"Tuskaton,

synnitön

oli sinun polkusi,

kaunis kukka autuuden.

Niinkuin lumi-kukkanen

puhkesit sa hangelle,

viatonna, tahratonna.

Lumipuhdas on sun tiesi.

Etkä hairahtunut sa

askeltakaan polultasi.

Kirkas helmi pakkasen,

kukka puhdas hankien,

rauhallisna käy nyt vaan

Tuonen kehtoon nukkumaan!

Vaan kun aamu valkenee,

herätämme sinut taas

taivaan iloon ijäiseen..."

Kylmä kukki... Se kukki ja koristi hautausmaata... Enkeli kohosi

siivillensä... Pieni eläjä sylissä nousi se kohti taivaan

korkeutta... Se vaali ja helli pientä lasta... Eikä värissyt enää

vilusta poloinen... Hän oli päässyt ikuisen rauhan maille... Ei

syyttänyt hän onnetonta äitiänsä... ei soimannut isäpoloista...

Tuonelan kujastensuussa avautuu havuveräjä. Vartija on nähnyt jo

enkelin tulevan ja avaa hänelle veräjän... Tumma on havu veräjällä,

tummempi kujasten kahden puolen... Tuonelan neidot kävelevät

kuusikossa, valkeat liinat kädessä. Paljas on eloton jalka...

Arastellen polkee se havuneulasille... Vaan ei pistä havuneula...

Lempeä on Tuonelan havu...

Taivaalta kuuluu ihana soitto... Se ilmottaa Tuonelan neidoille, että

enkeli on tulossa, tuomassa uutta asukasta Tuonelan rauhallisille

maille... Veräjällä ottaa Tuonelan lempeä äiti pienen tulijan

vastaan... Se sulkee hänet hellään syliinsä... Neidot laulavat

kuusikossa tulijalle tervehdystä:

"Ällös pelkää, pienoinen!

Tääll' on hyvä olla.

Tuutusi,

lapsonen,

puhdas on.

Armas tuutulaulusi

jalo on ja ylevä.

Kapalosi kaunis on,

Hiekkamatolla sä saat

Tuonen lasna leikitellä,

havukukka kukkanasi.

Rauhotu,

pienoinen!

Tääll' on rauha ijäinen."

Laulu viihdyttää tulijata... Kuusikon läpi kantaa hänet Tuonelan

lempeä äiti... Se vie hänet Tuonen puhtaaseen hiekkatupaan... Jo

laskee hän lyhyt-ikäisen kätkyen ikuiseen rauhaan. Ei sirahda sirkka,

ei häiritse ääni pienen nukkujan unta...

Rauhaisata on lapsen olla Tuonelassa...

Kätkyt heilahtaa... Pieni Tuonelan tyttö soudattaa väsynyttä

tulijata... Itse istuu hän lattialla hietikossa... Päivä kumottaa

kummalla valolla... Musta havukukka kukkii akkunalla... Toiset

Tuonelan elottomat lapset seisovat huoneessa... Uteliaina katselevat

ne kehdon uutta heilujata... Kainoina ja äänettöminä ihailevat ne

pikkuruista, eloton sormi sirosti suussa... Kehto heiluu kauniisti...

Tuonelan äiti kokoaa kapalovöitä... Lapset alkavat laulaa kehtolaulua

nukkuvalle... He laulavat hiljaa, surullisesti:

"Kehdossasi, armas, nuku

herttaisinta unta!

Unten ihanuuksiin huku!

Puhdasta, kuin lunta,

olkoot tuutu-unelmasi!

Ällös olko huolissasi,

vaikk' et, raukka, saanutkaan

äidin rintaa maistaakaan!"

Pieni tyyntyy... Silmä ummistuu... Alkaa ikuinen uni...

Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä.

Oudot kellot kumisivat. Ihmis-elämän selitys oli synkimmillänsä.

Oli surullinen päivä.

Aaveet ripustelivat pahan enteitä orsille ja nuorille. Surullisina

riippuivat ne enteet Ranniston talossa. Kaikkialla häilähti hieno

surunsuortuva. Kissa kehräsi unisena. Päivä paistoi apeana kuin

kaipaavan neidon katse. Laulussa värisi laulun kaunein sävy: suru

ja tuska. Kaikki odotti, oli hiljaa, ja ihmismieli oli kuin herkin

tuulenhenki. Pieninkin puhallus pani sen värisemään kuin vilusta.

Eikä kukaan tietänyt yleisen surun syytä, ei sitä edes ajatellutkaan.

Äiti luuli sitä tyttärensä sulhon ikävöimiseksi, muut ehkä vain

talven hienoksi runoksi, eikä elämä itse selittänyt itseänsä, ei

sanonut luomiensa surujen syytä.

Kuoleman mailta kuului kehtolaulu... Pieni nukkui Tuonelassa... Äiti

itki onnetonna maailmassa...

Martva oli jo palannut kotiin. Hän oli palannut sairaloisena, mutta

ilmotti sairauden olevan vilustumisesta johtunutta ohimenevää

pahoinvointia, eikä huolinut lääkärin avusta.

-- "Kyllä se menee ohi ilman lääkäriäkin", -- lausui hän isällensä,

kun tämä aikoi lähteä lääkäriä hakemaan. Eikä huomannut isän korva,

mikä tuska helisi onnettoman tyttären sanoissa.

Niin kulki hän kotonansa, kuin kaunis kuoleman nunna elävien

joukossa. Kulki mieli maassa, katseessakin kantamus tuskaa.

Mutta voimat alkoivat vähetä ja nyt makasi hän sairasvuoteella

raukeana, surullisena, kuoleman kukkana. Äiti istui hänen vuoteensa

vierellä, hoiteli häntä ja luki itseksensä vanhaa hartauskirjaa.

Avonaisten ovien läpi voi nähdä tupaan. Siellä vanha nainen loi

kangasta. Luomapuut pyörivät, rihma kiertyi niille kehiltä ja vaimo

veisasi surullista vanhaa virttä:

"Käy, sielun', ylhäisiä teitä

ja etsi tuskaa korkeaa.

Elämänturhuus kauvas heitä!

Ei siitä henki rauhaa saa.

On hengentuska Jumalasta,

vaan kaikki muu on maailmasta."

Jalo elämäntuska ilmestyi Martvan silmien eteen korkeuteen. Sen

tulihohteinen väri loisti jalona, puhtaana, iki-ihanana, mutta

polttavana. Vaimo jatkoi lauluansa. Hän antoi tuskaiselle lääkkeeksi

laulunsa suruja, veisaten:

"Kuin taivaan kaunis iltarusko

päiväksi hiljaa jalostuu,

niin tuskastakin kerran usko

ja sielun rauha kirkastuu.

Muu kaikki niin kuin sumu haihtuu,

vaan tuska onneen, rauhaan vaihtuu."

Tuskankukkaset puhkesivat surullisen laulun sanoista. Ne puhkesivat

polttavina, tulivärisinä... Martva tuli surullisemmaksi. Hän

katseli tuskan kukkaa, joka punotti korkeudessa. Se jalostui hänen

silmissänsä, kuten aamurusko, joka haalistuu, kelmenee ja sitten

leviää taivaalle suureksi päivän kirkkaudeksi. Hetken hän nautti

sen jaloista, tulikuumista väreistä, mutta se nautinto poltti häntä

poroksi. Vaimo jatkoi:

"Siis nouse siihen korkeuteen,

johonka tuska jalostaa!

Yöt päivät pyri Jumaluuteen!

Alhainen sulle on tää maa.

Ei siiven kantomatkaa täällä

oo kyllin sulle, tään maan päällä."

Martva pidätteli silmäänsä, ettei se purkaisi kirkkaita

kyyneleitänsä. Korkeuteen katsellen muisteli hän paljoa... Hän

muisteli entistä yhteyttänsä Jumalan kanssa... Hän muisteli, miten

hän oli Hänestä aivan tietämättänsä pois solahtanut... Hän _ujosteli_

nyt Jumalaa ja samalla ikävöi Häntä... Hän ajatteli nyt Häntä kuin

armainta isän kotia... lapsuuden kulta-aikaa, kauneita morsiuspäiviä

ja kaikkea mikä on elämässä jaloa ja suurta ja kaunista... Eikä

hän tajunnut, miten Hän oli Hänestä pois valahtanut... Eikä hän

oikeastaan ollut Hänestä poiskaan... Hän oli Häneen ainoastaan

toisessa suhteessa kuin ennen... Hän oli tehnyt jotain, jota nyt

peitteli Häneltä.

Hän katseli entistä hartaampana korkeuteen... Se oli jo täynnä

tuskankukkia... Se punotti tulihohteisena kukkamaana... Kaikki oli

siellä jaloa ja kaunista... Enkelit kulkivat valkopuvussa, surren,

katsellen kukkamaata. Vaimo veisasi edelleen:

"On suurin nöyryys, inho maineen

lennähdys sielun korkeuteen,

niin kuin on hyrske meren laineen

ranniston vuoreen, paluu veen

takaisin veden alkujuureen:

ulappain yhteyteen suureen."

Murhe painoi Martvan mieltä. Elämä hämärtyi, silmä sumeni. Hän

katseli taas tuskankukkia, kuin äiti rakkaimman, autuaan lapsensa

hautaa, kun ilta-aurinko valaa sille surullista punaansa... Hän

oli niiden kukkien keskellä juuri huomaamaisillansa pienen lapsen

autuaana hymyilemässä... Hän muisti hautausmaan... pakkasen...pienen

vainajan... Hän oli juuri itkuun pillahtamaisillansa, mutta silloin

huomasi äiti tyttärensä surun... Kyynel kierähti äidin silmästä. Hän

salasi sen, kääntyi pois lapsestaan ja kuivasi kostean silmäkulmansa.

Luomapuut pyörivät. Vaimo veisasi:

"Halveksi siksi, ihmishenki,

mainetta sekä soimaajaa!

Sa suuri oot, siis niiden renki

et maailmassa olla saa.

Maan runot siis ja maine heitä!...

Käy suurna taivaan runoteitä."

Martva lakkasi hengittämästäkin... Tuskan tuli poltti häntä...

Korkeudessa, tulisilla kukkamailla kävelivät enkelit... valkeat

suruliinat hartioille heitettynä... Ne viittasivat liinoillansa

häntä tulemaan sinne... Mielen täytti koti-ikävä... Talo oli tuskaa

täynnä... Ruumis-arkku tuntui olevan tuvassa, jossa vaimo veisasi...

Väki suri mustat kukat kädessä... Ei tohtinut kukaan hisahtaa, ei

häiritä arkussa nukkuvan rauhaa.

Hetken pidätti hän henkeänsä, mutta sitten mursi sisällinen tuska

tokeensa, kyynelvirta salpansa... Pieni lapsi hymyili kuoleman mailla

tuskankukkien keskellä... Hän ei jaksanut enää kestää... Voima

petti... Hän purskahti katkeraan itkuun ja kätki kasvonsa vuoteen

tyynyyn, nyyhkyttäen siinä, tyynyyn itkuansa tukahuttaen...

-- "Martva!... Rakas Martva!... Mikä sinulle nyt tuli?" - hätäili

äiti, joka näki tyttärensä ensikertaa ääneensä itkevän.

-- "Ai... jai... jai... jai!" -- kuului hiljainen huokaus, tukahtuen

tyynyyn sekin.

Äiti hätäytyi. Hän sulki oven, kuivasi kyyneleensä, yritti nostaa

Martvaa tyynystä ja kyseli itkunsa seasta:

-- "Mikä sinulle tuli?... Martva-kulta!... Älä itke, Martva-rukka!...

Älä itke, rakkaani!"

-- "Äiti-kulta!... Voi äiti-kulta!" -- vaikeroi onneton tytär.

Tuvasta kuului taas surullinen veisuu. Äiti ja tytär itkivät yhdessä,

surivat kilpaa. Kumpaakin polttivat toisensa kyyneleet... Äiti

lohdutteli onnetonta, puheli hänelle ja silitteli hänen kutrejansa.

Hän luuli kyyneliä morsiamen ikävästä johtuneiksi... Martva painoi

kädellänsä tulikuumaa sydänalaansa... Koko hänen olemuksensa oli

yhtenä katkeruutena... Hän kärsi kuin mato tulipitimissä... Hän oli

takeena Jumalan suurella alasimella. Äiti tiedusti häneltä:

-- "Lapsi-rukka!... Koskeeko sinuun?... Oletko sinä sairas?... Minä

lähetän isää noutamaan..."

-- "Ei... ei... ei... Ei minuun koske," -- kuului itkuun tukehtuva

vastaus. Elämäntuska hohti yhä tulisemmissa väreissänsä. Murtunut

äiti lohdutteli:

-- "Rauhotu nyt, lapseni!... Älä itke, armaani... Onko sinulla ikävä?"

Martvan vartalo nyähteli itkunkouristuksista. Hän vastasi valittaen:

-- "Voi, hyvä äiti!... Voi, minun rakas kulta äitini... Voi minua

onnetonta..."

-- "Rauhotu!... Rauhotu!... Rauhotu!" -- rukoili itkevä äiti.

-- "Ei... jei... ei... jei... ei... Voi äiti-poloinen," -- valitti

Martva. Surullinen veisuu säesti valitusta. Elämäntuska hymyili

nurkassa nuorena tyttönä, tulikukkiin puettuna... hypisteli

kukkiansa... ujosteli... hohti tulikuumaa tuskaa kauneutenansa... Se

poltti ihmistä hyväksi... puhdisti... kulutti pahaa... jalosti ja

kirkasti...

Elämäntuska on tulista jaloin... Se on tuskista suloisin.

Vihdoin olivat polttavimmat kyyneltulvat itketyt. Mieli väsyi,

raukesi tuskiinsa, kuin väsynyt uneen. Äiti kohenteli sairaan

pään-alusta, asetteli sairaan peittoa ja lohdutteli:

-- "Älä anna mielen masentua! Kesäksi tulee Oolavi kotiin ja silloin

on kaikki taas ennallansa..."

Martva hymyili katkerasti, suuteli äitinsä kättä ja kiitti:

-- "Kiitos, äiti-rukka!... Istu tänne vierelleni!... älä vaivaa

itseäsi!"

Äiti istahti vuoteen vierelle. Syntyi äänettömyys. Martva katseli

haaveillen korkeudessa punottavia tuskankukkia. Poski oli

heleänpunainen itkusta ja sairaudesta. Suupielessä näkyi kaunis,

katkera tuskanväre ja silmiä himmensi suru. Äiti tiedusteli taas:

-- "Onko Oolavi nyt kirjoittanut?"

Martva ajatteli. Väsyneellä, välttelevällä äänellä vastasi hän

lopuksi:

-- "On hän kirjoittanut..."

Itse asiassa oli Oolavi jouluaattona kirjoittanut viimeisen

kirjeensä. Siinä oli hän ilmoittanut matkustavansa muutamaksi

viikoksi Saksaan lopettamaan siellä opintonsa jonkunlaisella

opintomatkalla. Sitten oli hän hävinnyt. Martva ei ollut alussa sitä

huomannutkaan. Hänellä oli kyllä omista suruistansa. Myöhemmin alkoi

hän oudostella, kun ei kuullut hänestä mitään, ei tiennyt osotetta.

Mutta se oudostelukin tukahtui taas tuskiin. Hän luuli Oolavin töiden

olevan aiheena vaikenemiseen ja osaksi unohti hänet kokonansa, palaen

yöt päivät suuren tuskansa ahjotulessa.

Äiti kysyi taas hellästi:

-- "Joko hän kohta lupaa tulla?"

Tylsistyneenä, väsyneenä ja katkerana vastasi Martva:

-- "Niin, äiti!... Kyllä kai hän kohta tulee... kun lopettaa

lukunsa..."

Hän vaikeni. Kysymys johti mieleen koko elämän katkeruuden ja

silloin alkoivat hänelle taas soida kamalat kellot: Hän muisti taas

erehdyksensä ja lapsensa kuoleman, tuskiensa polttavimman tulen,

sielunsa suuren salaisuuden, ja sen väliaidan, joka häntä Jumalasta

eniten eroitti.

Kaikki kukat katosivat. Hänen eteensä ilmestyi lapsen haamu, kuten

tuhannesti ennen, hänen salassa itkiessänsä. Hän tunsi olevansa

polttorovioon putoamaisillansa... Lieska löi korkealle... Hän vapisi

ja katsoi korkeuteen... Siellä näki hän lapsensa lumikinoksella

värisemässä... Kasvot olivat tuskan vääntämät... Alaston ruumis

vetäytyi pakkasen pihdeissä kyttyräksi, kuin tuliselle raudalle

viskattu käärme... Hennot sormet jäätyivät... Hartiat vetäytyivät

kokoon... kasvot pakahtuivat itkusta punaisiksi...

Martva vapisi... Kauhistuneena käänsi hän kasvonsa tyynyyn ja

purskahti raivoisaan itkuun ja huokasi verisen-katkerana:

-- "Oi, Oolavi!... Oolavi... Oolavi... Oolavi!..."

Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.

Pääsiäiskellot soivat... Taivaalla paloi himmeä tuskantuli...

Suuri tuskankirkko julisti Jumalan kunniaa: Valtavuudellansa

kertoi se Hänen kättensä voimaa... Mahtavana viskautui holvipaljous

korkeuteen... Kaunis, jylhä pylväsmetsä kannatti sitä hartioillansa...

Patsas seisoi soleana, holvi kupertui kauniina... Sen hämärässä,

huimaavassa korkeudessa tuntui liitelevän aina sureva enkelijoukko...

Pieneksi kutistui niiden holvien alla ihmishenki... Holvin

kivipaljouteen kasattu paine tuntui uhkaavan paineellansa sen maan

tomuksi rutistaa.

Suuret ovat Jumalan kätten työt, mahtavat ovat Hänen kirkkonsa holvit.

Jo synkkeni päivä pääsiäis-yöksi... Taivaalla sytytettiin

tuskantulisoihtua... Maa ja taivas odotti ja huusi pelastustansa...

Suuri Tuskankirkko aaltoili väkeä täynnä... Ihmishenki etsi siellä

tulijuomaa suuren tuskansa sammuttimeksi... Ihmisjoukon liikkuessa

aaltoili koko Tuskankirkon kirkkoväki kuin lainehtiva tuskanmeri...

Kaikki hukkui huminana kirkon puolipimeyteen... Se puolipimeä täytti

kaiken... Se antoi kirkolle salaisen kauniin pyhyyden leiman...

Haudantakaiset hämärät leijailivat kaikkialla... Kynttilät paloivat

himmeästi... Aaveilta, taivaan toivioretkeläisiltä näyttivät niiden

valossa armon anojat... Laulu hymisi, tuska humisi... Salaisuus

peitti enkeleitä, verho Kaikkein pyhintä ja kuoleman salainen

esirippu kätki kalman työkaluja...

Yö yhä pimeni... Kärsimyksen kellot soivat jo kumeasti...

Jo loisti tuskantuli kirkkaalla valolla... Tuskankirkossa

koveni tuskanhumina... Ihmishenki huusi vapahdusta pahasta,

alhaisuudesta, halpuudesta, johon se oli erehtynyt, saaden sen

olentonsa ikisairaudeksi... Korkeudessa, holvien puolipimeydessä

leijailivat surevat enkelijoukot... Ne veisasivat siellä suurta

suruvirttä...Parvekkeella soivat suuret urut... Valtaavalla soitolla

säestivät ne ihanaa enkelilaulua... Siihen yhtyi ihmishengen suuri

tuskanhuuto... Ihminen kärsi... valitti... janosi onnea... huusi

hädissänsä...kiemurteli tuskansa tulessa...

Hänen päällänsä leijailivat armottomat elämän ja kuoleman voimat...

Tuskanhuudon pauhatessa saapui Martva kirkon ovensuuhun. Enkelit

lauloivat... Urut soivat... Tuskaiset rukoilivat polvillansa...

Pyhyys täytti ilman hämärällä... Kynttilät tuikuttivat kuin himmeät

tuskantähdet... Hätäytyneenä, arkana lymysi Martva ovensuuhun...Siinä

värisi hän avuttomana, niin kuin pieni linnunpoika... Hän pelkäsi ja

ujosteli... Hän karttoi ja kaihtoi nyt ihmisiä ja Jumalaa...

Väki kohisi, laulu hymisi... Tuskankellot kumahtelivat yhä

tiheämmin... Kirkon hämärissä leijaili himmeästi hohtava verimalja...

Sitä nähdessä yltyi ihmishengen jano... Rukous muuttui palavaksi,

hätä hirveäksi... Hetkeksi hiljentyi sitte tuskanhuuto... Holveista

tulvi silloin ihana, ylhäinen puhdas enkelilaulu... Surevat enkelit

veisasivat korkeudessa:

"Rauhotu, tuskainen!

Tyynny, ihminen

Nyt on se yö,

jolloin lyö

Hän rikki käärmeen pään...

Jo Jeesus saapuu juomaan

katkeran maljasi tään.

Hän saapuu jo tuomaan

vapahdusta ja rauhaa...

kun aika on täytetty... Maa

nyt hältä lohtunsa saa."

Kyyneleet vuotivat virtana... Ihmiset särkyivät tomuksi ja tuhaksi...

Rukouksen kohina yltyi pauhinaksi... Yhä kiihkeämmin huusi ihmishenki

tuskissansa... Monet vaikeroivat polvillansa... Itkun ja valitusten

sekottamana kohisi yhtenä veisuuna rukous:

"Oi, Sinä suuri Luoja!

Rauhan ja tuskan tuoja

Sa olet yhtä-haavaa,

siis tuskanmerta aavaa

nyt tule asettamaan,

oi, Herra taivaan, maan!"

Entistä hartaampana soi enkelilaulu... Yhä tuskaisempana

huusi väki... Mutta ovensuussa laskeutui Martva polvillensa

puolipimeyteen... Kyyneleet vuotivat silmistä... Hän peittäytyi

ihmisiltä... Hän itki ja vapisi tuskissansa... Hän hajosi ja rukoili

palavinta rukoustansa... Salassa vaikeroiden valitti hän tuskaisena:

"Nyt tuskanmeri aukee

edessäin... Mutta raukee

jo voimat kokonaan.

Oi, älä ylönanna

minua, mutta kanna

minua kuolemaan!"

Yhä valtaavampana pauhasi rukouksen kohina. Entistä tuskaisempina

veisasivat enkelit, rukoillen:

"Kaikkein-Korkein!

Huuto surkein

Sulle nyt jo maasta kaikuu...

Kaikki tuskaa huutaa, raikuu...

Täytetty siis aika on.

Saavu nyt jo, Verraton!"

-- "Saavu jo... saavu jo... saavu jo!" -- kertasi valittava kaiku

korkeissa kiviholveissa... Tuskantulet tuikuttivat himmeinä... Itku

ja huokaukset hyrskivät meren maininkina ja alttarilla jatkoi kaunis

kuoro kurjien valitusta ja harrasta enkelien rukousta:

"Saavu jo, Herra!

Tuo jo pelastus!

Lahjota vapahdus!

Auta meitä, Jumala,

auta meitä ja pelasta!"

Sävelten pauhu täytti hämäryyden... masensi pahan... nosti

ihmismieltä, lisäsi tuskaa... Kirkon hämärästä nousi Martva

polviltansa... Hän aikoi mennä alttarin luo... Salassa lähti

hän pujottelemaan ihmismeren lomitse... Tuskaisena katseli hän

ympärillensä... Hän hiiviskeli väen lomitse, kuin arka Tuonelan

neito, joka on eksynyt elävien maille ja välttelee niiden katsetta...

Hänen jokainen hermonsa värisi... Hän pelkäsi ihmisiä, kuin lapsi

kuoleman väkeä... Arkana lintusena syöksähteli hän tuskissansa

rukoilevien ohi.

Mutta silloin kiemahti hänen taaksensa rietas Harhaman elämän

siittämä käärme... Suuri kohahdus kulki kirkon halki... Martva ei

nähnyt rietasta matoa semmoisena, kuin se oli... Hän tajusi sen omana

rikoksenansa... Hän hätäytyi, alkoi ujostella, häpeillä... Nopeasti

koki hän jouduttautua alttarin luo, pois väen silmäyksistä...

Hänen katseensa oli epätoivoinen, hänen hengityksensä oli

hätäytynyt...Peljästyneenä katseli hän tietä... Rietas käärme kulki

yhä hänen takanansa...

Taas kuohui tuska laulun hyminässä... Väki, joka huusi vapahdusta,

näki Martvan, sekä riettaan käärmeen... Kaikki mykistyivät inhosta

ja kauhusta... Syntyi hetkisen hiljaisuus... Sitten kuohahti kaikki

taas kohinaksi... Väkijoukko alkoi paeta rietasta näkyä... Aaltoellen

syöksyi kaikki pois tieltä, karttaen onnetonta Martvaa... Kauhuisat

katseet tuijottivat häneen... Se kauhu, tuska, kohina ja joukon pois

tieltä väistyminen sekottautui enkelien suureen laulun pauhinaan...

Kuolo tuntui kulkevan väen läpi... Se kulki peljättävänä, kalmanliina

hartioilla...

Jo hajosi Joukko kahtia tielle... Jo huomasi Martva kuinka häntä

väki pakeni... Säikähdellen, vavahdellen yritteli hän ottaa askeleen

milloin sinne, milloin tänne... Hädän valtaamana syöksähteli hän

alttaria kohti hiukset hajalla, katse apua anovana... Tuskissaan,

kauhuissansa vaipui hän siellä polvillensa pimeimpään holviin

permannolle... Maahan lyötynä, epätoivoisena vaikeroitsi hän:

"Oi, väki kauhuissansa

jo mua karttaa!... Konsa

mä haudan rauhan saan...

Nyt loppua jo alan...

Ma, raukka, aivan palan...

Voi tuskaa tämän maan!"

Hänen rukouksensa värisi kuin tuskansuortuvan varassa... Hänen

sielunsa paloi tulena... Hän huusi rikki revittynä... Valtaava kuoro

todisti silloin alttarilla tuskan suuruutta. Se lauloi:

"Voi tuskaa!

Voi vaivaa!

Tule, Luoja, ja juo

se tuska ja tuo

taas rauha meille

eksyneille!...

Auta, Luoja, auta oi!"

-- "Auta, Luoja, auta meitä!" -- jatkoi tuskainen ihmisjoukko. Kaiku

valitti, tuskanlähteet kuohuivat, väki vaikeroi Martvan mukana...

Lohdutellen lauloi taas enkelien joukko:

"Kohta joutuu

vapahdus.

Nyt jo saapuu

pelastus.

Suuri Rippivieras juo

kohta maljan. Hän se tuo

maahan rauhan. Voittolaulu

raikukoon siis, niin kuin pauhu!"

-- "Oi... joi... joi!" -- vaikeroi Martva käsiänsä väännellen.

Kaikuja väkijoukon valitus kertaili hänen valitustansa... Urut soivat

ja enkelit veisasivat.

Silloin kuului vapahdettujen henkien ilohuuto, tullen

kuolemanvaltakunnasta. Tuskainen kansa laski polvillensa ja lauloi

Jumalalle ylistystä. Palavin huulin odotti se tulijuomaansa...

Jo tuulahti suuri vapahdus... Jo veisasivat henget kuoleman

valtakunnassa...Jo lymyytyi siellä käärme... Jo polvistui alttarille

Jumalainen Rippivieras: maailman suuri Vapahtaja. Hänen päässänsä oli

orjantappurainen kruunu... Veri vuoti Hänen kyljestänsä... Jo odotti

Hän polvillaan kalkkiansa.

Kaikki hiljeni... Väki odotti polvillansa... Runsaat, kuumat

kyynelvirrat valuivat... Suuren Rippivieraan eteen astui enkeli,

kädessä katkera kalkki, jossa kuohui maailmantuska... Hän sekotti

sen juoman Viattoman verellä... Hän antoi Rippivieraan juoda omat

tuskansa maailman tuskan keralla... Kaikki valmistui... Aika

täyttyi...

Jo oli malja valmis... Jo nosti enkeli sen Rippivieraan juotavaksi...

Kauhuissansa katsoi näkyä menehtynyt Martva... Hän vaipui permannolle

kokonansa, vapisi... itki... kiemurteli... rukoili ja huusi

tuskissansa:

"Oi älä omaa Poikaas' uhraa

_mun_ tähtein!... Sääli Häntä, oi!

Oi älä ihmiskättä tahraa

sen pyhään vereen... Kuka voi

nyt mua auttaa hädässäni...

Oi, koko minun elämäni

on tullut muille turmioksi!

Oi, miksi synnyin onneton!

Mun tähteni, Hän, tahraton,

nyt kärsii!... Älä, hyvä Luoja,

mun tuskiani Hällä juota!"

Yhä katkerampana vaahtosi tuska... Ihmishengestä paloi pois

paha... Se paloi tuskan tulessa... Virtanaan tulvi jo ilohuuto

kuolemanmailta... Suuri Rippivieras joi jo maailman tuskaa...

Palava, harras rukouksen pauhu nousi silloin niin kuin suuri

sävelmeri kohinaan. Polvillansa vaikeroiden rukoili ihmisjoukko

tuskissansa:

"Oi, Jumalan Karitsa,

joka pois otat maailman synnit!

Armahda Sinä meitä!"

"Armahda... armahda... armahda!" -- lauloi ihana kuoro, kerraten

kansan rukousta, ja kirkon holvistoiden korkeudessa jatkoivat

suuret enkelien joukot hartaalla, ihanalla veisuullaan: "Armahda...

armahda... armahda heitä!"

-- "Armahda minua, Jumalan Karitsa!... Armahda... armahda...armahda!"

-- vaikeroi menehtynyt Martva tuskanhuudon säestyksellä.

Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.

Ääni tuli ijäisyyden mailta. Se tuli elämän ongelman selitykseksi. Se

selitteli sitä, ollen itse ikuinen hämärä...

Oli sen tulo-aika.

Talven hanget kasvoivat kukkia: Jumalan tuomio puhkesi ihmis-elämästä

itsestänsä. Se puhkesi kuin kukkaterä varren, juurien ja lehtien

kasvu työstä, hedelmä kukan lemmestä ja sen muusta raatamisesta. Eikä

pannut halla elämänkukkaa, ei katkaissut sitä niittäjän viikate.

Järkkymätön on Jumalan vanhurskas tuomio. Se on kiertämätön, kuin

kaikkeus, erehtymättömämpi kuin päivän nousu.

* * * * *

Oli talvipäivä.

Auringon valokehrä kieri kylmällä taivaalla kirkkaana, kylmää

säteilevänä hopeapyöränä. Savu lappautui liesistä suorana, punoutui

savunuoraksi ja hupeni yläpäällänsä kirkkaan ilman värien sekaan.

Harakka riiteli sian kanssa ruuasta, tepasteli sen edessä, hyppäsi

selkään ja aikansa siinä iloittuansa lensi aidan seipääseen, jossa

alkoi tarkastella ympäristöä.

Luonto raatoi siten ennallansa. Harakka hyppeli ilosta ihmissurujen

keskellä, tuskantulien palaessa.

Rannisto istui huoneessansa ja laski kuukauden tuloja ja menoja.

Työ oli juuri loppunut ja hän korjaili kirjanpitokirjojansa

kassakaappiin, kun kuului kulkusten ääni ja kartanolle lennähti

Tuukkalan korskuva hevonen... Tulija sitoi hevosensa nopeasti kiinni

ja astui huoneeseen masentuneen, synkän näköisenä. Tavallisten

kuulumisten kysymyksiin vastasi hän jonkun kuivan sanan ja istahti

äänetönnä.

Terävä puukko oli tuotu taloon. Suuri isku oli tulossa. Tuukkalan

hartioita painoi vuori. Hän mietti miten alkaa. Hän tutki Ranniston

rauhallisia, jaloja kasvoja ja tunsi olevansa nyt pakotettu pistämään

tulisen puukon hänen sydämeensä.

Yhä terottui puukko... Yhä epäröi pistäjä... Rannisto puheli

rauhallisena. Tuukkala oli harvasanainen. Hän mietti, eikö olisi

mahdollista jättää tulinen pisto pistämättä, ainakin toistaiseksi. Se

tuntui mahdottomalta. Tulinen malja kannettaisiin kumminkin huomenna

taloon... Ehkä tarjoaisi sen maailma raaoin, armottomin sanoin.

Taas epäröi hän. Tulinen puukko leikkeli häntä itseänsä, kun hän

varustautui painamaan sen ystävänsä rintaan. Hän mietti, eikö olisi

syytä lykätä hirmu-iskua vaikka huomeneksi... Sekin näyttäytyi

turhaksi, jopa vääräksi. _Hänen_ poikansa oli onnettomuuteen syypää

ja siksi täytyi hänen olla suora, ei salailla. Hänen on ehdittävä

ennen maailmaa.

Yhä kuumeni tulinen veitsi. Tuukkala pyyhki kylmän hien otsaltansa,

sulki oven, istahti ja huokasi raskaasti. Hän aikoi jo alkaa, otti

jo puukon käteensä, mutta tulikuuma veri täytti aivot... Hän paloi

ilmitulena... Kasvot muuttuivat tuhanharmaiksi... Puukko poltti

kättä...

Mutta se oli tehtävä. Hän katsahti oliko viereisessä huoneessa

ketään, sulki oven. Sitten huokasi hän, valmistautui pistoon, istahti

ja alkoi:

-- "Minulla olisi sinulle sanottava pari katkeraa sanaa... En tiedä,

jaksatko kuulla ja olla tyyni..."

Rannisto ei aavistanut sanoissa piilevän muuta kuin hienoutta...

Tyynenä valmistautui hän ottamaan tulisen piston. Rauhallisena

kehoitti hän:

-- "Ole hyvä!... Vai häiritseekö täällä joku?"

Hänkin katsahti viereiseen huoneeseen, sulki oven lukkoon ja odotti

iskua.

Nyt oli isku annettava... Puukko hohti tuli punaisena... Tuukkala

painui kokoon. Lattiaan katsoen ja raskaasti huoaten lausui hän

synkkänä:

-- "Sanottavahan se kumminkin on..."

Ja nostaen katseensa oudostelevaan Rannistoon lausui hän:

-- "Anna minulle anteeksi poikani puolesta, sillä hän on vienyt sinut

turmioon, samaten kuin minutkin..."

Rannisto ei käsittänyt mitään. Hämmästyneenä kysyi hän:

-- "Mitä sinä nyt oikeastaan tarkotat?..."

Naapuri painoi puukkonsa syvemmä.

-- "Asia on vaikea puhua", -- vastasi hän, painuen kokoon ja katsoen

synkkänä lattiaan.

Puukko poltti jo Rannistoa: Pahat aaveet häilähtelivät. Onnettomuus

puhkesi elämänkukasta armottomana. Rannisto aavisti onnettomuuden

tapahtuneen, mutta ei käsittänyt, miten ja missä, eikä myös sen

suuruutta.

Syntyi pieni hiljaisuus. Rannisto kokosi voimansa. Käsi

raamatunpäällä lausui hän:

-- "Minä tiedän kaiken tulevan Jumalan lähettämänä ja siksi voin minä

kaiken ottaa myös tyynenä ja nöyränä vastaan."

Ja oikaisten itsensä lisäsi hän:

-- "Sinä tunnet sukuni kanta-isän ja hänen seuraajiensa historian:

Ranniston taloa eivät järkytä mitkään iskut, sillä sen omistajat

seisovat kalliolla, eivätkä hiedalla ja pölyllä... Tiedäthän, että

Ranniston talo on monesti porosta noussut, eikä raunioilla ole

koskaan nuristu, vaan veisattu kiitosta Jumalalle."

Hän puhui taas ruhtinaana. Koruttomuutensa, hurskautensa ja

miehekkyytensä kautta suurena leimahteli hänen jalo, jumala-uskon ja

työn kirkastama henkensä. Rautainen Tuukkala näki hänet edessänsä

häntä voimallisempana, sai siitä voimaa ja rohkeutta ja työnsi

miehekkäänä tulisen puukon ystävänsä olemukseen:

Hän kertoi lyhyin sanoin eilen kaupunkimatkallansa saaneensa tietää,

että hänen poikansa oli jo perinpohjin hävittänyt molemmat talot,

Litvan ylpeydet, Jumalan palkat ihmistyöstä, Ranniston ja Tuukkalan.

Hän teki selkoa asiasta, rahojen kavaltamisesta ja veloista, joista

molemmat talot joutuisivat oitis vasaran alle.

Miekka oli työnnetty kahvaa myöten ihmis-olemukseen. Sen työntäjä

odotti nyt verivirran purskahtamista.

Kun hän oli lopettanut, kyyristyi hän kokoon ja puristi tulikuumana

humisevan päänsä käsiensä väliin.

Syntyi äänettömyys, Rannisto käveli huoneen pariin kertaan

edestakaisin, istahti rauhallisena ja lausui:

"Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi lahjoittaa minulle Jobin

osan... Hän on ottanut omansa minulta ja uskonut sen toisten hoitoon

ja Hän on erehtymätön... Hänelle olkoon kunnia ja kiitos lainasta ja

siitä, että on vapauttanut minut nyt sen hoidosta ja suonut minulle

Simeonin rauhan!..."

Hän oli juonut elämän katkeran maljan ja kiittänyt sen Antajaa. Hän

osottautui taaskin ihmishengen ylimykseksi ja todisti sillä Jumalan

hengen suuruuden ihmisessä. Rauhallisena kysyi hän Tuukkalalta:

-- "Missä on Oolavi nyt itse?"

-- "En tiedä... Arvelevat paenneen Amerikkaan", -- sai Tuukkala

vastatuksi.

-- "Jumala olkoon hänen kanssansa ja ohjatkoon hänet takaisin

luoksemme!" -- lausui siihen Rannisto.

Syntyi äänettömyys. Ranniston kuusen oksien pimeissä piiloissa

lymysi Perkele. Maailmoiden ikilento julisti Jumalan kaikkivaltaa ja

ihmis-elämä kohosi armottomana aaveena, tunnustaen, että ei kukaan

voi itse teoistansa vastata. Se huusi Jumalan hirmuisena äänenä:

-- "Jokaisesta sanasta, jonka puhutte, jokaisesta askeleesta, jonka

astutte, pitää teidän tili tekemän, sillä jokainen teidän harhamanne

on _toisten_ kirous halki ihmiskunnan."

Vielä oli maljassa pisara tuskaa.

Tuukkalan koski kohisi kummasti. Tuskan maljaa juotiin pohjaan.

Ihminen kantoi toisen kiroja.

Kevään tulvavedet täyttivät jokia. Harmaan kulon alta nousi viheriä

ruohonpää. Urpu pehmeni ja valmisti lehden puhkeamista. Kiuru

liritteli taivaan sinellä. Kauran kylväjä parsi vakkaansa, kalastaja

verkkoansa ja lapset leipoivat savileipiä.

Oli harmaa, pilvinen päivä. Ei satanut, mutta ei paljoa

puuttunutkaan. Metsä odotti paljasvarpuisena, järvi autiona.

Kevätkoleat kulkivat mailla talven viime perintöinä.

Ranniston tuvassa oli koko talon väki koolla, samoin joku naapuri,

niiden joukossa Tuukkala. Huomenna oli muutettava pois uuden isännän

tieltä. Ystävien toimesta oli järjestetty entiselle isännälle uusi

asunto läheisyydessä, sekä huolehdittu hänen toimeentulostansa.

Nyt oli hän koonnut väen kiittääksensä sen kanssa viimeisen kerran

Jumalaa Rannistossa eletyistä vuosista.

Jotain sanomattoman surullista oli talossa. Emäntä oli muutamissa

viikoissa vanhennut monta vuotta. Poskelle oli ilmaantunut ryppyjä.

Silmissä häämöitti raukea, surullinen katse. Raskas elämäntaakka

näytti painavan hänen hartioitansa.

Ja kun vanha Rannisto avasi raamatun ja alkoi siitä lukea Jobin

kiitosta Jumalalle, täytti hiljainen itku koko pirtin. Lukijan ääni

värähti liikutuksesta, kyynel kierähti poskelle. Kivikovinkin mieli

liikahti sitä näkyä nähdessä, eikä seiso koskaan väki haudanreunalla

syvemmän surun murtamana, kuin se seisoi nyt Ranniston talon

menneisyyttä haudattaessa.

Se oli surujumalanpalvelus. Kuolinkellot soivat. Hautausvirsi

hymisi kaukaa. Rannisto itse siunasi elämänsä ja talonsa entisyyden

haudan. Raikkaalla äänellä kiitti hän Jumalaa ja nöyränä alistui hän

Sallimuksen kivikovan, vanhurskaan käden alle.

Jo oli hän haudan siunannut, jo oli se umpeen luotu... Hiljaiset

muistokellot soivat vielä, yhä loitoten, yhä häviten kuuluvista...

Väki seisoi lapiot kädessä... Oli tullut jo aika hajautua, unohtaa

kuollut ja lähteä elävien askareille... Rannisto kiitti kaikkia

palvelijoitansa avusta ja ystävyydestä ja lausui lopuksi:

-- "Jumala ei ole suonut minun teitä palkita elämänne illalla, mutta

Hän itse on sen paremmin tekevä... Siunatkoon Hän teitä!"

Silloin antoi jokaisen silmä vielä uuden antimen ehtymättömistä

kyynelrikkauksistansa. Itkun punaamat silmät ja kuuman kyyneleen

punaisiksi turvottamat posket todistivat, että suru oli oikea.

Ranniston menneisyyden ja onnen kuolinkellot kumisivat jo viime

kumahduksiansa. Suuri tuskan malja näytti olevan loppuun juotu.

Ranniston kehotuksesta veisasi väki iki-ihanan hienon runon:

"Ah, sielun', vallita suo Herran

ja turvaa Isään rakkaaseen!"

Mutta Martva seurasi suurta surujuhlaa puoli tajuttomana, kaikelle

tylsistyneenä ja turtuneena. Hän vaelsi kuoleman morsiamena elävien

mailla.

* * * * *

Taivaan korkeudessa soivat suuret laulut. Siellä täytettiin uusia

tuskanmaljoja.

Jo oli malja taas täysi... Enkeli nousi siivillensä ja otti

maljankäteensä... Malja hohti tulipunaisena... Sen juomana vaahtosi

polttava tuska.

Puhki kaukaisten pilvien lensi kaunis enkeli maljoinensa, ruumis

etunojossa kauniiden siipien varassa... Tuhannet enkelit seurasivat

häntä... Ne veisasivat Jumalalle kiitosta, tunnustivat Hänen

viisauttansa ja voimaansa... Ne lauloivat:

"Suuri olet Sinä, Jumala,

suuri ja viisas...

Sinä luot maailmoita tyhjästä.

Ihmisen Sinä luot tomusta.

Sinä olet viisaus ja voima."

Laulu pauhasi kaikkeudessa... Pilvenä vyöryi sen sävel... Se vyöryi

kuin tuhansien pasuunien suusta sumuna puhallettu sävelpilvi,

etsien äärettömyyden reunaa, mistä kaikuna palata... Kohisten lensi

siinä pilvessä enkelijoukko... Tuskanmalja vaahtosi tulikirkasta

hohdetta... Se hohde tippui veripisaroina maahan...

Sitä tuskanmaljaa tuotiin taas Ranniston taloon. Sen polttavin vaahto

oli varattu heikon naisen juotavaksi.

Martva istui ja kampasi tukkaansa. Hän oli kalpea ja surullinen.

Mieli oli tyhjä ajatuksista, silmä kyynelistä kuiva... Poskissa

näkyivät taudin, katseessa surun jäljet... Hän ei tiennyt miksi

kampasi. Mieli käski vain jotain tekemään. Hän kampasi kuin

ajankuluksi... Kammatessansa hyräili hän surullisen "Litvan laulun"

säveltä, hyräili sitä itseksensä, ei muille kuultavaksi.

Taivaalta laskeusi enkelijoukko alemma... Sävelpilvi vyöryi

tuulenkantamana, ryöpyten lentävän joukon edellä... Malja hohti...

Pisara tipahti siitä jo Martvalle ja koko Litvan väelle, erittäin

Ranniston ja Tuukkalan taloille:

Posti tuli. Se oli viimeinen Ranniston posti entisen isännänaikana...

Kuihtunut, murheen murentama äiti toi sanomalehden Martvalle... Tämä

keskeytti kampaamisensa ja katsahti sanomalehteen, ei lukeaksensa,

mutta muuten ilman aikojansa... Isä, äiti, Tuukkala ja muut istuivat

sanattomina. Koko talo oli kuin kolkko hauta, ihmiset elämänsä jo

eläneitä vainajia.

Kärsimyksen maljasta pudonnut pisara oli jo Martvan huulilla. Äkkiä

kalpeni hän... Käsi vapisi, kuin liina tuulessa... Sanomalehti

aivan rutisi käden vapisemisesta... Katse muuttui hätäiseksi,

epätoivoiseksi... Sana ei lähtenyt suusta... Hänestä tuntui kuin

putoaisi taivas hänen päällensä... Koko ruumis alkoi vapista...Ajatus

tylsyi... Hän katseli kuin kauhun iskemä ympärillensä vilkuen.

Äkkiä syöksyi hän ylös ja parkasi epätoivoisen, vihlovan:

-- "Voo-i!"

Kaikki kauhistuivat... Tukka hajalla, kädet koholla vapisemassa

syöksyi hän nopean askeleen eteen ja supisi, hätäisesti, lyhyesti yhä

ympärilleen vilkuillen:

-- "Isä!... Isä!... Voi!... Isä!"

Kaikki hätäytyivät. Äiti ja isä kiirehtivät tyrmistyneinä apuun.

Onnettoman tytön silmät vilkasivat pelokkaina... Ruumis vapisi...

Polvet horjuivat... Hän syöksyi taas pari nopeaa askelta eteenpäin,

pysähtyi jyrkästi, tuijotti eteensä ja parkaisi kauhean:

-- "Voi, isä-kulta!"

Ei kukaan saanut sanaakaan suustaan. Rannisto tarttui tyttäreensä ja

yritti puhua, mutta onneton lyyhistyi kokoon lattialle, parahtaen

taas valtavalla äänellä:

-- "Voi, isä-kulta!"

Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin ja puhkesi hysteerisen

raivoisaan itkuun. Tajuttomana nostettiin hänet vuoteelle.

Tuskanpisara punotti kauniina... Koko talo oli sen punaama...Ylhäällä

kohisi enkelilaulujen pilvi... Siivekkäät laulajat veisasivat:

"Sinä olet vanhurskas.

Ei järky Sinun tuomiosi.

Et säästä Sinä ketään.

Sinä lyöt eksyneet polvillensa.

Sinä poltat väärän poroksi.

Sinun ruoskasi on armoton.

Sinä lääkitset sairaat tuskalla.

Sillä poltat Sinä pahan pois."

Sävelpilvi pysähtyi Ranniston talon kohdalle... Enkelijoukko leijaili

pilvessä... Malja hohti tuskanpunaisena tulena... Tippa tipahti siitä

tipan perästä ja kumminkaan ei sisältö vähennyt. Sitä riitti siinä,

riitti kuin viulussa säveltä.

Ranniston talossa yltyi tuskan tulipalo. Läksiäisjuhlan katkerimmat

juomat olivat vielä juomatta.

Martva kärsi vuoteellansa tainnuksissa... Elottomat silmät

tuijottivat korkeuteen... Vartalo nytkähteli itkukohtausten

vääntämänä... Katse oli yhtä kauhua. Hän hoki:

-- "Oolavi!... Kulta-Oolavi!... Anna minulle anteeksi, rakas

Oolavi!..."

Kaikki tyrmistyivät... He uskoivat hulluuden puuskan kohdanneen...

Rannisto pyyhki tuskan hien otsaltansa ja rukoili:

-- "Kaikkivaltias Jumala!... Älä juota minulla yhdellä kertaa koko

kalkkia, jonka olen ansainnut!"

-- "Oolavi... Oolavi!" -- parkaisi Martva.

-- "Sääli, rakas, hyvä Jumala!" -- valitti itkevä äiti. Väki vaikeroi

ja hätäili.

-- "Anna anteeksi Oolavi!... Rakas Oolavi!... Minä olen syyllinen",

-- vaikeroi Martva. Verinen tuska punasi huonetta.

-- "Mikä ihme hänelle tuli?" -- valittelivat kaikki. Yhdet

lohduttelivat hourailijaa, toiset hautoivat hänen ohimoitansa. Äiti

suuteli lastansa, valeli häntä kyyneleillänsä ja rukoili:

-- "Martva-kulta... Rakas Martva!... Herää, kulta-lapsi!... Herää,

äidin armas silmäterä!"

-- "Älä kuole, Oolavi!... Älä kuole!... Tule pois, rakas Oolavi!"

-- rukoili onneton tyttö, kauhun ilme kasvoillansa.

-- "Voi hyvä Jumala!... Voi rakas Jumala!" valitti sortunut äiti.

Väki itki. Jotkut olivat tuskaansa menehtyä.

Ranniston talo oli nyt rikas maailman jaloimmasta tavarasta:

elämäntuskasta, ainoasta oikeasta, väärentämättömästä ja

katoamattomasta kalleudesta.

Viimein raukesivat hourijan vaivat ja hän nukkui kuumeiseen uneen.

* * * * *

Yksi katkera pala oli nielty. Toinen odotti jo:

Tuukkalan käsiin oli osunut sanomalehti, jota Martva oli katsellut.

Hän kalpeni. Mutta hän oli jo kaikkeen tottunut, kaikelle turtunut.

Rautaiset voimansa ponnistaen puhui hän Rannistolle, jonka kanssa hän

oli nyt kahden kesken:

-- "Minä onneton se olen nytkin talosi turmio poikani kautta...

Kuule kun luen." Ja hän luki sanomalehdestä uutisen: "Pietarissa

oli käsiteltävänä oikeus-asia erästä pankinryöstäjää vastaan, joka

samalla oli ampunut kuoliaaksi erään kiinni-ottajista. Syytetty

kieltäytyi tähän asti ilmoittamasta nimeänsä. Viime istunnossa tunsi

hänet kumminkin eräs sattumalta oikeuteen tullut henkilö, jonka

jälkeen syytetty itsekin antoi oikeat tiedot itsestänsä. Hän on

suomalainen Oolavi Tuukkala kotoisin Litvan kunnasta. Oikeus tuomitsi

hänet hirtettäväksi, joka tuomio on kumminkin armossa lievennetty

elinkautiseksi pakkotyöksi. Kertoessaan oikeudessa elämänsä vaiheista

ilmoitti hän johtuneensa rikoksiin johtavalle polulle lukemalla erään

Harhama-nimisen seikkailijan elämäkertaa. Mainittu elämäkerta oli

hänelle maalannut elämän nautinnot semmoisilla väreillä, että hänessä

heräsi halu nähdä ne omin silmin, kokea ne ja noudattaa niitä."

Ilkkuen nosti elämän näkymätön käsi toisen kirouksen syyttömän

kannettavaksi.

Tuukkala heitti lehden käsistänsä ja painui murtuneena kokoon. Pitkä

äänettömyys vihloi molempien miesten olemusta. Sanat kuivuivat suuhun

kiinni ja hiki nousi otsalle. Kaksi työn aatelismiestä ja raamatun

aarteiden väsymätöntä ruhtinaallista hoivaajaa istuivat Harhaman

murskaamina, ruhjottuina, elämä säpäleinä jalkojen edessä.

Iskusta toinnuttuansa lausui Rannisto:

-- "Jumalan vanhurskasta kättä me emme voi kiertää... Mutta älä

masennu!... Hän, joka johtaa kaikki purot mereen ja kaitsee

maailmat tiettömässä äärettömyydessä, on armahtava sinua ja tuova

tuhlaajapojan takaisin kotiinsa..."

Rautainen Tuukka tunsi voimansa herpoutuvan. Hän oli rakastanut

ainoaa poikaansa kuin silmiensä valoa. Hän muisti sen entisen

miehekkyyden, luonteenjalouden ja hienouden, ja nyt hän, miehistä

paras, istui kuritusvankina. Isän sydän heltyi. Hän unohti lapsensa

viat, antoi kaikki anteeksi ja tunsi tulisen puukon piston

ajatellessansa poikansa nykyistä tilaa.

Oikea, jalo, ylevä ja miehekäs luonne etsii aina onnettomuutta

nähdessänsä, rikollista katsellessansa, lieventäviä syitä ja

vaikuttimia. Samalla kun se ankarasti tuomitsee rikoksen, säälii

se sen tehnyttä. Ja Tuukkalan jalo luonne, johon isän rakkaus

yhtyi, alkoi itsensä edessä etsiä onnettomuuteen syöstyn pojan

elämästä niitä syitä, jotka olivat hänet turmioon vieneet. Synkkänä,

masentuneena lausui hän Rannistolle:

-- "Minä varoitin sinua päästämästä Harhamaa kirjansa kautta

kynnyksesi yli... Se oli aavistus... se oli Jumalan ääni... Tai minä

jo _tiesinkin_, ettei likaisella luudalla lakaistu lattia valkoiseksi

tule..."

Rannisto istui mykkänä, täyteen kaadettu tuskanmalja edessänsä...

Mietittyänsä lausui hän mieli maassa:

-- "Se oli minun erehdykseni, josta nyt muut saavat kärsiä... Itse me

ihmiset emme näy voivan teoistamme vastata. Sen on nyt Jumala minulle

entistä selvemmin kirkastanut, sillä Hän on antanut minun nostaa

omalla kädelläni kirouksen tyttärenikin hartioille..."

Taas syntyi äänettömyys. Molemmat miehet istuivat kuin kaksi

haudan asukasta, sanattomina, mieli yhtenä synkkyytenä. Ikäänkuin

anteeksipyytäen lausui Rannisto:

-- "Me ihmiset erehdymme joka askeleella. Ei Jumalakaan voinut,

tai tahtonut paratiisia suojella käärmeeltä, vaan täytyi Hänenkin

katua, että loi ihmisen... Hyvän ja pahan välinen taistelu on ollut

välttämättömyys, ja paha on nyt kuten paratiisissakin todistanut

suuren voimansa..."

Hän mietti, kasvot harmaina ja lisäsi sitten rauhallisena:

-- "Tunnusta nöyränä pahan voima, sillä kyllä sekin on ase Jumalan

kädessä... Ja kun sen tunnustat, et tuomitse poikaasi, etkä ketään,

kuten et voi tuomita itsemurhasta sitä onnetonta, jonka veneen on

voimakas koski kuohuihinsa nielaissut..."

Elämän suuret tulimiekat, hyvä ja paha, välkkyivät ja leikkelivät

ihmistä. Isän hellimmät tunteet alkoivat väristä. Hän ei surrut enää

taloansa. Hän suri nyt poikaansa, näki hänet vankivaatteissa ja

huokasi:

-- "Voi minun poikaani!... Voi minun ainoata lastani!"

-- "Rauhotu! Tunnusta onnettomuus Jumalan aseeksi ja alistu nöyränä.

Hän on nähnyt, että ainoastaan sitä tietä kulkien on poikasi suureksi

kirkastuva", -- lohdutteli Rannisto.

Isän silmissä vilahteli ainoan lapsensa kurjuus ja onnettomuus.

Tuskaisena, hätäytyneenä käveli Tuukkala huoneessa. Silmiin sattui

Harhaman kirja. Hän ei voinut silloin katkeruuttaan hillitä.

Rautaisen miehen luonne kiehahti, kuten aina kiehahtaa jalo luonne

alhaisuutta nähdessänsä. Hän tajusi, että Harhama oli se inhottava

käärme, joka oli hänen poikansa turmioon vetänyt. Raivostuneena hän

huusi:

-- "Hän se on tässä käärme... _Hän_ ei voi olla Jumalan lähettämä,

sillä oliko _käärme_ tullut paratiisiin _Jumalan_ sallimana ja Hänen

aseenansa?"

Suuri elämänkysymys näyttäytyi uudessa valossansa. Rannisto vaikeni.

Hän huomasi, että paha ei ole _aina_ Jumalan ase, vaan jonkun muun.

Tuukkala jatkoi:

-- "Ei Jumala ole parantanut käärmeen puremaa käärmeen myrkyllä, vaan

hän on lähettänyt Poikansa sitä parantamaan... Ovatko silloin Hänen

aseitansa semmoiset matelevat käärmeet kuin Harhama?"

Hän raivostui ja huusi vannoen:

-- "Paratiisiin madelleen Perkeleen palvelija hän on eikä Jumalan

ase... Rietas käärme hän on..."

Huone oli tuskaa ja epätoivoa täynnä. Rannisto pysytteli tyynenä.

Ystäväänsä rauhotellen lausui hän hiljaa:

-- "Tuomio on Jumalan!"

Tuukkala näki poikansa kärsivän hahmon, Harhaman elämän uhrin.

Epätoivoisena vastasi hän Rannistolle:

-- "Ihmisten _itsensä_ tuomitseminen on Jumalan tehtävä, mutta

_pahan_ tuomitseminen on meidän _velvollisuutemme_... Jos minä en

ole oikeutettu tuomitsemaan Harhamaa _itseänsä_, niin olen minä

velvollinen tuomitsemaan hänen _elämänsä_, hänen pahat tekonsa, hänen

saastaisen kirjansa... Se tuomitseminen on minun velvollisuuteni sekä

Jumalan että ihmisten edessä..."

Hänen äänensä jyrisi. Lattia näytti notkuvan hänen raudanraskaista,

kiihkeistä askelistansa. Ihan kuin puolustautuaksensa lausui Rannisto:

-- "Minä olen syyllinen, eivätkä Harhaman kirjan erehtyneet

arvostelijat, joita minä olen uskonut..."

Katkeruus, isänrakkaus ja mielenjalous leimahtivat Rannistossa kuin

rovion tuli. Hän raivosi epätoivoisena:

-- "Eivät arvostelijatkaan ole syyllisiä, sillä hän on osannut

tehdä maailman kavalimman shakkivedon... Hunningolle joutuneena on

hän alkanut Rousseaun ja Augustinuksen keksinnöillä lyödä rahaa...

Hän on ryhtynyt myömään kavalaa kääntymistänsä... Oletko sinä

nähnyt alhaisempaa tekoa?... Eikö hän ole käärme, joka myö ketensä

enkelinnahkana?"

Hän vaikeni, pyyhki hien otsaltansa. Täyteläinen kalkki vaahtosi

elämäntuskaa. Onneton isä joi sitä, tuli katkeraksi oikealle

syylliselle Harhamalle, joka oli onnettomuuden aiheuttanut. Raskaasti

hengittäen jatkoi hän:

-- "Nämä likaisen elämänsä paljastelijat tulevat syöpäläisiksi,

joita syyttömät saavat takissansa ruokkia... Ja onko hän edes itse

ajatellut sitä, että jokainen on jäävi puhumaan omasta asiastansa?...

Hän, raukka, ei näy tietävän sitä yksinkertaista totuutta, että oman

silmänsä malkaa ei kukaan voi _itse_ nähdä... Ainoastaan vieraan

silmällä voidaan löytää oman silmän raiska ja malka..."

Rannisto oli likomärkä tuskanhiestä. Hän yritteli rauhotella

ystäväänsä puhuen:

-- "Mutta emmehän me paranna asiaamme sillä, että sanomme: 'käärme

petti minut'..."

Tuukkala puristi tulikuumaa otsaansa käsiensä väliin, hengitti

kuumeisesti, näki poikansa kurjan hahmon aina edessänsä ja raivosi: --

"Mutta me olemme toki velvolliset _paljastamaan_ käärmeen ja tekemään

sen muille vaarattomaksi... Kuuletko, Rannisto!... Meidän _täytyy_

sen pää rikki lyödä... Meidän velvollisuutemme on paljastaa pahan

pesäke..."

Hän istahti väsyneenä, raivostuneena. Silmistä leimusi epätoivoisin

katkeruus. Hiki valui virtana. Katkerana jatkoi hän:

-- "Tämä saasta on vielä kohotettu ei ainoastaan kirjailijaksi,

vaan vieläpä runoilijaksi!... Ajattele mikä häväistys se on

kirjailijoitamme ja runoilijoitamme kohtaan!..."

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi raivoissaan:

-- "Se on koko kirjailijamaailmamme silmille heitetty tahra...

Runoilija!... Runoilijan ensimäinen ehto on mielenjalous ja hengen

suuruus. Sen ehtona on myös se, että mies on aikansa sivistyksen

korkeimmalla kukkulalla sekä tiedoissa että perinnäisessä

sivistyksessä, ja tuntee elämän ytimetkin... Ja mikä tämä Harhama

on?... Pari vuotta on koulunpenkillä istunut... Sekö olisi

runoilija?..."

Hän kiihtyi. Hänen vihansa leimahteli joskus koko

kaunokirjallisuuttavastaan. Hän raivosi silloin:

-- "Minä varotin sinua jo silloin, kun toit sen käärmeen kotiisi...

Minä varotin sinua _koko_ mokomasta kaunokirjallisuudesta...

hulluttelusta! sillä se on arvottominta henkistä ravintoa... Sinä

yrität keskeyttää!... Kuuntele!..."

Hän joutui haltioihinsa. Voimallinen luonne purkautui yhtenä

vihanryöppynä. Hän huusi:

-- "Katso ympärillesi!... Ei _ainoakaan_ sivistynyt ihminen lue hänen

laistensa rehentelijöiden runoja ja romaaneja... Ne nauravat sille

hassutukselle..."

Hän seisoi onnettoman Ranniston edessä tuomarina... Sortuneena

punnitsi Rannisto hänen sanojansa ja ajatteli useita oppineita, eikä

voinut kumota raivoavan naapurinsa sanoja. Se huomio lisäsi hänen

masennustansa, lisäsi hänen syyllisyydentuntoansa. Tulinen kivi

painoi hänen hartioitansa. Hän oli jo mäsäksi rutistumaisillansa.

Vihan ja epätoivon valtaamana jatkoi Tuukkala:

-- "Se on roskaväen ruokaa koko kaunokirjallisuus... Siinä ei ole

mitään ajatusta, ja se tyhjyys peitetään sillä, että huudetaan

sen muka olevan taidetta!... Se on joutilaan väen ajakuluketta

ja Jumalan kiitos, että meillä on vielä sivistynyttä väkeä jotka

pysyvät runorenkutuksista kaukana, tekevät työtä ja vievät sivistystä

eteenpäin..."

Rannisto yritti häntä tyynnytellä, mutta epätoivoinen kiihtyi siitä

yhä enemmän. Hän jatkoi puoli huutaen:

-- "Kansan syöpäläisiä ovat semmoiset 'kirjailijat', kuin Harhama...

Ei ainoakaan virkamies tule kansalle niin kalliiksi kuin ne. Sillä

katso mitä ne maksavat: Niiden jokaisesta tuherruksesta täytyy

kymmeniä tuhansia tuhlata jo painotöihin ja paperiin... Laske mikä

virkamies aiheuttaa semmoiset menot ja on semmoisena kansan taakkana."

Rannisto vaikeni. Tuukkala lisäsi katkerana ja raivostuneena:

-- "Jos meillä olisi yhtä monta Harhama-kirjailijaa, kuin on

virkamiestä, niin parissa vuodessa olisi koko maa puti-puhtaaksi

syöty... Ne söisivät meiltä kaiken syötävän..."

Hän nousi, käveli kiihkoisena ja leimusi edelleen halveksivasti

puhuen:

-- "'Runoilija!'... Runoilija voi olla _ainoastaan_ se, joka on

ylimys ja on kasvanutkin ylimysten joukossa... Katso maailmaan:

Siellä ovat runoilijoita ainoastaan Dante, Milton, Goethe,

Byron ja semmoiset, jotka ovat syntyperänsä, sivistyksensä,

tietojensa ja seurapiirinsä kautta ylimyksiä... Mutta mikä on

Harhama?...Karjapihoilla kasvanut, joka elämästä on nähnyt ainoastaan

Pietarin kapakat ja ylimyksistä ehkä jonkun kantapäät. Luuletko että

runoilija-ylimys kasvaa torpan kartanoilla, ja viisaus sataa aivoihin

kuin manna taivaasta... Ja tämä viskataan runoilijoitten häpeäksi

niiden joukkoon... Ajattele sitä häväistystä!... Hän on korottautunut

kansan parantajaksi ja hänen kirjansa paljastaa hänen henkisen

vaivaisuutensa. Se osottaa, että hän on oikea henkinen ruotilainen.

Kulturin lois-eläjänä hän kumminkin on astunut opettamaan maansa

kulturin edustajia: Tiedemiehiä, taiteilijoita ja elämän kovassa

koulussa viisastuneita työn edustajia, kulturin varsinaista

kantajoukkoa."

Rannisto masentui lopullisesti. Hän oli alun pitäen aavistanut

samaa, mitä nyt Tuukkala puhui, mutta hän oli antanut isänrakkauden

hänet harhaan johtaa. Hän katui nyt sitä Jumalan ja tyttärensä

ja naapurinsa edessä. Sanatonna istui hän ja joi maljaansa, joka

juodessa yhä vain täyttyi. Tuukkala silmäili sanomalehteä. Silmiin

pistivät sanat hirttämisestä. Hän kauhistui, näki jo poikansa

hirttonuora kaulassa. Raivoissaan sieppasi hän Harhaman kirjan,

paiskasi sen nurkkaan ja huusi:

-- "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä sen kirjoitit!"

-- "Älä kiroa... Siunaa, älä kiroa!" -- yritti Rannisto.

-- "Pitääkö minun pahaa siunata?" -- huusi epätoivoinen Tuukkala...

Hän näki poikansa asettuvan jo hirsipuun alle... näki hänen

kauhistuvan ja tylsistyvän. Sitä nähdessään hätäytyi hän kuin äiti,

joka näkee kosken vievän lastansa. Hän huusi:

-- "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä, käärme, hiivit tähän

taloon!... Muuttukoon poikani onnettomuus varotushuudoksi!..."

Hän näki poikansa jo hirsipuussa riippumassa. Tuskanhiki valui

virtana isän otsalta. Kasvot harmaina jatkoi hän kiroustansa:

-- "Olkoon kirottu sinun kirjasi!... Muuttukoon se tuliseksikiveksi,

jota ei kukaan uskalla käteensä ottaa!... Sulkekoon poikani

onnettomuus siltä kaikki tiet ja kaikki ovet ja muuttakoon sen

myrkylliseksi kalisevaksi käärmeeksi, jota jokainen tietää varoa!"

Hän istahti taas väsyneenä, kokonaan rauskaksi lyötynä. Hiukan

rauhoituttuansa puristi hän sielustansa sen kaikki rautaiset voimat,

laski kätensä Ranniston raamatun päälle ja lausui ylpeänä:

-- "Mutta kansan täytyy elättää kaikki vaivaisensa, kulkekoot ne

sitten vaikka Harhaman laisina runoilijapuoskareina... Meidän täytyy

ruotilaisina elättää semmoiset kulturin loiskasvit, sillä ilman

meitä täällä olisi erämaa... Älä masennu, Rannisto, sillä meillä on

loppumaton voima ja oikea runsaus tässä: raamatussa."

Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.

Vankilan raudat helisivät. Harhaan joutunut kärsi vieraalla maalla.

Oli pilvinen yö.

Rajutuuli vinkui vimmatusti... Vihaiset elämänvoimat tuntuivat olevan

irti... Ne raivosivat nyt tuulen ulinan seassa.

Oli käymässä ijäinen pimeyden ja valon taistelu.

Pienessä vankikopissa istui Oolavi rautoihin lyötynä. Synkkä

epätoivoinen katse tähysteli pimeään nurkkaan... Hän tunsi

hirmupainon hartioillansa. Raudat puristivat hänen nilkkojansa...

Tuuli ulvahteli kamalasti. Akkuna-aukon ohi näytti häilähtävän

kuoleman musta harja... Tuuli ulvahti uudestansa... Se muistutti

Oolaville jotain himmeää, jotain äsken unohdettua...

Hän koetti terottaa muistoansa. Tuuli ulvoi yhä rajumpana... Hän

oli kuulevinansa vaahtoavien aaltojen ärjynnän... Se ääni tuntui

tutulta... Se tuli tutuilta vedenseliltä: Juuri niin oli joskus ennen

pauhannut Litvanselkä...

Silloin suli hetkeksi vangin mieli... Kotimaan kellot alkoivat soida

hiljallensa... Kuului kotiportin kaunis narahdus... Kotikukko näkyi

tuuliviirin riuvun päästä... Kuului myös äidin laulama kehtolaulu...

Vanki mietti... Hän ei huomannut enää että raudat puristivat hänen

käsiänsä... Hän kuunteli kaunista kellojen ääntä... Hän muisteli

menneitä päiviä, jolloin onni täytti kauniin Litvan...

Kotiportin narahdus tuntui armaan tytön naurun helinältä.

Pimeydessä kierivät salaiset ihmis-elämän selitykset... Ne kierivät

selittämättöminä, silmin näkemättöminä... Ne ilmestyivät ja taas

hävisivät... Salaisuuden syvyyksistä kuuluivat oudot kuiskaukset...

Vanki kuunteli niitä ja mietti elämäänsä... Hän muisteli polkujansa

ja hapuili elämän selitystä... Mutta hämäränä hävisi sen selitys

silmistä... Oudot äänet muuttuivat ikuisiksi arvoituksiksi...

Yö synkkeni... Kuoleman kävelyhetki läheni... Jo siroteltiin sen

tielle mustia havuja...

Silloin alkoi synketä vangin mieli... Hän tunsi taas rautojen

puristuksen... Hän tajusi elämäntuskan... Povea poltti... Katkera

huokaus kertoi, mitä oli mielessä hänellä...

Yhä synkkeni, yhä kolkkoni... Yhä polttavampana paloi vangin

povi... Hän muisteli elämänsä kaikkia polkuja... Hän lähti

lapsuudenilo-ahoilta, lähti niiltä kauniiden kellojen soidessa...

Marjat tuoksuivat... Lintu lauloi... Käki kukkui heleitä metsän

hopeoita... Pikku Martva leperteli hänen rinnallansa...

Aika vierähti... Ikä kierähti... Se vei tytön lapsesta neitoseksi,

pojan nuorukaiseksi... Hän muisteli niitä aikoja... Hän muisteli

Martvaa ja valoisia Litvan päiviä...

Raskas huokaus lähti vangin povesta...

Salainen sävel soi suruisesti... Se soi vankilan rautojen helinän

säestämänä... Se sävel kertoi elämäntuskaa ja elämäntuska oli sen

sävelen surunvärinänä...

Vanki kuunteli suruista säveltä ja mietti edelleen hämärää

elämäntietä... Hän muisti päivän, jona souteli Martvan kanssa

Litvanjoella ja antoi hänelle onnenkukat... Sydän suli... Mielivärisi

suruna... Martvan kyynel kiilsi kaikkialla... Se poltti nyt vangin

povea...

Puoli-yö lähestyi... Kuoleman väki pukeutui viittoihinsa.

Jo soivat suruisimmat elämänkellot... Vanki muisteli elämänsä

kaunista aamua... Hän mietti "Litvan laulua", jonka oli joella

kuullut ja jota oli monesti miettinyt itseksensä... Elämä himmeni,

kaikki sumeni... Hän huomasi että "Litvan laulussa" oli ollut

salainen ennustus kätkettynä... Kyynel kostutti silmää... Hän ei

enää paljoa tajunnut... Salaiset kädet seuloivat hämäryyttä elämän

sekaan...

Taas kiintyi ajatus Martvaan... Sen kyynel kimalteli nyt taivaan

korkeudessa, hohti siellä kalliina helmenä...

Mutta helmen hohde poltti nyt vankipoloista... Siitä tippui tulinen

tuska.

Luonnonvoimat vinkuivat vihurina... Hyvä ja paha taistelivat halki

elämän keskenänsä... Siinä pauhussa mietti vanki taas elämänsä

tarua... Hän muisti kihlauksensa... Hänen elämän unelmansa hohtivat

hänelle hetkisen ja sammuivat sitten synkäksi kuoleman yöksi...

-- "Oi, mihin minä olen joutunut... Minä olen elämäni raudoiksi

takonut!" -- huokasi onneton vanki...

Vankilan raudat kilisivät huokauksen ameneksi... Vanki muisteli

maailmalle lähtöänsä... Mieleen osuivat ne illat, joina hän

valmisteli lähtöänsä, suunnitteli matkojansa...

Mutta silloin muistuivat myös mieleen ne illat, jolloin hän oli

lukenut Harhaman kirjaa... Hän huomasi sen käärmeen, jolla pahan

voima oli hänet johtanut syömään väärän hedelmän...

Puoli-yön kello löi. Kuoleman väen viitat häilähtelivät...Tuskanhiki

nousi vangin otsalle. Hän tajusi nyt Martvan ja isänsä ja äitinsä

tuskan.

Ja silloin Oolavi kirosi kulkemansa tien. Hän lausui vankilan

kaameassa hiljaisuudessa:

-- "Olkoon kirottu se polku, jota myöten olen kulkenut!"

Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hän jatkoi:

-- "Muuttukoot minun askeleeni myrkyllisiksi käärmeiksi!... Kihisköön

koko tie niitä täynnä, niin että jokainen sitä polkua pelkää!..."

Käärme nosti voitokasta päätänsä syvyydestä. Sen päässä hohti

tulinen kruunu. Se nautti pahan voitosta. Oolavi jatkoi kiroustansa,

toivottaen:

-- "Satakoon sille polulle lakkaamatta tulta ja tulikiviä!... Käyköön

siellä tuulena kuoleman kylmä hengähdys!... Kulkekoon kuu taivaalla

kauhuna ja valukoon auringosta kuolema ja myrkky!..."

Yhä ylevämpänä nosti käärme voitokasta päätänsä. Se sai jo

Perkeleenmuodon. Sen kruunu hohti huikaisevana tulena. Oolavi jatkoi:

-- "Olkoon kirottu koko minun elämäni!... Ripustautukoon se

tulikuumana vuorena minun kaulaani ja painakoon minut synkimpään

syvyyteen!... Lisääntykööt minun kipuni siellä lakkaamatta, niin että

huudan tuskissani yöt ja päivät!"

Hän hyppäsi ylös. Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hänen

olemuksensa oli täynnä tuskaa ja uhmaa. Hän huusi raivostuneena:

-- "Muuttukoon se tuskanhuutoni kiroukseksi ja nouskoon se syvyydestä

niinkuin ulvova myrsky ja soikoon yöt ja päivät sen korvissa, joka

minut on tänne johtanut... Muuttukoon se tuskan huutoni myrkyksi,

joka syö ja kuluttaa hänen kirjansa lehdet niinkuin syöpä...

Todistakoon taivas ja maa minun kiroustani!"

Myrskyn pauhu ja ulina säesti hänen kiroustansa. Hänen silmänsä

paloivat vihana. Hyvän ja pahan pasuunat soivat ja vankilan raudat

kilisivät elämän yleisen tuskanlaulun seassa.

* * * * *

Mutta hyvän häviöstä nousi voitokkaana pahan valta. Ihmis-onnen

raunioilla riemuitsi se voima, joka sen onnen oli raunioiksi lyönyt.

Niin liehuivat vastakkaisten voimien voitto liput toistensa

vuorottaista häviötä todistaen.

Ylhäällä kaikkeuden tyhjyydessä leijaili suuri, kirkas tulipallo. Sen

päällä seisoi Perkele säteillen huikaisevan tulihohteen hehkuissa...

Kirkas tulikruunu loisti hänen päässänsä... Hänen hartioillansa

hulmuili kaunis tulivaippa... Tasaisesti, vinhoin vauhdin pauhasi

tulipallo kaunista matkaansa tehden. Valon nopeudella syöksyi se

maailmoiden ohi... Auringot hohtivat, tähdet paloivat... Suurena,

ajatuksiinsa vaipuneena heitti Perkele tulikäärmevaltikkansa

jalkojensa eteen... Ylpeänä seisten tarkasteli hän kaikkeutta

huudahtaen:

-- "Oi, mikä suuri näky avautuu!"

Kaikkeus kohisi. Maailmat tappelivat tiestä. Tulinen pallo syöksyi

kauniisti maata kohti... Alhaalla, synkimmässä pimeydessä pauhasi

maa rataansa myöten... Se syöksyi kuin mykäksi lyöty hirviö,

levähtämättä, epätoivoisena... Tuhannet ja tuhannet tähdet riensivät

samoten radallansa, hetkeksikään levolle laskeumatta. Sitä suurta

näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisin mielin:

-- "Näin pauhaa kaikki Hänen käskystänsä radoillaan suuren kaikkeuden

halki!... Hän, Kurja, minulta on anastanut maailmanjärjestyksen

aseeksensa!..."

Kaikkeuden ihmeet todistivat Jumalan kaikkivaltaa... Suuren

pakolaisen mieli katkeroittui... Jumalan voimaa ajatellen jatkoi hän

kateisena:

-- "Sen vuoksi Häntä tottelee nyt kaikki: Ei tohdi kuu, ei maa, ei

taivaan tähti polultaan hienon hiuskarvan vertaa sivulle poiketa, ei

vauhtiansa lisätä taikka hidastuttaa sitä..."

Hän katsoi maahan, jossa raatoi koko luonto. Hän näki sieltä

elämäntoimet ja jatkoi kateuttansa, lausuen:

-- "Niin: kaikki, kaikki Häntä tottelee: Jokainen mato, kukka sekä

ruoho yöt päivät raataa tuiki kuuliaisena elämänlakiensa säätämässä

ahtaassa elontoimen piirissä, jonka lait säätänyt on Hän... Ei

ilmanlintu, eikä muu voi muut taa lempensä nousuaikaa, eikä

myöskään lajinsa orja-alueesta lentää pois toisen lajin elintointen

piiriin... Ah mikä suuri valta sekä voima Hänellä siis nyt onkaan

käsissään!...Kaikkeuden koko suuri ihmelaitos alistuu niin kuin

kuuliaisin orja jokaista Hänen tahdon-ilmaustaan napisematta aina

seuraamaan..."

Yhä suuremmat näyt avautuivat... Tulinen pallo leijaili niiden

lomitse hiljaa, kauniisti kohoten, tai laskeutuen ja kaartain

kaikkeuden tyhjyydessä... Suuri Kaikkivallan vastustaja silmäili

kateisena ympärilleen ja jatkoi järkeilevää puhettaan:

-- "Niin: voimani ei pysty kukkaan, kiveen, ei eläinkuntaan, sillä

Hän on niille takonut liian vahvat orjakahleet: _elämänlait_,

kaikkeuden orjasääteet... Se laki on kuin lujaa ikivuorta... En voi,

en koskaan siihen vaikuttaa."

Hän mietti taas... Hänen tiensä varrella syntyivät uudet maailmat.

Jumalan asetta: maailman lakia totellen lähtivät ne tyhjyydestä...

Tulinen pallo liiteli majesteetillisen kauniina. Kaikkeuden suuri

näky huikaisi silmiä. Kateisena jatkoi Perkele:

-- "Sen kaiken vei hän vielä vääryydellä... Ja silloin minun

käskettävikseni jäi ainoastaan joukko enkeleitä... Muu kaikki luisui

käsistäni pois..."

Maailman syntymäpauhu raivosi... Kuin myrsky kantoi se kaunista

tulipalloa, joka leijaili maata kohti kauniisti, niinkuin enkelien

uni, joka laskeutuu maahan öiseen aikaan, rauhassa nukkuvien

unennäöiksi... Jo kulki se auringon ohi... Jo läheni se öistä maata.

Silloin oikaisi Perkele itsensä ja lausui ylpeänä itsekseen:

-- "On toki yksi vapaa: _ihmishenki_... Siis siinä hengessä on kaikki

toivo... Ei muuta perustusta ole vallalleni, vaan täytyy kaikki toivo

siihen panna..."

Maasta nousi ihmishengen jumala-ikävä ja rukous korkeutta kohti...

Perkele huomasi sen. Katkerana lausui hän silloin:

-- "Niin: se on ainut peruskivi... Mutta, ah! Se henki myös on

taipumuksillansa sidottu Häneen, jos ei kokonansa, niin perinnä ja

olemukseltaan: Lajinsa laki sitoo ihmistäkin lajiinsa: _Häneen_,

josta on saanut hän hengen... Siis toivokseni jää nyt ainoastaan sen

ihmishengen suuri _vapaus..._"

Tulinen pallo pauhasi loistavan auringon ohi. Tuhannet enkelit

veisasivat ylistystä Perkeleelle. Riemastuneena, ylpeänä jatkoi hän

silloin:

-- "Vaan se vapaus on vallalleni perustus, joka kyllä kerran pitää...

Ja jos on Jehovalla aseenansa maailmanjärjestys ja sen laki, niin

aseeton en ole minäkään... Ah, _kavaluus_ on minun miekkanani!...

Se miekkani on miekkojen miekoistakin terävin, sekä myöskin

tylsymätön!... Ken polkee siihen miekkaan: 'käärmeen päähän', hän

kantapäähän itse saapi haavan... Hän saapi haavan, joka ei koskaan

umpeen parane, eikä mätänemästä lakkaa milloinkaan."

Elämän ja kuoleman voimat raatoivat maassa... Molemmat ne

tottelivat Jumalan käskyä: Hänen maailmanlakiansa: Kuolemakin kulki

viikatteinensa Hänen niittomiehenänsä... Perkele katseli näkyä

jumalien kivikova ele kateisilla kasvoillansa. Kirkonkellot soivat

maassa. Rukous kohisi. Uhrisavu suitsusi. Katkerana järkeili silloin

Perkele:

-- "Vaan ei jaksa pieni ihmishenki käsittää, että suuri, kavaluuskin

on jalo ase meille jumalille. Hän ei tiedä, että sille, joka itse

on ääretön, ei voi siis olla rajaa ja mittapuuta, eikä määritelmää,

kuten on äärellisen hyveen laita... Ei _Jehovakaan_ sääliä saa

ketään, kun tulee ruoskan, rangaistuksen aika... Ja eihän toki minun

kavaluuttani voi verratakaan Hänen vitsoihinsa... Niin paljon niitä

korkeampi on se. Hän onhan _vääryys_, minä _oikeus_."

Haikarat lentelivät maassa Jumalan käskyjä totellen... Kuoleman

heinäväki korjasi Hänen satoansa... Senkin viikate välkkyi Hänen

valtikkanansa... Myrsky nukkui, kun Hän käski, heräsi, kun Hän antoi

vihjauksen.

Jo liiteli tulinen pallo kuun ohitse. Silloin pisti suuren

hengensilmiin tulinen käärmevaltikkansa joka kiemurteli hänen

edessänsä. Sen nähtyään hän muisti alennuksensa hetken: Hän muisti

kuinka kerran oli itse käärmeen muotoisena matanut maassa...

Ikikatkerana lausui hän sitä muistaessaan:

-- "Ihminen!... Sinä vierot minua, kurja!... Et huomaa, että olen

alentunut käärmeenä aivan maassa matamaan!... _Sinua_ täytyi

siten pelastaa, vapahtaa Jehovasi orjuudesta!... Unohdin silloin

jumaluutenikin ja tulin halvimmaksi eläimeksi... Ah, sitä kauhistavaa

alennusta!... Se oli katkerampi, polttavampi kuin tuskanmalja, jonka

Jeesus kerran sai juoda Golgatalla kuollessaan!..."

Maailmoiden pauhu soi Jumalan voittolauluna... Kuoleman virretkin

hymisivät Hänelle... Viha leimahti silloin Perkeleestä...

Etäällä veisasivat hänen enkelinsä surren herransa alennusta.

Tulipallo kaartoi kuun ohi. Kauniisti liitäen laskeusi se maata

kohti. Alennusta ajatellen lausui Perkele Jumalalle ja ihmiselle

raivostuneena:

-- "Se alennus, se käärmeeksi tuleminen, se johtui Hänen, Kurjan

vääryydestään. Jos Häntä ei olisi ollut olemassa, niin olisin ollut

kaikkeuden herra enkä maassa matanut kuin käärme!..."

Aamu- ja iltaruskot puhkesivat maassa Jumalan käskyä totellen...

Ne puhkesivat kuin kauniit kaikkeuden punakukat... Jumalien viha

leimahti Perkeleessä... Hän mietti alennustansa, oikaisi itsensä

suureksi ja lausui ylpeänä:

-- "Vaan voimaani on hänkin saanut maistaa!... Kun alennukseni oli

_suurimmillaan_: kun matelin kuin inhottava käärme, niin juuri

_silloin_ pistin Häneen piston, johonka kerran kaikki ruhjoutuu..."

Enkelit veisasivat voittolaulua... Perkele nautti voitostansa. Hän

mietti sekä lausui korskeana:

-- "_Sen_ piston johdosta Hän oli _pakotetta_ Pojassaan ihmiseksi

alentumaan!..."

Suuri voittolaulu hiveli hänen korviansa... Tulipallo kohisi

kulkiessansa... Sen valokehä hohti huikaisevana... Voitostansa

ylpeillen jatkoi Perkele:

-- "Jehovan oli _pakko_ alentua alemma inhottavaa käärmettäkin:

Ah! Hänen täytyi tulla _ihmiseksi_!... Niin: ihminen on alempi kuin

käärme: Ei käärme ole koskaan varastanut, ei huorannut, ei myöskään

valehdellut... Ei etsi se kuin narri kunniata, ei ylvästele

narri-nerollansa, ei kiemaile se koskaan _irstaillakseen_... Ne

kaikki 'avut' ovat ihmisessä..."

Voitokkaana, jääkylmänä lopetti hän ilkuntansa, kerskaten:

-- "Ja moiseen ihmismekkoon hänen täytyi Pojassaan Jeesuksessa

tulla!... Niin _täytyi_ Hänen silloin tunnustaa minun suurten

aseitteni mahtavuus!"

* * * * *

Kaunista Litvaa peitti iltarusko kuin surullinen punaliina... Siellä

itki ihmishenki... Ihmisonnen rauniot suitsusivat karvasta savua.

Perkele katseli näkyä ylpeänä. Kaksi taloa oli siellä ruhjoksi

lyötynä... Muukalaisina, kuin Loot, valmistautuivat entiset isännät

lähtemään mierontielle... Koko Litva suri... Lapset itkivät, vaimot

valittivat.

Perkele vihjasi valtikallansa... Lukematon enkelilauma kohahti

silloin hänen ympärillensä... Laulu pauhasi... Soitto soi kuin suuri

myrsky...

Perkele osotti ihmis-onnen raunioita ja puhui palvelijoillensa:

-- "Jehova on hävittänyt Sodoman ja Gomorran minulta... Nyt on minun

vuoroni tullut. Katsokaa: Savuna nousee Litvasta Jehovan valta.

Raunioina ovat siellä Ranniston ja Tuukkalan talot..."

Sävel pauhahti soittimista... Laulu kohosi kuin hirmumyrsky

siivillensä... Enkelit tunnustivat herransa voimaa ja valtaa...

Kaikki hyrski, kaikki riehui... Perkele osotti kahta vangittua:

Martvaa sekä Oolavia... Kivikovana lausui hän sitä osottaessansa:

-- "Niin lyön minä ihmistä _Jehovan_ luoman ihmisen kädellä... _Hän_

on siis minulle miehen takonut: _Hän_ on luonut Harhaman minun

käteeni..."

Tuliset voittoliput liehuivat enkelien käsissä... Voittolaulut

pauhasivat entistä kovemmin... Ylpeänä vannoi Perkele:

-- "Ei koskaan tylsy minun miekkani ihminen: Jos Harhama ei tahtoisi

palvella minua irstailijana ja varkaana, täytyy hänen palvella minua

kirjailijana..."

Myrskyn voimin vahvisti laulun pauhu hänen sanansa tosiksi...

Korkeudessa liiteli tulinen käärme... Se hohti siellä pahan

valtikkana, suurena voitonmerkkinä. Perkele jatkoi korskeana:

-- "Jehovalla ei ole muuta keinoa, kuin kuohinveitsillä panna

irstailulle rajansa ja leikata kirjailijalta oikea käsi... Mutta..."

Hän keskeytti, oikaisi itsensä majesteetilliseksi ja lopetti ylpeästi:

-- "Mutta silloin ei ihminen ole enää _vapaa_ henki, vaan _eläin_,

pakkosiveellisyyteen tuomittu ruuna... Ja silloin on Jehovan valta

loppunut... Se on loppunut niin tyyten, että Hän ei ole siitä

vedenpaisumisesta Noaakaan pelastanut... Ja silloin alkaa minun

valtani..."

Synkkä yö hulmahteli kuin musta paarivaate Litvan päälle...

Se yö puhkesi iltaruskosta, kuin musta kuoleman kukko... Sen

levitessä pauhasi Perkeleen voitokas enkelijoukko Litvan ylitse

nauttien herransa voitosta ja iloiten ihmishengen ijankaikkisesta

tuskanhuudosta.

Ja hämärä oli elämänsisällön selitys.

Taivaassa pauhasi enkelilaulu, soitto kantoi laulun säveltä...

Tuhannet valkeapukuiset enkelit seisoivat Jumalan istuimen

edessä. Ylhäällä paistoi ihana pilvi, joka oli kirkkaampi maista

auringonvaloa... Se pilvi pysyi paikoillansa... Tuhannet enkelit

hohtivat sen kirkkaudessa, pysyen siinä siipien varassa... Ne

soittivat siellä kunniaa Jumalalle. Sävel valui alas kirkkaana,

laskeusi sävelsateena enkelilaulun säestykseksi. Enkelit veisasivat:

"Rajaton on Sinun voimasi,

Tutkimattomat ovat tiesi.

Kaikki Sinua tottelee:

Sinun käskystäsi

virta etsii uomansa,

ruoho elämänlakinsa,

lintu lempensä ajan.

Voimallinen olet Sinä, Jumala..."

-- "Voimallinen, olet Sinä... voimallinen olet Sinä", -- kertautui

suuri sävelpauhu. -- "Voimallinen... voimallinen... voimallinen",

-- jatko etäinen kaiku.

Alempana kohisi tuskan sävelpilvi Ranniston talon kohdalla... Sen

katkera sisältö vaahtosi tulisimmillansa... Enkeli, joka sitä

kertoi, suri niiden puolesta, joille hän maljaa vei... Sävelpilvi

vyöryi punertavana... Enkelit liitelivät siinä suru kauneuden

lisänä...Taivaassa veisasivat enkelit rukousta:

"Sinä tiedät päivän nousu-ajan,

Sinä viet sen levolle aikanansa.

Sinä määräät kuoleman hetken.

Sinä säädät tuskan maljan ajan.

Et erehdy Sinä koskaan.

Sääli Martvaa!

Armahda, armahda häntä!"

-- "Armahda... armahda... armahda", -- kertasi salainen sävel.

Tuskanpilvi kohisi alemma Ranniston taloa kohti... Surullisina

katselivat enkelit sen laskeutumista... Tuskanmalja vuoti katkerana,

kuin Getsemanessa... Sen jalo sisältö läikähteli vaahtona

pilvensävelien seasta... Enkelit tunnustivat taivaassa Jumalan

viisautta. He veisasivat nöyrinä:

"Mutta tapahtukoon tahtosi!

Sinä olet Jumala.

Maallinen sääli ei kuulu Sinulle.

Inhimillinen hyve

on mullan lasta varten.

Sinä olet kaikessa rajaton:

Sinä olet rakkaus ja tuomio.

Sinua ei sido äärellinen ihmishyve.

Oman Poikasikin sinä uhriksi veit."

Punainen pilvi kohisi tuskanpauhuna yhä alemma Ranniston taloa

kohti... Se pysähtyi... Sävel kiintyi paikoillensa, jäi siihen

hymisevänä sävelsumuna... Enkeli vei tuskanmaljan Ranniston taloon.

* * * * *

Elämän katkera selitys alkoi jo lähetä... Kuoleman musta vaate

hulmahteli... Jo soi suuren tulijan tiuku...

Martva oli jo tointunut ja istui tylsänä, poskilla kuumeinen puna...

Hänen ajatuksensa ei tehnyt enää työtä... Hän joi tuskanmaljasta

viimeisiä pisaroita, juopuen ja huumautuen sen jalosta poltosta...

Sortunut äiti istui hänen luonansa lohdutellen häntä.

Manalan lippua vedettiin puolitankoon... Taivaalla näkyi Jumalan

vanhurskas miekka.

Ovi avautui. Huoneeseen astui oikeuden palvelija. Hän tervehti

lyhyesti ja kysyi:

-- "Onko neiti Rannisto kotona?"

Onneton äiti ei käsittänyt mitään... Tytär oli miltei tylsämieli.

-- "Minä se olen", -- vastasi viimein Martva heikolla, riutuneella

äänellä.

Yhä kirkastui Jumalan miekka... Oikeuden palvelija näytti Martvalle

liinan, jossa oli hänen nimensä ja kysyi:

-- "Onko tämä Teidän liinanne?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Martva tylsänä, Hän ei käsittänyt mitään.

Jumalan miekka hohti puoli-tulisena. Oikeuden palvelija epäröi...

Hän näki onnettoman tytön tilan ja tiesi talon surun... Hänenkin

olemuksensa vuoti verta... Mutta hän ei voinut muuta tehdä, kuin

täyttää oikeuden käskyn... Hän lausui lyhyesti:

-- "Siinä tapauksessa minun on määrä vangita Teidät lapsenmurhasta..."

Se oli tuskan viimeinen tulijuoma... Martva vaipui lumivalkeana

paikoillensa. Hän näytti kuolleelta. Äiti parkasi vihlovan huudon ja

valitti:

-- "Minun Jumalani... minun Jumalani!... Miksi annoit ylen minun

tyttäreni!... Sääli häntä!"

Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin. Hän oli juonut elämän

ojentaman tuskanmaljan pohjaan asti.

* * * * *

Tuonelan mustaa lippua vedettiin jo yläpuolelle puolitangon...

Kuolema kulki viikate olalla... Se toi elämän selitystä...

Korkeudessa veisasivat enkelit, tunnustaen kuoleman voimaa.

Seuraava päivä valkeni harmaana, kylmänkoleana. Talven jättämä harmaa

kulo haisi. Paljasvarpuiset puut ja kuiva tiepöly lisäsivät autiutta.

Koko Litva suri. Tänään vietiin Martvaa vankikyydillä tutkittavaksi.

Pitkin tien viertä oli kokoontunut väkeä, halki Litvan, osottamaan

hänelle sääliänsä, vakuuttamaan hänelle osan-ottoansa ja lohduttamaan

häntä surussa... Kaikilta akkunoilta olivat kukat kadonneet. Kaikki

ne oli varattu Martvalle. Se suru oli todellista, se oli syvää ja

jaloa, kuin äidin suru.

Kuoleman musta vaate liehui jo koko-tangossa... Jo hymisi Manalan

laulu... Jo nousi onneton Litvan ylpeys vankirattaille. Isä seurasi

häntä matkalle, samoin Tuukkala. Katkerat kyyneleet vuotivat.

Martva oli yksin rattailla. Isä ja vanginvartija järjestelevät

jotain... Surullisena, menehtyneenä mietti hän siinä elämänsä

sisältöä, ihmishengen suurta, tuskaista tarinaa...

Taivaalla punotti Jumalan miekka jo tulihohteisena... Sen yläpuolella

näki Martva pienen lapsensa vanhurskaana enkelinä leijailemassa...

Kuoleman musta lippu hulmahti... Tuonelan laulu hymisi hänelle

houkuttelevana... Silmästä kierähti katkera kyynel...

Joku hämärä häilähti... Salainen sävel värähti... Martva ajatteli

taas elämänsä suruista tarua... Hänen mieleensä välähti valoisa

pilkku: Hän muisti pyhäpäivän, jona oli saanut kaksi vedenkukkaa

onnenkukiksi Oolavilta, kun he soutelivat yhdessä Litvanjoella... Hän

muisti kuinka tyttönen silloin lauloi kuulun "Litvan laulun"... Hän

muisti kuinka oli kulkenut rukiin läpi Oolavin ohjaamana ja lausunut

ettei hän hänen jäljessänsä kulkien rukiiseen eksyisi...

Pieni lapsi lauloi taivaan korkeudessa... Se lauloi kutsulaulua

onnettomalle äidillensä... Se kutsui häntä sinne, missä on

ihmishengellä ijäinen onni: Se kutsui kuoleman maille...

Martva mietti edellensä: Hän muisti miten oli aavistanut, että

"Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloansa...

Kuoleman musta liina hulmahti iloisena... Pieni vainaja jatkoi

kutsulauluansa... Martva ajatteli "Litvan laulun" veden naista...

Hän mietti, kuinka se ajaa Litvanselällä hurjistuneena, yö hevosena,

käärme ruoskana... Hän näki sen näyn ja hurjistui... Kuoleman laulu

kutsui häntä... Pieni lapsi lauloi entistä ihanammin... Se ikävöi

onnetonta äitiänsä... Isä viipyi yhä ja valkohevonen odotti valmiina.

Silloin sieppasi Martva ohjakset käsiinsä, sivalsi hurjaa hevosta

ruoskalla ja kohona hyppäsivät kärrit paikoiltansa... Isä ja

vanginvartija ja Tuukkala kauhistuivat... Nopeasti hyppäsivät he

toisille rattaille ja lähtivät takaa-ajamaan... Isä huusi ja rukoili:

-- "Martva!... Rakas Martva, pysähdy!"

Mutta onneton tyttö ei kuullut mitään... Hän nousi rattaille

seisaallensa, ja antoi pillastuneen hevosen lentää minkä jaloista

lähti...

Korkealla kohisi pilvi... Siellä veisasivat kuoleman enkelit... Ne

lauloivat suurta voittolaulua... Sävel pauhasi siellä merenä...

kohisi... kuohui... hyrski... Yhä hurjemmin kiiti Martvan hevonen...

Jäljestä ajava isä hätäytyi... Kauhun raatelemana huusi hän

tytöllensä:

-- "Martva!... Rakas Martva!... Pysähdy!... Sääli isääsi!..."

-- "Nopeammin!... Juokse nopeammin!" -- hoputti hurjistuneen näköinen

Martva hevosellensa. Menehtynyt isä vaikeroi:

-- "Taivaan ja maan Jumala!... Juota minulle kalkkini, mutta älä anna

ylen minun tytärtäni!"

-- "Ha-haaa!" -- kuului Martvan hurjistunut huuto... Rattaat

hyppelivät kohona. Hevoset syöksyivät kuin kauhun ruoskimina.

Tienvarrella seisoivat ensimäiset ystävät, kukat käsissä, silmissä

kyynelvirta... He huomasivat asian, kuulivat huudot ja yrittivät

pysäyttää.

-- "Pois tieltä!" -- huusi raivostunut ajaja ohi syöksyessään. Hänen

tukkansa oli hajonnut ja hulmusi ilmassa... Hän seisoi rattailla kuin

villi amatsooni.

-- "Ottakaa kiinni!... Pysäyttäkää!" -- huusivat takaa-ajajat ja

jäljelle jääneet etumaisille, joita oli tien vieret harvakseen

siroteltuina.

-- "Pois tieltä!" -- kuului Martvan käskevä huuto ja yhä hurjempana

laukkasi vauhko hevonen... Väki huusi ja valitti... Vaimot itkivät,

isä vaikeroi... Kaikki juoksivat pakenevan jäljestä...

Kuoleman voittolaulu kohisi korkeudessa yhä voimakkaampana...

Se pauhasi jo merenä... Sen sävel-aallot vyöryivät... Vuoretkin

tuntuivat sortuvan niiden vyöryessä, sillä ne olivat ikuisen

voittolaulun sävel-aaltoja... Yhä hurjemmin syöksyi Martvan hevonen

hurjistuneen ajajansa lyömänä... Eräässä notkossa syöksyi joukko

rohkeita miehiä eteen, pidättääkseen hevosen... Martva sivalsi

hevostaan ruoskalla... Se syöksyi sokeana miesjoukkoon, joka hajosi

kuin akanat tuuleen... Rattaat hyppäsivät rumpusillan yli kohona...

syöksyivät nuolen nopeudella mäelle ja yhä hurjemmin eteenpäin... Isä

oli kauhuissansa... Ystävät valittivat ja huusivat kahden puolentietä.

Jo alkoi kuulua Tuukkalan kosken kohina... Kuolema nosti päätänsä sen

kylmistä aalloista... Sen enkelijoukon veisuu täytti taivaanholvit...

Ne joukot veisasivat elämänturhuutta... Ne lauloivat:

"Turhuutta on elämä.

Tuskaa on se ja vaivaa...

Kaikki siinä on katoovaa...

_Tuskakin_ loppuu kerran.

Turhuutta on elämä kokonaan."

Laulu vyöryi meren hirmumaininkeina... Mustat aallot viskoivat

tiellänsä kaiken kumoon... Kuoleman voittokulku ei tunne esteitä...

Sitä ei voi mikään pysäyttää...

Pieni lapsi hymyili taivaan korkeudessa... Kuoleman kylmää tupaa

lämmitettiin...

Linnun siivin näytti syöksyvän Martvan hevonen... Ajajan ruoska

heilahteli tuontuostakin... Katse tuijotti hurjana eteen... Ihmiset

hajosivat kahdenpuolen tietä kuin arkoina pyrähtelevät lintuparvet.

Lähellä Tuukkalan taloa oli tie kukilla siroteltu... Martva huomasi

sen... Hän muisti Oolavia... Hän muisti myös "Litvan laulun"...

Kuoleman voittolaulu huumasi hänen korviansa... Hän unohti koko

maailman... Hän nautti _kuolemasta_...

Tuonelassa oli kiire... Kaikki juoksivat valmistaen tulijalle

sijaa... Hevonen syöksyi yhä hurjempana... Jo tuli Tuukkalan

tiehaara... Hurja hevonen oli ostettu Tuukkalan huutokaupasta...

Martva muisti että se oli Oolavin nimikkohevonen... Se muisti

tien... Aivan syöksähtäen heittäytyi se suoralta tieltä Tuukkalan

kujasille... Rattaat lensivät pitkän matkaa kallellansa, kohona.

Talon kartanolla oleva väkijoukko oli huomannut oudon tulon...

Hätäytyneenä ja huutoja totellen hyppäsivät miehet vastaan... Silloin

Martva iski hevosta ruoskalla... Pillastunut eläin syöksyi suoraan

väkijoukkoon, joka hajosi kuin kanaparvi... Sitten ohjasi hän hevosen

tietöntä pihaa myöten, esteiden yli suoraan alas koskenniskaa kohti...

Viimein syöksähti hevonen rantaan, aivan kosken niskassa... Siinä

hyppäsi se pystyyn ja kaatui maahan... Väki kiirehti kintereillä...

Salamannopeana hyppäsi Martva maahan, sysäsi Oolavin kepeän veneen

teloiltansa, heittäytyi siihen, ja sysäsi veneen koskea kohti...

Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasi kevät tulvillaan pauhaava

putous veneen kosken kuohuihin. Hetken kuluttua pullahti sen

pohjaveden pinnalle alempana kuohujen seassa. Siellä häilähti myös

Martvan hajanainen tukka ja vilahti jalka.

Hetkisen kuluttua kellui vene rauhallisena alassuin, kosken alla.

Martva oli laskeutunut vesihautaansa. Hänessä oli ihmis-elämä

löytänyt oman hämärän selityksensä.

"Litvan laulun" jälkisointuja.

Elämän ja kuoleman virret sointuivat jo sanoiksi: Elävät jatkoivat

kuolleiden haudan-takaista tarua... Ne kantoivat myös niiden jättämän

taakan, hyvän tai pahan, surut tai ilot.

Tuukkalankoski kohisi ennallansa... Kuolema vei vierastansa havuilla

siroteltuun hiekkatupaansa. Kohta kuivuivat sen märät vaatteet

Tuonelan tuvan orsilla...

Mutta kuoleman ja kaikenhäviön lippu liehui korkealla. Se liehui

hyvän ja pahan taistelun keskellä, hyvän ja pahan valtalaulujen

pauhatessa...

Synkkä suru peitti Litvan maita... Ihmisonnen rauniot suitsusivat

katkeraa häkäsavua... Luonto suri. Kolea ilta vei päivää mailleen.

Rannisto polvistui talonsa suuren havutemppelin juurella ja kiitti

Jumalaa, lausuen:

-- "Kiitos sinulle, kaikkivaltias, viisas Jumala eletyistä vuosista,

talosta, jonka tähän saakka hoitooni uskoit ja tyttärestä, jolla

lahjoitit minulle niin paljon iloa!... Ole hänen sielullensa

armollinen ja anna anteeksi minulle, joka olen erehdykselläni hänet

turmioon vienyt... Anna anteeksi kaikille jotka ovat rikkoneet!"

Mutta Litvan väki kuulee öisin järvenselällä oudon äänen. Martvan

henki ajaa siellä rauhatonna, yö hevosena, käärme ruoskana. Hän

kaipaa siellä Jumalaa, josta oli vierautunut ja pyrkii epätoivoisena

Häneen takaisin.

Mutta karilla suree enkeli katsellen aaltoon. Se kaipaa kuvaistansa:

Jumalan kuvaa, Martvaa, ja rukoilee yöt päivät hänen puolestansa.

Mutta korkeudessa hohtaa Jumalan vanhurskas, tulikuuma miekka ja

sieltä kuuluu ainainen suuri hyvän ja pahan sotalaulu.

Koskenvedossa.

Suuri elämä kulki voitonseppele päässä ja kuolema

tulisoihtuna kädessä... Musta oli sen soihdun tuli... Armotonta oli

elämänkulku...

Suuri elämä vaelsi juhlallisena... Kaikkeuden suuret kellot soivat

sen kulkiessa kaikkialla... _Maailmat_ soivat niinä kelloina... Ne

helisivät korkeudessa taivaan kuperan kirkkaina tähtitiukuina...

Kukka kukki kuolemalle, oleva valmisti häviötänsä... Se kaikki oli

elämää... Ja _ainoastansa_ se oli elämää.

Elämä oli kuolemaan kulkemista...

Mutta voitokkaana, toivokkaana vaelsi kumminkin elämä... Se koreili

kalmankukissa... Se havutti itse tiensä tuonen mustilla havuilla...

Se kylvi ne havut itse aina helmastansa, kylvi ne tiellensä, sitä

mukaa kuin eteni...

Kuoleman voittolaulut olivat elämän voittovirsiä.

Ja niin vaelsi elämä aina hautaansa kohti... Vaeltaessansa sytytteli

se tulisoihdullansa elämän tuskan tulia.

Ja kunkin elämästä nousi se eläjän omaksi tuomariksi... Se seurasi

aina ihmistänsä Jumalan vanhurskas miekka kädessä.

* * * * *

Mustat linnut lentelivät... Ne kantoivat nokassansa mustaa

kuolemankukkaa... Ne lauloivat ylistysvirttä ikuiselle

vanhurskaudelle.

Tuukkalan koski kohisi kummasti... Sen aalloista nousivat mustat

höyryt... Harmaa, vesinen pilvi riippui verhona taivaanlaella.

Harhama seisoi Tuukkalan kosken rannalla... Koski oli häntä vetänyt

sinne hänen omalla elämällänsä... Hän katseli koskea ja kuunteli sen

kuohujen kertomusta...

Koski kohahti kamalasti... Sen kuohuista nousi rietas käärme:

Harhaman ilkeä elämä... Inhottavin askelin astui se ylös koskenkuohua

myöten, riettaat siivet repallansa... Kosken vesi purskutteli sen

astunnasta...

Mustat linnut lauloivat surullisina... Ilkeä käärme asettui Harhaman

eteen... Siinä kertoi se hänelle Martvan tarun... Se osotti Ranniston

ja Tuukkalan häviön ja vangitun Oolavin ja lausui armottomana:

-- "Sen olet sinä minulla: _elämälläsi_ tehnyt..."

Kosken kuohu kiirehti kulkuansa... Sen pauhu huusi Jumalan

suuna...Rietas käärme sitoi sen vetoa myllynkiveksi syyllisen

kaulaan...

Harhama istahti rantakivelle... Hän mietti elämäänsä, katseli sitä

rietasta matoa, joka hänestä oli siinnyt... Ja taas näki hän Martvan

tukan kosken kuohuissa häilähtelevän...

Kun hän oli sen kaiken jo nähnyt ja tajunnut ja kun koski veti

omaansa, sai hän uuden viestin taas elämästänsä. Sama tunnettu, joka

oli hänelle jo hänen kirjansa johdosta kirjoittanut, nuhteli häntä

uudestansa. Harhama luki häneltä juuri saamaansa kirjettä. Se kuului:

-- "Olen sinulle jo kirjasi ilmestyttyä kirjoittanut, miten

monet syyttömät ovat saaneet kirjasi tähden nostaa häpeäntaakan

hartioillensa. Mutta niiden kärsimys lienee vasta alussa. Äskettäin

juuri kuulin että on taas täytynyt vetää syyttömiä kirjasi tähden

tuomiolle: Eräs arvostelijoiden arvostelija herra N. on ollut

pakotettu eräässä jokapäiväisessä lehdessä pahasti pitelemään

kirjasi arvostelijoita, sekä kiittäjiä että etenkin moittijoita:

Hän on ollut pakotettu viittaamaan etteivät kumpienkaan sanat ole

olleet kunniallisia, mausta johtuneita, vaan ovat ne lähteneet

vaikuttimista, joiden laatu on täytynyt määritellä sanalla

mädännyt (_rotten_). Huomaatko itse, mihin asemaan olet johtanut

arvostelijasi? Ei kumma, että pallottelevia ääniä kuuluu. Nyt

tietysti tulee kirjakauppiaiden ja lukijoiden vuoro astua syytettyjen

penkille. Kirjapainon, jossa kirjasi on painettu, sekä kaupungin,

jossa eräs tuttusi on jonkun aikaa asunut, on jo herra Arjanne

arvostellut... _Kirjasi_ sen sijaan sivuuttaa jokainen ylevä ihminen

vaitiololla."

Harhama katsoi kosken kuohuun... Siitä nousivat hänen elämänsä ilkeät

höyryt... Sen pauhu huusi tuomiota hänelle... Rietas käärme käski

hänen lukemaan kirjeen loppuun...

Ja hänen _täytyi_ totella, sillä se käsky oli hänen oman elämänsä

käsky. Hän luki:

-- "Etkö voisi asiaa parantaa esimerkiksi ilmottamalla, että sinä

_et_ ole kirjailija. Selitä, että onhan maailmassa jo vähintään

kolme sataa miljoonaa ihmistä, jotka kirjoittavat jotain, eikä niitä

ole kukaan kirjailijaksi korottanut... Se, kirjailija maineesta

luopuminen, on käsittääkseni sinun velvollisuutesi kirjailijoita

kohtaan. Sillä tietääkseni myönnät jo itsekin olevasi kuona, jota

aina lähtee Jumalankin takeesta, ja semmoisena olet kirjailijoillemme

häpeä..."

Hän pysähtyi ja mietti missä määrin hän oli nyt enää pyrkinyt

runoilijoiden istuimelle. Sitten luki hän edelleen:

-- "Runoilijan puuhistakin luopuminen on sinun velvollisuutesi

toisestakin syystä, siitä syystä, että meillä on jo kylliksi

runoilijoita, ja kylmässä maassa, jos mieli kestää ja tulla toimeen

tarvitaan ennen kaikkea muuta, ja viimeiseksi runoa... Ja voi kansaa,

joka meidän kansamme asemassa ollen rakentaa huoneensa runojen ja

romaanien varaan!"

Taas ajatteli Harhama. Koskenveto kohisi suurena, jalona

kuolemanrunona... Sen seasta kuului onnettoman Martvan surullinen

laulu... Niitä kuunnellen jatkoi Harhama lukuansa, lukien:

-- "Se runoilijan ja kirjailijan istuimelta alas astuminen voi sinusta

tuntua raskaalta, valta-istuimesta luopumiselta, jos olet sokea.

Mutta se ei ole raskas, jos kuljet avoimin silmin. Silloin nimittäin

huomaat, että runoilijana olo ei olekaan mitään kadehdittavaa.

Runoilijan -- sinunlaisesi nimittäin -- suuruus kuvastuu yleensä

ainoastaan sen omissa aivoissa. Me maallikot taas näemme semmoisessa

runoilijassa jonkin säälittävän hengen ja olennon; jonkun pikku

kissan, jonka pään silittämistä jokainen ylevä ihminen pitää

armeliaisuuteen kuuluvana velvollisuutenansa. Jotkut tietysti

silittelevät sitä, koska pelkäävät sen kynsiä ja ainoastaan aniharvat

-- etupäässä nuoret koulutytöt -- osottaaksensa, että muka ymmärtävät

ihmishengen suuruutta ihailla..."

Hieno elämän rihma värisi silmin näkymättömänä. Sen rihman jokainen

kuitu kätki itseensä elämän ja kuoleman syyn... Koskessa pulahti

vesi... Vanhurskas ääni kohahti... Martvan pääkallo vilahti

vedestä... Elämä värisi taas suruvirtenä...

Harhama jatkoi lukuansa. Hän luki:

-- "Ota tämä huomioon, niin runoilijan istuimelta alas astuminen

on sinulle helppo... Katso myös, mikä kihinä jo vallitsee Danten

istuimella: Se on jo aivan kuin saivarteli peitossa ja parasta

aikaa käy siellä aivan silmiesi edessäkin ankara taistelu ylimmästä

sijasta. Ei totta tosiaan tee mieli siihen taisteluun sormiansa

pistää, sillä yksinpä kuohinveitsetkin vilkkavat siellä jo aseina...

Ja ruminta siinä on vielä se, että taisteltavana ei ole yksistään

Giordano Brunon osa, vaan on siihen oleellisesti -- jos kohta vastoin

runoilijan tahtoa -- yhdistynyt se ruma, jota me maallikot leiväksi

sanomme, sillä parempi leipä seuraa väkisinkin suurempaa suuruutta,

niin mielellänsä kuin tietysti runoilija itse tahtoisikin karttaa

niin runotonta ainetta."

Hän aikoi lopettaa, mutta inhottava käärme kuiskasi ilkkuen hänelle:

-- "Lue loppuun! Omaa elämäänsä ei voi ihminen kumminkaan

_itseltänsä_ salata, eikä sitä kiertää."

Kosken veto koveni... Se huusi jo kuin vesi peto, joka on Martvassa

päässyt verenmakuun ja siksi janoaa lisää... Harhama luki edelleen:

-- "Tiedän Sinun kerran ylimielisenä julkisuudessa kirjoittaneen:

'Jos et, Jumala, huoli minua tämmöisenä, niin täytyy Sinun minut

noutaa _loasta_, sillä minä astun sinne ja _pakotan_ Sinut sieltä

minut noutamaan'... Tämä mielipuolen uhkaus on nyt toteutunut, vaikka

päinvastaista tietä: _Jumala_ on painanut sinut lokaan, että oppisit

itsesi tuntemaan. Et sinä siis ole voinut Jumalaa pakottaa. Ja

siksipä, kuten näet, kaikki mitä teet on lokaa..."

Musta muisto levisi Harhaman eteen. Hän oli todellakin ne sanat

kirjoittanut Korpelassa onnensa ja ylpeytensä huumaamana päivää

ennen, kun hän alkoi teoksensa kirjoittamisen.

Tuukkalankoski soi kuin suuri vesikannel... Elämä vieri suurena

tuskanvirtenä... Mustat linnut lauloivat... Koskesta kohosi

onnettoman Martvan haamu... Harhama mietti yhtä ja mietti

toista...Ikäänkuin jotakin sanoaksensa lausui hän itseksensä:

-- "Kun elämä on raskas, niin se on raskaampi kuin mikään muu."

Silloin hän tunsi taas olevansa Tuukkalankoskelle velkaa Martvan

ja sen lapsen hengen. Hän tunsi koskenvedon. Ainoastaan joku

näkymätön rihma oli enää aitana. Se rihma oli raukkamaisuus, jota hän

kaunisteli luulolla, että hänellä muka on eräs pieni tehtävä vielä

suoritettavana.

* * * * *

Mutta korkeudesta laskeusi Perkele Litvaan. Loistavana, ylpeänä

seisoi hän siellä ihmis-onnen rauniolla, päässä hohtava kruunu ja

tulinen käärme valtikkana kädessä. Kivikovana polki hän jalkansa alle

luurankoa, ojensi valtikkansa ja lausui ylpeänä:

-- "Minä olen näyttänyt voimani... Minä olen osottanut, että

munkinilo oli ennenaikainen..."

Mahtava enkeli-laulu hymisi. Pahan mustat valtaliput liehuivat.

Vallastansa nauttien lausui taas Perkele:

-- "Mutta nämä kaikki ovat olleet ainoastaan taistelun

alkulauluja...Nyt alkaa itse taistelu ja siinä olen minä voittava..."

Suuren taistelun valtalaulut pauhasivat. Taivaalla hohtivat hyvän ja

pahan terävät tuliset miekat vastatusten nostettuina.