Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä.
Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.
Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.
Vei suutelo hallana lemmenkukan.
Jo kangasti taivaalla elämänturhuus.
Kun pursi oli jo tuuliajolla.
Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota.
Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen.
Haudantakaisia lauluja.
Kun mies kulki jo oudoilla poluilla.
Mutta kotona morsian itki ja neuloi.
Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta.
Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas.
Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.
Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla.
Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta.
Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.
Kun loppuivat kaikki entiset polut.
Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.
Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä.
Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.
Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.
Vielä oli maljassa pisara tuskaa.
Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.
Ja hämärä oli elämänsisällön selitys.
"Litvan laulun" jälkisointuja.
Koskenvedossa.
Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä.
Oli loistavat hyväntekeväisyystanssiaiset. Joukko virka- ja
rahamaailman ylhäisöä huvitteli auttamalla kurjia. Tuhansia maksavia
pukuja oli valmistettu kurjien kustannuksella juuri tätä tilaisuutta
varten. Sangollisin kannettiin niiden hikeä samppanjana pöytään.
Niiden rovoilla oli kalliit hajuvedet ja kukat ostettu, niiden työllä
maksettu loistavat vaunut ja hienosti puetut soittajat ja lakeijat.
Loisto kuohui aivan samppanjan mehun tavalla. Silkki kahisi,
jalokivet säteilivät. Niiden kirkas, kuiva valopaljous tulvasi joka
taholta, kertoen että maailmassa on kurjuutta, koskapa on loisto sen
kustannuksella voinut kukkaan puhjeta. Sen tajusi läsnäoleva ylhäisö
ja siksi tanssi se ja iloitsi kurjan antajan hyväksi. Se tanssi
sille kiitokseksi roposen ja samalla tanssi se oman itsensä iloksi.
Rehellisin, vilpittömin sydämin halusivat he antaa kurjille takaisin
edes yhden niiden hiellä tätä tilaisuutta varten ostetun hameen
hinnan.
Huvittelevan ylhäisön joukossa olivat myös Oolavi ja Martva neiti
Chamfortin saattamana. Viimemainittu, joka oli koti-opettajattarena
olonsa ajoilta tuttu useissa ylhäisissä perheissä, oli jo
tutustuttanut Martvaa suuren maailman tapoihin, esitellyt hänelle
omia hyviä tuttaviansa. Hän oli myös pitänyt puvusta huolen, niin
että Martva oli loistavan seuran tasalla. Oolavin lahjottamat
jalokivet lisäsivät hänen sulouttansa.
Itse hän oli vähä vähältä jo kotiutunut uusiin oloihin kuin
linnunpoika siipensä kantokykyyn. Pieni ujous, jota vielä oli
huomattavana, oli hänelle vain koristus, jalokivi, jota kaikki kilvan
kadehtivat. Mitkään briljantit eivät olisi voineet korvata sitä
luonnon ihmeen-ihanaa helmeä, kainoutta, joka koristi korven keskellä
kasvanutta kukkaa.
Ilta kului. Sävel valui viuluista kuivan, kirpeän jalokivivälkkeen
sekaan. Notkeat parit pyörivät hurmaavan valssin tahdissa lattialla.
Poika valikoi. Tyttö muutti kainalosta kainaloon... mieltyi yhteen...
odotti toista käsivartta vyötäisilleen... Tanssijat punoivat
paulojansa... Istujat arvailivat, laskivat, kuka millekin sopisi...
tarkastelivat ja tutkivat salassa, oliko jo valmis lemmen paula...
Hopeaisena vaahtona hyrski kaunis lempi...
Jo kumarsi Oolavi Martvalle. Kumarrus tuntui morsiamesta sirommalta
kuin kenenkään toisen... Yhtenä ilona helähti onnellinen tyttö
sulhasensa kainaloon, unohtaen kaiken, mikä ympäröi häntä...
Viulu tuntui nyt olevan suloa täynnä... Sen sävel huumasi korvan,
soiden kuin taikahuilu satulinnan hämärissä... Hän lymyytyi
Oolavin kainaloon kuin arka lintu emonsa suojiin... Sävelvirta vei
koskena, keinutteli kuin vesiputous venettä... Sävel pehmeni, lempi
nousi...Unta ja satu-autuutta oli kaikki. Martva olisi halunnut
nukahtaa Oolavin kainalon lumoihin...
Ja kun hän kiiti Oolavin käsivarren varassa sävel hyrskeessä, ei
ollut silmää, joka ei olisi ollut häneen luotu... Hänen pieni
jalkateränsä tuskin otti lattian välkkyvään tammeen. Hoikka vartalo
heilahteli tulisen valssin pyörteissä kuin metsän jumalattaren kaunis
varjo, kun sitä silmä etsii puiden lomasta eikä tapaa siitä muuta
kuin hienon häilähdyksen. Naisten silmäykset kokoutuivat häneen
kadeperhosina, miesten katseet paloivat hänessä ihastuksena...
seurasivat häntä, lennellen hänen ympärillään huumattuina
punaperhoina... Ja kun hän istahti hengästyneenä ja häneltä helähti
onnellinen, viaton naurahdus kiitokseksi Oolaville kuin nopea,
ihana unelma, kohahti koko sali mieltymyksestä. Martva itse oli
onnen lumoama. Hän oli kokonansa Oolavin varaan antautunut, istui
koko sielullansa hänen veneensä teljolla, mitään kysymättä, mitään
pelkäämättä, nauttien siitä, että sai antautua hänen käsivartensa
varaan.
Ja Oolavinkin ihastus oli rajaton. Martvan kauneus, kainous ja sulous
hivelivät hänen silmiänsä. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa
rehenteleviä, jokapäiväisiä ruusuja runollisen, kainon korvenkukan,
lasisiruja luonnonhelmen rinnalla. Kaikissa muissa olivat jo
puhjenneet sukupuoli-elämän räikeät kukkavärit; Martva oli ainoa,
jossa hohti ihmishengen puhdas, jalo runoväri, ainoa, jossa lemmen
värit uinuivat vielä, nousten vasta tiedottomina, tuskin vielä
huomattavana viattomana punana, kuin puna tytön poskelle tytön ja
neidon ikärajalla.
Nuori nainen oli juuri sillä rajalla, jossa hän on kaunein.
* * * * *
Viulu lepäsi. Tanssijat huoahtivat. Poika vilvotteli neitoansa. Neito
maksoi palveluksen hymyilyllä.
Sivuhuoneessa puheli Oolavi parooni Geldnersin kanssa, johon hän
oli pörssissä tutustunut. Martva keskusteli sillä aikaa parin
rouvan kanssa, joille hänet oli esitellyt neiti Chamfort. Yleinen
puheensorina säesti soittona keskustelua.
Oolavi oli äkkiä ilmestynyt pörssiin ja alkanut tulokkaaseen nähden
verrattain suurilla summilla, sekä siten herättänyt huomiota, jota
vielä lisäsi onnistunut alku. Häntä pidettiin jonain huomattavana
rahaylimyksenä, joka ilmestyi kuin tähti kullan temppeliin. Parooni
Geldners oli sattunut ostamaan samoja papereita kuin Oolavikin, ja
yhteinen asia oli heistä tehnyt pian tuttavukset, kun esteenä tai
edellytyksenä siihen ei liikemaailmassa ole ikä, ei sääty, ei lahjat
ja sivistys, vaan ainoastaan liikeonni tai kyky, miten kukin vain
sanoa tahtoo. Myöhemmin olivat he sattuneet samoihin seurapiireihin
ja joutuneet niissä keskusteluihin, jotka koskivat elämän
suurkysymyksiä. Nyt jatkui heillä semmoinen keskustelu. Hienolla
rahaylimyksen ylemmyydellä puhui parooni Geldners Oolaville:
-- "Mehän tästä jo puhuimme toissapäivänä... Minä vakuutan Teille:
Mitään muuta oikeaa -- tai väärää -- ei ole, kuin se jonka elämä luo.
Oikeastaan siis on elämä ainoa oikea. Absolutista, ehdotonta ja siis
pysyvää oikeaa ja väärää ei ole..."
Oolavi mietti: Hänelle olivat nämä keskustelut ratkaisevia. Ne
olivat ikäänkuin viimeinen isku, joka kumosi kaiken entisen, kodista
tuodun jumalallisen oikeustajunnan, jonka perustukset jo oli epäily
heikoiksi jäytänyt.
Keskustelu jatkui. Neiti Chamfortin puhuessa vierasten naisten kanssa
oli Martva seurannut Oolavin ja Geldnersin puhetta ja kuunteli nyt
vuoroon sitä, vuoroon seurueensa keskustelua. Parooni Geldners jatkoi:
-- "Minä olen tästä kerran ennen puhunut erään teidän maanmiehenne
kanssa ja huomauttanut hänelle, että esimerkiksi teidän
suurimmanajattelijanne Snellmanin filosofian koko ydin on se, että ei
ole mitään muuta oikeaa kuin kansan kulloinenkin käsitys oikeasta."
Martva oli taas jäänyt kahdenkesken neiti Chamfortin kanssa ja
istahti Oolavin lähettyville kuunnellaksensa keskustelua, joka kävi
ranskankielellä. Hän oli utelias, janosi Oolavin viisautta.
Hieman mietittyänsä myönteli Oolavi:
-- "Se on kyllä totta, mutta sen muuttelevan oikean peruslähteenä ja
lähtökohtana on kumminkin pysyvä, ehdoton oikea..."
-- "Minä vakuutan Teille, että sitä ei ole olemassakaan", -- puuttui
Geldners, jatkaen: "Ja minä todistan sen Teille. Sillä jos oikea
yleensä olisi ehdoton, ei se voisi muuttua. Eikö niin?"
Oolavi nyökäytti myöntääksensä Geldnersin ajatuksen oikeaksi. Martva
katseli sulhastansa ihastuneena. Hän oli hänestä syvällinen, oppinut,
keskusteli kuin Jeesus oppineiden pappien kanssa temppelissä. Parooni
selitteli:
-- "Mutta jos niin olisi, tulisivat meidän lakimme kerrankin
semmoisiksi, joita ei enää voida muuttaa, koska ne ovat jo
absolutisen oikean ilmestys. Mutta onko niin ollut? Tai voidaanko
sitä edes toivoa? Eikö laki, joka tänään on oikea, ole huomenna jo
väärä? Tai oikeammin sanoen: se ei ole koskaan muuta kuin aikansa
oikean määrä."
-- "Niin... Kyllä..." -- myönteli Oolavi.
-- "No, niin", -- keskeytti parooni Geldners Oolavin myönnytyksen,
lisäten: "Jokainen oikea ei ole muuta kuin kansan hetkellinen
tarve._Code Napoleon_ oli sen ajan oikea: sen-aikainen kansan tarve.
Meidän päivinämme ja myöhemmin se oikea ei enää kelpaa ja on siis
väärä. Siitä näette, että elämä itse säätää oikean kutakin päivää
varten..."
Oolavi kiintyi keskusteluun. Hän ei voinut olla myöntämättä, että
puhujan sanat olivat järjellisiä, elämästä vedettyjä johtopäätöksiä,
mutta kumminkin hän vaistomaisesti vielä epäili niiden ehdotonta
oikeutta. Hän huomautti ajatellen:
-- "Olkoon nyt niinkin, kuin Te sanotte! Mutta väärin on sanoa,
että oikeus, oikea seuraa elämän käskyjä, johtuu siitä ja on sen
johdettavana. Mielestäni asia on päinvastoin..."
-- "Ettäkö siis oikeuskäsite, oikea, kehittyisi itsestänsä ja
johtaisi elämää... että siis elämä olisi oikeuskäsitteestä johtunut
ja sen ohjattava?" -- tarttui parooni Geldners kuivasti.
-- "Niin minun mielestäni täytyy olla... Muutoinhan me kulkisimme
kokonaan sokean umpimähkän vaarassa", -- vastasi Oolavi. Martva
ihmetteli sulhasensa ajatuskyvyn syvällisyyttä sokeasti, kuten
ainakin lempivä tyttö.
Parooni Geldners karisti harmaan poron sikaristansa ja lausui
kylmästi:
-- "Vähänpä elämä siitä huolii, miten me kuljemme. Väärin on
muuten sanoa, että me elämän itsensä varassa kulkien kuljemme muka
umpimähkän varassa, sillä elämä tottelee taas oman olemuksensa
lakeja, kuten koko luonto, kasvullisuus, eläinkunta ja muu...
Mutta minä palaan siihen äskeiseen: kumpi kulkee edellä, elämäkö
vaiko oikeuskäsite eli oikea. Jos, herra Tuukkala, ei olisi ollut
omistus-oikeudesta johtuvia luuloteltuja epäkohtia, olisiko Marx
voinut ilmestyä sosialistisine oppeinensa?"
Oolavi oli vaiti. Parooni Geldners teki oman johtopäätöksensä:
-- "Siinä on Teille yksi esimerkki siitä, että _elämä_ luo
oikeuskäsitteen ja kulkee sen edellä. Oikea oikeuskäsite puhkeaa
elämästä, kuin kukka nupustansa. Koko oikea voidaan lausua ja
määritellä tarkimmin sanoilla: 'Nyt tarvitaan sitä ja sitä... Oikea,
toisin sanoen, ei ole mitään muuta kuin kansan kunkinpäiväinen
muutteleva tarve... Marx oppinensa on siitä yksi esimerkki tuhansien
muiden seassa..."
Martvaa puhe oudostutti. Hän ei sitä täysin ymmärtänyt, ja luotti
siihen, mitä Oolavi todeksi myöntäisi. Hän oli siinäkin henkisessä
asiassa hänen melansa varassa koko sielullansa.
-- "Se on nyt yksi esimerkki... Ehkä poikkeus, ei sääntö",
-- puolustautui Oolavi, samalla tuntien, että paroonin todistelut
painoivat häntä umpipimeään. Hän ei voinut niitä kumoilla
sisällisesti, oman itsensä edessä. Parooni jatkoi:
-- "Ei poikkeus, vaan sääntö. Ottakaa muita esimerkkejä, vaikka
kokohistoria. Rooma oli alussa keisarivalta. Se oli silloinen
oikea. Vähän myöhemmin tarvitsi kansa tasavaltaa... Se oli taas
sen päivän oikeustarve. Mutta ei kulunut kauvan, kun taas ilmestyi
yksinvaltauuden oikean ilmauksena... Koko historia todistaa, että
elämä itse on ainoa oikea ja se luo ja säätää oikeuskäsitteet, eikä
päinvastoin..."
Oolavi, kuten jo on mainittu, ei ollut henkinen hottentotti, joka
sokeasti palvelee omaa päätänsä puujumalana. Hänen luonteensa
perinnäinen rehellisyys vaikutti, että hän mietti elämän ilmiöistä
itse kaikille vastakohdan ja punnitsi toisen sanoja yhtä paljon kuin
omia ajatuksiansa. Se seikka heikonsi hänen henkensä voimia nyt
edelleen. Hän myönsi ole van paljon eittämätöntä oikeaa siinä, mitä
parooni Geldners puhui. Ajateltuansa hän huomautti:
-- "Minä myönnän siinä olevan omituisen ilmiön. Mutta sittenkin
ajattelu ja kirjallisuushan se synnyttää ja levittää oikeuskäsitteen
ja luo oikean..."
-- "Ei ollenkaan", -- väitti parooni Geldners välinpitämättömästi,
selittäen: "Roomassa panivat uuden olotilan voimaan plebeijienjoukot.
Sillä eikö se ollut heissä syntynyt? Mutta olisiko mikään kirjailija
voinutkaan synnyttää lukutaidottomassa joukossa _mitään_ käsitteitä?
Voitteko todistaa, että plebeijien oikeuskäsite oli kirjallisuuden
luoma? Eikö se ollut elämän luoma?"
-- "Se on totta", -- myönteli Oolavi. Martvan posket hehkuivat. Hän
keskusteli saattajansa kanssa hajamielisenä, seuraten sulhasensa
puhelua. Parooni Geldners jatkoi:
-- "Tarkastakaa kirjailijoita, niin Te ihmeeksenne huomaatte, että
ne kautta historian kulkevat elämän vanavedessä. Tieteellinen
kirjallisuus -- jolle minä annan arvon -- tutkii olevaa elämää ja
sen ilmiöitä, eikä tee arvoituksia ja otaksumia. Se kirjallisuus
on kokonaan elämästä puhjennut, eikä elämää luova. Smithin
taloudellinen oppi oli aikansa oikea. Myöhemmin ehkä on sen sijalla
Marxin oppi oikean määrittelijänä... Ottakaamme sitten niin sanottu
kaunokirjallisuus, joka on ainoa määrittelemätön käsite!... Minä
muuten en sille yleensä suurta arvoa anna, sillä suurin osa
kaunokirjailijoita on jonkun vallassa olevan muotisuunnan -- tai
hulluttelun lakeijoita. -- Älkää hätäilkö, minä sanon esimerkkejä:
Olihan Nerolla omat kirjalliset lakeijansa, Napoleonilla samoin.
Mutta meidän aikanamme, kun 'kansa' ja kansanvalta on muodissa,
on jo ilmestynyt kokonainen liuta kirjailijoita, jotka suorin
sanoin ilmottavat, että he ovat valmiit kumartamaan kansaa... Ja
kumpien Te nyt sanotte olevan enemmän oikeassa ja ylevämpiä: Neron
lakeijoidenko, vaiko niiden, jotka kumartavat sitä epämääräistä
joukkoa, johon kuuluvat kaikki ne, jotka makaavat katu-ojissa,
lisäksi portot, kaikki ihmiskuona, ilkeät nylkyrit, mielipuolet ja
myöskin tämän joukon jumaloija itse?... Kumpaako te tahtoisitte
palvella lakeijana... minä nyt vain kysyn ajatustanne..."
Oolavi naurahti. Hänelle ei ollut Neron lakeijana olo erittäin
houkutteleva, mutta hän oli myös jo tutustunut ihmisiin Ounastosta
ja Hertasta ja Hartevasta lähtien aina peliluolan hyenoihin, ja
siksi tuntui kansan korottaminen Jumalan istuimelle vielä vähemmän
mairittelevalta. Kun hän oli vastannut muutamalla sattuvalla sanalla,
jatkoi Geldners:
-- "Ei kirjallisuudella ole elämän johdossa määräävää tehtävää,
sillä kaiken johtaa elämä itse. Kaunokirjallisuus on yleensä
pelkkää trubaduurin kepeää tehtävää. Ranskan vallankumouksen
suorittivat joukot, joilla ei ollut kirjallisuudesta aavistustakaan,
ja kaunokirjailijoiden tehtäväksi jäi veisata innostuneille
joukoille semmoista ylistystä, joka meni kaupaksi. Siltä en tahdo
sanoa, että se oli väärää. Päinvastoin: se oli kansajoukoissa
syntyneen oikeuskäsityksen ylistelyä, Lisäksi: Trubaduurit
ilmestyivät ritariston jäljissä... Samoin ilmestyvät jokaisen asian
kirjailija-trubaduurit, kun markkinat ovat valmiit..."
Ne sanat olivat Oolaville ikäänkuin joku lääke, joka poistaa lumousta
ja avaa silmät. Hän muisti joutuneensa maailmalle Harhaman kirjan
johtamana. Hän oli pitänyt sitä jonain merkillisenä, ja nyt alkoi se
hänelle näyttäytyä uudessa valossa. Parooni Geldners paljasteli sitä
armottomin käsin. Oolavi ei vielä tajunnut selvästi, mikä hänelle
valkeni. Hän huomasi vain oudon valon, kun silmät alkoivat avautua.
Hämiään salaten huomautti hän:
-- "Teillä, parooni, on yleensä liian... sanon omituinen käsitys
kirjallisuuden merkityksestä... varsinkin kaunokirjallisuuden."
Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä merkitsevästi ja lausui:
-- "Mitä tehdä... Tosiasia on se, että kaunokirjailijoiden
niin sanottu suuri joukko on sivistyksen ja kehityksen kepeää
jälkijoukkoa... jotain voittojuhlassa tarvittavia rummunlyöjiä...
enimmäkseen vähätietoista väkeä... Tarkastakaa vain elämää, niin
huomaatte sanani todeksi..."
Oolavin kurkkuun nousi hyvin karvas pala: Hän muisti mihin kaikkiin
Harhama oli hänet jo kirjallansa johtanut. Häntä katkeroitti juuri se
ajatus, että hän oli seurannut rumpalia, josta nyt kuuli omituisia
ajatuksia. Parooni korjasi ajatustansa selittäen:
-- "Oikeastaan minä erotan kirjailijat 'kirjailijoista'. Edellisiin
minä luen ne, jotka pysyvät, koska ovat kosketelleet ainetta,
joka on muuttumaton, nimittäin ihmishengen suhdetta oletettuun
Jumalaan ja jumaluuteen. Muiden kuolemattomuus on yleensä lyhyt:
useimpien...no, viisikymmentä... sata vuotta... Suurin osa tulee
elävänä haudatuksi, ja sitä mukaa, kun kirjallisuustulva paisuu, käy
myös kuolemattomuus-aika lyhemmäksi, koska uudet tulokkaat hautaavat
vanhat allensa, eikä ihmiskunta jaksa näiden luetteloita painattaa
ja siten säilyttää häviöltä, vielä vähemmän se ehtii niitä lukea.
Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte minun puhuvan totta..."
Kun Oolavi väitti vastaan todisteli Geldners esimerkeillä:
-- "On mahdotonta, että meillä kuolemattomia voisi jäädä suurempi
määrä... Ajatelkaa, että meillä kukin kansa tuottaisi vuosisataa
kohti yhden kuolemattoman -- nykyään niitä ilmestyy yksi vuotta kohti
--, se olisi kolme-, neljäkymmentä sadassa vuodessa ja siis kolme-,
neljätuhatta kymmenessä tuhannessa vuodessa. Mutta kenen ihmeen
ihmisen Te luulette jaksavan muistaa tuhannenkaan nimeä, saati sitten
jaksavan lukea niiden tuotteet?"
Oolavi ajatteli Harhamaa, mieli katkerana. Hän ei halunnut puolustaa
mitään, sillä todellakin tuntui olevan paljon hassunkurista siinä,
jonka lumoissa hän oli kulkenut. Geldners lisäsi:
-- "Minä yleensä luulen, että niin sanottu kaunokirjallisuus on
jo tuomittu häviämään, sillä yleinen kirjoitustaito vaikuttaa,
että jokainen jo kirjailee omaksi kotitarpeeksi ja sanomalehdistö,
tultuaan yleiseksi, hävittää apuna ammatillista kaunokirjallista
pientuotantoa."
Syntyi pieni äänettömyys. Oolavin mieli oli katkera Harhamalle,
joka alkoi hänelle kuvastua lyhytaikaisena kuolemattomana, kepeänä,
huvinhaluisten ihmisten nauruna. Martva keskusteli neiti Chamfortin
kanssa. Äkkiä käänsi parooni Geldners puheen toisaalle, huomauttaen
muuttuneella äänenpainolla:
-- "Mutta me poikkesimmekin tässä alkuperäisestä puheen-aineestamme,
kysymyksestä mikä on oikea. Näette nyt itse, että se ei ole muuta
kuin jokapäiväinen vaihteleva elämän tarve, jota teidän Snellmaninne
sanoo kansallishengeksi... Näette myös, että sitä ei luo ja synnytä
mikään kirjallisuus ja kirjailijat, vaan elämä luo mieleisensä
kirjallisuudenkin. Jos esimerkiksi elämässä tulee kansanvalta tai
mikä muu asia tarpeettomaksi, ei mikään kirjallisuus voi sen häviötä
estää. Jos taas yksinvalta on hyvä, eivät mitkään kirjasankarit
voi sitä kumota ja luoda kansanvaltaa... Eikö tämä ole Teille selvä?"
Geldnersin filosofia oli Oolavin mielestä niin todisteltua, ettei hän
voinut enää sitä yht'äkkiä kumota, ei yritellytkään. Rehellisesti
myönteli hän:
-- "En minä voi sanoa Teidän olevan väärässä, niin lohdutonta kuin
silloin onkin, kun tietää kulkevansa umpimähkään virran mukana."
Parooni Geldners oli noussut, käveli edestakaisin ja selitti:
-- "Emme me silti kulje umpimähkän varassa. Sillä, kuten jo sanoin,
elämä tottelee taas oman olemuksensa lakeja, kuten koko luonto: Se
on itse luonut perheen, valtion, omistus-oikeuden ja kaiken. Sillä
voitteko sanoa, että esimerkiksi valtion tai perheen olisi luonut
kirjallisuus, tai joku kirjailija?"
-- "En suinkaan", -- vastasi Oolavi, jota parooni Geldnersin
ajatuksen selvyys hämmästytti ja siten masensi. Tämä jatkoi:
-- "Eloton luonto luo itse olemisensa lait. Sillä _jos_ nykyiset
luonnonlait ja olosuhteet olisivat olleet alusta lähtien, eikö
silloin alkuajan kasvi- ja eläinmaailman olisi täytynyt olla saman
kuin nykyisenkin?"
-- "Luonnollisesti", -- myönsi Oolavi, syventyen ajattelemaan.
Elämänsyvät kysymykset olivat loihditut hänen eteensä nopeasti,
viulujen soidessa.
-- "Mutta kun se ei sitä ole", -- tarttui parooni Geldners -- "niin
eikö ole silloin sen itsensä täyty nyt luoda olosuhteitansa ja sitä
mukaa muuttaa olemisensa lakeja, niin että nykyisellä eläinkunnalla
on kokonaan toiset elämänlait kuin alkuajan alhaisilla lajeilla?"
Hän mainitsi useita esimerkkejä, ja kun Oolavi oli myöntänyt hänen
todistelunsa oikeaksi, jatkoi hän:
-- "Aivan niin on laita ihmis-elämässäkin. Elämä seuraa oman
olemuksensa peruslakeja, eikä yksityinen, joku yksilö, kirjailija
tai muu, kykene siinä mitään muutosta tekemään, enempää kuin joku
koivuyksilö voi muuttaa metsän lakeja..."
Keskustelu jatkui. Oolaville alkoi näyttäytyä totuus ja oikea jonain
luonnon lakina, jota on oikeutettu käsin muovailemaan. Siitä karisi
pois jumaluuden verho ja se näyttäytyi jo semmoisena, jota saattoi
mielensä mukaan pidellä. Hän valmistui. Martvan häntä ihaillessa, kun
kuuli hänen puhuvan syvällisistä asioista, huomautti vielä Oolavi
epäröiden:
-- "Mutta onhan sittenkin kaiken oikean perusoliona pysyvä, korkein
oikeus... Jumalallinen oikeus..."
Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja tokaisi terävästi, kuivasti:
-- "No niin... No jumalallinen oikeus!... Mutta se oikeushan on
aivan määrittelemätön käsite... Silmätkää elämää läpi historian,
luonnontilasta Molokin pappeihin ja Muhamedin haaremiavioliittoon
sekä yksiavioisuuteen, niin Te huomaatte, että se jumalallinen oikeus
on aivan yhtä rajaton käsite kuin itse otaksuttu Jumalakin... Kuudes
käsky on olemassa, mutta sen selitys ja tulkinta jää ihmiselle, niin
mormooneille kuin muhamettilaisillekin."
Oolavi mietti viimeistä asiaa hyvin pitkään ja vakavasti. Mitenkä
olikaan, hänen mieleensä muistui sekä neiti Iltamo että myös Martva,
viimemainittu toki puhtaassa hengessä, Iltamon vastakohtana. Neiti
Chamfort, joka oli kuullut keskustelun, lausui jotain Martvalle ja
molemmat poistuivat. Oolavi oli katkera ja hajanainen. Ikään kuin
keskustelua jatkaaksensa ja kun ei parempaa sanottavaa löytänyt,
lausui hän:
-- "Mutta juuri siinä asiassa myöntänette kaunokirjallisuuden
johtavan... vapauttavan naista ja miestä liiallisista siteistä..."
Parooni Geldners vastasi kerkeästi:
-- "Siinäkin asiassa nykyinen kirjallisuus -- osa siitä
-- veisaa psalmeja vapaalle rakkaudelle, koska huomaa sen olevan
kuranttitavaraa... Se on nykyään osittainen 'oikeus': nykypolven
hetkellinen tarve... tai päähänpisto... Mutta niin pian kuin ihmiset
ovat kyllästyneet vapaan rakkauden tuloksiin, eivätkä enää jaksa
rakentaa uusia löytölasten huoneita, ansaitsee muistopatsaansa se
kirjailija, joka ensimäisenä hoksaa olla niin vapaamielinen, jotta
huomauttaa, että kansa ei voikaan sietää enää vapaata rakkautta ja
hän sen johdosta ehdottaa, että vapaa rakkaus on lopetettava, jos
ei muulla, niin vaikka kuohinveitsellä... kuten sosialismin mukaan
nykyinen järjestelmä on hävitettävä vaikka miekalla..."
Oolavi hämmästyi ja masentui. Puhujan selvyys oudostutti häntä.
Sen filosofia oli helppotajuinen, kuten aapinen ja kuten on aina
oikeafilosofia ja totuus, joka on aina yksinkertainen. Hän ajatteli
edelleenkin sukupuoli-elämän ongelmaa. Parooni Geldners lisäsi
kuivasti:
-- "Oikeastaan on vaikea sanoa mikä _siinä_ asiassa kannustaa
vapaanrakkauden trubaduureja... Luulen kumminkin, että monen
päävaikutin on se, että tahtovat karistella syöpäläisensä: rakkauden
hedelmät toisten turkkiin... En nimittäin usko, että kukaan kokoaisi
toisten syöpäläiset omaan turkkiinsa."
* * * * *
Viulut soivat vähä väliä. Martva oli poistunut ja palasi nyt
sanoaksensa jonkun sanan Oolaville. Tämä kumarsi silloin hiukan
parooni Geldnersille ja lausui:
-- "Sallikaa esitellä morsiameni, neiti Rannisto!"
Parooni tervehti hienon maailmanmiehen kohteliaisuudella, lausuen
sopivan, korkean mielistelyn. Syntyi pieni keskustelu. Sen lopussa
lausui parooni:
-- "Hauskaa tutustua kanssanne. Minä olen kerran tavannut erään
maanmiehenne ja on virkistävää saada kauttanne kunnon suomalaisista
parempi käsitys kuin mitä sain hänestä... Harhama vai mikä hänen
nimensä on..."
-- "Vai parooni tuntee hänet... Hän on nyt kirjailija", -- huudahti
Oolavi hämmästyneenä.
Parooni Geldners oudosteli.
-- "Miksi oudostelette?... Ettekö huomannut hänessä olevan
ominaisuuksia?" -- kyseli Oolavi uteliaana.
Parooni Geldners naurahti ja lausui:
--"Kyllä!... Kaikella kunnioituksella sanoen, ei häntä luulisi samaan
kansaan kuuluvaksi kuin Te ja morsiamenne... Hänessä minä huomasin
ainoastaan kaksi ominaisuutta: Hän oli itserakas ja tyhmä... Minä
en ollenkaan ihmettele sitä, että hänestä on tullut kirjailija...
Niillä kirjailijoilla, joista mainitsin, minä tarkotan juuri
hänen-laatuisiansa ihmis-olentoja, enkä oikeita kirjailijoita."
Oolavi naurahti katkerana. Ikäänkuin keskustelun lopuksi virkkoi hän:
-- "Te, parooni, yleensä näytte liian ankarasti arvostelevan
kaunokirjallisuutta."
-- "No miten minä Teille", -- selitti parooni Geldners. "Minulla ei
suoraan sanoen ole aikaa syventyä kaunokirjallisuuden filosofiaan,
ja sen mihinkään taiteen syvyyksiin, kuten teidän Harhamallanne
ei ole ollut aikaa muuhun filosofiaan tutustua. Ja toi seksi minä
pidän kaunokirjallisuuden mahdottomana, jos se on ainoastaan
ihmiskohtalojen kuvausta, sillä nykyaikana, jolloin sähkö ja höyry
on yhdistänyt koko maailman yhdeksi, vaikuttaa ihmis-elämään koko
elämä, sen kaikki liikkeet ja ilmiöt, ja semmoisen kuvaushan on
suora mahdottomuus. Goethen aikoina, jolloin jokainen eli omassa
nurkassansa, oli se kyllä mahdollista, mutta ei nyt..."
Hän ajatteli hiukan ja jatkoi:
-- "Voi nyt kyllä ajatella, että kuvaisi jonkun semmoisen
ompelijatar-tyypin tai jonkun tukkilaisen, mutta meidän päivinähän
ei pidetä semmoisia nukkeja enää ihmisinä, vaan jonain... no
sanon ompelijattarina. Ja ketä kehittynyttä ihmistä huvittaa
tutustua semmoisten sielun-elämään?... Nykyään on ihmiskunta toki
siksi korkealla, että varsinaiseksi ihmishengeksi sopii korottaa
ainoastaan ne, joiden tekijöinä ovat kaikki elämän suurkysymykset...
Ja semmoisen kuvaamiseen taas ei kykene se, jonka on ollut pakko
antautua kirjailija-ammattilaiseksi... Minä myönnän, että Ibsen ja
jotkut muut ovat yrittäneet kuvata sivistys-ihmisen yleistyyppiä.
Mutta mitä ovat esimerkiksi ne kuvatut naiset? Ne ovat elukoita,
joiden elämän _suurimpana_ tekijänä on vietti... sama tekijä, kuin
karjan elämässä, huonompi vain siinä, että niissä naisissa ei
ilmaannu äidin jaloa tunnetta."
Kun Oolavi vielä mietti hänen sanojansa, levitti parooni Geldners
käsiänsä merkitsevästi ja jatkoi:
-- "Siinä nyt on Teille totuus... Mutta Te, herra Tuukkala,
puolestanne näytte jumaloivan kirjailijoita. Päästääkseni Teidät
lumoista minä kysyn: Kutka kaunokirjailijat ovat astuneet
ristinpuuhun tai polttoroviolle oppiansa puolustamaan?"
Oolavi ajatteli. Harhama painui hänen silmissänsä yhä alemma, astui
alas markkinalavalta, kulkusissansa helisten ja pieni tiukurumpu
kädessä.
-- "Te ette muista nimiä", -- naurahti parooni, lisäten: "Mutta
varmasti muistatte mainita monta semmoista, jotka ovat pyrkineet
samanlaiselle 'poltto roviolle', kuin mille Goethe ja Milton
nousivat..."
-- "No niin", -- lausui hän merkitsevästi, kun Oolavi naurahti ja
tehden kuvaavan liikkeen lopetti hän:
-- "Tuhannet ylistävät Hussia ja Giordano Brunoa, mutta eivät
vain huoli seurata heitä, vaikka tie olisi varmasti avoinna. Sen
sijaan kaikki pyrkivät Goethen 'polttoroviolle', johon tietävät
paraiten päästävän -- Hussia ja Brunoa ylistämällä... Siinäkin
ovat trubaduurit ilmestyneet, kun markkinat olivat valmiit...
Elämänlaki... Siitä ei päästä mihinkään... Siinä nyt ovat teidän
Harhamanne kaikki ansiot..."
Oolavista olivat hänen puheensa taas kumoamattomia. Yleinen humu,
loiste ja Martvan kauneus, sekä hänen oman sielunsa tila vaikuttivat,
että hän oli tavallista herkempi ja samalla kykenemättömämpi
löytämään vastatodistuksia. Naurahtaen kysyi hän:
-- "Ja millä voitaisiin se Teidän luulotteleman ne 'epäkohta' sitten
korjata ja nostaa Harhamat sille tasolle, että ne tyydyttäisivät
Teidänkin makuanne?"
-- "Ei tässä oli kysymys minusta, vaan asiasta _yleensä"_, -- oikaisi
Geldners, lisäten: "Itse asiassa se ei ole epäkohta, kun kerran
elämä sen sallii. Jos se osottautuisi epäkohdaksi, niin elämä kyllä
lääkkeen valmistaa itse ja minun käsittääkseni se lääke ei voi olla
muu kuin että kirjailijoille säädetään kelpoisuusvaatimuksia, kuten
kaikille muillekin... jollei tutkinnoita, niin ainakin alin ikäraja,
esimerkiksi viisikymmentä vuotta... Eihän Harhama kait ollut kuin
noin kolmenkymmenen vuotias..."
Oolavi huomasi siinä olevan seassa purevaa pilaa. Jotain sanoaksensa
hän huomautti, että Jeesus alkoi puhua jo kolmekymmenvuotiaana.
-- "Kehitys etelämaissa käy yleensä nopeammin", -- huomautti Geldners.
* * * * *
Tuskin oli parooni Geldners lopettanut, kun ovessa kuului
silkinhivelevä suhina. Neiti Iltamo kohisi huoneeseen hymynsä,
jalokiviensä välkkeen ja iloisuutensa sädekehässä loistaen.
-- "Aa, Signorina!" -- tervehti häntä parooni Geldners. "Te
nähtävästi suvaitsitte myöhästyä ja antaa kaivata itseänne."
-- "Oo, parooni!... Se oli pieni este... vastaanotto ja... Aa! Herra
Tuukkala!"
Oolavi tervehti häntä. Ja ennen kun hän ehtikään esitellä hänelle
Martvan, jatkoi neiti Iltamo puheluansa:
-- "Minä en odottanut Teitä täällä tapaavani. Minulla oli pieni
asiakin Teille..."
Oolavi oli hiukan kiusautunut neiti Iltamon puheesta. Vaistomaisesti
pelkäsi hän hänen sanovan jotain varomatonta, joka pistäisi Martvan
mieleen. Mutta neiti Iltamo kääntyi taas selittelemään parooni
Geldnersille jotain tapahtumaa. Sen kestäessä tuli neiti Chamfort ja
puhui muutaman sanan Oolaville, joka poistui hänen kanssansa Martvan
seuraamana, iloisena siitä, että oli päässyt kiusallisesta asemasta.
Mutta poistuessansa hän koetti laittaa niin, että neiti Iltamo
ei huomaisi hänen olevan neiti Chamfortin, eikä Martvan keralla.
Syyllisyydentunne nousi vaistomaisesti, hienona matona, ja hän
peitteli asemaansa kahden puolen.
Loistava tanssisali kuohui taas tulvillansa nuoruutta, lempeä,
kuhertelua, komeutta ja säveliä. Viulun jousi kutitteli viulunkieltä,
herutteli siitä vaahtona kuohuvia tanssinsäveliä. Parit pyörivät
sävelvirran mukana kepeinä, sen aaltojen viskeleminä. Arvomerkit
ja komeat virkapuvut välkkyivät jalokivivilinässä. Nuoruus eli
huolettoman käen kosinta-aikaa, oma ilo ainoana ajanviettona, elämän
huolet niiden hartioille heitettyinä, joiden hyväksi he nyt iloa
pitivät. Neito ui onnessansa, mies syttyi silmäyksien palosta.
Nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, jolle neiti Chamfort oli Martvan
esitellyt, kumarsi notkeasti, pyytäen Martvaa tanssiin. Nuori tyttö
nousi, ujous kuin jumalattaren huntu koristuksena. Tanssiin aikovat
pysähtyivät katselemaan, kun kaino tyttö häilähteli yhtenä sulona
nuoren miehen käsivarsien varassa. Ne, jotka eivät häntä tunteneet,
kyselivät toisiltansa:
-- "Kuka hän on?"
-- "Kuka hän on?" -- näkyi käteinen kysymys naisten silmistä, ja ne
olivat ylpeitä, jotka tiesivät sanoa, että hän oli neiti Rannisto
Suomesta.
Oolavi näki ja huomasi sen kaiken. Martva kohosi hänen silmissänsä
kauneuden ja sulouden ruhtinattareksi. Kaikki muut olivat hänen
rinnallansa vailla naisen parasta. Neiti Iltamo oli joutavan
lepertelijä. Muut läsnäolijat olivat hänen tapaisiansa. Kaikista
puuttui naisen hienoin runous.
Neiti Iltamo oli tullut sisälle ja hänkin katseli outoa naista
ihmeissänsä. Kun Martva punastuneena istahti ja Oolavi alkoi
puhella hänen kanssansa, pääsivät neiti Iltamossa naisen vaistot
valloillensa. Hän oli nähnyt sormuksen Oolavin sormessa, mutta
ei hän sitä ollut minään pitänyt, joko siksi, ettei hän Oolavia
ajatellut, tai siksi että uskoi kilpailijansa voimattomaksi hänen
sulonsa rinnalla. Nyt hän huomasi pettyneensä. Hänessä heräsi kateus
ja mustasukkaisuus, kuten aina naisessa, joka on joutunut hänen
asemaansa. Se tunne sitoi hänet nyt Oolaviin entistä lujemmin. Siinä
ei ollut perinnä hänelle kysymys Oolavin voittamisesta itsellensä,
vaan kilpailijan masentamisesta.
Ja se tunne lisääntyi aina sitä mukaa, kuin hän näki Oolavin
ylpeilevän Martvasta. Kun tämä tuli häntä tanssiin pyytämään,
tekeytyi hän mitään huomaamattomaksi, puheli entiseen tapaansa,
vieläpä osottautui välinpitämättömäksi Oolaville. Mutta sitä
tehdessänsä hän laski, että se oli nyt hänelle edullisinta.
Mutta Martva puolestansa oli ihastunut kuullessansa Iltamon nimen.
Hän oli ylpeä siitä, että Oolavi oli tuttu Suomen suurimman
taiteilijattaren kanssa.
Viulut olivat jo väsyneet, kurjat tanssitut kylläisiksi. Loistava
hyväntekeväisyysjoukko oli koteihinsa hajautunut. Kun neiti Iltamo
istui nyt yksin huoneessansa, ajatteli hän Oolavia, ja hänestä tuntui
että hän oli se "oikea" hänelle. Hän oudosteli, miksi ei hän ennen
ollut sitä täysin tajunnut. Kateus, runollinen mustasukkaisuus ja
naisellisuus muuttuivat hänessä verhomaiseksi lemmentuotteeksi, jolla
hän verhosi tunteittensa oikean luonteen. Ne muuttuivat lemmeksi
niin sairaloisen täydellisesti, että hän itse varmasti uskoi Oolavia
rakastavansa. Hän muisteli hänen puheitansa, hänen käytöksestänsä ja
kaikesta löysi hän nyt hienoutta. Hän otti hänen lahjansa, katseli
sitä kauvan onnettomana, painoi sitten kasvonsa pielukseen ja itki
hiljaa itseksensä.
Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.
Musta käärme oli lemmenkukan lehdellä... Nuori neito itki sitä
kukkaa...
Oli kuuton yö... Se kääri väsyneitä jo uniliinoihinsa... Se tarjoili
jo uniherkkujansa... Vaan yhä istui neiti Iltamo... Unen herkut eivät
kelvanneet hänelle... Hän istui ypö-yksin. Heikko valo valaisi huoneen
hienon-himmeästi. Silmä tuskin jaksoi siitä erottaa nuoren naisen,
joka istui kuin kaunis pikku Yötär, riisuttuna väljään neidon
maatamenopukuun...
Jo oli puoli-yö... Nuori nainen istui hiljaa, kuin olisi hän
odottanut kuiskausta henkien mailta, missä Tuonen väki viettää
kuoleman häitä, varoen, ettei mikään hisahtaisi ja häiritseisi
kuoleman suurta häärauhaa.
Hän otti kukan... Se oli Oolavilta... Itse kukka oli jo kuihtunut,
mutta kuolleenakin kertoi se vielä kaunista lemmentarinaa... Se
kertoi kuihtumisellansa, ett'ei lemmenkukka ole kuihtumaton, ei kestä
kylmää... Sitä katsellessaan muisti Iltamo paljon... Lemmenmailla
soivat taas kauniit kellot... Sieltä kuuluu laulu... Uniarmaina
tuulahtivat häärunot... Viulu haastoi lemmen kieltä. Unelma nousi
pilveksi taivaalle... ja kaunis perhosparvi suudelmia lensi, etsi
morsiamen huulta... Se etsi sitä lemmenkukakseen.
Mieli värähti... Nuoren naisen eteen, keskellä hänen
lemmen-unelmiaan, nousi silloin outo aave: Kauniin Martvan haamu
lähestyi Oolavia viatonna, jalona... Se lähestyi tyttöyden
puhtaimpana kukkasena, kainouden kaunis vaippa hartioillaan... Sen
puhdas huuli kutsui punallansa luoksensa lemmen suukkosperhosia...
Ei voinut nuori nainen kestää sitä näkyä... Mielen täytti oitis
lemmenkade... Silmä vettyi... Hän painautui vuoteeseensa ja itki
katkerasti... Heikko ruumis vavahteli lemmen-itkun pudistamana.
Jo värjäili aamu taivaanrantaa, kun uni sulki nuoren neidonsilmät...
Mutta unessakin jatkui tuskainen ja kaunis lemmentaru: Hän kulki
Harhasaaren lemmenmailla kädessä Oolavilta saatu kukka... Mieli
oli täynnä ikävää... Hän näki taas Martvan, joka käveli Oolavinsa
kanssa... Silloin vierähti neidon mieli murheiseksi... Musta
sukka vetäytyi siroon jalkaan... Hän istuutui puun alle itkemään
nyt itseksensä... Siinä sai nyt kyynel vuotaa vapaasti... Se sai
tyhjentää neidon mieltä kauneista suruista, joita lemmenkade oli
koonnut häneen mielen täyden.
Lemmenkukan lehdellä kiemurteli musta käärme entistä ilkeämpänä...
Nuori neito itki, mutta itkiessä yhä vain yltyi kaunis
mustasukkaisuuden suru... Kyynel oli sille surulle virikettä... Ken
voi itkullaan sammuttaa lemmenkateen ja palon?... Yhä soi surullinen
lemmen sävel... Yhä itki neito kauniin puun alla... Vaan kun hän itki
katkerimmallansa, niin lähestyi Perkele häntä osan-otolla, tiedustaen:
-- "Miksi itket? Mikä mieltä painaa?... On itku murheen suurin lisä,
sekä kyynel öljytippa tuskan tulipaloon..."
Havahtuen huudahti nuori neito:
-- "Sinäkö täällä?... Kiitos kysymästä!... Minä tunnen sinut viime
tapaamalta... Vaan miksi kysyt itkujeni syytä?"
Osan-otolla vastasi Perkele hänelle:
-- "Ensiksi: koska säälin itkeviä... Toiseksi: Koska pidän
itkevistä..."
Nuori nainen virkistyä ja kysyi nopeasti:
-- "Ai miten sievästi nyt sanoit!... Pidätkö todellakin itkevistä?"
-- "Pidän niin kauvan kunnes itku kaunistaa neitosta, joka
koruiksensa itkee", -- selitti hänelle taas kiusaajansa.
Nuori nainen jatkoi kyselyään uteliaana:
-- "Kaunistaako sinun mielestäsi minua itku?... Sano minulle
suoraan!..."
Hän sai siihen viisaan vastauksen:
-- "Kaunista naista kaikki kaunistaa."
Perkeleen katse lumosi Iltamoa. Lumottu huudahti ihastuneena
teeskennellen:
"Niin!... Mutta nyi varmaan imartelet... En minä ole mikään erin
kaunis..."
Ylevänä lausui siihen Perkele:
-- "En kulje koskaan naista kosimassa... Miksi minä silloin
miellyttäisin?... Minä puhun totta: Itku neitoselle on pieni,
puhdistava ukkos-ilma: Se poskeen tuopi heleätä punaa ja silmään
kauniin, tenhoavan surun, joka murtaa kovimmankin miehen mielen, jos
pieni kyynelhelmi sekä huokaus lisäävät vielä surun vaikutusta..."
Hänen sanansa putoilivat nuoren naisen herkimpiin. Ihastuneena kysyi
tämä:
-- "Niinkö?... Olinko minä itkiessäni kaunis?"
-- "Hurmaava... Mutta itkulla on määrä: Sen yli mentyään se rumentaa."
Hänen sanansa olivat naiseen vaikuttavaa tenhoa Neiti Iltamo värisi
hänen edessänsä ja istui uteliaana kuin kuvastimen edessä, kysellen:
-- "Itkinkö minä aivan parahiksi... en liian paljon enkä liian vähän?"
Perkele tarkasti häntä viisaasti ja vakuutti:
-- "Sinä itkit itsesi aivan kauneimmilleen... Siis nyt on aika lakata
jo siitä..."
-- "Entäs jos mieleen jääpi vielä itkettävää?" -- keskeytti
nuorinainen kyselyään murheellisna kuin pieni lapsi, saaden
vastauksen:
-- "Se täytyy silloin nauramalla poistaa... Näes: Joka paikkaan
vievät monet tiet... Ja mikä on sinun itkujesi syynä?"
Yhä enemmän värisi neidon mieli. Hän vastasi surullisena:
-- "Sinä arvaat sen."
-- "No kyllä... koetan toki parastani... Siis pieni ihailtava
lemmenkade on poskellesi nostanut sen punan, joka puhkee kukkaisena
itkustasi..."
Nuori nainen suli Perkeleen osan-otosta. Hän lausui murhemielin:
-- "Niin on... Minä olen onnettomin naisista."
-- "Se, ken naisista on kaikkein kaunein, ei _voikaan_ olla
onnettomin... sillä naisista kaunein on myöskin onnellisin... Siispä
suret suotta", -- selitti suuri kiusaaja. Kiitollinen Iltamo huudahti
hänelle:
-- "Ai kun sinä olet hieno!... Vaan miksi minun sitte täytyy tuntea
tätä tuskaa?"
Ylevällä, jumalallisella äänellä selitti Perkele:
-- "Tuskaa on aina lemmen kaunis polku. On Eeva ainut, joka sitä
tuskaa ei saanut maistaa. Mutta hänellä ei myöskään, sen tiedät,
ollut varaa _valikoida_... Vaan sulle on se suuri onni suotu..."
Ihastuneena tarttui imartelun hurmaama nainen:
-- "Puhutko totta?... Voinko valikoida? Ja saada kenen tahdon?"
-- "Sinusta se riippuu, puhunko tässä totta: Jos _tahdot_ valikoida
-- silloin puhuin totta..."
Puoli itseksensä huudahti Iltamo:
-- "Minä tahtoisin... Vaan kaikista en huoli; jos en saa Oolavia,
silloin olen ilman."
-- "Ei itkemällä sulhasta saa koskaan... Vaan onhan käsissäsi kauniit
tenhot: Siis käytä sitä, suurta kauneuttasi, ja lisää sitä pikku
kiemailulla!... Kiemailukyvyn sulle antoi _luonto_... Siis älä hautaa
maahan leiviskääsi..."
Hänen katseensa ja sanansa lumosivat nuoren neidon, joka huudahti
ilosta:
-- "Nyt huomaan, että sinä -- kuka lietkin -- ymmärrät naista, joka
yksin suree... Toiset kiemailunkin tuomitsevat..."
Hartaana selitti Perkele:
-- "Totta kai minun täytyy naista ymmärtää, kun häntä pitkän-pitkät
aikakaudet olen avustanut miestä totutettaessa oikeaan ruokaan...
juomaan... elintapaan ja taltutettaessa lemmen paulaan... Se kysyy
voimaa... Mutta yhteisvoimin olemme toki aimo voiton vieneet:
Hän, naisen 'valitsija', nyt jo juoksee kuin nöyrä orja... naisen
käskyläisenä..."
Lemmenkateinen nainen ihastui... Hän huomasi puhujasta saavansa avun
Oolavia ottaessaan. Nopeasti lausui hän:
-- "On työsi jalo... Mutta viime kerralla ennustit jo minulle
Oolavista, ja lupasit myöskin avullinen olla..."
-- "En koskaan jätä täyttämättä, mitä olen luvannut... Vaan muista
myöskin, etten minä koskaan anna hedelmää _valmiiksi_ käteen...
Ihmishengen täytyy _itsensä_ kaikki ottaa, syödä, tehdä... Minä
hänelle näytän ainoastaan polun ja hedelmän... Jos tahdot Oolavisi,
niin täytyy sinun hänet _omin käsin_ ottaa..."
Suru täytti neidon mielen. Hän huudahti:
-- "Vaan _voinko_ ottaa?... Katso käsiäni... Ne ovat heikot..."
-- "Kauneilla naisilla on tuhat kättä: sulous...
kainous...viekkaus... arastelu... ja tuhat muuta... Jos on yksi
heikko, niin kaikki yhdessä on suuri voima!" -- selitti hänelle
kavalana taas kiusaaja. Ihastellen taaskin huudahti Iltamo imarrellen
Perkelettä asiansa eduksi:
-- "Minä pidän puheittesi suoruudesta... Mutta mitä kättä on nyt
paras käyttää?"
Perkele lähetti hänen sieluunsa Martvan kuvan ja vastasi kavalana:
-- "Jokaista yhtäaikaa... naisen voitto on varmin silloin, kun
on lemmen työssä jokainen käsi... katso kilpaajaasi: hän myös ei
'käsiänsä' säästä..."
Mustat sukat vetäytyivät Iltamon jalkoihin. Martvaa tarkottaen
huudahti hän kiihtyneenä:
-- "Ah, häntä!... Teeskentelee... tekeytyy lapseksi aivan..."
Kuivasti, suurena lausui Perkele:
-- "Se on lemmen laki... Ei yksikään nainen sääliä saa toista,
muutoin hän itse joutuu vanhanpiian huutoon, kun lemmenlahja lentää
ohi suun... Siis älä odota, mutta _toimi_, puno paulaa! Se viisas on,
ken korjaa aikanansa ihanan lemmenkukan taivas-alta... Minä sanon
sulle: kaunis lemmenkukka on hennoin, hallan-arin kukkasista. Niin:
lemmenkukka viihtyy ainoastaan sylin ja poven runolämpimässä... ja
ainoastaan suuteloiden sade voi estää lemmenkukan kuivumasta..."
Iltamo muisteli lemmenkukkiansa... Niin moni oli niistä kuihtunut.
Puolittain surullisena puhui hän niitä muistellen:
-- "Ken uskoisikaan että olet niin viisas!... Sinä tunnet kaikki arat
lemmen seikat... Ah, uskon kaiken mitä äsken puhuit... Tai uskon
enemmänkin: Useasti vie halla lemmenkukan sylistäkin... Minä tiedän
sen... olen kokenutkin... Niin: suuteloiden vielä sataessa monen moni
lemmenkukka kuihtuu..."
Korkeasti, osanotolla tarttui Perkele, kehottaen Iltamoa:
-- "Siis käytä käsiäsi aikanansa ja sulje hento kukka syleilyihin ja
vaali sitä huulen lämpimässä!"
Neuvo hellytti neidon mielen. Neiti Iltamo lausui ihastuneena:
-- "Kiitos neuvostasi! Sinä varmaankin olet hieno kavaljeeri..."
-- "En ole naista miellytellyt, siksi käy kukostelu minulta
kömpelösti..."
Vilkkaana jatkoi suuren kiusaajansa miellyttelijä Iltamo puhuen:
-- "Se onkin oikein!... Minäkään en pidä turhasta hienoudesta... Eikö
totta, että olen hyvin luonnollinen... suora... enkä teeskentele,
kuten Martva?"
Perkele alentui kiusattavansa sielun tasalle, imarrellen:
-- "Minä näen sen. Jos minulla olisi sydän, niin varmaan siinä lempi
leimahtaisi, kun katson naisellista suoruuttasi..."
Hän lopetti huoaten:
-- "Onneksi toki sydäntä ei ole... Se seikka pelastaa minut
joutumasta nyt toivottoman lemmen seikkailuun..."
Säälitellen tarttui Iltamo:
-- "Voi sinua onnetonta!... Eikö sinulla ole sydäntä?... Varmaankin
on nainen sen vienyt... Mutta millä sinä rakastat ja toimit, kun ei
_sydäntä_ ole?..."
Ihmisen ja suuren hengen välinen, ivanäytelmä jatkui... Hän, joka
pitää ihmishenkeä ivanansa, todisti:
-- "Toisten sydämellä minun täytyy kaikki tehtäväni tehdä..."
-- "Minä säälin sinua... Näet siitä, että minulla on hyvä sydän... Ei
Martva sinua varmaan säälisikään... Siis älä mene hänen puolellensa!"
-- lausui siihen Iltamo... Ihminen yritteli pettäjäänsä pettää.
Vakuuttavasti selitti Perkele:
-- "En koskaan auta sitä, jota ei taika ole määrännyt jo jonkun
lemmityksi... Mutta muista myöskin sinä puolestasi edistää apuani:
Hetkeksikään et saa jättää Oolavia yksin, muutoin kuihtuu lempi ja
toinen tyttö vie sinulta armaan omaksensa!"
Mustasukkainen nainen vannoi silloin:
-- "_Ei saa_ hän viedä... Kaiken voitavani teen sitä estäessäni... Ja
jos sinä nyt olet apunani, niin saat palkinnoksi minun sydämeni. Saat
sillä tehdä mitä itse tahdot... Minähän olen hyväsydäminen!"
-- "Kiitos sinulle vastalahjastasi!"
Iltamo kysyi ikäänkuin havahtuen:
-- "Mutta kuule, mikä on sinun nimesi?"
Ivallisilla eleillä vastasi Perkele:
-- "Nimenikö?... Ah, minulla on joka maassa eri nimi... Luulen, tässä
maassa Perkeleeksi minua moni vihollinen haukkuu..."
Kepeänä, äskeisestä voitostansa ihastuneena huudahti Iltamo
ihmeissään:
-- "Perkeleeksi!... Mutta Perkelehän on tähän aikaan aivan olematon!"
-- "En mene sinulle siitä takaukseen," -- vakuutti suuri henki. Häntä
tarkastellen kysyi nuori nainen:
-- "Oletko sinä sitten itse piru?"
Vältellen vastasi Perkele:
-- "Ah, kysy sitä minun palvelijoiltani. He tietävät, ken olen
miehiäni... Vaan jos he vakuuttavat, että muka olisin piru,
pelkäisitkö silloin?"
-- "Mikä syy olisi mulla sinua peljästyä, vaikka olisit piru?...
Minähän en usko perkelettä olevan... Ja peljätä taas voidaan
ainoastaan sitä, joka on olemassa!..."
Ihmishenkeä ivaten kysyi Perkele edelleen:
-- "Vaan entäs jos nyt _olenkin_ piru?"
-- "Niin mitä sitten?... Minä vain en usko sinua olevaksi... Sillä
kaikki hyvä... Vai kuinka?" -- oli kerkeä vastaus.
Perkele vakuutti hänelle kavalana:
-- "Totisesti on sillä kaikki kuitti!... Uskomalla ei voida
milloinkaan olematonta olevaksi tehdä, ei myöskään olevata
hävittää... Siis et voi myöskään uskomalla luoda Jumalaa, jota
ei ole, itsellesi. Mutta uskomalla _ett'ei_ ole olemassa Hän,
moinen olematon Jumala, pääset Hirviöstä vapaaksi, pääset hänen
vitsastansa... Lisäksi jos sitten vielä uskot ett'ei ole piruakaan,
niin olet aivan vapaa hänestäkin. Saat tehdä silloin mitä tahdot.
Rangaistusta taikka kadotusta et silloin ostaenkaan saisi... Minä
sanon sinulle: Pirun _kieltäminen_ on sille kuolettava nyrkin isku,
ja helvetin voit sammuttaa, kun heität sen liekkiin kiulullisen
kieltämystä..."
-- "Vaan lähteä on minulla jo aika..."
Hän poistui. Mutta hetken kuljettuaan hän loihti nuoren naisen
nähtäväksi taas Litvan maat... Neiti Iltamo sai nähdä ne maat
entistäänkin vielä kauniimpina... Hän näki sen... Hän näki myöskin
muuta: kauniin Litvan maat pukeutuivat runolliseen hääpunaan...
Lehtipuiden siimeksessä soivat jo hääviulut... Niiden säestyksellä
lauloivat kauniit neidot... Ne lauloivat kokoillen valkokukkasia...
Koko Litva laittoi nuorelle Oolaville häitä... Mutta silloin
näyttäytyi Martva taaskin Iltamolle... Se toi nyt lemmenkukkaa
Oolaville. Se pukeutui itse morsiameksi... Musta kruunu mateli
lemmenkukan juurella... mustat sukat kuivuivat nuoralla...
Sitä nähdessään raivostui Iltamo. Hän vannoi mustasukkaisena valan:
-- "Hän ei saa viedä Oolavia minulta!... Kernaimmin menkööt taivaat
sekä maat!..."
Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.
Valot syttyivät, toiset sammuivat. Tiet loppuivat, toiset alkoivat.
Kevättalven aurinko söi jo hankea. Öisin kiiluivat taivaalla
ainoastaan tähtirippeet. Korkeuden paraat talvihelyt olivat kadonneet
yksi toisensa perästä.
Se epäily, joka oli alkanut Oolavissa kyteä jo kotona Tuukkalassa,
oli tienvieriltä saanut aina vain uutta lisätulta: Ounasto ja Harteva
ja monet muut olivat siihen viskanneet tulen lisäksi kipinänsä kukin.
Tuli oli siten yltynyt, kuten syksyisin taivaan tähtitulitus, kun
öiden pimeydessä tahti tuikahtaa tähden lisäksi, kunnes on koko
korkeus yhtenä tähtimerenä.
Parooni Geldnersin puheet puhalsivat tulen ilmipaloksi. Oolavi
alkoi aprikoita oikean ja väärän olemusta, ja siinä yleisessä
sielun sekasorrossa, johon hänet oli syössyt lempi ja elämänsä
harha-askeleet, ei hän jaksanut kumota parooni Geldnersin
väitteitä väärinä. Puhujan ylhäinen asema ja korkea sivistys ja
auktoriteetti olivat hänen sanojensa hyvänä lisäpainona. Oikean
ja väärän raja-aidat alkoivat muuttua aidoiksi, joissa oli sumu
seipäänä, aidaksena mielivalta, ja joiden kaataminen oli jokaisen
oma asia ja päivän tarve, tehtävä, jossa muka kehittyneempi kulki
edellä ja joukko seurasi karjana perässä. Erittäin ajatteli hän
silloin aina sitä, mitä parooni Geldners oli puhunut avioliitosta,
sukupuoli-elämästä, siveellisyyden runollisimmasta käskystä. Mahtavat
voimat vetivät häntä etenkin siinä asiassa tunnustamaan oikeiksi
parooni Geldnersin puheet: Martva oli kaunis... onni lähellä...
armaimmat tähdet kutsuivat onnen utu-maailmoihin... Hän virisi kuin
viulu. Voimat, jotka häntä vetivät, olivat niin mahtavat, että hän
niiden huumaamana ei huomannut edes sitä, että parooni Geldners itse
asiassa oli niin sanotun vapaan rakkauden inhooja, ylimys, joka ei
tahtonut koota takkiinsa syöpäläisiä vieraasta turkista.
Väliin taas se ajatus tympäisi. Kun hän näki Martvan puhtaan katseen
ja hänen viattoman olemuksensa, soi hänen sielussaan puhtaan korven
runous. Ihmishenki painoi hänessä alas asumuksensa: ihmis-elukan,
eläimen sukulaisen. Silloin muuttui hän hetkessä hengen ylimykseksi,
joka inhosi yhteisnaisia ja muotirakkautta.
Mutta parooni Geldnersin puheella oli häneen toinenkin vaikutus:
Sanottu puhe oli paljastanut hänelle Harhaman kirjan arvon,
jonka eksyttämänä hän oli kulkenut. Se huomio, että oli
joutunut jonkunlaiseksi narriksi, erehtynyt ihailemaan jotain
kirjallisuusmarkkinoiden tavallista ilveilijää, se alensi häntä
omissa silmissänsä. Se alensi häntä niin paljon, että hän masentui,
kuten aina mies, joka huomaa joutuneensa naurettavaksi. Se masennus
lannisti hänen sielunsa voimia edelleenkin, vaikeuttaen siten nousua.
Hän tuli katkeraksi ja vihamieliseksi koko kaunokirjallisuudelle,
jossa hän nyt näki pelkkää sisällyksetöntä lavertelua.
Mutta samalla herätteli hänessä pahoja vaistoja hereille se salailu,
jota hän oli olojen pakosta pakotettu harjottamaan korjatakseen
erehdyksensä. Se veti niitä vaistoja hänestä kuin jouhi viulusta
säveliä. Hyvä ja paha raatoivat hänessä hartiaväellä.
Samalla jatkui hänen pörssikeinottelunsa ja hymyili hänelle onni:
Hänen ostamiensa arvopaperien hinnat kohosivat säännöllisesti.
Se rohkaisi häntä. Hän möi entisiä, osti uusia, voitti useimmin,
harvemmin jäi omillensa. Kultakasa suureni, malja täyttyi vähitellen
keltaisesta epäjumalasta, jonka ruoskaa kaikki muut epäjumalat
tottelevat nöyrinä orjina, tottelevat sitä siksi, että tietävät sen
avaavan onnen aarreaitat, jotka ovat täynnä sumua: nautintoa ja
aistillisuutta.
Ja sitä mukaa kuin onni häntä lellitteli, yltyi hänessä myös
kullanhimo, ja uhkarohkeus nousi voimakasvärisenä, valtaavana
palona, joka syttyi oman itsensä palosta. Se palo poltti ja
kulutti siveellisten voimien loppuja. Siveellinen ihminen sortui
keinottelijan voimien masentamana. Kun pelissä olevat rahat
tuntuivat vähiltä, ja voitto sen johdosta kävi hitaasti, eikä
Tuukkalan talletuksia enää ollut ja hänellä oli täydet valtuudet,
otti hän isänsä nimeen kahdensadan tuhannen markan lainan, jotka
rahat hän kerralla asetti kullan syötiksi sen kieriessä pelipöydällä.
Menestys näytti niin varmalta, että hän uskoi ei ainoastaan
peittävänsä pian vaillingin, vaan myös kokoavansa miljoonia.
Pörssissä hän samalla tutustui rahaylimyksiin, perehtyi niiden
tapoihin ja ajatuksiin. Niiden itsetietoisuus ja hillitsemisvaisto
tarttui hänen sieluunsa kuin tauti ruumiiseen. Aluksi hän ei tahtonut
olla heitä alempi, ujosteli omaa itseänsä. Vähän kerrallaan se
jäljittely syöpyi häneen tavaksi. Hän kohosi omissa silmissänsä
ylimykseksi, jonka täytyy pitää arvostansa huoli kaikilla siihen
kuuluvilla keinoilla: ryhdillä, juomarahoilla, huolettomalla
käytöksellä, rutinilla, kopeilla ajatustavoilla ja komeilla,
hienostetuilla elämäntavoilla.
Silloin alkoivat hänelle näyttäytyä entiset kotoiset tavat ja
elämä turhanpäiväiseltä, pikkumaiselta elämän nakertelulta. Kodin
hurskaat ajatustavat näyttivät yksinkertaisilta, jonninjoutavilta ja
hyljättäviltä. Koko nuorena eletty elämä oli hänestä naurettavaa.
Kirkkomatkat, kun hän vertasi niitä nykyisiin huviajeluihinsa,
olivat hassunkurisia ja lapsellisia. Epäilys Jumalan olemassaolosta
leimahteli jo irtipäässeenä lieskana, johon ei enää lisävirikettä
tarvittu, vaan yltyi se oman kuumuutensa voimalla, kuten riemastunut
metsäpalo, joka voimastansa iloiten viskautuu tuoreen metsän päälle,
hulmautellen mahtavia lieskojansa ja paiskautuen tulihursteina
laajojen metsäalojen verhoksi, kärventäen ne yhdellä lyönnillä ja yhä
viskoen uutta tulipunaansa ahmimaan aina vain laajempia suupaloja
metsästä.
Pari kertaa oli hän käynyt tervehtimässä neiti Iltamoa kuin olisi
se velvollisuus tai kuin säälisi häntä, ja samalla häntä veti sinne
oma halukin. Kumpikin vaikeni Martvasta, uskotteli ettei toinen
ole mitään huomannut, tiesi sen uskottelun vääräksi ja kumminkin
leikitteli sillä: rauhotteli sillä itseänsä, petti toista ja
kuvitteli sen oikeaksi. Elämän ivanäytelmä muodostui itsestänsä ja
piti näyttelijöitä narreinansa.
Ja kaikesta siitä ei Martva tietänyt mitään. Hän kävi Oolavin kanssa
teattereissa ja konserteissa, ihaili sulhasensa hienoutta, oppia
ja tottumusta. Puhtaan sielunsa koko hienoudella, hellyydellä ja
luottamuksella kiintyi hän Oolaviin, antautui hänen valtaansa ja
hoivaansa kuin väri kukkansa, lapsi isänsä, vanhurskas Jumalan
turviin.
Vei suutelo hallana lemmenkukan.
Lemmenkukka kukki astiassansa... Verenpisaroina hohtivat sen kainot
punakukat... Päivä hellitti niitä auringon ja kuun valolla.
Keisarillisessa teatterissa istui Oolavi Martvan keralla, katsellen
kaunista balettia. Oli menossa taikakappale, jossa neidot tanssivat
lemmentansseja... Näyttämön taustana on ihana lemmenlehto...
Päivä paistaa puiden välitse, kylväen aamuvaloa... Se ihailee
helmiä, jotka yö on jättänyt kasteeksi joka kukkaan, kimalteeksi
joka ruohonpäähän... Se ihailee niitä kuten tyttö, joka on unesta
herännyt, näkee helmikylvön kukkasissa, eikä tohdi uskoa omia
silmiänsä, ei kajota helmisatoon... arastelee... pelkää kaiken olevan
unta tai uskoo helmien olevan muille varatut.
-- "Miten ihanaa!" -- kuiskasi Martva Oolaville.
Lemmenlehdossa hiipii neito puiden lymyssä... Se hiipii kuin etsisi
omaa ajatustansa tai kuin ottaisi kiinni kaipuutansa, joka on päässyt
perhosena pakenemaan povesta ja liehakoi nyt kukasta kukkaan... kukan
koristukseksi... oman itsensä iloksi... Neidon mieli on täynnä aamun
armautta... silmä sen suloa... posken ja poven hipiä ovat sen hienoa
puhtautta...
-- "Miten kaunis hän on!" -- ihmetteli Martva.
Päivä paistaa puiden raoitse... Se nousee ylemmä... nousee puhtaana
kuin neito aamu-unesta vuoteeltansa... Se kokoo jo kastehelmiä
kukkasista... koristautuu yön helmillä... ilostuu heleämmäksi...
hohtaa jo kuin neito kuvastimen edessä aamupuvussa, kutrejansa
suoriessaan... kutrin otsalla ilakoidessa... katseen leikkiessä
kutrin keralla...
Martva puristi Oolavin käsivartta vaistomaisesti... puristi, kun oli
käsivarsi kuin sitä varten kainalossa.
Päivä piilotteleikse puiden oksien takana, kurkistellen niiden
lehtirakojen välitse arkana kuin etsien jotakin... kuin tyttö
lehdon lävitse, jossa on miehen silmä kaikkialla vaanimassa ja hän
menossa uimarannasta kotiin... kauneus ainoana pukimena... Neito
seuraa päivän nousun menoja... arastelee kuten sekin... etsii
polkua...kätkee kauneuksiansa, ett'ei niihin silmä satu...
Huilu soi... Neito vavahtaa... unohtaa etsittävänsä... muistaa
vain salattavansa... Huilun sävel kehräytyy kuin punarihma
soittimesta... Solmuna on sävelnyähdys siellä täällä... Joskus höltyy
sävelrihman kierre: soitto levenee armaammaksi... hellemmäksi...
herkullisemmaksi... Näyttämölle helähtää parvi neitosia, keveitä
ihmisperhosia. Ne alkavat tanssia, houkutella neitoa metsiköstä
kukkaseksi lemmenjuhlaan. Martva on pelkkää ihastusta.
Jo kuulee neito soiton ääntä... ja heltyy mieli tanssin
kutsunnoista... Hän ei tajua, että se on lemmen kutsua... sulhasen
armastelua... kosintaa... pyyntöä lemmen suureen runojuhlaan... Hän
noudattaa sitä... saapuu mieli viattomana... huuli kokemattomana...
lemmenkäsite sielussa puhtaana runokajasteena... sen kuiskailut
lemmenlaulujen hienoina, jaloina suruina...
Tanssi alkaa... Päivä nousee jo puun latvojen tasaan... Se kirkastuu
siinä kuin neidon mieli, kun kuuluu polulta ikävöidyn sulhasen
laulu... Se kirkastuu ihastuksesta, kun on nähnyt neidon astuvan
lemmen karkeloihin... Neito tanssii jo lemmentanssiansa... Elämä on
hänelle päivän kirkkautta... mieli on kutrin ilakoimista... Jalka
hipaisee lattiata kuin ajatus kaivattua morsianta... Käsi kaartuu
kauniisti kuin unelma sormuksesta häihin... neidon mieli isän kodista
miehelän lumoihin... Vartalo häilähtää kukan värinä... Katse on
viattomuutta... polven notkahdus rukoukseen taipumista pyhän alttarin
edessä...
Martva katsahti Oolaviin ihastuneena. Silmä tapasi silmää... katseet
antoivat suuta toisillensa.
Jo soivat oudot soitot... Neito herää kuin unesta... Päivä hellittää
valoa itsestänsä väriksi lemmen ilojen sekaan... Sulhanen saapuu
metsiköstä... -- Se saapuu miehuus kihloina käsissä, kihlaamaan
sillä neitoansa... Se kosii karkeloilla: sillä mitä on luonto
antanut hänelle sitä varten... katseellansa... laulullansa, mutta
ennen kaikkea miehenmielellänsä, miehuudellansa... Sen kaiken kuvaa
hän tanssillansa, tai antaa neitojen sitä kuvata karkeloillansa
morsiamelle...
Ja taas etsi Martvan silmäys Oolavin silmää ja puheli sen kanssa
nopean sanan. Povi lämpeni, poskelle nousi lemmen puna.
Tanssi jatkuu... Morsiamelle paistavat runopäivät... Hänelle
laulavat lemmenlinnut ja käki kukkuu hopeapaloja... Hän ottaa miehen
kihloja käsiinsä... Oikeastaan kihlat ottavat hänet käsiinsä:
hän on kietoutunut miehen mairitteluihin, kietoutunut niihin
kuin lemmenverkon runoihin... Tanssilla olivat sen verkon rihmat
kehrätyt... tanssilla olivat verkot kudotut... Siksi on verkko
morsiamelle armaskuin morsiushuntu... Hän on itse siihen halunnut...
itse on hän siihen sotkeutunut, mennyt siihen mielihalulla, kuin
tyttö suudelmien kevätsateeseen...
Päivä laskeikse jo levolle... Se laskeutuu rauhallisena, punehtuu
kuin häävuoteeksi ruvetaksensa... Morsiamelle soivat jo tyttöpäivänsä
iltakellot... Neitous haihtuu kauniina unennäkönä... Elämän huilu
soittaa jo toista säveltä... Kaikki ruma on peittynyt kukanväreihin,
jota sävel suutelee tuulenhengen asemesta...
Martva hehkui. Poski oli punakkana. Kainalo likisti kainaloa...
Jo on saapunut häävene... Morsian tanssii jäähyväiset tytön
iloille... ottaa vastaan toiset armaammat ilot... Lemmenlehto
hämärtyy... Kuutamoverhot riippuvat jo puiden oksien koristuksina...
Kaikki vaikenee, kaikki kaunistuu ja pukeutuu hääpunaansa... Etäällä
laulaa öinen lemmenlintu ja metsikössä hiipii enkeli, kooten
helmaansa morsiamen sinne johtamat tytön unelmat... sen ilot... sen
kauniit surut... sen helmipuhtaat toiveet ja laulukauniit ikävät...
Martvan mieli oli suudelman suloutena... Sielussa soivat arimmat
kielet...
Jo istuttaa mies morsiamen hääveneeseen... Joutsenen laulut vetävät
venettä... Lauluna soluu se metsikön lumoihin... Kuutamoverhojen
lävitse laskee se sinne, missä on aurinko vuoteeksi iltaruskonsa
levittänyt.
* * * * *
Näytös oli lopussa. Kukin oli ottanut siitä makunsa mukaan sielunsa
täyden, yksi yhtä, toinen toista lajia. Vaunujonot kiitivät pois
teatterin edestä, hajoten öisille kaduille.
Cabat'n loistavassa ravintolassa söi Martva illallista kahden kesken
Oolavin kanssa. He olivat sinne ajaneet suoraan teatterista. Salin
pehmeät punaiset sametti verhot, jotka verhoavat kaikki seinät
tapetteina, sen villapehmeä mattolattia ja istuimet, joista ei pohjaa
tavannut, loistivat hienossa valaistuksessa itämaisen houkuttelevina,
herkullisina. Orkesterin säveleet upposivat siihen pehmeyteen, saaden
siitä hellän maun. Loistavin ylhäisö lisäsi siellä hienoudellansa
yleistä lumoa, joka oli kuin äskeisen näytöksen jatkoa. Hienoin
samppanja helmeili. Parhaat herkut tuoksuivat. Ei näkynyt missään
kapakan leimaa. Väki näytti sultaanin pitojen kutsutuilta.
Martva vajosi silloin runouteen ja unelmiinsa. Elämä avautui hänelle
tuhannen ja yhden yön taruna, jossa satu odottaa joka polulla, joka
askeleella lemmen unelma. Hän oli harvasanainen, nautti näkemästänsä
ja oli olevinansa satulinnassa, sulhasena tarujen kuninkaan poika
Oolavi. Poskella hehkuivat puna ja lämpö, ja ihastunut silmä katsahti
joskus Oolaviin väsyneenä, raukeana... kuin ei jaksaisi katse enää
Oolavin silmästä pois lähteä... eikä haluaisikaan siitä pois enää
palata... tahtoisi siihen ijäksi jäädä...
Soiton väliaikana lähtivät he kävelemään, vilvoitellakseen pehmeässä
käytävässä. Käytävän kahden puolen olevista yksityishuoneista
oli yksi auki. Sen veripunaiset seinäverhot, salaperäinen heikko
valaistus, upeus ja pehmeys houkuttelivat tottuneenkin silmän sinne
viskautumaan. Kaikki siellä aivan upposi omaan pehmeyteensä, ui
omassa satumaisessa kauneudessaan.
-- "Ah miten kaunis ja runollinen!" -- huudahti Martva ihastuneena,
kuin lapsi, joka on nähnyt armaimman nuken.
Ja hetkisen kuluttua huoneeseen astuen lisäsi hän:
-- "Mennään vähäksi aikaa tänne istumaan, kun täällä on niin
kaunista!..."
Oolavi seurasi häntä ja sulki oven. Viulusta katkesi lemmen sävel...
Lemmenlaulu muuttui, muuksi.
Jo kangasti taivaalla elämänturhuus.
Oli erämaa.
Sen autius ja tyhjyys leijaili taikka värjyi kaikkialla kuin
kolkko aavemainen kuolon valta, joka Tuonen autioilla asuinmailla
rutistaa kaiken haudan hiljaiseksi... Ei ollut ääntä, ei liikettä...
Elämäntyhjyys oli ainoa oleva...
Keskellä sitä suurta autiutta istui Oolavi jylhimmän ikivuoren
kukkuloilla... Hän eli taas henkimaailmassa yksinänsä. Masentuneena
katseli hän elämäänsä.
Hän istui kauvan kivilohkareella. Niin kauvas kuin vain silmä jaksoi
kantaa, ulottui suuri erämaa. Sen täytti elämänturhuus, kaiken
katoavaisuus... Hän näki kaiken näkyväisen häviävän mitättömyytenä
äärettömään kaikkeuteen... Olemattomaksi haihtui silloin oma ja koko
elämä... Se huomio painoi mielen vuorenjuuria alemma... Hän lausui
mietteissänsä:
-- "Oi, suuri Henki! Kuinka suuri onkaan asuntosi, Kaikkeus!... Jos
aatos rientäisi vuosimiljoonia, yötä päivää, hirmuisin vauhdin,
etsien sen äärtä, niin ah! ei rahtuakaan sitä likemmäksi se
ennättäisi!... Miten pikkuiseksi nyt itse kutistun, kun mietin tässä
suuruuttasi sekä kaikkeutta ihmeineen!... Edessäni avautuu nyt
erämaa... Sen rajat ulottuvat etemmä silmänkantamaani, mutta se onkin
turhan pieni pälvi, jossa elämänturhuus, -häviö ja -tuska on ainoana
elon-ilmiönä!... Ah, mikä pienuus, vähäpätöisyys!"
Hän mietti hetken kokoonpainuneena ja jatkoi sitten taaskin puhettaan:
-- "Kaikkeuden kuollut ikiholvi nousee majesteetillisena yläpuolelle
hurjimmankin ajatuksen, järjen ja mielikuvituksen pisintä
kantomatkaa, kannattaen miljaardi-miljaardeja maailmoita... Se
maailmoiden suuri paljous pauhaa kaikkeuden holvin kantamana,
riippuen maan yläpuolla hirmuraskaana... ah, mikä pelottava
hirmupaino!... Sen alla ihmisjoukot hääräilevät kuin pienet
tomu- taikka hyttysparvet taistellen rikkaudesta ja kunniasta, jolla
seppelöivät _ihmistä_, sitä katoavaa kuplaa, joka kuolon hengähdyksen
puhaltaessa salaman-nopeana haihtuu pois..."
Taas mietti hän, pää alas painuneena, ja jatkoi sitten epätoivoaan:
-- "Niin haihtuu turhuutena kaikkeuteen jokainen ihmistyö ja
-toimi... Sen vuoksi levittäytyy edessäni eloton erämaa... Mikä
toivottomuus!... Jos kaikkeuden ihmeensuuri näky loi minut tomuun,
niin armottomammasti masentaa toki tämä vastakohta: tämä ihmishengen
tointen, ylettymäin ja taisteluiden turhuus, sekä pienuus äärettömän
kaikkeuden rinnalla."
Pää painoi hänen hartioitaan, kun hän taas ajatteli elämää sekä
yleistä ihmishengen pikkuisuutta. Hän jatkoi taaskin hiljaa
mietteissään:
-- "Voi, miten pieni kantomatka onkaan jaloimpainkin pyrinnöiden
siivillä, kun ne vain ovat _ihmispyrinnöitä_! Niin: jopa
kerskuvimpain sanojenkin _henki_ ja _vaikutin_ on pieni, halpa
mato, joka mataa maassa!... Äsken jumaloitsin kirjailijaa, luullen
toki hänen kohonneen maasta. Mutta sitten Geldners paljasti minulle
puheillaan, että se onkin pelkkä ihmissyöpäläinen, joka muiden lailla
elää elääksensä!... Ja mikä pahempaa: Hän haalii hääräilyllään
_mainetta_: halpaa korutavaraa... kokoilee sitä, niin kuin ilotyttö
keräilee helmoihinsa koristeita, jotta silmä erottaisi hänet
muista!... Oi, miten pieni olet, ihmishenki!"
Ja yhä synkemmäksi painui mieli. Hän mietti kaiken masentavaa
vähäpätöisyyttä ja jatkoi aatteluaan:
-- "Niin järkkyy nyt jo usko runouteen, sen korkeuteen,
epä-itsekkyyteen... Nyt näen sen itsekkäämmäksi kuin minkään... Sen
suuret sanat näyttäytyvät jo pöyhkeilynä... Ne kumisevat niinkuin
tynnöri, joka tyhjimmillään ollen antaa kovimman äänen!... Siihenkö
johti siis matka, jonka suurena, korkeana määränä oli totuuden
löytäminen!... Pahin vielä on siinä toinen seikka: Totuus kokonaan
himmenee ja haihtuu kaaokseksi, millä ei ole mitään omaa olemusta,
vaan on se kuin kaikkein kepein tuuli: aamulla yksi, iltasella
toinen... pohjoinen tänään -- huomenna jo itä!... Ja joka maassa
vielä eri suunta!... Nyt eksyn, kurja, kerrassaan... Oh, sinä
kiusaajani! Missä olet sinä?... Miksi peittäydyt nyt?... Missä ovat
lupauksesi?... Uskoinko liiaksi sinua, kun puhuit povessani?... Miksi
et minulle tietä näytä nyt?"
Hän tuskin sai ne sanat lausutuksi, kun hänen edessään kukkulalla
leimahti suuri kivi palamaan... Erämaa välähti valoisammaksi...
Lieska loisti sen kirkkaana tulikukkana... Suurena, ylpeänä astui
siitä Perkele Oolavin eteen ja lausui hänelle:
-- "Sinä kutsuit... Miksi?... Onko sinulla jo nurkumista?"
Nyreänä, tyytymättömänä vastasi Oolavi:
-- "On... paljon on... Sinä itse tiedät kuinka neuvostasi läksin
maailmalle, totuuden hakuun... Mutta kun etsin sitä elämästä,
löydänkin vain tyhjää: nyt jo vakuutetaan, ettei etsimääni totuutta
ole edes olemassa!..."
Kylmänä järjen perikuvana huudahti suuri Perkele:
-- "Ja mitä outoa nyt siinä huomaat?"
Katkerana vastasi Oolavi:
-- "Ah, niinkö kysyt?... Muistatko, että kerran vakuutit: jos tutkin
elämää, niin silmät aukenevat, minä opin näkemään, kuten Jumalakin
näkee, hyvän ja pahan... Toisin sanoen: minä löydän _totuuden_...
jonka janoon näännyn..."
Kylmin, viisain elein lausui kiusaaja:
-- "Jos sinulla on tyhjä arkku, eikö silloin ole totuus tämä: 'Sinun
arkussasi ei ole mitään?'..."
Järki ja viisaus kruunasivat Perkelettä. Niillä lumosi ja masensi hän
Oolavin, joka lausui ajatellen:
-- "Sen kyllä myönnän... Mutta tässä onkin nyt kysymys kaikkein
syvimmästä..."
Ylevänä keskeytti Perkele:
-- "Et voikaan sitä kieltää. Minun käskystäni kohotit arkunkantta,
_elämää_... ja silloin näit _totuuden_, joka kuului: 'Tämä
totuus-arkku onkin aivan tyhjä'... Siis toisin sanoen: mitään
oleellista totuutta _ei voi_ olla olemassa... Nyt tiedät _sinäkin_
sen salaisuuden, jonka ennen tiesi ainoastaan Luoja, Hän, joka kerran
tyhjän arkun antoi sinulle, vakuuttaen, että siinä muka olisi totuus,
sekä varoittaen sen kantta avaamasta!..."
Katkeroittuneena huudahti kiusattava:
-- "Sinä varmaan teet nyt pilaa asiasta!"
-- "Minäkö pilaa!"--vastasi Perkele loukkaantuneena. -- "Vakavassa
asiassa!... En pilan vuoksi askeltakaan astu, vaan aina on täysi
tosi toimillani... Tämä tulos ei myöskään ketään oudostuta. Se
on vain vanha laulu... Jos ken uskoo arkussaan aarteen olevan ja
arkunkannen avatessaan huomaa pettyneensä, niin hän katkeroittuu
siitä huomiostaan... Mutta minä kysyn sinulta, kummanko nyt tahdot:
_uskonko_, että tyhjä arkku on täysi, vaiko oikean _tiedon_, että se
on typötyhjä?..."
Hän lopetti viisaana, kylmän järkevänä:
-- "Näes, se tieto on oikea, siis se on _totuus_, jota aina etsit..."
Ihmishenki paloi nyt Oolavissa oman suurkysymyksensä tulessa.
Totuuden jano poltti häntä. Mutta samalla haihtui viimeinenkin
vesitilkka. Kaikki sotkeutui ja himmeni hänelle. Hän lausui katkerana
ajatuksissaan:
-- "On ehkä hyvä edes tietää totuus... Vaan ah! Se tietäminen
kauhistuttaa, jos sinä onkin aivan pelkkä tyhjyys. Nyt on jo kysymys,
tokko olennaista totuutta enää onkaan olemassa..."
Yhä korkeampi, lumoava järki koristi Perkelettä. Hän selitti:
-- "Se, mikä on, se on aina olemassa... Totuus, -- jos se on -- ei
pala tulessakaan. Jos huomaat oikeaksi tämän lauseen: _'Totuutta ei
ole olemassa'_ -- silloin se lause onkin etsimäsi totuus... Vai kuinka
luulet?"
Oolavin voimat raukesivat. Hän oli saanut polttavaan totuudenjanoonsa
tiedon, että ei ole juotavaa olemassakaan. Katkerana lausui hän:
-- "Karvasta on silloin totuus, jos sinä totuutena onkin totuuden
jyrkkä, selvä kieltäminen, totuuden selvä olemattomuus..."
Kylmänä, armottomana lausui Perkele:
-- "Parempi toki on katkerakin totuus kuin väärä luulo, usko, että
muka olematon on olemassa, siis tyhjä arkku täysi..."
Janoinen ihmishenki kärsi Oolavissa. Veden sijasta sai se tulta ja
lausui synkkänä:
-- "Ehkä!... Vaan jos ei ole muuta ottamista elämänpuusta kuin se
karvas tieto, että otettavaa ei siinä ole mitään, niin silloin myös
ei enää maksa vaivaa kättänsä siihen puuhun kohottaa..."
Jumalien kylmyydellä lausui siihen Perkele:
-- "Kenen vika se on, jos siinä puussa ei ole otettavaa?...
Elämänpuuta, _elämää_ sinä luot _itse_ osaltasi... Jos ei siis siinä
puussa ole otettavaa, niin syytä itseäsi!... Egypti laittoi _itse_
lihapadat elämään, sen vuoksi ei sillä ollut syytä nurinaan, kun
taaskin korvessa Israel vain _valitteli_, ettei sillä ole leipää...
lihapataa... Ei _napinalla_, vaan _työllä_ saadaan elämänpuuhun
herkut... Suotta valitat siis..."
Sen tulen sai siis veden asemesta janoinen henki. Alakuloisena
huudahti kiusattava:
-- "Niin... Totta on se... Siis täytyy kaikki itsestäni ottaa
ja siitäkin jo jumalia kiittää!... Ah, onnentie on pitkä sekä
raskas... Sen varrella on yksi juomapaikka: totuudenlähde, mutta
se on -- kuiva!... Sinun seurassasi olen vaeltanut nyt tähän asti:
tänne _erämaahan_, missä ei ole minkäänlaista elämää, vain ihmismato
mataa kaikkialla... Minä uskoin elämässä olevan suurta, pyhää,
jaloa. Sen vuoksi lähdin sinun kerallasi. Mutta nyt jo suoraan
vakuutetaan: totuutta, jota etsit, ei ole olemassa ja elämä on
pelkkää rumaa täynnä!... Mikä masennus!... Yksin runouskin on pelkkää
leipätyötä... ja vielä sitäkin pahempaa: typerää hassun maineen
onkimista... sanoilla pöyhkeilyä, jopa myöskin pikkuista, naurettavaa
hullutusta!... Ja sinä minut juuri runoudella, Harhamasi kurjalla
kirjalla houkuttelit matkalle. Nyt uskoni jo järkkyy, mokomaan
kurjaan runouteen... Niin laiha tulos matkastani on!"
Suuri pimeyden henki säpsähti hieman sitä kuullessaan. Hän luuli
kiusattavan ihmishengen jo irtautuvan aseestansa, Harhaman kirjasta
ja itsestänsä Harhamasta. Hän kysyi levottomana:
-- "Onko totta, että on jo joku sinulle runoilijoita morkkaillut, se
on: arvostellut niitä?"
-- "Kyllä", -- myönsi kiusattava henki hänelle. Ivallisena lausui
siihen Perkele:
-- "Ja sinä varmaan uskot maallikoita, jotka eivät korkeata runoutta
edes _käsitä_... Pieni ihmishenki vain _näykkii_, nälvii suurta
runoilijaa... Ja sinä uskot pikkuista, et _suurta_!..."
-- "Ei usko ole koskaan ohjattava... se kulkee omaa tietänsä",
-- huomautti kiusattava.
-- "Niin tekee, jos on ohjaksissa hullu... Mutta viisas näyttää
uskolle _totuuden_ ja oitis kääntyy usko väärältä polultansa
oikealle... Vaan tule taaskin minun kerallani ja katso itse, kuinka
suuri, jalo ja viisas onkaan runoilijan henki, niin hälvenevät hullut
päähänpistot!"
Hetken empi Oolavi. Mutta jano poltti. Koskenlaskijan luonto veti.
Hän lausui päättävästi:
-- "_Mies_ kulkee matkan loppuun, vaikka tietää sen turhaa olevan
tahi harhaan vievän... Siis vienyt minua aivan matkan päähän."
* * * * *
Ja silloin Perkele vei kiusattavansa kauvaksi ikivanhaan runolinnaan.
Se linna pesiytyi laakson rauhaan. Rappaukset, koko seinä peittyivät
köynnöksiin, ja kaikkialla sai silmä nähdä vaatimattomuutta, paljasta
luonnon runoutta, joka ei etsi kauneuttansa pöyhkeilyssä, vaan nöyrin
mielin alistuu aina seuraamaan luonnon sekä ihmishengen ikuista,
nöyrää, säädettyä työtä ja vaellusta, jonka ladut säätää ijäinen
ihmeensuuri Luojan työ.
Oli aamupäivä. Runolinnan saliin saapui työntekoon neljä suurta
miestä: kuuluisat ihmishenget Dante, Goethe, Milton ja Saulus
Tarsolainen. Kukin heistä alotti suuren työnsä. Nöyrin mielin
istuutuivat kaikki runoilijapöydän ääreen.
Oolaville lausui kiusaaja:
-- "Mitä naurettavaa nyt heissä näet?"
Suuret henget ja niiden vaatimattomuus huumasi Oolavin. Hän huudahti
ihastuksissaan:
-- "Nämä miehet, sen myönnän, ovat hengen ruhtinaita!" Perkele, joka
Oolavin äskeisen uskon runouden halpuudesta oli siten muuttanut
runouden ihailuksi, uudeksi uskoksi, huudahti hänelle:
-- "Siis näet, että on ohjas uskollekin..."
Saulus Tarsolainen ryhtyi jo työhön. Hän kirjoitti nöyrin mielin
sanat:
_"Non enim audemus nos adjungere vel conjungere cum quibusdam,
quiseipsos commendant."_ [Sillä emmepä me rohkene meitämme lukea
eli verrata niihin, jotka itseänsä, ylistävät.]
Yhä enemmän ihastuneena huudahti Oolavi:
-- "Hän ei ole pöyhkeilijä kuten luulin..."
-- "Erehdys on aina ihmisyyden merkki", -- huomautti Perkele siihen.
Jo alkoi Dante suuren runotyönsä Divina Comedian. Nöyrin mielin
kirjoitti hänkin työtä alkaessaan:
"O Muse, o alto ingegno, or m'aiutate!
O mente che scrivesti cio, ch' io vidi,
Qui si parrà la tua nobilitate.
Io cominciai: Poeta, chè mi guidi,
Guarda la mia virtu, s'ella é possente
Prima che all' alto passo tu mi fidi.
Tu dici, che di Silvio lo parente,
Corruttibile ancora ad immortale
Secolo andò e fu sensibilmente...
Perche se del venire io m'abbandono,
Temo che la venuta non sia folle:
Se' savio indenti m' ch' io non ragiono."
[Oi, Musa, oi korkea henki, nyt auta minua! Oi muisti, joka kirjoitat
mitä minä näen, nyt koetaan tässä sinun etevyytesi. Minä aloin:
Runoilija, koska minua johdat, katsahda kuntoni, onko se kykenevä
sille korkealle matkalle, jonka minulle uskoit. Sinä sanoit, että
isä Silvius on jo mätänemättömänä ollessaan astunut kuolemattomuuden
maailmaan... Mutta jos minä sinne tulla uskaltaisin, eikö minun
tuloni olisi tyhmyyttä: Sinä, viisas, opeta minulle, mitä en itse
käsitä.]
Haltioissaan huudahti Oolavi:
-- "Tunnustan, että olen erehtynyt, kun uskoin runoilijaa
narrimaiseksi."
Perkele selitti hänelle jumalaisen viisauden eleet kasvoillansa:
-- "Erehtyminen onkin ihmiselle annettu uskon vakaannuttajaksi."
Nyt Milton alkoi suuren runotyönsä. Suurena, siis myös vaatimattomana
kirjoitti hän "Kadotetun paratiisin" alkuun miehekkäästi nöyrät sanat:
"O Spirit... What in me is dark,
Illumine, what is low, raise and support,
That to the height of this great argument
I may assert eternal Providence
And justify the ways of God to men."
[Oi henki... mikä minussa on pimeätä, se valaise; mikä matalaa,
sitä kohota ja tue, jotta voisin tämän suuren tehtäväni mukaisesti
vakuuttaa ijäistä Kaitselmusta ja oikeiksi osoittaa Herran tiet
ihmisiin nähden.]
Oolavin ihastus lisääntyi. Suuri Goethe alkoi työnsä. Hän kirjoitti
ylevänä, suurena, miehekkäänä Faustinsa alkuun sanat:
"Habe nun, ach! Philosophie,
Juristerei und Medizin
Und, leider! auch Theologie
Durchaus studiert, mit heissem Bemüh'n.
Da steh' ich nun, ich armer Thor
Und bin so flug als nie zuvor...
Und sehe, dass wir nichts wissen können."
[Olenpa nyt kauttaaltaan tutkistellut, ah! viisaustiedettä, laki- ja
lääketiedettä sekä -- valitettavasti! -- jumaluus-oppiakin,
kiihkeästi uurastaen. Tässä nyt seison, hupelo parka, ja olen yhtä
viisas kuin ennenkin... ja näen, että me emme voi mitään tietää!]
Kylmällä voiton-ilolla lausui Perkele Oolaville:
-- "Näetkö, kuinka runous jalostuttaa? Nyt katso: ryhti, käytös,
kaikkityyni on heissä jaloutta... Etkä halpaa sanaa voi löytää heidän
kirjoituksistansa..."
Mutta masentava tunne nousi Oolavin ihastuksestakin. Hän näki
suurimpienkin ihmishenkien täytyvän itsensä pieniksi tunnustaa.
Mietteissään lausui hän: