eräs seikka silloin masentaa mieltä: Nämä _suurimmatkin_ ovat
pakotetut noin tunnustamaan, _etteivät mitään tiedä!_... siis
suurinkin ihmishenki on _pieni!_... Ja minä janoan _suurta_!... Miten
silloin voin luottaa niihin runoniekkoihin, joilta minun täytyy saada
nykyajan tieto... Taas horjuu usko... Auta sinä nyt!"
Lumoavana selitti hänelle Perkele:
"Minä täytän pyyntösi. Itse tiedät, että jokainen uusi polvi
elämässä -- niin kasvi-, kuin myös eläinmaailmassa -- on korkeampi
edellistä... Samoin on nuori runoilijapolvi aina viisaampi vanhaa,
koska sillä on peritty tietämys omansa lisänä. Sen ei tarvitse siis
turhaan valitella tietonsa puutetta, kuten valittavat vanhan ajan
suuret runoniekat... Sen vuoksi antavat he tyhmyydelle iloisin mielin
skorpiooni-ruoskaa... Vaan tule, niin saat itse nähdä taas!..."
* * * * *
Nyt kiusaaja vei kiusattavan kanssansa uusimuotisimpaan, suureen
runolinnaan. Ylpeänä nousi linnan uljas lautatorni korkeutta kohti.
Suuri runolippu löi mahtavana ilmaa, kun tuuli sitä hulmautteli
tangossa... Linnan pihaan saavuttuaan selitti Perkele taas Oolaville:
"Näet täällä toisenlaisen runolinnan. Ei täällä enää runoudesta puutu
pienintä tavuakaan, kuten siellä vanhassa. Sadat runon vertauskuvat
jo koristavat linnan ulkopuolta, ja runosali onkin täpötäynnä
runouteen kuuluvata tavaraa: seppeleitä sekä symbooleja ja paljon
muuta vertauskuvallista."
Sitä lausuessaan hän vei kiusattavansa runosaliin. Siellä oli koolla
neljä nuorta runoilijaa: Kynästö, Runosto, Mustemala ja Kirjamo.
Salin perällä seisoi jalustallaan Runotar, tarjoellen seppelettä, ja
oven suussa, pikku jakkaralla värjötti Harhama, jolla oli seppeleenä
pienoinen, kuivettunut vihtaraksi. Mutta hänet peitti Perkele
kiusattavaltaan. Heidän sisään astuessaan kysäisi Mustemala:
-- "Ketä ootte?"
_Perkele_ (nöyränä):
"Runouden oomme kaksi ihailijaa..."
_Runosto_ (ihmetellen, tovereilleen):
"Nyt ovat tyhmät viisaiksi jo tulleet..."
_Kirjamo_:
"Siis näet, että työmme sadon kantaa..."
_Perkele_ (nöyrin elein):
"Kai halvat pyhiinvaeltajat saanee
runouden aurinkoa ihaella?"
_Kynästö_ (välinpitämättömästi):
"Ei helmiä oo sikain eteen tapa
heitellä, mutta pyhiinvaeltaja
jo kulkee toki kehityksen tiellä
korkeutta kohti... siksi jää nyt sisään."
_Perkele_ (kumartaen):
"Nöyrästi kiitän!"
_Runosto_:
"Mulla on nyt tässä
pienoinen runo... pikku neron tuote..."
_Kynästö_ (kohteliaasti huomauttaen):
"Me emme puhu enää yksikössä,
vaikk' onkin puhe yhdestä. Yks hyvä
on _monen_ huonon arvoinen."
_Runosto_ (anteeksi pyytäen):
"Ah, anteeks'!
Unohdin aivan... _Meillä_ -- se on: mulla --
on tässä lyhykäinen runoelma."
_Mustemala_:
"Suvaitkaa sillä meitä ilahuttaa!"
_Runosto_ (lukee):
"Tämä kansa ei tiedä,
mikä kulturi on.
Sen pää ei siedä,
kun on tottumaton,
sitä suurta kulturijuomaa,
tämä seikka, sä ystävä, huomaa.
Mutta minäpä tiedän,
mikä kulturi on.
Sen häitä mä vietän,
minä kuolematon...
Me oomme sen kulturin kukka.
Nyt vieköön tyhmyyden hukka!"
_Kirjamo_ (ilostuneena):
"Mi lennokkuus ja paatos!"
_Kynästö_ (haltioissaan):
"Entäs mikä
poljennon pauhu!"
_Mustemala_:
"Loppusoinnun runsaus
on jumalaista..."
_Runosto_:
"Kiitän teitä, herrat!
On onnellista saada arvostelu
niin pätevästä suusta kuulla!"
_Kirjamo_ (ottaa runonsa):
"Meillä --
(siis mulla) oisi tässä suuri uutuus."
_Runosto_ (pyytäen lukemaan):
"Suvaitkaa! Esteettinen herkku aina
hengellemme suurin himoruoka..."
_Kirjamo_ (lukee):
"Ei Abrahamin, Iisakin,
ei myöskään Jakobin
Jumala enää maalimassa
saa käydä kansaa haalimassa!
Tien Hältä poikki näin mä lyön...
Runoni painatan ja myön."
_Runosto_ (haltioituen):
"Se oli mahtavaa, suuremmoista!"
_Harhama_ (yksikseen, ihastuneena):
"Mä näen heissä oman kuvaiseni."
_Kynästö_ (ihastuneena):
"Ei suuri keisar' Augustuskaan muinoin
älynnyt veronlasku-ukaasissaan
puhua siten _koko maailmasta_,
vaan rajoittui hän _tunnettuun_".
_Mustemala_:
"Mä, veli,
sinua onnittelen voitostasi."
_Oolavi_ (tuskaisena Perkeleelle):
"Tää lemmon meno mua tympäisee!"
_Perkele_ (harmistuneena, itsekseen):
"On Jumala nuo lyönyt sokeudella...
_Minua_ siten hän taas vahingoittaa:
Pilaavat riettaat koko asiani...
Hän panee ilveilijäks' alentumaan
nää miehet, ett' ei kukaan enää heille
antaisi mitään arvoa, ei panis
ees huomiota heidän sanoihinsa!...
(Oolaville):
Odota aikaa... Tää on nuorten joukko.
Näin aikanaan myös Dante, Goethe, Milton
ja Saulus Tarsolainen elämöivät.
Se kyllä menee aikanansa ohi..."
_Mustemala_ (tärkeän näköisenä):
"Uus suunta ois nyt alkuun päästettävä...
Niin että kulturi ei vanheneisi
kansassa..."
_Runosto_ (suurena):
"Oikein!... Minä ehdottaisin
Pamphleti-suuntaa... Se on muotisuunta...
ja muoti korkeinta on kulturia,
kun kulturia on se kaikki, mikä
on eellä ajastaan ja itsestänsä...
ja muoti ennen syksyn alkamista
jo tietää uuden talvikauden tarpeen."
_Kynästö_ (arvokkaana):
"Mä yhdyn veljeen... Mutta mielestäni
ois Jumala ja piru kynittävä
samalla tiellä... Meidän aikanamme
se menee kansaan..."
_Kirjamo_ (viisaan eleillä):
"Niitä kyniessä
voi hengenmiehellekin köniin antaa...
Se kansaa naurattaa ja siksi on se
jaloa, korkeata huumoria...
Sanoisin: se on kirkkain, jaloin kruunu
kultuurin päähän."
_Runosto_ (arvokkaasti kumartaen):
"Oikein puhut, veli!
Siis saakoon esteettistä rökitystä
nyt pappi!... Se on hälle kunniaksi,
kun kädestämme saapi taiteellista
selkäänsä hutkimista."
_Harhama_ (ihastuneena):
"Miten suurta!
Jos nuo vain eivät ole itse minä.
niin ainakin on heillä minun suuni...
Ja henkeni on heissä..."
_Kirjamo_ (ihastuneena):
"Miten Jalo
runouden kuulu taideherkku on!
Siis ryhtykäämme työhön."
_Perkele_ (itsekseen, harmistuneena):
"Nyt ne riettaat
minulle lemmon karhunpalvelusta
tekevät tuolla lailla melutessaan...
On ilveilijä ystävistä huonoin,
kun kysymys on meistä jumalista
ja niiden vakavista asioista..."
_Kynästö_:
"Myös tyhmyydelle antakaamme ruoskaa!
Ja ken ei meille huuda eläköötä,
hän saakoon oitis kelpo selkäsaunan...
Niin neron _prestigiä_ suojellaan."
_Oolavi_:
"Tää inhottaa!"
_Perkele_ (joukolle kiukuissaan):
"Nyt heretkää jo, riettaat!,
Pilaatte muuten koko hökötyksen..."
_Kaikki neljä_:
"Kas sitä!"
_Runosto_:
"Mitä mukiset sa siinä?"
_Kynästö_:
"Vai sinä täällä alat isännöidä!
Mitä sa tahdot?"
_Perkele_ (rauhallisena):
"Pyydän huomauttaa,
ett'ei oo Pirun kyniminen helppo...!
Sen lemmon seljässä ei, nähkääs, herrat,
oo höyheniä..."
_Kynästö_ (suuttuneena):
"Sinä viisastelet...
On hällä hyvää aikaa kasvatella
selkäänsä oikein sankka höyhenikkö..."
_Perkele_ (ilkeästi):
"Kai tehnee hän sen teidän mieliksenne."
_Kirjamo_ (hiljaa Kynästölle):
"Mä myöskin tässä sitä ajattelin,
ett'ei se pirun kyniminen ole
helpointa työtä, kun on paljas iho
riettaalla..."
_Kynästö_ (lohdutellen):
"Mutta voihan siksi kasvaa
tiheä höyhenpuku vietävälle..."
_Kirjamo_;
"Niin voi... niin kyllä voi."
_Runosto_ (Perkeleelle):
"Et varmaan tiedä,
ett' olet kulturin sä keskuudessa,
kun sillä lailla äsken käyttäydyit..."
_Perkele_:
"En itsekään oo aivan kulturiton..."
_Mustemala_ (uteliaana):
"Mitenkä? Ootko sinä sivistynyt?
Siis toisin sanoin: ootko sepitellyt
runoja?..."
_Kirjamo_ (hämmästyen):
"Ootko sinä runoniekka?"
_Perkele_ (häijyiltä eleillä):
"Ma oon kuin Tallimestariksi luotu...
Ja jos en ole vielä hyvin suuri,
oon toki kotitarverunoilija!"
_Runosto_ (ihmetellen):
"Vai niin!... Vai lähtee sinultakin runo
Ei oisi luullut!"
_Perkele_ (kerskaten):
"Ralli lähtee multa
kuin liiste-liisto räkäpetäjästä,
ja runoja ma renkutan kuin poika..."
_Kynästö_ (ihmetellen):
"Ken uskois moista maantien kulkijasta!
Et toki meitä valehella syötä?"
_Runosto_ (Perkeleelle);
"Lausuppa meille joku runoistasi!"
_Perkele_:
"Kernaasti, vaikka viisi-, kuusitoista!"
_Kirjamo_:
"Hys, hiljaa! Runoravintoa saadaan!
Siis nauttimaan nyt, herrat runoniekat!"
_Kynästö_ (Perkeleelle):
"Suo anteeks', ettei tietty hännystakkiin runosi
kunniaksi pukeutua!"
_Runosto_ (Perkeleelle anteeksipyynnöksi):
"Me emme tienneet... Mutta hännystakin
korvaamme ylevällä, ylpeällä
katseella. Suvaitkaa nyt alkaa jo!"
_Perkele_ (lausuu mahtavana):
"Ol' ennen muinoin maailmassa
täi kylläinen ja nuori...
Se eli niin kuin taivahassa,
ei tiennyt mit' on huoli,
vaan talonpojan verta naukkas
ja parhaat palat siitä haukkas."
_Runosto_ (tärkeän näköisenä, ajatellen):
"Tää runous on silminnähtävästi
materialismi-idealismia..."
_Perkele_ (lausuu juhlallisesti):
"Vaan häntä kova onni hosui...
Ah, sääli kunnon täitä!
Se runoilijan takkiin osui,
sai syödä runonpäitä...
Sai vatsanväänteet raukka siitä...
Hän sitä muonaa vain ei kiitä..."
_Kynästö_ (mietteissään):
"Tää runo tuottaa vatsanväänteet mulle."
_Kirjamo_ (happamana):
"Mä myöskin, luulen, saan nyt mahataudin!"
_Perkele_ (juhlallisesti):
"Vaan siellä sai hän myöskin maistaa
pisaran runoverta
ja kunniaa ja nälkää haistaa...
Hän hullaantui. Ja kerta
jo, äläs, runovehkeet osti,
ja suuren runoporun nosti..."
_Runosto_ (tyytymättömänä):
"Tää suunta, luulen, oisi hyljättävä..."
_Mustemala_ (miettien);
"Kun ei tuo, lempo, meitä ivaileisi!"
_Perkele_ (jatkaa juhlallisena):
"Niin nosti täi nyt viisaan päänsä,
runoili, jotta paukkui.
Söi kansaa, vuoroin syötäväänsä
taas särpimikseen haukkui,
jos kuka häntä kynsin hääti,
hän sille haukkumisen sääti...
Hän kirpun seuraan päästä koitti:
tää kehut hälle kantoi.
Mut milloin häntä joku moitti
hän tuolle ruoskaa antoi...
Vaan jos ne minuun iskee hampaan,
niin rikkaläjään riettaat kampaan."
_Kynästö_ (vakavana):
"Mä näen mikä hän on miehiänsä."
_Runosto_ (ylenkatseellisesti):
"Niin minä myös."
_Kirjamo_ (ylpeästi):
"Ken tuota ei jo näe!
Hän pitää meitä täällä pilkkanansa!"
_Kynästö_ (Perkeleelle kiivaasti, jalkaa polkien):
"Sä meitä pidät täällä pilkkanasi!"
_Perkele_:
"Satiiri, tiedät, kuuluu runouteen."
_Runosto_ (kiivaasti):
"Niin kuuluu, mutta se on kansaa varten...
Ei koiranruoska sovi ihmiselle..."
_Perkele_:
"Ei sovi. Mutta kuulu runomiekka
on kaksiteräinen, ja toinen terä
itseensä runoilijaan haavan iskee...
sen vuoksi ontuvatkin runojalat
ja seppele on päässä repallansa..."
_Runosto_ (kiihtyneenä):
"Tuo julkea!... Hän jatkaa ivailuaan!"
_Kynästö_ (ärjäisten Perkeleelle):
"Jo ulos täältä!"
_Mustemala_ (karjaisten);
"Oitis täältä ulos!"
_Kirjamo_ (huutaen):
"Vie luusi täältä heti lemmon uuniin!"
_Perkele_:
"Poroksi siell' ei minun luuni pala!..."
_Runosto_ (tappeluvalmiina):
"Hän jatkaa... Herrat, viskataanpas ulos
se häpäisijä!... Käykää, herrat, kiinni!..."
Ja kaikki neljä miestä hyökkäsivät nyt Perkeleen kimppuun. Vaan tämä
loitsi silloin otsaansa tulikuumat sarvet ja muutti vaippansakin
tuliseksi. Kauhuissaan huudahtivat kaikki neljä:
"Hän onkin itse Piru Helvetistä!"
_Perkele_ (ivallisesti):
"Nyt oisi aika minut ulos heittää..."
_Runosto_ (vapisten):
"Oi, emme sulle pahaa tarkottaneet."
_Perkele_ (rauhoitellen):
"Ei ollenkaan... Mä pidän tappelusta,
ja sota on mun lempitoimiani..."
Hän käyskenteli hetken ylpeänä tulista vaippaa häilytellen. Sitten
hän lausui taaskin kauhun iskemille:
"Ois' oiva tilaisuus nyt kyniäkin
minulta höyhenpuku seljästäni...
Myös pikku tappelukin mukiin menisi"
_Kynästö_ (rukoillen):
"Oi, älä meitä tuolla tappelulla
nyt pelottele!... Taikka oikeastaan
me voisimmekin tapella, jos sinä
heittäisit ensin päältäs pirunnahan
ja sarvet päästäs."
_Runosto_ (hätäillen Kynästölle):
"Ei se vielä riitä...
Oi, pyydä häntä myöskin pirunluonto
pois pulittamaan sisälmyksistänsä...
niin sitten ehkä voimme neljään mieheen
hänelle riittää!"
_Kynästö_ (rukoillen):
"Hyvä Paholainen,
jos väkiseltä tappelua hierot,
niin heitä pois se paha pirunluonto!"
_Perkele_ (viisaana):
"Se tehtävä ei mulle helpompata,
kun osa minun pirunluontoani
on sinun povehesi kätkettynä..."
_Kaikki neljä_ (kauhuissaan):
"Sus siunatkoon!"
_Perkele_ (poistuu Oolavin kanssa):
"Nyt ilman tappelua
ma poistun seurastanne. Toki jätän
mä itseäni teihin jokahiseen...
niin että kyllä kynittävää riittää!"
Hän saapui nyt taas kiusattavinensa takaisin erämaahan. Oolaville hän
selitti:
"Danten istuimelle
käy kulku aina hullutusten kautta...
Sä näithän miten paljon Harhamakin
on hullutellut, mutta nyt jo istuu
hän pikku runoilijan oppilaana.
Ja oppilaasta itse mestariksi
on runomaailmassa yksi askel,
min pituuden saa aivan mielinmäärin
jokainen määrätakin..."
Mietteissään lausui kiusattava siihen:
"Näin äsken suurta sielun jaloutta
ja miehekästä itsetuntemista...
Näin myöskin siitä aivan vastakohdan...
En tiedä enää, mitä ajatella...
Mun sieluni on _kaiken_ epäilystä
jo täpötäynnään... Todella en tiedä,
mik' on nyt oikeaa ja mikä väärää...
Kun siten kaikki synkkään usmaan peittyy,
lie paras heittäytyä rennoksensa
ja antaa tuulen purtta kuljettaa."
Hän vaipui mietteisiinsä suuren kiusaajan ivatessa ihmishengen
parhaitakin pyrintöjä, ivaillessa niitä niiden oman mitättömyyden ja
pikkumaisuuden kautta.
Kun pursi oli jo tuuliajolla.
Elämän autiot merenselät kuohuivat. Tuuli ajeli ulapalle eksyneen
purjehtijan venettä.
Maa riisuutui jo lumivaipastansa. Siellä täällä avautui
päivänrinteellä pieni pälvi, arkana kuin heräävän immen silmä.
Metsän povessa soi jo lempi, kun oli alkanut kypsyä koivun-urpu,
pehmitä herkuksi, josta sai suoni vereensä elämän halua ja voimaa.
Ilma heleni, kevätlämpö laittoi soittimia ja koppelo kuherteli jo
teeri-emolle.
Oolavin korskuva valjakko porhalsi kullan temppelin edustalle,
suitsien suuraudat ja silojen kuveremelit vaahdosta valkeina. Nopsa
lakeija kiirehti auttamaan isäntäänsä, kumarrellen joka avun-antonsa
lisäksi. Huolettomana nousi Oolavi portaita ylös ja astui keltaisen
kuolleen jumalan huoneeseen.
Martva oli jo matkustanut takaisin kotiinsa. Viime kohtauksen
jälkeen, Cabat'in ravintolassa, olivat heidän välinsä muuttuneet,
kuin taika olisi käskenyt niitä: Alussa molemmat katuivat sitä mitä
oli tapahtunut. He huomasivat katkaisseensa hennon kauniin runokukan.
Kukka kuihtui nyt: sen lehdet raukesivat ja veltostuivat pehmeiksi.
Ne eivät välittäneet enää auringon valosulosta, eivät vedestä.
Kumpikin tiesi olevansa syyllinen siihen mitä oli tapahtunut eikä
halunnut sitä myöntää, ei puhuakaan siitä. Äänettöminä antoivat he
kumpikin toisillensa sen selityksen, että: "sehän oli luonnollista".
Se selitys oli heille viikunalehti, jolla he peittivät itsensä siltä
ääneltä, joka soimasi kysellen: "Miksi alennuit ottamaan _liasta_
sen, joka oli otettava runomaljoista? Miksi poljit ihmishengen
kulkemaan karjanlemmen teitä?" Syyllisyydentunne soimasi juuri siitä,
että ihminen oli suuren elämäntehtävänsä täyttänyt luonnon vietin
käskemänä eläimenä, eikä ylevänä ihmisenä.
Joskus he vieroivat toisiansa, mutta salasivat sen, peittivät sen
syleilyillä ja teeskentelyillä. Martva itki salassa kerran kaksi,
katui taas itkujansa eikä tajunnut, miksi itki ja miksi oli mieli
joskus apea. Ja kun hän sitten lähti kotiinsa ja oli sanonut
jäähyväiset Oolaville, tuntui hänestä kuin olisi hän päässyt
sairaalasta terveenä pois, palaisi kotiin ja ikävöisi samalla
sairaalaa, jonka hoitoon ja hellyyteen hän oli tottunut. Kaikki
tapahtunut päättyi hänessä pieneen nautintoon, vapautuksen ja
helpoituksen tunteeseen, kuten sairaus, joka erotessansa ikäänkuin
lahjoittaa siitä tointujalle suloisen kevennyksen.
* * * * *
Kullan temppeli kohisi harrasta väkeä täynnä. Suuret kultapanokset
kiersivät maljasta maljaan. Ihmishenki kulki kierivän kullan mukana,
siihen syöpyneenä kuin kuume sairaan ruumiiseen. Kaikki muu tukehtui
kultapalaan.
Väkijoukosta lähestyi Oolavia parooni Geldners ja tervehti häntä
tuttavallisesti, mutta samalla ylevästi, arvonsa ja asemansa tuntien.
Pari kuivaa sanaa vaihdettuaan tarttui hän asiaan, puhuen:
-- "Teillä on suuri määrä huudettuna Sornovon hiilikaivosten
osakkeita... Mitä aijotte niillä nyt tehdä?"
Oolaville oli kysymys odottamaton. Hän huomasi siitä, että pörssissä
oli tapahtunut muutos. Oudostuen kysyi hän:
-- "Kuinka niin?... Mistä johtuu kysymyksenne, parooni?"
Parooni Geldners teki pienen oudostusta kuvaavan liikkeen käsillänsä
ja kysyi vastaukseksi:
-- "Ettekö Te sitten vielä ole kuullut, että vast'ikään on löydetty
suuria hiilikerroksia likeltä Siperian rautatietä?"
-- "Kyllä muistelen aamulehdessä jotain sen tapaista lukeneeni...
uutisen tai sähkösanoman", -- vastaili Oolavi, äänessä se väre kuin
muistelisi hän jotakin.
-- "No niin!" -- pisti siihen parooni Geldners merkitsevästi
levittäen käsiänsä tavalla, joka kuvasi sanoja: "asia on siis selvä".
Oolavi ei käsittänyt. Tekeytyen välinpitämättömäksi, ettei osottaisi,
että hän ei ymmärrä hintoihin vaikuttavia seikkoja, jommoisen hän nyt
tajusi olevan kysymyksessä, kysyi hän:
-- "Mutta, parooni, mitä yhteyttä sillä asialla on Sornovon
hiilikaivosten kanssa?... Löydetyt hiilikerrokset eivät voi olla
rikkaita sornovolaisia rikkaammat."
Parooni Geldners naurahti kuivasti huomattuansa että Oolavi oli
vasta-alkaja. Mutta hän piti hänen rohkeudestansa ja sitä ystävyyttä
lisäsi nyt vielä yhteinen asia, sillä hänelläkin oli suuri
hiilikaivosten osakkeita. Kylmäverisenä selitti hän:
-- "Uusi kaivos-alue on kaksi tuhatta virstaa likempänä
teollisuuspaikkoja, joiden hiilitarpeen on tähän asti Sornovo
tyydyttänyt... Kuljetus tulee uusista kaivoksista niin paljon
huokeammaksi, että kilpailu käy vaikeaksi... sanon jo: mahdottomaksi."
Oolavi oli kuin puulla päähän lyöty. Tuukkalan häviö välähti hänen
silmissänsä punasalamana. Kylmäveriseksi tekeytyen kysyi hän:
-- "Ja entä sitten?"
Parooni Geldners puhalsi sikarin savun suustansa ja vastasi:
-- "Ei muuta kuin luonnollinen seuraus: Sornovon osakkeet laskevat..."
Syntyi pieni leikkelevä äänettömyys. Oolavin ohimoita poltti niihin
tulvannut kuuma veri. Kultakuume puhkaisi pesäkkeensä, joihin oli
vetäytynyt, sekä alkoi hävittävän työnsä. Parooni Geldners jatkoi:
-- "Ette kai aijo nyt ruveta osakkeitanne rahaksi muuttamaan?"
Kun Oolavi oli lausunut jonkun epäselvän sanan, selitti parooni:
-- "Jos tällä hetkellä tarjottaisiin osakkeita myötäväksi,
synnyttäisi se ehkä paniikin. Arkaluontoiset, varsinkin
pikku-eläjät... kaikenlaiset pörssijänikset... alkaisivat seurata
esimerkkiä, ja seurauksena olisi hintojen suunnaton aleneminen..."
Oolavi sytytti sikarin, huolettomana kuin olisi asia hänelle ja
hänen rahoilleen pikkutapaus. Luuloteltu miehen kunnia ja henkinen
hätäytyminen taistelivat hänessä julmaa taisteluansa. Hän ei tahtonut
näyttäytyä araksi ja painoi hätänsä näkymättömäksi. Puhaltaen savua
suustansa hän lausui kuivasti:
-- "Se on kyllä totta... Jänikset aina pilaavat pörssin... Entä Te,
parooni: mitä aijotte tehdä?"
-- "Odottaa", -- oli kuiva, lyövä vastaus.
Oolavi oli sisältä kuuma, päältä nähden kylmä. Hän tiesi, että
hän _ei_ voisi odottaa, sillä hintojen laskiessa alle määrähinnan
olisi hän tarvinnut uusia rahoja ja niitä ei ollut aina saatavissa.
Tuukkalan luottokin oli tyyten käytetty. Hänen vielä miettiessään,
jatkoi parooni Geldners:
-- "Aijoin juuri kehoittaa Teitäkin ryhtymään pitämään hintoja
pystyssä, se on: ei yrittämään nyt rahaksi muuttaa, vaan päinvastoin,
mikäli mahdollista ostamaan tarjolla olevia osakkeita täydellä
hinnalla... Se antaa toisille rohkeutta... Jäniksetkin saavat
karhunnahan... Teillähän onkin yksinomaan ainoastaan Sornovon
osakkeita?... Vai kuinka?"
-- "Yksinomaan", -- myönsi Oolavi, johon parooni Geldnersin
kehoitukset putoilivat kuin joku ilkkuva sanatulva.
Parooni Geldners käveli pari askelta edestakaisin ja selitti
miettivänä:
-- "Tässä on yleensä vielä aikaista mitään päättääkään... Voi olla
mahdollista että uusi hiililöytö on itsessään vähäarvoinen, mutta
siitä on nostettu suuri huuto, ensiksi: jotta sen osakkeet menisivät
kaupaksi, ja toiseksi: on mahdollista että sillä pyritään lyömään
Sornovon osakkeiden hinta alas ja sitten kaikessa hiljaisuudessa
aijotaan ostaa ne polkuhinnasta..."
Oolavilta pääsi helpoituksen huokaus. Äskeinen selitys tuntui hänestä
jo tapahtuneelta pelastukselta. Hän oli siinä asemassa, jossa mies
tarttuu viheliäisimpäänkin oljenkorteen. Parooni selitti edelleen:
-- "Sornovon osakkeita on liikkeellä noin kolmenkymmenen miljoonan
ruplan arvosta... Jos nyt onnistuisivat lyömään niiden hintaa
kolmannen osan alas ja koota silloin kaikki käsiinsä, olisi heidän
voittonsa kymmenen miljoonaa ruplaa..."
-- "Sievä summa", -- myönteli Oolavi, kykenemättä enää puhumaan muuta
kuin kuivia huomautuksia, mutta salaten levottomuutensa, peittäen
sen niillä lyhykäisillä kylmillä lauseillansa. Hän alkoi laskea,
miettien: "Minun nimelläni on Sornovon osakkeita yli kahdenmiljoonan
ruplan arvosta. Kuuden, seitsemän prosentin hinnan-alennus alle
maksamani hinnan veisi Tuukkalan perikatoon..."
Hän hätäytyi ja yritti laskea edelleen, nopeasti, katkerasti miettien:
-- "Jos olisin muutamaa päivää ennemmin muuttanut osakkeeni rahaksi,
olisi vajaus ollut melkein täytetty. Nyt on taas kaikki sysimustaa...
Hauta avautuu kotitalon alle."
Parooni Geldners pysyi kylmäverisenä. Hänelle oli muutama miljoona
pikkuasia. Keskustelun jatkuessa selitti hän viisaana:
-- "Tässä on vielä lisäksi eräs tärkeä kohta: Ministerineuvostossa
on ollut vireillä kysymys perustaa Sornovon läheisyyteen valtion
asetehdas ja suuri rautateiden konepaja, sekä rakentaa haararata
etelään... Asiaa valmistetaan salaisuudessa ja on sen puolella
vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla on Sornovon osakkeita...
Kun tämä päätös on tehty, nousevat Sornovon osakkeet heti
kaksikymmentäviisi prosenttia..."
Niistä sanoista valkeni Oolaville pelastus, joka hätäytyneessä
sielussa kuvastui varmana. Kuumeisena tiedusteli hän:
-- "Koska tämän päätöksen pitäisi tulla?"
Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja vastasi:
-- "Vaikea sanoa... Huomenna... tai kuukauden kuluttua... Riippuu
monesta seikasta... Minä muuten kerroin tämän teille salaisuutena...
Ymmärrättehän, että siinä on paljon semmoista..."
Hän teki merkitsevän liikkeen käsillänsä.
-- "Kyllä, kyllä!" -- tarttui Oolavi, antaen ymmärtää, että hän
tulisi vaikenemaan. Parooni Geldnersin sytyttäessä sikariansa
tiedusteli hän kuumeisena:
-- "Onko tämä päätös sitten varma?... Te, parooni, luultavasti
tiedätte..."
-- "Niin vakuutetaan..." -- vakuutti Geldners jatkaen: "Ja minä
puolestani pidän sitä varmana. Durnovolla, josta asia paljon riippuu,
on miljoona Sornovon osakkeissa... Lihatshofilla on ihka sama
määrä... Valkofilla en tiedä onko puoli miljoonaa... Siis on hyvät
takeet", -- lopetti hän kuivasti.
Toivo tulvasi silloin Oolavin kuumeiseen sieluun. Hänen edessänsä
loistivat miljoonat ja avautuivat kultakentät, joita kirkas
päivä valaisi, säteillen kullasta huikaisevalla valolla. Parooni
Geldners -- sen hän tiesi -- tunsi vaikuttavien henkilöiden
salaisuudet, kun oli itse niitä punomassa. Kaiken sen, mitä hän
puhui, täytyi olla siis varmaa. Kun hän itse sen lisäksi uskalsi
miljoonia sen varaan, mitä oli nyt puhunut, oli Oolavilla täysi syy
rauhottua varmana siitä, että odotettu päätös oli tuova hänelle
kultaa kantamuksittain.
Parooni Geldners oli poistunut, ja Oolavi istahti pörssin perälle,
erilleen muista. Nyt ei hän taas ollut selvillä tilastansa. Äskeistä
kuumeista ihastusta seurasi nyt taas epätoivo, epäselvyys ja tuska.
Hän alkoi hiota. Hauta, joka mieli Tuukkalaa, ammotti hänelle väliin
pelottavana maan kitana. Väliin taas huikaisivat hänen silmiänsä ne
kultamaat, jotka olivat hänelle levittäytyneet parooni Geldnersin
viime selityksestä. Hän epäröi kahden tulen välissä.
Ja viimein hänelle kävi kuten aina sille, joka on hädässä ja jolla
on valittavana viimeiseksi keinoksi joko toivottomuus tai valoisaksi
maalattu toivo. Hän valitsi valittavista paremman, turvautui siihen,
koska se näytti olevan ainoa pelastus. Hän uskoi kultasumujen olevan
kivikallioita, vuoria, joiden perustus ei petä. Geldners ja ne,
joiden nimet tämä oli luetellut, olivat hänen mielestänsä varmoja
takeita siitä, että sumu on kalliolujaa. Hän riemastui, sai voimansa
takaisin ja alkoi pyrkiä kalliolle, jolla luuli kullan odottavan.
Laskujansa tehdessä hän toki muisti, että hänen kaikki rahansa
olivat jo pelissä. Hän tiesi että jatkaessa, hintojen aletessa,
tarvitaan rahaa, ja jos sitä ei ole, on kaikki kerrassaan mennyttä.
Kylmä hiki nousi silloin hänen otsallensa. Hetken rauha hävisi taas
tuulen viemänä. Perikato odotti Tuukkalaa, ja hän näki samalla oman
turmionsa lähestyvän. Isä ja äiti ja Martva ilmestyivät hänen eteensä
ja hän seisoi niiden edessä kuin viimeisellä tuomiolla. Katse ei
uskaltanut enää maasta kohota ja häpeä painoi hartioita myllynkivenä.
Hädissänsä hapuili hän jotain pelastusta, tapaili yhtä ja toista. Ja
silloin vilahtikin hänelle pelastus kuin elokuinen tähdenlento: Hän
muisti, että Ranniston talolla oli yli puoli miljoonaa talletuksia ja
hänellä täydellinen valtakirja. Muuta ei hän enää ajatellut, sillä
oikean ja väärän raja-aidat olivat jo hänessä sortuneet. Hän ei
kysynyt enää, oliko Ranniston rahojen nostaminen oikea vai väärä teko.
Ja kun hän oli päätöksensä tehnyt, rauhottui hän aluksi, melkeinpä
nautti voitosta. Mutta vähän myöhemmin, kun ilta alkoi hämärtää,
nousi hänen sielustansa joku sanomattoman karvas ja raskas ajatus.
Hän masentui kokonansa ja kaipasi jotain ystävää, tai huvia. Hän
ajatteli yhtä ja toista. Kaikki häntä tympäisi, kunnes muisti neiti
Iltamon. Silloin huokasi hän helpotuksesta, pukeutui ja lähti hänen
luoksensa, ikäänkuin häneltä turvaa hakemaan.
Kevät kylvi Pohjolassakin päiviänsä yhä tiheämpään. Hankia oli enää
jäljellä repale siellä, riekale täällä. Jo aikoja olivat ilmestyneet
kesän varmat tulonmerkit; Pojat löivät palloa, tytöt olivat
noppasilla ja kiuru liritteli päiväkausin korkealla taivaan sineä
vasten.
* * * * *
Neiti Iltamo puheli vastaanottohuoneessansa vanhanpuoleisen naisen
kanssa. Puhe ei ottanut alussa sujuaksensa. Näkyi selvästi, että
neiti Iltamo arkaili vierastansa, jonka silmät paloivat syvällä
silmäkuoppien sisällä ja koko olemuksessa oli salaperäistä
pelottamaan asti. Pöydällä olivat kortit levällänsä ja nainen povasi
niistä, selitellen:
-- "Teillä on sydämen suruja... Te ajattelette ristiveristä miestä...
Tuota tuossa..."
Neiti Iltamon poskille nousi lämpö ja hieno, vallaton puna. Povaaja
katsoi häneen tutkivasti ja huomasi oikein ennustaneensa. Lopun
hän tiesi nyt ennustaa erehtymättä: Hän tiesi lemmenlaulujen
olevan sanasta sanaan samoja, silloinkin kun ne ovat olevinansa
uutta. Hän tiesi, että ruoho ei pääse väristänsä, tikka tavoistansa.
Kortteja sakatessansa jatkoi hän puheluansa:
-- "Ruhtinatar Bjeloselskajalla ja Teillä on aivan samanlaiset
kortit... Hän uskoi kohtaloonsa ja nyt hän on onnellisissa naimisissa
sen kanssa, jota ajatteli..."
Neiti Iltamo hengitti hermostuneen kuumeisesti. Povaaja näytti
entistään salaperäisemmältä, viisaammalta: Se oli arvannut oikein
hänen surunsa. Nyt levitti se taas korttejansa ja tarkasteli niitä.
Neiti Iltamon posket paloivat tulena. Hän odotti, toivoi, että hänen
korttinsa olisivat loppuun asti samat kuin ruhtinatar Bjeloselskajan.
Povaaja selitti, kertasi sadasti laulamaansa rakkauden virttä:
-- "Siinä on kyllä välillä ruutuverinen nainen... Tuo tuossa... Mikä
on tuo nainen?" -- oudosteli hän tutkivana. Mutta Iltamon silmien
eteen ilmestyi Martvan kuva. Se kuva oli kaunis. Tulvavetenä täytti
kateus hänen sielunsa... Mustasukkaisuus ja viha leimahtivat roihuna.
Hän rakasti nyt Oolavia, ei rakkauden tähden, vaan _kostaaksensa_...
Hänen rakkautensa oli vihaa ja kateutta. Se ei sillä hetkellä ollut
lempeäkään. Povaajan silmät paloivat. Ne tutkivat häntä aivan
sielunsyitä myöten. Heittäen taas kortit levälleen, jatkoi hän:
-- "Mutta se nainen menee pois... Noin: nyt se on jo täällä ja
ristiverinen mies pysyy Teidän luonanne... Teillä on hyvät kortit..."
Neiti Iltamo nautti jo kostosta, ja sitä mukaa tunsi hän rakastavansa
Oolavia aina vain enemmän ja enemmän. Kun povaaja sakasi kortteja,
kysyi neiti Iltamo häneltä uteliaana, ääni kiihtymyksestä yhtenä
nopeana herttaisena kellon helähdyksenä:
-- "Menikö se kokonaan pois, se ruutuverinen nainen?"
Ennustaja pysäytti korttien kokoomisen ja selitti niitä näytellen:
-- "Menee se pois... Täällä... noin se menee tuon mustaverisen miehen
kanssa... Ja täällä ovat teidän kihlakorttinne... Tuosta alkaa jo
häätie..."
Iloinen katse helähti neiti Iltamosta. Povaajan osottamat kortit
olivat hänestä aivan selvät, vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänyt.
Hän uskoi niihin kuin itseselviöön. Turhamielisyys kukki hänessä
viattomana, kauniina kukkana.
Ennustaja levitti taas kortit. Neiti Iltamon sielu värisi
uteliaisuudesta helvekepeänä. Turhaan koetti hän hymyllänsä salata
sitä. Ennustaja ennusti:
-- "Siinä on kyllä välillä esteitä ja pahoja silmiä..."
-- "Voi... voi!" -- pääsi neiti Iltamolta sievän naurahduksen mukana.
Se naurahdus oli aijottu peittämään oikean: antamaan todelle leikin
näennäinen sävy.
-- "Mutta täällä taas jatkuu häätie ja tuo nainen häviää minne
hävinneekin... Teidän pitää vain kiirehtiä kihloja", -- jatkoi
povaaja.
Ilo pääsi taas mielestä irti ja laskeutui harsona neiti Iltamon
sieville kasvoille. Hän heittäytyi huolettomana leposohvan nojaa
vasten, kuin iloitaksensa siinä kasvonsa koreiksi, hymyilläksensä
silmänsä lisäsuloksi. Voiton-ilo koristi häntä kuin kutri, joka
ilakoi immen otsalla.
Ennustaja aikoi jatkaa, kun ovikello äkkiä soi ja neiti Iltamo
huudahti itseksensä:
-- "Se on herra Tuukkala!"
Ja nopeasti ylös hypähtäen kiirehti hän povaajalle:
-- "Kootkaa pois!... Kootkaa pois kortit!... joutuin... joutuin...
joutuin. Ja ette saa sanoa, että povasitte!... Ettehän sano?...
Kootkaa joutuin... Eikä saa vain sanoa..."
Nainen ei ehtinyt vastata, kun neiti Iltamo jo kiirehti itse avaamaan
ovea. Eteisestä hän vielä pistäytyi takaisin ja vakuutti:
-- "Ette vain saa sanoa, että povasitte!"
-- "Tervetuloa", -- huudahti hän jatkoksi Oolaville. Ja lain Oolavi
häntä tervehtiessänsä lähestyi hymyillen, ikäänkuin suudellaksensa
hänen otsaansa, vetäytyi hän varovasti pakoon, varottaen enemmän
liikkeillä kuin kuiskailuilla, varottavasti suhisten:
-- "Hys... hys... hys... hyys!... Vieraita on sisällä... Ei saa... ei
saa... ei saa!..."
He astuivat sisälle ja neiti Iltamo esitteli:
-- "Rouva... rouva... minä aina unohdan ihmisten nimet... rouva
Sidney... Niinhän teidän nimenne on?..."
Oolavi tervehti ja lausui povaajalle:
-- "Minä olen kuullut Teidän nimenne, mutta en muista missä..."
Mutta nopeasti, muistaen asian, kysyi hän:
-- "Ettekö asu Italianskaja-kadulla?"
Kun nainen oli sen myöntänyt, jatkoi Oolavi:
-- "No nyi minä muistan: Minulle on kerrottu, että Te tunnette
salaiset tieteet... osaatte ennustaa ihmiskohtalon... Eräs tutuistani
on ennustuksiinne luottaen pelannut ja voittanut suuren omaisuuden..."
Neiti Iltamo tekeytyi hämmästyneeksi ja huudahteli:
-- "Ai, rouva Sidney!... Osaatteko Te ennustaa korteista!"
Kun rouva Sidney oli myöntänyt osaavansa, jatkoi neiti Iltamo
ihmettelyänsä:
-- "Ai, kun Te ette ole minulle siitä mitään puhunut... Minä
en ollenkaan tiennyt, että Te osaatte povata... en voinut
aavistaakaan..."
Ja tekeytyen pelokkaan näköiseksi vakuutti hän:
-- "Mutta minä vain en uskaltaisi antaa ennustaa... en vaikka
mikä!... Minä pelkään, että ennustetaan pahaa... Osaatteko Te, rouva
Sidney, aivan oikein ennustaa... niin että tapahtuu mitä povaatte?"
Rouva Sidney myönsi osaavansa. Neiti Iltamo jatkoi iloansa,
kehotellen:
-- "Teidän, herra Tuukkala, pitää nyt povauttaa... Vai mitä?"
Oolavi naurahti. Hän halusi itsekin povauttaa, mutta ei rakkauden,
vaan keinottelun tähden. Hän oli kerran jo etsinytkin rouva Sidneytä,
saadaksensa häneltä tietoa kohtaloonsa.
Neiti Iltamo jatkoi kehotuksiansa:
-- "Eihän siinä ole mitään peljättävää... Sehän on vain semmoista
viatonta... Minäkin povauttaisin, jos olisin Teinä... Antakaa nyt
rouva Sidneyn povata, niin minäkin näen... Minä en ole koskaan nähnyt
povattavan..."
Ja kääntyen povaajaan, kysyi hän lapsen anovalla äänellä:
-- "Pitäähän herra Tuukkalan povauttaa?... Vai mitä, rouva Sidney?..."
-- "Nuoret herrat eivät saa koskaan kieltäytyä, kun neidit
pyytävät",-- vastasi povaaja.
Oolavi suostui välinpitämättömäksi tekeytyen. Rouva Sidney rivitteli
taas korttejansa. Taika-usko nosti Oolavissa päätänsä, samoin kuin
neiti Iltamossakin. Hän odotti ennustajalta jotain loihtusanaa, joka
avaisi hänelle lukitut portit. Neiti Iltamo odotti omia tietojansa,
tekeytyen vallattomaksi tytöksi, joka kuuntelee ennustuksia kuin
rakastuneen puheita, tehdäksensä niistä pientä, herttaista pilaa.
-- "Noin paljon rikkautta ja rahaa", -- näytteli rouva Sidney.
Oolavi näytteli kilpaa toisten kanssa. Hehkuen kuin hiili, kun kuuli
rikkaudesta puhuttavan, tekeytyi hän kylmäksi ja kysyi naurahtaen:
-- "Mistähän ne mahtavat tulla?"
Rouva Sidney tarkasteli korttinsa ja vastasi:
-- "Teillä on hyvä onni... Nuo ovat onnenkortteja. Mitä yritätte,
se lopulta onnistuu... Tuossa on välillä ainoastaan neljä mustaa
korttia, mutta sitten alkaa jo selvä rahatie... noin... Tämä kortti
menee tuon pahansuovan naisen kanssa ja sitten on rahatie ihan
esteetön."
Oolavin sielussa paloi taika-usko jo tulipalona. Yöt päivät oli hän
viime aikoinakin palanut pelon ja kultakuumeen kynsissä. Sielu oli
herkkä. Hän uskoi jokaisen sanan, joka ennusti kultaa tulevan. Koko
elämä oli joutunut kullan varaan. Rouva Sidney heitti kortit hajalle
ja vakuutti:
-- "Rahatie yhä vain levenee... Teillä on erinomainen onni pelissä..."
Oolavin eteen avautui taivas, jolla kulta välkkyi tähtipalona ja hopea
kieri kuuna. Hänen tarvitsi ainoastaan kurottaa ja ottaa. Geldnersin
vakuutukset Sornovon kaivosten tulevaisuudesta vahvistuivat. Hän
uskoi niihin voitavan ilman vaaraa sijoittaa Ranniston sadattuhannet.
Mutta hän ei näyttänyt muille sieluansa, vaan pakotti kasvonsa
valehtelemaan. Neiti Iltamon posket hehkuivat. Hän kysyi uteliaana,
mutta ilo uteliaisuuden peitteenä:
-- "Eikö herra Tuukkalasta ole korteissa muuta?"
Rouva Sidney tiesi, mitä oli ennustettava. Hän sekasi kortit ja
jatkoi niitä levitellen:
-- "Kaksi noista ajattelee Teitä... Toinen tuo ruutuverinen nainen
tuossa, ja toinen ristiverinen... Mutta täällä menee ruutuverinen jo
pois... Se on oikea, jolle ostatte ensimäisen lahjan..."
Samanlaisella ennustuksella oli hän monelle naiselle lahjan
hankkinut...
Mutta neiti Iltamo hengähti ja katsahti Oolaviin salavihkaa.
Hänen sielussansa välähti päätös salamannopeana, ikään kuin
kipinä-kirkkaana sävähtäen: Hän päätti tulla ennustuksen ensimäisen
lahjan saajaksi, eikä päästää toista siksi. Hän leperteli Oolaville:
-- "Katsokaa nyt!... Eihän siinä ollut pahaa... Saitte tietää hyvin
paljon uutta... aivan koko elämänne saitte tietää... Minäkin antaisin
povata, mutta rouva Sidney on jo väsynyt..."
Rouva Sidney oli jo lähtenyt ja Oolavi jäi kahden-kesken neiti
Iltamon kanssa. Nuori nainen heittäytyi köykäisenä sohvaansa
ja ikäänkuin pukeutui siihen kuningattaren vaippaan, johon
puettuna nainen hallitsee miestä aistillisen luonnon pukemana
hallitsijattarena: Hän pukeutui viehkeyteensä, käytteli sen kaikkia
muotoja: hymyä, liikahduksia, iloa ja mieliapeaa, näennäistä
närkästystä, kainoutta ja sukkeluutta.
Puhellessansa leikitteli hän timanttisormuksensa kanssa, antaen
sen viimein pudota lattialle. Oolavi kiirehti sitä ottamaan, neiti
Iltamon valmiiksi kiitellessä. Kun Oolavi aikoi antaa hänelle
sormuksen, ojensi neiti Iltamo sievän sormensa sormukseen. Toisen
panemana ei sormus mennyt sormeen painamatta, ja kun Oolavi sitä
asetteli, naurahti nuori nainen vallattomasti, moittivalla äänellä
huomauttaen:
-- "Ette osaa panna... Oi, ette osaa... ette osaa!..."
Oolavi huomasi äänen moittivan väreen olevan pienen sievän
kiemahduksen. Katseet kohtasivat. Naurahdukset vaihtoivat huulta.
Oolavilla oli nyt mieleisensä tehtävä, eikä hän kiirehtinyt... Hän
olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä.
-- "Ette osaa!" -- huomautti taas vallaton, lämpöä hehkuva ääni.
-- "Mutta tehtävä onkin niin miellyttävä, että hyvä on, etten osaa...
saan kauvemman aikaa opetella", -- huomautteli Oolavi... Nuori nainen
nauroi ja antoi miehen opetella panemaan sormusta sormeen. Kuuma
katse puheli verelle, suu korvalle. Hän kysyi:
-- "Onko Teistä sitten hauskaa panna sormusta sormeen?"
-- "On _Teidän_ sormeenne!" -- vastasi Oolavi. Neiti Iltamo ei
uskaltanut kysyä: "Eikös muiden sormeen sormuksen paneminen ole
hauska?"
-- "Kiitoksia!" -- kiemaili, hän kun työ lähestyi loppuansa.
Mutta Oolavi veti käden likemmä poveansa, ja naisen käden mukana. Hän
oli kuuma: Nuoren naisen lämmin hengitys huumasi häntä.
-- "No... no... no no!... Ei saa... ei saa... ei... ei... ei",
-- kiirehti neiti Iltamo, paeten pois käsistä. Hän ei pahastunut. Hän
vain pakeni suuteloa, jota odotti, mutta säästi vielä toistaiseksi.
-- "Istukaa... istukaa nyt rauhallisena... Pois... pois... pois...
pois!" -- ailakoi hän, paeten Oolavia, joka yritti tavottaa häntä
kiinni.
-- "No, istukaa nyt!" -- komensi hän taas lämmöstä punehtuneena,
jalkaa polkien ja kasvoilla vallaton hymy. Oolavi unohti kullan ja
kaiken, ja nuori nainen nautti vallastansa.
Kun kohtaus oli mennyt ohi ja puhelu jatkui, kysyi neiti Iltamo:
-- "Oletteko ollut kävelyllä tänään?"
-- "En..."
-- "Minä olin kävelyllä", -- katkaisi neiti Iltamo vastauksen,
jatkaen: "Ai kun siellä on Burnsin jalo kivimyymälän ikkunassa kaunis
helminauha... Se on niin ihana... niin ihmeen ihana, että minä aivan
nautin siitä... Pidättekö Te jalokivistä?"
-- "Kyllä, jos..."
-- "No mitä 'jos'?" kiirehti kysyjä. Oolavi selitti:
-- "Jos niille on kaunis sormi tai korvanlehti... tai rinta... Kuten
Teillä..."
Neiti Iltamosta helähti ilo ja naurahdus, kuin välke jalokivestä. Hän
jatkoi:
-- "En minä pidä jalokivistä erityisesti... Kun nyt lahjaksi saa,
niin sitten... Mutta se kaulakoriste siellä Burnsin akkunassa on niin
loistava... se on niin ihmeen loistava, että minä aivan tuntikauden
ihailin sitä... Ensiksi täällä noin on pienempiä helmiä... sitten
tässä rinnan kohdalla on kaunis... kaunis... kaunis timantti... Se
palaa niin kirkkaasti, että sitä ei voi olla ihailematta... Ettekö
ole nähnyt sitä?"
-- "En", -- yritti Oolavi.
-- "Ette vielä... Teidän pitää käydä sitä katsomassa... Tiedättehän
Te missä on Burnsin myymälä?" -- keskeytti neiti Iltamo, yhä kietoen
huumautunutta miestä.
-- "Kyllä", -- ehti Oolavi myöntää, kun puhuja jo jatkoi:
-- "Se on aivan keskimäisenä akkunassa... Ai! Oletteko Te kuullut,
että neiti Boileau on saanut ihailijaltansa lahjaksi rintaneulan,
jonka suurin jalokivi maksaa viisikymmentä tuhatta ruplaa?"
-- "Minä olen kuullut mainittavan", -- myönsi Oolavi. Hän ei
käsittänyt neiti Iltamon puhuvan tarkotuksella, sillä hän ei etsinyt
hänessä tarkotuksia, vaan mielitekoja, joita täyttämällä voisi
ansaita ystävyyttä... kauniin silmäyksen... kädenpuristuksen...
suudelman... Hän oli kuin poika, joka odottaa luistinradalla, milloin
irtautuisi luistin tytön jalasta, saisi tehdä palveluksen.
Puheen lomassa kysäisi neiti Iltamo Oolavilta:
-- "Lahjottaisitteko Te neiti Boileaulle jalokiviä?"
Oolavi kohautti olkapäitänsä. Neiti Iltamo uskoi olevan syytä
ymmärtää se kieltäytymiseksi. Hän antoi puheensa edelleen helistä:
-- "Eikö totta, että ei hänelle maksa ostaa... Hän on semmoinen,
joka ottaa lahjoja kaikilta... Jos minä kerran ottaisin lahjoja
joltain, niin minä olisin sille aina uskollinen ja rakastaisin...
Minä en ottaisi lahjoja semmoiselta, josta en pidä... en, en vaikka
mikä...Kelle Te ostaisitte lahjoja, jos ostaisitte?"
-- "Kauneimmalle", -- oli mairitteleva vastaus.
-- "Siis ei minulle... Se onkin oikein, että ostatte kauneimmalle,
ettekä minulle", -- hymyili neiti Iltamo viuhkansa takaa. Jokainen
sana tuli sulona, jokainen silmäys sytytteli ja poltti Oolavia. Neiti
Iltamon odottaessa sanojensa ja silmäyksiensä tenhoa, lausui Oolavi:
-- "Vaatimattomuus lisää vain kauneuttanne... Mutta todellinen
helmihän on aina vaatimaton... Ainoastaan lasisirut komeilevat
kiillollansa..."
Molemmat katsoivat toisiinsa, kietoivat toisiansa kaikella sillä,
mitä silmä voi antaa. Hymy ja nauru ja kaikki muu oli lemmen
palveluksessa. Neiti Iltamo kysyi:
-- "Tiedättekö kenelle minä ostaisin lahjan, jos olisin mies?"
Ja kun Oolavi ei sitä tiennyt, selitti hän: -- "Minä ostaisin neiti
Bjeloselskajalle... Hän on hyvin herttainen ja hyvä... On sääli, että
semmoinen hyvä neiti ei saa lahjoja... Onhan Teistäkin se sääli?"
Oolavi myönsi. Mutta samalla hän huomasi myös, että se on väärin, jos
ei hän osta kaulakoristetta neiti Iltamolle, joka nyt oli tavallista
herttaisempi. Ja kun hän lähti pois ja nuori nainen vakuutti häntä
ikävöineensä, ja hymyily ja ystävälliset silmäykset kietoivat häntä,
syntyi hänen päätöksensä ikäänkuin naisen sulouden kehkeyttämänä:
Hän meni suoraan Burnsin akkunan eteen katsomaan kysymyksessä olevaa
kaulakoristetta. Ja entistä kiihkoisampana odotti hän nyt Ranniston
rahoja, jotka hän jo oli valtakirjan nojalla pankista Pietariin
tilannut.
Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota.
Suuri, loistava pankkihuone vilisi väkeä täynnä. Monet kymmenet
kirjurit pitivät kirjaa rahasta, seurasivat sen retkiä, merkitsivät
kirjoihinsa, missä kulta milloinkin matkusti. Yhdet kantoivat kultaa
pankkiin, koska tiesivät sen siellä saavan rauhassa imeä
omistajillensa ihmiskunnan rikkauksia, kasvaa ja lisääntyä siitä kuin
lumivyöry, joka ottaa matkalla aina uutta entisensä lisäksi.
Toiset taas noutivat sieltä vierasta kultaa, vieritelläksensä sitä
ikäänkuin lumipallona, ei huviksensa, eikä kullan itsensä vuoksi,
vaan saadaksensa sillä imetyksi itsellensä muiden työtä ja hikeä.
Kulta oli heille palkattu palvelija, kuten muinaisten ritarien
asestetut joukot. Sillä nujersivat he vastustajiansa, anastivat
toisten vaivan-näön hedelmät ja pitivät kurissa niitä, jotka
niskottelivat kullan valtaa ja käskyjä vastaan.
Ja se, joka oli kultaa palvelukseensa saanut, istui useimmiten
itse kädet irralla työstä. Hän lähetti vain palvelijansa, kullan,
kierimään, kuleksimaan ryöstöretkillä, käski olemaan armoton ja
ohjaili sen kulkua, kuin muinen ritari rosvojoukkonsa retkeilyjä.
Kulta kieri, kokosi tiellä itseensä mitä voi: ryösti, mitä oli
saatavana, ja toi saaliin herrallensa, joka sillä saaliilla maksoi
pankkiin kullan vuokran, ryövärijoukkonsa palkan, ja piti lopun
omanansa.
Ihmistyö oli muutettu säästöstä anastajaksi, joka ryösti
eniten niille, jotka eivät olleet työtä tehneet. Kullassa oli
työkenotekoisesti voittanut luonnonlainkin: se kantoi ijankaikkista
satoa ilman työtä ja vaivaa, kuten pelto, joka kerran perattuna
kasvaisi työttä ijäisesti, tuoden joka vuosi aina vain runsaamman
sadon, mutta jakaen sen umpimähkään ovelimmalle.
Kassan edessä seisoi Oolavi lukien setelipinoa. Hän oli nyt nostanut
Ranniston talon talletukset, kaikkityyni yhdellä kertaa. Rahoja
lukiessa vapisivat sormet hermostuneesti. Setelit polttivat niitä
alussa. Mutta rahastonhoitajan kohteliaat puheet ja ja kumarrukset
nostivat hänessä hetkisen kuluttua taas rahamiehen ylpeyden hereille.
Hän nautti, kun huomasi, että häntä pidettiin raharuhtinaana,
kumarrettiin. Hän käyttäytyi sen rohkaisemana kohta kuin konsanaan
rahaylimys, sillä hän tiesi sen kuuluvan tapaan.
Kun hän kokoili setelitukkujansa, lähestyi häntä parooni Geldners ja
tervehti tavallista tuttavallisemmin. Oolaville se teki hyvää. Hän
ei kiirehtinyt rahatukkujensa kätkemistä. Hän halusi niitä näyttää.
Turhamaisuus sekottui liikelaskelmiin.
-- "Kuinka ovat nyt asiat, parooni? Onko päätös valtion tehtaiden
perustamisesta Sornovoon jo tulossa?" -- tiedusteli hän kylmäverisen
näköisenä.
-- "Niin vakuutetaan... Kaikkein korkein vahvistus pitäisi enää
puuttua ja se tuskin tulee ehdotuksen vastainen", -- vakuutti parooni
Geldners.
Oolavi huokasi helpotuksesta. Miljoonat välähtivät hänelle. Mutta ilo
oli lyhyt-aikainen. Parooni selitti edelleen:
-- "On kait nyt viisaampi antaa hintojen laskea mahdollisen paljon ja
niiden alimmillaan ollessa ostaa osakkeita, mikä voidaan. Heti kun
vahvistus on saatu, nousevat hinnat, kuten Teille jo sanoin, paljon
yli nimellis-arvonkin... Aina kolmen-, neljänkymmenen prosentin
voitto on silloin taattu..."
Oolaville se houkutteleva käänne oli epämieluinen yllätys. Hän
uudisti nopeasti laskunsa, jonka oli tuhannesti laskenut. Hän
huomasi, että jos osakkeiden hinta laskisi nykyisestänsä yli kymmenen
prosenttia, menisivät kaikki Ranniston rahat lisämaksuina. Uusien
osakkeiden ostosta ei olisi kysymystäkään. Kylmä hiki nousi hänen
ihoonsa. Ranniston talon kohtalo näyttäytyi synkkänä aaveena.
Mielenliikutustansa salaten tiedusteli hän:
-- "Ja koska tapahtuu esittely korkeimmassa paikassa?"
-- "Sehän on vaikea sanoa... Mutta piakkoin pitäisi tapahtua, jollei
valmisteluissa huomata puutteellisuuksia", -- vastasi parooni
kuivasti.
Oolavi kävi miettiväksi. Hartioita painoi Tuukkalan ja Ranniston
talojen onnettomuus. Omatunto ei ollut vielä aivan kuuro eikä mykkä.
Hän tiedusteli edelleen:
-- "Ja miten paljon luulette hintojen laskevan?"
Parooni Geldners vastasi huolimattomasti:
-- "Vaikea on sanoa... Noin viisi prosenttia, riippuen siitä miten
ilmaantuu ostajia."
Se oli vielä Oolaville toivon säde. Ranniston rahat riittäisivät
hänelle silloin ja pelastus olisi varma. Ja kun hän sitä ajatteli,
ja muisti rouva Sidneyn ennustuksen, muuttui kaikki hänelle taas
varmaksi ja valoisaksi. Miljoonat odottivat jo oven takana. Hänen
tarvitsi vain avata ovi, kumartua ja ottaa. Erilaiset, aivan
vastakkaiset ajatukset risteilivät hänessä siten nopeasti toinen
toistansa seuraten: Masennusta seurasi odottamaton riemuntunne, kun
joku toivonkipinä välähti. Ja kun se kipinä sammui, synkkeni kaikki
pimeäksi yöksi. Väsyneet sielunvoimat eivät jaksaneet enää mihinkään
pysyvästi kiintyä, vaan oli kaikki jo tuuliajolla.
Kun hän tuli kadulle, jossa hevoset odottivat, ajoi neiti Iltamo
juuri ohi, käski pysähdyttää hevosensa ja viittasi Oolavia luoksensa.
Ilosta hohtaen kertoi hän onnestansa, selittäen:
-- "Te tietysti ette ole kuullut pienestä tapauksesta... semmoisesta
tavallisesta _evénemen'ista_, joka sattui minun osakseni... Minä en
siitä muille viitsisi puhuakaan, mutta Teille minä kerron..."
Sanat hivelivät Oolavia, eivät kerrottavan asian tähden, mutta sen
vuoksi, että neiti Iltamo sen kertoi _ainoastaan_ hänelle. Hän kiitti
ja selitti:
-- "Olen Teille erittäin kiitollinen... Minun mieltänihän kiinnittää
jokainen Teidän asianne..."
-- "Niin, no... Tämä on semmoinen vähäpätöinen... Minä sain eilen
suuriruhtinaalta kirjeen, jossa hän kiittää minua ja lausuu korkean
tyytyväisyytensä taiteeseeni... Semmoisen kirjeen, niin kuin
tiedätte... ei yksityisen, vaan... no tiedättehän Te... Jos tahdotte
joskus poiketa luokseni, niin minä sen annan lukeaksenne... Muille
minä en olisi viitsinyt siitä puhuakaan..."
Oolavi kiitti kunniasta. Neiti Iltamo nyökäytti hänelle
jäähyväisensä, heitti hymynsä ja ajoi edelleen. Hetken ajan seisoi
Oolavi ja mietti. Neiti Iltamo kaunistui hänen mielestänsä päivä
päivältä. Hymyily tuli armaammaksi, käytös ja kaikki kiehtovammaksi.
Hänessä oli lapsellista armautta ja kepeyttä ja samalla naisen
viehätystä, tottumusta ja tietoisuutta. Nyt oli hän tahtonut jakaa
onnensa Oolaville, ja Oolavista oli väärin, epäkohteliasta ja vastoin
hyvää tapaa, jos hän menisi nyt neiti Iltamoa tapaamaan ilman
haluttua lahjaa. Hän käski ajurinsa ajaa Burnsin jalokivikauppaan.
Mutta kun hän siellä maksoi helminauhasta kaksikymmentä tuhatta
ruplaa, poltti joku outo tuli hänen sormiansa. Hän muisti Martvaa ja
hätäytyi. Ja kun ilta tuli ja hän istui yksin kotonaan, valtasi hänet
taas katkera epätoivo. Hän ajatteli taas Martvaa, jonka kuva ilmestyi
hänelle. Mutta hän ei ajatellut häntä enää entisillä tunteilla.
Hän ei kaivannut häntä. Hän kärsi hänen tähtensä. Hän kärsi, koska
huomasi tehneensä hänelle vääryyttä ja näki hänet onnettomana. Mutta
samalla hän syytti Martvaa, näki hänet nyt tiellänsä, hänen ja
neiti Iltamon välillä. Hän muisteli häntä niillä tunteilla, joita
tunnetaan katsellessa naista, jonka ruumiissa ja hengessä tuntee
olevan aistillisuuden tahran, ja rinnalla on toinen, jonka uskoo
olevan puhtaan. Neiti Iltamo oli nyt sinä puhtaana, himoittavana. Ja
kun nyt epätoivo taas rasitti häntä, oli neiti Iltamo hänelle samaa
kuin päihdyttävä viini sille, joka on rappiotilaan joutumaisillansa.
Hän kaipasi hänen seuraansa kuin onneton viinaa, ja sitä kaipuuta
viritti hänessä aistillinen tunne. Siveellinen tarmo oli tukahtunut
aistielämän, kullanhimon, ajoittaisen epätoivon ja niistä johtuneen
henkisen sekasorron savuihin. Illasta ei tullut loppua. Yö uhkasi
tuoda mukanansa tuskia, eikä unta. Ja kun aurinko painautui
kevät-öiselle levollensa punaisina palavien iltaruskoisten uutimiensa
taakse, pukeutui hän ja lähti vilvottelemaan itseänsä kuumimpaan
Hiiden myllyyn, sammuttamaan paloansa sen löylykuumissa aistillisissa
saunoissa.
Mutta ei sielläkään ottanut ilo maistuaksensa. Aivot tekivät
omaa työtänsä: Väliin laski hän kuviteltuja voittojansa, teki
suunnitelmiansa ja tutki povaaja Sidneyn ennustuksia, joskus
ajatteli taas neiti Iltamoa ja sitä vaikutusta, jonka häneen tekisi
helminauha. Väliin taas muistui mieleen Tuukkala, joka oli hautaan
vajoamassa, ja Martva, joka odotti häntä, sekä Ranniston rahat,
joiden varassa nyt oli elämä tai kuolema.
Kun hän niissä ajatuksissa istui, löi käsi häntä olkapäähän ja tuttu
ääni lausui:
-- "Oolavi!..."
"No sepä oli sattuma!" -- huudahti Oolavi tunnettuansa puhuttelijan.
Loistavasti puettu pariisilainen naikkonen kiemaili Hartevan rinnalla
pidellen häntä käsivarresta kiinni.
-- "Rakastajattareni!" -- esitteli Harteva hänet Oolaville.
Loistava mässäys alkoi. Hartevalla näytti olevan rahaa aivan
loppumattomiin. Samppanja vaahtosi, kallein viini vuoti virtana
ja notkeaselkäiset tarjoojat kumartelivat ja tarjoilivat kilvan
palvelustansa, pitäen visusti silmällä, ettei Hartevan eikä Oolavin
tarvitsisi itse mitään tehdä, ei edes raapaista tulta sikariinsa,
ja ettei tytöltä mitään puuttuisi. He tiesivät miesten olevan hyvän
saaliin heillekin.
Vanhoista asioista puhuessa ihmetteli Oolavi Hartevan äkkipikaista
rikastumista. Päihtynyt Harteva, joka luotti Oolaviin, kerskaili
vastaukseksi salaperäisenä:
-- "Maailmassa ei ole mitään niin helppo saada kuin rahaa... Maatilaa
ja tehdasta ei mies hevillä selkäänsä nosta, mutta raha... se on
kepeä kantaa ja helppo ottaa..."
Hän näytteli viisisata-ruplaisiansa ja viidentuhannen ruplanarvoisia
pankki-osakkeitansa, ylvästellen:
-- "Nämä ovat ainoastaan taskurahoja... Miehen, näes, pitää aina
kulkea kultakuorma seljässä, että pääsisi korkeankin muurin yli, jos
niiksi niin kuin sattuisi."
Äärimäisen hädän uhatessa huomaa ihminen pienetkin pelastuksen
mahdollisuudet, huomaa olemattomankin. Niin oli Oolavin laita nyt.
Lakkaamaton pelko oli häneen juurruttanut vaistomaisen aavistuksen
uhkaavasta, lähestyvästä vaarasta. Hän varustautui sitä varten.
Nytkin, kun hän kuuli Hartevan kerskaavan rahan saannin helppoudella,
oli se hänelle ikäänkuin ilmotus, että jossain on löydetty rikas
kultamaa, josta jokainen saa rikkautta ammentaa. Harteva kohosi hänen
silmissänsä sankariksi, viisaaksi ja voimakkaaksi, jonka yhteyteen
maksaa vaivan lyöttäytyä. Erotessansa pyysi hän häntä tulemaan
luoksensa, kun sattuisi aikaa olemaan.
* * * * *
Huominen päivä alkoi jo iltaansa lähetä... Keväinen iltahämärä
levittäytyi jo valoisan yön ja päivän välille... Jo laskeutui
punertava aurinko öiselle vuoteellensa...
Oolavin suljetut vaunut kiitivät pitkin Pietarin ajelukatua... Niissä
istui Oolavi itse ja neiti Iltamo... Nuoren naisen kaulaa koristi
kallis jalokivikoriste. Hän oli nyt onnellinen ja maksoi lahjan
palavilla, hellillä silmäyksillä...
Joskus katsahti Oolavi häneen... Silmäykset kohtasivat toisensa ja
Oolavi oli ylpeä lahjoistansa. Hän piti aivan luonnollisena asiana,
että hän sillä oli neiti Iltamon rakkauden ikäänkuin ostanut.
Se luulo rohkaisi häntä ja poisti epäilyt. Vieläpä hän piti nyt
velvollisuutenansakin olla jo enemmän kuin pelkkä ihailija. Hän
uskoi, että neiti Iltamolla oli oikeus häneltä _vaatia_ jo muutakin
kuin ihailua.
Vaunut kiitivät yhä hurjemmin. Oolavi huumaantui nuoren naisen
silmäyksestä ja lämmöstä. Äkkiä kysyi neiti Iltamo:
-- "Minnekä me nyt ajamme?... Emmekö palaa kohta kotiin?..."
-- "Emme palaa nyt kotiin", -- vastasi Oolavi, leikitellen
kuin lapselle, joka on hänen vallassansa. Neiti Iltamo huomasi
äänen sävystä paljon, tekeytyi avuttomaksi... miehen armoille
jättäytyneeksi... petettäväksi muka, ja kysyi:
-- "Minnekäs me sitten ajamme?"
Oolavi kietaisi käsivartensa hänen vyötäisillensä, veti hänet hiljaa
puoleensa, suuteli nopeasti hänen poskeansa ja lausui kuten lapselle:
-- "Me menemme nyt sinne, minne ajuri ajaa."
-- "Hys... hys... hys... hys!" -- varotteli nuori nainen naurahtaen
ja vetäen verhon vaunun akkunalasin eteen.
* * * * *
Kesä valmisti jo tuliaisjuhlaansa. Kaikki kevään voimat raatoivat
sitä laitettaessa.
Nevan aallot pitivät kevät-iloa. Aalto riensi kilpaa aallon perästä
läikähdellen vesikisana, kuin vilkas kalojen pulina kutuajan
kestäessä. Lehti pääsi hiirenkorvalle, nurmi ruohonpäiseksi, touko
oraalle ja kalastaja tilkitsi alustansa, tai asetteli mertaansa
havu-turoon, jossa kuteva särki vilisi hopeana. Kaikkialla kiehui ja
kihisi elämä. Hyönteinen lähti kotelostansa. Vene ja kuutti heittivät
talvitelansa ja halkoivat aaltoja. Kaikki syöksyi käsin elämään
kiinni. Masentuneen näköisenä laskeutui Oolavi pörssin kiviportaita
alas. Hän oli nyt pannut peliin Ranniston rahat. Sornovon osakkeet
olivat laskeneet. Panoksia oli sen tähden täytynyt lisätä, ja päätös
valtion tehtaiden perustamisesta ja rautatienrakentamisesta viipyi
yhä. Hän oli jo ajatellut muuttaa rahaksi osakkeensa, pelastaaksensa,
mitä vielä voi, mutta hänellä oli niitä niin suuri määrä, että
niiden myytäväksi tarjoaminen olisi polkenut hinnat kerrassaan alas.
Umpikuja kohtasi jo joka taholla.
Hän yritti aina uudestaan, epätoivoisena, kuumeisena, toivoen onnen
viimeinkin valkenevan. Ennustus houkutteli häntä. Epätoivo pakotti
hänet uskaltamaan kaikkensa. Hän ei ollut enää vapaa ihminen:
Sisällisesti sääteli hänen tekojansa hänen sieluntilansa, entiset
tekonsa, joista hänen sielun tilansa oli johtunut. Ulkonaisesti
riippui hänen kohtalonsa kokonaan niistä yhteiskunnallisista ja
taloudellisista voimista ja liikkeistä, joiden pyörteisiin hän
oli joutunut ja joita hän ei voinut hallita enempää kuin kuiva
lehtimyrskyn voimaa.
Nyt näytti kaikki menneeltä. Rahoja olisi tarvittu, mutta niitä ei
ollut. Sysimusta tulevaisuus levitteli hänelle jo syliänsä. Pohjaton
kurimus mieli Tuukkalaa, jopa Rannistoakin. Hän hätäytyi. Polvet
alkoivat vapista ja kädet kylmenivät.
Mutta hädässä vilahtaa aina ihmiselle joku harhanäkö oljenkortena.
Niin nytkin: Ajatellessansa Ranniston kohtaloa, muisti hän, että
hän ei ollut käyttänyt vielä sen luottoa, jolla hän voisi saada
satoja tuhansia ja johon hänellä oli täysi valtuus. Hän huokasi
helpotuksesta. Hänen tilansa oli semmoinen, jolloin kaikki
siveellinen arvostelu on tukehtunut hädän katkeriin savuihin. Hän
näki kirkkaan salaman, riemastui siitä ja sieppasi sen kouraansa,
ajattelematta, että sen tuli on polttava käden poroksi.
Reippaana, kuumeisena istahti hän vaunuihinsa ja lahti järjestämään
asiaa. Parin päivän kuluttua nosti hän Ranniston nimessä
neljäsataatuhatta markkaa pankista. Hän tarvitsikin ne miltei kaikki,
kun sillä välin olivat Sornovon osakkeet taas laskeneet. Pienen
ylijäämän tarvitsi hän jo yksityis-elämäänsä. Kahden talon omaisuus
kieriksi nyt pelipöydällä kullan kanssa ja hän odotti, miksi se hänen
kohtalonsa säätäisi.
Se odotus oli hänelle nyt kuin tuli, jossa hän paloi ja kitui. Yksin
ollessansa ei hän saanut rauhaa. Ulkonaisesti salasi hän asiansa
ja sieluntilansa muilta. Se salailu kysyi voimia ja uuvutti häntä
edelleen. Hän nääntyi ja raukesi ja valmistui siten sitä hetkeä
varten, jolloin hän juuri olisi tarvinnut kaikki voimansa, jos mieli
vielä pelastua.
Oli taas iltapäivä. Oolavi istui yksinänsä, kokonansa menehtyneenä.
Aika tuntui kokonaan pysähtyneen. Hän kaipasi jotain ystävää, ystävän
seuraa. Ja hänellä olikin se ainainen ystävä, jonka luona hän oli
viime aikoina tottunut hautaamaan tuskansa ja pelkonsa elämän
kepeiden, haihtuvien höyryjen alle.
Hän pukeutui ja lähti neiti Iltamon luo.
Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen.
Jo tuli tiehaara elämän tiellä. Kulta kilahti maljassa erojaisiksi...
Se kilahdus oli samalla ystävien erokello.
Oli kevään kauneimmilleen puhkeamis-aika. Aurinko souteli taivaan
yksinvaltiaana. Kuut ja tähdet olivat sen korkeilta tanhuilta
kokonaan pois ajetut. Lehti oli pehmeimmillään, sen haju
tuoreimmillaan. Pesässänsä hautoi pikkulinnun emo, lemmen hedelmät
pienen siipitypykän alla. Muurahainen ahersi kekonsa rakennustöissä.
Valo vilisi, nurmella nousi ruoho ja kevät kaipaili parasta helyänsä:
käkeä.
Pietarin viimeisetkin myöhästyneet elämänsä huviksi eläjät olivat jo
muuttopuuhissa kesäisiin kuhertelupesiinsä. Komeat valjakot olivat
harvinaisempia, talviteatterit tyhjiä ja päivä alkoi hellittää
valoansa painavasti, paahtaen katukiviä.
Parooni Geldnersin loistavassa salongissa istui neiti Iltamo ja pari
kolme muuta vastaan-otolle tullutta. Hän kuten muutkin oli tullut
jäähyväisillensä. Huone välkkyi kullasta, valosta ja kalliista
sèvresisiläisestä porsliinista. Mosaikkipöydät ja kalliit maalaukset
kilpailivat keskenänsä kalleudessa ja loisteessa, ja taiteelliset
kattomaalaukset sekä venetsialaiset peilit kuvastuivat permannon
kiillotetussa parkettimosaikissa himmeinä kuin ranta ja taivaan
sinijärven vesityvenessä.
Neiti Iltamo keskusteli juuri parooni Geldnersin kanssa vilkkaana,
kepeänä. Puhe helisi häneltä kuin nauru, joka ei tahdo huulella
pysyä. Puheen lomassa kysäisi hän:
-- "Kuinka Te, parooni, lopetatte talvisesongin... talvikauden, tai
talvivieton... miksi sitä nyt sanoisin?... Tietysti olette hyvin
iloinen, kun alkaa kesänvietto..."
-- "No, en aivan iloinen," -- yritti parooni ylevänkohteliaana.
-- "Oo!... Kuinka niin, parooni?" -- keskeytti vilkas kysyjä
vastauksen.
-- "Ensiksi hajoo hieno seura... Tekin, neiti Iltamo, ilmoititte sen
surullisen uutisen, että matkustatte toisaanne kuin me..."
-- "Kiitos kohteliaisuudesta!... Toisaanne päin!" -- iloitsi neiti
Iltamo jatkaen: "Mutta eihän se ole mitään... Ja entäs toiseksi?"
-- "Toiseksi" -- naurahti parooni Geldners huolettomasti, --"tapahtui
lopettajaisiksi pieni vahinko: Joku miljoona menee pörssissä..."
-- "Oi... voi, parooni!" -- huudahti neiti Iltamo osan-otolla, jossa
ilo helisi pääsäveleenä, jatkaen: "Mutta minkätähden se menee... se
miljoona?..."
Parooni Geldners heittäytyi huolettomaan asemaan ikään kuin
osottaaksensa, että asia oli niin vähäpätöinen, ettei siitä maksanut
vaivaa puhua. Uudistettuun kysymykseen vastasi hän:
-- "Minä olin ostanut suuremman määrän Sornovon kaivosten osakkeita,
ja eilen on hyljätty ehdotus, että Sornovoon perustettaisiin valtion
suuret tehtaat... Ne on päätetty perustaa kilpailevan kaivoksen
läheisyyteen, ja Sornovon osakkeet silloin luonnollisesti häviävät
miltei arvottomiksi..."
-- "Luonnollisesti", -- huudahti neiti Iltamo, kuin olisi asia
hänelle ollut päivän selvä. -- "Mutta", -- lisäsi hän -- "voihan
Sornovoon perustaa toisen tehtaan... esimerkiksi semmoisen kuin on
Suomessa Turhakosken tehdas... Se kuuluu tuottavan hyvin suuria
voittoja..."
Parooni naurahti ja myönsi kohteliaana:
-- "Kyllä sen voi perustaa, mutta se on ajan kysymys... Muuten
-- Suomesta kun mainitsitte -- juohtuu mieleeni, että Teidän
maanmiehenne herra Tuukkala menetti myös Sornovon osakkeissa yli
miljoonan... ehkä yli puolitoistakin miljoonaa markkaa teidän
suomalaisten rahassa!"
Neiti Iltamo hämmästyi kuin olisi taivas äkkiä sävähtänyt hänen
edessänsä salamanpunaiseksi. Hän oudosteli kuin pieni lapsi, jonka
kasvoja koristaa lapsellinen hämi, hänen seisoessaan kainona helma
kukkia täynnä ja sormi suussa vierasten edessä, joita hän vierastaa.
-- "Onko herra Tuukkala menettänyt yli miljoonan?" - huudahti
hän vihdoin salaillen mielensä kipeitä ja löyhytellen kuumeisia
kasvojansa, joihin veri uhkasi tulvia aivan pakaten. Parooni vastasi
kysymykseen myöntävästi. Neiti Iltamo koetti antaa mielellensä perhon
siivet; samalla koetti hän urkkia onnettomuuden suuruutta. Hän lausui
kysyvästi:
-- "Mutta jäihän hänelle vielä toinen miljoona?... Ai-jai, kun täällä
on kuuma!... Eikö totta, että hänelle jäi vielä toinen miljoona?"
-- "Kerrotaan, että ei olisi mitään jäänyt... Luultavasti on hän
menettänyt toisaalla muun omaisuutensa", -- vastasi parooni kuivasti.
-- "Ai... jai!" -- pääsi neiti Iltamolta. Hän näytti hätääntyneeltä
lapselta.
Mutta kun veri alkoi kylmetä ohimoissa, sai hän osan henkisiä
voimiansa takaisin ja alkoi laskea onnettomuuden suuruutta.
Kuvitellut palatsit ja miljoonat häipyivät hänen mielikuvistansa,
sijalle jäivät rauniot, jotka nyt kuvastuivat hänelle todellista
kamalampina. Oolavin hän näki jo repaleena ja häpeili häntä, ei olisi
halunnut hänestä enää puhuakaan, ujosteli sitäkin, että oli samaa
kansallisuutta. Kepeät tunteet, joilla hän Oolavia rakasti, oli tuuli
puhaltanut vastakkaisiksi. Hänen kevyt, herkkä sielunsa lainehti kuin
sumu tuulen käsissä.
Kun hän vielä istui kuin puusta pudonneena, saapui nuori upseeri,
ruhtinas Karavajef, ja kiitti talvisista lauluista. Hän liittäytyi
koko sielullansa sen syliin. Oolavi Tuukkala oli hänelle nyt kuollut.
Hän oli kuin leski, joka hakee kenen seurassa keventää surunsa,
unohtaa kuolleen miehensä. Hän alkoi siitä, mistä tyttö alkaa
nais-uransa: pikku kainoudesta... arastelemisesta... pakenemisesta
ja likenemisestä sekaisin. Ja hän oli onnellinen, kun nuori ruhtinas
hänen poislähtiessänsä pyysi saada tarjota vaununsa häntä kotiin
viemään, sillä aikaa kun hän vielä talossa viipyisi.
Kun hän tuli kotiinsa, odotti siellä Oolavin kirje, jossa tämä
ilmoitti tulevansa häntä tapaamaan vielä samana iltana. Hän luki
sen nopeasti, tuijotti pitkän aikaa eteensä tylsänä ja hengitti
hermostuneesti. Sitten hyppäsi hän ylös kuin säikähtynyt, rutisti
kirjeen kädessänsä pieneksi paperipalloksi... syöksähti kaksi askelta
eteenpäin hurjistuneen näköisenä... pysähtyi siinä vavahtaen kuin
maahan lyötynä. Hän oli näkevinänsä edessänsä Oolavin, joka oli hänet
pettänyt... vienyt häpeään... Hän raivostui ja huudahti hurjistuneena:
-- "Oh!... Sinä petit!... Oh!"
Hän näki itsensä jo naurettuna... toisten ivailemana... Hän
muisteli niiden loistavia rakastajia, neiti Boileaun ja muiden...
Hän tuli katkeraksi. Epätoivo valtasi hänet... Hän syöksähti
taas askeleen eteenpäin, nopeasti, ja pysähtyi kuin salaman
iskemänä...jännittyneenä... Hän vapisi hysteerisesti... katsoi
eteensä silmissä hurja viha ja viskasi paperipallon kiukkuisena
lattialle.
Nopeasti, kiihkonsa vallassa, tarttui hän sitten kynään ja kirjoitti
kuumeisena vastauksen:
'Hyvä herra Tuukkala.
En voi Teitä tänään ottaa vastaan, sillä olen luvannut mennä
vieraiksi. Myös täytyy minun käydä jäähyväisillä ruhtinas
Karavajefilla ja huomenna matkustan minä jo pois Pietarista.