Hän sulki kirjeen ja lähetti palvelijan viemään sitä heti Oolaville.
Kun palvelija oli lähtenyt, istui hän kauvan aikaa raivostuneen,
epätoivoisen näköisenä. Hengitys tuli kuumeisemmaksi, posket
palavammiksi. Mutta sitten huomasi hän pöydällä Oolavin viimeiset
kukat. Moni eletty hetki muistui silloin mieleen. Hän heltyi,
painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti, kuten leski miestänsä.
Nyyhkytykset ja nikotukset seurasivat toinen toistansa, tukahduttivat
toisiansa, ja hento vartalo nytkähteli niiden tempomana.
Hänkin oli juonut siemauksen yleisestä elämän maljasta.
* * * * *
Kuoleman kellot olivat jo tauonneet soimasta. Mennyttä elämää,
sen erehdyksiä, iloja ja suruja varustauduttiin kantamaan pois
ruumispaareilla.
Iltapäivän päivänpaiste levittäytyi akkunan kuvana Oolavin huoneen
parkettilattialle. Huone tuntui olevan täynnä elämän tomuja, rikki
lyödyn elämän pölyjä. Koko entinen elämä oli pantu paareille,
laskettu arkkuun ja kannettu pois hautaan. Sen muisto, kalmanhaju ja
suru sen poismenosta tuulahtelivat huoneessa ikäänkuin hautajaisten
jälkeisenä suruna, kaihona ja katkeruutena. Kuolinvaatteet olivat
nurkkaan mytyksi viskattuina ja huone ei ollut vielä puhdistettu
kalmanhavuista.
Oolavi itse istui kokoon kutistuneena, rikki lyötynä, kyynäspäät
polviin nojattuina ja pää puristettuna käsien väliin. Ohimot olivat
tulikuumat. Aivoissa jyskytti ja survoi, kuin olisi hänellä ollut
ankara päänkivistys, joka on saatu uunihäästä. Polvet herposivat,
hartiat kutistuivat kokoon ja tuon-tuostakin röyhtäytyi kurkkuun
katkera pala, karvas maku.
Hän ei yrittänytkään mitään ajatella, sillä aivot olivat kuin
tulehtuneet, ikäänkuin punaisiksi asti pöhöttyneet. Hänen elämänsä
raunioista savusi yhä katkerampaa uutta häkää. Se häkä tuprahteli
jokaisen turpeen alta ja ahtautui hänen sieluunsa, eikä hän voinut
muuta tehdä, kuin niellä sitä ja läkähtyä siihen.
Väliin taas viilsi aivoja vihlova, repäisevä ajatus: Hän näki
Tuukkalan ja Ranniston talojen vajoavan maan alle. Maa nieli niitä
nielemällä aivan... Salvaimet rutisivat... Lattian vuoliaiset
taittuivat seinien vääntyessä ja paukahtelivat poikki... Pihtipielet
halkeilivat ja katon-alaiset, räystäskourut ja harjahirret sortuivat
ja katkeilivat yhdessä rymäkässä räiskähdellen ja paukahdellen
katketessansa. Epätoivoisina katselivat isä ja Rannisto talojensa
häviötä.
Se ajatus oli niin rikkirepivä, että se kerrassaan ikäänkuin repäisi
aivot aivan repaleiksi... Hän tylsistyi silloin taas, ei jaksanut
mitään ajatella. Elämä astui hänen eteensä kivikovana, otti hänet
rautapihteihin ja piteli niissä, kuin heikkoa haiventa.
Hän yritti ajatella, mutta aivojen palo tukahdutti kaiken. Väliin
tylsistyi hän kokonansa, ei tajunnut edes mikä onnettomuus hänelle
oli tapahtunut. Väliin sai hän kiinni jonkun yksityiskohdan: tajusi
äitinsä, isänsä, Martvan tai Ranniston tuskan: Niille paljastuu
asia ja hän oli jo kuulevinansa hirvittävän, vihlovan kirkaisun,
hätähuudon, jonka tuska oli niin terävä, että se oli hänet halki
leikata. Silloin hän alkoi vapista, hiota ja joko kylmetä tai kuumeta.
Hän nousi kävelläksensä ja koetti tointua. Silloin tuotiin hänelle
neiti Iltamon kirje. Kun hän oli sen lukenut, pääsi häneltä katkera,
ilkkuva, mielipuolimainen nauru. Hän arvasi kaiken ilman sanoja.
Ynseänä viskasi hän kirjeen pöydälle, istahti synkkänä ja alkoi taas
miettiä.
Sattumalta osui hänen käteensä silloin Harhaman kirja. Tuulenhenkäys
puhalsi siitä auki sivun, jossa Harhama kertoi pankinryöstöstänsä.
Hän säpsähti. Tuntui kuin olisi joku outo ääni, avun- tai hätähuuto
kuulunut jostain yht'äkkiä ja hän säikähtänyt sitä ja alkanut
ihmeissänsä kuunnella. Hän istui hetken ajan aivan henkeänsä
pidättäen ja kuunteli.
Sitten alkoi hän oudostella, mitä hän kuunteli ja ajatteli.
Vasta pitkän kummeksimisen perästä selvisi hänelle, mistä hänen
oudostelunsa johtui: Hän huomasi Harhaman kirjan kädessänsä ja siitä
kertomuksen Harhaman tekemästä pakkoluovutuksesta.
Joku salainen vainu sitoi hänen ajatuksiansa siihen asiaan. Alussa ei
hän huomannut siinä ajatuksien kiintymisessä mitään outoa. Mutta kun
se jatkui, kun hän ei viimein siitä asiasta päässyt irti, vaan unohti
sitä ajatellessansa osaksi onnettomuutensakin, alkoi hän sitä miettiä.
Ja silloin hänelle välähti ikäänkuin salamana ajatus, että
pelastus voisi ehkä olla saatavana. Pakkoluovutus valkeni hänelle
valkenemistansa. Sitä mukaa tuli hengitys helpommaksi, nopeammaksi.
Se kiihtyi riemusta.
Ja keskellä hänen iloansa sävähti hänen silmissänsä kirkkain toivon
salama. Hän muisti oitis Hartevan ja arvasi, mistä tuo oli rikkaudet
saanut.
Hän hypähti ylös, viskasi kirjan pöydälle ja käveli puoli-juosten
edestakaisin huoneessansa. Hän mietti ja laski ja riemastui. Hän
käveli huoneessa edestakaisin kiihkonsa vallassa, lopulta milt'ei
juosten, hieroi käsiänsä ilosta ja puheli itseksensä.
Ja kun hän oli joutunut kiihkoisen sairaloisen riemunsa valtaan,
juohtui hänen mieleensä, kuinka kaikki entiset tutut olivat
hänelle kääntäneet selkänsä heti, kun olivat saaneet tiedon hänen
onnettomuudestansa. Kuvaamaton katkeruus täytti silloin hänen
sielunsa. Hänen kuumeinen tilansa siitä yltyi. Katkeruus alkoi
muuttua vihaksi.
Yllä kiihkoisempana juoksi hän huoneessansa. Viha yltyi. Se muuttui
joskus niiden halveksimiseksi, jotka nyt olivat hänestä luopuneet
kuin kolerasairaasta. Hän himoitsi kostaa niille. Tai oikeammin:
hän vaistomaisesti, kuten aina tapahtuu, kaunisteli, puolusteli
aikomuksiansa: puki ne koston pukuihin.
-- "Te olette näkevä", -- vannoi hän raivoissansa.
Neiti Iltamon kirje pisti hänen silmiinsä. Raivostuneena repäisi hän
sen palasiksi, paiskasi palaset lattialle ja mutisi:
-- "Sinäkin kirottu letukka... kirjavahöyheninen, tyhmä harakka,
jolla ei ole muuta älyä kuin se mikä on pyrstössä!..."
Hän muisti Iltamolle antamansa lahjat, raivostui, polki jalkaa
lattiaan ja huusi häntä inhoten:
-- "Pyrstö sinulla on eikä mitään muuta!... Pyrstön heilutteleminen
ja näytteleminen on sinunlaistesi harakoiden ainoa elämäntehtävä!"
Ja siitä kääntyi hänen vihansa taas kaikkiin ihmisiin. Hän halusi
kostaa. Ilmiliekkinä leimahteleva viha antoi hänelle voimia. Hän
muuttui pedoksi, joka varustautuu heittäytymään ärsyttäjänsä
kimppuun... Ja taas ja aina taas hän oli näkevinänsä neiti Iltamon
heilahtelevan sinä ärsyttäjänä: ilkkuvana harakkana. Hän ärtyi. Hänen
vihallansa ja sairaloisella kiihkollansa ei ollut enää rajoja, ei
suuntaa. Hän syöksyi kaikkeen umpimähkään.
Hän pukeutui nopeasti ja läksi tapaamaan Hartevaa. Mennessänsä hän
laski, että hän tulisi hänen luoksensa ikäänkuin sattumalta ja sitten
johtaisi puheen hyvin varovasti asiaan.
Haudantakaisia lauluja.
Kamala kulkija vaelsi kuoleman pimeillä mailla. Kolkko kaiku kumisi
synkässä pimeydessä.
Oli pimeä Manala. Siellä asuivat vainajat, huoneena kolkko hauta,
ilona kalmiston rauha, pimeys silmän valona, vilu vaatteena ja
eväänä omantunnon ääni: elävien mailla kulkiessa töillä ja tekemättä
jättämisillä koottu haudantakaisten päivien vara.
Suuren kalmiston syvyydessä, maan alla kulki Perkele synkkiä
polkujansa myöten. Maan multa oli hänelle sumua... Tie avautui hänen
edessänsä siihen kuin savuinen holvi... Hän kulki haudasta hautaan,
tarkastellen niissä asuvien elämää ja mitä on kelläkin eväänä
omassatunnossa...
Pimeys oli synkimmillänsä. Suuri kulkija kulki, kasvon-eleet
kivikovina... Joukko kalman-enkeleitä kulki hänen edellänsä, luut
lihattomina, silmäreijissä silmänä tuikkava kamala valo... He olivat
eläviä luurankoja... Henki oli luiden ytimissä, sielu toimi luun
sisässä, itse luussa... Toinen joukko kulki herransa jäljessä... Ne
veisasivat herrallensa ylistystä.
Luinen joukko kulki edelleen, kuoleman kamalaa tietä käyden...
Etumaisilla kulkijoilla oli pääkallo lyhtynä kädessä... Kamala
valo tuikki luisesta lyhdystä... Pelottavia olivat luiset
enkelihaamut: Nivel kitkui astuessa... leukaluu vapisi... luun
saumat natisivat pääluussa hiljaa, ainoastaan kuolleen korvaan
kuultavasti...Pääenkelit kulkivat taaimpana, herraansa seuraten,
sen käskyjä odotellen. Edimmäisinä edellä kulkivat pilkkopimeässä
enkelien suuret laumat, soittaen herrallensa ylistysvirttä,
säestykseksi taaimmaisten laulun sekaan.
Jo olivat edessä Manalan kamalat salat... Kaikki vaikeni...
Huomaamatta aukenivat synkkien hautojen ovet.
Perkele pysähtyi haudan oven eteen ja katsahti sisälle... Siellä asui
kuollut, joka oli kieltänyt ja kironnut Jumalan, kun vaelsi elävänä
maailmassa... Se teko oli hänen omassatunnossansa eväänä Manalan
maille tullut... Se eväs oli nyt muuttunut tuleksi, joka paloi luiden
ytimissä... Se poltti luita, vaan ei luu kulunut, ei sammunut sitä
polttava tuli... Perkeleen ilmestyessä vetäytyi kuollut kauhusta
haudan nurkkaan... Luut tärisivät pelosta... Hirmukauhu tuikutti
silmäreijästä tulena... Hän pelkäsi Perkelettä... vieroi sitä kuin
ilkeintä petoa... pyrki siitä irti ja ikävöi yhteyteen Jumalan
kanssa...
Henki ei päässyt irti Alkulähteestänsä... Se ikävöi Siihen
takaisin... Se katui Siitä eroansa ja puhdistui tuskan tulessa,
päästäksensä takaisin Siihen josta oli kotoisin... Se pyrkimys
ja katumus olivat se hirmuinen tuli, joka paloi luiden ytimiä
polttamassa.
Perkele huomautti enkeleillensä kylmästi:
-- "Hän ei vieläkään suostu minuun... Hän pyrkii Jehovan orjaksi
takaisin..."
-- "Mutta kun hän on huomannut sen turhaksi ja kyllänsä kitunut,
väsyy ja kääntyy hän sinuun", -- vakuutti Piru hänelle.
Kylmä kalmanviima löyhähti. Perkele lausui ylpeänä:
-- "Palvelijani Harhama on tuhannen kertaa kauvempana Jehovasta,
kuin tuo kurja kuollut tuossa: Hän on _kironnutkin_ Jehovan... Siksi
on hänen omassatunnossansa oleva evästä siksi paljon, että hän _ei_
jaksa sitä kuluttaa ja kestää täällä... Hänen täytyy raueta minuun."
Hänen äänensä kulki kauhuna hautausmaan holveja pitkin... Se
kierteli haudasta hautaan... Kauhistuneet vainajat värisivät kuin
tulipitimissä.
Kamala kulkue kulki edelleen... Sivulla avautui synkkä hauta. Siinä
asui kuollut, joka oli vanhempansa unohtanut, tuottanut häpeää
niille... Siksi oli hän joutunut kelvottomana pois Jumalasta... Se
oli eväänä hänen omassatunnossansa... Se tieto ja ikävä takaisin
Jumalaan olivat muuttuneet ilkeiksi kuoleman rotiksi... Ne rotat
nakertelivat hänen luitansa, purivat niitä yöt ja päivät...
Hirmustuneena kyyristyi onneton kokoon Perkeleen häntä katsellessa...
Rottalauma vikisi ilosta ja järsi hänen luitansa juoksennellen niitä
pitkin ja poikki...
-- "Hänkin kestää vielä", -- lausui Perkele kovana. Kehno lohdutti
häntä, vakuuttaen:
-- "Mutta jos hän kestää nyt, on hän myöhemmin väsyvä. Ja sinun
valittusi Harhama ei ole kestävä, sillä hän on vanhempansa unohtanut
ja syvimmin häväissyt niitä... Hän on tehnyt äidistänsä katalan
varkaan äidin."
Edellä kulkevat luurankoenkelit veisailivat Perkeleelle
ylistysvirttä... Ne tunnustivat hänen voi maansa ihmisessä...
Kuolleet kyyristyivät hautahuoneissansa... Inho kulki luita
pitkin, kun kuulivat Perkeleen tulevan... Riemulaulu täytti huudot
pauhullansa.
Matka jatkui... Se kävi haudasta hautaan... Vainajat värisivät,
pirunviima kulki Perkeleen edellä.
Taas avautui haudan ovi... Siinä huoneessa asui varas.
Omantunnon-tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet mustiksi
käärmeiksi... Ne söivät häntä... matelivat ristiin-rastiin, luita
pitkin ja poikin... kihisivät ilkeästi... kietoutuivat kaulaan, sekä
sääriluiden ympärille... luikahtelivat sisälmyksissä kylminä ja
inhottavina, eivätkä saaneet koskaan kylläänsä hänestä...
Vaan yhä kesti onneton kipunsa... Henki ei eronnut Jumalasta... Se
ei päässyt irti, ei siis voinut antautua Perkeleelle, että olisi
omatunto rauhan saanut, lakanneet sen soimaukset, jotka nyt käärmeinä
aterioivat hänessä... Kylmä, ylevä harmi ja kiukku säteili Perkeleen
kasvon-eleistä, kun hän näki, miten on vaikea ihmishengelle päästä
pois Jumalastansa, oman itsensä ytimestä... Viha leimusi hänen
silmäyksistänsä... Paholainen lohdutti häntä:
-- "Aika tulee jolloin hänen voimansa lakkaavat ja silloin nukahtaa
hänen henkensä sinuun..."
-- "Se aika on tuleva", -- ylpeili Perkele kovana. Onneton kiemurteli
tuskansa käsissä... Perkeleen kauhu kutisti hänet kyttyräksi. Piru
selitti herrallensa:
-- "Ja jos tämä, joka on puutteessa toiselta ottanut, ei voi kestää,
niin miten voisi sen tehdä valittuni Harhama, joka on varastanut
varastaaksensa, ilman pakkoa siihen... Hänen rikoksensa Jehovaa
vastaan on tuhannen kertaa suurempi kuin tämän... Ijankaikkisuus on
liian lyhyt aika sitä sovittaa..."
Hirmuhuudot kuuluivat maan sisästä... Henget huusivat Jumalan apua...
Inhoten pakenivat ne Perkelettä, tuntiessaan hänen suuren tulonsa...
Pauhaava riemulaulu vaimensi tuskanhuudot tuskin korvaan kuuluviksi...
Kulku jatkui haudasta hautaan... Kaikki kolkkoni kolkommaksi...
Manalan tulet tuikuttivat... Pelokkaina odottivat henget
maakammioissansa... Eikä ollut missään pakotietä, ei lymyä, ei ovea
kiinni panna.
Pimeässä kammiossa värjötteli huorin tehnyt... Hän oli sillä
teollansa Jumalasta pois eronnut... Nyt oli hän onneton Manalan
asukas... Hänen omantuntonsa tuomiset: tuska ja Jumala-ikävä olivat
muuttuneet inhottaviksi syöpäläisiksi... Ne söivät häntä yöt ja
päivät... Haisevina matelivat ne sisälmyksissäkin... sydämessä...
suonissa... suussa ja kaikkialla... Likana tippui koko olemus...
Tuskan ja inhon käsissä kärsi onneton, kun ei herennyt henki
pyrkimästä Jumalaan takaisin... Ei antautunut se levollisena
Perkeleen omaksi, vaipuaksensa sen tarjoomiin nautinnoihin... Hän oli
huorinteon herkuista jo kyllänsä saanut.
-- "Hän kestää, mutta minulla riittää myös ijankaikkisuutta. Minun
henkeni on häneen siksi syvälle syöpynyt, ettei hän voi siitä
puhdistua ennen voimiensa riutumista", -- lausui Perkele, kivikovana,
jumalallisen kylmä sävy kasvoillansa. Enkelit veisasivat hänelle:
"Elämässä sinun työsi
alkaa, mutta manalassa
jatkuu se. On ihmis-ikä
tuiki lyhyt sitä tehdä.
Se on arka hetki vain,
hetki jolloin siemenesi
tuskin ehtii maahan päästä
juurin kiinni. Täällä vasta
jatkuu työsi. Tääll' ei aika
lopu koskaan. Ihmishenki
täällä sulle puhdistuu,
karaistuu ja vapautuu
Jehovasta kokonaan."
Laulu vyöryi pimeässä... Kaiku eksyi sokkeloihin... Avuttomina
värjöttivät kuoleman kotien asukkaat... Horna selitti herrallensa:
-- "Ja valittusi Harhama on tehnyt huorin enemmän kuin tuhat muuta.
Hänen on turha yrittääkään päästä Jehovaan takaisin..."
Perkele lausui ylpeänä:
-- "Hänen on täytynyt totella minun tahtoani..."