-- Nyt alkoi uusi ajanjakso elämässäni, jatkoi ystäväni taas
kertomustaan, kun oli hetken aikaa levännyt ja huulten kostukkeeksi
kulauttanut siemauksen absinttilasista. Edellisessä jaksossa ei minulla
omasta puolestani ollut mitään suurempia kärsimyksiä. Tosin oli
kohdallani suruja, jotka minuunkin vaikuttivat, mutta kompastukseni
kohtasin vasta uudessa maailmassa.
Olin viidenkolmatta vuotias, kun tulin Amerikkaan. Haluni oli saada
ammattitaitoa ja sen vuoksi käytin kaikkia tilaisuuksia hyväkseni.
Maalle astuin New Yorkissa, jossa heti näin kuinka suuret tutkintoalat
täällä aukesivat silmilleni. Ihmetellen katsoin insinööritaidon
mestariteosta, rautaista riippusiltaa, joka yhdistää kaksi
miljoonakaupunkia, New Yorkin ja Brooklynin, toisiinsa. Vaikka
pääsinkin selville rakenteiden yksityisseikoista, ei se kunnioittavaa
ihmetystäni vähentänyt. Laskuissaan piti mestarin olla senkin
insinöörin, joka uskalsi ohuille rautapatsaille nostaa rautatien
suurkaupungin katujen päälle.
Oitis innostuin alaani ja rupesin hankkimaan käytännöllistä oppia
suurissa tehtaissa. En viipynyt kaukaa New Yorkissa, kun jo matkustin
Chicagoon ja niin kaupungista kaupunkiin, suurista tehtaista toisiin.
Kauvemmin oleskelin Pennsylvanian mahtavissa konepajoissa ja
tutkistelin koneistoja Massachusettsin kutomoissa. Tein kovaa työtä,
kun näin sen kehittävän itseäni. Aloin, suoraan sanoen, alusta, kävin
oppikurssin uudestaan, kun vihdoin rupesin luottamaan itseeni ja
taitooni.
Itse asiassa tutustuin minä pian Amerikan oloihin, onhan kotiutuminen
luonteeni ominaisuuksia. Englanninkielen opin hyvin ja rupesin saamaan
arvokkaita tuttavuuksia amerikkalaisten parissa, etupäässä omasta
ammattipiiristäni.
Tulevaisuuteen nähden ei minulla ollut mitään mietittyjä suunnitelmia.
Elin vaan päiväkseen. Työ huvitti minua, tarttuipa olentooni kiihko,
mikä on omituista tuolle kummalliselle maalle. Aloin suunnitella itse
koneistoja ja niiden kautta rupesin saamaan nimeä sekä arvoa
tehtailijain silmissä. Kun minulle vihdoin tarjottiin neuvottelevan
insinöörin paikka eräässä toiminimessä, asetuin siihen.
Tässä asemassani ei työ ollut mitään rasittavaa. Joutoajoillani hain
seurapiiristä huvitusta. Minua miellytti Amerikan teeskentelemätön,
vapaa elämä. Sitä jäykkyyttä ja muodollisuutta, mikä eurooppalaisessa
seurapiirissä tympäsee, ei ollut täällä nähtävänä ollenkaan. Insinöörit
vielä lähentyvät siinä suhteessa taiteilijoita, että ovat käytöksessään
mutkattomampia kuin esimerkiksi tiedemiehet, joiden syvällinen
periaatteellisuus ei ota oikein sulaakseen yhteen hauskan seuraelämän
kanssa.
Luonteeni samoin kuin ulkonäkönikin olen pääasiallisesti perinyt
äidistäni, mutta kyllä minussa silti on aina ollut taipumusta myös
isäni synkkämielisyyteen ja jörömäisyyteen. Vaan tämä ei minua
Amerikassa päässyt huomattavasti vaivaamaan. Tekee mieleni sanoa, ettei
minulla ollut aikaa siihen. Ja mitäpäs minulla olikaan huolehtimista!
Oli mieluisata työtä, ja olinhan varakas sekä itsenäinen.
Minä olin amerikkalaisiin oloihin niin mielistynyt, että melkein
unehutin syntyperäni. Tuttavistani tuskin yksikään osasi pitää minua
muuna kuin amerikkalaisena, ehkäpä puhtaana jenkkinä. Jos kielessäni
havaitsivat vähän outoa sointua, saattoivat ajatella minun olevan
saksalaisesta kodista tai seurapiiristä lähteneen. Mutta syntyperä
Amerikassa herättää yleensä hyvin vähän, tuskin ollenkaan huomiota. Ei
kysytä mistä olet peräisin tai mikä olet ollut. Eletään vaan
nykyisyydessä ja tehdään ihmisistä sen nojalla johtopäätöksiä. Niin ei
ollut koskaan puhetta kansallisuudestani.
Kun olin nelisen vuotta ollut Amerikassa, olin kuin kotonani. Suomea en
suurin tullut muistelleeksi, ja ikävät muistot lapsuutenikin ajoilta
olivat enimmäkseen hälventyneet. Orvosta tulee pian kosmopoliitta,
jolle on koti jokapaikassa. Varallisuuteni salli minun elää, kuten
hienot seurapiirit Amerikassa. Tuttavanikin olivat sieltä, etupäässä
toimeliaisuutensa kautta rikastuneista teollisuusperheistä.
Elämäntapani muodostui niiden mukaan. Talvisin olin töiden touhuissa,
ja kesät kuluttelin huvitteluissa. Yhden kesän olin erään Philadelphian
rautatehtailijan kanssa kylpemässä Atlantic Cityn matalilla, toisena
kesänä kyntelin muutaman Connecticutin suutarimiljonäärin seurassa
tämän mahtavalla huvilaivalla Atlantia. Merellä on minuun erityinen
viehätysvoima, kaiketi perintö isästäni. Silloin amerikkalaisten
kesämatkailijani tavoin, päästyämme Euroopan rannoille, pistäysimme
Pariisissa ja Monte Carlossa. Palasimme ihanain Azoorien ja
palmurikkaan Bermudan kautta, jossa viimemainitussa oli
vierasvaraisella laivaisännälläni huvila.
Yhdeksi kesäksi asetuin minä sitte Newportiin, tuohon pieneen, ihanaan
merikaupunkiin Rhode Islandissa, jossa kesällä komeat ajopelit,
Amerikan hieno seurapiiri, kaunottaret y.m. ovat nähtävänä.
Vanderbiltien ja muiden upeat marmoripalatsit todistavat, että täällä
hyvin viihdytään. Heti kun vesi meressä lämpiää, rientää tänne väkeä
Amerikan kaikista suuremmista kaupungeista. Asumattomat huoneukset
muuttuvat ylellisiksi, silkkiverhot akkunoissa nostetaan ylös,
portaitten messinkiset kaiteet kiilloitetaan kullanvärisiksi ja
varaovet poistetaan. Ravintoloissakin alkaa tällöin elämä. Komeita
ajopelejä seisoo edessä, kukkaisverannat ovat kunnossaan, uutimet
antamassa varjoa. Ja neekerit liikkuvat vilkkaina ansaiten
palveluksellaan nyt muutamissa kuukausissa enemmän kuin tavalliset
ravintolapalvelijat vuodessa.
Kaduilla ja ajopuistoissa oikein kuhisee komeutta. Vaunuja, satoja eri
malleja, liikkuu tuossa kirjavana joukkona, osa hevosettomia sähköllä
tai puristetulla ilmalla liikkuvia, toiset syöttiläsvaljakoiden
vetämiä. Hevosten harjat ja hännät ovat leikatut, sääli niitä, kun
muoti on ruvennut eläinten kidutusta edistämään. Tuossa urheilija
yksinään ohjaa vaunupariansa, tuossa on neitosella ohjakset kädessä, ja
raisu hevonen tottelee hänen komennustaan. Tuossa ajaa kokonainen perhe
nelivaljakon vetämänä, edessä istuu ajuri ja lakeija univormuihin
puettuina. Komeutta ja loistoa!
Ja tuolla vaunutien vierellä puistossa kulkee ratsastajain tie. Siinä
ravaa useita ratsuja, kantaen miestä ja naista siroissa
ratsupukineissa. Toisella puolen on sementillä laskettu tie
polkupyöräilijöille. Yhtenä nurinana lentää jalkarattaat. Muiden
joukossa on siinä tandemeja, jopa polkupyöriä koko perhettä varten.
Mutta mitäpä näistä kertoilen? Jotakin sellaista voit nähdä muissakin
huvilakaupungeissa kesäisin, vaikka tuskin aivan niin yksinomaisesti
komeassa muodossa.
Vilkkainta ja iloisinta on kumminkin elämä Newportin hietarannalla,
jossa hieno väki virkistelee itseään uinnilla. Kuumimman päiväpaisteen
aikana tuntuu siltä kuin koko kaupunki olisi sinne siirtynyt. Satoja,
ehkä tuhansia ihmisiä pulikoipi ilakoiden rannan vedessä tai hautoo
itseään hietikossa. Herrat seurustelevat naisten kanssa kuni
tanssisalissa. Se on vapaata, hauskaa elämää. Kaikki seurustelu käypi
hienosti ja kohteliaasti.
Siellä on tapana viettää muutamia tunteja päivässä. Joillakuilla
perheillä on omat pukuhuoneensa, mutta toiset vuokraavat itselleen
sellaisen, vaan ainoastaan harvat ovat ilman omaa uimapukua. Naisilla
on noissa puvuissa tarkat muotinsa, kuten muissakin pukineissa, ja
ihmetellä täytyy niissä esiintyvää aistikkaisuutta ja siroutta.
Oikeastaan on ranta jaettu eri perheitten ja yleisempien uimahuoneitten
välillä. Välimatkaa on muutamia kymmeniä sylejä. Pingoitettu nuora
määrää nuo rajat ja ulettuu veteenkin, jossa nuorista pidetään kiinni
ja annetaan aaltojen huuhtoa ruumista. Varsinaisesta uinnista ei ole
paljon puhetta, sillä harva rohkenee mennä syvemmälle ja heittäytyä
uimasilleen. Onpahan se sellaista vedessä räpiköimistä. Pilaa lasketaan
ja syydetään vettä toistensa päälle.
Mutta verrattain vähäinen on se aika, minkä "uija" tavallisesti tuossa
rannan matalassa vedessä oleskelee. Enemmän viipyy hän hietikolla,
missä istuskellaan ryhmissä, hautaudutaan hiekkaan ja otetaan
"aurinkokylpyä". Monet naiset kumminkin suojelevat päivänvarjoilla
päätänsä liian kuumilta säteiltä. Toiset kävelevät tasaisella
hiekkapermannolla välittämättä nuorain merkitsemistä rajoista. Niin
kuljetaan uimapaikalta toiselle, tehdään tuttavuuksia ja juodaan
virvokkeita.
Näyttää siltä, että tuo uimatapa ei ole syntynyt niinkään uimisen
halusta, vaan sentakia, että näin kuumimpana aikana päivästä voidaan
pukeutua kevyempään pukuun ja saada vilvoitusta.
Tuolla minäkin toverieni kanssa tavallisesti parituntia keskipäivästä
loikoilin uimarannan hietikossa tavanmukaisessa uimapuvussa.
Kaskuilimme, polttelimme sikaretteja ja väliin maistelimme
virkistysjuomia. Olin vasta lyhemmän aikaa ollut seudulla, joten
tuttavapiirini oli pieni eikä siihen lukeutunut yhtään naista. Toverit
olivat nuoria miehiä, iloisia kaikki. Ja leikkiä lasketellen katseltiin
uipaa yleisöä pitkin aavaa, valkoista rantaa.
Aurinko paistoi heleästi. Aallot leveinä vyöryinä syöksyivät rantaan
huuhtoen paljaita jalkojamme, jotka olimme haudanneet hiekkaan.
Vihreällä paistoi aurinkoa vastaan tuo vesi, laineiden vaahtopäät
valkoisina pärskyivät uimakansan ilakoidessa.
Kussakin nuora-aitauksessa oli uijia tai päivän paistattajia.
Monenvärisiä hameita hulmusi vedessä. Posket punottivat virkistyksestä
ja elämän ilosta. Nuoret miehet saattelivat hietikolla neitosiaan,
jotka pitkissä sukissa ilman kenkiä, lyhyissä hameissa, avokauloin ja
päin sipsuttelivat päivänvarjo kädessä.
Minä loikoessani hiekassa olin haaveellisella tuulella, katselin merta
ja aaltojen loisketta rantaan. Jäin siinä sanattomaksi ja annoin
toverieni pitää hauskaa. Kaikesta huolimatta tunsin itseni niin
yksinäiseksi tässä ihmisvilinässä.
Kumminkin huomioni kiinnitti puoleensa kaksi naista siinä vähän matkan
päässä. He näkyivät olevan vähän muista erillään, nojasivat vedessä
muudanta nuoraa vasten selkäulapalle päin ja ottivat vastaan vyöryviä
laineita. Vanhempi nainen oli kääntyneenä meihin päin, lihava rouva
kauniilla kasvonpiirteillä. Nenä ohut, vaan kauniisti kaareva, otsa
kunnioitusta herättävä ja leuka päättävä. Hänen vierellään seisoi
melkein ujona nuori tyttö. Kasvoja en kyllä nähnyt, vaan siro oli
vartalo, jonka piirteet selvästi näkyivät, kun vesi oli väljän puvun
painanut ruumista vasten. Kaula valkoinen, soma kuin joutsenella.
Hiukset näyttivät vaaleankellertäviltä, olivat kumminkin päälaelta
peitetyt. Kun vesi vallattomasti huuhtoi hänen jalkojaan ja hulmuutteli
valkoista hametta, koetti tämä häveliäänä käsillään painaa sitä alas.
Silloin sattui hänen kasvonsa minuun päin. Mikä viehätys! Vaaleaverinen
hän oli, posket terveenpunaiset, otsa kirkas ja juovaton, -- niin
mitäpä yritänkään, enhän kumminkaan täysin ansiollisesti voisi kuvata
tuota kylpevää nereiidiä kauniissa ympäristössä. Voinetko kuvitella
häntä seisovaksi kirkkaassa paisteessa, korkea vihreä aalto kuvan
taustana ja laineen päät pärskähtäen vaahtona hänen silmilleen.
Neitonen naurahti riemastuksesta, pyyhki veden silmistään, ja oli kuin
kaksi kirkasta tähteä olisi kääntynyt meitä kohti. Minä olin
haaveissani, näkevinäni ihanaa unta. Ennenkun pääsin oikein selville,
oli näky kadonnut.
Toverini sattuivat silloin nousemaan kävelylle. Minä seurasin heitä. Ei
aikaakaan kun kulimme rantamalla heidän ohitsensa. Tytär ja äiti
istuivat jo matolla keskustellen keskenään. Me kulimme ohitse, vaan
vähän matkan perästä käännyimme takaisin. He olivat silloin menneet
veteen huuhtomaan itseään ja nousivat juuri nähtävästi mennäkseen
pukuhuoneeseen.
Minä kiirehdin omalle aitauksellemme, nopeasti huuhdoin itseni vedessä
hiekasta ja menin kammiooni vaihtaakseni uimapuvun tavalliseen
vaatetukseen. Olin pian kadulla, jota myöten rannalla liikkuva yleisö
kulki, odottamassa -- ketä? Nähtävästi tovereitani, mutta ajatuksissa
kulki toivomus, että saisin nähdä tuon nuoren neidon. Kävelin siinä
hermostuneena. Ei toverinikaan vielä tulleet. Komeita vaunuja kulki
ohitse ja iloista kylpykansaa.
Samassa näkyivät toverini. Minä kävelin heitä vastaan. Mutta nyt tuolta
viereisestä kylpyhuoneesta tulivat ne toisetkin. He tulivat aivan
vastaani. Neidon verevät kasvot ilmaisivat terveyttä, elävyyttä. Ohi
kulkiessaan sattui sulotar vilkaisemaan minua suurilla, kauniilla
silmillään, vilkaisi vapaasti, mutta niin viattomasti ja
teeskentelemättömästi, että minusta oli oikein ihme tavata sellainen
katse suurmaailman ihmisten joukossa.
Voin sanoa, että tuo hetki teki muutoksen elämässäni. Sen jälkeen en
ollut enää sama huoleton ihminen. Tuo viaton katse tunkeutui
sisällisimpään olemukseeni. Toverini huomasivat sen ja kysyivät
kummastuneina:
-- Mikä sinuun tuli, Tauno?
Seuraavana päivänä ja aina siitä lähtien säännöllisesti olin minä
tuolla uimarannalle menevällä tiellä, mutta uimaan ei minua haluttanut.
Milloin tovereja lyöttäytyi matkaani, koetin minä tekeytyä innokkaaksi
tenniksen pelaajaksi. Tenniskenttä ja verkko oli nimittäin tien ohessa
nurmikolla. Siinä kulutin minä aikaani odotellen aatoksieni ihannetta.
Ja usein näinkin tuon tytön äitinsä matkassa. Joka päivä määrätyllä
ajalla menivät he uimarannalle ja palasivat hetken kuluttua takaisin.
Koskaan en nähnyt muita heidän seurassaan. Vaikka äitinsä oli
tummaverinen, oli tyttö kumminkin vaalakka. Neidon vaaleanpunervat
kutrit olivat niin tuuheat, että kasvot näyttivät melkein olevan
kääriytyneinä kokonaan niiden sisään.
Minä olin näihin saakka ollut huikentelevainen ja ajattelematon. Mutta
nyt valtasi minut jonkinlainen pyhä tunne, joka väkisinkin teki minusta
vakavan henkilön. Mitään varsinaista näkyvää aihetta ei minulla ollut
tuohon. Mitä minuun koski tuo viattomuuden ilmiö suurmaailman
huvipaikalla? Näin koetin kysellä itseltäni. Mutta se vaan enemmän
vangitsi minua. Minä pidin itseäni kuin rikollisena, joka uskalsin
ihannella tuollaista katsetta.
En voinut olla katsomatta häntä, en etsimättä hänen silmäystään. Ja
joka kerta hän loi silmänsä minuun ohi kulkiessaan. Merkillistä, että
minä tästä aina hämmennyin. Tarkoitukseni oli jotenkin hankkia
tilaisuutta tuttavuuden tekemiseen, mutta aina minä sotkeuduin. Toivoin
että tennispeli olisi minulle apuna, mutta ei hän näyttänyt olevan
niitä urheilevia naisia, joita Amerikassa on niin paljon.
Sain tietää, että hän oli hyvin toimeentulevan liikemiehen tytär ja
äitinsä kanssa vietti kesää Newportissa. Isä itse kuului melkein
alinomaa olevan liikematkoilla. Varsinainen asuinpaikka oli heillä New
Yorkissa.
Eräänä aamuna oli hyvin tuulinen ilma. Taaskin palasi ihanteitteni
esine äitinsä kera rannalta. Tuuli lennätti hänen kaulaltaan hienon
silkkisen huivin maahan. Minä kiiruhdin luo ja nostin huivin sekä
tarjosin hänelle. Neito loi minuun miellyttävän kiitollisen katseen;
äiti puolestaan katsoi terävästi ja tutkivasti.
He seisahtuivat siihen ja katsoivat peliä. Minä lausuin muutamia
kohteliaisuuksia ja pyysin neitiä yhtymään leikkiin. Ei hän ruvennut.
Ja samassa minäkin herkesin sekä aloin enemmän puhelemaan. Kun he sitte
lähtivät kävelemään, sain minä näin tilaisuuden liittäytyä matkaan.
Sitte oli minulla onni joka aamu tehdä heidän kanssaan kävelymatka.
Kuljimme rannikolla, puistossa ja missä milloinkin. Neidon äiti oli
tarkkakatseinen, huolta pitävä nainen. Hän seurusteli aina tyttärensä
kanssa. Ja minä olin todella iloinen saadessani olla kolmantena. Vaikka
näinkin, että minun onnistui vähitellen voittaa muorin luottamus, ei
hän kumminkaan sallinut tyttärensä käyskennellä yksin kanssani. Siinä
suhteessa hän kokonaan poikkesi Newportin muusta seurapiiristä.
Ihanteeni nimi oli Irene Davis. Ajattelin hänen olevan kuuluisasta
amerikkalaisesta Davissuvusta enkä koskaan tästä enempää kysynyt.
Vähitellen tulimme hyviksi tuttaviksi. Minäkin opin heitä paremmin
tuntemaan. Isän alinomaisten matkojen takia oli äiti kodin ja talouden
johtajana. Hän näytti olevan määrääjänä perheessä. Irene oli hyvin
kasvatettu tarkan huolenpidon alla. Hän oli nyt seitsentoista vuotias.
Minun ikäni oli jo kolmessakymmenessä, mutta en tätä eroa pitänyt
minään suurena.
Onnellinen oli se kesä minulle. Lämmin päiväpaiste ukkosilman edellä.
Minä hylkäsin melkein kokonaan muun seuran ja olin Davisien kanssa
yhdessä rannalla, päivällisillä, kilpa-ajoissa, huviretkillä y.m.
Meillä nuorilla oli jo varsinainen salainen liitto olemassa, vaikka
sanaakaan ei sinne päin oltu vaihdettu. Irenen äiti oli väsymätön
seuralainen, ja minun täytyy sanoa, minä tunsin olevani niin turvassa
noiden kahden naisen seurassa, aivan kuin pelastettuna suuren,
viekoittelevan maailman käsistä. Minä tunsin päivä päivältä tulevani
paremmaksi, jalommaksi ihmiseksi, niin oli ylentävää tämä seurustelu.
En oikein voinut tuntea itseäni. Sen minä tunsin, että jokin tavaton
vetovoima veti minua Ireneen. Olinko minä rakastunut? Olin,
epäilemättä. Mutta minun tunteeni oli jotain erilaista kuin olin
rakkaudelta kuvitellut. Se oli vapaampi intohimosta ja tulisuudesta.
Minä koetin tutkistella itseäni, ja loppupäätökseksi sain, että Irenen
viattomuus oli rakkauteni pyhittänyt, jalostanut. Minä todella rakastin
häntä, rakastin äärettömästi ja kuta kauvemman aikaa me seurustelimme,
sitä valtavammaksi tuo rakkaus paisui. Minä näin, että Irenen laita
omalta kohdaltaan oli sama. Arvasin aivan hänen tunteensa, arvasin --
niin, minulla oli paljon todisteita päätökselleni.
Usein ajattelin kosimista, miten tuo tapahtuisi. Mutta joka kerta
tuntui se minusta niin omituiselta, melkein peloittavalta. Mieleeni
ajautui kummallinen tunnelma, ettei Irene minulle kuulu. Mutta tätä
koetin karkoittaa pois, sillä olihan minulla jo vakuutusta, ettei Irene
olisi vastaan, kun milloin pyytäisin vaimokseni. Tästä epävakaisesta
asemasta kehittyivät asiat itsestään. Irenen äiti oli oppinut
luottamaan ja kunnioittamaan minua. Hän oli arvatenkin tehnyt
tutuilleni kysymyksiä minusta ja varmaankin olivat vastaukset
tyydyttäviä, sillä ei hän enää meitä kumminkaan erillään koettanut
pitää. Hän luki minut kuin perheeseensä kuuluvaksi ja melkeinpä näytti
odottavan jotakin, jota tiesi meidän itsessämme ajattelevan.
Mutta minussa ei näkynyt rohkeutta löytyvän astuakseni ratkaisevata
askelta. Huvikausi Newportissa läheni loppuaan. Muutamat perheet olivat
muuttaneet pois ja toisten talviasuntoja suurissa kaupungeissa
laitettiin kuntoon. Rouva Daviskin puuhasi lähtöä ja puhui siitä
kanssamme.
Me kolme olimme taas kävelyllä puistossa. Kuljimme kapeata polkua, jota
kummaltakin sivulta tammet ja muut puut varjostivat. Päittemme päällä
puitten oksat ystävällisesti tervehtivät toisiaan, että olimme aivan
kuin lehtikatoksen alla. Aina jonkun matkan päässä oli penkkejä
väsyneille istumasijoiksi. Irenen äiti sanoi tuntevansa väsymystä ja
istuutui. Me jatkoimme hiljalleen matkaa suoraan kulkevaa tietä pitkin.
Äiti sanoi istuutuessaan:
-- Emme joudakaan nyt kaukaa kävelemään, kun pitää ruveta valmistamaan
paluuta New Yorkiin.
Jatko tähän muistutukseen jäi sitte kuin itsestään meillä puheen
aineeksi.
-- Joko on äitinne määrännyt lähtöpäivän? kysyin minä Ireneltä.
-- On hän puhunut, että jo huomenna lähtisimme, vastasi neito melkein
alakuloisesti. Valmistukset eivät meillä suuret ole ja palvelijat ovat
niitä jo tehneet.
Minä säpsähdin. Nytkö ihana uneni olisi loppuun nähty? Muistooni
palautui kaikki se onnellisuus, mitä olin tuntenut kesän aikana
seurustellessani Irenen kanssa. Tunsin, että se oli elämäni ihanin
aika. Taasko minun täytyy vetäytyä entiseen sisällyksettömään elämääni
joka nyt tuntui niin kolkolta ja vieraalta? Ei, minun täytyy nyt itseni
tarttua onnen ohjaksiin kiinni, muuten ei se minun hallussani pysyisi.
Oi kuinka ihminen kumminkin tekee vääriä johtopäätöksiä, kun ei
kohtalostaan mitään tiedä! Minä aloin onneani tavoitella.
-- Jospa tätä kesää olisi kestänyt ijankaikkisesti! Tuntuu niin
tyhjältä taas heittäytyä arkihuoliin ja runottomaan elämään.
Hän käveli miettiväisenä rinnallani, mutta kumminkin vastasi ikäänkuin
puhuen itsekseen:
-- Tosiaankin on tämä ollut kesä täynnä runoa ja ihanuutta.
-- Niin, neiti Davis; on iloista kuulla, että Tekin ajattelette niin.
Se on ollut minulle päiväpaiste yksinäisen elämäni tiellä. Ja nytkö se
olisi lopussa, nytkö taas jäisi osakseni harhailla hämärässä? Onneaan
kohden kukin pyrkii, niinpä tulisi minunkin, mutta niin peloittaa,
vavistuttaa, ei oman itseni tähden, mutta -- en tiedä miksi.
Hän ei puhunut mitään. Me kävelimme vielä hiukan. Vihdoin rohkasin
luontoni ja sanoin:
-- Neiti Irene, minä rakastan Teitä, rakastan pyhästi ja puhtaasti.
Olinhan edeltä päin huomannut hänen ajatuksensa ja tunsinhan tässäkin,
mitkä mietteet hänessä asuivat äänettömästi kulkiessaan. Ja nyt, kun
olin saanut tunteitteni tärkeimmän hänelle esitetyksi, ei hän
teeskennellyt eikä ilmoitustani oudoksunut. Hän katsoi minuun
silmillään, joiden syvyyttä ja tunnetta on minun mahdoton kuvata. Jos
sanon, että noista tunkeutui minuun koko autuus, -- ei se ole muuta
kuin tunnelmani sillä hetkellä. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä
hellästi, mutta merkitsevästi. Mitään hän ei puhunut, vaan siinä oli
tarpeeksi vastausta minulle.
Puiden lehdet rapisivat ystävällisesti päämme päällä. Aurinko niiden
raosta tirkisti kahta onnellista. Linnut hyppelivät oksilla, ja etempää
kuului puiston ajotiellä kavionkopsetta ja vaunujen hyrinää.
Palatessa äidin luo olimme aivan vaiti ja kävelimme erillämme. Irene
näytti hyvin hämmentyneeltä. Minä tunsin itseni onnelliseksi, mutta
samalla tuntui minusta kuin olisin jonkun rikoksen tehnyt. Minä
ajattelin, että Irene oli liian hyvä minulle.
Irenen äiti havaitsi heti, mitä oli tapahtunut. Olimme ehkä niin
hätääntyneen näköisiä. Hän auttoi meidät pulasta.
-- Minä olen jo pitemmän aikaa huomannut teidän äänettömän
taipumuksenne, sanoi hän ja lisäsi, että hän antaa ilolla siunauksensa.
Ja herättääkseen meitä vielä enemmän todellisuuteen asetti hän Irenen
käden minun käteeni. Minä puristin sitä lämpimästi, ja mieleni olisi
tehnyt ottaa morsiameni syliini, mutta jokin pyhä kainous esti minua
siitä.
Seuraavana päivänä matkusti Irene äitinsä kanssa New Yorkiin
valmistamaan häitä. Irenen äiti tahtoi niin, enkä minä siihen mitään
sanonut vastaan. Ei morsiamenikaan mitään puhunut. Äiti tahtoi nämä
asiat määrätä. Hän sanoi, että nyt on juuri vuokralle tarjona talo
heidän talonsa vieressä.
-- Ja siihen teidän tulee asettua, lisäsi hän. Minä en voi ajatella
sitä, että Irene muuttaa kauvas luotani. Hän on ainoa lapseni, ja kun
isä on alati poissa, on hän ollut ainoana toverinani. Nyt on talo
saatavana, ja kaikki sopii niin hyvin. Kyllä minä ilmoitan isälle
asiasta. Hän luottaa minuun. Tulee kotiin jos voipi, sillä hän pitää
Irenestä paljon. Mutta jos ei voi, kyllä me asian saatamme itsekin
järjestää.
Irenen äidin mielestä olimme me koko kesän saaneet seurustella
keskenämme, joten nyt kyllä voisimme kaivata toisiamme parin viikon
ajan.
-- Meillä Irenen kanssa on nyt niin paljon järjestämistä asian
johdosta, sanoi hän. Ei hän nyt joutaisi sulhaselleen seuraa pitämään,
ja Taunolla olisi vaan ikävä yksinään olla. Parin viikon perästä on
kaikki valmiina ja silloin saatte toisenne omaksenne. Huoneustosta me
pidämme huolta. Tauno voipi väliajalla järjestää omia asioitaan.
Sille kannalle asiat jäivät.
Lähtiessäni painoin minä suudelman Irenen otsalle, kunnioittavasti ja
pyhästi, melkein kuin veli sisarelleen. Irene oli minusta kuin puhdas,
hento kukka, jota en minä käteni kosketuksellakaan tahtonut saastuttaa.
Onnellisena aloin minä valmistautua häihin.