittaen lausui

Cherubim lempeästi Martvalle:

-- "Nyt lähde, Martva, täältä vaeltamaan okaista tietä myöden Hänen

luokseen!..."

Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat voimakkaampina... Ukkosena

raivosivat suuret voimat... Tuskanhuudot ja riemulaulut vyöryivät

vastatusten... Raivoisina taistelivat ne tiestä korkeudessa...

Haivenena hävisi siihen taisteluun ihmishenki... Hätäytyneenä,

epätoivoisena vaikeroi paratiisista poistuva Martva:

"Oi minne joutunenkaan!

Jos kunne katselenkaan,

siell' on vain erämaa...

Mä kyyneleistä kastun...

Jos minne jalkain astun,

niin oas haavoittaa."

Yhä valtavampina pauhasivat hyvän ja pahan sotalaulut... Taivas ja

maa pakahtui säveliinsä... Hartaana veisasivat Cherubimin mahtavat

joukot:

"Kaikki voipa olet sinä, Jumala!

Tue sinä häntä!

Tee hänelle erämaa ruusuiseksi!

Kitke sieltä orjantappurat,

kitke ne omaksi kruunuksesi!

Sillä sinä olet hyvä ja laupias!

Auta häntä, Jumala, auta!"

Kuoleman kellot kumisivat... Ihmis-onni oli haudattu... Sen kehto,

paratiisi, oli kylmille jäänyt... Vaivoissansa valitti Martva

yksinänsä erämaassa:

"Oi, enkeli, mi kulki

mun vierelläin, ja sulki

nyt paratiisin! Missä

on apu? Kyynelissä

on ainut lohdutus."

Välkkyvät miekat käsissänsä veisasivat Cherubimin joukot:

"Sinun tahtosi, Jumala, on tapahtunut!

Sinä olet vanhurskas.

Siksi emme tekojasi tutki.

Mutta sinä olet myös _hyvä_...

Armahda siis Martvaa!

Johda hänet kadotettuun paratiisiin takaisin!

Suuri olet Sinä, Jumala!

Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"

Paratiisin raunioilla leijaili kuoleman kolea hiljaisuus... Enkeli

Mikael suri siellä ihmishengen kohtaloa... Kaikkeus kohahti... Kirkas

tuli välähti... Perkele ilmestyi Mikaelin eteen ja osottaen Jeesusta

lausui ylpeänä:

-- "Herrasi kirosi maan orjantappuraiseksi... Katso: _Hänen_ Poikansa

kantaa hänen kirokasvistansa tehtyä kruunua..."

Hän pysähtyi ja lopetti ilkkuvana:

-- "Hän kirosi siis orjantappuroiden piikit _Häntä Itseänsä_

haavoittamaan... Hän teki sen _minun_ tahdostani... Niin voittaa

minun henkeni _paha_..."

Mutta silloin kävi pauhu: Taivaan enkelit veisasivat Jeesuksen

ylösnousemisen kunniaksi... Taivas kirkastui... Kaunis pilvi vei

Jeesusta ylös taivaaseen.

Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas.

Jo olivat elämän loppiaisjuhlat. Hengen jalous sanoi jäähyväisiänsä.

Se jätti sielun autioksi, huonojen henkien lymyksi.

Oli ilta jo.

Hämärä peitti metsät harsoihinsa. Syyskesän kuutamo levitteli

kelmeitä hopeoitansa vesien välkkeeksi ja uitteli kuun kuvaista

joka järven pohjassa. Kaikki oli autiota kuin järven yksin jäänyt

ranta vesi, jota ei enää korista onkijan ruuhi. Hämärä tiheni.

Se kutoi verkonsilmän silmän lisäksi. Syysrunous tuulahti. Yö

oli salaperäinen, metsä kaihoisa, ja varjoissa ripsehtivät öiset

metsänhenget arkoina, vältellen ihmissilmää.

Eräästä puistoteatterista oli öinen väki poistunut. Jäljelle

oli jäänyt ainoastaan kepein kuona, myöhäisimmät, varsinaiset

yksityishuoneiden asukkaat, huvipaikan kotiutuneimmat yököt.

Salissa soitteli vielä orkesteri yhä harvenevalle joukolle. Eräässä

suljetussa yksityishuoneessa istuivat Oolavi, Harteva, Horsma, Voima

ja Ilanne sekä kolme heihin liittoutunutta venäläistä. Kaikki olivat

hurjalla päällä, eikä Oolavi enää ollut johdettavana: Selvästi voi

nähdä, että hän oli kohonnut Hartevan rinnalle, milteipä hänen

sijallensa, joukon ensimäiseksi, sen sieluksi. Viini ja samppanja

virtasi. Kalliit sikarit levittivät hyvänhajuista savua. Kuului

uhmailuja, ja villiytynyt luonto puhkesi räikeäksi, renttuilevaksi

ylvästelyksi.

-- "Siis se on päätetty, että huomenna me tulemme miljoneereiksi...

Joka ei jänistä, hän koskettakoon tikarillansa tuohon", -- lopetti

Oolavi keskustelun suunnitellusta pankinryöstöstä, ojentaen samalla

kirkkaaksi hiotun tikarinsa.

Seitsemän tikaria koski hänen ojennettua tikarinsa terää. Kuului

uhkarohkeita huudahduksia. Silmät paloivat. Katseet leimusivat

villeinä. Jokaista huumasi viini ja kulta ja ahdisti entisen huonon

elämän tulos: heidän nykyinen tilansa. Kyselyt ja aprikoimiset

tukehtuivat ja ihminen vaani saalistansa kuin nälkäinen peto.

-- "Hyvä!... Ja nyt lasit täyteen ja pohja pystyyn!" - huudahti

Oolavi, heti kun vala oli vannottu.

Hän kulautti lasinsa pohjaan ja käveli reippaana huoneessa. Jostain

läheisestä huoneesta kuului pianon soittoa, huolettoman kylälaulun

rimputusta. Oolavi alkoi laulaa sen säestyksellä rehentelevänä,

uhmaavia liikkeitä tehden. Hän lauloi:

"Kaks' on mulla ystävää:

viini sekä puukko.

Niillä huoli häviää,

lähtee tytön suukko.

En mä sure. Hirttonuora

mulle on kuin kaunis huora,

joka mua käsin kaulaa,

muka hirttääkseen, ja laulaa

sekä tanssii... Hih... Hei!... Hih!"

-- "Hih!" -- hihkasi koko joukko, sekä kertasi villinä:

"joka mua käsin kaulaa,

muka hirttääkseen, ja laulaa

sekä tanssii... Hih!... Hei!... Hih!"

Joku joukosta tanssi laulun sanojen mukaan muutamia askeleita

venäläistä villiä kansallistanssia "prissakkaa". Juominki yltyi.

Mielet hurjistuivat. Viini huuhteli alas kuoleman ajatuksia. Kun ne

häilähtivät liekkiin, sammutettiin ne oitis juomalla. Oolavi kävi

yhä hurjemmaksi. Tuukkalan koski ei ollut hänelle turhaan hurjia

kehtolaulujansa laulanut. Hän kulki nyt tietänsä kuin nälkäinen

hyeena, joka harja pystyssä syöksyy nopsana pakenevan saaliin

jäljestä, sivulleen katsomatta, mitään ajattelematta. Oma häpeä ja

häviö sekä Ranniston ja Tuukkalan kohtalo ajoivat häntä, seurasivat

häntä pedonjuoksussa kintereillä, ruoska kädessä. Hän syöksyi sitä

kujaa pitkin, jossa epätoivo ja kauhu iskevät armottomasti joka

askeleella tuliruoskallansa.

Viinin yhä virratessa alkoivat hänessä katkeilla poikki ihmisyyden

viimeiset arimmat jalouden kielet. Reuhatessansa löi hän erästä

venäläistä olalle ja kysyi räyhäten:

-- "Kuule, Vaanja!... Onko sulia ollut monta henttua?"

-- "Ei kuin yksi kerrallaan, mutta monta päivässä", -- pöyhkeili

Vaanja vastaukseksi. Oolavi kiitti häntä renttuillen:

-- "No, se on hyvä!... Se on oikein, että monta päivässä..."

Hän matki liikkeillänsä venäläistä tanssia ja lauloi:

"Kihlasormus mulla ei

sormessa vaan loista,

vaikk' on mulla helluja

nyt jo viisitoista."

Riemastunut joukko kertasi taas kovalla äänellä:

"vaikk' on mulla helluja

nyt jo viisitoista."

Vaanja kertasi säkeet vielä uudelleen, yksin renttuillen käsi Oolavin

kaulassa. Ne kerrattuansa hän retusi:

-- "Kuule, Oolavi... A, Oolavi?"

-- "No?... Kysy loppuun!" -- komensi Oolavi. Toisista kinasteli pari

keskenänsä jostain, toiset seurasivat Oolavin ja Vaanjan puhetta.

Vaanja tiedusteli rähinän seasta:

-- "Onko sulla vakituinen hellu?... Rakastajatar, tarkotan... Minulla

on oma vakituinen rakastajatar ja hyvä, vaikka ei pitkä-ikäinen."

Seurue oli kuullut kysymyksen ja yhtyi siihen, huutaen:

-- "Onko sinulla Oolavi vakituinen rakastajatar?"

Silloin Oolavi alkoi polkea jalkoihinsa loppuakin siitä jalosta

ihmisestä, joka vielä nosti hänessä päätänsä. Martvan nimi poltti

vielä hänen huuliaan tämmöisessä tilaisuudessa... Se nousi niille...

kirpeli... pisteli neulateränä hänen olemuksensa jaloimpia kohtia...

Siinä nimessä oli sittenkin vielä pyhää... jaloa... puhdasta. Hän

epäröi sitä mainita. Huulet hehkuivat tulisina. Räyhäävä joukko

uudisti:

-- "A, Oolavi!... Onko sulla vakituinen hellu?... Hei, onko?"

Oolavi kaatoi lasinsa täyteen... Martvan kuva häilähteli hänen

edessänsä... Se häilähteli puhtaan lapsuus-ajan Martvan kuvana,

poskipuhtaana, pieni rukouskirja kädessä ja hernekukka tukassa.

Peitelläksensä syyn, miksi ei vastaa, sytytti hän sikarin, kuin

viivyttäisi se muka vastausta. Joukko tiukkasi edelleen:

-- "Jos ei sinulla ole vakituista rakastajatarta, niin se pitää

ottaa... Joko kutsun viinurin ja käsken tuoda vakituisen tytön?..."

-- "Sano suoraan, jos ei ole!... Hih!" -- hihkui Vaanja.

Martvan avuttomat silmät vilahtivat Oolaville. Katkera pala nousi

vielä kurkkuun. Rähinä yltyi huudoksi. Joukko piiritti Oolavin ja

tiukkasi yhä:

-- "Sano onko sinulla rakastajatar, vai pitääkö hankkia..."

-- "Huutakaa viinuri ja käskekää tuoda tyttö!... Viinuri...

Ihminen!... Hei, ihminen!"

-- "Ei sillä ole rakastajatarta... se on vielä lapsi... Mene, Yrjö,

hae sille tyttö!" -- viisasteli Horsma.

Sana "lapsi" koski Oolaviin. Hän ei tahtonut olla "lapsi"...

Harmiansa salataksensa tekeytyi hän huolettomaksi. Joukko ei

hellittänyt, vaan tenäsi yhä ivaillen:

-- "Oletko sinä noin suureksi iljennyt kasvaa, ilman vakituista

rakastajatarta!... Oi-joi, Oolavi!... Suuri lapsi!..."

Oolavin miehentunteet ärtyivät ja loppumattomiin kertautui hänelle

ivailu:

-- "Oolavi!"

-- "Aa, sinä, Oolavi..."

-- "Suureksi mieheksi ilman omaa henttua!"

-- "Hei, Oolavi!... Eikö sinulla todellakaan ole ominaista kultaa?"

Se pisti Oolavia. Luulo, että häntä ivataan niin arassa asiassa,

olisi saanut hänet tällä hetkellä valehtelemaankin. Sitä

alhaista sieluntilaa kehitti hänessä myös päihtymys, huumaus ja

kuoleman kanssa leikkiminen. Hän oli valmis häpäisemään kaikkein

pyhimpänsäkin. Joukko ivaili edelleen. Hän ärtyi.

Ja silloin polki hän lokaan jalojen tunteittensa viimeiset rippeet,

muuttui elukaksi, kulautti lasinsa pohjaan ja ylvästeli:

-- "Jos olisi rahaa niinkuin rakastajattaria, niin miljoneeria

olisimme, ennen kun ehdimme huomenna rikastua... Tällä pojalla on

henttu joka itkee, ja semmoinen henttu onkin, joita ei joka oksalta

oteta!"

Hänet keskeyttivät riemuitsemisen huudot:

-- "Hurrataan sitten Oolaville... Hällä on henttu!... Hurrataan!..."

-- "Hurrataan!"

-- "Hurrataan Oolaville!... Hurrataan!... Hurraa!"

-- "Huraa!... Huraa!... Huraa!" -- kaikui huuto. Vaanja jatkoi:

-- "Onko sulia hyvä henttu?"

-- "No on semmoinen, että sen joka sormi vastaa viittä tavallista

tyttöä kaikkine hynttyinensä", -- ylpeili Oolavi, karvaan palan

noustessa kurkkuun ja Martvan nimen polttaessa hänen huuliansa. Hän

toivoi, ettei sitä kukaan kysy. Sitä estääksensä hän renttuili,

laulaen sen muaksi:

"Kullallani, joka on kaunis

ja komiasta linnasta tuotu,

on aitta rikas tavarasta

ja suukkoihin huuli luotu."

-- "Hei!" -- hihkaisi hän laulunsa lopussa. Koko joukko toisti

hihkaisun. Jotkut matkivat prissakkaa: Vaanja kertasi Oolavin

viimeisen laulun ja toiset toistivat sen kaksi viimeistä säettä:

"On aitta rikas tavarasta

ja suukkoihin huuli luotu."

Oolavi yritti kääntää puheen toisaalle, mutta Vaanja ehti ennen kysyä:

-- "Eh, Oolavi! Missä sinun henttusi asuu?"

-- "Sinä olet nuorukainen, kun sinulla on ominainen hilsu!... Mikä

sen nimi on?" -- yhtyi koko joukko. Kysymys satoi kysymyksen perästä.

Yhtenä rähinänä kuului:

-- "Missä sinun kultasi asuu?"

-- "Mikä sen nimi on?"

-- "Hei, Oolavi!... Sano tytön nimi!"

Oolavi yritti sivuuttaa kysymyksen laululla ja retuamisella, mutta

Harteva astui hänen eteensä ja tiedusteli tärkeän näköisenä:

-- "Oolavi!... Sano sinä tyttösi nimi... Jos sattuu ylihuomenna

leskeksi jäämään, niin minä korjaan hänet kelkkaani... Minulla ei nyt

olekaan muita..."

-- "Ei tämän pojan tyttö jää leskeksi, ennen kuin on miljoonilla

linna rakennettu", -- kierteli Oolavi reuhaamisella. Nimi ei tahtonut

huulelta irtautua. Hän tuskastui ja toiset alkoivat taas härnätä.

Sateli kiusotteluja:

-- "Se on mustasukkainen..."

-- "Ei Oolavilla olekaan henttua... Se pöyhisti turhaa!" - ivaili

Horsma.

-- "Menkää hakemaan viinuria!" -- ilveili joku. Oolavi joi. Rähinä

jatkui. Sekaisin tulvi ivailuja:

-- "Oolavi on rakastellut ainoastaan pitkän matkan päästä..."

-- "Oletko sinä rakastajatartasi nähnytkään?" -- kyseli Harteva.

Vaima vastasi Oolavin puolesta, ivaten:

-- "On Oolavi nähnyt: Kirkossa käydessään on tiepuolesta katsellut,

kun tyttö ohi häilähti..."

Koko joukko nauroi sukkeluudelle. Oolavi joi ja päihtyi. Hän ei enää

välittänyt härnäilemisistäkään. Kohottautuen muun joukon yläpuolelle

antoi hän niiden jatkaa, tekeytyen välinpitämättömäksi. Sukkeluudet

muuttuivat sekavaksi humuksi. Moni tuskin tiesi, mitä suustansa

päästi. Joku lauloi välillä huonon kapakkalaulun, toinen hihkaisi

sille. Harteva jatkoi kyselyänsä:

-- "Onko se Iltamo sinun rakastajattaresi?"

-- "Eeeei!" -- vastasi Oolavi ylvästellen: "En minä semmoisesta

katuharakasta huoli, joka ei osaa muuta, kuin omaa pyrstöään sukia...

Se oli minulla, mutta minä annoin sille lähtöpassit näppiin ja sanoin

että: vhiu."

-- "Vhiu!" -- vihelsi koko joukko, matkien Oolavin ylvästelevää

liikettä.

-- "Annoitko sinä Iltamolle passit pussiin!" -- ihmetteli Horsma.

-- "Älä lemmolla!" -- ihailivat toiset.

Oolavi pöyhistyi. Hän huomasi nousseensa toisten silmissä sankariksi

ja kerskui:

-- "Ne semmoiset, kuin Iltamo, ovat minulle ainoastaan

väliaikaisia... Minä muutan niitä, kuin paitaa päältä..."

Joukko oli ihastunut. Kateisia ääniä kuului:

-- "Vai annoit sinä Iltamolle erokirjan?"

-- "Annoin, että hei vaan!" -- kerskui Oolavi.

-- "Hei!" -- hihkaisi joukko.

-- "Entä ketäs sinä nyt rakastat?" -- tiukattiin taas. Oolavi oli jo

eläimeksi huumautunut. Hän ylpeili:

-- "Rikkaan Ranniston tyttö itkee tämän pojan menoa, jos niiksi

tulisi!"

-- "Martvako?... Ranniston Martvako?... Se herran enkelikö... Jo nyt

taisit vihdoin panna liikoja paljon lisäksi!" - huusivat suomalaiset.

Oolavi riemuitsi kuin kuningas valtakunnastaan.

-- "Se jumalinen Martvako?... Älä lemmolla!" -- ihmetteli Hartevakin,

kysyen: "Ja ihanko kokonaan on sinun?"

-- "No enemmän kuin vihille mennessä", -- kerskui viinin ja hurjuuden

eläimellistyttämä Oolavi. Nyt oli hän jo astunut inhoittavimpaan

rapaan, vieden Martvan elukkajoukon eteen.

Mutta eläimellinen joukko ihaili häntä. Se joi hänen maljojansa,

ylisti hänen sukupuolisankaruuttansa. Hän itse päihtyi siitä ja

nautti siitä oman tuntonsa äänen sammuttimeksi.

Mutta kun melu hetkeksi hiljeni, kun hurjat mielet väsyivät, nousi

katkera ajatus sielusta. Hän näki Martvan kuvan häilähtävän. Rintaa

poltti outo tuli. Ihmisyys nosteli vielä päätänsä, joskus heikommin

joskus katkerammin. Toverijoukko huomasi sen ja alkoi siitä leikkiä

laskea. Oolavi hurjistui silloin. Hän lähti rehennellen ulos ja

palasi hetken kuluttua mukanansa joukko mustalaistyttöjä, jotka

lauloivat ja tanssivat kesäteatterissa sen vetovoimaisimpina

taiteilijoina.

* * * * *

Aamuruskon heikko, ensi puna varastautui jo taivaan rannalle, kun

Oolavi palasi asuntoonsa levähtämään. Päihtymys ja epätoivonsyyttämät

hurjuus liekehti hänen silmissänsä. Hän ei halunnut mitään ajatella.

Sokeana, riemastuneena antoi hän virran viedä venettänsä putoukseen,

kuten muinoin Tuukkalan koskeen. Pelastus näytti olevan nyt tulossa.

Ja se riemu tukahdutti kaikki muut tunteet hänessä. Se tukahdutti nyt

kuoleman ajatuksenkin. Hän uskoi sen pelastuksenvarmaksi ja riemuitsi

siitä, laskien taas, miten hän rahat käyttää ja minä päivänä hän

kotiinsa palaa.

Kiihkeästi edestakaisin kävellen järjesteli hän:

-- "Viisainta on panna rahat menemään rautateitse, kätkettynä

semmoiseen tavaraan, jota ei tullata..."

Hän muisti, että semmoinen tavaralähetys oli hänellä jo valmiina.

Innostuneena jatkoi hän:

-- "Kas kun minä en sitä äsken muistanut... Itse istun sitten junassa

hyvin huolettomana... Vieläpä tiedustan poliisilta jotain asiaa, jos

niitä satun näkemään asemalla... Silloin en herätä epäluuloa..."

Ja kun kaikki oli järjestetty, jatkoi hän:

-- "Heti kun olen pankissa täyttänyt vaillingit, matkustan kotiin...

Miltähän nyt koti näyttää..."

Hän pysähtyi äkkiä. Koti oli loihdittu hänen silmiensä eteen.

Kertomus tuhlaajapojasta johtui mieleen, kuin loihdittuna... Hän

hätäytyi heti. Jalat herposivat ja hän vaipui nojatuoliin istumaan.

Päihtymys selvisi muutamassa silmänräpäyksessä, jättäen jäljelle

oudon, ilkeän tunteen.

Ja hänen siinä istuessansa tylsistyivät ajatukset, selvisivät ja taas

tylsistyivät. Hän muisti Martvan ja sen mitä oli tänä iltana puhunut.

Ja silloin hän sai ikäänkuin halvauksen. Hän tunsi mielensä

sanomattoman katkeraksi itseänsä ja kaikkia kohtaan. Kun sitten

ajatukset taas alkoivat elpyä, vähä kerrallansa, kuin valkeneva

päivä, seisoi hänen edessänsä Martva, ensin hämäränä, sitten

aina selvempänä, kirkkaampana... Hän muisti koko hänen kanssansa

elämänsä elämän, pikku lapsesta lähtien. Jokainen sana, jokainen

leikki... kirkkomatka... soutelut... laulut ja kaikki valkenivat ja

kirkastuivat. Martva seisoi hänen edessänsä, ensin pikku lapsena,

sitten tyttösenä, jota hän nosteli aitojen yli... Tyttösestä hän

kasvoi armaaksi tytöksi, jota kaikki ihailivat ja jumaloivat...

Oolavin hätä yltyi. Silmästä herahti kyynel. Hän näki Martvan

veneessänsä, kun tyttönen lauloi "Litvan laulua"... kiikussa, kun

laulettiin Mirjan tarua, ja veneessänsä, kun hän laski Tuukkalan

koskea... Hellimmät kielet soivat taas Oolavissa... Hän vapisi ja

itki kuin lapsi... Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin hän suuteli

Martvan puhdasta kättä pihlajan alla häätanssista lämminneenä... Sen

jälkeiset illat soluivat runoina hänen ohitsensa... Hän muisteli

kohtauksensa Pietarissa... baletissa ja Cabat'ssa... Kylmä hiki

vuoti hänen ihoansa pitkin ja hän värisi... Martva katsoi häneen

avuttomana, rukoilevana.

Häneltä pääsi haikea pitkä valitus. Hän alkoi hädissänsä ajatella

kotiinsa palaamista semmoisena kuin oli, luopuen pankin ryöstöstä...

Tuhlaajapojan iki-ihana kertomus kirkastui hänelle...

Mutta silloin muisti hän taas, että sekä Ranniston että Tuukkalan

talojen täytyi hävitä, jos hän semmoisena palaisi... Hän näki isänsä,

äitinsä, Martvan ja Ranniston, niiden tuskan ja epätoivon. Kauhu

valtasi hänet kokonansa. Ajatukset tylsistyivät taas. Hiki valui

virtana. Suuri elämän ristiriita repi häntä armottomin käsin.

Niin taisteli hän kauvan elämän hirmuisimmassa pimeydessä, epätoivo

tulisena vuorena hartioilla. Hän koetti tehdä tiliä elämästänsä, eikä

jaksanut. Ajatukset kääntyivät taas Martvaan. Hän muisti myös; ne

illat, joina oli lukenut hänen kanssansa Harhaman saastaista kirjaa.

Viimein nousi hänessä uusi kysymys. Hän mietti:

-- "Miten minä olen tähän tilaan joutunut?"

Eikä hän jaksanut sitä käsittää. Hän tutki ja tutki, mietti ja

järkeili, mutta alussa turhaan.

Ja taas muisti hän tuhlaajapojan ja Martvan. Elämän inho täytti

hänet ja hän halusi paeta koko elämää. Hän alkoi taas tutkia, mitä

teitä hän oli nykyiseen tilaansa vajonnut, muisteli pienimmätkin

tapahtumat, mietti niitä lopulta, ei itse asian selvyyden takia, vaan

ikäänkuin saadaksensa ajatuksille jotain tehtävää, joka viihdyttelisi

niitä, sammuttaisi niiden palon.

Silloin osui hänen silmiinsä Harhaman kirja. Salamannopeana iski

häneen muisto, kuinka hän oli matkansa alkanut aivan sen kirjan

sysäämänä ja kulkenut sen johtamana. Hän kauhistui, sieppasi kirjan

pöydältä, ja paiskasi sen nurkkaan, kuin olisi se ollut tulikuuma

kivi, tai inhottava, myrkyllinen käärme. Hänen vihansa leimahti sitä

kohtaan. Hän syöksyi seisaallensa, polki riettaan kirjan jalkojensa

alle, tallasi sitä ja raivosi epätoivoisena:

-- "Sinä alhainen rietastelija!... Sinä kirjailijanarri, joka

ostat jokapäiväistä leipääsi pääsi tyhjällä sisuksella...

tietämättömyydelläsi ja elämäsi loalla..."

Hän käveli hetken kiihtyneenä huoneessansa. Silmiin sattui silloin

pari muuta, oivallista romaania. Hänen vihansa kääntyi silloin

niihinkin. Raivostuneena paiskasi hän ne lattialle nurkkaan ja huusi:

-- "Samaa tietä, te kaikki, jotka jaatte aivoistanne sitä, jota ette

ole niihin koonneet muualla kuin äidinne kohdussa..."

Hän muisti parooni Geldnersin puheet kaunokirjallisuudesta, potkaisi

kirjoja ja raivosi:

-- "Sinne vain yhteen joukkoon, sillä samoja Gamalieleja te olette

kaikki..."

Hän paiskasi viimeisenkin kirjan sinne ja huusi: -- "Kun ette ole

koulun penkillä malttaneet istua, viisastukaa nyt nurkassa..."

Epätoivo pimensi hänen ajatuksensa niin, ettei hän enää jaksanut

erottaa syyttömiä syyllisestä, eloa akanoista. Harhaman kirja oli

siten tullut oikeiden kirjailijoiden kiroukseksi. Se oli saanut

epätoivoon joutuneen kitkemään nisut ohdakkeen mukana.

Kun voimat olivat rauenneet, istui hän taas tylsänä kauvan, ja

tarkasteli elämäänsä. Hän huomasi, että hänen uskonsa Jumalaan oli

kokonaan järkkynyt. Nyt se usko kajasti enää lapsuus-ajan ihanana

muistona, nousi niistä ajoista, kuin aurinko veden selkien takaa

kesän kirkkaimman päivän aamupunasta. Koti kuvastui hänelle armaana.

Martva heräsi juuri unesta, hieroi kauniita silmiänsä, ihaili

aamuaurinkoa, ja karjan kellot soivat hiljaa läheisessä koivikossa.

Hän suli, särkyi ja repeili ja värisi... Ja kun hän oli kauvan

istunut ja kärsinyt, heräsi hänessä sanomaton halu mennä isänsä luo

kotiin, kertoa hänelle kaikki ja kaivaa menetetyt miljoonat takaisin

Hallanselän rimpisuosta.

Niissä ajatuksissa nukkui hän auringon reunan jo noustessa

taivaanrannan alta.

Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.

Oli yöaika. Kelmeä kuu vartioitsi taivaan tähtirikkauksia... Synkkä

korpi kohisi. Korppiparvet huusivat ja etäältä kuului kosken kamala

kohina...

Synkkänä kulki Oolavi elämänpolkuansa myöten. Se polku alkoi jo

pimetä ja tienhaaroiksi hajota... Hän ei tiennyt enää, minkä

tienhaaroista valita... Jo valitsi hän umpimähkään... Jo kulki

hän tien varassa... Polku pimeni pimenemistänsä... Se kapeni

kapenemistansa... Yhä uudet ja uudet tienhaarat ottivat siitä

eronsa...

Taivaalle alkoi kohota mustia pilviä... Ne peittivät jo kelmeää

kuuta... Valo väheni... Jo alkoi kulkija väsyä... Jo huomasi hän

vaeltavansa pimeydessä... Yhä pimeni... yhä synkkeni korpi... yhä

hupeni polku kulkijan jalan alta... Jo raukaisi jalkaa... Jo painoi

matkan vaiva hartioita...

Viimein huomasi kulkija olevansa kokonansa eksyksissä... Polku

oli hävinnyt... Se oli tienhaaroiksi hajonnut... Hän seisoi yksin

synkänkorven keskellä, sauva ainoana neuvon-antajana, reunaton korpi

tienä ja pimeys johtotulena...

Hän hätäytyi... Taivas musteni... Korppiparvet rääkkyivät

kamalasti... Nyt huomasi hän että hänen polkunsa olivat korveksi

muuttuneet... Hän oli tullut elämänsä Sinain korpeen... Kolkko oli se

korpi, tietön oli se, valoton...

Etäältä kuului kumea ääni... Kulkija kauhistui... Hän istahti kivelle

ja alkoi miettiä entistä elämäänsä ja ajatella nykyasemaansa...

Kivitaakkana painoivat ne ajatukset mieltä maahan... Raskaana vuorena

riippuivat ne korkeudessa, uhaten sieltä päälle pudota... Mieli ei

noussut enää maan alta... Ajatus kulki jo kivikuorman painoisena...

Kävi kylmänkolkko tuulenhenki... Oolavi muisti silloin isänsä

kotia... Hänelle leuhahti lauhkea saunan lämmin... Runollisena

tuikutti öinen, valaistu akkuna... Uudin oli poissa ja akkunalla

paloi Martvan lamppu...

Kolea tuuli puhalsi uudestaan... Se puhalsi korven kylmänä

huoahduksena... Oolavi värähti vilusta... Hän tunsi jo korven

kylmyyden... Masentuneena huudahti hän itseksensä:

-- "Tännekö olen minä joutunut!"

Korpi huoahti kylmempänä... Korppi huusi... Huuhkaja huhuili...

Synkkä ja kolkko on ihmiselämän Sinain korpi...

Yhä syvemmälle katsahti Oolavi nykyisyyteensä... Hän tutki tarkemmin

elämänpolkujansa, jotka olivat hänet tänne johdattaneet... Kaikki

pimeni silloin elämänsumuihin... Hänen kulkemansa polut alkoivat

muuttua mustaksi käärmeeksi... Hän kauhistui... Polut muuttuivat

muuttumistansa... Hän hikosi... Polut alkoivat jo madella matoina...

Ne luikertelivat pelottavina, uhkaavina... Hän alkoi jo katsella

turvapaikkaa itsellensä, mutta ei ollut semmoista ihmissilmän

ylettymillä... Hän joutui epätoivoon... Sen valtaamana valitti hän

katkerana:

-- "Voi ihmistä, jonka polut loppuvat ja voimat ovat väsyneet!... Voi

väsynyttä, jolla ei ole lepopaikkaa oman silmän ylettyvillä!..."

Vihlova huuto kulki pimeän korven läpi... Aave istahti jokaiseen

pimeään piiloon... Huuhkaja herkesi huhuamasta... Korppi katkaisi

rääkyntänsä... Manalan hiljaisuus hiipi maille...

Yhä mietti Oolavi elämäänsä... Yhä synkeämmäksi muuttui mieli...

Astutut elämänpolut matelivat jo mustina käärmeinä... Ne sihisivät,

purivat toinen toisiansa... Ne tapailivat jo Oolavin jalkoja...

Vihaisina kihisivät ne kaikkialla... Kauhistuneena huudahti Oolavi:

-- "Voi ihmistä, joka on elämänpolkunsa käärmeeksi kulkenut!..."

Hätähuuto kulki korvessa hirmuna... Sen kaiku kierteli vuoren

kauhuna... Elämän korpikäärmeet kuhisivat jo joka kolossa...

Joka lymystä kiilui musta madon silmä... Oolavi tajusi tilansa

toivottomuuden... Kodin rauha muistui taas mieleen... Se tuikahti

kuin suuri johtotuli elämän sumujen takaa... Hän hengitti

hätäytyneesti... Yhä vihaisempina kihisivät Sinain korpikäärmeet...

Hän yritti paeta kotiansa kohti, mutta tie oli mustilla käärmeillä

siroteltu... Vihainen pilvi pauhasi korkealla... Korppi rääkkyi...

Etäinen koski kohisi kamalasti... Hän yritti taas kotiinsa kääntyä,

mutta yhä lisääntyivät käärmeet paluutiellä... Epätoivon rusentamana

huudahti hän kauhuissaan:

-- "Onneton on se, joka on paluutiensä käärmeillä kylvänyt!..."

Vihainen pilvi punotti... Yhä synkkeni Sinain korpi... Elämästä

siinneet korvenkäärmeet uhkasivat jo onnetonta... Oolavin hätä oli

hirmuisimmillansa... Mieli kulki jo kivien koloissa... Turhaan etsi

se niistäkään lepoa ja lohdutusta: niissäkin lymysi elämästä siinnyt

käärme... Koti oli enää ainoa rauhan satama... Kauhun kynsissä

kiemurrellen huudahti hän hätäytyneenä:

-- "Voi minua onnetonta!... Minun täytyy palata isäni luo vaikka

käärmeen syömänäkin... Äidin hoitamana paranevat käärmeenkin

puremat!..."

Silloin laskeutui Perkele hänen luoksensa... Se loihti kotitielle

Sinain vuoren... Vuori jylisi... Tuli suitsusi sen seinämistä...

Pauhu kierteli luolissa... Huippua kruunasi musta pilvi, josta satoi

salamoita... Jumala puhui pilvessä.

Mutta vuoren rinteellä seisoi Rannisto ja Tuukkala, kädessä

laintaulu... Oolavi näki siinä taulussa oman tuomionsa... Hän oli

varastanut Ranniston ja oman isänsä omaisuuden... Kauhuissaan katsoi

hän Perkeleeseen... apua anoen heittäytyi hänen jalkoihinsa...

Silloin Perkele otti Oolavin retkellensä ja vei hänet korkealle

vuorelle katselemaan maailman rikkauksia...

* * * * *

Kävi viima...

Hurjan aallon nopeudella vei Perkele Oolavia korkeutta

kohti...Meteoorikruunu säteili hänen perässänsä... Komeimmat

tähtilennot valaisivat heidän tietänsä... Heidän ympärillensä

kohahti joukko enkeleitä... Jokaisen enkelin kädessä oli musta

käärme... Aseet välkkyivät... Käärmeet puhalsivat suustansa kirkasta

tulilieskaa, joka valaisi pimeyttä kuin kirkkaat salamatulet...

Pauhinalla kulki loistava joukko tietänsä... Jokainen siiven-ote vei

matkaa ajatuksen ylettymän pituuden...

Suuri kulku kävi läpi maailmoiden. Kuin valo meri vyöryi riemuinen

enkelien lauma, joita johti suuri henki... Soiton pauhatessa kohisi

se tietänsä pitkin pimeässä eetterissä... Edellä lensi miljoonainen

lauma käärmeitä, joilla oli tulisiivet... Niiden kaksihaaraiset

tulikielet hohtivat valaisten tietä... Kaikki välkkyi, kaikki

hohti... Korkealta hymisi soitto sekä kaunis laulu, hymisi kuin

etäinen ukkosilman pauhu... Siellä veisasivat toiset suuret enkelien

parvet herransa kunniaksi, seuraten sen kulkua kaikkeuden halki.

Soitto pauhasi... Enkelilauma lensi aatteen nopeudella... Ei ollut

tiellä päätä, eikä tienviittaa... Kirkkaimmat vielä tulisina

hehkuvat auringot ja kuut ja tähdet vilisivät radoillansa aurinkoina

tienvarrella, ilmestyen eteen ja taas jäljelle jääden nopeasti kuin

sävähtävä valo...

Sammuneiden maailmoiden laumat tohahtelivat kulkijoiden ohi, mykkinä

radoillansa syöksyen... Kaikkeus purki ihmepaljouksiansa kahdenpuolen

tietä.

Jo oli tehty suuri kierto. Ylpeänä, suurena pysähtyi Perkele. Hän

teki käänteen ja laskeutui Oolavin kanssa nopeasti alas... Hurjan

ajatuksen nopeudella syöksyivät he Hallanselän rimpisuolle...

Suo hyllyi veden varassa... Pohjaton meri näytti kannattavan sen

leväpaljoutta... Sen pohjavedet itkivät ainaista kylmää kosteutta ja

mudanhajua... Sitä osoittaen kysyi Perkele Oolavilta:

-- "Tuon ääressäkö paastota nyt aijot?... Aijotko rimmen

leväsammaleesta nyt hengellesi saada ravintoa?..."

Hän katsoi kiusattavaan ilkkuvasti... Suolla kurnuttivat ilkeät

sammakot... Sen muta kurisi... Kaukaa kuului haikea huuto... Se huuto

leikkeli erämaan tappavaa tyhjyyttä... Varis rääkäsi kerran käheästi,

ja sitten syntyi vihlova äänettömyys...

Silloin täytti tuska Oolavin sielun... Suolla leijaili ijäinen

nälkä ja hänen käsivartensa oli jo heikontunut. Se oli herpautunut

nautinnoissa... Hänen henkensä oli tottunut elämän hedelmiin... Suon

mudat eivät enää maistuneet hänelle... Katkerana huokasi hän:

-- "Onneton on se, joka itsensä on totuttanut enempään kuin omasta

käsivarresta lähtee!... Voi sitä, jonka täytyy elämän herkkujen luota

palata suon mutien ääreen!..."

Yhä synkkeni epätoivoinen näky... Suo itki vettä, Oolavin

sieluverta... Kavalana lausui Perkele hänelle:

-- "Onnellinen on se, joka tietää mitä on suolla paaston

pitäminen!... Hän tietää kiertää suonmutia..."

Sumu laski rimpisuolle... Kostea, kylmähkö viima puhalsi... Oolavi

tajusi jo mitä on suonselällä paastoaminen... Mieli muuttui

suonmudaksi... Epätoivo täytti koko olemuksen. Se täytti sen

kuin kevättulva, joka vesillänsä paisuttaa puron äyräittensä

ylikuohuvaksi...

Soitto soi sielun lumona... Perkele loihti Oolavin eteen kasan

kiiltäviä kulta-avaimia... Hymyillen lausui hän kiusattavalle:

-- "Siinä on sinulle taika-avain... Puhu sillä, niin kivet leiviksi

tulevat!"

Kulta hohti, suo kurisi... Ei ollut vielä aivan Oolavin henki

valmis... Se epäili... Illansuussa tehty päätös veti häntä isän

syliin... Se kirkasti hänelle suuren anteeksiantamisen, värjäsi sen

aamuarmaaksi auringoksi. Se purppuroi kultahohteellansa kaislaisen

rannan, jossa onkija lauloi aamulauluansa, kun kylläinen, kaunis

veden karja pulahteli veden pintaan, ottaen siinä aamukylvyn,

hyljäten ongen herkut, ja hän itse jo meloo ruuhtaan kotirantaa

kohti... Sen näki Oolavi... Koti kutsui vielä kerran... Pois oli

julma Siinain vuori, joka äsken jylisi taipaleella... Perkele lausui

silloin itseksensä:

-- "Jehovan ansaa hän taas ikävöitsee... Ei hätää toki: epäilys

ei lakkaa, ennen kun saapi täyden siemauksen minua taikka Häntä,

Jehovaa... Ja hän on tulvillansa epäilystä..."

Hän vihjasi. Silloin ilmestyivät rimpisuolle raatajien

joukot...Nääntyneinä muuttivat he suon mutaa ja levää leiväksi...

Jokainen leipäpala oli ostettava otsan hiellä Häneltä, joka

pilvellänsä kantaa kasville vettä ja auringollansa seuloo sille

valoantimiansa.

Työ oli kova. Karvas hiki valui ryntäitä pitkin maahan, karpaloiden,

kirvellen ruskettunutta ihoa... Syvään uurtuneet rypyt koristivat

otsaa... Käynti oli raskas... Hartioita painoi kumara... Ei koskaan

joutanut silmä levolle kukan kauneuteen, ei korva saanut siemausta

niistä lauluantimista, joita sille jakeli lintuparvi. Ei ollut

aikaa nauttia niistä... Täytyi kantaa yöt päivät otsanhiki-uhriansa

Hänelle, joka sen uhrin kerran oli kaikille säätänyt.